Marx, postmodernismi ja identiteettipolitiikka - eli miten vähemmistöt joutuivat kärsimään hyvistä tarkoituksista

Francis Wheen kertoo Marxin Pääoma-teoksessaan (Ajatus Kirjat 2007), miten postmoderni totuusrelativismi tuli suosituksi joissakin ihmistieteissä:

Länsimaiden marxilaiset painottivat vahvasti yhteiskunnan ylärakenteen– kulttuurin, instituutioiden, kielen – merkitystä poliittisessa prosessissa, ja toisinaan ylärakenteen arvostus sai niin suuret mittasuhteet, että taloudellisen perustan merkitys tuntui unohtuvan kokonaan.

...biologisen perustan unohtamisesta puhumattakaan. Wheen jatkaa:

Koska maailman muuttaminen osoittautui oletettua hankalammaksi, marxilaiset päättivät keskittyä sen tulkitsemiseen. Tämä uusi ajatussuunta tuli tunnetuksi kulttuurintutkimuksena, joka nousi 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä kiistattomaan johtoasemaan monissa yliopistoissa ja vaikutti merkittävästi muun muassa historian-, maantieteen-,sosiologian-, antropologian- ja kirjallisuudentutkimukseen.

Tähän liittyen sosiologeista on sanottu, että heidän ensimmäinen virheensä oli Marxin oppien omaksuminen ja toinen virheensä oli Marxin hylkääminen. Wheenin mukaan Karl Marx ei olisi voinut kuvitella, että tuotannon ja vaihdannan piiri määriteltäisiin tulevaisuudessa niin laveasti ja että kaikki tavarat suippokärkisistä kengistä sanomalehtikuviin ja pop-levyistä aamiaismuropakkauksiin muuttuisivat ”teksteiksi”, joita voitiin ”lukea”. Wheen jatkaa:

Massakulttuurikritiikki korvautui asteittain suuntauksella, jonka edustajat tarkastelivat, miten näitä arkisia tekstejä tulkittiin ja miten niihin suhtauduttiin. Kun kulttuurintutkimuksessa tapahtui lopulta niin sanottu kielellinen käänne – joka kehittyi strukturalismin, jälkistrukturalismin ja dekonstruktion kautta postmodernismiksi – koko suuntaus alkoi haiskahtaa keinolta, jonka turvin politiikkaan ei tarvinnut sekaantua enää lainkaan, vaikka suuri osa kulttuurintutkimuksen nimeen vannovista käytti yhä titteliä
”marxilainen”. 

Heidän leikkisän jääräpäinen logiikkansa, että mikään ei ole varmaa eikä totuudellista, johti lopulta kaikin puolin sitoutumattomaan ja arvoista riippumattomaan relativismiin, joka kykeni samaan hengenvetoon ylistämään sekä amerikkalaista populaarikulttuuria että keskiaikaista taikauskoa ilman tunnontuskien häivääkään (s. 132–134).

(Luin vastikään myös Peter Singerin Marx-kirjan [1980/2013], jonka pointit koetan myöhemmin avata.)

Wheenin huomio akateemisesta huuhaasta – vaikka hän ei käytäkään niin voimakasta ilmausta – on yhteydessä akateemisen vasemmiston parissa 2000-luvulla voimistuneeseen niin kutsuttuun identiteettipolitiikkaan (ks. esim. F. Fukuyaman teos Identity ja J. Vartiaisen kirja-arvio). Suomen oloissa ilmiö ei ole yhtä merkityksellinen kuin Yhdysvalloissa, vaikka jotkin yksityiskohdat ovatkin varsin samankaltaisia.

Identiteettipolitiikan taustalla on Fukuyaman mukaan globalisaatio ja työväestön keskiluokkaistuminen. Niiden ansiosta vasemmisto ei enää nähnyt tarpeelliseksi keskittyä luokkasolidaarisuuteen. Tilalle tuli sellaisten yhä pienempien väestöryhmien huomioiminen, jotka tulivat tai kokivat tulleensa marginalisoiduiksi – kukin omalla erityislaatuisella tavallaan. Vasemmisto siis hylkäsi työväestön ja alkoi vaatia vähemmistöryhmille erityistä tunnistamista ja tunnustamista.

Tarkoitusperät olivat hyviä, ja jonkin verran saatiin myös hyviä tuloksia. Lainsäätäjät alkoivat voimakkaammin huomioida marginalisoitujen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Ulkopuoliset alkoivat paremmin ymmärtää vähemmistöjen ongelmia. Tällä luultavasti oli vaikutuksia jopa vähemmistöjen materiaaliseen hyvinvointiin.

Eliitin harrastama kinastelu kulttuurisista identiteeteistä saattoi kuitenkin samalla olla haitallista. Yhä harvempi tuli pohtineeksi sitä, miten todellisuudessa voitaisiin lisätä ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Ratkaisuehdotuksistakin tuli ristiriitaisia. Esimerkiksi naisten aliedustukseen korkeissa asemissa ehdotettiin toisenlaista syrjinnän muotoa eli sukupuolikiintiöitä. Aivan kuten alussa mainittu postmodernismi, myös identiteettipolitiikka näytti haittaavan selkeää ajattelua.

Olipa identiteettipolitiikan vaikutukset millaisia tahansa, yleinen asenneilmasto oli jo muuttunut vähemmistöjä kohtaan myönteisemmäksi. (Paras esimerkki onnistuneesta kampanjoinnista lienee homoseksuaalien vapautusliike, joka jopa sai sanan gay, iloinen, tarkoittamaan homoa.) Muutoksen tuulet eivät kuitenkaan ilahduttaneet kaikkia. Tietyissä piireissä vähemmistöihin suhtauduttiin edelleen syrjivästi ja epäkunnioittavasti. Tämä muutoksen hitaus yhtäällä ja saavutetut voitot toisaalla lisäsivät identiteettipolitiikan suosiota. Vähemmistöissä alettiin tukeutua yhä voimakkaammin muusta yhteiskunnasta erilliseen ryhmäidentiteettiin, ja sen perusteella alettiin myös vaatia kunnioitusta. Jotkin ryhmät alkoivat noudattaa kaksoisstandardeja ja vaatia enemmän kuin yhtäläistä kohtelua kaikille. Tämä aiheutti vastareaktion: moni valtaväestön edustaja alkoi kokea, että heitä painostetaan ylistämään teennäisiä identiteettejä.

Identiteetit ja ideologiat eivät ansaitse turvapaikkoja

On ilmeistä, että vähemmistöillä oli ja edelleen on syrjintäkokemuksia. Niiden korostaminen ei kuitenkaan ollut toimiva strategia. Vähemmistön harjoittaman politiikan tai vähemmistön omaksuman taustaideologian kritiikki esimerkiksi ohitettiin usein vihjailemalla, että kriitikko haluaa vain vähätellä syrjintää. Vähemmistöideologioiden kriitikoita myös demonisoitiin ja yritettiin vaientaa. Mielipiteenvaihdosta tuli riitaisampaa, ja keskusteluyhteys jäi muodostumatta. Vaikka identiteettipolitiikan tarkoitusperät olivat hyviä – vähemmistöjen suojelu – ongelmien rationaalinen ratkaiseminen hankaloitui. Jopa sananvapaus alkoi monien mielestä olla uhattuna. Myös ero sanojen ja väkivallan välillä näytti hämärtyvän.

Identiteettiin keskittyvä politikointi saattoi tehdä suositumpaa myös uhriutumisstrategiasta. Osa jopa Euroopan ja Yhdysvaltain työväestöstä alkoi pitää itseään uhrina, erityisesti syrjäseutujen ja pikkukaupunkien asukkaat. He näkivät itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin sortamana ressukkana, jonka arvoja ja hyvinvointia media ja vallanpitäjät eivät enää kunnioita. Työväen uhriutuminen keräsi voimaa populistipelottelijoilta, kunnes lopulta identiteettipolitiikka päätyi ruokkimaan myös konservatismia. Ihmiset alkoivat yhä enemmän tarkastella itseään uhri-identiteetin kautta, ilman pyrkimystä harkintaan ja rakentavaan sovintoon. Alun lupauksistaan huolimatta sosiaalinen mediakin päätyi vain voimistamaan jakolinjoja.

Kaikki haluavat ja useimmat myös ansaitsevat tulla arvostetuiksi ja hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Yhteiskunta ei silti voi nojata itseriittoisten pienryhmien kokemaan arvokkuuden kaipuuseen, etenkään jos ryhmän itsearvostus nojaa nurkkakuntaiseen pienryhmäidentiteettiin ja/tai syrjintäkokemuksiin. Vähemmistöryhmän jäsenten yhteinen historia ja yhteiset kokemukset eivät siis ole sellaisia valistuksen ja laillisuuden ydinarvoja, joiden varaan yhteiskunnan tulee rakentua. Kokemukset ovat vain kokemuksia; sinänsä merkittäviä ja todellisia mutta sellaisinaan huonoja lähtökohtia politiikanteolle.

Ryhmäytymistaipumus tulee epäilemättä seuraamaan ihmislajia kaikkialle. Historian hirmuteot kertovat juuri tästä. Siksi ryhmäytymisilmiöstä on löydettävä yksilöitä ja yhteisöjä yhdistäviä piirteitä. Pienyhteisöjen on ennen kaikkea ymmärrettävä, että niillä on vahva yhteinen intressi toivoa, että olisi jokin pienyhteisöjen vaikutusvaltaa tasapainottava vastavoima. Ilman sananvapauteen sitoutunutta vastavoimaa jokin suvaitsematon ja autoritaarinen yhteisö saattaisi saada niin paljon valtaa, että se lopulta alkaisi sortaa kenties juuri meidän yhteisöämme. Tämä on (tai sen tulisi olla) kaikkia vähemmistöryhmiä yhdistävä tekijä: toive asua laillisuusperiaatteeseen nojaavassa liberaalissa demokratiassa.

Autoritaaristen vähemmistöjen vallanhalu on myös syy, miksi kaikkien vähemmistöidentiteettien arvostuksen on koko ajan oltava katkolla. Ideologiat tai identiteetit eivät ansaitse turvapaikkoja, ryhmän kunnia ei ansaitse suojaa. Vain yksilö ansaitsee.

--

PS. Poliittisessa ja tieteellisessä keskustelussa on helppo sortua epätarkkuuksiin ja epäolennaisuuksiin. Osasta niistä on kuitenkin helppo päästä eroon. Tässä on joitakin sudenkuoppia, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

1 Keskimäärin -termi

Termi on sinänsä käyttökelpoinen ja ymmärrettävä, mutta etenkin tieteellisessä keskustelussa on hyvä tuoda ilmi, tarkoitetaanko sillä keskiarvoa vai mediaania. (Mediaani on jakauman keskimmäinen havaintoarvo, kun havainnot ovat suuruusjärjestyksessä.)

2 Anekdootit

Erilaisten kaskujen ja yksittäistapausten esitteleminen elävöittää tekstiä/puhetta ja saattaa tuoda pointin paremmin esiin, mutta anekdootti ei silti ole todiste. Anekdotaalinen todiste on jo itsessään ristiriitainen ilmaus, oksymoron.

3 Roikkuva komparatiivi

Monesti teksteissä törmää vertailumuotoon, josta ei kuitenkaan kerrota, mihin vertailu kohdistuu. Epämääräisyytensä takia roikkuva komparatiivi ei ole ilmauksena kovin vakuuttava.

4 Eufemismit ja dysfemismit

Erilaisia kaunistavia ja/tai rumentavia ilmaisuja käyttämällä on mahdollista herättää myönteisiä tai kielteisiä mielleyhtymiä. Esimerkiksi aborttioikeutta on Yhdysvalloissa puolustettu pro-choice –termillä ja aborttioikeutta on vastustettu pro-life –termillä (valinnan puolesta vs elämän puolesta). Keskustelusta tulee kuitenkin hedelmällisempää, jos osapuolet pyrkivät eroon eufemismistrategioistaan. (Edellisen virkkeen ilmaus ”hedelmällisempää” ei varsinaisesti ole roikkuva komparatiivi, koska lauseyhteydestä käy ilmi, että vertaaminen kohdistuu siihen, että osapuolet eivät pyrkisi eroon eufemismeistaan.)