Populismista (ja silakoista)

Olen sivusta seurannut vastikään perustetun Silakka -liikkeen ”toimintaa” ja liikkeen saamaa julkisuutta. Ennustan liikehdinnälle nopeaa loppua. Ennuste ei perustu silakoiden keskinäisiin ristiriitoihin tai kannattajien reaktiiviseen puhdasoppisuuteen, vaan siihen, että aate, jota liikkeen on tarkoitus vastustaa (fasismi/natsismi/rasismi), on sekä kadonnut muodollisen politiikan kentältä että marginalisoitunut äänestäjien parissa.

"Samassa pöydässä?"

On hienoa, että nuorisolla on intoa politiikkaan ja maailmanparantamiseen. Alituiset syytökset populistipuolueiden rasistisuudesta ja äärioikeistolaisuudesta tuskin kuitenkaan ovat toimiva strategia – etenkään tilanteessa, jossa populistit ympäri maailmaa, myös Suomessa ja Ruotsissa, ovat omaksuneet tavoitteita, jotka eivät sovi perinteiseen vasemmisto-oikeisto–akseliin. Silakoiden strategia epäonnistuu myös siksi, että populistin kanta maahanmuuttokysymyksiin voi olla täsmälleen sama kuin maltillisella oikeistolaisella tai vasemmistolaisella arvoliberaalilla.

Kuvitteellinen keskustelu
rasismista

Kansallismielisellä populismilla on toki pimeä puolensa, ja osa kannattajista ylpeästi kantaa saamaansa rasistileimaa. Valtaosaa populistien äänestäjistä ylenmääräinen leimaaminen kuitenkin suututtaa. Tällaisessa tilanteessa populistipoliitikko pääsee usein loistamaan: kansalaisten silmissä hän saattaa näyttäytyä rohkeana toisinajattelijana, joka pahantahtoisen painostuksen alaisena uskaltaa puhua epämiellyttävistä totuuksista.

Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin National Populism (2018) -teoksen mukaan kansallismielisen populismin suosiota selittävät lähinnä seuraavat seikat: pelko historiallisen identiteetin ja nykyisten hyväksi koettujen elintapojen häviämisestä, poliitikoihin ja instituutioihin kohdistuva epäluottamus sekä tunne huonommasta huomisesta ja oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta (globaalin talouden ja siirtolaisuuden kourissa). Eatwell ja Goodwin puhuvat neljästä D:stä:

Distrust: Epäluottamus järjestelmään, ei kuitenkaan demokratiaan sinänsä.

Deprivation: Tunne siitä, että enemmistö tai jokin itselle tärkeä vähemmistö jää jälkeen, kun muut vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin. Politiikanteon koetaan irtaantuneen tiettyjen avainryhmien edustamisesta.

Destruction: Hälyttävien trendien ilmaantuminen. Siirtolaisuuden lisääntyminen toi monille tunteen siitä, että ”minä ja perheeni olemme vieraita omassa maassamme”.

De-alignment: Ihmisten ja perinteisten puolueiden vanhat siteet murtuvat, puolueuskollisuus katoaa ja puoluekenttä pirstaloituu (ei tosin Yhdysvalloissa).

Kyseiset tekijät antavat vahvaa tukea kansallismieliselle populismille. Suuri osa ihmisistä kokee, että poliitikot ylenkatsovat heitä mutta samalla suosivat maahanmuuttajaa. Kyse ei siis ole tietämättömästä rasismista (vaikka sitäkin luonnollisesti on) tai antidemokraattisesta fasismista. Kansallismielisyydellä on sen sijaan vaihteleva kannattajakuntansa, jolla on monenlaisia syitä suuntautumiseensa. Tämä on läksy, jossa perinteisillä puolueilla (ja silakoilla) on opeteltavaa. Populismi seuraa demokratiaa varjon lailla, ja olisi erhe niputtaa kansallismielinen populismi yhteen natsismin/fasismin kaltaisten ääriliikkeiden kanssa.

Johanna Korhonen myös vihjaa (teoksessaan Kymmenen polkua populismiin, 2013), että Perussuomalaisten kannattajat ovat lahjattomia ja osaamattomia. Hän muun muassa kysyy pilkallisesti, ”missä on paikka ihmiselle, jonka luovuus ilmenee itse moottorisahalla veistetyssä karhuveistoksessa kesämökin pihalla” ja ”miten pärjää se, joka ei ole lahjakas, ei osaava, ei monitaitoinen, ei sosiaalisesti taitava eikä mitään muutakaan mainitsemisen arvoista? Mitä tekisi ihminen, joka parhaimmillaankin on vain keskinkertainen ja useimmiten ei oikein sitäkään?” Korhonen jatkaa: ”Tähän saumaan populistinen retoriikka uppoaa hyvin. Siinä, missä muiden puolueiden johtohahmot ovat sitoutuneet huippu-Suomen strategioihin, populistit antavat kansalaisille luvan olla vain.”

On epäilemättä totta, että Perussuomalaisten äänestäjissä on paljon niitä, ”jotka menestyivät koulussa enintään keskinkertaisesti ja osaavat ammattiaan riittävästi, mutta kaukana erinomaisesta”, kuten Korhonen maalailee. Mutta jos katsotaan tilannetta maailmalla, tällainen alentava yleistäminen ei ole mielekäs strategia, jos on tarkoitus vastustaa populismia. Yli 62 miljoonaa ihmistä äänesti Trumpia, yli 17 miljoonaa Brexitiä, yli 10 miljoonaa Marine Le Peniä ja lähes kuusi miljoonaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta. Yksinkertaistavat stereotypiat ja äärioikeistolaisuudesta syyttely kääntyvät tällaisten äänisaaliiden edessä tarkoitustaan vastaan.

Kansallismielistä populismia on myös monenlaista. Esimerkiksi puolue, joka ajoi Skotlannin eroa Britanniasta, asettuu keskustasta vasemmalle. Kansallismielinen populismi voikin kannattaa vapaamielistä demokratiaa, islamilaista teokratiaa tai kaikkea siltä väliltä. Populisteja yhdistää lähinnä halu saada oletetun enemmistön ääni kuuluviin. Tällainen saa väestössä helposti vastakaikua; ihmiset haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Ja juuri tällaista yleisinhimillistä kaipuuta silakkaretoriikka näyttää väheksyvän – paitsi tietysti omiensa kohdalla.

Arvostuksenjano ei vaivaa vain populistien äänestäjiä. Myös poliitikot, laidasta laitaan, kaipaavat kiitosta ja kunnioitusta. Markkinaliberaali haluaisi kiitosta vaurauden lisääntymisestä ja globaalin köyhyyden vähenemisestä. Vihreiden kannattaja haluaisi kiitosta pyrkimyksistään maailman pelastamiseksi. Vasemmistoliberaali taas haluaisi kiitosta sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa – vaikkapa homojen, naisten ja uskonnottomien asemassa – tapahtuneesta kehityksestä. (Se, että kansallismielispopulistiset suuntaukset ovat ottaneet homojen ja naisten oikeuksia agendalleen, on ärsyttänyt monia vasemmistolaisia, jotka ovatkin kuitanneet populistien puheenvuorot lähinnä kosiskelevana islamvastaisuutena, jopa islamfobiana.) Kansallismielinen populisti puolestaan kaipaisi kiitosta siitä, että hän yrittää turvata kansakuntaa yhdistäneitä arvoja ja traditioita. Tarvittaessa moni kansallismielinen on jopa valmis uhraamaan talouskasvun (kuten esim. Brexitin tapauksessa).

Kuten todettua, ennustan Silakoille pikaista pohjaan painumista. Ennustan myös, että kansallismielinen populismi kesyyntyy ajan mittaan patriotismin kevytversioksi. Tapahtuipa näin tai ei, merkittävämpi kysymys tulee jatkossakin olemaan se, millaisen taloudellisen järjestelmän kannattaminen on missäkin poliittisessa tilanteessa järkevintä (eli tuottaa inhimillistä hyvinvointia riittävän kauas tulevaisuuteen). Tästä käytävää keskustelua silakoiden omaksuma retoriikka ei edistä, päinvastoin. Jos pitäisi valita, kenen strategia on viime vuosina pahiten epäonnistunut, päätyisin luultavasti juuri silakoiden kaltaiseen ”uusvasemmistoon”. Se on samaan aikaan lietsonut pelkoa ja huokunut moraalista ylimielisyyttä: siirtolaisuudesta huolestunut on depersonalisoitu rasistiksi ja osakkeenomistaja on demonisoitu ahnehtijaksi, jota ei kiinnosta eläinten kärsimys, ihmisten terveys tai ilmastonmuutos. Se, että oppinein osa nuorisosta harrastaa tällaista likinäköistä – ja kenties syyllisyydentunnon motivoimaa – retoriikkaa, viittaa siihen, että tiedon ja koulutuksen lisääminen voi auttaa ihmiskuntaa vain tiettyyn rajaan asti. Tätä kaltaiseni tiedeuskovaisen teknokraatin olisi vaikea niellä.

                                      * * *

PS. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä vertaa fasistileimojen viljelyä satuun pojasta, joka huusi sutta (TS 22.2.2017):

Poliittisena strategiana fasistileimojen heittely ei ole ollut kaksinen menestys. Se ei ole saanut nimittelyn kohteita pohtimaan kriittisesti omia opinkappaleitaan niiden hylkäämisestä puhumattakaan, eikä se myöskään ole estänyt ihmisiä äänestämästä heitä, pikemminkin päinvastoin. Monet populistien äänestäjistä ovat kokeneet jatkuvat fasismisyytökset eliitin pyrkimyksinä vaientaa eri tavalla ajattelevien oikeutettu kritiikki. 

Keskustelu kaipaisi suhteellisuudentajua ja historian tuntemusta. Yhdysvalloissa eurooppalaisten puheet amerikkalaisen demokratian lopusta ja maan syöksymisestä fasismiin ärsyttävät myös monia Trumpin vastustajia, jotka näkevät ne omahyväisenä ja röyhkeänä besserwisseröintinä. Voidaan toki keskustella siitä, kuinka demokraattinen Yhdysvallat todellisuudessa on ollut ja on, mutta se on varmaa, että historiallisessa tarkastelussa amerikkalaiset peittoavat eurooppalaiset mennen tullen demokratian puolustajina. 

Nykypopulistien rinnastaminen fasisteihin tuo kyllä huomiota ja aplodeja samanmielisiltä, mutta suden huutamista se silti on. Vaalitulokset kertovat, että kyläläiset ovat jo alkaneet huutoon väsyä.