Lyhyesti tieteenfilosofiasta

Kertauksen vuoksi luin Samir Okashan tiiviin esittelyn tieteenfilosofiasta. Ohessa selailin kahta aiheeseen liittyvää muuta teosta (ks. kuva). 

Luku-urakka vahvisti näkemystäni (tieteen)filosofian vähäisistä hyödyistä tieteen edistämisessä (olipa kyse yleisestä tieteenfilosofiasta tai johonkin tiettyyn alaan, vaikkapa psykologiaan, kohdistuvasta filosofoinnista). On onnekasta, että niin harva tutkija on sisäistänyt vaikkapa Thomas Kuhnin (1922–1966) ajatuksia tieteen teoriavetoisuudesta ja jonkinlaisesta relativismista.*

Tiede ei toki etene suoraviivaisesti kohti totuutta, ja joskus on aiheellista puhua kuhnilaisista paradigmanmuutoksista. Luonto saattaa myös olla liian mutkikas, jotta siitä voitaisiin sattumanvaraisesti tutkimalla, ilman teorioita ja ennakko-oletuksia, tehdä olennaisia havaintoja. Mutta tiede on silti kumulatiivista ja itseään korjaavaa. Ilman tiedettä, jos se määritellään sisältämään myös teknologiset innovaatiot, kaivelisimme edelleen juureksia Afrikan savannilla.

Relativistisilla opeilla on myös taipumus kumota itsensä. Jos tieteen löydökset ovat muka vain kielellisiä, sosiaalisia ja teorian etukäteen määräämiä rakennelmia – kuten suuri osa takavuosien naistutkimuksesta –, tällöin myös tämän relativistisen ajatuksen on oltava vain kielellissosiaalinen rakennelma. Se ei siis olisi sen lähempänä totuutta kuin tutkijan muut lausunnot.

Samir Okasha. 

Olen lukenut Okashalta 

aiemmin mainion teoksen 

ryhmävalintateoriasta. 

Osoitin teorian heikkoudet

 Ihmisluonto -kirjassani.

Lisäksi vanhakantaisissakin yhteisöissä toimitaan tavalla, joka osoittaa joidenkin yleisinhimillisten ominaisuuksien soveltuvan tieteentekoon. Metsästäjä-keräilijät esimerkiksi jäljittävät saaliita tekemällä oletuksia jälkiä jättäneistä eläimistä. Tällainen on melko lähellä tieteessä harjoitettua päättelyä. Kehittyneimpien lihansyöjäpetojen kyky tehdä vastaavia oletuksia ja päätelmiä on käytännössä olematon.

Jopa yksilöt, joiden kielelliset kyvyt ovat pahasti vajavaisia, kykenevät ymmärtämään ja yllättävässä määrin myös harjoittamaan tiedettä. Tieteen kognitiivinen, totuutta etsivä puoli – erotuksena tieteen sosiaalisesta puolesta – onkin luonnollinen jatke joillekin ihmisen evolutiivisesti kehittyneille ominaisuuksille.

Tieteen tuomasta edistyksestä huolimatta tieteellä on vihollisensa. Vihamiesten rivit ovat kuitenkin harvat ja järjestäytymättömät, ja tiedettä kohtaan esitetty asiallisinkin kritiikki menee usein ohi maalin. Ei esimerkiksi ole tieteen vika, jos taiteille ei jää rahaa, eikä ole tieteen vika, jos massatuhoaseita rakennetaan ja käytetään. Tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ei myöskään ole patriarkaalismaskuliinista alkuperäiskulttuurien tai naissukupuolen ja sukupuolisten vähemmistöjen sortoa. Objektiivisuuspyrkimys on suoja tutkijan (ja rahoittajan) vinoutunutta ajattelua vastaan.

            * * *

* Alaviite: Myöhemmissä kirjoituksissaan Kuhn pehmensi kantojaan. Hän esimerkiksi sanoi puhuneensa enemmän tieteenhistoriasta kuin tieteestä menetelmänä. Kuhn myös kirjoittaa Sociology of Science (1972) -teoksessa, että ”harvan, jos kenenkään, tarvitsee tietää, että tieteen elinvoimaisuus riippuu jatkumosta perinteitä ravistelevia innovaatioita” (artikkeli vuodelta 1963). Niin tai näin, Kuhnilla oli merkittävä rooli sosiaalisen konstruktionismin synnyssä, katso kirjoitukseni tästä harmillisen suositusta suuntauksesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2009/09/ihmisluonto-ja-sosiaalinen.html?m=0

(Katso myös huomioitani tieteen ja moraalin suhteesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2015/12/tiede-moraali-ja-heraaminen.html)