Vapailla työmarkkinoilla työntekijät kilpailevat parhaiten palkatuista töistä. Työnantajat taas kilpailevat tuottavimmista työntekijöistä. Jos työnantaja tällaisissa olosuhteissa alkaa maksaa työntekijälle liian vähän, työntekijällä on motiivi siirtyä parempaa palkkaa maksavan firman palvelukseen. Yritys, joka tällä tavoin menettää hyviä työntekijöitä kilpailijoille, menestyy muita huonommin.
Kyseisen näkemyksen mukaan kilpailutilanteessa palkat pysyvät kulloiseenkin taloudelliseen tilanteeseen nähden sopivalla tasolla. Mikäli työntekijän palkkaaminen tehdään siis lainsäädännöllä työnantajalle keinotekoisesti liian kalliiksi, työnantajan halu palkata työntekijöitä vähenee, ja tämän seurauksena työttömyys lisääntyy ja hinnat kohoavat. (Wikipedia kirjoittaa Suomen palkkajoustosta seuraavaa: ”Työn kysynnän hintajousto eli palkkajousto on Suomessa pitkällä aikavälillä -0,4. Tämä tarkoittaa, että jonkin yrityksen tai alan minimipalkkojen nousu yhden prosentin verran vähentää sen yrityksen tai alan työllisyyttä keskimäärin 0,4 prosenttia.”)
Nämä teoreettiset taustaoletukset ovat tärkeimpiä syitä, miksi minimipalkkalakeja ja minimipalkkojen nostoa vastustetaan. (Suomessa vähimmäispalkoista ei ole säädetty lailla, mutta esimerkiksi Suomen Yrittäjät ja vasemmistoliitto kannattavat lakisääteistä minimipalkkaa.)
Todellisuus on luonnollisesti edellä kuvattua teoriaa mutkikkaampi. Yritykset eivät ensinnäkään kykene mittaamaan jokaisen työntekijän tuottavuutta. Tuottavuus on olennainen osa palkan muodostusta, mutta käytännössä yhteys ei voi olla kovin suoraviivainen. Toiseksi yksittäinen työntekijä harvoin voi tai edes haluaa noin vain vaihtaa työpaikkaa. Vastaavasti työnantajan ei ole helppo löytää uusia hyviä työntekijöitä.
Yritykset myös lähes aina maksavat työntekijälle vähemmän kuin mihin työntekijän tuottavuus antaisi mahdollisuuden. Tämän erotuksen suuruus – yrityksen saama hyöty miinus työntekijän saama palkka – määräytyy suurelta osin sen perusteella, kummalla osapuolella, työntekijällä vai työnantajalla, sattuu olemaan enemmän neuvotteluvoimaa.
Tämä on yksi syy minimipalkan kannatukseen. Jos yksittäinen yritys saavuttaa monopoliaseman sellaisen työn tarjoajana, jota kokemattomat ja vielä kouluttautumattomat työntekijät tarvitsevat, yritys kasvattaa neuvotteluvoimaansa ja täten kykenee polkemaan alan palkkoja. Yksittäinen hampurilaisketju saattaa esimerkiksi vallata pikaruokamarkkinat.
Joidenkin taloustieteilijöiden mukaan juuri tähän tarvitaan minimipalkkalainsäädäntöä. Sen väitetään estävän firmoja hyväksikäyttämästä monopoliasemaansa työn tarjoajana. On jopa esitetty, että minimipalkan nosto voisi siksi vähentää työttömyyttä. (Kilpailulainsäädännön tosin olettaisi olevan tähän tehokkaampi ratkaisu.)
Talousoppineet ovat kiistelleet minimipalkan vaikutuksista sukupolvesta toiseen. Perusperiaatteet ovat silti selkeitä: yritykset eivät halua palkata väkeä tappiolla ja lainsäätäjä ei halua lisätä työttömyyttä – tai muutoin pian kyse on entisestä yrityksestä ja entisestä lainsäätäjästä. Miten siis määritellä minimipalkalle sopiva taso? Kuten todettua, minimipalkkakysymys koskee lähinnä kokematonta ja kouluttamatonta väestönosaa eli nuoria ja opiskelijoita. Tämä lienee syy, miksi aihe ei ainakaan suomalaisessa päivänpolitiikassa herätä suuria intohimoja.
Sopivaa minimipalkkatasoa etsittäessä on ratkaistava seuraavia, periaatteessa empiirisiä kysymyksiä. Voiko yritys ensinnäkin nostaa tuotteidensa hintoja kattamaan minimipalkan kasvattamat palkkakulut? Tämä riippuu pitkälti asiakkaiden ostovoimasta. Toiseksi, kykeneekö yritys kilpailemaan sellaisten ulkomaisten yritysten kanssa, joiden palkkakustannukset ovat huomattavasti matalampia? Tämä on kysymys globalisaatiosta, kuljetuskustannuksista ja kansainvälisistä kauppasopimuksista. Lopulta on tarkasteltava myös sitä, missä määrin yritys kykenee automatisoimaan töitä. Tämä on kysymys tuotekehityksestä ja uusien teknologioiden soveltamisesta.
Minimipalkkapolitiikka on luonnollisesti yhteydessä myös maahanmuuttoon. Siirtolaiset ovat usein valmiita (ja toisinaan pakotettuja) työskentelemään kantaväestöä pienemmällä palkalla. Tällä on taipumus heikentää kouluttamattoman väestönosan asemaa työmarkkinoilla, mikä taas saattaa lisätä painetta minimipalkkojen nostoon.
Lainsäätäjän tehtävä ei ole kadehdittava. Osa ammateista automatisoituu vähitellen joka tapauksessa, osaa taas on mahdoton korvata koneilla. Osa ammateista puolestaan on sellaisia, että kansainvälisellä kilpailulla on niihin vain vähän vaikutusta, esimerkiksi edellä mainittu ravintola-ala. Ennen kaikkea aina on olemassa riski, että harjoitettu minimipalkkapolitiikka alkaa haitata niitä työntekijöitä, joiden tuottavuus on alhaisin ja joilla täten on mahdollisuus vain matalapalkkaisiin töihin. Minimipalkan haitat saattavat siis kohdistua juuri niihin ihmisiin, joita sen oli tarkoitus auttaa.
* * *
Lisäys 1.3.2021:
HS uutisoi Yhdysvaltain minimipalkkakysymyksestä 27.2.2021.