tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kasvatustiede ja feminismi


Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Tiedepolitiikka 1/2015 –lehdessä. Päätoimittaja Kari Kuoppala kirjoittaa:

Toisena keskustelupuheenvuorona lehdessä on Osmo Tammisalon teksti, joka tarkastelee kriittisesti feminististä pedagogiikkaa kasvatustieteen uutena suuntauksena. Tammisalo kyseenalaistaa suuntauksen relativistisena. Hänen mukaansa se pitää myös sisällään sanataidetta ja politiikka, jotka molemmat ovat vieraita tieteelliselle toiminnalle. Tammisalon sanan säilä sivaltaa myös feministisen pedagogiikan tutkimus- ja opetusmenetelmiä, jotka eivät hänen mielestään täytä yliopistollisen toiminnan vaatimuksia.   Lehdessä on myös kaksi mielenkiintoista kirja-arviota tai oikeastaan kolme, sillä ensimmäisessä emeritusprofessori J-P Roos arvioi ja esittelee sekä Tatu Vanhasen, että Osmo Tammisalon teokset. Niiden käsittely sopiikin hyvin samaan arvioon, koska Tammisalo käsittelee kirjassaan myös Tatu Vanhasen tuotantoa tarkastellessaan älykkyyden tieteellistä tutkimusta kansojen tasolla. Tammisalo on siis esillä tässä lehdessä sekä oman keskustelupuheenvuoronsa että Roosin kirja-arvion kautta.

Palaan J-P Roosin arvioon lehden saatuani. Ensin puheenvuoroni:

Kun kasvatustiede osti ”feminismin”


Alastomalla totuudella ei ole sukupuolta.
Stanislaw Jerzy Lec

Demokratiassa yksilöllä on vain vähän keinoja saada aikaan poliittista tai sosiaalista muutosta. Perinteinen tapa on hakeutua politiikkaan: ensin pyrkiä ehdokkaaksi ja osaksi poliittista prosessia, sitten vähitellen vaikutusvaltaiseksi päättäjäksi. Toinen mahdollisuus – joka on avoin luoville ihmisille – on vaikuttaa fiktion avulla. Sosiaaliset innovaatiot ovat levinneet lähinnä elokuvien, TV-sarjojen ja muun viihteen avustamina, harvoin talouden tai politiikan kautta. Näin on etenkin liberaalien ja edistyksellisinä pidettyjen ajatusten kohdalla.
   Akateemisessa maailmassa sosiaaliseen edistykseen pyrittiin toisella tavalla. 1900-luvun lopulla osassa humanistisia ja sosiaalitieteellisiä aloja ryhdyttiin ”kielellisesti purkamaan” vääränlaisiksi koettuja yhteiskunnallisia rakenteita. Kuviteltiin, että sanojen ja käsitteiden manipulointi muuttaisi ihmisten käyttäytymistä. Tarkoitusperät olivat hyviä. Tavoiteltiin rodullista, seksuaalista ja sukupuolista tasa-arvoa. Käytännössä se kuitenkin muuttui yritykseksi kontrolloida sitä, miten ihmiset ajattelivat ja kirjoittivat.
   Enää ei ollut soveliasta puhua vaikkapa sukupuolten välisistä synnynnäisistä eroista. Kaikkihan oli ideologian mukaan rakentunut sosiaalisesti, poliittisesti ja kielellisesti. Ihmiset olivat myös yhtä älykkäitä tai ainakin kaikilla oli jokin alue, jolla he olivat älykkäitä. Ja miehet ja naiset halusivat samanlaista seksiä. Tai oikeastaan ei edes ollut miehiä ja naisia, oli vain jatkumo äärettömän monia sukupuolia. Ei myöskään ollut primitiivisiä kulttuureita tai uskontoja. Alkuperäiskansoilla oli omat tapansa tietää, jotka olivat yhtä hyviä – elleivät parempia – kuin länsimaisella ihmisellä.
   Konstruktionismi ja relativismi menivät liian pitkälle ja hyvää tarkoittava politisointi ja ajatuskontrolli kääntyivät itseään vastaan. Edistykselliset akateemiset piirit päätyivät marginalisoimaan syrjittyjä ryhmiä entisestään. Lahjakkaita opiskelijoita ohjattiin tyhjänpäiväiseen toimintaan ja sanoilla leikittelyyn, mikä esti heiltä saavutukset oikeissa tieteissä – niissä, joissa yksilön sukupuolella, etnisellä taustalla tai seksuaalisella suuntautuneisuudella ei ole merkitystä. Konstruktionismi ei täyttänyt edes ideologista tavoitettaan.
   Edellä kuvattu kärjistys kuvaa etenkin aloja, jotka ovat liittäneet itseensä sanat nais- tai feministinen. Hyvää asiaa on ajettu epätarkoituksenmukaisella tavalla. Suomen tieteen kannalta ongelmallista on ollut myös kyseisten alojen sisäsiittoisuus. Verrattuna esimerkiksi empiiriseen rikollisuustutkimukseen feministisen väkivaltatutkimuksen oppikirjat ovat nojanneet kansainvälisten tutkimusartikkelien sijasta voimakkaammin suomenkielisiin lähteisiin (Kivivuori 2012). Kyse on niin sanotuista kaverikirjoista. Tämänkaltainen itseriittoisuus ei toki itsessään kerro tutkimuksen laadusta, mutta se on selvä riskitekijä.
   Seuraan lähinnä biologisiin tieteisiin nojaavaa ihmistutkimusta, mutta välillä tarkastelen, mitä muilla aloilla lajistamme sanotaan. Tällä kertaa perehdyin feministiseen pedagogiikkaan lukemalla Suomen kasvatustieteellisen seuran julkaiseman teoksen Eroja ja vaarallisia suhteita – Keskustelua feministisestä pedagogiikasta (toim. Jaana Saarinen, Hanna Ojala & Tarja Palmu, Jyväskylän yliopisto 2014). Mitä akateeminen feminismi on saanut aikaan tai mihin se pyrkii kasvatustieteessä? Mitä on feministinen pedagogiikka? Entä miten se suhteutuu edellä mainittuihin konstruktionismiin, relativismiin ja tieteen politisointiin?

Feministinen pedagogiikka on:
1) Itseriittoista relativismia

Aloitetaan kirjan takakannesta. Siinä kysytään: ”Millaisia tietoon ja valtaan liittyviä seurauksia on sillä, että kaikkien opiskelijoiden ja opettajien oletetaan olevan heteroja, keskiluokkaisia tai valkoisia?” Kysymys ei lupaa hyvää. Määrittelemättömien yleistysten sijaan kannattaisi kysyä, kuka olettaa keneltäkin heteroseksuaalisuutta tai keskiluokkaisuutta. Sitten pitäisi selvittää – mieluiten kokeellisesti – miksi kyseiset tahot sitä tekevät. Ennen kuin on todennettu seikan olemassaolo ja selvitetty sen luonnetta, on tuskin mieltä arvioida seikan aiheuttamia vaikutuksia. Tartuin aiheeseen kaikesta huolimatta uteliaalla ja avoimella mielellä. Takakannen tarkoituskin on lähinnä herättää kiinnostusta. Akateemisen feminismin on myös täytynyt kehittyä sen jälkeen, kun julkaisin Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamflettimme (Niemelä & Tammisalo 2006). Ainakin nimensä ala on vaihtanut sukupuolentutkimukseksi.
   Paljastui kuitenkin, että relativismi on vallitseva opinkappale myös feministisessä pedagogiikassa. Tämä tuotiin ilmi ensimmäisten lauseiden joukossa: ”Kuten tieto itsessään, myöskään tavat käsitellä tätä tietoa – eli opettaa ja oppia – eivät ole neutraaleja” (s. 7, korostus lisätty). Optimismini karisi heti alussa. Missään vaiheessa ei perusteltu väitettä, että tieto ei voi olla neutraalia. Sen sijaan tiedon suhteellisuutta, totuusrelativismia ja objektiivisuuden hyljeksimistä mainosteltiin eri muodoissa pitkin kirjaa. Tiedossa ja opettamisessa on teoksen mukaan kyse vain ”diskursseista” ja ”subjektiuksien rakentamisesta”. Tässä jokunen esimerkki:

Rationaalinen käsitys tiedosta sulkee ulkopuolelleen kokemuksellisen tiedon ja ylläpitää kahtiajakautunutta ajattelua oikeasta faktatiedosta ja vähemmän oikeasta kokemuksellisesta tiedosta (s. 19). Tavoitteena on auttaa opiskelijoita tunnistamaan ’virallisen’ tulkinnan rinnalla olevia muita tulkintoja, ja sitä kautta kysymään, keiden diskurssit ovat saaneet totuuden aseman (s. 30–31). ...tarvitaan pedagogiikkaa, joka aktivoi opiskelijat yhteiskunnan ja kulttuurin muuttamiseen ja raivaa tilaa uudenlaisen subjektiuden rakentamiseen... (s. 42). Koska tieto rakentuu sosiaalisesti, ei tietämistä voi erottaa arvoista ja opettamista poliittisuudesta (s. 59). Juuri objektiivisuuden vaatimus voidaan nähdä tiedeyhteisölle ominaisena sukupuolen piilottamisen lajina, kun universaalitietoa on tuotettu miesten laatimilla pelisäännöillä (s. 82). ...feministisessä tutkimusyhteisössä korostetaan erityisesti, että yksittäinen tutkija ei ole oikeassa tai väärässä, vaan ’oikeassa’ tai ’väärässä’ on yhteisö sikäli kuin ilmaisuja oikeassa tai väärässä oleminen ylipäätään on järkevä käyttää (s. 97).

Mitä näihin voi sanoa? On epäilemättä kokemuksellista tietoa, joka eroaa faktatiedosta. Ja on totta, että miehiä on ollut huomattavasti enemmän laatimassa tieteen pelisääntöjä. Yksilöllisten kokemusten erilaisuus tai ensimmäisten tieteilijöiden sukupuoli eivät kuitenkaan tarkoita, että kaikki näkemykset olisivat tiedollisessa mielessä yhtä päteviä. Yksi tieteen tehtävistä on nimenomaan tehdä ero todisteisiin nojaavan tiedon ja muunlaisen tietämisen välille.
   ”Kokemuksellinen” voisi toki tarkoittaa havaintoihin tai mittauksiin perustumista, siis empiiristä. Ja tutkimuskohteina tiede on luonnollisesti kiinnostunut myös yksilöiden kokemuksista ja tuntemuksista. Olennaista on kuitenkin se, että tutkija ei voi nojata omiin tuntemuksiinsa, kun hän yrittää selittää, mistä kyseiset tuntemukset tulevat. Kokemukset eivät voi kumota tai vahvistaa teoriaa, joka nojaa ja perustuu näihin samoihin kokemuksiin. Kyse on tiedollisen saastumisen mahdollisuudesta: koska teorian omaksuminen on saattanut tuottaa teorian puolesta todistavat tuntemukset, teoriaa tulee vahvistaa/kumota muilla tavoilla. Yleisemmin periaate voisi kuulua: aineiston tuottamiseen ei tule käyttää oletusta, joka pitäisi todistaa saman aineiston perusteella.
   Tieteessä pyritään kaikin tavoin välttämään tiedollista saastumista. Mittalaitteet tai tutkijoiden omaksumat teoriat eivät saa olla saatujen tutkimustulosten tuottajia. Oikea tutkija ei myöskään sitoudu teoriaan, varsinkaan teoriaan, jota ei voida periaatteessakaan kumota. Tutkijan on siis oltava aina valmis muuttamaan näkemystään uusien todisteiden edessä. Tämä ei ole tilanne feministisessä pedagogiikassa, jossa esimerkiksi ”katsotaan yleisesti, ettei sukupuolentutkimusta voi opettaa teknisenä tietona esimerkiksi määrittelemällä käsitteitä irrallaan feministisestä tietokäsityksestä” (s. 49). Ala siis myöntää sitoutuneensa jo etukäteen tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan ja feministiseen tietokäsitykseen. Ja jos et ole näitä omaksunut, et luultavasti myöskään ole pätevä arvioimaan alalla esitettyjä väitteitä.
   Näin feministinen pedagogiikka muistuttaa kumoutumatonta psykoanalyyttista torjuntateoriaa. Sen mukaan jos et muista epämiellyttäviä kokemuksia, olet torjunut ne alitajuntaan. Jos taas muistat epämiellyttävät kokemukset, niiden takana oleva alitajuinen ajatus onkin oikeasti miellyttävä. Kuten freudilainen torjuntateoria myös feministinen tietoteoria on aina oikeassa. Objektiivisuuden, testattavuuden ja kumoutuvuuden vaatimushan on vain patriarkaatin ylläpitämä aataminaikainen jäänne.
   Feministisen pedagogiikan itseriittoinen ja relativistinen tietokäsitys näkyy myös käytännön opetustavoissa. Muiden alojen luentosarjojen alussa luennoija usein kertoo, millaisten asiakokonaisuuksien hallintaa opiskelijalta vaaditaan. Feministisessä pedagogiikassa ei menetellä näin:

Erojen pedagogiikassa onkin lähdetty etsimään konkreettisia keinoja, joilla opetustilanteita yliopistoissa voisi järjestää niin, että ne toimisivat otollisina puitteina toisin tietämisen halun heräämiselle. Keskeistä näissä keskusteluissa on ollut, toisilleen ristiriitaisiltakin kuulostavat, käytännöt: turvallisen ilmapiirin luominen ja etäännytetty tieto sekä hämmennyksen ja epävarmuuden hyväksi käyttäminen (s. 30, kursivointi lisätty).

Tämä muistuttaa aivopesua tai uskonlahkon toimintaa. Opettajan tulee toki käyttää mahdollisimman toimivia konsteja, jotta opiskelijan mielenkiinto aihetta kohtaan herää. Mutta keinot ovat sopimattomia yliopistoon, jos opiskelija vain päätyy hämmentyneenä ”tietämään toisin” eli hylkäämään tieteelle olennaisen pyrkimyksen objektiivisuuteen tai testattavuuteen. Kumoutumaton teoria on valmis, kun todetaan, että jos et omaksu hämmennystä, olet torjunnan vallassa: ”Kielteisiksi määriteltyjä tunteita, kuten hämmennystä, epävarmuutta ja epäonnistumista ei ole helppo ’myydä’ opiskelijoille, jotka ovat oppineet pitämään hyvää itsetuntoa keskeisenä menestystekijänä ja odottavat miellyttävää palautetta ja kiitosta” (s. 56). Opiskelijat saattavat kirjan mukaan myös vastustaa opetusta, ”koska he haluavat säästää itseään epäoikeudenmukaisuuden näkemiseltä ja pyrkivät samalla säilyttämään ihanteellisen naiivin käsityksen yhteiskunnallisesta tasa-arvosta” (s. 197). Tällaiset yleistykset ja alentava psykologisointi eivät toki (ainakaan vielä) ole kasvatustieteiden valtavirtaa.
   On tietysti mahdollista, että freudilainen torjunta vaivaa minuakin. En esimerkiksi ymmärrä, miten seuraava opetusmenetelmä edistää tieteellistä ajattelua opiskelijoissa: ”Etäännytetysti ja vaivihkaa asiantiloista kertominen onnistuu myös muun muassa kierrättämällä luentosalissa kirjallisuutta, jolla opiskelijoille konkretisoidaan ja tehdään käsin kosketeltavaksi esimerkiksi suomalaisen lesbo- ja queer-tutkimuksen julkaisujen runsautta” (s. 31, korostus lisätty). Miksei voida avoimesti kertoa, millaista tutkimusta on tehty? Eikö avoimuus ole yksi tieteen tärkeimpiä periaatteita ja tieteellisen ajattelun kulmakiviä? Toisaalta tieteellinen ajattelu ei feministisen pedagogiikan mukaan liene tarpeen, jos opettajat ja oppilaat vain ”performoivat” opettamista ja opiskelua, kuten kirjan toimittajat myös vihjaavat (s. 20).

2) Sanataidetta ja politiikkaa

Kielellisestä lahjattomuudesta alan harjoittajia ei voida moittia. Harmillista vain on, että se on johtanut tieteellistä ajattelua haittaavaan sanataiteiluun. Sinänsä sujuvan poljennon alta paljastuu joukko selviöitä ja epäselvää päättelyä. Tavoite ei ole tieteellinen selittäminen, vaan jonkinlainen selitteleminen. Esimerkkejä:

Tieto on mahdollista vain inhimillisissä käytännöissä, jotka koskevat kohteita, jotka myös ovat inhimillisten arvojen läpäisemiä. Tiedon ja opetuksen tärkeäksi kriteeriksi muodostuu näin ollen eettisyys: opettajan on pohdittava yhdessä opiskelijoiden kanssa tietoon sisältyvää valtaa ja opetusprosessissa tuotetun tiedon seuraamuksia... Tutkijaopettajiin kohdistuu vaatimus reflektoida omaa paikantuneisuuttaan (s. 49–50). Performatiivinen näkökulma korostaa, että toistoon perustuva tiedon rakentaminen tuottaa eroja eikä kuvaa niitä, joten huomio on kiinnitettävä konteksteihin ja suhteellisuuteen... Mielikuvitus on sekä yksilöllinen että kollektiivinen, sekä minään että toiseen suuntautunut, dialogisen tiedon tuottamisen ehto ja tietämisprosessin tuote (s. 52–53). Minuus kehittyy arkisissa toistoteoissa, koulutusinstituutioiden jokapäiväisissä käytännöissä ja diskursseissa, jotka ovat normalisoituneet ja luonnollistuneet. Kokemukset tuntuvat tosilta ja aidoilta, koska meidät on kutsuttu subjekteiksi näiden yhteisten kokemusten avulla (s. 55). Feministisessä pedagogiikassa ajatellaan, ettei suhde tiedon ja tietämättömyyden välillä ole vastakohtainen, vaan jonkin tietäminen on mahdollista jonkin toisen pois sulkemisen avulla... ’Normaaliksi’ määritellyt samastumiskohteet – valkoinen, hetero, keskiluokkainen länsimaisuus – asettuvat helposti samuudeksi ja jokapäiväiseksi itsestäänselvyydeksi eivätkä tarjoa samastumiskohteita toiseutetuille subjektiuksille... Queer-pedagogiikka haastaa outouttamaan opetuksen normaalistavat käytännöt paranoidisella ja reparatiivisella lukutavalla (s. 60–61). Koska queer ei viittaa olotilaan saati identiteettiin, se verbinä ilmaisee jatkuvaa edestakaisen prosessia omien tietämisen rajojen tunnistamiseksi ja tunnustamiseksi (s. 64). Naiset eivät ole yliopistoissa perinteisesti toimineet rakenteellisen vallan ytimessä ja heidän ristiriitaisen positionsa voidaan nähdä mahdollistavan sääntöjä rikkovan ja vikuroivan mikropoliittisen toimijuuden (s. 82). Kuinka rikkumaton on se subjektipositio, jota opettajana tarjoamme heijastuspintana opiskelijoille? Millaisilla pedagogisilla valinnoilla tulemme mahdollisesti uusintaneeksi normalisoituja ja stereotyyppisen vakaita oletuksia sukupuolten ja seksuaalisuuksien jatkumoista? Kuinka opettajina voisimme toistaa oletettuja jatkumoja toisin, horjuttaen niiden ’luonnollisuutta’, tehden näkyväksi niiden haurautta ja kyseenalaistaen niiden varassa myönnettyjä etuoikeuksia? (s. 127) Etsin koko ajan keinoja ja toimintatapoja ymmärtää ja kuvata toiseuttamisen eläviä mekanismeja itsessäni ja kulttuurissamme sekä jakaa oivaltamaani niin, että se lihallistuisi vuorovaikutuksessa (s. 248).
Oma suosikkini on lausunto kirjan lopusta:

Parhaimmillaan tunteiden jakaminen helpottaa ja auttaa huomaamaan, että oma riittämättömyys ja jopa häpeä omasta tyhmyydestä eivät olekaan yksittäisiä ominaisuuksia, vaan akateemisen ympäristön ruokkimia yleisesti koettuja tunnetiloja. Henkilökohtainen on poliittista (s. 256).

Tarkistakaa itse: asiayhteydessään ajatukset ovat kenties vielä epämääräisempiä ja hullunkurisempia.
   Feministisessä pedagogiikassa tietysti liputetaan myös ylevien ja yleisesti kannatettujen kasvatusperiaatteiden puolesta. Mutta sellaisiin lausuntoihin on helppo päätyä pedagogiikan feministisyydestä huolimatta. Näin on myös vaikkapa edellä mainittujen ”refleksiivisyyden” ja ”kontekstin huomioimisen” laita. Ne ovat jo osa normaalia tiedettä, sekä tietoa tuotettaessa että sitä sovellettaessa. Esimerkiksi hyvä taloustieteilijä tunnistaa näkökulmansa ja sanoo: ”olettaen, että hyödyt ja kustannukset määritellään näin ja näin, silloin optimaalinen ratkaisu on tämä ja tämä.” Parhaimmat tutkijat ovat näkemystensä kovimpia kriitikoita, eivätkä he sitoudu etukäteen minkäänlaisiin tuloksiin. Tai jos he sellaiseen sortuvat, tiedeyhteisö korjaa tilanteen (yleensä) melko nopeasti.
   Oman määritelmänsä mukaan feministinen pedagogiikka on ”feministisen tutkimuksen informoimaa opettamiseen ja ohjaamiseen liittyvää ymmärrystä, opettamisen tapoja ja oppimistilanteiden käytäntöjä” (s. 17). Määritelmä vaikuttaa selvältä, mutta se ei ole sitä. Missään ei esimerkiksi kerrota, mitä feministisellä tutkimuksella tarkoitetaan. Feminismejähän tunnetusti on monenlaisia. Määritelmä jatkuu: ”Feministisen pedagogiikan keskiössä ovat kysymykset sukupuolesta ja tiedon poliittisuudesta sekä näkemykset koulutuksen sukupuolistavista ja sukupuolittavista käytännöistä”. Alalla myös ”vaaditaan tunnistamaan sukupuoli ja seksuaalisuus osana tiedon rakennetta ja pedagogista toimintaa” (s. 63). Ja alan ”koulutusinstituutio perustuu feministiselle toiminnalle” (s. 92). Erään kirjoittajan mukaan feministinen pedagogiikka ”on feministisen tiedon tuottamista, jossa toivon, halun ja intohimon merkitys nousee käytettävyyden ja sovellettavuuden rinnalle” (s. 108–109). Feministinen verkkopedagogiikka taas on ”transgressiivista pedagogiikkaa, joka huomioi verkko-opetuksen erityisyyden ja hyödyntää verkon mahdollisuuksia feminististen päämäärien saavuttamiseksi” (s. 178, korostus lisätty).
   Mukana on siis koko ajan neljä ongelmaa: 1) etukäteen sitoutuminen tietynlaiseen politiikkaan ja toimintaan sekä tietynlaisiin tutkimustuloksiin, 2) ajatus, että ei voi olla objektiivista, epärelativistista, sukupuoletonta tai epäpoliittista tietoa (tai ainakaan niihin ei kannata tai tarvitse pyrkiä), 3) viholliskuva, että jossakin on määrittelemättömiä tahoja, jotka jollakin määrittelemättömällä tavalla jostakin epämääräisestä syystä konstruoivat sukupuolia ja heteroseksuaaleja ja 4) epätarkat ja lennokkaat termit ja käsitteet sekä yleinen epäempiirisyys; alalla ei esitetä havaintojen avulla kumottavissa tai todennettavissa olevia seikkoja. Ylimääräinen ongelma on se, että feministisellä pedagogiikalla ei ole yhteyksiä psykologiaan tai biologiaan, vaikka ne ovat esittäneet perusteltuja vastauksia vaikkapa siihen, miksi naiset ja miehet hakeutuvat eri aloille ja eri tehtäviin. (Yleisemmällä tasolla sukupuolentutkijoiden soisi tuntevan teorioita siitä, miksi ylipäätään on sukupuolia.)
   Osa alan harjoittajista tuntuu näkevän itsensä harvinaisina sankarittarina, jotka uskaltavat vastustaa ja kyseenalaistaa länsimaisen tieteen ”yleistäviä käsityksiä” (s. 62). He eivät ota huomioon, että kaikenlainen kyseenalaistaminen on ollut olennainen osa tiedettä alusta alkaen, jo määritelmällisesti. Kriittisyys on osa tiedettä ja tieteenfilosofiaa, eikä ole eikä voi olla erikseen feminististä tieteenfilosofiaa. Miten kiihkeästi tutkija uskookaan teorioihinsa, ne eivät tiedeyhteisön silmissä ole minkään arvoisia ennen kuin teoriat ovat läpäisseet kaikki mahdolliset testit, ei vain feministisiä testejä. Vastaväite voisi kuulua: kuka määrää, mitkä testit ovat oikeita? Valtavirtatiedehän ei ole kelvannut akateemiselle feminismille. Miksi teorioiden ei tarvitsisi läpäistä feministisiä testejä? Syy on yksinkertainen: kyseisen opinkappaleen mukaan testien läpäisy, siis objektiivisuus, testattavuus ja falsifioitavuus eivät ole tärkeitä. Tämänkaltaiset kaksoisstandardit, jossa omalle teorialle annetaan etuajo-oikeus, ovat tyypillistä politiikassa ja uskonnossa. Tieteeseen ne eivät kuulu.

3) Löysiä tutkimus- ja opetusmenetelmiä

Käytännön tutkimuksen tasolla feministisen pedagogiikan ongelma on käytettyjen menetelmien lepsuus. Eräs kirjoittaja esimerkiksi kuvaa ”feminististä toimijuutta” koskevaa autoetnografista tutkimustaan, jossa ”päähuomion saavat kokemukseni feministisen yliopistopedagogiikan kehittäjänä ja osallistuvana oppija-opettajana” (s. 90). Sama dosentti päättelee kokemuksistaan: ”Tutkijan oma sitoutuminen on tärkeää ja ulkopuolisen havainnoijan (tai mestaroijan) sijaan tutkija on kanssatodistaja ja yhdessä tunnistaja” (s. 91). Tuonkaltainen tunnustuksellinen tutkimus ei liene valtavirtaa edes teologisessa tiedekunnassa. [1]
   Koulutuspolitiikan lisäksi feministiset pedagogit ottavat kantaa talouspolitiikkaan. Pyrkimys on jälleen hyvä, mutta keinot kehnoja: ”Niinpä esimerkiksi uusliberalistisen talouspolitiikan palveleminen on normalisoitunut itsestäänselvyydeksi, ja sen kyseenalaistaminen ja muuttaminen edellyttäisivät tiedon neutraaliuden myytin murtamista” (s. 59, korostus lisätty). Väite on tolkuton. Kaikenlaista talouspolitiikkaa – marxilaista tai uusliberalistista – voidaan kyseenalaistaa ja muuttaa, vaikka käsitys tiedosta olisi mikä tahansa. Tai oikeastaan väite ei edes ole väärin. Tulisi tarkentaa, kenen pitää uskoa, että tieto ei voi olla neutraalia, jotta talousteorioita voidaan kyseenalaistaa. Minäkään en kannata ”uusliberalististen” talousarvojen soveltamista yliopistomaailmaan, mutta jos vaihtoehto on feministinen pedagogiikka ja sukupuolentutkimus, kannatan mieluummin markkinavetoisia ja tulosperusteisia malleja. Tämä on paljon sanottu kaltaiseltani sivistysyliopiston kannattajalta.
   Eroja ja vaarallisia suhteita -kirjassa kerrotaan myös eräästä kurssista, jonka läpäisyyn vaadittiin lopputentin sijasta oppimispäiväkirjan pitämistä. ”Näissä puolentoista liuskan kirjallisissa tehtävissä opiskelijat sekä saavat että joutuvat vielä kerran palaamaan opetettuihin asioihin niitä omien oppimiskokemustensa ja -intressiensä kautta reflektoiden” (s. 128). Opettajan lainaamat otteet luentopäiväkirjoista ovat kiinnostavia. Mieleen tulee lähinnä lapsi, joka sanoo, mitä aikuiset haluavat kuulla. Näin luennoija esittelee erästä miesopiskelijaansa:

Hän kertoo osallistuneensa samalle sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevalle luennolle kolmena opiskeluvuonna ja vasta kolmannella kerralla affektiivinen vastareaktio väistyi tiedon omaksumisen tieltä: ’Nyt kun aikaa on kulunut ja omaa maailmankatsomusta olen tarkentanut, tuntuu, että tällä kurssilla käsitellyt asiat ovat todella tärkeitä tietää ja huomata yhteiskunnassa’ (s. 58, korostus lisätty).

Jotakin tuollaista tunteellista minäkin olisin opiskelijana muotoillut, jos olisin lopulta halunnut kurssin hyväksytyksi.
   Sama opettaja kirjoittaa: ”Toisinaan oppimistehtävään ryhtyminen saattaa tuoda myös yllättäviä oivalluksia, jotka osoittavat, että paranoidisuus ei sekään välttämättä ole aina tuulesta temmattua” (s. 129, korostus lisätty). Kyse oli siitä, että luennoija ”oli pyytänyt oppilaitaan etsimään mediasta lesbo-aiheisen uutisen ja pohtimaan sitä, millaiseksi asiaksi lesbous siinä määrittyy”. Opiskelijan oppimispäiväkirjassa sanottiin: ”Joko valitsin mediani täysin väärin tai sitten oikeasti mediassa ei esiinny seksuaalisiin suuntauksiin liittyvää uutisointia kovinkaan paljon”. Luennoijan mielestä tämä opiskelijan havaitsema homouutisten vähäisyys on siis pätevä syy vainoharhaisuuteen. Ja itse asiassa jos olet hetero, samalla taidat opettajan mukaan automaattisesti normalisoida heteroutta: ”En tunne tekstejä, joissa hetero-opettajat olisivat pohtineet kriittisesti oman sukupuoli-ilmaisunsa tai heteroseksuaalisuutensa normalisoivaa merkitystä osana pedagogiikkaansa” (s. 124, korostus lisätty).
   Joku voisi kertoa, missä heteronormatiiviset salaliitot piileksivät niin voisimme yhdessä käydä puhumassa heille järkeä. Ja mitä tulee homouutisoinnin määrään, se lienee ainakin ajoittain paljon yleisempää kuin erilaisten suuntautumisten määrä tai homoseksuaalien prosenttiosuus antaisivat ymmärtää. (Tässä ei tietysti ole mitään pahaa; vähemmistöjen tasa-arvoinen kohtelu saattaa lisääntyä heistä kertovien uutisten myötä.)
   Opettaja sai oppimispäiväkirjoista myös paljon iloa: ”Minusta on aina ollut riemastuttavaa lukea opiskelijoiden pohdittuja oppimispäiväkirjoja ja monella tapaa kekseliäitä oppimistehtäviä, eikä vähiten niiden sisältämien queer-teoriasta ja pervopedagogiikasta implisiittisesti ja toisinaan eksplisiittisestikin oivallusta ammentaneen opiskelijapalautteen vuoksi” (s. 133). Eräs lainaus opiskelijalta kuuluu: ”Uusi näkökulma minulle oli yhteiskuntamme pakkoheteroseksuaalisuus. Ennen ei ole tullut ehkä ajatelleeksi, miten heteroseksuaalisuus tuodaan esiin normaalina tapana olla ja toimia” (s. 133, korostus lisätty). Siis pieni uskontunnustus opettajalle ja kurssi on läpäisty. Lienee sivuseikka, että tilastojen perusteella heteroseksuaalisuus on normaalia, merkityksessä tavallista/tavanomaista. Jos normaali-sanalla taas tarkoitetaan ”norminmukaista”, lausunnossa ei ole mieltä, sillä nimenomaan naistutkimus esitti väitteitä yhteiskunnan heteronormatiivisuudesta.
   Sama queer-luennoija kirjoittaa, että ”jokaisen opettajan on otettava tulevaisuudessa entistä enemmän vastuuta sekä anti-homofobisten oppimisympäristöjen takaamisesta että pervokysymysten pitämisestä osana yliopiston opetusta” (s. 134). Tähän on todettava, että anti-homofobinen oppimisympäristö ei edellytä tieteen tai opetuksen kriteerien löyhentämistä. Suvaitsevainen oppimis- ja tutkimusympäristö ei myöskään edellytä biologisten selitysten ja teorioiden karttamista, vaikka alalla sitä yleisesti harrastetaan. (Jopa ”sukupuolen biologisuus” -luennon oppimistehtävissä tarkasteltiin vain uutisista löytyviä vinoumia. Se on kuitenkin normaali osa journalistiikkaa; vinoumien oikaisu ei vaadi feminismiä tai queer-teoriaa vaan riittävästi faktatietoja.)

Feministisen pedagogiikan asema akatemiassa

Miten yliopistot ovat vastaanottaneet alan? Kirjan mukaan ”Feministinen pedagogiikka on muiden kriittisten pedagogiikkojen tavoin joutunut taistelemaan oikeutuksestaan. Esimerkiksi sukupuolentutkimuksen verkosto Hilman järjestämät pedagogiset opinnot eivät ole välttämättä tulleet kaikissa yliopistoissa hyväksytyksi pedagogisina opintoina” (s. 36). Kirjoittaja ei mainitse nimiä tai yliopistoja, mutta jossakin ilmeisesti on vastustettu tieteen/opetuksen kriteerien unohtamista ja tieteen nimissä tehtävää politikointia. Onko joku siis kehdannut vaatia pedagogisilta opinnoilta tieteellistä otetta? Myöhemmin kirjassa myös sanotaan, että nykyään ”näyttää siltä, että sukupuolentutkimus on jäämässä joissakin paikoissa ainakin hetkellisesti häviölle” (s. 93).
   Toisaalta kirjassa myös todetaan, että kun Hilman naistutkimuksen pedagoginen koulutus ”järjestettiin toisen kerran, vastahanka koulutusta vastaan liudentui ja se hyväksyttiin pedagogisesti pätevöittäväksi” (s. 96). Joku siis ensin vastusti, mutta antoi sitten periksi. Missä näin on tapahtunut ja miksi?
   Lukija saattaa ihmetellä, miksi olen laatinut näin myrkyllisen kirjoituksen näin marginaalisesta ilmiöstä. Pääsyy on se, että kannan huolta tulevista tutkijapolvista sekä tieteen, opetuksen ja tutkimuksen tasosta. Poliittiset ideologiat kun eivät aina ymmärrä pysytellä tiedekentän laitamilla. Ja kuten Eroja ja vaarallisia suhteita -kirjakin kertoo, feministinen yliopistopedagogiikka on jo ”saanut opetusministeriön (nyk. OKM) ja yliopistojen rahoitusta, ja se on hyväksytty omaksi kokonaisuudekseen useiden yliopistojen opetusohjelmissa” (s. 92). Tiettyihin tutkimustuloksiin jo etukäteen sitoutunut ala on siis nauttinut yhteiskunnan tukea, vieläpä runsaalla kädellä: ”...feministinen tutkimus ei esimerkiksi saadun tutkimusrahoituksen perusteella ole tätä nykyä erityisen marginaalista” (s. 99).
   Lisäsyy tekstiini on se, että politisoitunut ala hakee aktiivisesti tieteen auktoriteettia: ”Feministisestä näkökulmasta pedagogista toimintaa voisi myös kutsua tilan valtaamiseksi tai ’omaksi huoneeksi’, mutta samalla hävitettäisiin se puoli toiminnasta, jolla haetaan koulutuksen yleistä hyväksyvyyttä ja noteerausta” (s. 92). Ja pisteenä i:n päälle löysät menetelmät ovat paikoin jo muuttuneet osaksi opintovaatimuksia (s. 115). Siksi vetoan tieteen ystäviin: tulkaa kaapista, pelastetaan kasvatustiede epätieteellisen relativismin ja sanamanipulaation houkutuksilta.
   Akateemisen feminismin käsitys tiedosta ja todellisuudesta eroaa jo niin paljon luonnontieteiden ja itse asiassa kaikille tieteille yhteisen tieto-opin näkemyksistä, että puheyhteys tuntuu mahdottomalta. Luonnostelen siksi tähän loppuun jonkinlaista teesien sarjaa, joka sopisi keskustelun pohjaksi. Vähitellen mielipiteenvaihdon tulee ulottua täsmällisempiin ja yksityiskohtaisempiin tosiasiaväitteisiin. Vain siten voidaan edistää tiedettä ja paljastaa saloja ihmisenä olemisesta.

1) Todellisuus ei ole kielellinen keksintö. On yksi maapallo ja (ilmeisesti) yksi universumi, ja ne olivat olemassa jo ennen ihmistä. Ja ne ovat hänen jälkeensäkin. Ihmisten havainnot tästä todellisuudesta ovat tietysti erilaisia. Mutta se ei silti tarkoita, että todellisuus olisi kielellinen tai sosiaalinen rakennelma. Jos ei näe todellisuutta riittävän oikein (esimerkiksi hallusinaatioiden tai aistivaurioiden takia), on usein kuolemanvaarassa.

2) Kaikki ei silti ole vain aistihavaintoja tai mittalaitteiden tuloksia. Ihmiset luovat todellisuudesta teorioita ja kieleen perustuvia rakennelmia. Ja nekin ovat erilaisia eri ihmisillä. Tämäkään ei tarkoita, että todellisuus olisi kielellinen kyhäelmä. Teoriat ovat erilaisia, ja vain tieteelliset rakennelmat perustuvat havaintojen ja kokeiden kriittiseen arviointiin. Siksi ne ovat osoittautuneet ylivertaisiksi kilpailijoihin (vaikkapa alkuperäiskansojen näkemyksiin) verrattuna.

3) Tieteenhistoria on teorioiden korvautumista toisella. Tämä tosiasia ei kuitenkaan tarkoita, että itse tiede voitaisiin korvata jollakin muulla. Nykyään on myös entistä vaikeampaa korvata vallitsevaa tieteellistä teoriaa uudella. Vaikka tiede on aina vain matkalla kohti todellisuuden parempaa ymmärtämistä, tärkeimmät maalit on saatettu jo saavuttaa. Älkää siis antako akateemisen feminismin hämätä: vaikka tieteellinen teoria voi kenties vain lähestyä totuutta, se ei tee tieteestä pelkkää omakohtaista näkemystä. Tiede ei ole tasa-arvoinen muiden näkemysten joukossa. Se on muita ylevämpi tietämisen tapa, ja vain se voi suojata ihmistä omilta heikkouksiltaan.

4) Vaikka tiedettä tavataan vain tietynlaisissa yhteiskunnissa ja tietynlaisessa sosiaalisessa maailmassa, tiede ei ole sattumanvaraista sosiaalista kielipeliä. Kaikki kommunikaatio on sosiaalista, myös tieteellinen kriittisyys ja mielipiteenvaihto. Olennaista on, että muista kielellisistä vuorovaikutuksista poiketen tieteellinen keskustelu pyrkii etäännyttämään itsensä kielen ja sosiaalisuuden vaikutuksista. Tämä on luultavasti syy, miksi oikea tiede on monelle niin epäkiinnostavaa. Ei tarvita tiedettä selittämään, miksi tissit ja jääkiekko ovat niin monille niin paljon kiinnostavampia.

5) Ihmisen lajityypilliset mielenrakenteet ovat aktiivisesti rakentamassa eri kulttuurien parisuhteita, perheitä, oikeudellisia tapoja ja niin edelleen. Tässä mielessä konstruktionismi periaatteessa sopisi yhteen evolutiivisen ja biologisen näkökulman kanssa. Kulttuurinen tai sosiaalinen ei voi olla biologisen vastakohta, koska kulttuuri ja yhteiskunta ovat ainoita tapoja, joita ihmisellä on ilmaista evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia mekanismejaan. Kuten pato majavalle, kulttuuri on oma rakennelmamme ja oma ympäristömme. Ihmisluonto on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa rakentumisessa.

Pääviestini feministisen pedagogiikan harjoittajille kuuluu: pitäkää huoli, että opiskelijat ja tulevat opettajat tietävät, mitä empiiriset tieteet, psykologia ja biologia ovat ja mitä ne sanovat sukupuolista ja oppimisesta. Tämä on vähintä, mitä tulee odottaa alalta, joka kutsuu itseään sukupuolentutkimukseksi tai feministiseksi pedagogiikaksi. Valitettavasti sekä biologian että tieteellisen metodin vähättely voi erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta.
   Ne, jotka väittävät, että tieteeseen väistämättä kuuluva kielellisyys ja sosiaalisuus tekee tieteestä epäluotettavaa ja subjektiivista, kumoavat itsensä. Väite tieteen periaatteellisesta epäluotettavuudesta on kielellissosiaalinen rakennelma eli teorian mukaan sekin on epäluotettava ja tulkinnanvarainen. Ainoa johdonmukainen käyttäytyminen tällaiselle relativistille on olla hiljaa. Se ei yleensä olekaan huono vaihtoehto. He ovat jo osoittaneet halunsa ja kykynsä johtaa nuorisoa harhaan.

KIRJALLISUUS

Kivivuori, Janne (2012): Feministinen väkivaltatutkimus: akateeminen liike ja ongelmallinen teoria. Tieteessä tapahtuu 5/2012.

Niemelä, Jussi & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.

Saarinen, Jaana, Ojala, Hanna & Palmu, Tarja toim. (2014): Eroja ja vaarallisia suhteita – Keskustelua feministisestä pedagogiikasta. Suomen kasvatustieteellinen seura – Kasvatusalan tutkimuksia 65. Jyväskylän yliopisto.

VIITTEET

[1] Kirjoittajan ansioksi on mainittava, että hän näyttää kannattavan jonkinlaista omalakista feminististä instituutiota. Yhteiskunnalliseen tasa-arvokeskusteluun osallistuva feministinen instituutio saa minunkin tukeni – sillä ehdolla, että se jättää tieteen ja yliopiston rauhaan. Perustetaan siis feministinen ammatti-instituutti tai puolue ja annetaan sille riittävästi rahoitusta. Tarkoitus ei ole ostaa naisia hiljaisiksi jonnekin periferiaan, vaan antaa tieteelle työrauha ja halukkaille mahdollisuuksia rehelliseen politikointiin. Toisaalta akateeminen feminismi taitaa jo nyt nauttia jonkinlaista suojelurahaa. Yliopistojen rahanjaosta vastaavat tahot tuntuvat ymmärtävän, että jos epätieteellisellä feminismillä ei olisi paikkaa akatemiassa, se olisi vaatimassa totaalisempaa vallankumousta. Vastaavalla tavalla pappien akateemista koulutusta on puolustettu sillä, että yliopistossa heiltä karsitaan fundamentalistisimmat mielipiteet. Taustalla on ajatus, että jos kirkot itse kouluttaisivat papit, hihhulismi saisi liikaa valtaa. Vakavasti ottaen, en ajattele näin papeista tai akateemisista feministeistä, mutta se saattaa olla jonkun kokemuksellista tietoa.

PS. Huono akateeminen vitsi: Mitä yhteistä oli sosiaalisella konstruktionismilla ja apartheidilla? Molemmat yllyttivät alkuperäisasukkaita olemaan erilaisia.

PS2. Helsingin Sanomat kirjoittaa 18.6.2015: ”Professori: Yliluonnolliset kokemukset eivät ole mielisairautta tai hörhöyttä – Professori Marja-Liisa Honkasalo tutkii suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia. Hän haluaa poistaa niitä kokevilta mielisairaan leiman.” Jutussa kerrotaan, miten Honkasalo alkoi kerätä suomalaisten ”yliluonnollisia” kokemuksia.
   Artikkelissa tai ”yliluonnollisissa” kokemuksissa ei sinänsä ole uutta tai kummallista: ihmismieli on taipuvainen kaikenlaisiin kuvitelmiin ja ajoittaisiin näkyihin ja hallusinaatioihin. Osa ihmisistä myös haluaa uskoa ja kokee yhteyttä erilaisiin henkiolentoihin. Ongelma jutussa on väite, että Honkasalo olisi tutkimuksissaan havainnut, että älykkyys tai analyyttinen ajattelu eivät vaikuta siihen, uskooko ihminen ”yliluonnollisiin ilmiöihin”. Honkasalo puolustaa väitettä seuraavasti:

Iso osa meihin yhteyttä ottaneista oli akateemisesti koulutettuja. Mukana oli muutama, joka kertoi kärsineensä mielenterveysongelmista, mutta suurin osa korosti olevansa terveitä, eivätkä he pitäneet mielen järkkymistä selityksenä kokemuksilleen.

Honkasalo ei kuitenkaan selvittänyt häntä lähestyneiden ihmisten kykyä analyyttiseen ajatteluun, heidän älykkyyttään tai heidän mielenterveyttään. Sen sijaan Honkasalo keräsi kirjeitse ja puhelimitse ihmisten tarinoita. Ja nämä tiedot yksittäisten ihmisten akateemisuudesta tai mielenterveyden kokemuksistaan eivät ole päteviä todisteita kertomaan, korreloivatko älykkyys, analyyttisyys tai mielenterveys paranormaalien uskomusten kanssa vai eivät. Dementia esimerkiksi näyttää olevan läheisesti yhteydessä paranormaaleihin salaliittoteorioihin. On myös tutkimuksia, joiden mukaan korkeampi älykkyys tai analyyttisempi ajattelu vähentävät uskoa paranormaaliin. Niin tai näin, pointti on se, että kyseisestä tutkimusaineistosta ei voida tehdä Honkasalon mainitsemia päätelmiä. Tässä toki nojaan vain lehtijuttuun, ja voi olla, että jutun toimittaja on irrottanut lausunnon yhteydestään. Toivon näin, sillä usein se, joka pitää akateemisuutta analyyttisyyden merkkinä, tulee omakohtaisesti todistaneeksi väitteen virheelliseksi. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että lehtijutun mukaan Suomen Akatemia antoi tutkimusrahoitusta Honkasalon ryhmälle 900 000 euroa.)

Tarjosin HS:lle lyhyttä puheenvuoroa kyseiseen lehtijuttuun liittyen:

Oudoinkaan kokemus ei ole yliluonnollinen  
Helsingin Sanomissa 18.6.2015 kerrottiin professori Marja-Liisa Honkasalon tutkivan suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia. Jutusta käy ilmi, että länsimaisenkin ihmisen mieli on taipuvainen ajoittaisiin näkyihin tai hallusinaatioihin. Osa suomalaisista myös tuntee yhteyden erilaisiin henkiolentoihin.
   Mutta miksi tällaisia kokemuksia pitäisi kutsua yliluonnollisiksi? Oletetaan, että on jokin henkiolento, joka pystyy todistetusti vaikuttamaan ihmisiin jollakin ennestään tuntemattomalla voimalla. Olisiko tämä yliluonnollinen ilmiö?   Se, että voima on tieteelle toistaiseksi tuntematon, ei voi olla riittävä syy nimittää sitä yliluonnolliseksi. Tai sitten kompassikin oli yliluonnollinen esine ennen kuin ymmärrettiin, mistä magnetismi johtuu. Ilmiötä on toisin sanoen järkevää kutsua yliluonnolliseksi vain, jos pystytään aukottomasti osoittamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää.
   Tämä saattaa olla looginen mahdottomuus: jotta voitaisiin todistaa, että ilmiö ei ole selitettävissä tai ymmärrettävissä, ilmiö pitäisi tuntea perinpohjin. Ja tällöin se tuskin olisi enää yliluonnollinen. Näin ajateltuna yliluonnollisuus tarkoittaa lähinnä tiedonpuutetta, mielikuvituksen vilkkautta tai muuta vastaavaa. Nimitys sopii huonosti kuvaamaan hairahtuvaisen ihmismielen havaintoja.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kriittisestä ajattelusta


Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) julkaistiin Skeptikko 2/2015 –lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Kriittisen ajattelun sietämätön vaikeus

Tutkimusten mukaan uskoa paranormaaliin voidaan vähentää kriittiseen ajatteluun tähtäävillä oppitunneilla. Oppilaiden kriittinen ajattelu ei silti välttämättä ole lisääntynyt. He ovat saattaneet luopua paranormaaleista uskomuksistaan sosiaalisista syistä, esimerkiksi siksi, että he ajattelevat, että kurssi oli siihen tarkoitettu. Ehkä oppilaat hetkellisesti sulkevat tietyt ajatukset pois, jotta heidän ei tarvitsisi ajatella omien uskomustensa kanssa ristiriidassa olevaa materiaalia. Jotkut tutkijat puhuvat tässä yhteydessä mielen lokeroitumisesta. Aivot voivat säilöä keskenään ristiriitaisia seikkoja niin, että yksilö itse ei huomaa sitä.

Toinen mekanismi voi olla eristymisen pelko. Opetustilanne – jopa kriittiseen ajatteluun tähtäävä – on väistämättä hierarkkinen. Oppilas saattaa tunneilla raportoida vähäisempää uskoa paranormaaliin, koska hän, tiedostaen tai tiedostamattaan, haluaa kuulua joukkoon ja välttyä syrjinnältä. Tällainen varmasti riittää aitoon muutokseen uskomuksissa. Myös pelkkä auktoriteettien läsnäolo ja ajatusmaailma voivat riittää. Kenties oppilas kuvittelee, että opettaja on yleensä oikeassa riippumatta siitä, johtuuko se opettajan taidoista kriittisessä ajattelussa vai ei.

Kriittisen ajattelun opettaminen on joka tapauksessa hankalaa. Erityisen vaikeaa se on, jos mukaan otetaan pohdintoja siitä, mitä ylipäätään ovat paranormaali ja yliluonnollinen. Oletetaan, että on jokin henkiolento, joka pystyy vaikuttamaan ihmisiin jollakin ennestään tuntemattomalla voimalla. Olisiko tämä yliluonnollinen ilmiö? Se, että voima on tieteelle tuntematon, ei voi olla riittävä syy nimittää sitä yliluonnolliseksi. Mikä siis on riittävä kriteeri? Ilmiö on yliluonnollinen vain, jos pystytään aukottomasti osoittamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää. Tämä on luultavasti looginen mahdottomuus: jotta voitaisiin todistaa, että ilmiö ei ole selitettävissä tai ymmärrettävissä, ilmiö pitäisi tuntea perinpohjin – jolloin ilmiö ei olisi enää yliluonnollinen.

Näin ajateltuna yliluonnollisuus on vain yhdistelmä herkkäuskoisuutta ja tiedonpuutetta. Niinpä jos tavoitteena on edistää kriittistä ajattelua, valistuksen lisäksi on kiinnitettävä kriittinen huomio tahoihin, jotka herkkäuskoisuudesta ja tietämättömyydestä hyötyvät. Uskontoja ei ole syytä jättää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Suuri osa maailman väestöstä edelleen uskoo ja toimii sen mukaan kuin olisi olemassa jumala, joka vaikuttaa maailman tapahtumiin ”yliluonnollisten” voimiensa avulla. Ensimmäistäkään jumalallista väliintuloa ei kuitenkaan ole todennettu tai mitattu, ja skeptikon on tuotava tämä ilmi. Näkymättömän ja olemattoman jumalan välillä ei ole eroa, joten on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta.

Uskontoja tarkastellessaan skeptikko siis joutuu arvioimaan sellaisten väitteiden todennäköisyyttä, joita ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Eräs ongelma on se, että osa ihmisistä saa näistä ei-falsifioituvista uskomuksista mielenrauhaa tai muunlaisia psykologia ja sosiaalisia hyötyjä. Luultavasti jotkut uskomukset edistävät yksilön hyvinvointia nimenomaan falsifioitumattomuutensa takia. Tiede ei esimerkiksi pysty todistamaan Allahin tai Jahven olemattomuutta. Osalle ihmisistä tämä riittää: oliot ovat heille riittävän todellisia, jotta niistä voi saada elämälleen merkitystä. (Tosin on huomattava, että länsimaalaisten parissa uskonnollinen paranormaali näyttäytyy enenevässä määrin enää kirkollisissa rituaaleissa. Ne ovat eräänlaisia yleisesti hyväksyttyjä seurapelejä, joiden avulla on kätevä vastata yleisinhimillisiin tarpeisiin: miten osoittaa sitoutumista parisuhteeseen tai kunnioitusta vainajalle. Siinä määrin kuin nämä riitit ja niissä esitetyt väitteet edistävät uskoa paranormaaliin ja vaikuttavat ihmisten maailmankuvaan, skeptikon on niistä keskusteltava.)

Yleensä ihmiset toki mielellään ovat oikeassa ja nojaavat todisteisiin. He arvostavat sitä, että väitettä voidaan testata ja joko kumota tai vahvistaa. Totuudessa pysyminen ja tietoon pyrkiminen ovat kuitenkin vain motiiveja muiden joukossa. Ihmiset haluavat myös nähdä elämällään tarkoituksen, olla yhteisönsä arvostamia ja hankkia merkityksellisiä ihmissuhteita. Monet uskomusjärjestelmät palvelevat tällaisia itsen arvostamiseen liittyviä tarpeita. Tässä uskomuksen falsifioitumattomuus on avuksi. Ihmiset pystyvät sen avulla suojaamaan uskonnollisia (ja usein myös poliittisia) näkemyksiään. Kumoutumattomuus auttaa puolustautumaan sellaisia faktoja vastaan, jotka johtaisivat oman maailmankuvan kyseenalaistamiseen. Ikävä kyllä melkein mille tahansa kumoutumattomalle olennolle voidaan hankkia väkivaltaisuuteen asti omistautuneita opetuslapsia, jos takana on riittävästi propagandaa ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen. Paradoksaalisesti falsifioitumattomuuden houkutus saattaa nykyisessä tietoyhteiskunnassa olla aiempaa suurempi; tosiasiaväitteitä kun on helpompi testata faktoilla. ISIS-taistelijakin osaa googlata.

Ihmiset puolustavat uskonnollispoliittisia näkemyksiään myös halveeraamalla kriitikoita – meitä totisia ja epäempaattisia skeptikoita – ja kuuntelemalla perusteluita vain tietyiltä henkilöiltä ja vain tietyistä lähteistä. Kumoutumattomuus saattaa kuitenkin olla näitä tärkeämpi tekijä tuottamaan epäkriittisyyttä ja turvallista varmuuden tunnetta. Lisäksi on muistettava, että jumalolentojen olemassaolo on teoreettinen (ja kenties todennäköisyyslaskennan ulkopuolinen) kysymys. Täten se harvoin on yhtä vetoava kuin uskontojen käytännöllisemmät kysymykset: miten löytää yhteys jumalan rakkauteen tai miten palvella jumalaa paremmin.

Kun ihmiset siis lankeavat kumoutumattomiin uskomuksiin, testattavuus ja oikeassa oleminen ovat jääneet käytännöllisempien ja palkitsevampien seikkojen jalkoihin. Myönteinen omakuva hyödyllisenä ryhmän jäsenenä ja mahdollinen ikuinen elämä ovat syrjäyttäneet kriittisen ajattelun. Tämä on inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää. Kaikki eivät millään voi saada yhtäläistä tunnustusta kriittisinä ajattelijoina tai totuuden kertojina. Skeptikolle jää kaksi epäkiitollista tehtävää: 1) löytää uskomusten takana olevat virhepäätelmät ja todisteiden puutteellisuus ja 2) osoittaa ne uskoville. Kolmas tehtävä on kiitollisempi mutta vastakkaisen propagandan johdosta vaikeampi: perustella, millä tavoin pyrkimys rationaalisuuteen ja kriittiseen ajatteluun johtaa korkeaan moraaliin ja hyvinvoiviin yhteiskuntiin.

Lähteitä:
* Skeptic 2015. Vol 19, No 4, 2015.
* Journal of Personality and Social Psychology 2014. Friesen, Campbell & Kay. Painossa.
* Robert Trivers 2014: Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

PS. Lukaisin tutkimustuloksia turkkilaisten muslimien (yli 99 prosenttia väestöstä) asenteista. (Ks. muslimien mielipiteistä yleisemmin: Skeptic, vol 20, 1/2015). Yli 70 prosenttia Turkin muslimeista ensinnäkin pitää islaminuskoa ainoana tienä ikuiseen elämään taivaassa. Noin kahdeksan prosenttia suosii kuolemantuomiota rangaistuksena islamista luopumiselle. Lisäksi lähes 20 prosenttia pitää usein/joskus oikeutettuna, että perheenjäsen tappaa esiaviollista seksiä tai pettämistä harjoittaneen naisen (miesten harrastamasta seksistä ei varmasti edes kysytty).
   Asia on eurooppalaisittain kiinnostava, sillä Turkki on vuonna 1999 hyväksytty EU-jäsenehdokkaaksi (neuvottelut alkoivat kuusi vuotta myöhemmin). Mitä Turkin jäsenyydestä tulisi ajatella? Mielipiteistä ja yksityisajattelusta – vaikka se olisikin uskonnollisten tapojen, tunteiden ja kirjoitusten ohjailemaa – on pitkä matka tekoihin, myös Turkissa. Ja eräässä vanhassa kyselytutkimuksessa nuorista brittimuslimeista jopa 36 prosenttia kannattaa kuolemantuomiota uskosta luopumisesta. Lisäksi Turkissa on huomattavan vähän uskonnollisiin asenteisiin liittyvää väkivaltaa verrattuna vaikkapa Irakiin, Pakistaniin tai Palestiinaan. Mutta ennen EU-jäsenyyttä turkkilaisten olisi osattava vielä laajemmin vähentää uskonnollisten asenteiden/kirjoitusten roolia – aivan kuten kristityt Euroopassa ovat tehneet. Paperilla Turkki on irrottanut valtion ja uskonnon ja sallii uskonnonvapauden, mutta ilman valistuksen ja maallistumisen tuulia seikalla ei välttämättä ole merkitystä. Valtiolla on esimerkiksi vaikutusvaltainen uskontoasiain virasto ja turkkilaiset poliitikot ovat erittäin uskonnollisia. Sosiaaliset uudistukset ovat myös viime vuosina hidastuneet nopean talouskasvun myötä.
   Jäsenyyden esteinä toki on lisäksi joukko taloudellisia kysymyksiä, mutta ihmis- ja kansalaisoikeuksiin liittyvien asenteiden/ongelmien tulisi olla vähintään yhtä tärkeitä. Esimerkiksi lukutaitoaste turkkilaisilla naisilla on Wikipedian mukaan vain 79,6 prosenttia. Merkkejä islamin maallistumisesta tietysti on – muuallakin kuin Turkissa – mutta prosessi on hidas ja eteneminen epätasaista. (Toisaalta on hyvä muistaa, että turkkilaisista arviolta vain puolet haluaa EU:hun. Turkin värikkäistä poliittisista kuvioista ks. esim. The Economist –lehden artikkeli tai Iltalehden pääkirjoitus 8.6.2015)

PS2. Julkisen sanan neuvosto suosittaa, että sanomalehdet ryhtyisivät käyttämään sanan ”ilmoitus” sijasta termiä ”mainos”.
Tämä järkevä lausuma toivottavasti tekee selkeämmän eron toimitettujen artikkelien ja mainosten välille. Journalistinen ja kaupallinen/ideologinen aineisto sekoittuvat helposti etenkin pienlevikkisissä maakuntalehdissä silloin, kun on kyse paikallisten seurakuntien jutuista. Esimerkiksi Töölöläinen ja Ykkössanomat ilmoittavat olevansa sitoutumattomia, mutta silti lehtien sisällössä on vaikea erottaa seurakuntien kasaamia juttuja toimituksen tuottamista jutuista.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Suoria sitaatteja vai kaikenlaisia kuiskutuksia?


Tarjosin seuraavaa kommenttiani Tieteessä tapahtuu -lehdelle. Päätoimittaja lienee oikeassa, kun hän perusteli kieltäytymispäätöstään sillä, että tämä sopii paremmin ”esimerkiksi blogille”.

 - - -

Vähemmän vihjailuja, lisää lainauksia

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/2015) jokunen kirjoitus herätti ihmetystä. Pekka Wahlstedt ensinnäkin toteaa arviossaan (s. 76–77), että ”kirjassa innostutaan ehkä liikaakin ihmisen eläimellisistä sukujuurista ja väitetään että ihminen ON eläin”. Wahlstedtin mielestä ”olisi ollut suotavaa tehdä ero ihmisen eläimeen palauttamisen ja sen välillä, että ihminen on kehittynyt eläimestä”. Asia on liian lähellä määritelmäkysymystä ollakseen kiinnostava, mutta näkemystä on silti kummasteltava. Mitä ”eläimeen palauttaminen” voi tarkoittaa, kun ihminen kerran on evolutiivisesti kehittynyt laji muiden lajien joukossa? Ne, jotka pitävät erottelua mielekkäänä, voisivat kertoa, milloin ja millä perusteilla ihmisen esivanhemmat lakkasivat olemasta eläimiä. Kenties he voisivat myös ennustaa, onko jokin muu laji pääsemässä eläimellisyydestään.

Vanha kiistakumppanini [1] Petter Portin taas arvioi Gaudeamuksen kustantaman erinomaisen Käyttäytymisgenetiikka -teoksen (s. 70–72). Portinista ”tuntuu hieman oudolta, kun kirjan monissa luvuissa geeneille tavallaan annetaan ensisijainen rooli”. Minusta olisi pikemminkin outoa, jos käyttäytymisgenetiikan löytöjä esittelevässä kirjassa ei keskityttäisi nimenomaan geneettisten erojen merkitykseen. Käyttäytymisgenetiikkaa aiemmin vähätellyt Portin joutuu myös kiemurtelemaan, kun hän kirjoittaa alan uusista löydöksistä, esimerkiksi geneettisten erojen roolista yhteiskunnallisissa asenteissa: ”Rohkenenkin hieman epäillä, soveltuvatko kvantitatiivisen genetiikan menetelmät lainkaan niiden tutkimiseen.” Perusteluksi epäilylleen Portin esittää sitä, että ”yhteiskunnallisten ominaisuuksien kohdalla mittaamisen ongelma on suuri”. Kaikki lienevät tästä samaa mieltä: monille asioille on vaikea tai mahdotonta antaa numeroarvoja. Mutta useimmiten asiat voidaan kuitenkin laittaa keskinäiseen järjestykseen, ja tilastotiede osaa käsitellä järjestykseen laitettuja asioita. Rohkeakin epäily on tietenkin kannatettavaa, mutta se ei riitä. Lisäksi on kerrottava, mikä jo saaduissa tutkimustuloksissa on pielessä. Ovatko yksilöiden väliset geneettiset erot yhteydessä eroihin poliittisessa suuntautumisessa vai eivät? (Ne ovat.)

Portin mainitsee – yllättävän alentavaan, jopa holhoavaan sävyyn – että kirjan kirjoittajat ovat kiitettävän oikein käsittäneet käyttäytymisgenetiikan perusteet; siis sen, että sukulaisten välisten korrelaatioiden avulla voidaan arvioida, kuinka suuri osa yksilöiden välisistä eroista johtuu geneettisistä eroista. Olisi kummallista, jos alan suomalaiset huiput eivät perusasioita ymmärtäisi. Perään Portin toteaa, että alalla ”esiintyy paljon väärinkäsityksiä jopa eräiden tutkijoiden parissa”. Portin voisi kertoa, ketkä tutkijat ovat ymmärtäneet väärin käyttäytymisgenetiikan. Saisimme molemmat tilaisuuden valistaa yleisöä. Tiede ei edisty nimettömillä vihjailuilla, vaan se vaatii avointa keskustelua ja sanatarkkoja sitaatteja.

Arvionsa lopuksi Portin kertoo harmistuneensa siitä, että kirjassa suhtauduttiin kielteisesti psykoanalyysiin. Tämä tapahtui yhdessä lauseessa: ”Varsinkin psykoanalyyttisesti suuntautuneessa psykiatriassa saatettiin jopa esittää, että vakavat psykiatriset sairaudet, kuten skitsofrenia ja autismi, johtuisivat ympäristötekijöistä kuten suhteesta äitiin.” Portin olisi harmistumisensa sijasta voinut kertoa, mikä lausunnossa on pielessä. Ovatko psykoanalyytikot selittäneet autismia tunnekylmillä äideillä vai eivät? (He ovat.) Yleisemmin on huomattava, että psykoanalyyttiset menetelmät eivät sovellu kausaaliselitysten antamiseen eli ne ovat siinä(kin) mielessä epätieteellisiä.

Hannu Virtanen puolestaan kommentoi evolutiivista ihmistutkimusta (s. 57) [2]. Evoluutiopsykologi Steven Pinkeristä Virtanen kirjoittaa, että tämä olisi ”korottanut itsensä kaikkien alojen asiantuntijaksi”. Tällaiset henkilöön käyvät kommentit kertovat yleensä pätevien argumenttien puutteesta. Hedelmällisempää olisi ollut kertoa, missä kohdin Pinker on väärässä ja miksi. Virtanen toki pyrkii tällaiseenkin käsittelyyn, mutta huonolla menestyksellä.

Virtanen esimerkiksi esittää, että evoluutiopsykologit pitäisivät sodankäyntiä ihmisen geneettisenä ominaisuutena: ”Yhtenä esimerkkinä evoluutiopsykologian ’totuuksista’ voisi mainita olettamuksen sodankäynnin geneettisyydestä. Sota on tämän totuuden mukaan miesten adaptiivista koalitiokäyttäytymistä, minkä päämääränä on naisten hankkiminen.” Virtanen siis puhuu yhtäältä olettamuksesta ja toisaalta totuudesta lainausmerkeissä. Mitä hän siis tarkoittaa? Onko kyse olettamuksista, totuuksista vai ei kummistakaan?

Evoluutiopsykologit taatusti ymmärtävät, että vaikka sota olisi joillekin yksilöille adaptiivista eli vaikka jotkut pystyisivät sotimalla kasvattamaan geeniensä lisääntymismenestystä, sotilaiden tietoisen tavoitteen ei silti tarvitse olla naisten hankkiminen, perheen puolustaminen tai muu vastaava. Niin tai näin, Virtanen ei halua eikä edes yritä osoittaa, että sodan adaptiivisuus olisi saavuttanut totuuden aseman evoluutiopsykologien parissa. Se olisikin vaikeaa, sillä evoluutiopsykologeja on jo tuhansia (toki määritelmästä riippuen). Lisäksi heistä ani harva on kirjoittanut sotimisesta. Nimettömien vihjailujen ja yleistysten sijasta Virtasen olisi voinut kommentoida sotaa tutkineiden evoluutiopsykologien näkemyksiä. Samalla olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan siitä, mitkä ihmisen psykologisista ominaisuuksista ovat voimistuneet menneisyyden kahakoiden seurauksena. Kuinka merkittävän valintapaineen aseelliset heimosodat ovat siis luoneet?

Virtasen lopetus on erityisen epäonnistunut: ”Arveluttavaa menetelmää edustaa myös biologisten mallien soveltaminen suoraan nyky-yhteiskuntaan. Pahimmillaan tästä voi seurata kehäpäätelmä tyyliin: kun kerran mehiläisillä on kuningattarensa, niin on luonnollista että myös ihmisillä on kuningas.” Tässä Virtanen kritisoi itse keksimäänsä naiivia ”menetelmää” ja siitä kyhäämäänsä vielä naiivimpaa ”päätelmää”. Tuskin edes suuri yleisö kykenee hänen esittämäänsä päättelyvirheeseen (kyse ei muuten ole kehäpäätelmästä). Tosin takavuosien sosiaalitieteilijöitä vaivannut biologian pelko saattoi perustua juuri tällaisiin epämääräisiin karikatyyreihin ”biologian soveltamisesta”.

Loppupäätelmä: paikoitellen Portinin ja Virtasen kirjoituksista puuttuvat tieteellisen keskustelun hyveet: selkeys, tarkkuus, avoimuus, kohteliaisuus, johdonmukaisuus ja kenties jopa pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Tiedän, että syyllistyn edellä paheksumaani ja tieteen kannalta turhaan vihjailuun, kun arvelen heidän näillä kohdin olleen tieteen edistämisen sijasta poliittisesti/ideologisesti motivoituneita. En väitä, että heillä varsinaisesti olisi ollut poliittisia taka-ajatuksia, vaan että lajillemme tyypillinen taipumus ideologiseen ajatteluun on saattanut heikentää kyseisten kirjoitusten intellektuaalista laatua.

VIITTEET

[1] Petter Portinin ja minun välisen erimielisyyden perusta käydään läpi toisaalla: http://ihmisluonto.blogspot.fi/2013/05/tiede-vaistot-ja-moraali.html

[2] Virtasen kirjoituksessa dosentti Markus J. Rantalan sukunimi oli virheellisesti muuttunut Rintalaksi.


PS. Tällä jälkikirjoituksella ei juuri ole tekemistä ihmisluonnon kanssa:

Ruohonjuuri -kauppa mainostaa Metro -lehden (8.6.2015) takakannessa jalkapohjiin yön ajaksi laitettavia Detox-laastareita: ”oivallinen apu unensaannin, laihdutuksen ja kehon puhdistuksen avuksi.” Mainoksessa väitetään myös, että kookosvesi puhdistaa kroppaa. Mainonta on nähdäkseni harhaanjohtavaa, mikäli Ruohonjuuri -kauppa ei pysty verrokkikokeisiin nojaten perustelemaan väitteitään tai suoremmin kertomaan, miten laastari kehoa puhdistaa tai auttaa laihtumaan.

Kysyin 9.6. Mainonnan eettiseltä neuvostolta, onko kyse harhaanjohtavasta mainonnasta. Esitin arveluni, että jos jokin iholle laitettava aine vaikuttaisi kehon koostumukseen tai toimintoihin mainonnassa esitetyllä tavalla, kyse olisi lääkeaineesta. Heidän mukaansa (vastaus 10.6.) asiassa on kysymys mainoksen totuudenmukaisuudesta ja Mainonnan eettinen neuvosto ei ole toimivaltainen käsittelemään tällaista asiaa. He neuvoivat Kilpailu- ja kuluttajaviraston lomakkeelle. Täytin sen ja lähetin 10.6. Automaattinen vastaus saapui nopeasti:

Ilmoituksenne on vastaanotettu numerolla 928827. Kuluttaja-asiamiehelle tulee vuosittain tuhansia kirjallisia yhteydenottoja. Teidän ilmoituksenne on yksi niistä. Yhteydenotot ovat tärkeitä, koska niiden avulla saamme tietoa kuluttajien markkinoilla kohtaamista ongelmista. Käymme kaikki yhteydenotot läpi ja ne tallentuvat tietojärjestelmäämme. Seuraamme tietojärjestelmään kertyviä asioita ja käytämme tietoa valvonnan tukena. Keskitymme niihin asioihin, jotka kulloinkin arvioimme kuluttajien aseman kannalta tärkeimmiksi. Käsittelemme asioita laajempina ala- ja aihekohtaisina kokonaisuuksina, jolloin valvonnan vaikuttavuus on yleensä parempi kuin hoidettaessa asioita yksi kerrallaan. Kohdistamme valvontaa vaihdellen eri toimialoille. Valvontatoiminnan priorisointiin vaikuttaa myös voimassa oleva kuluttajapoliittinen ohjelma ja ministeriön kanssa tehdyn tulossopimuksen sisältö. Tietoa toiminnastamme ja valvontatyömme tuloksista pyrimme jakamaan niin, että se tavoittaisi mahdollisimman tehokkaasti sekä kuluttajat, elinkeinonharjoittajat että muutkin sidosryhmät. Tärkein tiedottamiskanavamme on verkkosivusto www.kkv.fi. Kiitämme ilmoituksesta ja toivomme aktiivista yhteydenpitoa myös jatkossa. Kuluttaja-asiamies

Kysyin asiaa 9.6.2015 myös Ruohonjuuri -kaupalta heidän omalla palautelomakkeellaan:

Hei, mainostatte Metro-lehden takakannessa 8.6. kehoa puhdistavia Detox-laastareita ja kookosvettä. Tahtoisin tietää tarkemmin, mitä kehon puhdistuksella tarkoitetaan ja miten laastari toimii. Yst.terv. OT

Sain vastauksen 15.6. Ruohonjuuren markkinointi- ja ostopäälliköltä. Vastaus oli suora lainaus heidän laastarin käyttöä opastavalta nettisivultaan:

DETOX Puhdistuslaastari on luonnollinen, tehokas ja helppokäyttöinen kehoa puhdistava jalkalaastari. DETOX -puhdistuslaastari on valmistettu 100%:sti luonnon omista raaka-aineista. Puhdistuslaastari on kehitetty imemään kehon toksiineja. Tämä luonnollinen terveystuote puhdistaa tehokkaasti kehoa sisältä ulos. Kuona-aineet saastuttavat elimistöämme päivittäin. Niitä on vedessä, ilmassa, ravinnossa ja ympäristössämme, niiltä ei voi välttyä. Kuona-aineiden poistaminen parantaa kehomme palautumiskykyä edistämällä verenkiertoa, korjaamalla heikentynyttä immuniteettia ja estämällä ennenaikaista vanhenemista.Käyttöohjeet: Poista laastarin teippipuolesta suojapaperi. Aseta Detox Puhdistuslaastarin ”imutyyny”, keskelle laastaria siten, että imutyynyn vihreä teksti puoli tulee laastarin teippiä vasten. Aseta ennen nukkumaan menoa Detox puhdistuslaastari puhtaalle ja kuivalle jalkapohjalle siten, että imuosa tulee jalkapohjaa vasten, munuaisvyöhykkeen päälle, eli jalkaholviin. Parhaan tuloksen saavuttamiseksi poista laastari 8-10 tunnin kuluttua. Laastarit voidaan asettaa molempiin jalkoihin yhtä aikaa, nopeampien tulosten saavuttamiseksi. Laastareita käytetään vähintään 5 peräkkäisenä yönä, kuurina. Laastareita voidaan käyttää myös vuorotellen oikeassa ja vasemmassa jalassa vähintään 10 peräkkäisenä yönä. Toista kuuri 3 – 5 kertaa vuodessa. Raikkaan veden runsas päivittäinen juominen edistää puhdistumista!Japanissa on jo vuosia käytetty DETOX -kehonpuhdistuslaastareita poistamaan epäpuhtauksia elimistöstä. Laastari on kehitetty Japanissa vuosien lääketieteellisten tutkimusten tuloksena. Detox -laastarit on Japanissa myyntimenestys vuodesta toiseen. HUOM! Mikäli olet allerginen äyriäisille, olet raskaana tai imetät kysy laastarien käytöstä ensin lääkäriltäsi, ei alle 10-vuotiaille lapsille. Älä käytä rikkoutuneelle iholle, säilytä kuivassa ja viileässä.

Kysyin asiaan tarkennusta:

Hei, Kiitos vastauksesta. Se ei tosin vastannut kysymykseeni laastarin toiminnasta. Kysyn siis tarkemmin: Millä mekanismilla laastari toimii? Miten ja mistä aineista laastari kehoa puhdistaa? Miten laastari auttaa unettomuuteen? Miten laastari auttaa laihtumaan? Onko laastarin tehosta tehty kliinisiä tutkimuksia? Osaisitko ohjata minua kyseisten tutkimusten pariin? Jos et itse osaa vastata näihin kysymyksiin, voisitko ohjata ne henkilölle, joka osaa? Mainontanne on arvojenne – reilun pelin ja yhteiskunnallisen vastuun – ja mahdollisesti lain vastaista, mikäli laastarin toiminnasta ei ole tutkimustuloksia.Yst.terv. OT

Sain vastauksen 16.6. markkinointi- ja ostopäälliköltä:

Parhaan mahdollisen vastauksen saamiseksi selvittelin asiaa vielä detox-laastareiden maahantuojalta, joka vastasi siis näin: DETOX – puhdistuslaastari on vyöhyketerapeuttinen jalkapohjalaastari, joka sisältää luonnollisia aineita, jotka kiihdyttävät kehon lymfakiertoa.
Detox laastarin toiminta perustuu kehon akupisteisiin, joita sen sisältämät ainesosat stimuloivat.
Näitä tuotteita on myyty Japanissa, Kiinassa ja Euroopassa sekä muualla maailmalla hyvin pitkään ja runsaasti.

Tuotteen tehoa ei ole osoitettu lääketieteellisesti ja mm. netistä löytyy varmasti detox laastareista juttuja puolesta ja vastaan. Olemme saaneet valtavasti hyviä käyttökokemus palautteita suoraan asiakkailta, joissa kerrotaan esim. unen laadun parantuneen, kylmiin jalkoihin, jalkojen tuntuvan kevyimmiltä herätessä, energisempi ja pirteämpi olo sekä jotkut väittävät myös saaneensa apua laihtumiseen.
Olen itse käyttänyt tuotetta kuurinomaisesti ja todennut mm. unen laadun parantuneen. Lisäksi jalat tuntuvat jotenkin kevyemmiltä herätessä jopa treenin jälkeen.Moderni elämäntyyli yhdistettynä vähäiseen liikuntaan ei edistä hyvinvointiamme. Tänä päivänä on lähes mahdotonta välttyä kehoa kuormittavilta vierasaineilta ja kemikaaleilta, jotka rasittavat elimistöä ja voivat kerääntyä elimistöön. Aiheuttajina ovat mm. ilman saasteet, ruuan -ja juomien lisäaineet, lääkkeet, tupakointi, alkoholi, iholla käytetyt keinotekoiset kemikaalit, kodin puhdistusaineet yms.Kuona-aineiden kerääntyminen voi näkyä mm. ihon huonona kuntona, vatsaongelmina, turvotuksena, väsymyksenä, vastustuskyvyn heikkenemisenä, huonona verenkiertona, univaikeuksina, kipuina, särkyinä ja ” tunkkaisena olona”. Elimistömme ei myöskään aina pysty tarpeeksi tehokkaasti poistamaan oman puhdistusjärjestelmänsä kautta kaikkia terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia aineita. (Heikentynyt lymfakierto lisää mm. selluliitin kehittymistä ja se aiheuttaa myös monia pienempiä, jokapäiväisiä ongelmia, kuten turvotuksen tunnetta jaloissa jne.)Voit auttaa elimistöäsi poistamaan kehostasi terveydelle haitallisia kuona-aineita ja raskasmetalleja käyttämällä Detox-jalkapohjalaastareita. Laastareita voi käyttää milloin vain, mutta tehokkaimmillaan ne ovat yöllä, jolloin lymfakierto toimii vilkkaimmin. Huolehdi riittävästä veden juonnista, joka myös aktivoi kehon aineenvaihduntaa.

Nimettömänä pysyvältä maahantuojalta saatu vastaus ei yllätä. Ällöttävät kuona-aineet aiheuttavat pahaa oloa ja rehellinen mainontamme perustuu muun muassa lukemattomien itäaasialaisten kokemuksiin. Raskasmetallit olivat tässä raju veto. Usko on selvästi luja, jos mukana on taloudellisia hyötyjä.

Viimeinen viestini markkinointi- ja ostopäällikölle kuuluu (17.6.):

Hei, Kiitos vastauksesta. Laitan tähän perään otteita Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuilta.http://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Markkinointi-ja-mainonta/tosiasiavaitteet-ja-vertailut/Toivon, että he ennättävät puuttua mainontaanne, joka teiltä saamieni tietojen perusteella on lainvastaista. Yst. OT

Mainostajan on pystyttävä todistamaan markkinoinnissa käyttämänsä tosiasiaväitteet oikeiksi. Väitteiden paikkansapitävyydestä on varmistauduttava jo ennen niiden esittämistä ja väitteiden on pidettävä paikkansa markkinoinnin julkaisuajankohtana.
Tosiasiaväitteestä on kyse aina, kun väite koskee mitattavissa olevia vaikutuksia, jotka voidaan osoittaa oikeiksi tai vääriksi. Mitä ehdottomampi väite on, sitä varmemmin edellytetään näyttöä sen paikkansapitävyydestä.Väitteen pitää perustua puolueettomiin ja luotettaviin selvityksiin, tutkimuksiin, tilastoihin, testeihin, mittauksiin yms. ...Tosiasiaväitteellä tarkoitetaan sitä, että markkinoija lupaa tai väittää tuotteen ominaisuuksista tai vaikutuksista jotain konkreettista. Esimerkiksi, jos yritys lupaa tuotteella olevan mitattavissa olevia vaikutuksia, ne pitää pystyä osoittamaan todeksi. Kun tuotteen kerrotaan silottavan ryppyjä tai pidentävän ripsiä 60 %, kyseessä on tosiasiaväite, joka on voitava osoittaa todeksi luotettavin tutkimustuloksin.
                       
Viimeinen vastaus saapui 17.6.:

Hei! Kiitos viestistäsi. Otamme  palautteesi huomioon tulevaa mainontaamme suunnitellessamme.

Voi olla, että kesäisestä kirjeenvaihdostamme oli jotakin hyötyä. Ehkä viranomaisten pitäisi ottaa selkeä kanta siihen, missä määrin mainonta saa perustua plaseboon.