perjantai 30. joulukuuta 2016

Sana vuodenvaihteeksi

Kuvassa on itselleni joululahjaksi tilaamani kirjat. Johan Norbergin teoksen olen pian lukenut, se pitää nykyistä pessimismin ilmapiiriä perusteettomana (vastaavaan tapaan kuin Matt Ridleyn The Rational Optimist, Steven Pinkerin The Better Angels of Our Nature ja Peter Diamandisin ja Steven Kotlerin Abundance; hankkikaa jotkut näistä tuomaan erilaista perspektiiviä).
Tällä kertaa arvioin hieman kulunutta vuotta. Minulla on toistuvasti ollut tunne, etten ole saanut riittävästi aikaan. En ole lukenut riittävästi kirjoja (olen lukenut kymmeniä), en ole ehtinyt kirjoittaa lehtiin (kirjoituksia on ollut lukuisia, ja jokunen on edelleen jonossa. Tämä on suosikkini), en ole ehtinyt kirjoittaa blogille (vuosi 2016 on ollut huipputasoa), en ole ennättänyt piirtää riittävästi kuvituksia (niitäkin on ollut useita), en ole ennättänyt luoda aforismeja (kolmas sija tiedeaforismikilpailussa motivoi lukuisia uusia mietelmiä) ja niin edelleen. Miksi minulla sitten on ollut tunne, etten ole tehnyt riittävästi? Suurelta osin kyse lienee liiallisesta tunnollisuudesta. Tunne on kuitenkin ollut aiempia vuosia voimakkaampi, joten tarvitaan muutakin. Veikkaan, että yksi syy on keväällä syntyneen vauvan (ks. kuvat) luoma kiire. Pieni ja hauras nyytti voi työllistää uskomattoman paljon. Toisaalta huomaan, ja edellä mainitut tilastot myös vihjaavat, että vauva on vain tehostanut toimintaani, tehnyt minusta – suhteellisesti katsoen – tuottavamman. Tieteen edistämispyrkimysten lisäksi
olen tehnyt vauvatöitä (tai toisin päin). Perusteelliseen ajattelutyöhön ei toki ole juuri jäänyt aikaa ja pitkä kirjaprojekti on edennyt paljon toivottua hitaammin. Ei auta kuin 
toivoa, että nämä puutteet eivät näy ulospäin. Toisaalta niin kuluttavia ja vähäunisia kuin vauvan ensi kuukaudet ja vuodet voivat vanhemmille olla (Katso aiheeseen liittyvä hulvaton video.) – ja vaikka puolileikilläni olen sanonut, että jos on tieteellisiä tai taiteellisia intohimoja, lapsenteko kannattaa jättää väliin – olen tyytyväinen, että kuulun lajiin, jossa myös koiras investoi jälkeläisiin. Se on nisäkäsmaailmassa varsin harvinaista. Tyytyväisyys liittyy toki siihen, että elämme modernissa yhteiskunnassa, jossa teknologia ja taloudellinen hyvinvointi luovat vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia molempien vanhempien läsnäololle ja tunneroolille. Toki se tuntuu tarkoittavan myös madaltuneita testosteronitasoja eli esimerkiksi tehottomampaa ja
epämotivoituneempaa fyysistä harjoittelua. Toisaalta tässä iässä mieshormonitasot lienevät alhaisia muutoinkin ja palautumisaikojen pitää joka tapauksessa olla pidempiä... eli nauti, kun voit, ennen kuin vanhuuden vaivat iskevät kunnolla. Hyvää vuotta 2017, silloin ei voi tulla trumpeja, brexittejä, berliinejä, nizzoja, aleppoja, eihän?







torstai 22. joulukuuta 2016

Lena Andersson islamista ja siirtolaisuudesta

Seuraava kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 4/2016 -lehdessä.

Lena Andersson (2016): Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja.
(Dagen Nyheter -lehden kolumneja, suom. Sanna Manninen. Siltala. Helsinki.)

Ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumneista on koottu mainio kirja skeptikolle. Teos käsittelee terävästi ja rohkeasti muun muassa uskomusjärjestelmiä, tasa-arvoa, koulutusta, siirtolaisuutta, sananvapautta ja muita Euroopan ja koko maailman tulevaisuuden kannalta tärkeitä teemoja.

Eräs Anderssonin analysoima kiistanaihe on suhtautuminen eri ihmisryhmiin. Hänen mukaansa sosialisteille on ollut tyypillistä korostaa ryhmien syntyperäisiä oikeuksia. Kyseistä ajattelua voidaan – vasemmiston suosiosta huolimatta – pitää pyrkimyksenä vallitsevan järjestelmän ylläpitämiseksi. Näin Andersson:

Näiden sosialistien mukaan kansa, työväenluokka, sorretut, hyljeksityt, naiset ja köyhät ovat jollakin tavoin jalompia, aidompia ja todempia kuin muut. Heillä on hallussaan metafyysinen helmi, jota ei saa tuhota. Erityisyysajattelu päätyy aina lopulta tällaiseen aateloimiseen, ja sen vuoksi konservatismi ja tietyntyyppinen sosialismi kohtaavat tahtomattaan.

Kuvasta katso
Twitter: Four Horsemen.
Usein tällaisessa ”uhrin hyveellisyys” -ajattelussa oli kyse kolonialismin jälkeisestä halusta suojella kansoja ja kulttuureja entisissä siirtomaissa – mutta vain siellä. Tämänkaltainen yksisuuntaisuus ei sopinut maahanmuuttovihamieliselle oikeistolle. He omaksuivat jälkikolonialistisen ajattelun ja alkoivat vaatia oman kulttuurinsa ja omien perinteidensä suojelemista.

Pohjoismaiset nationalistit siis kokivat, että heidänkin kulttuurillaan on oikeus säästyä ulkopuolisilta vaikutteilta. Heille erityisesti muslimien maahanmuutto ja kantaväestöä suurempi hedelmällisyys oli yhteiskuntaa repivää kolonialismia. Vainoharhaisimmille se näyttäytyi viekkaana valloitussotana. Andersson kirjoittaa:

Olemme opettaneet toisillemme, että oikea ja empaattinen tapa suhtautua ryhmiin koskee vain uhanalaisia ja kaukaisia ihmisiä. Vapaus kulttuurisista vaikutteista ei ollut tarkoitettu ”meille” vaan ”muukalaisille”. Mitä sitten voi tehdä, kun pohjoismaiset ja eurooppalaiset nationalistit väittävät, että maahanmuutto vaikuttaa paikalliseen kulttuuriin samalla tavalla kuin kolonisaatio, ja haluavat itselleenkin oikeuden säästyä tältä muutokselta? Vastataanko heille, että vaikka onkin oikein suojella kulttuureja ulkoisilta vaikutteilta, juuri tätä kulttuuria ulkoiset vaikutteet eivät muuta? Vai kyseenalaistetaanko ja torjutaanko koko ajatus itsetarkoituksellisesta säilyttämisestä, aitoudesta, alkuperästä ja ryhmän perintönä saamista oikeuksista?

Andersson kannattaa jälkimmäistä vaihtoehtoa. Hänen mukaansa elämä on ulkopuolisten vaikutteiden saamista, eikä minkään kulttuurin tule muodostaa poikkeusta. Kulttuurisen muutoksen tulee siis koskea myös ”haavoittuvaisina pidettyjä ryhmiä”. Anderssonin huomio siitä, että toisinaan ryhmiä vain pidetään haavoittuvina on tärkeä. Pohjoismaissakin monet korostavat juuri muslimien syrjittyä asemaa, vaikka nimenomaan täällä heillä on samat oikeudet kuin muilla. Käytännössä se tarkoittaa enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin islaminuskoisissa maissa. Toisaalta Anderssonin mukaan myös aidosti väärinkohdeltujen tulee arvioida uudelleen kulttuurinostalgiaansa ja eristäytymismekanismejaan.

Käytännössä tämä tarkoittaa muun muassa sen hyväksymistä, että tietyt oikeudet ovat jakamattomia. Jos vaikkapa Raamatun polttamisesta ei rangaista, ei rankaisu ole oikeutettu Koraaninkaan polttamisesta. Sanan- ja ilmaisunvapauden on koskettava kaikkia tasaveroisesti. Ja rajan on perusteltua olla korkealla: väkivallassa ja siihen yllyttämisessä, ei siinä että joku väittää loukkaantuneensa. Asia on lopulta melko yksinkertainen. Jos et kannata sananvapautta, kannatat sen rajoittamista. Jälkimmäinen strategia on vaarallinen, sillä sakot, sensuuri tai jotakin paljon pahempaa saattaa yllättäen osua omaan nilkkaan. Koraanin ja Raamatun painaminenkin voitaisiin kieltää niiden sisältämän vihapuheen vuoksi.

”Et voi sanoa noin” tai ”Älä loukkaa” -käskyt ovat yleensä vallanpitäjän vastauksia siihen, että hänen valtaansa kyseenalaistetaan. Asioiden muuttuminen tai moraalinen edistyminen kuitenkin väistämättä loukkaa jonkun tunteita. Aina siis löytyy joku, joka pahoittaa mielensä. Mutta jos emme halua diktatuuria/fasismia ja jos haluamme mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen, loukkaavaakin kyseenalaistamista on saatava harjoittaa. Ja sitä on tehtävä sitä enemmän, mitä monimuotoisempi yhteiskunta on. Olisi ironista, jos monimuotoisuuden hinta olisi vähemmän vapautta.

Monimuotoisissa yhteisöissä loukkaaminen on toisin sanoen perusteltua pitää avoimena ja aktiivisena – nimenomaan vähemmistöjen oikeuksien takia. Historia on osoittanut, että hyväntahtoisimmatkin pyrkimykset vaientaa ihmisiä johtavat usein taantumuksellisiin takaiskuihin.

Kansojen sekoittumisessa peruskysymys Anderssonin mukaan on se, ”onko kenelläkään oikeutta estää muita etsimästä vapaasti toimeentuloa vain sillä perusteella, että oma elintaso on vaarassa laskea”. Samaa voidaan kysyä pääoman ja teollisuustuotannon liikkeistä. Tuleeko pääoman liikkumista rajoittaa, jos vaarana on, että oman maan teollisuustuotanto kärsii? Muun muassa tällä seikallahan Donald Trump ratsasti vaalikampanjassaan. Niin tai näin, Andersson on oikeassa siinä, että tuntuu epäsopivalta perustella työvoiman liikkumisen rajoittamista ainoastaan omalla tulotasolla. Mutta kuten edellä kävi ilmi, syitä voi olla muitakin.

Joskus kantaväestö esimerkiksi pitää moraaliperiaatteitaan ylevämpinä ja humaanimpina kuin maahanmuuttajilla, vaikkapa juuri yksilönvapauksien ja tasa-arvon suhteen. Tämä ajatus ymmärrettävästi ärsyttää monia. Voiko jokin yhteiskuntajärjestelmä muka määritellä itsensä muita humaanimmaksi? Voivatko valtaapitävät julistautua muita ylevämmiksi? Vastaus on elitismisyytöksistä huolimatta selvä, ainakin periaatteessa: on ideoita ja ideologioita, jotka lähes kaikilla mittareilla ja lähes kaikissa olosuhteissa tuottavat vähemmän inhimillistä kärsimystä.

Kysymys kuuluu tällöin, olisiko kärsimystä enemmän tuottava ideologia pätevä syy rajoittaa yksilön liikkumista. Vastaus ei ole helppo. Meillä ei ole keinoa päästä esimerkiksi turvapaikanhakijan pään sisään arvioimaan hänen arvomaailmaansa. Mahdollisuuksia on monta ja todennäköisyyksistä ei ole tietoa. Onko hakija fanaatikko, fundamentalisti, jihadisti, islamisti, maallistunut, maltillinen, sopeutuja vai uskonnoton? Kategorioita voitaisiin luoda kymmeniä. Lisäksi on huomioitava, että on inhimillistä suoda yksilölle mahdollisuus muutokseen.

Vielä vaikeampaa on arvioida, mille ja kenelle siirtolaisten lapset tulevat olemaan lojaaleja. Tämä on olennainen kysymys. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Theodoor van Goghin murhannut fundamentalisti oli toisen polven maahanmuuttajamuslimi. Myös esimerkiksi Briteissä ensimmäisen polven maahanmuuttaja yleensä halusi elää ja tehdä työtä rauhassa ja turvallisessa ympäristössä. Moni heidän lapsistaan kuitenkin omaksui uskonnollisen identiteetin ja fundamentalistisen uskonnon tulkinnan. Ei ole ihme, että viranomaisten oikeus harjoittaa niin kutsuttua etnistä profilointia on kaikkialla niin kiistelty aihe.

Olisi epäilemättä hienoa elää maailmassa, jossa ihmiset voivat vapaasti muuttaa sinne, minne kukin haluaa ja tehdä siellä tuottavaa, hyödyllistä ja itselle ja yhteisölle merkittävää työtä. Mutta ainakin toistaiseksi liikkumisen vapaus näyttäisi tarkoittavan kymmeniä tai satoja miljoonia tulijoita länsimaihin. Kaikki ymmärtävät, että tapahtuvat muutokset eivät olisi pelkästään hyviä tai pelkästään huonoja. Siirtolaisuudessa on aina häviäjiä ja voittajia. Mutta mikäli työvoiman liikkuminen äkkiä vapautuisi, vaarana on, että yleisinhimillinen hyvinvointi ja hyvän elämän tavoittelu saattaisi hankaloitua, sekä tulo- että lähtömaissa.

Mitä Andersson siis lopulta ajattelee siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta? Vastaus ei luonnollisesti ole suoraviivainen rajat auki tai rajat kiinni. Hänen mukaansa muuttoliikettä tulisi tarkastella samalla tavalla kuin sananvapautta. Sananvapaudenhan ei tarvitse tuottaa hyötyä tai olla kaunista. Sitä voidaan pitää joko itseisarvona tai toisinaan hyötyjä tuottavana periaatteena. Andersson ei kuitenkaan kerro, miten liikkumisen vapaus voisi olla sananvapautta vastaava itseisarvo tilanteessa, jossa ihmisryhmillä on valtavia erimielisyyksiä sopivasta hallinnosta tai moraalisesta käyttäytymisestä – esimerkiksi juuri sananvapaudesta.

Tuntemani muslimit ovat mukavia ja tavallisia ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi loukkaantuneet tanskalaisista Muhammad-pilakuvista. Tästä muslimien suuresta vaihtelusta huolimatta on helppo uskoa, että islaminuskon vähittäinen yleistyminen länsimaissa tulee haittaamaan paitsi naisten ja homojen oikeuksia mutta myös sanan- ja ilmaisunvapautta, skeptikkoja, ateisteja, muiden uskontokuntien ja eri islaminlahkojen edustajia, ehkä tiedettäkin.

On luonnollisesti vaikea ennustaa, missä olosuhteissa ja keille islamin tulkitseminen tulee niin tärkeäksi, että uskontoa aletaan käyttää sorron välineenä. Historialliset esimerkitkään eivät taida auttaa. Niin monet alunperin hyvää tarkoittavat moraalilait ovat johtaneet kauhuun ja kyttäämiseen. Ei myöskään ole tietoa, mistä kaikkialta ihmiset päättelevät, millaisia islamiin liittyvät riskit ovat tai millaisia riskejä kantaväestö haluaa ottaa. Jos kaikki kannattaisivat samoja yksilönvapauksia, siirtolaisuus ja kulttuurin monimuotoisuus olisivat joka tapauksessa vähäisempiä ja teknisempiä ongelmia.

Voi toki olla, että siirtolaisuuskysymys ei liity kovin vahvasti islamiin, sananvapauteen, tasa-arvoon tai ihmisoikeuksiin, ainakaan enää parin sukupolven päästä. Ehkä siirtolaisuuskin on lopulta vain globaalia varallisuuden uusjakoa. Ja ehkä Anderssonin puhe liikkumisen vapauden ihanteesta on lähinnä halua välttää kivulias käytännön kysymys: keitä Ruotsiin päästetään. Somaleja, suomalaisia vai syyrialaisia? Entä venäläisiä tai vietnamilaisia?

Kulttuurin monimuotoisuuden suhteen Andersson päätyy inhimilliseen ratkaisuun: maallistamaan islamilaista teologiaa. Kysymys kuuluu tietysti, miten se tapahtuu. Miten islam maltillistetaan luterilaisuuden kaltaiseksi tapakulttuuriksi ja yhteisöllisiksi seuraleikeiksi? Miten radikaalin islamin löytäneet autoritaariset nuoret miehet saisivat hillittyä ”raivokasta järjestyksen kaipuutaan moniselitteisessä maailmassa, jossa synnit ja houkutukset kutsuvat heitä kaikkialla”, kuten Andersson kirjoittaa? Kysymys on olennainen, mutta siihen ei ole yksinkertaista vastausta.

Andersson kantaa huolta myös maallistuneista muslimeista: ”sekularisoitumisen ja liberalisoimisen puolesta aktiivisesti toimivat muslimit ovat syrjäytyneitä, joskus jopa hengenvaarassa”. Ehkä meidän siis pitäisi tukea enemmän maallistuneita muslimeita. Vai pitäisikö oma pesä puhdistaa ensin: Ranskan tapaan erottaa kirkko ja valtio? Maallistuneet muslimit voisivat ainakin saada enemmän medianäkyvyyttä, uskonnollisten johtohahmojen sijasta.

Anderssonin mukaan pääongelmia on se, että kaikista aatejärjestelmistä juuri islamissa on ymmärretty, miten tietoisuutta muovataan propagandan avulla: ”Islamin avulla ihmisestä, ihmisen elämästä ja konventioista tulee ikään kuin selkeitä, läpivalaistuja.” Siksi maallistuminen, jos se tapahtuu, tulee olemaan hidasta ja luultavasti kivuliasta: ”On pelottavaa tulla täysivaltaiseksi ja joutua seisomaan omilla jaloillaan ilman Vanhempia, Valtiota, Kirjanoppineita ja Jumalaa.” Monilla skeptikoillakin lienee tällaisia kokemuksia huuhaasta irrottautumisesta.

”Pyhät” kirjat eivät toki ole yksiulotteisia. Niissä on kaikenlaisia elämänohjeita. Sitä tärkeintä niistä ei kuitenkaan löydy: vapautta jumalien itsevaltiudesta. ”Siinä asiassa kirjanoppineet eivät auta. He eivät vähättele Koraania tai sano, ettei uskovan ole tärkeää kääntyä tekstilähteiden puoleen ennen jokaista askeltaan”, kirjoittaa Andersson. Milloin siis näemme sen rohkean saudi-imaamin, joka sanoo, että musliminainen saa mustan teltan sijasta pukeutua ”länsimaiseen” uimapukuun? Tai tärkeämpänä: milloin saamme molempien sukupuolten luovuuden ja älyllisen kapasiteetin käyttöön myös islamilaisissa yhteisöissä? Milloin Lena Anderssonin  kaltaisen skeptikon teoksia luetaan arabiaksi?

PS. Nationalisti ja patriootti haluavat osittain eri asioita kuin globalisti ja kosmopoliitti. Näitä eroja ei ole julkisuudessa tarkasteltu niiden vaatimalla arvokkuudella, vaan molemmat osapuolet ovat syytelleet toista jonkinlaisesta keskustelun varastamisesta; vihervasen kupla omi ”valtamedian” ja persut omivat ”maahanmuuttokritiikin”. On varmasti poliitikoita, jotka ymmärtävät jotakin niistä psykologisista ja historiallisista syistä, miksi globalisti ja nationalisti haluaa niitä asioita, joita hän haluaa. Politiikantekoon tällainen analyyttinen lähestymistapa ei kuitenkaan näytä istuvan, eikä se (kenties siitä syystä) näy julkisessa keskustelussakaan. Enpä usko -kirja on oikealla tiellä.

Andersson käsittelee maallisempiakin asioita. Esimerkiksi peruskoululta hän peräänkuuluttaa selkeyttä. Opettajan tulee hänen mukaansa voida sanoa oppilaalle: ”Sinun ei tarvitse olla täällä. Etkä saa olla täällä, jos olet haitaksi muille. Mutta jos olet täällä, teet kuten on sovittu. Silloin minun resurssini ovat sinun resurssejasi.”

Sukupuolten palkkaeroista hän sanoo: ”Kukaan ei tiedä varmaa selitystä sille, miksi naiset ryhmänä ansaitsevat vähemmän kuin miehet. Keskustelusta ei käy ilmi edes, onko summassa otettu huomioon se, että naiset tekevät vähemmän työtunteja, vai johtuuko ero osittain siitä.” (Ks. aiempi kirjoitukseni Sukupuolierot ja palkkapussi.)

Päätöstään pysyä lapsettomana Andersson perustelee seuraavasti: ”Eivät ihmiset kaipaa lapsia, vaan geenit kaipaavat uutta alusta jolla purjehtia valtamerien yli. Vain jotta niiden elämä jatkuisi. Ja mitä hyötyä siitä on? Ei mitään. Mikä tarkoitus sillä on? Ei yhtään mikään. Elämässä ei ole kyse hyödystä ja tarkoituksesta.”