Seuraava kirjoitus on muokattu vanhasta Studia Generalia -esitelmästäni.
Niin kauan kuin on
avioliittoja, on syviä ristiriitoja miehen ja naisen välillä. Kun
avioliittomuotoa ei ole, on ristiriitoja yhä. Jos miehet ja naiset lakkaavat
olemasta, lakkaavat ristiriidatkin.
Maria Jotuni
Sukupuolten väliset suhteet ovat ikiaikaisen kiinnostuksen
ja riitelyn kohteena. Keskusteluissa harvoin pohditaan perimmäisiä syitä
ilmiöiden taustalla. Yleensä ilmoille vain heitetään irrallisia väitteitä ja
mielipiteitä. (Esimerkiksi kansanedustaja Eva Biaudet kirjoittaa Helsingin
Sanomissa 15.6. – pohtimatta lainkaan
syysuhteita – että ”naisten urakehitys hiipuu juuri silloin, kun perheeseen
tulee lapsia”. Tämänkaltainen
pintapuolisuus haittaa toimivien parannusehdotusten löytämistä.) Tässä
kirjoituksessa tarkastellaan biologin silmin sukupuolten välistä taistelua.
Milloin voidaan sanoa, että sukupuolet sotivat toisiaan vastaan?
Tarkastellaan harvinaista mutta ei tavatonta tilannetta,
jossa joukko paritteluintoisia lantakärpäskoiraita (Scatophaga stercorarium) tappaa naaraan hukuttamalla tämän lantaan.
Naaraan häpeällisessä kuolemassa ei, yllättävää kyllä, ole kyse sukupuolten
välisestä taistelusta. Naaras on vain tulilinjalle joutunut siviiliuhri liian
innokkaiden koiraiden keskinäisessä kilpailussa. Kiivaat kosintamenot eivät
siis tässä tapauksessa ole kehittyneet naaraan vahingoittamiseen, vaan niiden
tarkoitus on voittaa muut koiraat. Luonto on tällä tavoin täynnä ikäviä
sivutuotteita, joista ei ole tarpeeksi haittaa, jotta takana olevat piirteet
karsiutuisivat pois.
Toinen esimerkki tulee maailman kenties tutkituimmalta
eliölajilta, biojäteastioista tutulta hedelmä- eli banaanikärpäseltä (Drosophila
melanogaster). Se on tutkijoiden lemmikki
muun muassa siksi, että lajin kromosomit ovat suurikokoisia ja siten ”helposti”
nähtävissä ja analysoitavissa. Lajin elinkierto on myös erittäin lyhyt, joten
keinotekoisesti aiheutettujen ympäristömuutosten vaikutukset tulevat esiin
lyhyessä ajassa. Kärpästen lyhytikäisyydestä kertoo eräs Gary Larsonin
pilakuva, jossa synnytyslääkäri sanoo kärpäsvanhemmille, että lapsellanne on
kaksi päivää elinaikaa, jolloin isä ja äiti alkavat hihkua ilosta.
Hedelmäkärpäsillä on havaittu, että koiraan siemennesteessä
on myrkyllisiä ainesosia, jotka voivat tappaa naaraan. Onko tämä esimerkki
sukupuolten välisestä taistelusta? Vastaus on jälleen kielteinen. Koiraan
siemennesteessä olevien toksiinien tehtävä on tuhota toisten koiraiden
siittiöitä. Kyse on siis tässäkin koiraiden välisestä taistelusta, mutta tällä
kertaa se käydään naaraan elimistössä. Biologit käyttävät ilmiöstä nimitystä
siittiökilpailu.
Tosin on ilmennyt, että kärpäskoiraiden siemennesteellä on
muitakin vaikutuksia. Se edistää munasolujen kehittymistä ja toimii naaraan
sukuviettiä ehkäisevänä tekijänä. Niinpä siinä määrin kuin koiraan siemenneste
(tai tarkemmin koiraan geenit) ovat kehittyneet kontrolloimaan sitä, koska ja
kenen siittiöistä naaras hedelmöityy, kyse on sukupuolten välisestä
taistelusta. Pääsyy naaraan kuolemaan näyttää kuitenkin olevan ankarassa
siittiökilpailussa.
Mielenkiintoista on myös se, että siemennesteen
myrkyllisyyttä voidaan vähentää muutamassa sukupolvessa antamalla kärpästen
paritella vain yksiavioisesti. Tällöin myrkkyjen tuottamisesta ei ole koiraalle
enää hyötyä vaan pelkkiä kustannuksia. Luopumalla myrkyistä koiras voi käyttää
myrkkyjen tuottamiseen käytetyt resurssit muualle. Toinen hyöty tulee siitä,
että koiraan parittelukumppani ei enää kärsi saamastaan siemennesteannoksesta.
Niinpä myrkyistä luopuvat koiraat ovat etulyöntiasemassa ja lisääntyvät
tehokkaammin. Myrkyllisyyden väheneminen yksiavioisessa koiraslinjassa on tällä
tavoin sopeutumista muuttuneisiin oloihin, mutta naaraan myrkyttyminen
promiskuiteettisessa sukulinjassa on silti vain sivutuote koiraan
sopeutumisesta kilpailuolosuhteisiin.
* * *
Biologisia ilmiöitä tarkasteltaessa – aivan kuten
lakituvassa – kannattaa esittää kysymys kuka hyötyy? Tai tarkemmin: kenen geenit hyötyvät? Tarkastellaan
erästä hämähäkkilajia (Latrodectus hasseltii), jolle on tyypillistä, että naaras syö koiraan
parittelun aikana. Onko siinä kyse sukupuolten välisestä taistelusta? Hyötyykö
naaras koiraan kustannuksella? Jälleen kerran vastaus on melko yksiselitteinen
ei.
Kyse on nimittäin hieman yllättäen yhteistyöstä. Tarjoamalla
itsensä naaraan ruoaksi koiras investoi parin yhteisiin jälkeläisiin. Monilla
petohyönteisillä koiraat antavat naaraalle saalistamansa hyönteisen – mitä
isompi saalis on, sitä paremmat mahdollisuudet koiraalla on siittää naaras.
Ison häälahjan kanssa koiraalla on siis enemmän aikaa paritella sillä aikaa,
kun naaras keskittyy ateriaansa. Hämähäkkikoiras sen sijaan tarjoaa naaraalle
suoraan itsensä. Se on kuin pikaruokaa ilman turhia välikäsiä.
Syy vapaaehtoiseen kannibalismiin on mitä ilmeisimmin siinä,
että lajin koiraalla on huonot mahdollisuudet löytää uutta parittelukumppania.
Koiraalla ei siis ole geneettistä intressiä jatkaa omaa elämäänsä. Mutta sillä
on suuri intressi auttaa jollakin tavoin jälkeläisiään, ja mikäpä olisi parempi
tapa kuin ruokkia niiden emoa. Tässä on isä, joka kirjaimellisesti elää
lastensa kautta. Vastaavan periaatteen mukaisesti voidaan ennustaa, että jos
naaras tuottaa munia vain kerran elinaikanaan, se on valmis uhraamaan kaikkensa
jälkeläisten hyväksi. Monilla lajeilla tämä pitää paikkaansa; munien
kuoriuduttua naaras saattaa antaa itsensä kuoriutuvien hämähäkkipienokaisten
ravinnoksi.
Tosin koiraan tapauksessa kyse voi olla myös
siittiökilpailusta: pitäessään naaraan kiireisenä syömisen kanssa koiras voi
pitkittää parittelua ja samalla tuhota tai poistaa toisen koiraan siittiöitä
tai estää muita parittelemasta. Tällöin koiraan antautuminen ruoaksi ei
olisikaan yhteistyötä tai isyyshoivaa, vaan naaraan suorittaman parinvalinnan
kiertämistä, siis sukupuolten välistä taistelua.
Tunnetumpia puolisonsyöjiä lienevät rukoilijasirkkanaaraat.
Rukoilijasirkkalajeja on noin 1800, niiden pituus vaihtelee parista sentistä
pariinkymmeneen. Yleensä ne ovat erinomaisia naamioitujia. Kun rukoilijasirkkojen
parittelutouhuja katselee, huomaa nopeasti, että koiras ei halua tulla
syödyksi. Useimmiten se myös välttää tämän kohtalon. Voisiko naaraan
verenhimoisuudessa siis olla kyse sukupuolten taistelusta? Vaikka koiras
mieluusti välttäisi syödyksi tulemisen, mitä ilmeisimmin tämäkään ei ole
sukupuolisotaa. Se, että naaras syö koiraan on pikemminkin vain saaliin ja
saalistajan välistä taistelua. Naaraalla ei niinkään ole sopeutumaa syödä
rakastajaansa vaan sopeutuma ylipäätään syödä.
Biologille sukupuolten välinen taistelu käydään joko
parinvalinnasta tai jälkeläisiin suunnatuista resursseista, ja mikään
edellisistä esimerkeistä ei sopinut näihin hyvin.
* * *
Ensimmäinen nisäkäsesimerkki tulee kädellisiltä,
gibboneilta. Ne ovat siinä mielessä epätyypillisiä nisäkkäitä, että ne
muodostavat pitkiä yksiavioisia parisuhteita. Pariskunnat myös näyttävät
pysyttelevän mahdollisimman paljon toistensa läheisyydessä. Onko tämä
sukupuolten välistä taistelua? Vastaus on tällä kertaa myöntävä. Se, että
koiras ja naaras nauttivat toistensa seurasta, näyttää ainakin osittain
kehittyneen puolison vahtimiseen eli puolison parinvalinnan manipuloimiseen.
Aina siihen ei siis tarvita mustasukkaisuutta, vaan lämpimät tunteet voivat
ajaa saman asian. Gibboniesimerkki osoittaa, että sukupuolten välinen taistelu
ei välttämättä johda toisen osapuolen kärsimiseen, saati kuolemaan.
Myös näennäisen harmoninen raskausaika on köydenvetoa
koiraan ja naaraan geneettisten intressien välillä. Eräiden hiirilajien
vertailu on tässä suhteessa valaisevaa. On olemassa kaksi keskenään risteytyvää
hiirilajia; toisella on epätodennäköistä, että sama koiras on naaraan
seuraavankin poikueen siittäjä. Lajin koiraalla on siis suuri intressi ottaa
naaraasta irti mahdollisimman paljon. Toisella lajilla koiras taas on
todennäköisesti naaraan seuraavankin poikueen siittäjä. Tällaisella koiraalla
on suurempi intressi naaraan hyvinvointiin tulevaisuudessakin.
Jotakin mielenkiintoista tapahtuu, mikäli lajit risteytetään
keskenään. Jos moniavioinen koiras risteytetään yksiavioisen naaraan kanssa,
jälkeläiset ovat selvästi normaalia suurempia. Tämä näyttää johtuvan siitä,
että koiraan geenit, jotka ohjaavat sikiön ja istukan kasvua, ovat sopeutuneet
ottamaan enemmän irti naaraasta, joka tässä tapauksessa ei ole sopeutunut
puolustautumaan. Jos taas yksiavioisen lajin koiras siittää moniavioisen lajin
naaraan, poikasista tulee normaalia pienempiä – naaras on ”liian hyvin”
sopeutunut pitämään puolensa koiraan geneettisiä intressejä vastaan.
Yksilönkehitys siis sujuu hyvin vain, jos molemmat vetävät köydestä yhtä
tasaisesti.
* * *
Lisääntymispyrkimykset voidaan jakaa kahtia kilpailuun
kumppaneista ja jälkeläisten hoitamiseen. On selvää, että jälkeläishoivaan
käytetty aika on pois paritteluista muiden kanssa. Ja parittelupyrkimykset ovat
pois jälkeläishoivasta. Konfliktin mahdollisuus syntyy siitä, että mikäli
yksilö saa puolisonsa investoimaan enemmän jälkeläishoivaan, sille itselle jää
enemmän aikaa pariutumispyrkimyksiin. Tästä voidaan ennustaa, että lajeilla,
jotka elävät parisuhteissa, osapuolet toisinaan yrittävät manipuloida toista
antamaan enemmän kuin tämän ”oma osuutensa” olisi. Joskus toisen hyöty on
toisen tappio.
Nisäkäskoiraalle tällaisesta manipuloinnista on enemmän
hyötyä, sillä sen jälkeläisiin tekemä niin sanottu vähimmäisinvestointi on
paljon pienempi kuin naaraalla. Koirashan ei tule raskaaksi tai imetä.
Pienimmillään se tarjoaa vain siittiönsä. Siksi koiraan ”kannattaa” käyttää
hyväksi eteen tulevat parittelumahdollisuudet naarasta halukkaammin. Naaras
taas on kiinni raskaudessa ja imetyksessä, eikä sillä näin ole koiraan tavoin
mahdollisuutta täyteen geneettiseen hyötyyn jokaisesta parittelusta. Millaisina
sukupuolieroina tämänkaltaiset tekijät ihmisellä näkyvät? Asiaa on tarkasteltu
laajasti Rakkauden evoluutio -kirjassani.
* * *
Ihmislajilla parinvalinnassa ja jälkeläishoivassa voidaan
olettaa löytyvän ainakin seuraavanlaisia sukupuolten välisiä eturistiriitoja.
Lista ei ole kattava.
1) Sukulaisten tuomat ristiriidat
Kummallakin puolisolla on geneettisiä intressejä investoida omien sukulaistensa hyvinvointiin. Puolisoiden intressit
eivät ole samoja, koska puolisot eivät ole yhtä läheistä sukua toisen
sukulaisiin. Jos toisella on paljon vaikkapa veljen- ja siskonlapsia, joiden
hoitamiseen hän jatkuvasti osallistuu, se kaikki on pois omaan perheeseen ja
puolisoon käytetystä ajasta. Ovatko tällaiset eturistiriidat yleinen aihe
perhekonflikteissa, kuten voidaan ennustaa? Ja jos ovat, missä määrin olemme tämän
takia kehittyneet manipuloimaan puolison
ajankäyttöä?
Sukulaisuuden tuomiin ristiriitoihin kuuluvat myös lapset
puolison edellisistä parisuhteista. Ne aiheuttavat selkeän eturistiriidan,
sillä uudella kumppanilla ei ole näihin lapsiin geneettistä intressiä. Monissa
kulttuureissa on tähän liittyviä sanontoja, esimerkiksi joutua lapsipuolen
asemaan. Joissakin tutkimuksissa on myös havaittu, että isäpuoli on suurimpia
yksittäisiä riskitekijöitä pikkulapsen hyvinvoinnille. (Suurimmassa osassa
uusioperheitä elämä toki sujuu ei-ruumiillisten konfliktien parissa, eikä
isäpuolesta yleisesti ottaen ole lapsille suoraa fyysistä uhkaa.)
2) Puolison syrjähypystä koituvat ristiriidat
Rinnakkaissuhteesta koituu erilaisia geneettisiä
kustannuksia miehelle ja naiselle. Miehellä on esimerkiksi voimakas geneettinen
intressi estää puolisoaan käymässä vieraissa. Olen kirjoittanut
mustasukkaisuudesta pitkästi Rakkauden evoluutiossa, lyhyesti blogillani. Rinnakkaissuhteiden mahdollisuus näkyy monin tavoin sekä
tunne- että yhteiskuntaelämässämme.
3) Ristiriita synnytysten välisestä ajasta
Kuten todettua, miehen panos lapsen tuottamisessa maailmaan
on huomattavasti pienempi verrattuna naisen ponnisteluihin. Siksi voidaan
ennustaa, että miehellä on suurempi intressi paritella useammin –
evoluutioympäristössä tämä tarkoitti puolison pitämistä raskaana. Tiheämmät
yhdynnät myös pienentävät mahdollisuutta, että mies päätyisi investoimaan
toisen miehen siittämään lapseen.
4) Sikiön (erityisesti isänpuolisten geenien) ja äidin
välinen konflikti
Sikiö on sopeutunut ottamaan ravintoa äidiltään, ja se
ottaisi usein enemmän resursseja kuin äiti on valmis antamaan. Äitihän haluaa
pysyä elinvoimaisena myös tulevia raskauksia varten. Voidaan ennustaa, että
etenkin miehen geenit pyrkivät ottamaan äidistä enemmän irti, jopa äidin
terveyden kustannuksella. Kuten edellä olevassa hiiriesimerkissä, äidin tulevat
lapset eivät välttämättä tule samalta mieheltä.
(Katso äidin ja sikiön välisestä konfliktista täältä.)
* * *
Edellä esitetyt valintapaineet ja niiden yhteys lajimme
tunne-elämään ovat merkittäviä kysymyksiä sekä yhteiskuntatieteiden että
sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta. Sen julistaminen ei riitä, että miehet
sortavat naisia. Se on vasta havainto, ei selitys. Pitää kysyä, miksi ja millä
elämänalueilla miehet kenties sortavat naisia. Kuka hyötyy ja miten? Onko kyse
sivutuotteesta vai sopeutumasta?
Oma veikkaukseni on, että jos naisten edestä poistetaan
kaikki esteet (paitsi toisia naisia) niin hyvin kuin vapaassa yhteiskunnassa on
mahdollista, emme enää näe kovin suurta yhteiskunnallista muutosta. Naiset
haluaisivat edelleen tehdä työtä ja yhdistää äitiyden työhönsä. Naiset edelleen
haluaisivat pitkäaikaiselta kumppanilta emotionaalista ja taloudellista
sitoutumista perheeseen. Väkivalta- tai rikostilastoissa naiset taas olisivat
edelleen kaukana miesten perässä.
Lopuksi on paikallaan todeta, että jos laajempi perspektiivi
jää huomiotta, keskittyminen sukupuolten väliseen taisteluun antaa väärän kuvan
lajimme käyttäytymisestä. Ihmisellä molemmat sukupuolet osallistuvat
poikkeuksellisen paljon jälkeläisten hoivaan, ja molemmat ovat valikoivia
seksikumppaniensa suhteen (naiset toki keskimäärin miestä valikoivampia).
Parinvalintakriteerit ovat myös suurelta osin päällekkäisiä. Itse asiassa
sukupuolten välisistä biologisten erojen olemassaolosta kiistellään osittain
siksi, että ne ovat niin pieniä.
Ihmisen erikoisominaisuudet ovat siis seuraavat: avuttomat
jälkeläiset, isyyshoivan suuri määrä sekä se, että puolison (mustasukkainen)
vahtiminen yleensä onnistuu. Nämä seikat ovat kehittyneet käsi kädessä: isyyshoiva
ei esimerkiksi olisi kehittynyt ilman tiettyjä takeita siitä, että lapsi on
oletetun isän. Tämänkaltaiset lajityypilliset piirteet näkyvät yhteiskuntien
rakentumisessa. Jos voidaan sanoa, että miehet sortavat naisia, se on osin
sivuilmiö siitä, että miehet yrittävät sekä varmistua isyydestään että parantaa
lastensa hyvinvointia ja perheidensä asemaa. Ainakin tässä rajoittuneessa
mielessä voidaan sanoa, että miehet taistelevat naisia vastaan. On kuitenkin
huomattava, että kyse ei kummankaan kohdalla ole yhtenäisestä rintamasta.
Kirjallisuutta:
Alcock, John (2005): Animal Behavior. 8.p. Sinauer.
Sunderland.
Cronin, Helena (2006): The battle of the sexes revisited.
Kirjassa Grafen, A. & Ridley, M. Toim: Richard Dawkins – How a scientist
changed the way we think. Oxford University Press. Oxford.
Dawkins, Richard (1976/1993): Geenin itsekkyys. Arthouse.
Helsinki.
Sarmaja, Heikki (2003) Ihmislajin perheenmuodostuksen
evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003.
Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio. Terra Cognita.
Helsinki.
Trivers, Robert (2002): Natural Selection and Social Theory
– Selected papers of Robert Trivers. Oxford University Press
PS. Täällä ollut pilakuvani oli päässyt Tapani Riekin
esitelmän kuvitukseksi (ilman lupaani, vaikka luvankin olisin toki mielihyvin
myöntänyt).