tiistai 21. tammikuuta 2014

Eugeniikasta


Viime viikolla lueskelin eugeniikan historiaa käsitteleviä kirjoja. Etenkin 1920-luvun Yhdysvalloissa ihmisrodun jalostukseen tähtäävät pyrkimykset olivat tieteilijöiden parissa valtavirtaa. Tässä esitellään joitakin argumentteja, miksi eugeniikka ei toimi(nut).

Eugeniikka-liike pyrki poistamaan vähämielisyydestä (feeble-mindedness) johtuvat sosiaaliset ongelmat jalostuksen avulla. Tietynlaisten ihmisten lisääntymistä siis piti suosia ja tietynlaisilta lisääntyminen piti kieltää. Tavoitteessa on helposti nähtävissä ainakin kaksi virhepäätelmää.

Ensinnäkin peritty vähämielisyys tai -älyisyys on mitätön tekijä sosiaalisten ongelmien taustalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1930-luvun suuren talouslaman myötä. Kun suuri osa rikkaista äkkiä siirtyi köyhien ja apua tarvitsevien joukkoon, sitä ei enää voinut laittaa perinnöllisyyden syyksi. Taloudelliset voimat ohittivat vähämielisyyden.

Toinen erhe on tietysti se, että vähämielisyyttä on monenlaista. Sen taustat ovat geneettisesti monimuotoisia ja sen ilmenemistä on vaikea ennustaa. Tällaisten ominaisuuksien poistaminen voi tuskin onnistua jalostuksen avulla. Ainakaan paritteluiden vahtiminen ei riitä, vaan tarvittaisiin kohdunaikaista geenitutkimusta. Lisäksi on mahdotonta sanoa, milloin vähämielisyyden aste ja haitat ovat niin vakavia, jotta pakkotoimenpiteet olisivat oikeutettuja.

Eugeniikka-liike perusteli kantojaan myös kotieläimillä. Niiden ominaisuudethan on jalostettu tuottamaan hyötyjä ihmiskunnalle. Eikö sama voisi päteä ihmiseen itseensä? Argumentin ongelma on se, että vaikka pitkälle jalostettu lypsylehmä tuottaa ihmiselle suuria määriä ravintoa, eläimenä lehmä on varsin epäonnistunut. Lypsylehmä vaatii jatkuvaa hoitoa ja luonnossa se ei selviäisi kuin hetken omillaan. Tämänkaltainen lopputulos tuskin miellyttäisi ihmisjalostuksen ystäviä.

Kaiken lisäksi pisimmälle jalostettujen kotieläinrotujen kohdalla joudutaan usein lisäämään eriperintäisyyttä eli yksilöitä pitää parittaa kauemmas oman suvun ulkopuolelle. Sukulinjat nimittäin heikkenevät, jos homotsygotian annetaan jalostuksessa kasvaa liikaa. Erirotuisten tai joskus jopa erilajisten yksiöiden jälkeläisten suurempi elinvoima tunnetaan nimellä ”hybrid vigour”. Se on täysin vastoin eugeniikan ajatuksia, joista osaa voidaankin verrata sukurutsan tai rotuhygienian kannustamiseen. Riittävä geneettinen vaihtelu on edellytys lajin evolutiiviselle menestymiselle.

Eugeniikkaa voidaan kritisoida myös ajatuksesta, että tuhat neroa olisi parempi kuin yksi. Nerouden arvo kun on usein juuri sen harvinaisuudessa. Mitä maailma tekisi tuhansilla Beethoveneilla – jos sellaiset lahjakkuudet olisi jotenkin mahdollista seuloa esiin?