torstai 8. tammikuuta 2009

Tieteen päivien 2009 paini evoluutiopsykologiasta

Osallistuin 7.1.2009 Tieteen päivien niin kutsuttuun päivän painiin aiheena evoluutiopsykologia. Keskustelun loppupuolella mainitsin evolutiivisen tutkimuksen yhdestä tärkeimmästä ja jo Darwinin harrastamasta menetelmästä eli lajien välisestä vertailusta. ”Painikaverini” ei menetelmää hyväksynyt, vaan vastaukseksi hän höpötti jotakin siitä, ettemme tiedä, mikä olisi ihmiselle sopiva ”mallilaji”, simpanssi, oranki vai gorilla. Vastaus paljasti hänen tietämättömyytensä (siitäkin huolimatta, että hänen oma tutkimuksensakin on laajasti ottaen evolutiivista).

Valaiskoon konkreettinen (ja heti seuraavalla Tieteen päivien luennolla ja samassa salissa esiin tullut) esimerkki lajivertailun mahdollisuuksia. Jos tarkkaillaan nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksia ja niiden suhdetta imetystiheyteen, huomataan seuraava seikka: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esim. useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineita on pienemmissä pitoisuuksissa.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä erittäin tarkkoja oletuksia siitä, miten ihmisvauvoja on nk. evoluutioympäristössä imetetty. Kyseisen luennon mukaan ihmisvauva kuuluukin tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Samaa päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: ihmisen lähimmät sukulaiset kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein. Lopuksi tukea evoluutioympäristössä vallinneelle läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät, joista valtaosalla vauva kulkee mahdollisimman lähellä äitiään, kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (mm. jalkojen asento nostettaessa) sekä äidin ja vauvan psyyke tukevat päätelmää. Evoluutiopsykologiassa on tällä tavoin kyse monitieteisestä palapelistä, jossa osaset alkavat tieteenalan edistyessä ja datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen.

Jo tämän yksinkertaisen esimerkin valossa ”painivastustajani” hokemat väitteet siitä, ettemme tiedä evoluutioympäristöstä mitään tarkkaa ja että evoluutiopsykologiassa olisi kyse sortumisesta jonkinlaiseen epäempiiriseen kehäpäättelyyn, ovat kerrassaan kestämättömiä. (Mikäli oikein ymmärsin vastapuolta, hänelle suurimpia mielipahan aiheuttajia evoluutiopsykologiassa on se, että eräät evoluutiopsykologit ovat parikymmentä vuotta sitten määritelleet nk. mielen moduulin niin laajaksi.)

”Painivastustajani” kritisoi myös metsästäjä-keräilijäaineiston käyttöä. Hänen perusteenaan oli se, että metsästäjä-keräilijät elävät niin erilaisissa ympäristöissä, lähinnä Afrikan savannilla tai Etelä-Amerikan viidakoissa. Argumentti on kestämätön. Se, että populaatioiden elinympäristöissä tai käyttäytymisessä on huomattavaa vaihtelua, ei tarkoita sitä, että evolutiivista lähestymistapaa ei voitaisi käyttää käyttäytymisen selittämisessä. Asia on pikemminkin päinvastoin: ihmisen käyttäytymisen laajamittainen kulttuurinen vaihtelu on parhaita mahdollisia lähteitä, kun yritämme evolutiivisessa mielessä selvittää, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme.

Loppupäätelmä: Evoluutiopsykologiasta esitetään jopa tohtoritasolla yhä edelleen varsin pintapuolisia ja kliseisiä kritiikkejä, joihin alan harrastajat ovat jo lukuisia kertoja vastanneet.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Haastattelu Kalevassa

Kaleva -lehden PeTo -liite (2.1.-8.1.2009) haastatteli minua joulukuun lopulla seuraavaan tapaan (tässä juttu lyhentämättömänä):

1) Onko evoluutioteoria uskontosi?

Evoluutioteorialla ei juuri ole tekemistä uskonnollisuuden kanssa. Luulen, että olisin uskonnoton, vaikken tuntisi evoluutioteoriaa. Lisäksi on olemassa uskonnollisia evoluution ystäviä. Toisin sanoen, vaikka evoluutioteoria kykenee selittämään ihmislajin olemassaolon arvoituksen, siitä on uskonnoksi yhtä vähän kuin painovoima- tai suhteellisuusteorioista. Olisin myös valmis hylkäämään evoluutioteorian, jos saisin todisteita selitysvoimaisemmasta teoriasta.

2) Eikö maallikko ole kuitenkin samassa asemassa kuin lapsi, jonka on valittava, uskooko uskonnon vai biologian opea? Miksi valitsisin jälkimmäisen?

Biologianopettajan puolella on eräs yksinkertainen ja yleispätevä seikka: todistusaineisto. Muissakin asioissa uskomme sitä, jolla on todisteita väitteidensä tueksi. Ei ole syytä, miksi evoluution tulisi olla poikkeus. Ja evoluutiosta kertovat todisteet ovat niin musertavat – ja tätä ei voi sanoa kauniisti – että se, joka ilman ennakkokäsityksiä on näitä todisteita tutkaillut ja silti väittää, ettei usko evoluutioon, on joko pahansuopa tai typerä.

3) Toisaalta Darwin muistuttaa jumalaa: papparainen, jolla on pitkä valkea parta. Palvotaanko häntä?

On oikeastaan yllättävää, miten vähän vaikkapa Darwin-rihkamaa on tarjolla. USA:ssa myydään Darwin-kahvikuppeja ja puskuritarroja autoihin, mutta kyse on marginaali-ilmiöstä. Toisaalta seikka ei ole lainkaan yllättävä: henkilöpalvonta ei tieteeseen kuulu. Nuoren ja parrattoman Darwinin kuvat saattaisivat myös olla tunnetumpia, jos hän olisi julkaissut Lajien syntynsä aikaisemmin kuin viisikymppisenä. Lisäksi kannattaa muistaa, että kaikkia jumalia ei kuvata parrakkaiksi papoiksi. Jumalien ulkomuodot, samoin kuin heidän tunne-elämänsä – kostonhimosta anteeksiantoon – ovat vain heijastumia ihmisen evolutiivisesti kehittyneestä psyykestä.

4) Ei me olla apinoita, lauloi Hiski Salomaa. Eikös tuo pidä paikkansa – mehän olemme kai kaloja?

Polveutumishistorialtamme olemme päivänselviä apinoita. Simpanssien ja ihmisen yhteiset esivanhemmat ovat vain muutaman miljoonan vuoden päässä, mikä on vain silmänräpäys kaiken elollisen evoluutiohistoriassa. Itse asiassa simpanssit ovat geneettisesti läheisempää sukua ihmiselle kuin gorilloille. Kalojen ja ihmisen yhteiset esivanhemmat taas ovat satojen miljoonien vuosien päässä.
Monissa suhteissa toki olemme hyvin epätyypillisiä kädellisiä ja nisäkkäitä – esimerkiksi parinmuodostustavoiltamme muistutamme enemmän lintuja.

5) Taannoisen uutisen mukaan miestuomarit passittavat vankilaan neljä raiskaajaa viidestä, naistuomarit vain joka toisen. Keksin joutessani ilmiölle pari selitystä: a) miehet haluavat poistaa geneettiset kilpailijansa pelistä, b) naiset haluavat tulla siitetyiksi vaikka väkisin. Onko evoluutiopsykologia näin helppoa?

Tieteeseen kuuluu hypoteesien eli erilaisten oletusten kehittäminen, mutta sellaisenaan se ei tietysti riitä. Olennaisempaa on olettamusten testaaminen ja tarvittaessa niiden hylkääminen. Erilaisten koejärjestelyiden ja kyselytutkimusten ohella vaikkapa eri kulttuurien välinen vertailu on hyvä tapa koetella hypoteesien pitävyyttä. Ja mitä tulee termiin evoluutiopsykologia, veikkaan että etuliite evoluutio tulee jäämään pois lähivuosikymmeninä. Siinä määrin kuin psykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä ominaisuuksia maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

6) Irtisanotulla kaverillani ei ole varaa hankkia lapsia. Rikkaan perheen kakarana totean hänet epäkelvoksi yksilöksi, joka on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Meneekö päättelyssäni jokin vikaan?

Toki ystäväsi geenien ja niiden sisältämän informaation kannalta hän on hävinnyt taistelun olemassaolosta. Mutta hänen henkilökohtainen elämänsä voi silti olla mielekästä ja sisältörikasta. Osan meistä geenit jatkavat seuraavaan sukupolveen, mutta me kaikki kuitenkin kuolemme – ja oikeastaan olemme siinä mielessä onnekkaita. Se, että kuolemme tarkoittaa, että olemme eläneet. Geenit voivat hypätä järveen, jos niin tahdomme.

7) Evoluutiopsykologit tyrmäävät Freudin teorian oidipuskompleksista, koska ihmiset luontaisesti karttavat sukurutsaa. No miksi sitä kuitenkin esiintyy?

Lähisukulaisten välinen parittelu on poikkeuksellista käyttäytymistä muillakin kädellisillä kuin vain ihmisillä. Onkin selvää, että poikkeukset eivät kumoa todisteita luonnonvalinnan tuottamasta insestinvälttämisvaistosta. Evoluutiopsykologia ei siis ole teoria siitä, miksi kaikki käyttäytyvät jollakin tavalla. Lisäksi sukurutsaa näyttäisi tapahtuvan eniten silloin, kun olosuhteet ovat sellaiset, että sen välttämiseen kehittyneet luontaiset mekanismit eivät käynnistykään. Esimerkiksi kun sisarukset kasvavat erillään. Vastaavasta tapahtumasta oli kyse Oidipuksen kohdalla ja onpa teemaa käsitelty Kalevalassakin.

8) Eivätkö freudilaisten tähtäimessä ole mielikuvat ja fantasiat, eikä se, kuka oikeasti hässii ketäkin? Mitä te siis oikein meuhkaatte?

Se, mikä Freudin fantasia-ajatuksissa oli oikein, oli joko triviaalia tai se ei ollut hänen keksintöään. Useimmat biologit, kuten yhä useammat psykiatrit nykyään, jättävät Freudin rauhaan historiaan kuuluvana kuriositeettina psykologiatieteen alkupäivistä. Itse olen kritisoinut myöhempien aikojen freudilaisia lähinnä siksi, että psykoanalyysi on sekä epätieteellinen teoria että ilmeisen tehoton ja kallis hoitomuoto. Saatan olla turhan optimistinen, mutta uskon, että tänä päivänä biologiasta ja ihmisluonnosta tiedetään jo niin paljon, että psykoanalyysin kaltainen teoriarakennelma ei enää voisi saavuttaa vastaavanlaista suosiota älymystön parissa.

perjantai 2. tammikuuta 2009

Sotatraumojen käsittely auttaa?

Helsingin Sanomat julkaisi 22.12.2008 uutisen Ritva Tuomaalan väitöskirjasta. Uutisen ja sen otsikon mukaan ”sodan traumojen käsittely auttaa yhä kuntoutuksessa”. Käsittelen tässä asiaa vain lehtijutun perusteella, koska en ole kyseistä 36 henkilön haastatteluun perustuvaa väitöstyötä nähnyt.

On todellakin mahdollista, että menneistä sotakokemuksista puhuminen – olettaen, että ”käsittely” tarkoittaa puhumista – auttaa veteraanien kuntoutuksessa. (Se, miten käsittely mahdollisesti auttaa, ei tule jutusta tarkemmin ilmi, vaikka kirjoituksessa toki mainitaan esim. painajaisunet ja ahdistavat mielikuvat sotavangeilla.) Ongelma on kuitenkin, että kyseinen tutkimus ei vielä osoita, että traumojen käsittelystä olisi jotakin hyötyä.

Syy on yksinkertainen: tutkimuksessa ei käytetty verrokkiryhmiä.

Jotta tutkimuksesta olisi voitu vetää traumakäsittelyä koskevia johtopäätöksiä, olisi haastatelluista pitänyt erottaa satunnaisesti verrokkiryhmät, joista osa olisi saanut käsitellä jotakin muuta asiaa kuin sotamuistoja samaan tapaan. Tällä tavoin olisi saatu selvyyttä siitä, oliko vaikkapa pelkkä empaattinen kuuntelu se kuntoutusta auttava tekijä. Toki myös tavallista elämäänsä jatkava verrokkiryhmä olisi ollut tarpeen.

Ja lopulta kuntoutumista olisi pitänyt arvioida kokonaan kolmas taho, joka ei olisi tiennyt, mistä ryhmästä on kyse, verrokeista vai traumojen käsittelijöistä.

Haastattelututkimuksissa ei luonnollisesti sinänsä ole mitään vikaa, mutta niistä tehtyjen johtopäätösten suhteen on vain syytä olla tarkkana.