perjantai 31. maaliskuuta 2017

Berg, deWaal ja Dawkins ihmisen pahuudesta

Luin pintapuolisesti Lasse Bergin ruotsalaisen bestsellerin Kalaharin aamunkoitto: Miten ihmisestä tuli ihminen (Into 2012, alkup. 2005). Berg kävi kirjaansa varten haastattelemassa muun muassa Steven Pinkeriä ja Frans deWaalia. Bergin mukaan ajatus siitä, että ihminen on paha
...on saanut tukea niinkin johtavilta evoluutiobiologeilta kuin Konrad Lorenzilta 1960-luvulla ja muutama vuosikymmen myöhemmin Richard Dawkinsilta (teoksessa Geenin itsekkyys), joka suorastaan määrittelee, että ihminen syntyy itsekkäänä ja hänet on kasvatettava auliuteen ja altruismiin.

Lausunnosta huomaa, että Berg ei ole Dawkinsiaan lukenut. Mahdollisesti hän on nojannut vain deWaalin kanssa käytyyn keskusteluun. Miksi Bergin kommentti sitten on epäreilu? Dawkins nimenomaan selittää Geenin itsekkyydessä [1], miten altruismi on voinut evolutiivisesti kehittyä. Käyn Dawkinsin näkemyksen ja deWaalin kanssa käydyn kiistan kattavasti läpi Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani (s. 119–132). deWaalista Dawkins kirjoittaa:

De Waalin kirja on täynnä anekdotaalisia esimerkkejä (joiden ei tulisi yllättää ketään), että eläimet ovat toisinaan mukavia toisiaan kohtaan, tekevät yhteistyötä molempien osapuolten eduksi, välittävät toistensa hyvinvoinnista, lohduttavat toisiaan onnettomuuden hetkinä, jakavat ruokaa ja tekevät muita sydäntä lämmittäviä hyviä tekoja. Olen aina ollut sitä mieltä, että suuri osa eläinten luonteesta on altruistista, yhteistyökykyistä ja jopa noudattaa hyväntahtoisia omakohtaisia tunteita, mutta se seuraa itsekkyydestä geenin tasolla pikemminkin kuin on ristiriidassa sen kanssa. Eläimet ovat joskus mukavia, joskus ilkeitä, koska molemmat ovat geenien etu eri aikoina. Juuri siksi puhumme ”itsekkäästä geenistä” emmekä vaikkapa ”itsekkäästä simpanssista”. Vastustus, jota de Waal ja muut ovat nostaneet biologien välille, jotka joko uskovat, että ihmis- ja eläinluonto ovat perusteiltaan itsekkäitä, tai jotka uskovat, että se on perusteiltaan ”hyväluontoinen”, on vääränlainen vastakkainasettelu – huonoa runoutta. 

deWaal on erinomainen tieteen popularisoija ja apinatutkija, mutta hän on ajoittain sortunut romanttisiin luulotelmiin, kuten Dawkins asian ilmaisee. deWaal on esimerkiksi korostanut bonobojen rauhanomaisuutta ja väittää, että ihmisen esivanhemmat olivat enemmän bonoboiden kuin aggressiivisempien simpanssien kaltaisia. Dawkins toteaa tähän, että toki ihmiset muistuttavat toista lajia enemmän kuin toista joissakin suhteissa ja erittäin todennäköisesti toista lajia toisissa suhteissa. Niin tai näin, deWaalin itseään korostavista yleistyksistä on turha huolestua (hän esim. sanoo, että ”Biologille tekee vielä nykyisinkin yhtä kipeää kuin mädän viisaudenhampaan poistaminen myöntää, että ihmisessä voi olla luonnostaan hyvää” Berg, s. 47). deWaalin lisäksi ei nimittäin ole monia, jotka ovat yhtä voimallisesti edistäneet evolutiivista ihmistutkimusta.

[1] Geenin itsekkyys ilmestyi jo vuonna 1976, ei vuosikymmeniä Lorenzia myöhemmin.


PS. Helsingin Sanomissa oli tänään kaksi ilahduttavaa kirjoitusta. Toinen paljastaa yrityksen hyväksikäyttää tieteellistä artikkelia oman asian ajamiseen, vaikka kyseinen artikkeli ei asiaan liity. Toinen taas toteaa, että edes kuona-aineelle ei ole tarkkaa määritelmää, saati detoxille. Myöskään ilmausta ”parantaa aineenvaihduntaa” ei ole määritelty kunnolla. Onko hikoilu tai virtsaamisen lisääntyminen sitä? Entä kuumeen nousu? (Olen kirjoittanut detoxista tämän merkinnän jälkikirjoituksessa; kyse oli Ruohonjuurikaupan valheellisesta mainonnasta.)


torstai 30. maaliskuuta 2017

Lyhyesti anoreksiasta (ja huuhaasta)

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (maaliskuu 2017) on erään anorektikon sairaskertomus. Siinä on oheisessa kuvassa oleva maininta anoreksian mahdollisesta evolutiivisesta selityksestä. Shan Guisingerin vuonna 2003 julkaiseman teorian mukaan nälän vaivaamat varhaiset nomadit päätyivät useammin hedelmällisille seuduille, jos heidän joukossaan oli hyperaktiivisia, päättäväisiä ja nälkiintymisensä kiistäviä yksilöitä (Psychological Review 110(4):745-61).

Suomessa Heikki Sarmaja kertoi minulle vastaavan teoriansa jokunen vuosi ennen Guisingerin julkaisua. Teorian mukaan anoreksia on perua savanniolosuhteista, joissa sellainen perhe pysyi muita paremmin hengissä, jossa joku perheenjäsenistä kehitti pakkomielteen ruoasta (mutta nimenomaan ei sen syömisestä) ja jossa hän alkoi tunnollisesti ja väsymättömästi etsiä merkkejä suuhunpantavasta.

Molempia teorioita on hankala testata, mutta molempien perusteella voidaan tehdä ennusteita anoreksian kulusta ja sen kehittymistä edesauttavista olosuhteista. Onko anorektikko esimerkiksi keskimäärin perhekeskeisempi? Tai onko hänellä muita todennäköisemmin sisaruksia? 


PS. Lyhyt arvio kirjasta Yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia (Harri ja Ilkka Virolainen, Tammi 2014).

Kirjan tekijät toteavat, että heillä molemmilla on tohtorintutkinto ja neljä maisterintutkintoa. Teokselta voidaan siis odottaa teräviä ja järkeenkäyviä perusteluita? Väärin. Pystyin lukemaan kirjaa vain selaillen siinä olevien katteettomien, kritiikittömien ja moneen kertaan kumottujen huuhaaväitteiden vuoksi. Olisi tietysti hyvä sitkeästi syventyä ihmisten ajatteluvinoumiin ja niiden oikomiseen, mutta joskus se vain tuntuu veden kantamiselta kaivoon. Kaivo saattaa täyttyä hetkeksi, mutta juomaveden lähteeksi siitä ei ole. Tekeleen paras puoli on muistutus siitä, että koulutus ei estä yksilöä tekemästä virhepäätelmiä tai ihannoimasta mystisismiä ja tietämättömyyttä. Koulutus ei myöskään tuo halua etsiä selityksiä tai todisteita. (Ks. keskusteluni henkiparantuneen kanssa.)

Yliluonnollisista kokemuksista Virolaiset kirjoittavat, että mitä enemmän he ovat olleet niitä todistamassa, sitä luonnollisemmaksi heidän suhtautumisensa yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan on tullut. He ovat tässä varmasti rehellisiä. He ovat kuitenkin oikeilla jäljillä myös toisessa mielessä. Yliluonnolliseksi voidaan nimittäin sanoa vain ilmiötä, josta tiedetään, että se ei selity luonnollisilla, fysikaalisilla ja tunnettavissa olevilla seikoilla. Tähän liittyy paradoksi: jotta meillä olisi tällainen tieto, ilmiöstä pitäisi tietää kaikki. Ja tällöin ilmiö ei enää olisi yliluonnollinen.

Yliluonnollinen on luonnollista myös siksi, että yliluonnolliset kokemukset – jos ne eivät selity tietämättömyydellä – selittyvät ihmismielelle tyypillisillä ominaisuuksilla, kuten johdateltavuudella, harhoilla ja hallusinaatioilla, unihalvauksilla, aivojen hapenpuutteella ja muilla vastaavilla psykologisilla ja psykiatrisilla ilmiöillä. Toki yliluonnolliseksi voitaisiin kutsua kaikkea, mille ei vielä ole löydetty selitystä, mutta tässä ei olisi mieltä. Kompassikin olisi ollut yliluonnollinen vielä parisataa vuotta sitten.

Virolaiset tarkoittavatkin luonnollisuuskommenteillaan jotakin muuta. He kirjoittavat: ”Tässä kirjassa kyse ei ole silmänkääntötempuista tai aistiharhoista vaan aidoista ilmiöistä.” He myös toteavat, että ”tieteellisissä tutkimuksissa on saatu vahvistusta niiden olemassaolosta”. Eli kyse ei ole mielenominaisuuksista vaan nimenomaan selittämättömissä olevan olemassaolosta. Toisaalta perään he osoittavat epäjohdonmukaisuutensa ja toteavat, että yliluonnollisia ilmiöitä kuitenkin ”kyetään nykyisin selittämään myös tieteen avulla”. He eivät kuitenkaan kerro, mikä ilmiöstä silloin enää tekisi yliluonnollisen. Niin tai näin, on vaikea kuvitella epärehellisempää tapaa puolustaa huuhaata kuin Virolaisten vetoaminen tieteeseen ja titteleihinsä.

Kaiken huippu on Virolaisten valitus, että ”vaatimustaso yliluonnollisten ilmiöiden todistamiselle on ollut selvästi korkeampi kuin muilla tieteenaloilla”. Lause piti lukea uudelleen. Miten niin muilla tieteenaloilla? Onko yliluonnollistakin koskevaa tiedettä muka olemassa (muutoin kuin ihmisten kokemuksien ja psyyken selvittämistä)? Lisäksi luulisi maisterirohmujenkin tietävän, että tieteeseen kuuluu sisäsyntyinen epäily ja kritiikki etenkin omia teorioita kohtaan. ”Entä jos olen väärässä?” Jos itsekritiikki ei riitä, kollegoilta tuleva palaute hoitaa homman. (Vai onko tosiaan niin, että tieteen itseään korjaavuus ei päde Virolaisten opiskelemissa kauppa-, liikunta- ja kasvatustieteissä?)

Virolaiset jatkavat: ”jopa erittäin hyvin ja luotettavasti tehtyjä tutkimuksia on vähätelty, vaikka muissa tieteissä [sic] uuden tiedon esiintulo otettaisiin avosylin vastaan ja sitä ylistettäisiin maailmanlaajuisesti.” Miten Virolaiset sitten puolustautuvat tieteilijöiden asettamia ”epäreiluja” vaatimuksia vastaan? Huuhaaporukoiden vakiovastaus tieteellisen tarkkoihin koeasetelmiin on jo vuosikymmenten ajan ollut se, että ”kokeen luoma huono energia estää ilmiötä tapahtumasta”. Tähän vetoavat myös Virolaiset: ”Esimerkiksi niin kutsuttu kuudes aisti aktivoituu silloin, kun ihminen ei yritä liikaa”.

Niin kehno esitys kuin tämä kirja onkin, en osaa Virolaisille ärsyyntyä. Luultavasti he jollakin tasolla uskovat huuhaaseen itsekin – ja parempi onkin uskoa, saavathan he siitä rahaa. Kansalaisilla taas on oikeus käyttää aikaansa ja rahojansa mihin tahansa, jos se ei vahingoita muita. Silti Virolaisten tapa hyödyntää ihmisten tietämättömyyttä on lähes yhtä vastenmielistä kuin lapsen pelotteleminen helvetin tulilla ja ikuisella kadotuksella. Kustantaja Tammelta kysyisin, eikö rahastaminen ihmisten hyväuskoisuudella ja harhauttamisella hävetä. Tai koska viimeksi olette kustantaneet jotakin tolkullista ja merkittävää?

PS 2. Hyväuskoisia hölmöjä on helppo hallita. Oheisen kuvan jutussa tätä esitetään yhdeksi syyksi, miksi huuhaa uppoaa venäläisiin: hallinto ei halua herättää kriittistä ajattelua kansalaisissaan. Tunnen venäläisistä lähinnä joko kulttuuriväkeä tai hyvin koulutettuja pietarilaisia, joten jutun lukemat vaikkapa ennustajiin turvautujien osuudesta olivat jonkinlainen yllätys. Onko Venäjällä aktiivisia skeptikkojärjestöjä? Ja uskaltavatko ne pitää yhteyksiä muun maailman skeptikoihin?


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Vihapuhe tulee sallia

Viime viikonloppuna tarjosin alla olevaa tekstiä HS:n mielipidepalstalle, mutta en saanut lehdeltä vastausta. Kirjoituksessa puolustan sananvapautta; lähinnä sitä, että yksilöllä on oikeus tahria itsensä niin likaiseksi kuin hän mielii. (Edelleen paljon mieluummin käsittelisin ihmisen käyttäytymisen selittämiseen liittyviä tieteellisiä kysymyksiä, enkä tällaisia poliittisia teemoja. Mielipidekirjoitukseni alla on vielä kuvitteellinen lehdistötiedote kuvitteellisesta tempauksesta ilmaisunvapauden puolesta. Jälkikirjoituksessa taas palataan lyhyesti niin kutsuttuun fasilitoituun kommunikointiin – tai pikemminkin ”kommunikointiin”.)

 - - -

Vihapuhetta ei tule kieltää

Sananvapauden pimeänä puolena voidaan pitää vihapuhetta. Sitä on viime aikoina pyritty rajoittamaan ja siitä on jopa toivottu rangaistavaa. Vihapuhetta ei kuitenkaan ole määritelty riittävän selkeästi, jotta se voitaisiin mielekkäästi lailla kieltää. Jos vihantunteiden ilmaisemisesta tai edes vihaan yllyttämisestä aletaan rangaista, olemme lähellä orwellilaisten ajatusrikosten maailmaa. Siellä ei ole ilmaisun-, uskonnon- tai omantunnonvapautta. Tuomioistuintenkin riippumattomuus on kyseenalainen.

Vastoin yleistä pelkoa vihapuhe ei myöskään aiheuta ääritekoja tai synnytä ääriliikkeitä. Asia on luultavasti täsmälleen päinvastainen: ilmaisunvapaus on tae rauhanomaisuudelle. Tämä koskee toki vain demokraattisia oikeusvaltioita. Diktatuureissa vihapuheella on suurempi vaikutus, sillä niissä ei samalla tavoin uskalleta puolustaa vihapuheen kohdetta.

Entä rotuun perustuvat halventavat yleistykset? Ne loukkaavat kyseessä olevaa roturyhmää ja kaikkia vähänkään valveutuneita kansalaisia. Demokratiassa sananvapauden on silti ulotuttava rasismiin asti. Niin kauan kuin yksilön kunniaa ei loukata ja niin kauan kuin ketään ei lyödä tai yllytetä siihen, loukkaaviakin väitteitä on suvaittava. Ei-toivotun puheen ja ei-toivottujen tekojen välillä on selvä ero.

Rasistiraasun on siis annettava saada kuulostaa rasistiraasulta. Ja pelkoa lietsovan populistin on saatava paljastaa, millaisissa myrkyissä hän muhii. Sittenpähän ihmiset tietävät. Rotuun tai etniseen ryhmään perustuva panettelu ja syrjintä ovat niin itsestään selvästi väärin, että yhteiskunta kykenee hoitamaan sellaisen vaivattomasti ja sivistyneesti – jos lehdistö ja muut mediat vain ovat vapaita ja keskustelevia.

Vihapuhe on siis mahdollista pitää aisoissa ilman että ketään tarvitsee pakottaa itsesensuuriin tai että oikeuslaitos tarjoaa kenellekään katkeroituneen uhriutumisen tuomaa poliittista suosiota.

Lisäksi jos ihmiset pelkäävät rangaistusta loukkaavista puheistaan, olojen parantaminen tulee vaikeammaksi. Yhteiskunnalliset muutokset kun aina loukkaavat jotakuta. Esimerkiksi tasa-arvoiseen avioliittoon siirtyminen oli kova pala monelle uskovaiselle. Vapaassa yhteiskunnassa asiaa uskallettiin siitä huolimatta ajaa. Siksi vaikkapa rienaavia ja huonolla maulla tehtyjä pilakuvia on silloin tällöin julkaistava. Se muistuttaa, että kansalaisilla on oikeus pyrkiä yhteiskuntaa parantamaan. Sensuurin vaikutukset ovat pitkällä aikavälillä pahempia kuin vaikutukset, joita sensuurin kohteilla mahdollisesti olisi.

Osmo Tammisalo
Tietokirjailija ja pilapiirtäjä
Helsinki

 - - -

LEHDISTÖTIEDOTE

Tiedämme, että tempauksemme on infantiili ja että se tuskin edistää ajamaamme asiaa. Tiedämme myös, että tempauksemme loukkaa monia ja että monet eivät tekoamme ymmärrä tai pitävät sitä yksinkertaisesti typeränä. Mekin pidämme tätä typeränä.

Tieto siitä, että ihmiset voivat ilmaista itseään typerästi, pelleillen, huonolla maulla ja silti ilman väkivallan pelkoa, kuitenkin ohittaa edellä mainitut mielipiteet.

Tempauksessa tulemme polttamaan – paloturvallisesti ja ympäristöä likaamatta – seuraavia esineitä: Raamattu, Koraani, Lajien synty, Pääoma, Suomen, Ruotsin, Viron, Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Venäjän liput sekä muutamien nykyisten, eläköityneiden ja edesmenneiden valtioiden johtohenkilöiden kuvia. Tunnistamme, että näitä asioita saatetaan pitää pyhinä ja osaa meistäkin arveluttaa vaikkapa siniristilipun polttaminen.

Meille oikeus ilmaista itseään vapaasti on kuitenkin pyhä asia. Meitä loukkaa ajatus, että jokin esine tai ajatus nauttisi lainsuojaa sen takia, että joku pitää sitä pyhänä. Lain ei tule antaa pyhyyden määrittelyä yksityisten ihmisten tai ihmisryhmien käsiin.

Pääpyrkimyksemme on, että yhteiskunta sitoutuu edistämään rationalismia ja laajoja yksilönvapauksia. Kansalaisten on tiedettävä, että he elävät yhteiskunnassa, joka puolustaa sanomisen ja omantunnon vapautta. Sellainen mahdollistaa pyrkimykset yhteiskunnan parantamiseksi.

Tämä on siis kuvitteellinen lehdistötiedote kuvitteellisesta tempauksesta. Lähtisikö tällaiseen nykypäivänä ihmisiä mukaan? En usko. Näen kuitenkin tämänkaltaisen tempauksen tällä hetkellä tarpeellisena. Vapaa-ajattelijoilla oli jokunen vuosi sitten julkisuustempaus, jossa ihmiset saivat vaihtaa Raamattunsa pornolehtiin. Skeptikot taas yrittivät Hakaniemen torilla tehdä joukkoitsemurhaa nauttimalla homeopaattisia valmisteita. Olipa näistä julkisuuskikoista mitä mieltä tahansa, tempaukset herättävät keskustelua ja ne muistetaan vielä vuosien jälkeenkin. Yllä olevaa tiedotetta saa vapaasti käyttää, jos joku haluaa tempaista...

 - - -

PS. Fasilitoitu kommunikaatio ja tapaus Tuomas Alatalo nousivat esiin Helsingin Sanomissa 21.2.2017Jutussa mainittu lastenneurologian linjajohtaja Hannu Heiskala tyrmää ajatuksen, että Alatalo olisi kirjansa kirjoittanut: ”Ei missään tapauksessa.” Autismi- ja aspergerliiton toiminnanjohtaja Tarja Parviainen sen sijaan on yllättävän epäselvä fasilitointikannastaan: ”Jos se on keino, jolla viestiä saadaan ulos, siksi sitä käytetään.” Tietysti jos fasilitointi toimisi, sitä olisi mielekästä käyttää. Kyse on nimenomaan sen toimimisesta/toimimattomuudesta, johon Parviaisen tulisi ottaa jokin kanta. Kykeneekö yksilö siis kommunikoimaan fasilitaatiolla, jos hän ei kommunikointiin muilla tavoin kykene? Nykytutkimus sanoo ei.

Tuomas Alatalo (siis hänen fasilitoijansa) vastasi 7.3. mielipidekirjoituksella, väittäen esimerkiksi seuraavasti: ”Minulle ehdotettiin kuvien käyttöä kommunikoinnissa, mutta on tyhmää tyytyä kuvaan, kun voi luoda sanan. Olen kirjoittanut aiheesta täällä jälkikirjoituksessa. Siihen ei ole paljon lisättävää. Fasilitoinnin toimivuus olisi helppo ja tärkeä testata tapauskohtaisesti. Annetaan fasilitoitavan nähdä jokin kuva, jota fasilitoija ei näe. Osaisiko vaikkapa Tuomas Alatalo fasilitoinnin avulla kertoa kuvasta? Jos hän siihen kykenisi, asia olisi varmasti jo tullut ilmi. Olen Alatalon suhteen mieluusti väärässä, mutta se ei riitä: tarvitsen todisteita – ja mieluiten näkisin niitä ennen tulevia kuntavaaleja. Vammaisen lapsen äiti ansaitsee kaiken myötätuntomme, mutta ei ole oikein, että hän voi jälleen halutessaan käyttää kaksi ääntä.