maanantai 9. maaliskuuta 2009

Sarmaja, Snellman ja Westermarck

Perhetutkija Anna Rotkirch kirjoitti Helsingin Sanomissa 27.2.2007 seuraavasti: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.” (Ks. Myös kirjoitukseni Sukusiitos ja sen välttäminen.) Helsingin Sanomat palasi Westermarckiin Kulttuurisivujen Kuiskaaja –palstalla 7.3.2009:

Pakeni sutta, törmäsi karhuun

Äskettäin Suomen akatemiassa juhlistettiin Charles Darwinin syntymää 200 vuotta sitten. Läsnä oli myös sosiobiologi Heikki Sarmaja, joka alusti Suomen varhaisimman darwinistin Edvard Westermarckin (1862–1939) töistä.

"Nuorena Westermarck lähti Helsingin yliopistosta Lontooseen karkuun snellmanilaisuutta, ja koki järkytyksen, kun siellä palvottiin hegeliläisyyttä", hän valotti Edvardin huonoa tuuria.

Siltikin Edvard värkkäsi Lontoossa tunnetuimman suomalaisen tiedeteoksen The History of Human Marriage (1891), joka on käännetty maailman kulttuurikielille, muttei suomeksi. "Täällähän suomennetaan Snellmania", Sarmaja rokotti – ja relevantissa paikassa: Akatemian juhlasalissa.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

Seura -lehden juttu

Alla olevassa Seura -lehden (5.3.2009) haastattelussa kommenttini taitavat joiltakin osin olla sekavia ja irtonaisia. Toisaalta vaikka pointtini jäisivätkin epäselviksi, ehkä lausunnot herättävät jonkinlaisia ajatuksia. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että jutussa käytetty sosiaalibiologia –termi ei ole vakiintuneessa käytössä, enkä taida ymmärtää lopun ajatusta tieteen kesyttämisestäkään.) Teksti Mikael Vehkaoja (kuvitus Ossi Hiekkala).

* * *

Tenaviksi taantuneet

Homo sapiens syntyi 200 000 vuotta sitten. Mitä meistä oikein on tullut?

Vähä vähältä viisas ihminen on kesyttänyt luonnon, keksinyt koneet ja kaupungit. Me olemme korvanneet luonnonlait omilla laeillamme, kehittäneet tieteen suojaksi pahaa luontoa vastaan. Yhä harvempi meistä poikkeaa enää merkityltä ulkoilureitiltä. Menestymisemme on kiinni siitä, miten hyvin osaamme toimia oman kulttuurimme pelisääntöjen mukaan.

Loistavien saavutustensa paisteessa moderni ihminen on kuin lapsi aikuisen ruumiissa. Me syömme lihaa osaamatta teurastaa eläintä, emmekä me tiedä, miten sähkö päätyy pistorasiaamme. Me emme osaa korjata rikki menneitä tavaroitamme. Kiinnostumme ministereiden tekstiviesteistä, vaikka puolet meistä ei edes äänestä.
Me syömme epäterveellisesti ja kulutamme päivämme istumalla, vaikka elimistömme on luotu liikkumaan. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat uusi kansantauti, eivätkä rapakuntoiset nuoret miehet kelpaa edes armeijaan. Jos me elämme vanhemmiksi kuin esi-isämme, se on lääkäreiden ja lääkkeiden ansiota. Eikä Suomen myydyin lääke ole edes särkylääke, vaan Zyprexa. Psykoosilääke.

Mitäköhän Charles Darwin tästä kaikesta ajattelisi? Evoluutio-opin mukaan lajit kehittyvät luonnonvalinnan seurauksena. Mutta kehityksen suunnasta ei ole mitään takeita.

Kehittyykö ihminen hyvään vai huonoon suuntaan? Osmo Tammisalo huokaa. Darwin-seuran puheenjohtajan työhuoneen kirjahyllyt pursuavat tieteellisiä julkaisuja, ja pöydällä on avonainen läppäri kytkettynä tiedon valtatiehen. Niin paljon tietoa, ja silti kysymykseen on mahdoton vastata. Hyvä ja huono ovat arvokysymyksiä, joista keskustelu johtaa aina eturistiriitoihin. Harva tiedemies haluaa esiintyä omantunnon äänenä.
"Varsinkaan evoluutiotieteilijät, jotka ovat tällaisia jälkiviisastelijoita", Tammisalo naurahtaa.

Itseironian takaa löytyy kunnianhimoisia pyrkimyksiä. Osmo Tammisalo kirjoitti neljä vuotta sitten Rakkauden evoluutio -nimisen kirjan, joka oli ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi. Kirjassa ei puhuta miehistä ja naisista, vaan koiraista, naaraista ja parittelusta. Tammisaloa kiinnostaa ajatus, jonka mukaan geenit vaikuttavat ihmisen sosiaalisiin valintoihin. Tieteenala on nimeltään sosiaalibiologia.
"Evoluution näkökulmasta ihmisen kulttuuri on biologiaa. Ihmiselle kehittyneet ominaisuudet vaikuttavat siihen, millaiseksi kulttuuri voi muodostua. Missään ihmisyhteisössä ei esimerkiksi tavata samanlaisia perhejärjestelmiä kuin norsuilla tai leijonilla", Tammisalo sanoo.

Tähän asti keskustelu ihmisluonnon perimmäisestä olemuksesta on ollut psykologien, filosofien ja pappien yksinoikeus. Mutta että luonnontieteilijätkin! Jotkut humanistit pitävät Tammisalon ja Darwin-seuran toimia kerettiläisinä.
"Mutta vähitellen humanistisia aloja vaivannut biologiakammo on väistymässä", Tammisalo sanoo.
Ei biologiakaan yksin selitä inhimillistä käyttäytymistä.
"Jos ajatellaan ihmisen lajihistoriaa, on aivan kuin me olisimme kehittyneet ymmärtämään väärin evoluutioteoriaa. Tiedetään, että erot lisääntymismenestyksessä ovat tärkeimpiä evoluutiota ajavia voimia. Silti meille ei ole kehittynyt tarvetta lisääntymiseen sellaisenaan. Miehet maksavat mieluummin pornon katselusta kuin lahjoituksesta spermapankkiin", Tammisalo sanoo.

Kun Charles Darwin kirjoitti Lajien synty -teoksensa kaksisataa vuotta sitten, teollinen vallankumous oli jo täydessä vauhdissa. Sen vaikutukset alkoivat kuitenkin näkyä vasta myöhemmin. Ihmisen elinympäristö alkoi muuttua ennennäkemättömällä vauhdilla, paljon nopeammin kuin geenimme. Osmo Tammisalo ei kuitenkaan näe kehitystä luonnottomana, päinvastoin.
"Nykyinen markkinatalous hyödyntää ihmiselle kehittyneitä ominaisuuksia."
Länsimainen kulttuuri edellyttää jäseniltään hyvin pitkälle vietyä erikoistumista. Tarkka työnjako on talouskasvun ja hyvinvoinnin perusta. Ihmisen paras puoli valjastetaan palvelemaan hyvin voideltua koneistoa. Asiantuntija puhuu, muut kuuntelevat. Kehityksen seurauksena ihminen on alkanut hahmottaa ympäristöään melko kapea-alaisesti.
Tammisalo taputtaa tietokonettaan.
"En osaisi korjata tätä, jos se menisi rikki. Oikeastaan nykyihmisen tarvitsee tietää hämmästyttävän vähän asioita. Me olemme monessa asiassa kuin lapsia", Tammisalo sanoo.

Aikuisuus viihtyy työpaikoilla. Sinne päästäkseen ihmisen on opittava taitoja, omaksuttava kulttuurinsa tavat. Prosessi on monimutkainen, ja se vie paljon aikaa. Niinpä nuoruus jatkuu yhä pidempään, monen kohdalla reilusti yli kolmekymppiseksi. Suomessa ensisynnyttäjien keski-ikä on 30 vuotta. Vanhoissa metsästäjäkeräilijäkulttuureissa tällaiseen ylellisyyteen ei olisi ollut varaa. Aikuisuus alkoi varhain, ja äideiksi tultiin jo teini-iässä.
Evoluution kannalta länsimainen toiminta vaikuttaa tehottomalta. Jokaisen uuden sukupolven kypsyminen kestää lähes kaksi kertaa kauemmin kuin ennen.
"Mutta tarkka työnjako on myös mahdollistanut huiman kehityksen. Ihminen on kansoittanut maapallon", Tammisalo huomauttaa.

Voittokulun kääntöpuolella ovat kasvava yksinäisyys ja masennuslääkkeet. Kun jokaisella yhteiskunnan jäsenellä on oma pieni tontti hoidettavana, yhteisiä puheenaiheita ei tahdo löytyä. Me huudamme yhteisöllisyyden perään, mutta naamioidumme lähtiessämme pois kotoa. Peilin edessä pieni tujaus meikkiä, hiusvahaa, tai deodoranttia, ja vasta sitten olemme valmiit kohtaamaan ulkomaailman.
"Pienissä ihmisyhteisöissä päivittäinen koristautuminen on harvinaista. Kaikki tuntevat toisensa, eikä ulkopuolisiin tarvitse tehdä hyvää ensivaikutelmaa. Jatkuva huoli omasta ulkonäöstä on kaupunkikulttuurin aikaansaannosta. Se on monille erittäin stressaavaa", Tammisalo sanoo.
Mistä yhteisöllisyyden halu lopulta kumpuaa? Yksi mahdollisuus on, että se on koodattu geeneihimme. Historian kuohuissa yhteistyökykyiset ihmiset ovat yleensä selviytyneet.
"On selvä, että ihmisellä on taipumus heimoutumiseen. Me kehitämme nopeasti viholliskuvia. Ihminen on loppujen lopuksi aika nurkkakuntainen laji. Se viittaa siihen, että evoluutioympäristössä heimojen väliset kiistat ovat olleet merkittävä tekijä. Suomikin on pienten yhdistysten maa, ja netti on nykyään täynnä erilaisia yhteisöjä. Ehkä se kertoo jotain meidän luontaisista taipumuksistamme. Jokaiselle pornofetisismillekin on oma yhteisönsä", Tammisalo sanoo.
Yhdessä suhteessa ajat ovat muuttuneet. Enää yhteisöllä ei tarvitse olla vihollista.
"Ihmiset ovat varmaankin onnellisempia kuuluessaan yhteisöön, jossa on itseä suurempia päämääriä", Osmo Tammisalo sanoo.

Evoluutio-opin yksi pääperiaate on, että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Konttorissa istumalla hankittu selkäsairaus ei siis siirry jälkikasvuun. Lajin kehityksen kannalta ratkaiseva kysymys on, kuka saa lisääntyä, kuka ei. Samaa asiaa sivuaa Timo Hännikäisen tuore pamflettikirja Ilman. Hännikäisen mukaan 60-luvun seksuaalinen vallankumous on johtanut piinkovaan seksuaaliseen kilpailuun, jossa voittajat rakastelevat päivittäin, häviäjät eivät koskaan. Hännikäisen mukaan me elämme seksuaalisessa luokkayhteiskunnassa.
Tammisalon mielestä yksilöiden, erityisesti miesten, välisessä lisääntymismenestyksessä on aina ollut vaihtelua.
"Nyky-yhteiskunnassa seksi jakaantuu huomattavan tasaisesti, jos verrataan vaikka monivaimoisiin maanviljelyskulttuureihin. Toki kysyntä ei useinkaan kohtaa tarjontaa. Esimerkiksi nuorista naisista tuntuu olevan krooninen pula."
Lisääntymismahdollisuudet saattavat Tammisalon mukaan olla yhteydessä jopa demokratioiden syntyyn.
"Miksi yksilö kokisi mielekkääksi yhteisiin projekteihin osallistumisen, jos joku kahmii niistä koituvat hyödyt omiin lisääntymistarkoituksiinsa?", hän tiivistää.

Laajasti ajateltuna ajatus luokkayhteiskunnasta haastaisi darwinismin väitteet. Jos upseerin pojasta tulee sotilas sukupolvesta toiseen, hankitut ominaisuudet periytyvät. Akateemisesti koulutetut ihmiset solmivat Suomessa luokka-avioliittoja, vaikka niitä ei sillä nimellä kutsutakaan. Viime aikoina meillä on alkanut esiintyä toisen polven työttömyyttä. Häämöttääkö tulevaisuudessa ihmisrotuja, jotka myötäilevät sosiaalisia luokkia? Tammisalo ei mielellään ennusta tulevaa, mutta veikkaa, että sosiaalinen sekoittuminen tulee päinvastoin lisääntymään.
"Meillä on valtava kulttuuri, jossa on lokeroita monille eri ominaisuuksille. Jokaiselle on jotain. Järjestelmä on vain lisännyt ihmisen geneettisiä variaatioita."
Onko nykyisessä kulttuurissa ylipäätään ominaisuuksia, jotka rajoittaisivat ihmisen lisääntymismahdollisuuksia?
"Valintapaineet saattaisivat suosia ihmistä, joka inhoaa ehkäisyvälineitä. Toisaalta tällainen yksilö ei välttämättä saa kumppaneita: puolisolta halutaan pitkäaikaista sitoutumista eikä holtittomuutta", Tammisalo pyörittelee.
Edes television ääressä talvehtivan kansan henkinen tylsisyys ei vaikuta evoluutioon haitallisesti.
"Jos saippuasarjojen seuraamisesta olisi lisääntymisen kannalta jotakin haittaa, valintapaineet suosisivat aivoja, jotka kykenevät tekemään selkeän eron TV-sarjojen ja todellisten juorujen välillä. Mutta kukaan ei ole osoittanut, että fiktion seuraamisesta koituisi haittaa biologiselle kelpoisuudelle. Vai saavatko sohvaperunat muita vähemmän lapsia? Tieteellistä tutkimusaineistoa on todella vähän", Osmo Tammisalo sanoo.

Merkittävän osan ihmisen evoluutiosta voisi tiivistää yhteen sanaan: mukavuudenhalu. Se on säädellyt toimiamme alusta asti, ja siitä kulttuurin kehittymisessä on pohjimmiltaan kyse: miksi kävellä portaita, kun hissi on keksitty? Mukavuudenhaluun tiedekin perustuu. Se pyrkii jatkuvasti kehittämään apuvälineitä, jotta ihmisen ei tarvitse kohdata ikäviä luonnonlakeja, kuten painovoimaa.
Mutta mukavuudenhalulla on myös vakavia seurauksia. Tieteen ansiosta elintaso on noussut, ja maapallon väkiluku on kasvanut niin, ettei ruoka enää riitä kaikille. Edessä häämöttävä ilmastonmuutos on sekin tieteen keksintöjen syytä. Tieteen kehittämien menetelmien takia kolmannes maapallon nisäkäslajeista uhkaa kuolla sukupuuttoon. Tieteen pimeä puoli aiheuttaa hirvittävää kärsimystä ja tuhoa.
Viranomaisten tehtävä on valvoa tiedettä. Mutta edellä mainittujen esimerkkien valossa valvonta on pettänyt pahasti. Viimeksi näin rumaa jälkeä sai aikaan meteoriitti, joka putosi Maahan 65 miljoonaa vuotta sitten. Oikeastaan tiede on ihmisen pahin vihollinen - se voi tappaa meidät kaikki.
"Yhteiskunnassa on aina kyse siitä, miten ison riskin kanssa me olemme valmiit elämään. Sellaista keskustelua ei oikeastaan käydä", Osmo Tammisalo sanoo.
"Periaatteessa me olemme keksineet täysin turvallisen autoilun, missä kukaan ei koskaan kuole. Säädetään nopeusrajoitus kolmeenkymppiin ja päällystetään autot pehmusteilla. Jos se ei riitä, autoilijoilta voidaan alkaa vaatia superrefleksejä. Kaikki kuitenkin ymmärtävät, että autojen on liikuttava kohtuullisella nopeudella. Siihen liittyy aina riskejä."

Työnjaon yhteiskunnassa kohtuuden määrittely on asiantuntijan tehtävä. Ongelma on siinä, että myös asiantuntijat ovat mukavuudenhaluisia.
"Monen keksinnön kohdalla joudutaan valintatilanteeseen: nastarenkaat säästävät ihmishenkiä, mutta samalla ne irrottavat asfaltista pienhiukkasia, jotka saattavat aiheuttaa kuolemantapauksia pitkällä aikavälillä. Yleensä päädytään ratkaisuun, joka on kullakin hetkellä konkreettisempi", Tammisalo sanoo.
Moderni ihminen luulee olevansa turvassa tieteen ympäröimänä. Osa keksinnöistä voi vielä osoittautua vaaralliseksi, sillä näkymättömät pitkän aikavälin vaikutukset jäävät helposti vähälle huomiolle. Mieleen tulee vaikkapa Säteilyturvakeskuksen varoitus viime tammikuussa: todisteita kännykkäsäteilyn vaaroista ei ole, mutta silti lasten ei ehkä kannattaisi puhua kovin paljon kännykkään.
"Mitä enemmän me tiedämme, sitä suurempi vastuu meillä on. Tietämättömyyteen ei voi enää vedota, mutta tieto ei ole kaikkivoipa. Lopulta on aina tehtävä arvovalintoja", Tammisalo sanoo.
Luonto on jo kesytetty. Ehkä evoluution seuraava etappi on tieteen kesyttäminen.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Moraaliposeeraamista filosofian nimissä

Käsittelen seuraavassa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (Gaudeamus 2009. 442 s.). Tämä ei kuitenkaan ole varsinainen kirja-arvio, vaan purin tähän vain ensiturhautumiseni kirjan sisällöstä. Pahoittelen tekstin negatiivista sävyä ja tässä yhteydessä turhia mielenilmauksiani siitä, mikä ihmisluonnosta minusta on kiinnostavaa tai mitä kirjassa minun mielestäni olisi pitänyt olla. Asiallisempi arvio julkaistaneen lähiaikoina.

* * *

Uusevolutionismi ja Darwinin juhlinta kasvattavat suosiotaan brittilukeneiston keskuudessa ja populaaritieteellisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaalitieteilijöitä alkaa hirvittää.


Näin kauhisteli Tiede & Edistys –lehti reilut kymmenen vuotta sitten (3/1998). Nyt Petri Ylikoski saman lehden toimituskunnasta on yhdessä tieteenfilosofi Tomi Kokkosen kanssa julkaissut aiheesta kirjan: Evoluutio ja ihmisluonto. Miten sosiaalitieteet ja filosofia suhtautuvat evoluutioon näin Darwinin juhlavuonna?

Heti alkuun on todettava, että viimeisen parinkymmenen vuoden aikana evoluutiosta ja ihmisluonnosta käytävässä keskustelussa on tapahtunut selvä käänne. Yhteiskuntatieteilijät, varsinkin opiskelijat, ovat alkaneet kiinnostua aiheesta. He suorastaan vaativat kursseja evoluutiosta. Samalla käyttäytymistieteitä haitannut evolutionistien poliittinen leimaaminen on jäänyt pois tai ainakin se on merkittävästi vähentynyt (tosin vielä muutama vuosi sitten esimerkiksi Petter Portin syytti minua amerikkalaisen oikeistotaantumuksen ystäväksi).

Ylikoski ja Kokkonen eivät harrasta poliittista nimittelyä. He myös ymmärtävät evoluution merkityksen ihmisluonnolle:

Nykyaikaisen ihmisen kulttuuri rakentuu edelleen pääasiassa kivikaudella muokkautuneiden kykyjen, taipumusten ja kehitysvalmiuksien varaan.


Ja toiseksi he ymmärtävät tunteiden merkityksen käyttäytymiselle:

Tunteet voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä tilannekohtaisesti tarkoituksenmukaisella tavalla ja vaikuttaa esimerkiksi päättelyyn.


Ihmisen psykologiasta he taasen toteavat, että se on riittävän yhtenevää, ”jotta lajityypillisyydestä voi mielekkäästi puhua, ja tämä asettaa lähtökohdan ja reunaehdot kulttuuriselle muuntelulle”.

Vaikka kyseisillä huomioilla ei enää olekaan uutuusarvoa, ne voidaan lukea kirjan ansioiksi. Näistä ja muista mahdollisista ansioistaan huolimatta teos on kuitenkin epäonnistunut – sekä filosofiassaan että ihmistieteiden edistämisessä. Ensiksikin Ylikoski ja Kokkonen käsittelevät tunnevalmiuksistamme vain paria pikkuruista yksityiskohtaa ja niiden tutkimusmenetelmiä, lähinnä naisten ja miesten mustasukkaisuuseroja sekä erästä koejärjestelyä huijarintunnistusmekanismin selvittämiseksi.

Mustasukkaisuuseroista miesten ja naisten välillä he toteavat, että empiirinen todistusaineisto niiden puolesta on heikkoa. Evoluution perusteellahan on ennustettu, että ihmiskoiraiden mustasukkaisuus kohdistuisi seksuaaliseen pettämiseen voimakkaammin kuin naarailla keskimäärin. Teorian mukaan emme ole aisankannattajien jälkeläisiä. Naaraiden mustasukkaisuuden taas on ennustettu kohdistuvan voimakkaammin emotionaaliseen pettämiseen. Näitä sukupuolten välisiä mustasukkaisuuseroja vähättelevässä päätelmässään Ylikoski ja Kokkonen nojaavat kuusi vuotta vanhaan meta-analyysiin. Evoluutiopsykologian kaltaiselle uudelle tieteenalalle se on kuitenkin pitkä aika, ja uusia havaintoja mustasukkaisuuseroista on tullut sinä aikana roppakaupalla. On jopa tuoreita havaintoja siitä, että miesten ja naisten mustasukkaisuus keskimäärin suuntautuu eri tavoin (joko kumppaniin tai kilpailijaan, Schützwohl 2008). Kuulin ensimmäistä kertaa tekijöiden kirjoittavan evoluutiopsykologiasta reilut viisi vuotta sitten. Kirjaan käytetty pitkä aika näkyy kirjoitusvirheiden vähäisyytenä sekä tarkkaan hiotuissa lauseissa, mutta paikoin se ilmeisesti on johtanut vanhentuneiden lähteiden käyttöön.

Yhteenvetona kaikesta evolutiivisesta mustasukkaisuustutkimuksesta Ylikoski ja Kokkonen toteavat, että se ”ei ole tarjonnut esittäjien mainostamia uusia ja mullistavia löytöjä”. Tästä voidaan tietysti kysyä verrattuna mihin. Perinteinen psykologiatiedehän on paradoksaalisesti pitkälti sivuuttanut tunteiden (ja evoluution) merkityksen. Psykoanalyyttiset teoriat taas ovat silkkaa spekulaatiota (Tammisalo 2007). Evolutiivinen psykologia sen sijaan on antanut testattavien ja luonnontieteiden kanssa yhteensopivien hypoteesien lisäksi muilta lähtökohdilta puuttuneita ehdotuksia perimmäisiksi selityksiksi: miksi ylipäätään tunnemme mustasukkaisuutta. Tai miksi rakastumme, tunnemme kiintymystä, häpeää, suuttumusta tai kiitollisuutta. On hullua, että ihmisluontoa ja evoluutiota käsittelevä kirja jättää perhe- ja moraalitunteet niin tyystin käsittelemättä.

Oppimisesta ja erilaisista oppimisteorioista Ylikoski ja Kokkonen toisaalta puhuvat paljon. Ihmisen kohdalla se tietysti on perusteltua. Tosin se olisi voitu tuoda selkeästi esiin, että oppiminen ja toisinaan matkiminenkin ovat kaksiteräisiä miekkoja: mitä enemmän organismi pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista, mutta samalla sitä suurempi riski sillä on tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Samoin mitä suurempi on organismin kyky omaksua moraalia, sitä enemmän perinteistä viisautta mutta myös haitallista taikauskoa se pystyy hankkimaan. Luonnonvalinta ei siis ole voinut tehdä meistä rajattoman joustavia. Mikäli oppimisella ei olisi tiettyjä rajoitteita, emme myöskään tietäisi, mitkä asiat meidän pitää oppia. Aivomme joutuisivat käsittelemään ääretöntä määrää tarpeetonta tietoa, kunnes tulisimme täysin toimintakyvyttömiksi.

* * *

Jos kirjasta ei opi mitään ihmisluonnosta (paitsi kenties teorioita ihmisen oppimiskyvystä), mikä sitten on teoksen tieteenfilosofinen anti? Kirjoittajat ensinnäkin jaarittelevat sivutolkulla seuraavasta yksinkertaisesta seikasta: ”...evolutiivisesta tutkimuksesta ei voi johtaa moraalifilosofisia johtopäätöksiä, sosiaalipoliittisia suosituksia tai elämänfilosofisia valintoja ilman sisällöllisiä arvoja koskevia olettamuksia.” Vanha kunnon tosiasioista ei voida johtaa arvoja siis. Ja kuin tasapuolisuuden nimissä he toteavat perään, että ”evolutiivisia tutkimuksia tulee arvioida tiedollisin perustein, ei vetoamalla moraalisiin tai ideologisiin näkemyksiin”. Ikävä kyllä kirjan ”tieteenfilosofia” ei pysähdy näihin päivänselvyyksiin.

Teoksessa ruoditaan esimerkiksi evoluutiopsykologien motiiveja ja heidän sortumistaan moraalisiin virhepäätelmiin (esim. ”jos se edistää biologista kelpoisuutta, sen täytyy olla hyväksyttävää”). Toisaalta kirjoittajat kuitenkin päättelevät, että tutkijoiden motiiveilla tai virhepäätelmillä ei sittenkään ole ”suurta yhteiskunnallista merkitystä”. Niinpä he lopulta päätyvät vain murehtimaan tapaa, jolla evoluutiopsykologian löydöksiä käsitellään julkisuudessa. Alan kriitikotkin lienevät ”enemmän huolissaan lukevasta yleisöstä kuin itse evoluutiopsykologeista”. Pahimmillaan Ylikosken ja Kokkosen hätä tieteenalan saamasta julkisuudesta lähenee vainoharhaa:

”Huolestuttavaa on, jos tutkijat päinvastoin käyttävät hyväkseen lukijoiden taipumuksia virheelliseen päättelyyn eli tarkoituksellisesti muotoilevat tuloksensa niin, että ne houkuttelevat lukijoita tekemään virhepäätelmiä” (korostukset lisätty).


Ylikoski ja Kokkonen jopa kertovat, miksi tutkija harrastaisi tällaista: kiinnostavuuden lisäämiseksi ja julkisuushakuisuudesta. Heidän mukaansa ”monet evoluutiopsykologit” ovatkin tässä hengessä valinneet ”provokatiivisen strategian” tutkimussuuntauksensa tekemiseksi tunnetuksi. Esimerkkinä Ylikoskella ja Kokkosella ovat edelleen sukupuolierot: ”Merkittävä osa evoluutiopsykologisesta tutkimuksesta... tahattomasti vahvistaa sukupuoliin liittyvää stereotyyppistä ajattelua”. Kirjoittajat jatkavat: ”Jos – ja kun – ajatus sukupuolierojen olemuksellisista ja merkittävistä eroista on myytti, yksipuolisesti sukupuolieroihin keskittyvä tutkimus osallistuu yhteiskunnallisen myytin ylläpitämiseen”. Tässä vaiheessa tunsin olevani kiitollinen ja helpottunut: Onneksi on näitä tarkkasilmäisiä tiedekomissaareja, jotka paljastavat pahantahtoisten evoluutiopsykologien juonet! Onneksi he näkevät evoluutiopsykologisten tutkimustulosten vaarallisuuden, joka sentään on paljon tärkeämpää kuin niiden mahdollinen virheellisyys! Tätäkö on tieteenfilosofia?

Vakavammin ottaen on ihmeteltävä, mikseivät filosofimme kanna vastaavaa huolta niistä kulttuurikonstruktivistisista ”tyhjä taulu” -ajatuksista, joissa milloin mikäkin "rakentuu sosiaalisesti". Yhteiskuntatieteelliset opinnäytteethän ovat viime vuosiin saakka olleet näitä pullollaan. Miksi tieteilijän olisi siis lupa sanoa, että sukupuolet ovat samanlaisia (jos haluamme pysyä näin triviaalissa aiheessa), vaikka juuri tuonkaltaiset virheelliset ajatukset ovat tieteen edistymisen kannalta osoittautuneet erityisen vaarallisiksi (ks. esim. Niemelä & Tammisalo 2006).

Monin paikoin Ylikoski ja Kokkonen korostavat myös yksilöiden välistä vaihtelua ja toteavat, että sukupuolierot ovat tästä johtuen vain ”aste-eroja, eivät kategorisia eroja”. Saivartelutartunnan saaneena en voi kuin lisätä, että aste-eron ja kategorisen eron välinen erokin on vain aste-ero. Lisäksi on todettava, että vastasivatpa ”sukupuoliin liittyvät stereotypiat” yleisesti ottaen todellisuutta tai eivät, vähintään yhtä merkittävä osa evolutionistien teorioista ja tutkimuksista rikkoo näitä stereotypioita, esimerkiksi havainnot ihmiskoiraan poikkeuksellisen merkittävästä roolista lastenhoidossa. (Stereotypioista varoitellaan kirjassa runsaasti, mutta itse termiä ei kuitenkaan määritellä; se näyttäisi tekijöille olevan jotakin paljon vahvempaa kuin keskimääräiset erot.)

Entä minkälaiset sukupuolierot Ylikoski ja Kokkonen sitten hyväksyvät: ”Esimerkiksi Janet Shibley Hyde löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio”. En ota kantaa, mitä sana merkittävä tässä yhteydessä tarkoittaa, vaan totean vain listan olevan pahasti puutteellinen (Tammisalo 2005). Olisi todella kummallista (puhumattakaan että se on virheellistä), että sukupuolierot seksuaalisuudessa keskittyisivät lähinnä itsetyydytykseen. Sukupuolierojen syistä olisin myös kaivannut pohdintaa. Minkä verran esimerkiksi parisuhteen ulkopuolisista paritteluista koituvat geneettiset ”hyödyt” ja ”haitat” selittävät sukupuolieroja? Toinen toistaan kiinnostavampia aiheita olisi löytynyt alalta loputtomasti. Mikä vaikkapa on ollut ihmisryhmien välisten konfliktien merkitys lajityypilliselle psykologiallemme? Olisinpa kirja-arviossani voinut keskittyä pohtimaan tämänkaltaisia kysymyksiä.

* * *

Mihin Ylikosken ja Kokkosen tuskailu evoluutiosta ja ihmisluonnosta lopulta tarkentuu? He ensinnäkin määrittelevät, että biologisen ja psykologisen tutkimuksen keskeisinä tavoitteina pitäisi olla ”arkisen olemusajattelun horjuttaminen”. (Olen ymmärtänyt tieteen tavoitteet hieman toisin, mutta se lie tässä yhteydessä sivuseikka.) Toiseksi he päättelevät, että sanalla ihmisluonto on ”metafyysistä ja normatiivista painolastia”. Mutta mikä tarkkaan ottaen on heidän ponnekkaasti kritisoimansa ”olemuskäsite” ja mitä on ihmisluonnon metafyysisnormatiivinen painolasti? Vastaus on yksinkertainen: kyseessä ovat kirjoittajien itse kyhäämät käsiterakennelmat ja lukijaa vaivaannuttava moraaliposeeraaminen. Yksikään evoluutiopsykologi ei heidän rakennelmiaan käytä, saati selitä tai etenkään normita asioita kummallisilla ihmisluonto-olemuskäsitteillä. Ja jos mietin asiaa, en ole törmännyt sellaiseen julkisuudessakaan. Erityisen huvittavaa on, että Ylikoski ja Kokkonen moittivat evoluutiopsykologeja siitä, että nämä määrittelevät ja käyttävät arkitermejä (esim. altruismi, itsekkyys, intressi) teknisemmissä merkityksissä. Kuitenkin he itse väsäävät ihmisluonnosta käsitehirviön kummallisine olemuksellisine painolasteineen. Ja tämän kyhäelmänsä he sitten monisanaisesti tuomitsevat.

Jossakin vaiheessa jopa toivoin, että olisivatpa kirjoittajat sanaleikkien sijaan suunnanneet ahdinkonsa sen tutkimiseen, miten ihmisellä on taipumuksia luokitella asioita kategorioihin. Tämänkaltainen ”olemusajatteluhan” lienee ollut ihmiselle tyypillistä jo ennen kuin pahat evoluutiopsykologit kaappasivat julkisuuden hallintaansa. Toisaalta tietäen tieteellisen tutkimuksen vaativuuden en ole varma, olisiko sellainen uravalinta sittenkään ajanut heidän asiaansa paremmin. (Tosin myönnän samalla, että ne kirjoitukseni, jotka kumpuavat tieteen tasoa koskevasta huolesta, eivät nekään tieteen edistymiseen juuri vaikuta.)

Myönnän myös, että kirjan edetessä myös minun tulkintani saattoivat sortua vainoharhaisuuteen. Kirjassa mainitut biologiset tosiseikatkin alkoivat nimittäin ennen pitkää näyttää poseeraamiselta. Vai mitä pitäisi ajatella seuraavasta toteamuksesta: ”yksittäinen geeni ei itsessään liity mihinkään tiettyyn ominaisuuteen vaan sillä on oma kehityksellinen tehtävänsä vain tietyssä muiden geenien ja solun muodostamassa ympäristössä”? Onneksi on yliopisto ja siellä filosofeja? On myös ihmeteltävä, keille seuraavat ilmiselvyydet on tarkoitettu: ”Jos jokin käyttäytymispiirre vähentää kelpoisuutta, se ei silti ole luonnoton ominaisuus edes evolutiivisesta näkökulmasta...”, ”Uusien, muusta populaatiosta poikkeavien ominaisuuksien ilmaantuminen ei ole luonnotonta tai poikkeuksellista, vaan se on osa evolutiivista muutosta...” tai ”Kaikki yhtäläisyys populaation sisällä johtuu yhteisestä historiallisesta alkuperästä ja tästä periytyvästä samankaltaisuudesta, ei yhteisestä olemuksesta”.

On vaikea uskoa, että kukaan muu kuin kreationisti sortuisi kirjoittajien manaamaan ihmisluonto-olemuskäsiteajatteluun. Luomisopin kannattajille se lieneekin itse asiassa tyypillistä, ei suinkaan evoluution ystäville, jotka ymmärtävät muutoksen ja variaation merkittävyyden. Teosta ei kuitenkaan ole tehty kreationisteille, vaan ainakin takakannen mukaan se soveltuu oppaaksi biologeille ja muille asiasta kiinnostuneille. Säälin sitä biologirukkaa, joka kaiken tämän poseeraamisen lisäksi joutuu kahlaamaan läpi kymmenien sivujen mittaisen käsittelyn kulttuurievoluution analogisesta vertaamisesta biologiseen evoluutioon. Ja ihmettelen, mitä ihmisen tunnevalmiuksista kiinnostunut voisi kostua niistä 15 sivusta, joilla käsitellään filosofi David Hullin tieteen kehitystä koskevaa teoriaa.

Reiluuden nimissä haluan lopuksi todeta, että jotkin teoriat ja alalla käyty keskustelu selitetään teoksessa selkeästi ja ainakin päällisin puolin puolueettomasti. Tosin teorioiden asema tai merkitys nykytutkijoiden parissa olisi voitu tuoda paremmin esille. Kirjasta ei viisastu ihmisluonnosta, mutta ei se taida kertoa edes tieteen nykytilasta. Pahinta kuitenkin lienee se, että Evoluutio ja ihmisluonto ei millään tavoin kannusta – tämäkin on toki vain minun turhautunut tuntemukseni – nuoria tutkijoita empirian, saati eksperimentian harjoittamiseen. Adam Smithin sanoin: ”Tökerö viisastelu on harvoin vaikuttanut ihmiskunnan mielipiteisiin, paitsi filosofiaa ja spekulointia koskevissa asioissa; ja niissä se on usein ollut suurin.”

Kirjallisuutta

Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita.

Schützwohl, Achim (2008): The intentional object of romantic jealousy. Evolution and Human Behavior. Vol 29: 2. s. 92–99.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita.

Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita.

torstai 5. maaliskuuta 2009

Aivot vai sosiaalisuus?

Helsingin Sanomissa oli 4.3. juttu shoppailusta ja sen mahdollisesta evolutiivisesta taustasta otsikolla Luolamies opetti shoppailun. Juttuun oli pyydetty psykologian professori Timo Järvilehdolta kommentti kysymykseen "Olisiko kulutusvimma jäänne kivikaudelta?". Hän vastasi "täyttä puppua".

On tietysti totta, että shoppailu tai kuluttaminen (kuten se nykyään ymmärretään) eivät voi olla jäänteitä. Eihän näitä ilmiöitä kivikaudella ollut. Mutta niissä kuitenkin on selvästi piirteitä, joihin kannattaa hakea selityksiä evoluutiohistoriasta, menneisyydestämme keräilijöinä. Etsimiseen ja löytämiseen, ehkä vaihtokauppaan ja varastointiinkin liittyy monimutkaisia tunnevalmiuksia (joiden kannalta rahan käyttö on pitkälti sivuseikka).

Erityisen outo on Järvilehdon antama perustelu puppukommentilleen: "Ostaminen on sosiaalista toimintaa". Ongelma on hänen mukaansa se, että tilanteen sosiaalisuudesta huolimatta asioita pyritään selittämään pelkästään aivojen avulla. En ole tainnut törmätä käyttäytymisen selittämiseen pelkästään aivojen avulla, mutta vaikka joku sellaista harrastaisikin, en ymmärrä tällaista turhaa kahtiajakoa aivojen ja sosiaalisuuden välillä. Mitä muutakaan sosiaalisuus ja tunteet ovat kuin aivotoimintaa? Joukko olentoja, joilla ei ole aivoja, ei ole sosiaalinen ryhmä.