Jukka Häkkinen (2018): Outojen kokemusten psykologia. Docendo. Jyväskylä.
Olen vastikään arvioinut kaksi ihmisten ”yliluonnollisia” kokemuksia käsittelevää kirjaa. Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken Mielen rajoilla-teoksessa häiritsevää oli sen epätieteellinen ja paikoin tiedevihamielinen poljento. Arvioni oli pitkä ja rönsyilevä, mutta sain siitä silti hyvää palautetta. Oli mieltä lämmittävää huomata, että perusteellisille jutuille on edelleen kysyntää.
Toinen arvioni oli Jeena Ranckenin kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Teoksen ainoita häiritseviä puolia oli sen sisältämä löysä sosiaalitieteellinen teoretisointi. Se ei tuonut ilmiöön uutta eikä vienyt tutkimusta eteenpäin.
Näiden kirjojen jälkeen olin ilahtunut havaintopsykologi Jukka Häkkisen teoksesta Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Kirja vapauttaa outoja kokeneita ihmisiä peloista ja stigmoista tehokkaammin kuin kumpikaan edellä mainittu:
 |
| Kirjan loppusanat |
Uusi tutkimus osoittaa, että pelkoon tai häpeään ei ole syytä. Monet oudot kokemukset ovat aivojen meille tuottamia yllätyksiä, joiden perusteella ei ole syytä kyseenalaistaa kokijan mielenterveyttä tai rehellisyyttä (s. 8).
Tällä hetkellä kiinnostavin kirjan teemoista on kuolemanrajakokemukset. Jotkut ovat aiheen tiimoilla esittäneet, että tietoisuus olisi aivojen toiminnasta riippumaton henkimaailman ilmiö. Kyseistä teoriaa tukemaan on käytetty muun muassa kvanttiteoriaa ja alkeishiukkasia (kutsun tätä ”phantom-quantum” -puolusteluksi, koska väite on niin selvästi tuulesta temmattu ja koska käytännössä se ei ole falsifioitavissa). Pitkä lainaus Häkkiseltä on paikallaan:
Kvanttimekaniikka nähdään usein turvapaikkana, johon selittämättömät asiat voidaan sijoittaa. Tämä liittynee siihen, että kvanttimekaniikan arkiajattelun näkökulmasta epäintuitiiviset teoriat tarjoavat mukavan tuntuisen tavan irtautua ”länsimaisesta fysikalistisesta” tiedekäsityksestä ja sijoittaa sielu valittuun paikkaan aivojen ulkopuolella. Tämä on hassua, koska kvanttimekaniikka on kuitenkin länsimaisen fysiikan keskeisimpiä saavutuksia.
Innokkailta kvanttiteoreetikoilta unohtuu, että kvanttimekaniikan kielelliset kuvaukset ovat vain yrityksiä kuvata hyvin monimutkaisia matemaattisia teorioita. Kvanttimekaniikkaa työkseen tekevät eivät kirjoita eksoottisia käsitteitä viliseviä esseitä, vaan puuhailevat äärimmäisen monimutkaisen matematiikan parissa. Jos kvanttimekaniikkaa haluaa hyödyntää, ei voi vain poimia rusinoita pullasta ja käyttää kiinnostavia käsitteitä, vaan tulisi myös ymmärtää taustalla oleva matematiikka ja tehdä sen mukaista kokeellista tutkimusta. Se saattaa osoittautua vaikeaksi, koska ei ole osoitettu, että kvanttitason ilmiöillä olisi mitään tekemistä aivotoiminnan kanssa. Tämä johtuu siitä, että kvanttimekaniikka kuvailee hyvin pienen mittakaavan ilmiöitä, jotka eivät heilauta suuren mittakaavan asioita, kuten pöytiä, tuoleja tai edes hermosoluja.
Koska aivojen ja sielun erillisyyttä puoltavat teoriat vaikuttavat vain sanaleikeiltä vailla tieteellistä pohjaa, pyrin tässä luvussa pohtimaan maanläheisempiä, psykologiaan ja aivojen toimintaan perustuvia selityksiä. Vaikka kuolemanrajakokemuksen yhtenäisteoriaa ei ole olemassa, löytyy sen aivoperusteista paljon kiehtovia vihjeitä (s. 80-81).
 |
| Mikko Puttosen mainio juttu HS:ssa |
