Rushdie, rasismi ja holokausti – ja niiden kieltäminen

Seuraava kirjoitukseni (ja kuvitukseni) ilmestyi Skeptikko 2/2016 -lehdessä.

Maaliskuussa 2016 Nobelin kirjallisuuspalkintokomitea tuomitsi kirjailija Salman Rushdielle langetetun kuolemantuomion. Komitean kannanotto tapahtui jonkin verran myöhässä, 27 vuotta kuolemantuomion ja murhasta luvatun palkkion jälkeen. Kuolemantuomion takana oli Iranin ajatollah Ruhollah Khomeini. Ruotsalainen kirjailija Kerstin Ekman erosi komiteasta vuonna 1989, koska se ei tuolloin suostunut tuomitsemaan Rushdielle määrättyä rangaistusta.

Nobel-komitea ansaitsee viivyttelystä moitteemme, mutta mitä Rushdiesta tulisi ylipäätään ajatella, etenkin ihmisoikeuksien kannalta? Euroopan ihmisoikeussopimus suojelee ilmaisunvapautta, myös loukkaavien ja levottomuutta herättävien ajatusten ilmaisemista. Tässä mielessä Rushdien ja Saatanalliset säkeet -kirjan tapaus on selvä: Rushdiesta tarjottu ja sittemmin korotettu tapporaha on lain ja oikeuden periaatteita vastaan ja Iran ansaitsee laajat kansainväliset moitteet ja pakotteet, monien mielestä järeämpiäkin toimia.

Toisaalta ilmaisunvapaus ei ylety kaikkialle Euroopassakaan. Esimerkiksi Ranskassa on lailla kielletty rasististen väitteiden esittäminen ja juutalaisten joukkomurhan vääristely eli niin kutsuttu holokaustin kiistäminen (holocaust denial). Nämä säädökset laadittiin hyvässä tarkoituksessa, ehkäisemään jonkinlaista kollektiivista kunnianloukkausta. Samalla ne kuitenkin hankaloittavat sananvapauden vaatimista muilta. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että huhtikuussa 2016 Suomi sai seitsemännen kerran kärkisijan Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausvertailussa.)

Onko tällainen tiettyjen ihmisryhmien erikoisasema siis oikeutettua? Jos Euroopassa saa kritisoida sokeeraavasti kristinuskoa tai islamia tai jos kristittyjen/muslimien historiasta saa vapaasti esittää virheellisiä väittämiä, eikö saman tule päteä myös juutalaisten joukkomurhaan? Asia on kiinnostava jo siksi, että toisinaan äärimuslimit ottavat asian esiin, kun heiltä vaaditaan sananvapauden kunnioittamista. Lain tulee luonnollisesti suojata yksilön oikeuksia ja kunniaa. Mutta tuleeko sen suojella myös jotakin niin epämääräistä kuin ryhmän kunnia?

Monissa maissa on lainpykälä, joka kieltää kiihottamisen/yllyttämisen jotakin ryhmää vastaan. Yllyttäminen on käytännössä rikokseen houkuttelua, joka lainsäädännössä yleisesti täyttää ja jonka kuuluukin täyttää rikoksen tunnusmerkit. Toisaalta ei ole ilmeistä, milloin on kyse kiihottamisesta jotakin ryhmää vastaan ja milloin vain loukkaavan väitteen esittämisestä. Laki on tässä kohdin siis monitulkintainen. Yllyttäminen/kiihottaminen on joka tapauksessa eri asia kuin ryhmää loukkaavan väitteen esittäminen, joka joko on tai ei ole yllyttämistä.

Kunnianloukkausasiaa kannattaa ajatella sen kautta, minkälaisia väitteitä on olemassa. Osa väitteistä koskee ajatuksia ja ideoita. Tällaisia väitteitä on voitava mahdollisimman vapaasti ilmaista, olivatpa väitteet miten hourailevia tai loukkaavia tahansa. Jos joku esittää, että holokaustia ei tapahtunut, hänelle on mahdollista vastata. Väitteen esittäjä voi puolustautua tai muuttaa kantaansa. Sama pätee väitteisiin, että ateismi johtaa moraalittomuuksiin, Mohammed oli pedofiili tai että Jeesus ja Mannerheim olivat homoja. Kaikki nämä väitteet saattavat loukata joitakin yksilöitä/ryhmiä, mutta sillä ei saa olla merkitystä. Väitteet eivät kohdistu elävään yksilöön ja perusteluilla tai todisteilla on ainakin periaatteessa mahdollisuus saada osapuolet tarkentamaan tai vaihtamaan kantansa. Sinnikkäästi esitetyillä väitteillä on toki tapana tartuttaa esittäjänsä, mutta väitteet on silti pyrittävä erottamaan henkilöstä itsestään.

Demokraattisen oikeusvaltion ei siis tule asettua loukkaantuvan ryhmän asemaan. Sen sijaan valtion on vaadittava riittävä määrä koulutusta, jotta kansalaiset 1) oppivat arvostamaan empiirisiä tiedonhankintamenetelmiä ja rationaalisia perusteluita ja 2) ymmärtävät, että on mahdollista, hyväksyttyä ja joskus toivottavaa ajatella toisin. Kohdassa yksi mainitun empirian perusteella on esimerkiksi helppo nähdä holokaustin todellisuus; natsien kuolemanleireistä on lukematon määrä todisteita. Valtion tulee toisin sanoen vaatia koulutusta ja jonkinasteista kykyä keskusteluun. Vain näin kansalaisten näkemyksistä voi tulla riittävän realistisia. Valtion on myös jatkuvasti pohdittava, minkä verran tietoa/osaamista se vaatii kansalaisiltaan – ja vaatimusten on ajan mittaan noustava, sillä tietomääräkin lisääntyy koko ajan. Mutta valtiolla ei silti ole perusteita rangaista siitä, että jotkin ihmisryhmät (tai ryhmien johtohahmot) päättävät jonkun sanomisista loukkaantua.

Uusnatsin väite, että holokausti on huijausta, on irvokas ja äärimmäinen tapaus. Se kuitenkin eroaa ratkaisevasti ajatollahin langettamasta kuolemantuomiosta. Vain ajatollah hyökkää yksilöä vastaan ja vain ajatollah yllyttää väkivaltaan. Tämä olisi ollut peruste tuomita hänet kansainvälisessä oikeudessa. Holokaustin kiistäminen on sekin loukkaavaa ja äärimmäisen typerää, mutta se ei sellaisenaan voi olla peruste rangaistavuudelle. Ranskan, Itävallan, Liettuan ja Unkarin holokaustilait vähättelevät koulutuksen, empirian ja keskustelun mahdollisuuksia levittää oikeaa tietoa. Lisäksi ne tekevät valtiosta puolueellisen ja kuten todettua, se vaikeuttaa vaatimuksia yksilön oikeuksista ja sananvapaudesta. [1]

Kaikki väitteet eivät tietenkään koske ajatuksia. On myös väitteitä, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön ennen kuin hän on edes ehtinyt ilmaista ajatuksiaan. Tämänkaltaiset väitteet ovat jo määritelmällisesti rasistisia. Tuleeko ihmisillä olla oikeus esittää niitä? Rasistisissa väitteissä yksilöä loukataan hänen ryhmänsä perusteella, mikä ei tietenkään ole hyväksyttävää. On kuitenkin huomattava, että rasistisia väitteitä vastaan on jo kunnianloukkaussäädöksiä. Niiden tehtävä on puolustaa yksilöä panettelevilta hyökkäyksiltä. Siihen ei tarvita erikseen rasismin kieltäviä säädöksiä.

Riittää siis, että laki tunnistaa kaksi asiaa: yllyttämisen väkivaltaan/syrjintään ja yksilön kunnian suojelemisen. Näiden lisäksi tulee olla sellaisia syrjinnän kieltäviä säädöksiä, jotka pyrkivät takaamaan, että yksilölliset ominaisuudet ratkaisevat vaikkapa työnhaussa. Yksilön syrjintä on perusteltua kieltää jo taloudellisista syistä: parhaat voimat eivät pääse parhaaseen käyttöön, jos yksilöihin suhtaudutaan ryhmän edustajina, ei yksilöinä. Yhteiskunnan kannalta syrjintä on siis haitallista ja epärationaalista, ja yksilön kannalta se on aina epäreilua ja tuomittavaa.

Entä ryhmään kohdistuvat yleistävät väitteet, jotka eivät ole historiallisia (esim. ”somalit haisevat pahalle”)? Pitääkö näitä vapaassa yhteiskunnassa sietää? Tämänkaltaisia yleistyksiä ja mielipiteitä voidaan pitää rasistisina. On kuitenkin tärkeä huomata, että väitteet eivät kohdistu yksityisyyden- tai kunnialoukkaussuojasta nauttivaan henkilöön. Sen sijaan väitteet kuuluvat keskustelun, mielipiteiden ilmaisun ja toisinaan myös empirian piiriin. Jos ja kun joku kokee ryhmää koskevan väitteen loukkaavaksi, hänen on kestettävä se. Raja loukkauksen ja kiihottamisen välillä on häilyvä, ja väitteen esittäjän aiemmat väitteet väistämättä vaikuttavat tuomioihin, mutta kuten todettua, ero on silti olemassa.

Jonkin ryhmän ominaisuuksia koskevilta ja mahdollisesti kunnian päälle käyviltä tosiasiaväitteiltä on toki oikeutettua vaatia erityisen päteviä perusteluita. Hyvä esimerkki on väite rotujen välisistä geneettisistä älykkyyseroista (ks. Tammisalo 2014). Mielipiteiltä tai fiktion piirissä esitetyiltä väitteiltä ei yhtä tarkkoja perusteluita tarvita. Rushdien kirja ei ole tietokirja eli se ei esitä tosiasiaväitteitä. Jo tällä perusteella on mahdollista ajatella, että Rushdie ei syyllistynyt mihinkään. Tosin kaunokirjallisuudenkin on jollakin tavoin nojattava todellisuuteen – ihmisethän eivät muutoin kirjallisuutta ymmärtäisi. Kaunokirjallisuuskin voi siis loukata ja käydä kunnian päälle. Rushdien teos tässä onnistui, vaikka se tuskin oli kirjailijan tarkoitus ja vaikka loukkaavimmat tapahtumat ovat kirjan unijaksoissa.

Syyllistyikö Rushdie siis johonkin? Esittikö hän väitteitä joistakin jo esitetyistä ajatuksista vai joistakin ihmisistä ennen kuin nämä olivat ilmaisseet ajatuksensa? Voidaanko hänen kirjastaan löytää kollektiivisia kunnianloukkauksia tai yksilöön kohdistuvia rasistisia väitteitä? Vastaus on kaunokirjallisuudelle tyypillisestä moniselitteisyydestä huolimatta selvä. Rushdien Saatanalliset säkeet -teos ei ole rasistinen. Se ei hyökkää henkilöä vastaan ryhmän ominaisuuksien perusteella tai ennen kuin tämä on ilmaissut ajatuksiaan. Kirja ei käy edes muslimiryhmittymiä vastaan. Sen sijaan Rushdie käy islamin oppien ja niiden tulkinnan kimppuun.

Aiheen käsittely tietysti vaatii viittauksia olemassa oleviin tai historiallisiin henkilöihin, mutta pääpointti on silti hyökkäys ajatuksia, ei yksilöä vastaan. Rushdien tarkoitus saattoi olla loukkaaminen tai sitten ei; sillä ei pitäisi olla merkitystä, kun kyse on oppi- tai uskomusjärjestelmien käsittelystä. Rushdie ei myöskään yllytä väkivaltaan. Päinvastoin, islamin oppien kriittinen tarkastelu fiktion avulla saattaa olla yksi rauhanomaisuutta pitkällä aikavälillä lisäävä keino.

Entä Iran ja länsimaiset arvot? Rushdie on toistaiseksi hengissä ja hänen turvallisuudestaan huolehtiminen on tullut kalliiksi briteille. Yhtä onnekkaita eivät ole olleet esimerkiksi kirjan kääntäjät, joista moni on tapettu. Niin vastenmielisiä kuin uskonnot, uskonnollisen johtajan määräämät ja uskonnollisen kiihkon vallassa tehdyt murhat ovatkin, en tiedä, miten suhtautua Iranin ja lännen suhteiden lämpenemiseen ja talouspakotteiden lieventämiseen. Tiedetään, että kaupankäynnillä on taipumus tuoda vakautta ja rauhaa. Myyjän intressi on varakas ostaja ja niin edelleen. Eli vaikka tuntuu väärältä käydä kauppaa teokraattisen roistovaltion kanssa, samalla on myönnettävä, että kaupankäynti saattaa olla tehokkain tapa tehdä ihmisistä avoimempia, maltillisempia ja rauhanomaisempia. (Toukokuussa 2016 Iranista kuului myös hyviä uutisia: parlamenttivaaleissa uudistusmieliset voittivat ja esim. naisten määrä lähes kaksinkertaistui.)

Oman mielenrauhan kannalta lienee hyvä pitää mielessä, että valistusaika on vasta alkanut ja että ajoittaisia ja paikallisia taantumia tulee aina olemaan. Valistuksella on vastustajansa, mutta jos pidämme kiinni vapauksistamme ja velvollisuuksistamme, valistuksen voittokulkua on vaikea estää. Joskus saattaa koittaa aika, kun oppineet islamistisissakin maissa eivät enää ole uskonoppineita vaan ihan oikeita oppineita, tiedon ja järjen avulla maailmaa hahmottavia ihmisiä. Ongelma on siinä, että uskonnot ovat niin tehokkaita hyväksikäyttämään nuoren ihmisen tarvetta saada arvostusta ja hyväksyntää. Jos haluamme edistää rationalismia ja päästä eroon uskontojen haitoista, asian on muututtava.

Uskontotieteilijät usein huomauttavat, että niin kauan kuin on ihmisiä, on uskontoja. Pitipä tämä paikkansa tai ei, uskontojen valtaa ja merkitystä on mahdollista vähentää, vieläpä ilman poliisivoimien lisäämistä. Ihminen ei tarvitse uskontoa toimiakseen moraalisesti, kuuluakseen johonkin tai ollakseen osa jotakin itseä suurempaa. Esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon kannattaminen käytännössä edellyttää irtaantumista maailman pääuskonnoista. Haastava tehtävämme on valjastaa nuorille tyypillinen etsikkoaika johonkin rakentavaan. Jos tässä onnistumme, 2000-luvun alun terroriteot saattavat lopulta paljastua fundamentalistisen uskonnon kuolonkorinaksi ennen kuin se muuttui luterilaisuuden kaltaiseksi seuraleikiksi. Uskoo ken haluaa, yrittää kannattaa joka tapauksessa.

Alaviitteet:

[1] On toki joitakin perusteita pitää holokaustin kiistämistä rikollisena vihapuheena. Joku saattaa yllyttyä, vaikka se ei olisi ollut tarkoitus. Todisteet holokaustista ovat myös niin ilmeisiä ja niin hyvin yleisessä tiedossa, että jos holokaustin kiistäminen ei ole typeryydestä johtuvaa tietämättömyyttä tai sairaalloista huomiontarvetta, takana luultavasti on pahantahtoisia motiiveja. Niin tai näin, holokaustin kiistäminen on siinä määrin älytöntä, että jos siitä tehdään rangaistavaa, rangaistustenkin tulee olla omanlaisiaan. Esimerkiksi Unkarissa holokaustin kiistämisestä tuomitun miehen tuli normituomionsa lisäksi käydä joko Auschwitzissa, Budapestin Memorial Museumissa tai Yad Vashemissa Jerusalemissa. Tämänkaltaisia rangaistuksia voitaneen perustella osana oppivelvollisuutta. (Holokaustin täydellinen kiistäminen on luonnollisesti marginaalista; yleensä väitteet koskevat tapahtumien yksityiskohtia.)

Kirjallisuutta:

Rushdie, Salman (1988/2010): Saatanalliset säkeet. Suom. Arto Häilä. WSOY. Helsinki.

Tammisalo, Osmo (2014): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

PS. The Economist 1.11.2014 -lehdessä eräs diplomaatti arvioi, että Iran on islamilainen (Islamic) pitkälti samaan tapaan kuin Italia on katolinen. Iranissa julkisissa tiloissa pitää esimerkiksi olla tila rukoilulle, mutta lehden mukaan niiden kävijämäärät ovat olennaisesti vähentyneet etenkin suurissa kaupungeissa.