keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Ilman kilpailijoita ei olisi rakkautta

Ihminen on siitä harvinainen nisäkäs, että se muodostaa pitkiä pari- ja perhesuhteita. Tässä mielessä ihminen muistuttaa enemmän lintuja, joilla molemmat osapuolet tyypillisesti ottavat osaa poikasten hoivaan. Tällaisen ”lisääntymisosuuskunnan” perustamiseen tarvitaan rakkautta. Vain parisiteitä muodostavilla ja yhteistä poikashoivaa harrastavilla lajeilla on syy tuntea rakkaudenkaltaisia tunteita; muille lajeille riittää seksuaalinen himo. (Tietysti ei tiedetä, mitä perheitä perustavat eläimet tuntevat, jos mitään, mutta fysiologiset reaktiot ovat osittain samoja kuin ihmisillä.)

Rakkauden tehtävä on myös toimia uskottavana signaalina sitoutumishalusta: koska hän jaksaa lempeästi leperrellä ja olla kanssani näin paljon, hänen täytyy olla kiinnostunut myös minusta, ei pelkästään vartalostani. Rakastunut on siis uskottava, koska hän rakkautensa sokaisemana tekee niin epärationaalisia asioita. Rakkauden kohteelle ei toisin sanoen kannata järkeillä, että ”olet parasta, mihin tasoiseni yksilö voi näissä olosuhteissa yltää”.

Rakkauden olemusta selvitettäessä kannattaa miettiä kuvitteellista eläinlajia, jolla puolisoiden intressit olisivat aina täysin yhteneviä, paketoituna vain yhteisiin jälkeläisiin. Pariskunnat siis olisivat aina uskollisia toisilleen ja jopa kuolisivat samaan aikaan. Kummallakaan ei olisi muita sukulaisia, joista huolehtia. Olisiko tällaiselle lajille kehittynyt täydellinen romanttisseksuaalinen rakkaus?

Näin tuskin olisi tapahtunut. Kumppaneiden suhde pikemminkin olisi kehittynyt muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta. Sydänsolujenkaan ei tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Rakkaus olisi siis turhaa, koska jos ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita, uskollisuutta tai sitoutumista ei tarvitsisi todistella. Rakastuminen olisi tuhlausta eikä seksikään tuottaisi mielihyvää. Puolisot olisivat kehittyneet rakastamaan kumppaniaan kuten itseään, mutta juju onkin juuri siinä: kukaan ei oikeasti rakasta itseään, paitsi vertauskuvallisesti.

Evoluution silmissä puolisot olisivat yhtä ja samaa lihaa. Kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin – ja tuskaisan kun se sujuu huonosti – eivät olisi koskaan kehittyneet.
Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Rakkaudesta

Annoin Olivia-lehdelle haastattelun, joka on tässä kysymyksineen. (Itse juttu on hieman tiiviimpi, ks. Olivia 6/2010.)

Mitä ajattelet termistä romanttinen rakkaus?

Sana ”romanttinen” on tuossa tavallaan turha, koska se kuuluu rakkauteen joka tapauksessa. Rakkaus on ihmisen tunteista voimakkaimpia ja merkityksellisimpiä. Sillä on selkeä tehtävä parisuhteen eli eräänlaisen lisääntymisosuuskunnan muodostumisessa. Tunne ohjaa hakeutumaan kumppanin luokse ja pysymään hänen luonaan. Lisäksi sen tehtävä on toimia vastapuolelle uskottavana signaalina sitoutumishalusta.

Oletko itse romanttisesti rakastunut?

Ihmislajille on tyypillistä piilotella useimpia lisääntymiseen liittyviä toimintoja. Siksi tällaiset kysymykset koetaan usein liian henkilökohtaisiksi. Vanhoille pariskunnille on tyypillistä, että jos vastaus on kyllä, puoliso saattaa tivata, ”Kuka se on?”.

Mikä on sinun mielestäsi rakkautta?

Ihmiset määrittelevät rakkauden eri tavoin. Siksi olisi hyvä tarkentaa, puhutaanko parisuhderakkaudesta vai vaikkapa rakkaudesta jälkeläisiin. Ymmärrän rakkauden siten kuin kuvittelen useimpien sen ymmärtävän: pakonomaiset ajatukset ja kaipaus rakastettua kohtaan. Ja suuri onni, kun tämä on lähellä.

Miten ajatuksesi romanttisesta rakkaudesta on muuttunut/kehittynyt siitä, kun olit 18-vuotias?

Teini-ikäisenä mukana oli voimakkaampaa hormonitoimintaa ja iso annos jännittävää uutuudenviehätystä. Toisaalta se suloisenkipeä pistos sydämessä ei silti ole kovin erilainen vanhempanakaan. Myöskään tieto rakkauden biologisesta taustasta ei muuta tunteen viehätystä.

Voiko ihminen oppia rakastamaan toista, vaikka ei alussa rakastaisikaan?

Yleensä parisuhteet kai alkavat vain pienestä ihastuksesta kasvaen vähitellen. Näinhän ystävyydetkin alkavat. Syvimmän rakkauden kehittyminen vaatii nähdäkseni vastarakkautta; rakastumiset ikään kuin ruokkivat toisiaan. Mutta varmasti on myös mahdollista, että alussa on jopa inhon tunteita toista kohtaan.

Voiko päättää lopettaa rakastamasta – uskotko, että se onnistuu päätöksellä?

Kuten nälkää tai janoa, rakkautta voi ruokkia ajatuksillaan tai sitä voi yrittää vaimentaa. Paras lääke on kuitenkin olla kohteesta erossa tai rakastua toisaalle – tai sitten pitää asua tämän kanssa jokunen vuosi.
Rakkauden ja parisuhteen vaalimiseen/torjumiseen liittyy tietysti paljon järjenkäyttöä, mutta päätökset eivät synny ilman tunteita.

Millaisia harhakäsityksiä yhteiskunnassa saattaa olla romanttisesta rakkaudesta?

Joissakin yhteisöissä kuvitellaan, että ihminen voisi rakastua vain kerran. Joissakin oppineissa piireissä on joskus myös vallinnut ajatus, että rakkaus olisi muka keskiaikaisten trubaduurien keksintöä. Se on kuitenkin biologisen evoluution tuote siinä missä muutkin perhetunteet; mustasukkaisuus ja kiintymys sisaruksiin, omiin lapsiin ja lastenlapsiin.

Miten sinun mielestäsi rakkautta kannattaa vaalia?

Minulta on monesti kysytty, voiko ihminen pysyä rakastuneena lopun elämäänsä. Luulen, että useimmat eivät olisi valmiita maksamaan loputtoman rakkauden vaatimaa hintaa, mikä se ikinä olisikaan. Intohimoisesta rakkaudesta on mitä ilmeisimmin joitakin niin merkittäviä kustannuksia, että luonto on nähnyt tarpeelliseksi vaimentaa tunne vähitellen kiintymykseksi. Rakastunut on tavallaan kömpelö, hän ei osaa keskittyä ”oikeisiin” asioihin, tuhlaa aikaansa jne.

Tarvitseeko ihmisen sanoa toiselle ”minä rakastan sinua”? (lisääkö se toisen tunnetta rakkaudesta)

Puhe on halpaa, mutta toisaalta äänensävyllä puheestakin voi tehdä kalliimpaa ja täten uskottavampaa. Kukaan ei jaksa kauaa leperrellä, jos ei oikeasti ole rakastunut. Suhteen kannalta toki useinkin riittää, että toinen vain kokee olevansa rakkaudentunnustusten arvoinen.

Mitä riskitekijöitä näet rakastumistilanteessa?

Yhteisöissä, joissa suvulla on ratkaiseva merkitys puolisonvalinnassa, saatetaan pelätä nuorten omavaltaista rakastumista. Hyvät naimakaupat kun voivat mennä sivu suun. Parisuhteen ja perhesuhteiden kannalta rakastuminen kolmanteen osapuoleen on luonnollisesti aina suuri riski. Mutta onneton rakastuminen lienee aika harmitonta. Monestihan ihmiset tietävät ja joskus harmittelevatkin, että tulipa rakastuttua ”väärään” henkilöön.

Miten itse vältät ”sudenkuopat” – miten pidät huolen, että et ”rakastu sokeasti”?

Onnellinen parisuhde ja/tai mustasukkaisesti vahtiva puoliso lienevät parhaita suojia rakastumista vastaan.
Toisaalta sille on hyvä syy, miksi rakkauden tulee olla sokea. Se takaa, että pariutumismarkkinoilla rakastumme ”omalle tasollemme”. Kaikilla ei ole mahdollisuuksia kuvankauniisiin, hyväluontoisiin miljonääreihin. Rakkauden takia pystymme katsomaan läpi sormien pieniä puutteita puolisoehdokkaassa – kumppanin vajavaisuudet oikeastaan ovat vain hellyttäviä. Rakkaus on siis tavallaan tarkkanäköinen, koska se näkee jotain, mitä muut eivät.