Olen kritisoinut
uskontoja ja niiden väitteitä moraalisuudesta, muun muassa täällä ja täällä. Tässä linkissä
taas esittelen tutkimuksen, jossa vertailtiin uskonnollisesta ja uskonnottomasta
perheestä tulevien lasten altruismia. Nyt palaan aiheeseen
lyhyesti. Kimmoketta antoi Teemu ”tuuliviiri” Laajasalon valinta Helsingin
piispaksi. (Lisänimi tulee ilmeisesti siitä, että monet hänen kannanotoistaan
näyttävät riippuvan siitä, kuinka konservatiivista kuulijakunta on.) Laajasalon
myötä kirkko sai piispoiksi taas pelkästään miehiä. On vaikea uskoa, että
naiset olisivat niin paljon huonompia piispoina kuin miehet, että heitä ei
mahdu edes kymmenen pätevimmän joukkoon – etenkin kun naiset ovat keskimäärin
miehiä uskonnollisempia (ks. tutkimuksestani täältä). Niin tai näin, en
halua puuttua Laajasalon hurskasteluun laajemmin, mainitsen vain pari pointtia.
Kirkon asema
perustuslaissa ja kirkon etuoikeudet rikkovat kansalaisten yhdenvertaisuutta
vastaan. Tämän päivänselvän epäkohdan Laajasalo sivuuttaa
pelleilyargumenteilla. Hän saattaa puolustella kirkon epäreiluja
erityisoikeuksia vaikkapa joululauluilla tai muilla uskonnosta irtaantuneilla perinteillä.
Jos valtionkirkon kenties suurinta epäkohtaa eli kirkollisveroa perustellaan
Laajasalon tavoin maallisilla seikoilla (palkkojen maksulla, iltapäiväkerhoilla,
rakennusten ylläpidolla tai muulla vastaavalla), verotusoikeudelle ei ole
perusteita. Se asettaa vastaavia toimintoja järjestävät yhteisöt eriarvoiseen
asemaan. Mikäli kirkollisvero taas on anekauppaa, syntien sovitusta tai
muuta vastaavaa, sille ei ole perusteita edes luterilaisissa opeissa. Nämä
seikat Laajasalo tietysti tietää. (Epäreilua erityiskohtelua löytyy myös Väestörekisterikeskuksen
lomakkeesta, jolla ilmoitetaan vastasyntyneen tietoja. Nykyisellään se käytännössä
toimii kirkon jäsenhankinnan edistäjänä. Väestörekisterikeskuksen toiminnan tulisi
kuitenkin olla neutraalia suhteessa vakaumuksiin. Koteihin lähetettävässä
lomakkeessa tulisi keskittyä vain tarvittavien tietojen eli nimien ja
äidinkielen ilmoittamiseen. Seurakuntien pyrkimys kalastaa vastasyntyneitä jäsenikseen
olkoon siis seurakuntien sisäinen asia, josta valtio pysyy erossa. Lapsen
liittäminen uskonnolliseen yhteisöön on toki ylipäätään kyseenalaista; liittyminen
kannattaisi luultavimmin tehdä mahdolliseksi vasta aikuisiällä.)
Laajasalo on myös
ilveillyt, että Suomen ateistit olisivat ”etnisesti luterilaisia”. Tällaisia
pahanilkisiä päättömyyksiä on vaikea ymmärtää, ellei niiden tavoite ole asiallisen
keskustelun estäminen. Tai sitten narrimaisuus selittyy sillä, että Laajasalo
itsekin epäilee ideologiansa ja kirkon etuoikeuksien mielekkyyttä ja joutuu sen
vuoksi keksimään kaikenlaista. Niin tai näin, piispanviran myötä Laajasalon
suulaus saattaa muuttaa luonnettaan; ehkä hän jopa uskaltaa todeta, että Suomen
luterilaiset ovat etnisesti pakanoita.
Mutta nyt hieman
vakavampi kysymys uskosta ja moraalista: tekeekö uskonnollisuus joistakin
ihmisistä parempia? Tämä on mahdollista, ehkä jopa luultavaa. Vaikutus saattaa
tulla myös kiertoteitse: usko saattaa esimerkiksi auttaa irti alkoholista, mikä
taas saattaa vähentää väkivaltaisuutta. Samalla on kuitenkin ilmeistä, että kukaan
ei tee hyviä tekoja pelkästään uskonsa takia. Lisäksi olivatpa uskonnon
myönteiset vaikutukset kuinka yleisiä tahansa, uskonnottomuuden moraaliset
vaikutukset ovat kannatettavampia. Uskonnoton ihminen esimerkiksi harvemmin
kieltää lääketieteellistä hoitoa lapselta tai estää biokemiallista tutkimusta.
Uskonnoton ihminen ei myöskään yhtä todennäköisesti vastusta parantumattomassa
taudissa kituvan toivetta avustettuun kuolemaan, saati vaadi kuolemaa vääräuskoiselle
tai uskostaan luopuneelle. Historian raakoja, uskontoon perustuvia vainoja ei tässä
yhteydessä tarvitse edes mainita.
Uskonnon
lievillä muodoilla saattaa toki olla jonkinlainen puskurivaikutus: ehkä
maltillisuus suojaa fundamentalistisilta ääriliikkeiltä paremmin kuin kansan täysi
uskonnottomuus. Tämä on mahdollista, mutta sellaisesta ei kuitenkaan ole
näyttöä. Maltillinen enemmistö saattaa jopa olla edellytys ääriryhmien
olemassaololle. (Sellaisestakaan ei toki ole näyttöä.)
Varmuudella
voidaan oikeastaan sanoa vain, että usko saattaa joko herättää auttamishalua
tai se saattaa herättää murhanhimoa. Joskus usko taas kannustaa silpomaan
lasten sukuelimiä. Näiden ääriesimerkkien
väliin mahtuu vielä kaikenlaisia julmuuksia: naisen tulee olla alisteisessa
asemassa, aviomiehellä tulee olla oikeus avioseksiin ja -väkivaltaan,
homoseksuaalisuus ja ehkäisy ovat syntiä, teuraseläin pitää tappaa viiltämällä
kurkku auki ja niin edelleen. Jotkut uskontoon kytkeytyvät ajatukset taas kertovat
lähinnä tietämättömyydestä tai indoktrinaatiosta: evoluutiota ei ole tapahtunut
ja ilman uskoa ole oikeaa ja väärää.
Edellä
lueteltuja näkemyksiä ja tekoja ei tule kunnioittaa, vaan niitä pitää kritisoida
ja ne tulee tehdä naurunalaiseksi. Kritiikki kannattaa myös ulottaa pidemmälle, uskoon itseensä.
Syy tähän on se, että usko ohjaa tyytymään tietämättömyyteen ja
dogmaattisuuteen. Tämä tekee uskomisesta moraalitonta, vaikka se joskus jonkun
luonnetta hetkellisesti parantaisikin. (Suomessa uskovainen tuntuu lähinnä
uskovan uskomiseen eli siihen, että ihmiset tarvitsisivat uskoa. Tällä he
käytännössä tarkoittavat, että ihmiset tarvitsevat poliisia.)
Kuinka
aktiivisesti uskontojen moraalittomuuksia kannattaa tuoda esiin? Riippuu,
keneltä kysyy ja mikä on tavoite. Ateismin ja rationalismin imagojen kannalta
toimivin strategia saattaa olla keskittyminen käytännön toimiin, kuten vaatimuksiin
yhdenvertaisesta kohtelusta kouluissa, armeijassa ja hautaustoimessa. Tämä ei
tarkoita sitä, että ateistin olisi muutoin vaiettava. Päinvastoin, keskusteluun
kannattaa osallistua laajalla rintamalla, käytännönläheisestä päivänpolitiikasta eettisiin
ja eksistentiaalisiin linjanvetoihin asti. On aika osoittaa, että aika on ajanut uskontoon perustuvien näkemysten ohi.
PS. Suosituimmaksi twitter-merkinnäkseni – minulla on vähän
seuraajia, enkä ole sosiaalisessa mediassa kovin aktiivinen – tuli viime
torstainen vastaukseni seuraavaan tuttavani twiittiin:
Miksi joukko miehiä saa kilarit, kun todetaan, että naisten palkat on pienemmät? Varmaan pelkäävät, että asialle tehtäis jotain.
En halunnut
ottaa näin asenteelliseen avaukseen muutoin kantaa, vaan vastasin vain
oheisella kuvalla. Täällä on aiempi blogimerkintäni aiheeseen liittyen. En
ole vielä kuullut pitävää perustelua sille, miksi keskimääräinen palkkaero Suomessa
olisi (lähinnä) syrjintä- tai edes tasa-arvokysymys. En myöskään ole nähnyt
laskelmia, miten palkkaerokysymys ratkaistaisiin oikeudenmukaisella tavalla. (Yllättävän
moni on sen sijaan kritiikittä puolustanut Finlaysonin lyhyttä kampanjaa
naisille halvemmista lakanoista. Tempaustahan perusteltiin sillä, että keskimäärin
nainen tienaa miestä vähemmän. Huvittavaa on ollut se, että kyseisen firman
toimitusjohtaja kuvittelee tietävänsä palkkaeroista riittävästi kampanjoidakseen
tavalla, joka on lainkirjainta vastaan, mutta että hän ei silti pysty kertomaan
palkkatilannetta oman firmansa kohdalla. Sukupuolten palkkaerot Finlaysonilla ovat
kuulemma monimutkainen juttu, johon ”vaikuttavat esimerkiksi sapatit ja
toistenkin työnantajien palveluksessa tehdyt työt”. No, turhan tyyriitä heidän
petivaatteensa taitavat tietokirjailijan kukkarolle ollakin.) |
| Lisäys 8.9.: Juttu Suomen Kuvalehdessä 34/2017. |