perjantai 28. maaliskuuta 2014

Uskonnon evoluutiosta


Seuraava kirjoitukseni oli Vapaa Ajattelija 1/2014 -lehdessä (piirtämäni kuvan kanssa). Samassa lehdessä käsitellään Yhdenvertainen Suomi -kansalaisaloitetta. Kannattaa tutustua.

Uskonnon evoluutio

Luonnonvalinta suosii piirteitä, jotka auttavat yksilöitä lisääntymään muita tehokkaammin. Joskus värikkäimmillä pyrstösulilla saa eniten jälkeläisiä, joskus ratkaisevaa on kyky kaivaa turvallinen pesäluola. Myös ihmisen luomia kulttuuripiirteitä voidaan tutkia niiden leviämisen näkökulmasta. Jotkin tavat ja ajatusrakennelmat säilyvät ja levittäytyvät muita tehokkaammin.
   Kulttuuristen tapojen omaksuminen vaikuttaa yleensä yksilön lisääntymismenestykseen. Jos joku ei noudata vaikkapa yhteisönsä hygieniasääntöjä, hänen lisääntymismahdollisuutensa heikkenevät. Silti joskus kannattaa tarkastella kulttuurisen tavan itsensä ”lisääntymismenestystä”, irrallaan sen mahdollisista geneettisistä vaikutuksista. Uskonnot soveltuvat tällaiseen tarkasteluun erityisen hyvin, sillä uskontojen suosimat väitteet ovat varsin taitavia leviäjiä.
   Miksi näin on? Miksi uskonnot ovat niin hyviä leviämään? Kyse on tässäkin eräänlaisesta luonnonvalinnasta, sopivimman eloonjäämisestä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat jäljellä ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Näennäisestä jäykkyydestään huolimatta uskonnotkin ovat siis muuttuneet aikojen saatossa. Valintaprosessin myötä niistä tullut entistä parempia leviäjiä.
   Aloitetaan uskonnon evoluution tarkastelu kuitenkin sillä, miten uskonnollisuus voi parantaa kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto. Jos kielto toimii, se vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. Uskonnollisuus näyttääkin laajalti olevan sidoksissa yksiavioisuutta ja hedelmällisyyttä korostavaan pariutumisstrategiaan.
   On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat muita aavistuksen onnellisempia ja terveempiä. Tämäkin saattaisi edistää uskonnon kantajien ja tätä kautta myös uskonnon eloonjäämistä. Myös päihteiden käytön rajoittaminen ja avioeron hankaloittaminen saattaisivat toimia samansuuntaisesti.
   Lisäksi uskontoihin sisältyy valvontaa ja rankaisua hoitavia seikkoja: kostonhimoisia jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää. Ne selvästi vaikuttavat ihmisten käsityksiin tekojen moraalisuudesta. Moraalikäsitykset puolestaan saattavat edesauttaa ryhmän sisäistä yhteistyötä ja tätä kautta jälleen parantaa uskonnon kantajan lisääntymismenestystä. H. L. Menckenin lausahdus on kuvaava: ”Sanotaan, että tarvitsemme uskontoa, mutta todellisuudessa tarkoitetaan, että tarvitsemme poliisia.”
   Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistä, joka ei juuri vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentää sitä – esimerkiksi selibaatti – mutta joka samalla kuitenkin edistää uskonnon itsensä leviämistä.* On selvää, että uskonnot ovat täynnä tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä: lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, mysteerien ihannoimista, kritiikin kieltämistä, tarttuvia yhteislauluja, pyhäkouluja, seurakuntien harrastuskerhoja ja niin edelleen. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.
   Syy, miksi tulin tätä uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka parikin kertaa uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista. Sen sijaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja -rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.
   Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti. Mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua merkityksellisiksi. Se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään huvitti.
   Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se kertoo uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.
   Tällä tavoin uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on historian saatossa kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa uskonnollisten sääntöjen järkevöityminen tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan lisää kantajansa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain sekin tuottaa itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita. Luultavasti rationalismi tulisi houkuttelevimmaksi, jos sekin osaisi valjastaa ihmiselle luontaisen lähimmäisenrakkauden käyttöönsä.

* Alaviite: Juhlalliset selibaattiriitit saattavat olla historiallisesti yhteydessä pelkoon, että uskonnollisille johtajille annettu valta poikisi heille kohtuuttomasti lisääntymismahdollisuuksia. Papistolta vaaditusta selibaatista on siis saattanut koitua geneettisiä etuja muille yhteisön jäsenille. Ja onpa uskonnollisella johtajalla usein myös ylivertaiset kyvyt auttaa omia sukulaisiaan. Siksi selibaatti ei välttämättä olekaan biologinen mysteeri eli selitystä vaativa ”geneettinen itsemurha”. Viime vuosina on toki spekuloitu sellaisellakin ajatuksella, että selibaattilupaus ei monille papeille tarkoita mitään, koska heidän luontaiset kiinnostuksenkohteensa ovat jo valmiiksi muualla kuin aikuisissa heterosuhteissa.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Ihmisluontokirjallisuutta


Olen viime viikkoina ja kuukausina koettanut olla tavallista ahkerampi myös ”oman alan” kirjallisuuden parissa – vaihtelevalla menestyksellä. Tässä on viime aikoina lukemiani kirjoja. Aika ei riitä niiden arviointiin; kaikissa on joitakin ansioita, muuten teokset eivät olisi tälle listalle päätyneet.

Flynn, J. R. (2012): How to Improve Your Mind – Twenty Keys to Unlock the Modern World. Wiley-Blackwell.

Flynn, J. R. (2012): Are We Getting Smarter? Rising IQ in the Twenty-First Century. Cambridge University Press.

Flynn, J. R. (2013): Intelligence and Human Progress – The Story of What was Hidden in our Genes. Elsevier, Academic Press.

Bowles, S., Gintis, H. & Groves, M. toim. (2005): Unequal Chances. Princeton University Press.

Hides, J. (1973): Papuan Wonderland. Angus & Robertson.

Viitala, J. (2010): Älykäs eläin. Atena.

Arrow, K., Bowles, S. & Durlauf, S. toim. (2000): Meritocracy and Economic Inequality. Princeton University Press.

Schneier, B. (2012): Liars and Outliers – Enabling the Trust That Society Needs to Thrive. John Wiley & Sons.

Seung, S. (2012): Connectome – How The Brain’s Wiring Makes Us Who We Are. Penguin Books.

Marks, J. (1995): Human Biodiversity. Aldine de Gruyter.

Ranta, P. (2011): Charles Darwin – Elämä ja evoluutio. Teos.

Tällä hetkellä odotan, että pääsen lukemaan kahta vastikään saamaani kirjaa: Daniel Kahnemanin teosta Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (Terra Cognita) sekä Gregory Clarkin teosta The Son Also Rises – Surnames and the History of Social Mobility (Princeton University Press). Jälkimmäisessä selvitetään sukunimiin perustuen, missä määrin kohtalomme riippuvat vanhempiemme ja isovanhempiemme yhteiskunnallisesta asemasta. Mitä ilmeisimmin sillä on suurempi merkitys kuin yleisesti halutaan uskoa.

PS. Vielä toinen sitaatti Ukrainaan liittyen:

It is easier to lead men to combat, stirring up their passion, than to restrain them and direct them toward the patient labors of peace.
A. Gide

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Tie auki taivasta myöten


Alla oleva kirjoitukseni ilmestyi Töölöläinen 8/2014 -lehdessä. Käsittelen uskonto-meemiä tarkemmin Ihmisluonto -kirjassani. On ilmeistä, että uskontojen – aivan kuten muidenkin ajatusrakennelmien – suosio on kiinni evolutiivisesti kehittyneistä psykologisista mekanismeista. Uskonnot ovat kuitenkin poikkeuksellisia rakennelmia siinä, että usein ne sisältävät (geenien tavoin) ohjeita itsensä levittämiseen. Siksi uskonnon suosiota on  hyödyllistä tarkastella myös puhtaasti epidemiologisesti, ilman taustalla vaikuttavaa psykologiaa ja ihmisluontoa.

Taivaspaikkojen jaosta

Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon mielestä ihmisten tulee olla yhteisöllisiä ja auttavaisia (Töölöläinen 7/2014). Tästä useimmat lienevät yhtä mieltä. Laajasalon taivasta koskevat ajatukset kuitenkin herättävät epäilyksiä. Hän ensinnäkin antaa ymmärtää, että tie taivaaseen kulkisi vain Jeesuksen kautta.
   Miksi vain usko ja Jeesus takaisivat pääsyn taivaaseen? Mikseivät vaikkapa lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa? Yhtä hyvin Laajasalo voisi sanoa, että taivaspaikka aukeaa kriittisellä keskustelulla tai todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla. Niiden takana on aivan yhtä päteviä perusteluita. Tai ehkä taivaaseen pääsee homoseksuaalisuudella. Jos Jumala kerran on kaikkialla, jokaisen tien pitäisi johtaa Hänen luokseen.
   Voidaan myös vitsailla, että uskomisesta seuraisi tuonpuoleisessa jokin ikävä rangaistus. Tällöin me epäilijät varmasti vaatisimme uskoville inhimillistä kohtelua. Hehän olivat vain kirkon ja koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja. Uskonnottomien tuleekin suhtautua ymmärtäväisesti siihen, että jotkut turvautuvat epäilyttäviin ajatusrakennelmiin. Ihmisten työkalut maailman hahmottamiseen ovat niin erilaisia.
   Toiseksi Laajasalo sanoo, että ”kirkon ainoa olemassaolon peruste on siinä, että kaikki ei pääty kuolemaan”. Olisi hullua, mikäli kirkon veroinen instituutio lepäisi noin heppoisella perustalla. Ainoan perusteen kirkolle täytyy olla se, että se yrittää auttaa ihmisiä tässä elämässä. Jumalatkaan tuskin arvostaisivat tekoja, jotka tehdään taivaallisen palkinnon toivossa, siis omaa etua ajatellen.
   Laajasalo voisi toki perustella taivasuskon levittämistä sillä, että uskomisesta koituu ihmisille sellaisia maanpäällisiä hyötyjä, joita he eivät muutoin voisi saavuttaa. Näistä mahdollisista hyödyistä hän ei kuitenkaan puhu. Ainakaan kyse ei ole yhteisöllisyydestä tai myötätunnosta. Niihin ihminen kykenee luonnostaan. Myöskään lähimmäisenrakkaus tai moraaliset ihanteet eivät ole uskovien yksinoikeus.
   Varmaa on enää vain se, että usko hyödyttää kirkkoa ja sen työntekijöitä. Laajasalon sanoin: ilman taivasta, armahdusta ja kuolemattomuutta ”nämä hommat voi tehdä joku muukin”.


sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Lukeminen kannattaa aina


Olen ennenkin liputtanut laajan lukemisen puolesta, myös oman alan ulkopuolelta. On aina virkistävää lukea eri alojen asiantuntijoita ja huomata aukkoja omissa tiedoissa. Tässä on joitakin viime päivinä lukemiani kirjoja:

Kathrin Passig & Aleks Scholz (2011): Tietämättömyyden sanakirja. Atena.

Sami Feiring, toim. (2011): Tiheiden ajatusten kirja. Kirja kerrallaan.

Jussi Förbom (2010): Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista. Like.

Thomas Cathcart & Daniel Klein (2008): Plato and Platypus Walk into a Bar – Understanding Philosophy Through Jokes. Penguin.

Kent Lindahl (2002): EXIT – Irti natsismin kahleista. Like.

Michael Pollan (2011): Oikean ruoan puolesta. Atena.

Näistä viimeksi mainittu herätti eniten ajatuksia. Pollanin kirja on puheenvuoro ruoan prosessointia ja ”nutritionismia” vastaan. Samalla hän jopa moittii tiedettä reduktionistiseksi. (Lähtökohdiltaan tiede on aina reduktionistista. Se ei silti sulje pois ns. emergenttejä ilmiöitä. Reduktionismi ei siis itsessään ole ongelma vaan ongelma on ns. ahne reduktionismi, josta ravintotieteilijöitä on kuitenkin yleisesti ottaen turha syyttää.) Pollanin ratkaisu erilaisiin ravitsemusongelmiin on korvata elintarviketeollisuuden tuottamat ”ruoankaltaiset tuotteet” tuoreilla, paikallisilla, prosessoimattomilla ja itse valmistetuilla ”oikeilla ruoilla”, lähinnä luomukasviksilla. Hän ei kuitenkaan esitä suunnitelmia, joilla nykypopulaatiot voitaisiin ruokkia tällä tavoin.

Lähes kaikilla elämänaloilla ihmiskunta luottaa yhä enemmän teknologiseen kehitykseen. Elintarviketeknologialla ei Pollanin käsittelyssä kuitenkaan ole paljon vaihtoehtoja. Jos elintarviketeollisuus pitäytyy vanhoissa toimintatavoissa, ihmiset saavat liikaa suolaa, sokeria ja vääriä rasvoja ja liian vähän kuituja, antioksidantteja ja vitamiineja. Mutta jos teollisuus koettaa parantaa tilannetta, se huijaakin ihmisiä nutritionismilla. Hankala umpikuja siis. Todellisuudessa teollisuus ja myös pikaruokaketjut ovat viime vuosina tehneet huomattavia panostuksia ruoan terveellisyyden (ja jossakin määrin ruoantuotannon eettisyyden) eteen. (Tosin moni toimi on ollut vain hintoja nostavaa kosmetiikkaa – joka paradoksaalisesti saattaa osittain olla seurausta Pollanin ja hänen kollegoidensa sinänsä hyväntahtoisesta kritiikistä. ”Lisäaineeton” ei esimerkiksi ole yhtä kuin terveellisempi.)

Toki ruoantuotannossa on aina parannettavaa ja kasvikset oikein annosteltuna edistävät terveyttä. Ja ehkä ihmisten olisi hyvä osata valmistaa ruokia myös itse. Mutta muutos jäänee mitättömän pieneksi, jos mukana ei ole riittävää annosta realismia. Ohjeiden tulisi siis osua riittävän lähelle ihmisten – muidenkin kuin eliitin – kulttuurisia tapoja ja käytännön mahdollisuuksia. Terveellisessä syömisessä ei ole kyse kaikki tai ei mitään -tilanteesta.

PS. Ukrainan kriisiin liittyen lainaan vielä George Orwellia:
Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista.