keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Tiede, moraali ja Herääminen

Sitä, joka ei vaadi todisteita, odottaa typeryyksien ja itsepetoksen täyttämä elämä.

Sam Harris

Olen kohta lukenut kaikki Sam Harrisin suomennetut teokset. Viimeisimpänä luen hänen (ainakin ateistipiireissä) kiistellyintä kirjaansa Herääminen – Opas uskonnottomaan henkisyyteen (Basam Books 2015). Siinä Harris esittelee ja suosittelee meditaatiota ja siitä koituvia etuja. En ole vielä vakuuttunut ajoittaisen ”minän häviämisen” hyödyistä kohdallani – ainakaan siihen hintaan kuin mitä se luultavasti vaatisi –, mutta muutoin tämäkin teos on äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa, taattua Harrisia. (Toki on ihmisiä, joiden soisi mahdollisimman usein harjoittavan hiljaista mietiskelyä.)

Harrisin toinen kiistelty kirja on Moraalinen maisema (Terra Cognita 2010). Sen tiimoilta käyty mielipiteenvaihto on koskenut lähinnä sitä, missä määrin tiede voi määrittää inhimillisiä arvoja. Osittain kyse on määritelmistä. On esimerkiksi ilmeistä, että länsimaissa moraaliset tavat nojaavat yhä enemmän tietoon ja järkeen, yliluonnollisen ja perstuntuman sijasta. Harrisilla on paljon vakavaa ja tärkeää sanottavaa tästä. Moraaliset tavat harvoin kuitenkaan voivat nojata tieteeseen siinä vahvassa merkityksessä, että ne saisivat vaikutuksia siitä, mitä tutkijat kammioissaan kullakin hetkellä puuhaavat. Moraalisessa maisemassa on aina erilaisia huippuja, mutta viime kädessä tiede/tutkimus ei voi määritellä, mikä huipuista kannattaa valita.

Tiede pystyy kertomaan, missä suhteissa ja miksi demokratia on yksinvaltiutta parempi, miten hyvin markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ovat eniten ehkäisseet rikoksia, miksi kuolleista herääminen ei ole mahdollista ja niin edelleen. Tässä tieteellä ja tutkimuksella on tärkeä rooli, puhumattakaan tieteen teknisemmistä saavutuksista, sähköntuotannosta ja tietotekniikasta hygienian hyötyjen ymmärtämiseen. Pointti on se, että tieteellisen ajattelutavan lisääntyminen ilmenee tämänkaltaisissa historiallisissa yksilönvapauksia, inhimillisiä uskomuksia ja elinolosuhteita koskevissa kysymyksissä. Arkisemmassa päätöksenteossa tiede jossakin kohdin väistämättä vaikenee.

Esimerkiksi kelpaa kuvitteellinen tilanne, jossa vain kohtuullisen suuri susikanta pystyy hillitsemään hirvikantaa ja vähentämään hirvikolareita. Oletetaan, että suuri susikanta tarkoittaisi, että ajoittain joku pieni lapsi joutuu suden syömäksi. Mitä tästä seuraisi? Ihmiset luultavasti huomaisivat vain harvinaiset ihmissyöntitapaukset eivätkä sitä, että susien aiheuttama hirvikolareiden väheneminen säästi ihmishenkiä selvästi enemmän. Susikannan voimakasta harventamista perusteltaisiin ihmishenkien säästöllä ja hallinto pitäisi toimenpidettä esimerkkinä menestyksellisestä asiainhoidosta. Oliko susien surmaaminen siis oikein? Tiede ei vastaa kysymykseen. (Tilanne toki on puhtaasti kuvitteellinen: hirvikolarit tai etenkään sudet eivät todellisuudessa ole kovin tappavia ja ihminen pystyy helposti hävittämään hirvet, aivan kuten kyseessä olevat kaksi muutakin lajia sukupuuttoon. Eikä esimerkissä pohdittu kuin paria tärkeintä seikkaa, yksityiskohtia olisi lukemattomasti. Mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Mikä arvo on sillä, että tulevillakin sukupolvilla on mahdollisuus nähdä eläimiä luonnollisessa ympäristössään? Entä susien tappamat kotieläimet? Kuinka kalliita tekniset ratkaisut susivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tai mitä ajatella joidenkin maalaisten peloista tai kaupunkilaisten ihanteista?)

Toisenlainen moraalikysymys koskee nastarenkaiden pakollisuutta. Tiedetään, että nastarenkaiden käyttö talvisin ehkäisee kolareita ja luultavasti joskus pelastaa ihmishenkiä. Toisaalta nastarenkaat irrottavat asfaltista pienhiukkasia, jotka kulkeutuvat hengityksen mukana ihmisten keuhkoihin. Oletetaan, että tämä bitumipöly tappaa vuosittain yhtä monta ihmistä kuin nastarenkaat pelastaisivat. Esimerkistä huomaa helposti, että kysymykseen, onko nastarenkaiden vaatiminen oikein, ei ole oikeaa vastausta. Jokin arvo/hinta pitää laskea myös sille vaivalle, että satoihin tuhansiin autoihin joudutaan vuosittain vaihtamaan renkaat. (Ja toki renkaiden vaihdossakin tapahtuu onnettomuuksia.) Mitä moninaisemmiksi ja hienostuneemmiksi huomioitavat yksityiskohdat vähitellen paljastuvat, sitä ilmeisemmäksi käy, että ratkaisuihin yleensä vain ajaudutaan, lähinnä perinteen ohjaamana, ilman tieteisiin nojaavaa pikkutarkkuutta, kyseenalaistamista tai periaatepäätöstä.

Tilanne on jossakin määrin analoginen sen kanssa, että jokin kaikille annettava rokote estää tuhansien lasten kuoleman, mutta samalla aiheuttaa muutaman sellaisen lapsen kuoleman, jotka olisivat ilman rokotetta jääneet eloon. Tässä tapauksessa useimmat luultavasti äänestäisivät rokotuskampanjan puolesta. Yksilön mielipide tosin saattaisi muuttua, jos hänen pitäisi itse valita lapset, jotka rokotteeseen tulevat kuolemaan. Kauempaa on helpompi ajatella hyötyperusteisesti. On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset muodostavat kantansa siihen, että osa vanhemmista haluaa jättää lapsensa rokottamatta. Hehän ovat vapaamatkustajia, jotka eivät ota pientä riskiä rokottamisen mahdollisista haitoista mutta kuitenkin nauttivat rokotusten aikaansaamasta yleisestä tautien vähenemisestä. (Ks. aiempi kirjoitukseni rokotuspakosta. Myöskään perintöverokysymykseen tiede ei anna lopullista vastausta.)

Palataan Herääminen -kirjaan. Harris puhuu pitkästi guruista, kulteista, lahkoista ja hengellisistä yhteisöistä. Hänen mukaansa valtavirran ulkopuoliset hengelliset yhteisöt koostuvat usein tukea kaipaavista ja herkkäuskoisista yhteiskuntapudokkaista, joilla on karismaattinen johtaja, joka joko kärsii psykoosista tai on psykopaatti:

Kun miettii Jim Jonesin johtamaa Kansan temppeliä, Davis Koreshin johtamaa Daavidin oksaa ja Marshall Applewhiten johtamaa Heaven’s Gate lahkoa, on liki mahdotonta ymmärtää, miten ihmiset alun perin joutuivat heidän lumoihinsa puhumattakaan siitä, miten lumous pysyi yllä kammottavissa olosuhteissa, joissa he joutuivat elämään puutteessa ja kokemaan vaaraa. Jokainen näistä ryhmistä kuitenkin osoittaa, että älyllinen eristyneisyys ja hyväksikäyttö voivat saada jopa korkeasti koulutetut ihmiset tuhoamaan itsensä vapaaehtoisesti.
           
Harris jatkaa määritelmistä (korostus lisätty):

Meidän tarkoituksiimme kultin ja uskonnon ainoa ero on kannattajien määrä ja se, missä määrin muu yhteiskunta jättää ne ulkopuolelle. Skientologia on yhä kultti. Mormonismista on (nipin napin) tullut uskonto. Kristinusko on ollut uskonto yli tuhat vuotta. On kuitenkin turhaa etsiä niiden opeista eroja, jotka selittäisivät erot niiden asemassa.

Harris kertoo myös omista kokemuksistaan gurujen ja heidän seuraajiensa kanssa. New Age -hörhö Oshoa hän ei koskaan tavannut, mutta Harris suosittelee videota, josta Oshon mahtaileva itsevarmuus tulee ilmi: ”Hänen tapansa pelata katsekontaktilla on yksinkertaisesti ratkiriemukasta katseltavaa.”



Harris jatkaa Oshosta yllättävän positiiviseen sävyyn: ”Siitä ei ole epäilystä, että lopussa – ja kenties myös alussa ja keskivaiheessa – hän aiheutti monille ihmisille vahinkoa, mutta hän ei ollut pelkkä hullu tai huijari. Osho vaikutti minusta mieheltä, jolla oli erittäin syvällisiä näkemyksiä ja jolla oli paljon opetettavaa, mutta joka huumaantui asemansa tuomasta vallasta aina vain pahemmin ja sekosi lopulta täysin.” Syvällisyys ei estänyt Oshoa esimerkiksi hankkimasta (tai hankituttamasta) lähes sataa Rolls-Roycea.

Harrisin seuraavat varoitukset eivät tee guruista vaarattomia, mutta silti uskon, että nopeutunut tiedonkulku ja Harrisin kaltaiset valistajat tekevät uskontojen ja kulttien johtajista koko ajan vähäpätöisempiä – joskin monissa maailmankolkissa prosessi on tuskin alkanut. Tilanne on erityisen vaarallinen nykyaikana, kun yksilö on samaan aikaan voinut omaksua valtavan (sota)teknologisen tietämyksen ja joukon rautakautisen paimentolaiskansan ikuisia valheita.

Vanhemmuutta lukuun ottamatta luultavasti mikään ihmissuhde ei tarjoa yhtä laajamittaista mahdollisuutta tehdä hyvää tai hyväksikäyttää kuin gurun ja hänen oppilaansa välinen suhde. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että tämän roolin omakseen ottavien miesten ja naisten eettiset erheet voivat olla huomattavia ja tarjota erittäin hyviä esimerkkejä tekopyhyydestä ja petoksesta.

Tässä video Harrisin eräästä esitelmästä:



PS. Löysin hyllyjeni takarivistä hullunkurisen kirjan vuodelta 1893, Miesten siitinelo säännöllisessä ja kivulloisessa tilassa (WSOY, Porvoo, suom. Vihtori Peltonen). Mistä sen mukaan masturbaatio on saanut nimensä? (Ks. toinen kuva.) Löysin kaksi muutakin aihepiiriä käsittelevää teosta, joista toisen olen joitakin vuosia sitten lukenut ja toista olen lähinnä vilkuillut. En tunnista niiden vaikutusta omaan käyttäytymiseeni, mutta missähän määrin tämänkaltainen kirjallisuus vaikutti isovanhempiemme tapoihin? Vai mistä he saivat oppinsa?





lauantai 26. joulukuuta 2015

Raiskauksen luonnonhistoriasta

Tänä vuonna julkaisin ennätysmäärän blogitekstejä, 31 kappaletta. Ihmisluonto-sivustoa on myös katsottu yli 100 000 kertaa, ja onpa jokunen mainostajakin ottanut yhteyttä (olen kuitenkin päättänyt, etten ota mainoksia blogilleni – ainakaan niin halvalla kuin järkevän mainostajan kannattaa niitä tarjota). Tämä vuoden toiseksi viimeinen kirjoitukseni taitaa sopia erityisen huonosti joulutunnelmiin, mutta aiheesta käyty viimeaikainen keskustelu puolustaa tekstin julkaisemista (ja on tässä positiivinen alaviitekin).

Olen kirjoittanut raiskauksesta ja siihen mahdollisesti liittyvistä luonnonvalinnan suosimista psykologisista ominaisuuksista Rakkauden evoluutio -teoksessani ja Psykologia 6/2004 -lehdessä. Kimmoke tähän blogikommenttiin tuli Voima 10/2015 -lehdessä haastatellulta Naisasialiitto Unionin pääsihteeriltä, Milla Pyykköseltä:

Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.

Pyykkösen ”jopa fiksut sanovat” -lausunto antaa ymmärtää, että hänen mielestään vähintään toinen ajatuksista on väärin. En kuitenkaan keksi, mitä vikaa niissä on (raiskaus on aina väärin ja sitä voi omilla toimillaan ehkäistä). Niinpä kyse täytyy olla jostakin muusta. Taustalla lienee herkistynyt ajattelutapa, jossa pelkkä neutraali huomio siitä, että raiskauksia on itse kunkin mahdollista ehkäistä, koetaan uhria syyllistäväksi tai jopa raiskauksen puolusteluksi. Tai kenties ehkäisykommentin antajan kuvitellaan hyväksyvän asiantilan, jossa ihmiset joutuvat väkivallan pelon takia muuttamaan käyttäytymistään. Molemmat päätelmät ovat vääriä.

”Raiskausta/raiskaustilanteita voi ehkäistä” -tosiseikan sanominen ei tee uhrista syyllistä. Se ei myöskään tarkoita, että olisi oikein tai toivottavaa, että ihmiset joutuvat väkivallan pelosta miettimään, missä he liikkuvat tai miten he pukeutuvat. Se ei suosittele ratkaisuksi vaikkapa sitä, että 15–30-vuotiaat tytöt ja naiset (jotka useimmiten uhreja ovat) pysyvät neljän seinän sisällä isänsä ja veljiensä huomassa. ”Raiskausta voi ehkäistä” on tosiasiaväite, joka joko on totta tai ei; siitä ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulisi kenenkin mielestä olla, eikä se tee yhteiskunnasta raiskausmyönteistä tai naisvihamielistä. Vastaavasti ”asekuolemia voi itse ehkäistä” -huomio ei ole kannanotto aseiden rajoittamisen puolesta – vaikka rajoitukset helpoimpia konsteja ovatkin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on merkkejä siitä, että kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa ihmisnaaraat tiedostamattaan välttelevät tilanteita, joissa vaara tulla raiskatuksi on suurempi. Myös tämä on vain ja ainoastaan tosiasiaväite; ja se pitää vielä vahvistaa jatkotutkimuksissa.)

Perustelen saivarteluani seuraavilla seikoilla. Väkivalta aiheuttaa yleismaailmallisesta harvenemisestaan [1] huolimatta suunnattomasti inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia haittoja. Fyysistä väkivaltaa myös pelätään yleisesti; naiset enemmän kuin miehet, vaikka miehet sen kohteena useammin ovatkin. Niinpä ei ole yhdentekevää, kumpaan pyrimme: 1) ylläpitämään ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai 2) perehtymään siihen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille. Onneksi näiden pyrkimysten välinen ristiriita ei ole väistämätön. Molemmat tahothan toivovat seksuaalisen väkivallan vähentymistä. Pointti on se, että onnistumismahdollisuudet ovat parempia, jos olemme rehellisiä ja realistisia. Aihe tietysti vaatii erityistä hienotunteisuutta, sillä siihen liittyy monenlaisia sosiaalisia ja poliittisia intohimoja ja henkilökohtaisia tragedioita. Mutta silti: ideologinen ajattelu tai moraaliset virhetulkinnat eivät saa hämärtää tosiseikkoja tai hankaloittaa niiden löytymistä, olipa tarkastelun kohteena raiskausta edeltäneet olosuhteet, raiskauksen yksilöpsykologiset motiivit tai raiskaukseen liittyvät evolutiiviset voimat.

Viimeksi mainittu seikka oli joitakin vuosia sitten vilkkaan keskustelun kohteena. Onko luonnonvalinta suosinut raiskauksen mahdollistavia ominaisuuksia miehissä, onko kyse sopeutumasta? Kysymys on oleellinen, sillä ei ole itsestään selvää, että nisäkäskoiras pystyy paritteluun vastoin naaraan tahtoa. (Joillakin hyönteiskoirailla sen sijaan on arveltu olevan erityisiä tarttumaelimiä, joiden tehtävä on pitää vastustelevaa naarasta paikoillaan; osa tutkijoista tosin on kyseenalaistanut elimen tehtävän raiskauksen apuna.) Tässä on muokattu ote Rakkauden evoluutiosta, jossa keskustelu siitä, onko raiskaus evolutiivinen sopeutuma, käydään perusteellisesti läpi:

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naisen tai miehen käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurin tai yhteiskuntien tutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajille tyypillisiä perhe- ja moraalitunteita. Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta. Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.
Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Koko termi evoluutiopsykologia saattaa jäädä pois seuraavien 50 vuoden aikana. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Rakkauden evoluutiossa käsitellään lähinnä kolmea mahdollista evolutiivista selitystä miehen raiskauskyvylle:
A Raiskauskyky on tulosta joidenkin miesten psykopatiasta tai empatiavajeesta.
B Raiskauskyky on sivutuote miehen ja naisen erilaisesta seksuaalikäyttäytymisestä.
C Raiskauskyky on luonnonvalinnan suosima sopeutuma, adaptaatio. Taipumus siis olisi evoluutioympäristössä kasvattanut riittävästi ihmiskoiraiden lisääntymismenestystä, jotta näille olisi kehittynyt piirteitä raiskausta varten.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
On huomattava, että olipa evolutiivinen selitys mikä tahansa, se ei mitätöi raiskaukseen vaikuttavia kulttuurisia tapoja ja uskomuksia. Vastaavasti se, että piirre vaihtelee kulttuurista toiseen, ei mitätöi evolutiivisia argumentteja, aivan kuten ei sekään, että toisinaan raiskaaja aiheuttaa vakavia fyysisiä vammoja (noin viidelle prosentille raiskatuista) tai että hedelmöitymisen todennäköisyys raiskauksessa on pieni (se on pieni kaikenlaisissa yhdynnöissä).

Mikäli raiskaus on sopeutuma, mitä ominaisuutta tai minkälaisia mekanismeja luonnonvalinta tarkkaan ottaen on suosinut? Asiaa selvittäneet Randy Thornhill ja Craig Palmer (2000) kävivät läpi seuraavia hypoteeseja evolutiivisesti kehittyneille raiskaussopeutumille. Näistä voi olla olemassa yksi, useampia tai ei yhtäkään:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa miestä arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista miestä raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naisten kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat miehen arvioimaan naisen (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naisten raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin siittiökilpailussa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja miehen seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy miehelle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat miestä oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen miehen kanssa.

En tässä paljasta, mihin päätelmään Rakkauden evoluutio -teoksessa tai Thronhillin ja Palmerin kirjassa tullaan sen suhteen, onko raiskaustaipumuksen takana jonkinlaisia luonnonvalinnan suosimia sopeutumia. Sen verran kirjamainontaa blogilla sallittaneen. Tämän hetken näkemykseni voin kuitenkin paljastaa, ja se edelleen on se, että verrattuna tuttujen (puoliso, treffikumppani yms.) tekemiin raiskauksiin niin sanotuilla puskaraiskauksilla on vähemmän tekemistä luonnonvalinnan ja enemmän tekemistä patologisuuden kanssa. (Sotaraiskaukset kannattaa luultavasti käsitellä näistä erillisenä kolmantena kategoriana.)

Vaikka raiskauskyky olisi evolutiivinen sopeutuma, se ei tee miehistä himojensa ja viettiensä villitsemiä elukoita. Myöskään ”raiskausta voi itse ehkäistä” -ajatus ei halvenna tai eläimellistä miestä, kuten Voima -lehdessä esitettiin. Vastaavasti kyky aggressiivisuuteen tai vihaisuuteen on ihmiselle lajityypillinen sopeutuma, mutta aggressioiden ei silti tarvitse antaa ohjata käyttäytymistä. Entä miten voidaan parhaiten löytää väkivallattomuutta tukevia olosuhteita? Tutkimustiedon avulla.

Alaviite [1]:
Kriminologi Matti Laine kirjoittaa Haaste 4/2011 -lehdessä, miten sivilisaatio on kyennyt vapauttamaan ihmistä väkivaltaisista ympäristöistä. Vastoin varsin yleistä näkemystä väkivallan vähentyminenhän on yleismaailmallinen trendi. Näin Laine (ks. myös Pinker 2011):

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti jokin aikaa sitten puheen, jossa hän tuomitsi kaikenlaisen kiusaamisen. Jos puhe olisi pidetty 40 vuotta aiemmin, sen pitäjä olisi tehnyt itsensä naurunalaiseksi. Vaikka väkivaltaa esiintyy vielä perheissä runsaastikin, siinäkin voidaan nähdä merkittäviä muutoksia. Vielä 1970-luvun puolessavälissä ns. parisuhdeväkivallan uhrina kuoli noin 3000 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; miehiä lähes yhtä paljon kuin naisia. Nyt määrä on puolittunut ja erityinen vähentyminen on tapahtunut mustien naisten tekemissä surmissa. On tapahtunut ”alttiina olemisen vähentyminen” (exposure reduction). Avioerojen helpottuminen, turvakodit ja -puhelimet, muutokset poliisin toiminnassa ja asenteissa ovat tämän taustalla.

Laine jatkaa henkirikoksista:

Sydänkeskiajalta lähtien väkivalta on merkittävästi alentunut, ainakin jos sitä mitataan henkirikosasteella. Henkirikosasteeksi Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa on arvioitu noin 35 surmattua 100 000 asukasta kohden vuositasolla. Uuden ajan alussa väkivalta kääntyy jyrkkään laskuun, ollen toki vielä 1600-luvulla noin 15–20/100 000. Esimerkiksi Skandinavian henkirikosasteeksi on laskettu vuonna 1600 noin 22/100 000 ja Italian vielä peräti 40/100 000. Kahdensadan vuoden kuluttua (1800) vastaavat luvut olivat 1–2/100 000 ja 13/100 000. Euroopan aste putoaa ja on jo 1700-luvulla alle viiden ja on nykyään noin 1–2/100 000. Tosin viimeisen 60 vuoden aikana henkirikosluvuissa on nähtävissä lievää nousua koko Euroopan tasolla. Merkittävää on tässä muistaa, että tällä hetkellä Euroopassa on yksi valtio, jossa henkirikosluvut ovat keskiajan tai ainakin 1600-luvun tasoa. Tuo valtio on Venäjä. On myös olemassa yksi ryhmä, jonka uhriutumisessa on tapahtunut lähes täydellinen loppuminen. Tuo ryhmä on monarkit. Vuosien 600–1800 välisenä aikana noin 15 prosenttia kuninkaista tai kuningattarista kuoli murhan uhrina. Henkirikosaste oli 1000/100 000 hallitsijavuotta.

Väkivallatonta vuotta 2016, maan matosista monarkkeihin!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Liberalismin paradoksi

Länsimaisen ihmisen arvot ovat yleensä liberaaleja. Hän on osa moraalista perintöä, joka vaalii yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista. Täten liberalismiin liittyy paradoksi: liberalismi luo vapautta ja moniarvoisuutta, joka antaa fundamentalistille mahdollisuuden ja syyn vastustaa tätä vapautta.

Paradoksia voi lieventää perustelemalla toimiaan ja uskomuksiaan niistä koituvilla käytännön seurauksilla. Tämä tarkoittaa jatkuvaa ja laaja-alaista keskustelua omista ja muiden moraalisista uskomuksista ja niiden seurauksista. Mikäli aito mielipiteenvaihto onnistuu (internetin ”keskustelut” eivät anna paljon toivoa), fundamentalismin heikkoudet tulevat nopeasti esiin. Parhaassa tapauksessa liberalismin paradoksi vaihtuu fundamentalismin paradoksiksi: fundamentalismi päätyy voimistamaan kansalaisten vapaudenkaipuuta, siis halua altistaa yksityiset uskomukset julkiselle keskustelulle ja ennalta määrittelemättömälle tulevaisuudelle. Kuten julkisuudessa moneen kertaan on lähiaikoina todettu, tähän pyrkivää keskustelufoorumia ja -kulttuuria saa Suomesta etsiä.

PS. Luin Eino Koivistoisen teoksen Saaliin jaossa Islannin vesillä (WSOY 1950, kirjassa oheinen exlibris). Jopa heti sodan jälkeen kannettiin huolta Atlantin ja Pohjanmeren ryöstökalastuksesta. Koivistoinen kertoo (nykystandardeilla ehkä epäkorrektisti) myös naisista miesvaltaisilla kalastuslaivoilla:

Näitä sillipiikoja oli kaikista yhteiskuntaluokista, joukossa koulutyttöjä, jotka saivat tervetullutta vaihtelua ja hyvän ansion kesälomansa aikana. Tyttöjen kaitsijoina toimi tavallisesti pari vanhempaa naista, jotka parhaansa mukaan pitivät ”nunnaluostarin” asukkaat kurissa ja Herran nuhteessa öiseen aikaan varsinaisen työajan päätyttyä. Mutta niin kuin on monta lajia miestä, on myöskin monta lajia naista, eikä työvoiman halpuus tai sillipiikojen näppäryys perkaus- ja suolaustehtävissä voinut ajanmittaan korvata muita heidän mukana olostaan aiheutuvia vaikeuksia. Järjestyksen pitäminen tuotti laivueen kapteenille harmaita hiuksia. Tynnyripinojen vähentyessä peräkannella sitä mukaa kuin saatiin saalista ja ladottiin tynnyrit ruumaan, saattoi tiiviiltä näyttävän tynnyripinon joukosta löytyä mitä taidokkaimmin rakennettuja rakastavaisten komeroja, joihin pääsy oli mutkallinen ja vaikea, mutta joissa sai varmasti häiritsemättä viettää kahdenkeskisiä hetkiä.
Kun Suomen Kalastus Oy joutui eversti Nordströmin johtoon, ei pyyntilaivueeseen ole otettu naisia heidän hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta. Ainoana poikkeuksena säännöstä on sairaanhoitajatar. Olo lähes parinsadan miehen joukossa asettaa naiselle tietyt vaatimuksensa, mutta sairaanhoitajattaret ovat tottuneet jo sairaalassa potilaiden kummallisiin päähänpistoihin ja käsittelevät asiallisesti tätä miesjoukkoa potilaana, jonka pahin sairaus paranee niin pian kuin laiva on jälleen Suomessa. Mitä liikuttavimmalla innolla isot miehet tulevat näyttämään sisarelle pieniäkin naarmuja, joille pikkupojat viheltäisivät ylenkatseellisesti. Joku ilmaisee suoraan: –Ei minua mikään vaivaa, mutta tulinpahan muuten vain... Perinnäisenä pääsyvaatimuksena sairaanhoitajattareksi laivueen mukaan on mahdollisimman korkea ikä ja suurin mahdollinen rumuus. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei nykyinen sisar täytä näitä ehtoja, vaikka onkin muuten pätevä.

PS2. Kuva Tiedepolitiikka 3/2015 -lehdestä, jossa lyhyt keskusteluni J.-P. Roosin kanssa:



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Voiko rakkaus voittaa vihan? – Universaalin ystävyyden mahdollisuudet

Seuraava pohdiskeleva kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyy Skeptikko 4/2015 –lehdessä.
 
Simpanssilajeja on kaksi (jos ihmistä ei lasketa). Lajeista rauhanomaisempi on bonobo, jolla on tapana sopia riitoja seksin avulla. Minulta on muutaman kerran kysytty, voisiko sama sopia ihmiselle. Voiko vihan voittaa rakkaudella? Seuraava kysymys nousi esiin jopa eräässä turvapaikanhakijoita koskevassa keskustelussa: onko evoluutiolla jotakin sanottavaa bonobomaisen rakkauden ja aggressiivisen vihanpidon välisestä ajankohtaisesta kilpailusta.

Ensinnäkin on muistettava, että bonobot (Pan paniscus) ovat apinoita. Ne toki ovat äärimmäisen seksuaalisia ja elävät sopuisammin kuin yleisempi ja tunnetumpi simpanssilaji (Pan troglodytes), mutta bonoboidenkaan elämä ei täyty trooppisesta tantraseksistä. Niillä on valtataisteluita ja koiraiden välisiä nahisteluita, aivan kuten muillakin kädellisillä. Toiseksi on huomattava, että ihmisen seksuaalikäyttäytyminen jo muistuttaa bonoboiden aistillisuutta. Lisääntymistarkoituksen ohella harrastamme seksiä sekä ylläpitääksemme suhteita että puhtaasti viihtymismielessä.

Bonoboiden hekumallisuus tai rakkaus ylipäätään sopivat huonosti vihan vastapariksi. Rakkaudesta tullee useimmille mieleen parisuhderakkaus. Sillä on täysin omanlaisensa tehtävä parisidoksen muodostumisessa ja lisääntymisessä. Se ei siis ole vihanpidon vastakohta. Ja seksi on sitä vielä vähemmän; toisiaan vihaavatkin ihmiset kykenevät keskinäiseen seksiin. Paremmin aseteltuna kysymys voisi kuulua: miten yleinen hyväntahtoisuus saataisiin leviämään kaikkien ihmisten ja kaikkien kansojen pariin. Miten saada muukalaisen henki ja omaisuus yhtä pyhäksi kuin oman maan kansalaisen? Onko universaali ystävyys mahdollista? Miten hävittää nurkkakuntaisuus ja sotaisia patrioottisuus? Vai halutaanko niistä eroon?

On helppo nähdä, että ihmisellä on taipumus muodostaa yhteiseen tavoitteeseen pyrkiviä ryhmiä. Lajimme evoluutioympäristössä yhteistyöllä on saavutettu sellaista turvaa ja sellaisia resursseja, jotka yksin olisivat olleet mahdottomia. Esimerkiksi suuria nisäkkäitä oli käytännössä mahdotonta saalistaa yksin. Toisaalta kilpailevat liittoutumat halusivat samoja resursseja. Syntyi heimokonflikteja. Tämä läheinen heimomenneisyys tekee nykyihmisestäkin taipuvaisen nurkkakuntaisuuteen. Meille kehittyi taipumus etsiä ja löytää yhdistäviä ja erottavia tekijöitä tuntemattomista henkilöistä. Jonkin SM-liigajoukkueen kannattamista voitaneen pitää myötäsyntyisen nurkkakuntaisuuden ”modernina” ilmenemismuotona.

Alituisista konflikteistaan huolimatta ihminen toki on sopuisimpia lajeja maailmassa. Rakastamme rauhaa ja saamme mielihyvää lajitovereiden hyväntahtoisen toimeliaisuuden katselemisesta. Väkivallan määrä on myös näihin päiviin asti vähentynyt, käytännössä kaikilla mittareilla. Länsimainen ihminen näkee lämminhenkistä yhteistyötä ja jonkinasteista uhrautuvuutta päivittäin. Väkivallattomuudesta on tullut hänelle lähes itsestään selvää. Paradoksaalisesti ydinaseet ovat malliesimerkki ihmisen kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön; niiden rakentaminen vaatii äärimmäisen monimutkaista ihmisjoukkojen verkostoa, jossa poliitikot, tutkijat, tehdastyöläiset ja monet muut ovat yksituumaisesti omistautuneet yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Lajin rauhanomaisuudesta kertoo myös se, että ryhmätason aggressiivisuus yleensä edellyttää sellaista nuorukaisten voimaperäistä muokkaamista, joka tähtää refleksinomaiseen tottelemiseen ja/tai siihen, että yksilön persoonallisuus sulautuu laajempiin institutionaalisiin rakenteisiin.

Mahdollisia keinoja edelleen vähentää vihanpitoa/nurkkakuntaisuutta ja lisätä uhrautuvaa avuliaisuutta on monenlaisia. Konstien tiellä on kuitenkin institutionaalisia, taloudellisia, psykologisia, ilmastollisia, poliittisia tai muunlaisia esteitä. Kautta esihistorian kaksi tärkeintä syytä sodalle ovat esimerkiksi olleet kilpailu eloonjäämis- ja lisääntymisresursseista. Nämä resurssit tulevat aina olemaan rajallisia. [1] Sodan nykyaikaisemmat syyt ovat käytännössä niille alisteisia: 1) status, valta ja arvostus, 2) kosto, 3) tuleva uhka, jonka toinen ryhmä kenties tulee aiheuttamaan sekä 4) erot maailmankatsomuksissa ja yliluonnollista koskevissa uskomuksissa.

Tämänkaltaiset syyt mahdollistavat sen, että oikeamielisyyden tunne voi olla päällimmäisenä julmimpiakin hirmutekoja suoritettaessa. Myös motiivit ryhtyä sotilaiksi ovat usein hyväntahtoisia; harva haluaa olla tai kestää olla tappaja. Siksi moni ei edes ymmärrä pyrkimyksiä lisätä hyväntahtoisuutta; hehän ovat jo oikealla asialla. Käytännön tasolla ongelma on se, että yhteinen vihollinen on voimakkaimpia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Uhrautuvin avuliaisuus näyttää aina vaatineen vihanpitoa kilpailevaan ryhmittymään. Toisaalta vaikka avuliaisuus ja nurkkakuntaisuus viihtyvät yhdessä, se ei tarkoita, että tilannetta ei kannattaisi yrittää muuttaa.

Seuraavassa on joitakin konsteja, joiden avulla maailmaa voitaisiin kenties muuttaa rauhanomaisemmaksi ja avuliaisuuden piiriä laajemmaksi:

1 Rajoja uusiksi
Maailmansotien ja siirtomaasotien jälkeen vedettiin paljon rajoja, jotka eivät noudattaneet etnisiä, uskonnollisia tai kielellisiä rajoja. Tuloksena oli joukko konfliktiherkkiä alueita, joita vain despoottimaiset johtajat ovat kyenneet hallitsemaan. Rajoja luultavasti kannattaisi vetää uusiksi, ja kansainvälisten joukkojen pitäisi valvoa niitä.

2 Avointa ja vapaata kaupankäyntiä
Kaupankäynnillä on taipumus tuoda rauhaa, sillä kauppakumppaneilla on intressejä toivoa toisillensa hyvinvointia. Pakotteiden lamaannuttaman kaupankäynnin vuoksi Venäjä on esimerkiksi voinut olla avoimen vahingoniloinen Eurooppaan suuntautuneen pakolaisvirran tuomista kustannuksista.

3 Lisää tasa-arvoa
Taloudellinen tasa-arvo tuo luottamusta, josta versoo sekä taloudellisia että sosiaalisia etuja. Epätasa-arvo ja taloudellinen sorto taas lamaannuttaa toimeliaisuutta ja synnyttää purkautumaan pyrkiviä jännitteitä.

4 Uskonnot heikommiksi
Uskontojen tulee maallistua. Ihmisten tulee valistua siitä, miten mielettömiä pyhät kirjoitukset ja niihin nojaaminen ovat. On osoitettava, että uskonnollisia dogmeja on helppo valjastaa pahoihin tarkoitusperiin ja että järkistandardien avulla voidaan päästä yleismaailmalliseen ihmisen kunnioitukseen.

Ryhmän yhtenäisyys ei toki aina tarvitse sodanuhkaa. Solidaarisuus on vallitseva strategia erityisesti silloin, kun luonnonympäristö on vihamielinen. Grönlannin ja Alaskan eskimoiden välinen ero on kuvaava: Grönlannin eskimoiden ainoa vihollinen oli ilmasto. Tämän seurauksena nämä ihmiset olivat äärimmäisen yhteistyökykyisiä ja pitivät vieraanvaraisuutta ehdottomana velvollisuutenaan. Alaskassa sen sijaan eskimopopulaatio oli tiheämpi, luonnonolot eivät olleet yhtä ankaria, ja pohjoisessa asuvat intiaaniheimot hyökkäilivät heitä vastaan. Toisin kuin Grönlannissa, Alaskan eskimot olivat usein sodassa – ei vain intiaanien vaan myös muiden eskimoheimojen kanssa. Yleismaailmallisen ystävyyden tuojaksi elin- ja ympäristöolojen heikentymisestä ei kuitenkaan ole. Luonnonkatastrofien vaikutukset eivät jatkossakaan kohtele kansoja tasapuolisesti.

Yleismaailmallinen avuliaisuus luultavimmin lisääntyisi, jos ihmiset lakkaisivat näkemästä itsensä jonkin tietyn uhrautumista vaativan heimon jäsenenä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus sortua tällaiseen mittakaavavirheeseen. Useimmille oma miljoonapäinen isänmaa on se sama pieni kivikautinen sukulaisyhteisö, jota oli puolustettava muita vastaan. [2] Tähän liittyvä merkittävä seikka on se, että valtioilla/valtaapitävillä on intressejä ylläpitää vanhakantaista isänmaallisuutta ja uhrimieltä sekä niihin tähtäävää propagandakoneistoa. (Valtio tietysti pyrkii myös hallitsemaan itseään koskevaa informaatiota ja todistusaineistoa.) Lisäksi monelle taholle – esimerkiksi jotkin teollisuudenhaarat, kirkkokunnat ja puolueet – on etua siitä, että vihollisuuksia ylläpitävät taipumukset jatkuvasti kytevät pinnan alla. On siis tahoja, joilla on intressejä lietsoa vihaa, kohdistuipa se ryssiin, jenkkeihin, vinosilmiin tai rättipäihin. Kyse on vihan valjastamisesta poliittisiin tai taloudellisiin tarkoitusperiin. Poliittisilla markkinoilla näyttää aina olevan lokeronsa hyville suostuttelijoille, jotka eivät pyri opastamaan vaan vain vahvistamaan olemassa olevia ennakkoluuloja.

Ihmislajin evolutiivinen painolasti, eloonjäämisresurssien väistämätön rajallisuus, konflikteja hyväksikäyttävät ja niistä hyötyvät tahot, mahdolliset ilmastokatastrofit ja todisteet esiteollisten ryhmittymien kahakoista eivät anna positiivista kuvaa mahdollisuuksista lisätä yleismaailmallista avuliaisuutta. Evoluutio ei kykene kehittämään aitoa uhrautuvuutta ja universaalia altruismia. Sen sijaan sisäryhmälojaaliutta näyttää olevan helppo tuottaa. Etenkin kriisiaikoina kansakuntaa kohtaan tunnettu lojaalius on vaikea muuttaa maailmanyhteisöä kohtaan tunnetuksi korkeammaksi uskollisuudeksi. Toisaalta on perusteita olettaa, että ne, jotka lajihistoriasta eniten ymmärtävät, ovat vähiten siihen sidottuja. Mutta kuinka pitkälle se riittää? Onko valistuksen tie jo kuljettu loppuun?

Alaviitteet:
[1] Jopa monia moderneja konflikteja voidaan pitää kilpailuna nimenomaan resursseista, esimerkiksi puutavarasta (Liberia, Kambodzha), öljystä (Sudan, Irak), oopiumista (Afganistan) tai kokaiinista (Kolumbia). Israelin konflikteja taas voidaan ymmärtää jokiveden hallinnan näkökulmasta. Lisäksi kuivuutta tuovasta El Niño –sääilmiöstä tiedetään, että ilmaantuessaan (50 vuoden seuranta-aikana) se on lisännyt merkittävästi uusien konfliktien syntyä.

[2] Ratkaisevaa on myös ikivanha moraalitunne siitä, minkä koetaan olevan ansaittua. Jos esimerkiksi turvapaikanhakijat näyttäytyvät laiskoina sosiaalipummeina, he eivät kansalaisten mielestä samalla tavalla ansaitse apua.