Oheinen vastineeni Ivan Puopololle julkaistiin Skeptikko 3/2019 -lehdessä (ilman koulupoikamaista pila-/muotokuvaa). Vastineessa käydään läpi kaksi keskeistä teoriaa altruismin evoluutiolle. Mukaan ei mahtunut esimerkiksi parinvalinta, joka myös on saattanut voimistaa avuliaisuustaipumuksiamme. Tätä mahdollisuutta tukee muun muassa se, että kyselytutkimusten mukaan älykkyyden ja ulkonäön lisäksi yksi kumppaninvalinnan pääkriteereitä on kiltteys. Se ei toki ole sama kuin altruismi/avuliaisuus, mutta ainakin parisuhteen sisällä kiltteyttä ja altruismia on usein vaikea erottaa toisistaan. Myös herooismin on havaittu parantavan miesten asemaa parinvalintamarkkinoilla.
Altruismi ja sukupuoli tarvitsevat tarkat määritelmät
Ivan Puopolo analysoi altruismia eli uhrautuvaa avuliaisuutta Skeptikko 2/2019 -lehdessä. Puopolon kolumni paljastaa ongelmia, joita altruismin määritteleminen yksilön motiivien kautta synnyttää. Samankaltaisia ongelmia syntyy sukupuolen psykologisesta määritelmästä. Jos avuliaisuutta ja miesten ja naisten välisiä suhteita halutaan ymmärtää syvällisesti, altruismi ja sukupuoli kannattaa määritellä eksaktimmalla tavalla.
Mikäli yksilö auttaa toista saadakseen itselleen hyvää mieltä, kyse ei motiiveihin perustuvan määritelmän mukaan ole altruismista vaan pikemminkin itsekkyydestä. Puopolo tekee tästä niin kutsutusta psykologisesta egoismista sinänsä loogisen päätelmän: vain sellainen toiminta on aitoa altruismia, jota yksilö toiminnan hetkellä tietää katuvansa.
Tällaiselta temppuilulta ei altruismia tarkasteltaessa voitane kokonaan välttyä. Biologinen lähestymistapa kuitenkin vähentää tarvetta koulupoikamaiseen kikkailuun.
Altruismin kaksi selitystä: sukulaisuus ja vastavuoroisuus
Eläimet käyttäytyvät toisinaan altruistisesti. Ne esimerkiksi varoittavat lajitovereita lähestyvästä saalistajasta. Tämä on tuottanut tutkijoille päänvaivaa. Miten luonnonvalinta voisi muka suosia käyttäytymistä, jossa yksilö asettaa itsensä vaaraan muiden hyväksi?
Varoitushuudoille ja muulle vastaavalle avuliaisuudelle on yksi ilmeinen selitys: sukulaisuus. Luonto voi suosia uhrautumista, mikäli auttaja ja autetut ovat niin läheistä sukua, että teosta auttajalle koituva geneettinen hyöty on suurempi kuin auttamisesta sille koituva haitta. Periaate on niin yksinkertainen, että se voidaan ilmaista neljän merkin matemaattisella kaavalla (rB>C).
Todellisuudessa kyse on mutkikkaasta teoriasta, joka huomioi yksilöiden lisääntymispotentiaalit. Esimerkiksi oma isoäiti on ikänsä takia yleensä hedelmätön, joten hänen auttamisensa ei enää toisi suoria geneettisiä hyötyjä – vaikka mummo läheistä sukua onkin. Jo valistusfilosofi Adam Smith (1790/2003) totesi, että lapsi näyttää luonnon silmissä olevan tärkeämpi kuin vanhus.
Sukulaisaltruismin teoria johtaakin vastaavaan päätelmään kuin psykologinen egoismi: oman lapsen auttaminen ei ole aitoa altruismia, sillä auttaja ei siinä uhraa geneettistä kelpoisuuttaan. Jos isä tai äiti siis hyppää virtaavaan veteen pelastaakseen hukkumassa olevat lapsensa, se ei luonnonvalinnan silmissä ole aitoa uhrautuvuutta. Sama pätee sisarusten, siskonpoikien ja muiden lähisukulaisten auttamiseen.
Tässä on kuitenkin olennainen ero psykologisen egoismin synkkään päätelmään: teoria sukulaisaltruismista kykenee selittämään, miten ”aito” sukulaisuussuhteesta piittaamaton altruismi on voinut kehittyä. Teorian mukaan ihminen on evoluutiohistoriassaan elänyt niin tiiviissä sukulaisyhteisöissä, että kanssaihmisten auttaminen toi aina geneettisiä hyötyjä. Tämä teki taipumuksesta niin vahvan, että jopa tuntemattoman ihmisen hätä herättää auttamishalun. Näkemyksen mukaan luonto ei olisi päivittänyt altruistisia tunteitamme toimimaan anonyymissa nyky-ympäristössä.
Toinen pääteoria altruismin evoluutiolle on vastavuoroisuus: ”Raavi minun selkääni, niin minä raavin sinun.” Kyseisen teorian mukaan pyyteetön avuliaisuus selittyy sillä, että esivanhempamme saivat vastapalveluksia ja osasivat niitä edellyttää.
Vastavuoroisen auttamisen ja yhteistyön edut on helppo ymmärtää. Jos en saa saalista tänään, onnekkaamman metsästäjän kannattaa antaa osa saaliistaan minulle, sillä hän saattaa huomenna olla yhtä epäonninen kuin minä tänään. Ylimääräinen liha kannattaa siis säilöä naapurin vatsaan. Teorian mukaan evoluutio havaitsi tällaiset vastavuoroisesta auttamisesta ja yhteistyöstä koituvat edut ja loi joukon mutkikkaita moraalitunteita yhteistyötä ja mainetta ylläpitämään.
Teoria selittää muun muassa seuraavat seikat: miksi tunnemme kiitollisuutta, jos joku auttaa enemmän kuin ihmisiltä voidaan yleisesti odottaa, miksi suutumme, jos joku jatkuvasti hyötyy suhteesta antamatta itse mitään ja miksi kadumme ja häpeämme, jos hairahdumme itse vetämään välistä (ja jos jäämme teostamme kiinni). Teoria selittää myös sen, miksi joskus annamme luottamuksemme pettäjälle anteeksi: yhteistyön edut olivat evoluutioympäristössä niin suuria, että mahdolliselle yhteistyökumppanille ei kannattanut loputtomasti vihoitella. Moraalitunteiden lisäksi vastavuoroisen altruismin teoria selittää jopa poseeraamista, itsepetosta ja saarnaamista, siis inhimillisessä kanssakäymisessä yleisiä kaksoisstandardeja.
Altruismin määritteleminen eksaktisti
Altruismia määriteltäessä ei kuitenkaan tule antaa moraalitunteiden mutkikkuuden hämätä. Avuliaisuuden tarkastelu kannattaa tunteiden ja motiivien sijasta aloittaa siitä, miten käyttäytyminen vaikuttaa yksilön geenien lisääntymismenestykseen. Sosiaalinen vuorovaikutus voidaan näin tarkasteltuna jakaa neljään:
1) Altruismissa tekijälle koituu kustannuksia ja vastaanottajalle hyötyjä.
2) Itsekkyydessä tekijä hyötyy ja toiselle koituu kustannuksia.
3) Mutualismissa molemmat osapuolet hyötyvät.
4) Pahantahtoisuudessa molemmille koituu teosta kustannuksia.
Jotta sosiaalista käyttäytymistä voidaan ymmärtää syvällisesti ja selittää tieteellisesti ilman ennakkoasenteita, on tällä tavoin aloitettava siitä, mikä vaikutus käyttäytymisellä on ”antajaan” ja ”vastaanottajaan”. Kumpi hyötyy ja kumpi kärsii. Vasta hyöty–haitta-analyysin jälkeen voidaan käsitellä yksilön sisäistä motivaatiota, joka on toissijainen ongelma. Analyysiin ei siis tarvita omakohtaisia motiiveja tai toisia tai itseä kohtaan tunnettuja emootioita.
Kun altruismi, itsekkyys ja muut vuorovaikutuksen muodot määritellään ”epäpsykologisesti”, niitä voidaan tarkastella saman kattoteorian alaisuudessa ja eläinlajista riippumatta. Jos altruismin edellytyksenä toisin sanoen pidetään tietoisia tunteita ja itsereflektoimista, suljetaan turhaan tarkastelun ulkopuolelle kaikki muut paitsi kaikkein älykkäimmät nisäkkäät. Motiiveista aloittaminen olisi käytännössä luopumista evolutiivisesta analyysista – ja elävien olentojen tutkimuksessa sellainen on turmiollista: päätelmistä tulee helpommin sattumanvaraisia, poliittisesti motivoituneita ja yhteensopimattomia luonnonvalintateorian kanssa. Vasta kun altruismin tarkastelu on aloitettu yhteistyöstä koituvien geneettisten hyötyjen, riskien ja haittojen näkökulmasta, yksilöiden tunteet kiitollisuudesta suuttumukseen ja anteeksiantoon voidaan järjestää selitysvoimaisella ja biologisesti mielekkäällä tavalla.
Moni saattaa ajatella, että edellä oleva pohdinta ei sinänsä ole virheellistä, etenkään muiden lajien kohdalla, mutta että ihminen on kulttuurieläin, jonka käyttäytyminen perustuu kulttuuriseen oppimiseen. Siksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen ei tarvitse biologiaa.
Ajatus on houkutteleva, kykeneehän ihminen sisäistämään lukemattomia ympäristössä noudatettuja käyttäytymistapoja. Se, mitä esimerkiksi pidetään reiluna, vaihtelee valtavasti. Yhtäällä kannatetaan kastilaitosta ja naisten hunnutusta, toisaalla vallitsee tasa-arvon eetos. Tämä seikka ei kuitenkaan mitätöi lajimme evolutiivista historiaa. Jos ihmislapsi olisi tyhjä taulu, johon joku moraaliset käyttäytymissäännöt raapustaa, lapsi olisi helppo manipuloida yltiöavuliaaksi ja umpimähkäiseksi altruistiksi. Sitä on monesti myös yritetty, sekä ideologisiin syihin että manipuloijan omaan etuun perustuen. Mikään ei kuitenkaan ole toiminut. Aikuisten altruismia ei ole saatu kaiken kattavaksi hyväntahtoisuudeksi.
Periaate on helppo ymmärtää: jos kulttuuriset kykymme olisivat jättäneet meidät manipuloijien ja hyväksikäyttäjien armoille, luonnonvalinta ei olisi kulttuurisia kykyjämme suosinut. Kaivelisimme edelleen juureksia savannilla.
Sukupuolen tieteellinen määritteleminen
Vastaavista syistä johtuen myös sukupuoli kannattaa määritellä yksiselitteisesti ja yleispätevästi. Esimerkiksi sukuelimet eivät kelpaa sukupuolen määrittäjäksi, sillä kaikilla koirailla, esimerkiksi sammakoilla, ei ole siitintä. Sukupuolikromosomistokaan ei kelpaa: nisäkkäillä yksilö, jolla on kaksi erilaista sukupuolikromosomia (X ja Y), on koiras, kun taas linnuilla tämä niin kutsuttu heterogameettinen yksilö on naaras.
On kuitenkin yksi ominaisuus, jota voidaan yleispätevästi käyttää koiraiden merkitsemiseen koiraiksi ja naaraiden naaraiksi. Se on se, että koiraan sukusolut ovat pienempiä ja lukuisampia kuin naaraan sukusolut. Muunlaisia määritelmiä ei tarvita: sukusolua kohden naaras käyttää koirasta enemmän resursseja. Linnuilla ja matelijoilla ero korostuu. Munasolu sisältää niin paljon ravintoa, että se voi ruokkia kehittyvää pienokaista viikkojen ajan.
Sukusoluihin perustuva määritelmä on siitä oivallinen, että se kattaa kaikki suvullisesti lisääntyvät eliöt, niin eläimet kuin kasvitkin. Määritelmä mahdollistaa myös evolutiivisen lajivertailun ja sukupuolten käyttäytymistä koskevien testattavien ennusteiden luomisen. On esimerkiksi havaittu, että sukupuoli, joka investoi jälkeläisiin enemmän, on parittelukumppanin suhteen valikoivampi.
Sukusolujen epäsuhdasta ei luonnollisesti seuraa, että naaras aina investoisi jälkeläisiin enemmän tai olisi koirasta valikoivampi. Esimerkiksi joillakin kahlaajalajeilla koiras investoi poikasiin enemmän, ja niillä naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta. Pointti on kuitenkin se, että myös ihmistä ja ihmisen sukupuolisuutta tulee tällä tavoin tarkastella evolutiivisen lajivertailun näkökulmasta.
Olipa siis kyse altruismin tai seksuaalisuuden ja sukupuolierojen selittämisestä, keskittyminen itsemäärittelyyn, omakohtaisiin tuntemuksiin tai vastaaviin sattumanvaraisuuksiin jättää lajinkehityksen ja tätä kautta yhden tieteen selitysvoimaisimmista teorioista huomiotta. Tämä ei ole tieteellinen lähestymistapa. Ihmisten avuliaisuus ja miesten ja naisten väliset suhteet – kuten myös homo- ja lesbosuhteiden erityispiirteet – tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa. Vieraalta planeetalta tulleelle tutkijalle päätelmä olisi ilmeinen, mutta moni sosiaalitieteilijä on sivuuttanut päätelmän poliittisista syistä.
KIRJALLISUUTTA
Dawkins, R. (1976/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Arthouse. Helsinki.
Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari kustannus. Helsinki.
Stewart-Williams, S. (2018): The Ape That Understood the Universe. Cambridge University Press. Cambridge.
Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio: Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä: Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.