keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Adam Smith rakkaudesta

Adam Smithin teos Moraalituntojen teoria (1790/2003) on tarkkanäköinen ja perusteellinen kuvaus inhimillisistä moraalitunteista ja niiden vaikutuksista. Kirja on vanhahtavan koukeroisesta kielestään huolimatta niin täynnä pieniä ja suuria oivalluksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä, että tässä ei voida tehdä sille täyttä oikeutta. Seuraava esimerkki toivottavasti riittää herättämään lukijan kiinnostuksen. Kyse on siitä, miksi vastarakastunut ei useinkaan ole hyvää seuraa.  

Kun ystäväämme on kohdeltu väärin, helposti tunnemme myötätuntoa hänen vihastumistaan kohtaan ja tulemme vihaiseksi sitä kohtaan, jolle hän on vihainen. Jos hän on saanut apurahan, helposti yhdymme hänen kiitollisuuteensa ja pidämme hänen hyväntekijäänsä korkeassa arvossa. Mutta kun hän on rakastunut, ajattelemme että hänen tunteensa on aivan yhtä järkevä kuin jokainen tuonlaatuinen tunne on, mutta kuitenkaan emme katso voivamme itse antautua saman tunteen valtaan samaa henkilöä kohtaan kuin hän. Tunne näyttää jokaisesta muusta kuin sen tuntevasta täysin suhteettomalta kohteensa arvoon nähden, ja rakkaus, joskin se annetaan anteeksi tietyssä iässä koska tiedetään sen olevan luonnollinen, on aina naurun aihe, koska emme voi yhtyä siihen. Sen vakavat ja voimakkaat ilmaukset näyttävät kolmannesta henkilöstä naurettavilta ja vaikka rakastaja voi olla rakastetulleen hyvää seuraa, hän ei ole sitä kenellekään muulle. Hän on tietoinen tästä ja niin kauan kuin on tyynellä mielellä, hän pyrkii suhtautumaan omaan tunteeseensa pilaillen. Se on ainoa tapa, jota käyttäen viitsimme kuulla siitä, koska se on ainoa tyyli, jolla itse olemme valmiita siitä puhumaan.

Freud vastaan Westermarck


Seuraava teksti on muokattu Ihmisluontoa etsimässä -kirjani liiteosiosta, jossa käsitellään joukko julkisuudessa olleita evoluutioon liittyviä virhekäsityksiä. (Mukana on muun muassa jokunen toimittaja, mediatutkija, naistutkija ja filosofi). Alla oleva esimerkki koskee vanhaa kiistaa Freudin ja suomalaisen Edvard Westermarckin välillä.

Helsingin Sanomissa (15.2.2011) puolustettiin Sigmund Freudin (1856-1939) oidipuskompleksiteoriaa suomalaisen Edvard Westermarckin insestiteoriaa vastaan otsikolla ”Oliko Freud sittenkin oikeassa?” Olen käsitellyt aihetta Tavataan ensi viikolla -kirjassani (2007), mutta käyn päähuomiot läpi vielä tässä. Biologia kertoo, että lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia ja muita rasitteita. Kysymys sukusiitoksen välttämisestä koskeekin sekä kasveja että eläimiä. Ihmisen kohdalla aihe liittyy biologian lisäksi muihin tieteenaloihin: psykologia kertoo insestiin liittyvästä aktiivisesta inhontunteesta, ja antropologia kertoo eri kulttuureista tavatuista usein ankarista insestikielloista.

Tieteen nykykäsitys insestin välttämisestä perustuu Westermarckin teoriaan: varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen tuottaa erityisen käänteisen leimautumisen (reverse-imprinting), joka estää sukusiitoksen. Toistensa läheisyydessä eläneet siskot ja veljet, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokisivat vastenmielisyyden tunteen jo keskinäisen seksin ajattelemisesta. Luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja. Monet muutkin eläimet torjuvat sukusiitosta vastaavalla westermarckilaisella mekanismilla.

Freud taas luuli erheellisesti, että ihminen olisi ainoa eläin, joka välttää insestiä. Hänen mukaansa lapsi toivoo saavansa paritella ja lisääntyä vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kanssa – mutta että tämä himo torjutaan vanhempien painostuksesta tietoisuuden ulottumattomiin (ks. oidipuskompleksin syntyhistoriasta Tammisalo 2007). Lajien välisen vertailun perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että apinamaiset esivanhempamme ovat torjuneet sisäsiitosta Westermarckin osoittamalla tavalla ainakin viimeiset 30 miljoonaa vuotta. Mikäli Freud olisi oikeassa, ihminen olisi ensinnäkin evoluutionsa aikana kadottanut muille kädellisille hyödyllisen vaiston. Toiseksi evoluutio olisi korvannut tämän hyödyllisen vaiston haitallisella insestisellä himolla. Luonnonvalinta ei ole voinut suosia tällaista käännettä, se on siis evoluution kannalta mahdoton. Mutta toisaalta Freudille itselleen se on mahdollinen. Hän nimittäin oli imettäjänsä kasvattama ja saattoi siksi tuntea seksuaalista vetoa biologista äitiään kohtaan.

Westermarck liittää kulttuuriset insestikiellot insestisten tekojen herättämiin voimakkaisiin vastenmielisyyden tunteisiin. Onkin osoitettu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee sisarusten välisen seksin muita voimakkaammin. Freud selittää insestitabut päinvastoin. Kiellot tuottavat ”torjunnan” eli insestisten halujen puutteen. Mutta tukahduttavatko kiellot ihmisten seksuaalisia haluja? Miksi kiellot olisivat insestin tapauksessa niin täydellisesti tukahduttaneet – ja kääntäneet päinvastaiseksi – sukupuolisen vietin, kun kiellot eivät muissa vastaavissa tilanteissa vaikuta tällä tavoin? Kuolemanrangaistus vaikkapa aviorikoksesta tai homoseksuaalisuudesta saattaa estää teon, mutta ei halua tekoon.

Helsingin Sanomissa Freudia puolustetaan tutkimuksella, jossa koehenkilöt pitivät seksuaalisesti kiinnostavampina sellaisten yksilöiden kuvia, joita ennen heille oli väläytetty oman, vastakkaista sukupuolta olevan vanhemman kuvaa niin nopeasti, että koehenkilö ei ehtinyt sitä tunnistaa. On kaukaa haettua väittää, että tämänkaltainen tulos tukisi Freudia. On myös aivan eri asia väittää, että ihmisellä on taipumus valita vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa kaltainen kumppani kuin, että ihminen tuntee seksuaalista himoa vanhempaansa kohtaan (Rantala & Marcinkowska 2011). Vastaavasti isä, jolla on kuvankaunis 20-vuotias tytär, voi täydellisesti tunnistaa tämän seksuaalisen viehättävyyden. Mutta isä ei silti tunne tätä kohtaan seksuaalista himoa. Mikään laki ei kiellä isää käyttämästä tytärtä masturbaatiofantasioissaan, mutta näin ei silti tapahdu. Toisin kuin Westermarckin teoria, oidipuskompleksi ei selitä, miksi isiltä puuttuu halu ahdistella tyttäriään.

Westermarckin teoria pystyy myös selittämään seuraavat seikat. Miksi vastenmielisyys insestiin ei riipu perheen seksuaalisista asenteista? Miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee? Ja miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa (ks. Westermarck 1932)? Millään kilpailevalla teorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Suomen tiede saa yhä olla ylpeä biologiaa ymmärtäneestä Westermarckistaan – ja hävetä niitä monia akateemisesti koulutettuja psykologeja, psykiatreja ja sosiologeja, jotka yhä uskovat freudilaisperäiseen huuhaa-tietoon.

torstai 24. toukokuuta 2012

Ilmeiden ja tunteiden universaaliudesta

Helsingin Sanomissa oli tiistaina 22.5.2012 artikkeli ”Ilme on kulttuurista kiinni”. Jutun alku antaa ymmärtää, että uusi tutkimus olisi kumonnut olettamuksen, että ihmiset kaikkialla maailmassa ilmaisevat iloaan hymyllä. HS viittaa PNAS-lehden tuoreeseen artikkeliin, jossa 15 länsimaalaista ja 15 itäaasialaista emigranttia tarkasteli tietokoneella animoituja kasvokuvia.

Nähdäkseni jutun saama huomio maailman medioissa on liioiteltua. Koehenkilöiden määrä on ensinnäkin liian pieni, jotta siitä voitaisiin tehdä kokonaista kulttuuria koskevia yleistyksiä. Lisäksi molempien kulttuurien edustajat pystyivät pienin variaatioin tunnistamaan/erottamaan inhimilliset kuusi perustunnetta, jopa tietokonegraafisesti luoduista kasvoista. HS:n kumoamisuutisenkin lomassa todetaan, ”että länsimaalaiset ja itäaasialaiset tulkitsevat ilon ja surun ilmeet samalla tavalla”. Otsikko olisi siis voinut olla kutakuinkin päinvastainen.

Kulttuurien välillä on luonnollisesti eroja siinä, minkä verran ja millä tavalla missäkin tilanteessa on soveliasta osoittaa tunteita (tai tarkastella muiden tunteita). Tämä on kuitenkin eri asia kuin väite siitä, että tunnetilat tai niihin liittyvät ilmeet olisivat vain kullekin kulttuurille ominaisia keksintöjä. Esimerkiksi sokeat lapset hymyilevät kaikkialla, vaikkeivät ole koskaan nähneet hymyilevää ihmistä.

HS:n jutun toinen ongelma on siinä, että se tekee turhia kahtiajakoja, sekä biologian ja kulttuurin että ilmeiden universaaliuden ja ilmeiden viestimistarkoituksen välille:

Tutkijat selittävät kulttuurieroja sillä, että ilmeiden tehtävä on muovautunut biologisesta kulttuuriseksi. Esimerkiksi pelon ja ilon ilmeiden tehtävä ihmislajin kehityksessä oli alun perin sopeutuminen: ne palvelivat ihmisten säilymistä luonnonvalinnassa. Ilmeet olivat tuolloin yleismaailmallisia ja meihin sisäänrakennettuja. Ihmislajin myöhemmässä kehityksessä kasvojen ilmeet ovat kehittyneet palvelemaan ensisijaisesti tunteiden viestimistä ihmisten vuorovaikutuksessa.

Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten välinen vuorovaikutus olisi jotenkin biologisesta sopeutumisesta erkaantunut, tyystin kulttuurinen ilmiö. Biologia on kuitenkin kaikkea elollista, myös ihmiskulttuureja koskeva tiede. Tämä on yksi syy, miksi ei ole mielekästä sanoa, että ilmeiden tehtävä olisi muuttunut biologisesta kulttuuriseksi. Kulttuuri ei mitenkään voikaan olla biologiasta täysin erillinen. (Käsittelen aihetta pitkästi uudessa Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Hesarin juttu antaa myös ymmärtää, että ilmeet auttoivat eloonjäämistä ja/tai lisääntymistä vain joskus muinaisuudessa. Sitä ei kuitenkaan kerrota, miten tämä tapahtui eli millä tavoin ilmeet tuolloin auttoivat sopeutumisessa – elleivät juuri tunteiden viestittämisen kautta. Onkin ilmeistä, että luonnonvalinta on aina vaikuttanut ja yhä vaikuttaa tunteiden viestimiseen ja ylipäätään kaikenlaiseen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Harvaan asiaan itse asiassa kohdistuu yhtä merkittäviä valintapaineita.

Tiedeuutisissa ja niiden otsikoinnissa luonnollisesti tehdään pitkälle meneviä ja joskus varomattomia päätelmiä – etenkin jos tulokset vihjaavat, että evoluutioteoriasta johdettavat ennusteet tai evolutiivisen ihmistutkimuksen tulokset eivät olisikaan päteviä. Tämä ei tietenkään ole vain kielteinen seikka: yritykset kumota teoria ovat parhaita (tai oikeastaan ainoita) tapoja testata teorian pätevyyttä. Siksi evoluutiopsykologiset olettamukset ja havainnot tunteiden (ja suurelta osin ilmeidenkin) universaaliudesta ovat edelleen vankalla pohjalla.

(Rakkauden evoluutio -teoksessa esitetään lajihistoriaan perustuvia selityksiä mm. seuraaville lisääntymistä palveleville tunteille: rakkaus, mustasukkaisuus, seksuaalinen inho ja seksuaalinen häveliäisyys. Ihmisluontoa etsimässä –kirjassa taas selitetään mm. moraalitunteita, esim. katumus, kiitollisuus, syyllisyys, anteeksianto ja moraalinen aggressio.)

tiistai 8. toukokuuta 2012

Biologia huomioitava sosiaalisessa rakentumisessa


Seuraava kirjoitukseni oli Yliopisto 4/2012 -lehdessä:

Helsingin yliopisto järjestää sukupuolentutkimuksessa (ent. naistutkimus) kurssin Psykoanalyysi ja feminismi. Kurssi-ilmoituksessa sanotaan, että psykoanalyysilla on ollut merkittävä vaikutus naistutkimuksen oppihistoriaan ja että ”psykoanalyysin on katsottu tarjoavan välineet analysoida sukupuolen psyykkistä ja sosiaalista rakentumista (vs. essentialistisina pidetyt ajattelutavat, kuten biologinen determinismi).”

Olen kirjoittanut sekä psykoanalyysia että naistutkimusta kritisoivan kirjan (jälkimmäinen Jussi K. Niemelän kanssa). Siksi en tässä halua ottaa kantaa alojen kykyyn analysoida sukupuolia, vaan puutun ilmoituksen kahtiajakoon ”biologinen determinismi” vastaan ”sosiaalinen rakentuminen”.

Biologinen determinismi -ilmaus pyrki mustamaalaamaan biologista ihmistutkimusta lähinnä 1970- ja 80-luvuilla sosiobiologiasodan aikaan. Tämä epämääräinen ja silti halventava fraasi antaa ymmärtää kuin biologit olisivat deterministejä jollakin kestämättömällä tavalla. Biologit toki tutkivat lähinnä muita lajeja kuin ihmistä eikä heillä aina ehkä ole riittäviä tietoja kulttuurista tai ihmisen käyttäytymisen joustavuudesta, mutta deterministin leima sopii huonosti muuttamaan tilannetta.

Ilmauksessa biologia vieläpä tarkoittaa kulttuurisen tai opitun vastakohtaa. Sanapari on siksi erityisen epäonnistunut. Biologille on nimittäin päivänselvää, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, sosiaalisesti ja historiallisesti. Yhtä selvää kuitenkin on, että tämän rakentumisen ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut konstruoimaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Aivan vastaavasti muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä.

Lajityypillisen psykologian läsnäolo on siis tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa rakentumisessa: ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa eri kulttuurien parisuhteita, perheitä, oikeudellisia tapoja jne. Konstruktionismi sopiikin yhteen evolutiivisen ja biologisen näkökulman kanssa. Kulttuurinen ei voi olla biologisen vastakohta, koska kulttuuri ja yhteiskunta ovat ainoita tapoja, joita ihmisellä on ilmaista evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia mekanismejaan. Kuten pato majavalle, kulttuuri on oma rakennelmamme ja oma ympäristömme.