Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan älylaitteita

Syntyy pinnallisia, keskittymiskyvyttömiä, harhautuneita, harhautettavissa olevia, hajamielisiä, eristäytyneitä, riippuvaisia, kärsimättömiä, narsistisia, kognitiivisesti ylikuormittuneita ja ymmärtämättömiä ihmisiä. Journalismi ja korkeakulttuuri kuolevat ja yhteiskunnallisesti tärkeät instituutiot romahtavat.

Tämän kaiken saa aikaan digitaalinen teknologia ja teknologiajättien (lähinnä Googlen, Amazonin, Facebookin ja Applen = GAFA) ylivalta. Tai näin ainakin moni digiteknologiaa käsittelevä kirja pelottelee. Myös Instagram, Whatsapp (Facebookin omistamia) ja Twitter mainitaan usein, samoin kuin pelifirmat. Teknologiajättien on myös sanottu tappavan pienyritysten innovatiivisuuden.

Kuka uskaltaa lukea tämän

kirjan? Kansikuvamaalauksessa

poika ja hyrrä, vuodelta 1783.

On ymmärrettävää ja järkevää kantaa huolta muutoksista, etenkin kun ne koskevat sosiaalisia traditioita. Saattaa jopa olla, että älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat jo muuttaneet ihmisten aivoja. Kokeile vaikkapa pyytää nykylapsia katsomaan Speden elokuvia viihtymismielessä (ei siis camp-hengessä). Heidän mielestään filmit sopivat lähinnä nukahtamislääkkeeksi, ei suinkaan vangitsevaksi viihteeksi, kuten omassa lapsuudessani. Tosin Turhapurojen hitaus hämmästyttää myös meitä keski-ikäisiä.

Onko ihmisten lyhytjänteisyys siis lisääntynyt? Sitä on vaikea sanoa. Ehkä vanhemmat sukupolvet olisivat valinneet nopeatempoisempaa ajanvietettä, jos se olisi ollut mahdollista. Ehkä siedimme tylsyyttä, koska meidän oli pakko. Pelien kiivastempoisuus saattaa toki lisätä lapsen hermostuneisuutta, mutta ehkä vaikutus häviää nopeasti.

Toisinaan huolet teknologian aiheuttamista muutoksista ovat myös ristiriitaisia. Ihmisten eristäytymistä koskeva huoli sopii huonosti esimerkiksi siihen, että ihmisten välinen viestintä on vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. (Toki vaikkapa parisuhteissa kommunikaatio on saattanut vähentyä, kun molemmat ovat alituiseen kiinni kännykässä tai peliohjaimissa.) Kulttuurin tai journalismin yksipuolistumista koskeva huoli taas ei vaikuta perustellulta, jos katsoo nettitarjonnan runsautta. Netin uutisvirran takia Suomi ei esimerkiksi enää hiljenny puoliyhdeksän uutisten ääreen. Tiedon määrä on myös kasvanut ja tiedonhankinta on tullut koko ajan helpommaksi. Tämä ei välttämättä tarkoita tietävämpiä tai ymmärtävämpiä ihmisiä, mutta henkisen kasvun mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Tiedollista kehittymistä ja ymmärryksen lisääntymistä ei ainakaan tapahdu Ylen uutismonopoliin palaamalla.

Lisäksi nettisovellusten kautta ihmisillä on yhä paremmat mahdollisuudet edistää näkemyksiensä leviämistä. Ajatusten levittäminen on edelleen työlästä, mutta koskaan ennen ei omaa näkemystä ole ollut yhtä helppo saada suurten ihmisjoukkojen tietoon. (Tähän liittyen poliittisilla ääripäillä on joidenkin mielestä jo niin paljon sananvaltaa, että tarvitaan ilmaisunvapauden rajoittamista.) Digiteknologia on mullistanut myös kaupankäynnin. Ihmisten on tullut koko ajan helpommaksi hankkia juuri omiin mieltymyksiin sopivia tuotteita ja palveluita.

Viimeksi mainitut seikat – sujuva shoppailu ja kitkaton kommunikointi – ovat syitä, miksi niin harva kuluttaja on huolestunut digiyhtiöiden dominanssista ja sosiaalisen median haitoista. Kuluttajaa kiinnostaa lähinnä se, kuinka kätevästi hän saa viestinsä jaettua ja tuotteensa tilattua. Hän ei pahemmin piittaa, vaikka viestin alustalla tai nettikauppiaalla olisi globaali monopoli tai vaikka sosiaalinen media aiheuttaisi riippuvuutta ja tuhoaisi parisuhteita.

Toisaalta juuri tämä ajattelemattomuus saattaa olla ongelma. Harva kuluttaja huomaa, että sosiaalinen media voi olla varsin tehokas käyttäytymisen muokkaaja. Esimerkiksi Facebookin algoritmit testaavat jatkuvasti ja valtavalla aineistolla, millainen mielihyvän ja mielipahan välinen suhde on sopiva, jotta yksilön saa pysymään sovelluksen parissa. Tämä on mainosrahoista riippuvaisen yhtiön elinehto: tuloja tulee vain, jos kuluttaja käyttää sovellusta aktiivisesti. Eräs ongelma tässä on se, että yhtiöissä ei välttämättä enää tiedetä, millä tavoin algoritmit toimivat. Algoritmeja väitetään liikesalaisuuksiksi, mutta tosiasiassa koneoppiminen on jo saattanut ottaa tärkeimmät prosessit haltuunsa. Mutkikkaat laskentaohjelmat pyrkivät – ja myös onnistuvat – tekemään ihmisistä riippuvaisia. Syy siihen on samaan aikaan arkipäiväinen ja arveluttava: jotta näkisimme enemmän mainoksia. Pahimmissa uhkakuvissa nuorten aivojen kehitys ja ylipäätään ihmisten hyvinvointi – henkinen ja fyysinen – uhrataan mainonnan alttarilla.

Moderni Narkissos

Olen yrittänyt löytää mielekkäitä vaihtoehtoja digiteknologiayritysten vaikutusvallalle ja sosiaalisen median haitoille, mutta toistaiseksi melko huonolla menestyksellä. Esimerkiksi vapauksia rajoittavat sensuuri- ja kontrollointikoneistot istuvat huonosti liberaalin demokratian repertuaariin. Ihminen on heikko ja addiktoituu helposti, sen tietävät kaikki, mutta vapauksia suosiva lähestymistapa tuntuu silti perustellummalta kuin valtiollinen kontrolli. Lisäksi koska emme tiedä, millaisia vaikutuksia nykyteknologialla on lasten aivoihin, emme myöskään tiedä, millaista kontrollikoneistoa tarvitsisimme. Meillä ei toisin sanoen ole riittävästi tietoa, jotta pakkotoimet olisivat perusteltuja. (Jotkut ovat ehdottaneet digijättien pilkkomista pienempiin yhtiöihin, mutta sekään ei ratkaisisi yksittäisten käyttäjien ongelmia. Pakkopilkkominen tuskin voi myöskään saada riittävästi suosiota ainakaan yhdysvaltalaisten päättäjien keskuudessa. Osa jättiyhtiöistä on myös jo omaksunut valtioille tyypillisiä toimintatapoja.)

Digitaalinen teknologia on käynnistänyt valtavan ihmiskokeen, jonka seurauksista ei ole tietoa. Digitraditioiden evoluutio tuntuu myös etenevän niin omalakisesti, että aivan kuten teollisen vallankumouksen tapauksessa, joudumme ehkä jälleen kerran vain istumaan kyydissä peläten pahinta. Ehkä lopulta ihmiskunta uppoutuu virtuaalimaailmoihin siinä määrin, ettei se enää ole kiinnostunut maailman ongelmien, vaikkapa ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta. Ehkä jopa hylkäämme perinteiset lisääntymistalkoot, koska tarjolla on niin paljon parempaa virtuaaliseksiä. Onhan paljon vaivalloisempaa koettaa kosiskella keskinkertaista kumppania kuin antautua virtuaaliaktiin yliluonnollisen luomuksen kanssa. Lajimme on siis saattanut tulla liian taitavaksi tarjoamaan aivoille kiinnostavia, koukuttavia ja keinotekoisia signaaleja. Olemme muokanneet omaa todellisuuttamme ymmärtämättä, mihin se saattaa johtaa.

Tämä ihmisten uppoutuminen virtuaalimaailmaan on mahdollista, koska evoluution myötä aivoihin on kehittynyt erilaisia oikopolkuja ja peukalosääntöjä, joita teknologia pystyy huijaamaan. Evoluutio ei siis osannut ennustaa, kuinka houkuttelevaksi moderni mielihyväteknologia voi tulla. Teknologia päinvastoin on vastannut kysyntään, jolla on miljoonien vuosien evoluutiohistoria. Olemme luoneet yhä uskottavampia kopioita niistä viesteistä ja signaaleista, jotka takasivat esivanhempiemme lisääntymismenestyksen. Parin klikkauksen päästä löytyy hehkeitä ja halukkaita kumppaneita, sitoutuvia ja avuliaita ystäviä ja kiinnostavia ja virikkeellisiä ympäristöjä. (Tämä saattaa osaltaan selittää nuorisorikollisuuden ja nuorten päihteidenkäytön vähenemistä.)

Miksi en silti ole huolissani, kuten Tohtori Outolempi -elokuvasta muunneltu tekstin otsikko antaa ymmärtää? Ensinnäkin on ilmeistä, että vaikka moni yksityinen ihminen saattaa pilata elämänsä kohtuuttomalla pelaamisella, someriehunnalla tai pornoriippuvuudella, kokonaiset kansakunnat eivät moiseen kykene. Aina on nouseva sosiaalisia traditioita, joissa virtuaalitekniikoita ja parannettua todellisuutta hyljeksitään siinä määrin, että lastenkasvatus ja perinteinen sosiaalisuus jatkavat humaanien ja valistuneiden kansalaisten tuottamista. Halvat kopiot eivät voi kelvata kaikille. Monessa perheessä on jo esimerkiksi luotu luontevia ja toimivia sääntöjä teknologian liikakäyttöä rajoittamaan. Moni entinen (ja nykyinenkin) Googlen ja Facebookin työntekijä on toivonut juuri tätä perheen sisällä tapahtuvaa lasten netinkäytön ja pelaamisen kontrollointia. Myös kouluissa ja ohjatuissa harrastuksissa rajoitetaan lasten kännykänkäyttöä.

Vaarat ovat toki tässäkin ilmeisiä: vapauksia rajoittavat traditiot voivat vaivihkaa sortua fundamentalismiin. Ehkä virtuaalihoukutuksia välttelevät yksilöt ja ryhmät eristäytyvät muusta maailmasta ja omaksuvat omia jyrkkiä käyttäytymissääntöjään. Ehkä digipelottelu pysäyttää valistusaatteen. Tämä taantumuksen riski on kuitenkin alituinen, eikä se ole kiinni teknologisesta kehityksestä. Koskaan ei voi olla varma, millaisia ei-toivottuja seurauksia milläkin traditiolla on. Uskonnollinen fundamentalismi kun käyttää hyväkseen samoja ihmismielen ominaisuuksia kuin viihdeteknologiakin.

Optimismia puoltaa se, että netin haittoja vastaan on jo alettu luoda sovelluksia. Käytännössä ne on kehitetty tekemään ajankäytöstämme järkevämpää (vaikka toistaiseksi ne lähinnä vasta kontrolloivat sovellusten aukioloa, eivätkä ne ole kovin suosittuja nuorten keskuudessa). Lisäksi on arvovaltaisia puheenvuoroja siitä, että sosiaalisen median tilit kannattaa sulkea. Facebookin ja Googlen laskentaohjelmien kehittäjät ovat huomanneet, että ohjelmat voivat kehittyä liian taitaviksi mielenkiinnon vangitsijoiksi. Lisäsyy optimismiin tulee valtion ja valtioliittojen tasolta. Monet maat etenkin Euroopassa yrittävät EU:n voimin suitsia teknologiafirmoja. Valtioiden asettamat uhkasakot toki kalpenevat yhtiöiden keräämien voittojen rinnalla, mutta jo se, että valtiot ovat tiedostaneet ongelmia, on syy olla panikoimatta. Kännykän sormeilu ei kenties ole yhtä nautinnollista iltapuhdetta kuin puulusikan kaivertaminen päreen valossa, mutta luurilta saa ainakin nopeasti tiedon, että maailmanloppu siirtyi taas muutamalla vuodella eteenpäin – vai siirtyiköhän sittenkään...

 - - -

Edellä oleva hahmoton ja pitkähkö pohdinta on ajatuksieni kokoamista ennen kuin luen Adam Alterin kirjan Vastustamaton (Terra Cognita 2017). Se luultavasti antaa työkaluja sosiaalisen median vaikutusten pohtimiseen. Someriippuvaiset, uskallatteko (tai ehdittekö ja jaksatteko) syventyä teokseen?

Onko huivikiellolle perusteita? Oliko Muhammed pedofiili?

Ilmaisunvapaus koki äskettäin kolauksen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) linjasi lokakuussa 2018, että Muhammedin kutsuminen pedofiiliksi ei kuulu ilmaisunvapauden piiriin. Itävaltalaisnainen oli luennollaan sanonut Muhammedilla olleen pedofiilisia taipumuksia. Perään hän oli kysynyt, miksi nimittää seksisuhdetta alle 10-vuotiaan kanssa, jos ei pedofiliaksi.

Tuomioistuin perusteli typerryttävää päätöstään uskonnollisen rauhan säilyttämisellä. Muhammedin kaltaista, satoja vuosia vanhaa kirjallista hahmoa pitäisi kuitenkin olla lupa nimittää miksi tahansa, sodanlietsojasovinistista pedofiiliksi – etenkin kun kirjallisten lähteiden mukaan kyse on molemmista. Myös loukkaavammille ilmaisuille olisi perusteita. Pidänkin lähes kansalaisvelvollisuutena tällaista aataminaikaisten profeettojen kritisoimista, myös naurettavaksi tekemällä ja pilkkaamalla. (On huomattava, että EIT ei linjannut, että pilkkaamisesta tulee tuomita, vaan että tuomitseminen kuuluu maan omaan harkintavaltaan.)

Islam- ja Muhammed-kritiikkiä puoltaa myös se, että EIT:n päätöksen takana näyttää olevan uskonnollisten fanaatikkojen onnistunut kiristysstrategia – ”Älkää kritisoiko uskoamme tai tapamme teidät” – ja siihen liittyvä alistunut pelkuruus ja näennäissuvaitsevaisuus. (Pedofilian esiin nostanut itävaltalaisnainen sai maksettavakseen 480 euron sakot ja oikeudenkäyntikulut.)

Maat, joissa burkan käyttö on 

kielletty 2018 (Wikipedian mukaan).

Lokakuussa 2018 myös YK:n ihmisoikeusneuvosto antoi uskonnollista fanatismia suosivan lausunnon. Sen mukaan Ranskan päätös kieltää kasvoja peittävän hunnun käyttö julkisissa tiloissa rikkoo ihmisoikeuksia. (Tulkinta eroaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoden 2014 kannasta, jonka mukaan kyseisen hunnun kieltäminen ei riko uskonnonvapautta.)

YK:n neuvoston huivilinjaus ei ole yhtä yksiselitteisesti väärä kuin EIT:n tuore Muhammed-linjaus, mutta huivilinjauskin on ongelmallinen. Mistä linjaus johtuu? YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenet vaihtuvat kausittain. Jäsenvaltioita hyväksytään mukaan tasaisesti eri maanosista. Jopa Saudi-Arabia, joka on kunnostunut ihmisoikeusrikkomuksissa, murhissa, sotarikoksissa ja naisten syrjinnässä, on päätynyt neuvoston puheenjohtajamaaksi. Tämä islaminuskoisten valtioiden edustus neuvostossa selittänee osaltaan tuoretta huivilinjausta. (Jäsenmaiden islamilainen teokraattisuus selittänee myös YK:n neuvoston linjausta vuodelta 2009, että uskonnon julkinen halventaminen on ihmisoikeusrikkomus.)

Huivikysymystä on luontevaa lähestyä tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahansa ja palvoa mitä tahansa, hyväntahtoisista menninkäisistä pikkusieluisiin profeettoihin – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.) Huivikielto ei riko näitä oikeuksia: se ei estä ketään uskomasta, eikä se pakota ketään paljastamaan uskoaan, pikemmin päinvastoin. 

Huivikielto on kuitenkin valtion puuttumista uskonnollisiin kysymyksiin. Ja se on aina epäilyttävää – siinäkin tapauksessa, että kyse on valtion pyrkimyksestä pitää julkiset tilat maallisina, kuten Ranskan päätöksessä. Tosin Ranskan huivikiellon on myös väitetty kumpuavan ei-maallisista syistä, lähinnä rasismista. Syytöstä vastaan voidaan puolustautua sillä, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu ja että kielto koskee kaikkia etnisestä taustasta riippumatta.

Tarkastellaan huivin suhdetta naisten oikeuksiin. Vastikään eräs suomalainen musliminainen väitti, että ”yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan, itsensä peittäminen on feministinen teko” (väite kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä, SKS 2018, Helsinki). Ajatus, että länsimainen/suomalainen yhteiskunta rohkaisee naisia riisumaan, on epätarkka. Yllyttävätkö esimerkiksi huntua pitävän neidon isä ja veljet tai mahdollinen puoliso ja anoppi tyttöä vähäpukeisuuteen? Tuskin. Yhteiskunnalla ei toisin sanoen ole yksituumaista kantaa vaatteiden peittävyyteen.

Olennainen kysymys huiviasiassa on se, miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä. Tällaisia maita on paljon. Jos niissä hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä yleisesti pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, ei voida sanoa, että yksilöllä olisi vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, huivin feministisyydestä puhumattakaan. Länsimuslimien osalta kysymys on hankala, sillä muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat – läntisistä vapauksista huolimatta – olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa. Siksi pidän ajatusta huivin feministisyydestä epärehellisenä.

Koko kasvot peittävä kaapu (niqab/burka) taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Onko se pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen? Kasvoja peitetään myös esimerkiksi ilmansaasteiden, katupölyn ja kovan pakkasen takia. On helppo nähdä ero tällaisten tarkoituksenmukaisten syiden ja yhteisöllisen pakottamisen välillä. Esimerkiksi Tanskassa elokuussa 2018 voimaan tullut kasvojen peittämiskielto pyrkii nimenomaan ehkäisemään sosiaalisesti pakotettua peittämistä. Tanskassa sakon suuruus on 134 euroa.

Mutta mistä tiedämme, milloin kasvojen peittäminen on tarkoituksenmukaista? Joidenkin mielestä arvioinnin vaikeus on niin merkittävä käytännön ongelma poliisivalvonnalle, että kieltokaan ei ole perusteltu. Kiellon puoltajat taas vetoavat usein siihen, että viranomaisten on tärkeä tunnistaa ihmisiä. Tässä kohdin laki ei ole selvä. Milloin ja minkä viranomaisen on tunnistukseen kyettävä? Onko esimerkiksi matkustajan oltava tunnistettavissa julkisten kulkuneuvojen valvontakameravideoista? Entä saako yksityisyritys, vaikkapa taksifirma, vaatia kasvojen paljastamista?

Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi on ehdotettu sitä, että tilanteissa, joissa ei saa olla moottoripyöräkypärä päässä, ei myöskään saa peittää kasvoja hunnulla. Tämäkään käytäntö ei ole aukoton. Naamioitumiskiellot ovat väistämättä tulkinnanvaraisia – vaikka aidosti tulkinnanvaraisia käytännön tilanteita ei monia olekaan.

Muslimit saattoivat omaksua 

penisviiltelyn juutalaisilta. Rituaalin 

puolustamisessa ryhmät toisinaan 

myös yhdistävät voimansa.

Toinen ehdotettu kieltoperuste on se, että vain sellainen toiminta tulee sallia, jota voidaan tehdä myös maallisista syistä. Tätä on käytetty perusteena muun muassa lasten sukuelinten leikkelyn vastustamisessa. Silpomisen suhteen perustelu onkin mielekäs: silpomiselle ei ole maallista vastinetta. (Nekin, jotka vastustavat tyttöjen silpomista, puolustelevat poikien leikkelyä usein sillä, että esinahan poisto on merkityksetön ja vaaraton operaatio verrattuna klitoriksen poistoon. Ero toki on ilmeinen, mutta molemmat tulisi silti kieltää. Kyse on vain aste-erosta, ja lisäksi kummassakin tapauksessa puolustuskyvytön ja ymmärtämätön pikkulapsi on riskialttiin rituaaliväkivallan kohteena.) Huivikiellon kohdalla vaatimus maallisesta vastineesta ei ole yhtä pätevä. Kuten todettua, naamioitumiselle on myös maallisia syitä, ja ennen kaikkea kyse ei ole fyysisestä väkivallasta (vaikka monesti sitäkin on mukana).

Toisinaan oikeutta verhoutua huiviin puolustetaan sillä, että katoliset nunnatkin käyttävät uskontoa ilmentävää vaatetusta. Miksi siis olisi perustellumpaa kieltää muslimivaatetus? On tärkeä huomata ero nunnapäähineen ja muslimihuivin välillä. Nunnaksi päädytään aikuisena oman valinnan ja itsetutkistelun kautta. ”Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin”, kuten Annamari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017). Musliminaisille niqab ei ole samaan tapaan valintakysymys. Muslimihuivi myös nojaa vankemmin naisen itsemääräämisoikeutta rajoittaviin vanhakantaisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin. Siksi valtaosa minusta kallistuu kasvot peittävän uskonnollisen kaavun kieltämiseen.

Tunnistan toki, että jokaiselle mutkikkaalle ongelmalle on olemassa vastaus, joka on selkeä, yksinkertainen ja virheellinen. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on sitä. Huivikielto saattaa olla tällainen. Kyse on yksilön vapauksien rajoittamisesta, johon pitää olla todella pätevät perustelut. Perusteluksi ei esimerkiksi kelpaa edellä mainittu seikka, että ihmiset ovat rauhanomaisempia kasvokkain tapahtuvassa kanssakäymisessä. Kansalaisia ei yksinkertaisesti ole oikein pakottaa ”kasvokontaktiin” toistensa kanssa. Huivikiellosta on silti luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa, etenkin kun huomioidaan joidenkin islamilaisten valtioiden ylläpitämä paine kasvojen peittämiseen. YK:n ihmisoikeusneuvoston tuoreen huivipäätöksen paradoksi on siinä, että uskonnonvapauden nimissä on mahdollista rajoittaa naisten vapauksia ja eristää heitä yhteiskunnasta. (Teokratiat toki kärsivät siitä itsekin: ne jättävät käyttämättä puolen väestönsä luovuuden ja ahkeruuden.)

Suomessa hallinnon on seurattava muiden maiden kokemuksia huivikielloista. Tässäkin tapauksessa konkreettiset tutkimustulokset ovat paras pohja päätöksenteolle. Toistaiseksi huivikiellot eivät näytä tuottaneen merkittäviä haittoja. Kielto on vahva signaali hallinnolta, että se pyrkii eroon sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Sananvapauden aktiivisempi puolustaminen taas olisi signaali siitä, että sanalliset tai kuvalliset viestit, edes herjaukset, eivät oikeuta fyysistä väkivaltaa. Tämän näkökannan leviäminen suojelisi uskonrauhaa paremmin kuin nykyinen pelosta johtuva itsesensuuri tai kritiikistä tai pilanteosta sakottaminen.

Sukupuolierot suurempia tasa-arvoisemmissa maissa, osa 2

Vastikään kirjoitin, että sukupuolierot ovat suurempia tasa-arvoisemmissa maissa/kulttuureissa. Seikka sai lisävahvistusta tuoreessa artikkelissa, tällä kertaa fyysisen aggressiivisuuden suhteen. Tiivistelmä on seuraavanlainen (korostus lisätty):

A great deal of research shows that adolescent and adult males are more likely to engage in physical aggression and violence than females are. However, few studies have examined cross‐cultural variation in sex differences, particularly among low‐and middle‐income countries [LMICs]. Based on social role and sexual selection theories, we derived two hypotheses regarding possible variations in sex differences across societal contexts: 1) sex differences increase with societal gender polarization (social role theory) and 2) sex differences are exacerbated in societies where socio‐economic opportunities are scarce, unequal, or insecure (prediction derived from sexual selection theory). The current study examined the prevalence of and variation in sex differences in physical aggression, as measured by frequent fighting, among 247,909 adolescents in 63 low‐and middle‐income countries. The results show that, overall, males were over twice as likely (OR = 2.68; 95% CI = 2.60–2.76) to report frequent fighting in the past 12 months than females. However, sex differences vary significantly across LMICs, wherein countries with higher female prevalence rates have smaller sex differences in frequent fighting.Contrary to expectations derived from social role theory, sex differences in physical aggression decrease as societal gender inequality increased. In regards to sexual selection theory, we find no evidence that sex differences in frequent fighting varies according to societal rule of law or income inequality.

Lisäys 19.10.2018:

Uusi tutkimus tuo lisävahvistusta. Tässä tiivistelmä (korostus lisätty):

Preferences concerning time, risk, and social interactions systematically shape human behavior and contribute to differential economic and social outcomes between women and men. We present a global investigation of gender differences in six fundamental preferences. Our data consist of measures of willingness to take risks, patience, altruism, positive and negative reciprocity, and trust for 80,000 individuals in 76 representative country samples. Gender differences in preferences were positively related to economic development and gender equality. This finding suggests that greater availability of and gender-equal access to material and social resources favor the manifestation of gender-differentiated preferences across countries.

Olen kiinnostunut kuulemaan, miten suomalaiset feministit selittävät näitä havaintoja. (Twitterissä eräs jenkki kirjoitti, että sukupuolierojen korostuminen tasa-arvoisemmissa maissa on liberaaleille sama kuin ilmastonmuutos konservatiiveille.)

Dosentin matkat henkiparantolassa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia tai jälkikirjoituksia). Otsikko on muunnelma E. Järnefeltin ulkoilmamaalauksen nimestä. Lattareihin suuntautuvat uskomushoitomatkat kertovat, että Savo ja Suomi ovat päässeet varsin pitkälle katovuosista ja kaskenpolttoajoista.

                   * * *

Parantajat rahanhajuiset

”Karma on yhteneväinen Newtonin lain kanssa eli jokaista tekoa seuraa reaktio.”

Merja Sankelo

Merja Sankelo (2016): Henkiparannuksen ihmeet. Kustannus HD. Loimaa.

Terveydenhuollon resurssit eivät aina riitä lieviin tai luonteeltaan sosiaalisiin ja psykologisiin vaivoihin. Toisinaan vaivat taas ovat niin vaikeita, että lääketiede ei voi niissä auttaa. Ihmiset kuitenkin kokevat, että heidän tulee tehdä jotakin vointinsa eteen. Usein ihmiset myös kaipaavat toivoa ja hyväntahtoista huomiota. Ja kun on kysyntää, tulee tarjontaa.

Dosentti Merja Sankelo on tehnyt kirjan uskomushoitojen kenties kieroimmasta muodosta, etätyönä suoritetusta henkiparannuksesta. Teos kertoo brasilialaisesta henkiparantajasta ja tämän parantolasta. Sankelon mukaan paikassa käy lähes 90 000 ihmistä vuosittain. Ote kirjan takakannesta:

Casa de Dom Inacio on kansainvälisesti tunnettu henkiparannuskeskus Brasiliassa. Sen on perustanut Joao Texeira de Farias eli meedio Joao lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Meedio Joao on transsissa parannustilaisuuksien ajan ja antaa kehonsa parantajahenkien eli entiteettien käyttöön. Tämä tarkoittaa, että entiteetit puhuvat Joaon kautta ja parantavat ihmisiä, jota ovat tulleet hakemaan apua mm. erilaisiin vaivoihin ja sairauksiin. 

Teoksen esittelemässä henkisessä kaukokirurgiassa kynnetään niin syvällä huuhaakurassa, että välinpitämätön kyynisyys saattaa vaikuttaa mielekkäimmältä reaktiolta. Matkaakin parantolaan on yli 10 000 kilometriä. Kirjassa mainostettu taikausko ja häpeilemätön herkkäuskoisten rahastus on kuitenkin nostettava tarkasteluun. Kyse on hyväntahtoisuuden kaapuun verhotusta bisneksestä, joka uskomushoitomarkkinoiden kansainvälistyttyä koskettaa myös suomalaisia.

Toinen syy perusteelliseen kirja-arvioon on se, että koulutetuin väestönosamme näyttää jo vieraantuneen siitä, millaiseen harhaisuuteen ihmispolo on johdateltavissa. Jos jopa suomalaisen koulujärjestelmän läpikäynyt dosentti – Sankelo on koulutukseltaan terveydenhuollon tohtori – pystyy kirjassa kuvattuihin älyttömyyksiin, miten turmiolliseen taantumuksellisuuteen ja tiukkaan uskonnollispoliittiseen kontrolliin salafistisen koraanikoulun tai suviseurojen sisäpiirin kasvatit kykenevätkään. Oppineistomme tuntuu unohtaneen dogmien voiman. [1]

Maksutonta mutta tuottavaa

Sankelon mukaan Casan rahoitus tulee lähinnä kolmesta lähteestä: 1) lahjoituksilla ja avustuksilla, 2) meedio Joaon omistamien karjatilojen ja kaivosten tuotoilla sekä 3) Casan kirjakaupan, kahvion ja apteekin myyntivoitoilla. Joao ei ole ensimmäinen huuhaalla rikastunut, mutta harva heistä sentään on osakkaana kaivostoiminnassa.

Sankelo väittää henkiparannuksen olevan Casassa ilmaista. Kuulemma vain ”tietyt henkiparannuksen rinnalla käytettävät hoidot ovat maksullisia”. Nämä oheishoidot ovat seuraavia: maksullista siunattua pullovettä (Wikipedian mukaan kolme dollaria pullo), maksullisia yrttitabletteja ja maksullista kristallihoitoa. Keskuksessa myydään myös puisia kolmioita, joiden väitetään symboloivan tai jopa välittävän entiteettien parantavaa voimaa. Veden ja tablettien myymistä Sankelo perustelee sillä, että niistä on hankintakuluja. Paikalle tulleiden vapaaehtoisten hyväksikäyttöä Sankelo perustelee rakkaudella ja auttamishalulla. Esimerkiksi Casan pääruoka eli vihanneskeitto valmistetaan vapaaehtoisten voimin.

On vastuutonta ja valheellista väittää henkiparannusta maksuttomaksi. Esimerkiksi keskuksessa myydyn siunatun veden ostamiseen liittyy voimakas sosiaalinen paine. Sankelo myöntää painostuksen itsekin: ”Ilman erillistä määräystä suositellaan, että kaikki kävijät juovat entiteettien päivittäin siunaamaa pullovettä noin kaksi litraa päivässä, koska se edistää hoitoprosessia.” Vuonna 2014 Casasta raportin tehnyt australialainen TV-ohjelma arvioi, että maagisia esineitä ja yrttejä myydään Casassa yli 10 miljoonalla dollarilla vuodessa. En löytänyt tietoa kristallihoitojen hinnoista, mutta niihinkin osallistuminen on kuulemma suositeltavaa: ”olisi hyvä mennä kristallihoitoon heti kun tulee Casaan ja ennen parannustilaisuuteen menoa, koska se nostaa värähtelytasoa.”

Meediokeskuksen bisneksestä hyötyy luonnollisesti koko kylä, hotellinpitäjistä autonkuljettajiin ja kauppiaisiin. Sankelon mukaan esimerkiksi henkisten leikkausten jälkeen ihmiset eivät saaneet kävellä hotellilleen, vaan heidän piti ottaa taksi. Paikalliset taksinkuljettajat näyttävätkin olevan juonessa mukana ruokkimassa ja levittämässä ihmeparanemisten sanomaa.

Ennen hoitotilaisuutta tulijat jaetaan jonoihin sen mukaan, monesko käynti on kyseessä ja minkä laatuiseen vaivaan asiakas haluaa hoitoa. Avustajatyttö raksuttelee kädessään laskuria selvittääkseen kuhunkin tilaisuuteen tulevien määrän. Sankelo korostaa, että tämä on tärkeä tieto entiteeteille. Toisin sanoen entiteetit osaavat tehdä kirurgisia operaatioita hengen voimalla, mutta laskupää heiltä puuttuu. (Pahoittelen kankeaa vitsailuani; se on vain yritys säilyttää positiivinen mieliala inhimillisen alennustilan edessä.)

Sankelon kohtaaminen meedion kanssa sujui seuraavasti: ”Entiteetti katsoi minua lempeästi Joaon silmistä ja sanoi: ’Yksi kristallihoito’.” Sankelon myöhempi tapaaminen Joaon kanssa on yhtä huvittava:

Entiteetti otti oikean käteni omaan vasempaan käteensä ja samalla tulkki selvitti asiani hänelle. Katsoin entiteettiä suoraan silmiin ja hymyilin hänelle. Entiteetti katsoi minua ystävällisesti ja sanoi: ’Minä autan sinua’. Lisäksi sain neljännen yrttitablettireseptin.

Miten ihmiset ovat päätyneet Casa-keskukseen? Sankelon mukaan tieto parantumisista kulkee lähinnä puskaradion välityksellä. Myös lehtijutut ja Casassa kuvatut videopätkät kuulemma antavat tietoa parantumisista. Vanha viisaus luultavasti pätee tässäkin: puoskaria pahempia valehtelijoita ovat vain hänen uhrinsa. Sankelon olettaisi alalla toimivana tohtorina tietävän, että tuhatkaan kertomusta parantumisesta ei ole pätevä todiste hoitojen toimimisesta.

On kiintoisaa nähdä, miten keskus jatkaa toimintaansa Joaon jälkeen. Hänhän on jo vanha mies. Tuleeko tilalle uusi meedio vai muuttuuko toiminta yhä enemmän lomakeskuksen suuntaan? Keskuksessa on jo tehty laajennustöitä ja vastikään etupihalle avattiin kahvila ja snacktuotteita myyvä baari. Ehkä Joaosta itsestään kehitellään entiteetti? Ennustan kuitenkin, että 30 vuoden kuluttua henkiparantaminen on jäänyt vähemmälle ja paikalla on meditatiivisiin retriitteihin tarkoitettu avoimen kaupallinen lomakohde. En kuitenkaan uskalla lyödä asiasta vetoa; toiminta voi jatkua yhtä kahelina tai sitten se voi loppua kokonaan. Ehkä Brasiliassa säädetään järkevä puoskarilakikin ennen Suomea. (Huuhaa voi kuitenkin maassa sen verran hyvin, että tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Uskonnottomia on esimerkiksi vain vähän yli seitsemän prosenttia väestöstä. Brasilia on myös maailman suurin katolinen maa, ja katolisuuden ohessa suuri osa väestöstä palvoo afrikkalaisia jumalia.)

Vaarallisia hoitotehoväitteitä

Sankelo esittelee keskuksessa annettujen hoitojen vaikutuksia seuraavasti: ”Casassa on parannuttu mitä erilaisimmista vaivoista: mm. syövästä ja muista kasvaimista, sydänsairauksista, halvauksista, sokeritaudista, astmasta, epilepsiasta ja muista neurologisista häiriöistä, lapsettomuudesta sekä skitsofreniasta.”

Kysyin Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen johtajalta, onko tuollainen soveliasta tekstiä terveydenhuoltoalan opetuksessa toimivalle. Nettisivujen mukaan Sankelo on laitoksella dosenttina. Vastaus oli seuraava: ”Dosentti Sankelolla ei ole tiedekunnassamme opetusta eikä tutkimusta. Hänen mahdolliset kirjoituksensa edustavat hänen henkilökohtaisia näkemyksiään.” Netin mukaan Sankelo on myös opetusylihoitaja Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä. Kysyin samaa sairaanhoitopiirin johtajalta. Hän vastasi:

Sairaanhoitopiirissä toiminnan lähtökohta on näyttöön perustuvuus; näin myös hoitotyön osalta. Sen mukaista toimintaa edellytämme myös opetusylihoitajalta virkatehtävissään. Toinen asia sitten on vapaa-ajanharrastukset. Niihin puuttumiseen kynnys on korkea erityisesti silloin, kun mennään perusoikeuksien – sananvapauden ja jopa uskonnonvapauden – alueelle. Sankelon näkemykset ja harrastukset eivät olleet peruste, joiden pohjalta hänet olisi virkavaalissa voitu sivuuttaa, kun osaaminen, koulutus ja kokemus kuitenkin nostivat hänet ykköseksi.

On mahdollista, että Sankelo kykenee hoitamaan työnsä hoitoalalla moitteetta ja että hänen henkiparannusta koskevat näkemyksensä eivät vaikuta hänen suoriutumiseensa. Mutta jos Sankelo olisi lääkäri, tilanne olisi toinen. Käytännössä hän rikkoisi lääkärinvalaa siinä, että hänen hoitamansa potilaat eivät voisi luottaa siihen, että hoidossa käytetään lääketieteellisen tutkimustiedon hyödylliseksi osoittamia menetelmiä.

Sankelo jatkaa parantumisten esittelyä:

Yhdeltä henkilöltä oli parantunut laktoosi intoleranssi [sic] ja keliakia. Toinen oli päässyt eroon jalkavaivoista. 

Ihmisiä oli parantunut keliakiasta, diabeteksesta, halvauksesta, syövästä, CP-vammasta, selkävaivasta, sokeudesta ja puhekyvyttömyydestä. Yhden henkilön vääntynyt käsi oli suoristunut ja useampi henkilö oli alkanut kävellä kun aiemmin olivat istuneet pyörätuolissa. Sijaisleikkauksen seurauksena oli jalkavaiva parantunut yhdeltä henkilöltä. ...parannuspyynnön johdosta eräältä naiselta parani suonikohjut ja hänen ei tarvinnutkaan mennä jo varattuun leikkaukseen. 

Yhden parantumatonta syöpää sairastavan henkilön elämä piteni huomattavasti useiden Casan matkojen johdosta; hänelle oli annettu elinaikaa kaksi kuukautta, mutta hän eli vielä kolme vuotta. 

Vaikka meedio Joao ja entiteetit ottavat ihmisiä vastaan parannustilaisuuksien aikana, ilmeni, että entiteetit tutkivat ja hoitavat kävijöitä monissa eri paikoissa mm. hotellihuoneessa, kristallihoitojen aikana ja myös silloin kun ihmiset istuivat hiljentyneinä meditaatiohuoneessa. - - Meditaatiohuoneessa, jossa meedio Joao ja entiteetit ottavat vastaan ihmisiä, on myös erityisen voimakkaat energiat, joita ehkä tarvitaan kun ihmisiä parannetaan tietyistä sairauksista ja vaivoista ja joskus taas riittää muuallakin toteutetut parannusoperaatiot.

Miten nämä parantumiset selittyvät? Helppo vastaus on, että lomamatka tropiikkiin ja lämminhenkiseen ja suggeroivaan ympäristöön karkottaa huolia ja lievittää vaikkapa polvi- ja selkäkipuja, joilla muutoinkin on taipumus spontaaniin paranemiseen. Moni matkanjärjestäjä tarjoaa samankaltaisia olosuhteita, mutta ilman entiteettejä, kristalleja ja humpuukipillereitä. Casan määräämissä rutiineissa on paljon muitakin olotilaan vaikuttavia elementtejä: kevyttä kasvisruokavaliota, täysraittiutta (pitää kestää kymmeniä päiviä), meditatiivista rauhoittumista ja tunnetta ympäröivien ihmisten hyväntahtoisuudesta. Kaikki nämä voivat lievittää työ- tai aviostressiä ja jäsenten kolotusta sellaisenaan, myös ilman entiteettivedätystä.

Sankelon mukaan ihmisten jakamat parantumiskertomukset ovat merkki siitä, ”että entiteettien parannustyöllä on aitoa tehoa ja vaikutusta”. Ja se, miksi kaikki eivät parane, on kuulemma ”vain entiteettien tietoisuudessa oleva asia”. Sankelon mukaan siihen on siis ”mahdotonta vastata tämän tutkimuksen puitteissa”. Tässä kohdin kysyn uudelleen: millaisia taantumuksellisia harhakuvitelmia voi olla niillä, joiden ”oppineisuus” nojaa ”pyhiin” kirjoihin?

Toiminnan kantavia ja häiritsevimpiä osia on ajatus, että entiteetit eivät voi auttaa, jos avunhakijalta puuttuu usko. Näin Sankelo:

Osanottajat (haastatellut) toivat esille, että Casassa tuli tunne, että pitää sitoutua entiteettien työhön ilman, että yrittää ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi. Kaikki kävijät kunnioittivat paikan sääntöjä ja noudattivat nöyrästi kaikkia entiteettien antamia ohjeita ajatellen, että näin pitää tehdä jos haluaa saada sen, mitä Casasta on tullut hakemaan.

Lääketieteellisissä hoidoissakin usko toki vaikuttaa parantumiskokemukseen, mutta lääkäri sentään yrittää hoitaa potilasta tämän uskomuksista riippumatta. Sankelo jatkaa, että ”Casassa oleminen vahvistaa ihmisten uskoa siihen, että henkimaailma auttaa kokonaisvaltaisesti jos sitä vain itse haluaa”. Lisäksi hänen mukaansa ”Casaan kannattaa lähteä sellaisten ihmisten, jotka uskovat henkiparannukseen ja jotka antautuvat vilpittömin mielin entiteettien hoidettavaksi”. Sankelon teos on osuva kuvaus siitä, miten ihmisen tarve olla hyväksytty ja rakastettu on sopivalla johdattelulla valjastettavissa lähes millaisten mielettömyyksien palvelukseen tahansa.

Hoitojen tehoa olisi helppo testata pätevästi. Jopa satunnaistettu kaksoissokkoutus, jossa sekä hoitotehon arvioija että potilas ovat tietämättömiä, saiko potilas hoitoa vai ei, olisi helppo järjestää. Kysehän on henkisistä leikkauksista, joista kehoon ei jää arpia. Minkäänlaiseen potilasryhmien satunnaistamiseen ja vertailemiseen keskus ei tietenkään ole halukas. Värähtelytaajuudet epäilemättä muuttuisivat skeptisten tutkijalääkäreiden läsnäolosta.

Siunattu suggestio

Monista Sankelon haastattelemista henkilöistä paistoi läpi jonkinlainen yli-intuitiivisuus, suggeroituvuus tai epäanalyyttisuus. Normaalit ruumiintoiminnotkin, esimerkiksi väsymys ja mielialanvaihtelut, saatettiin tulkita henkivoimien tekosiksi. Eräs haastateltu esimerkiksi ”oppi Casassa ollessaan huomaamaan, että kun hän tunsi itsensä väsyneeksi niin se oli merkki siitä, että entiteetit halusivat hoitaa häntä”. Sankelon mukaan entiteetit olivat myös hoitaneet joitakin osallistujia jostakin kohdasta ilman, että henkilö itse tiesi, mikä vika siinä kohdassa oli. Uskomuslääkintä on tunnetusti taitava keksimään vaivoja. Hyvä esimerkki tästä on detox-litkuja ja -vempaimia vaativa kuona-aineiden kertyminen.

Sankelo kertoo myös hotellihuoneessa saamistaan kaukohoidoista ja keskusteluistaan entiteettien kanssa. Osio oli typerryttävää luettavaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Casassa myytävää vettä on siunattu hallusinogeeneilla. Tästä tuskin kuitenkaan on kyse. Sankelon mieli vain näyttää olevan epätyypillisen lennokas ja altis itsesuggestiolle. Tässä pari esimerkkiä:

Jossain vaiheessa hoitoja nukahdin (tai minut nukutettiin) ja kun heräsin, oli todella voimalliset hoidot menossa; silmieni edessä leiskui laser-tyyppiset tykitykset, jotka kohdistuivat pääni alueelle. 

Minulla oli ollut jo jonkin aikaa ”väsynyt olo”, joka viimeksi merkitsi, että entiteetit halusivat hoitaa minua. Nytkin he tulivat ja hoitoa annettiin pari tuntia. Välillä nukahdin. Sitten kuului: ”Voit nyt välillä mennä nauttimaan laulamisen ilosta. Jatketaan sitten kun tulet takaisin tänne.”

Casassa suoritettu henkinen leikkaus on toisin sanoen hotellihuoneessa löhöilemistä. Vaatimus pysyä suljetussa huoneessa on itse asiassa oiva strategia parantolalta: ärsykkeiden vähäisyys (ns. aistideprivaatio) tuottaa usein harhoja ilman suggerointiakin. Sankelo jatkaa:

Päivälliseltä lähdin Casaan rukousmessuun. Suljettuani silmät alkoi niissä saman tien sätiä oudosti; ihan kuin olisin katsellut salamointia taivaalla. Säikähdin ja päättelin, että kielto tulla pääsaliin leikkauksen jälkeen ilmeisesti koskee myös tätä iltatilaisuutta. Lähdin kiireesti pois salista ja menin majaan istumaan. Olin niin säikähdyksissä äskeisestä, että sydän tykytti ja pompotteli tiuhaan tahtiin. Pelkäsin, että olin rikkonut Casan sääntöjä ja intervention teho ehkä nyt mitätöityy.

Casan toimintaan kuuluu siis myös ihmisten kontrollointi pelottelun avulla.

Suurin osa haastateltavista kertoi kuitenkin lähinnä tunne-elämänsä myönteisistä muutoksista: ”Tulin Casaan stressaantuneena, mutta koin rauhoittuvani siellä”, ”Tuli rauha ja helppo olo” ja ”Koin saavani harmoniaa ja tasapainoa elämääni”. Kenellekään ei liene yllätys, että näitä tyypillisiä lomalaisen tuntemuksia on vaikea saavuttaa arjessa. Sankelokin paljasti, että matkan jälkeen hänen meditatiiviset energiansa olivat laimeita verrattuna Casassa oleskeluun.

Kirjan mahtuu verrattomasti tahatonta komiikkaa. Sankelo kirjoittaa esimerkiksi veden siunaamisesta:

Entiteetit ovat antaneet ohjeet kuinka kotiin tuotua pullotettua siunattua vettä voidaan jatkuvasti uudistaa kraanavedellä niin että siunaus säilyy. Tutkimukseen osallistuneilla oli kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä kuinka tuo siunauksen ylläpitäminen vedessä tapahtuu. Toisten mielestä sekoitussuhde oli 50% siunattua vettä ja 50% kraanavettä ja toisten mielestä 25% siunattua vettä ja 75% kraanavettä. Toisilla oli käsitys, että kraanaveden lisäämisen jälkeen vesi siunaantuu 24 tunnin aikana ja toisten mielestä vesi tulee siunatuksi heti. Useammalla oli se käsitys, että veden voi siunata itsekin.

Yhdessä kohdassa naurahdin ääneen. Se oli kuvaus siitä, kun Casan työntekijä varoitti kylään asettuneiden kilpailijoiden toiminnasta:

Puheenvuoron käytti myös nainen, joka varoitteli ostamasta kylällä kaupan olevia kalliita terveystuotteita, joissa ei ole nimeä eikä tuoteselostetta. Lisäksi hän selvitti, että kylällä on vain kaksi virallista Casan hierojaa (mainitsi nimeltä), joita pitää aina käyttää jos entiteetti määrää hoidoksi hierontaa.

Sitä se vapaa kilpailu tekee: hyville apajille tulee yrittäjiä.

Sankelo on pukenut henkiparannusteoksensa tieteellisen raportin muotoon. ”Tutkimusosion” rakenne esimerkiksi noudattaa Sankelon mukaan perinteistä tutkimusraportin kaavaa alkaen tutkimustehtävän esittelystä ja päätyen tutkimuksen toteutuksen ja tulosten esittelyn kautta pohdintaan ja johtopäätöksiin. Aineiston analyysissa on myös ”käytetty menetelmää, joka on testattu lukuisissa laadullisissa tutkimuksissa aiemmin”. [2]

Kuten on jo käynyt ilmi, Sankelon tutkimusraportti on brassihuijarin kritiikitön ylistys. Henkiparantolan uusia toimipisteitä muun muassa Rio de Janeiroon Sankelo perustelee sillä, että ihmisillä ei ole varaa matkustaa Casa-keskukseen. Sillä ei ole kaiketi ole merkitystä, että Casa-keskuksen paikan valitsivat toisessa ulottuvuudessa olevat henget maaperän kvartsikristallin takia. Tai ehkä kristallien voima ulottuu muutamaan haarakonttoriinkin? Pystyväthän kaikki Suomen 260 Kotipizza-ravintolaakin tarjoamaan samaa barbeque-kastiketta. (Tiedän, kankeaa vitsailua...)

Entä miksi nimitän Joao-meediota huijariksi? Eikö hän ole vain itseään pettävä hyväuskoinen? Onhan jopa yhdysvaltalainen TV-tähti Oprah Winfrey antanut hänelle tukensa. Joaon hyväuskoisuus on kuitenkin epätodennäköistä, sillä kaiken henkiparannushumpuukin ohella hän on tilaisuuksissaan käyttänyt puoskareiden vanhoja näytöskikkoja, muun muassa silmämunan ”raaputusta” ja nenän kautta tehtyä ”aivokirurgiaa”. Joao tuskin käyttäisi näitä Youtubessakin olleita nenänkaivuita, jos hän rehellisesti uskoisi kykyihinsä. On tietysti mahdollista, että hän uskoo parantajantaitoihinsa, mutta käyttää humpuukikikkoja vain saadakseen lisää parannettavia. Tässäkin tapauksessa huijaus on suurelta osin tietoista.

On surullista, että epätoivossaan ihmiset ajautuvat kouluttamattoman maajussin manipuloitavaksi. Moni on niin yksin ongelmiensa kanssa, että he ovat tyytyväisiä pienestäkin näennäisen hyväntahtoisesta huomiosta. (Toki osa ”hoidoista” on myös asiakkaan luontaisen narsismin ruokkimista, hoitajan narsismista puhumattakaan.) Ironian huippu on, että parantajamestari muutama vuosi sitten turvautui entiteettien sijasta lääketieteeseen, kun hän antoi lääkäreiden hoitaa kasvaimensa.

Leikkaus ja kemoterapia eivät kaatuneet varojen puutteeseen.

ALAVIITTEET

[1] Sokea nojautuminen dogmeihin, selvänäkyihin tai muihin ”perinteisiin” tiedonlähteisiin tuottaa lähinnä virheellisiä ja usein myös epähumaaneja näkemyksiä.Tehokas vastavoima dogmaattisuudelle on onneksi olemassa: ilmaisunvapaus. Luotettavaa tietoa saadaan vain, jos ilmapiiri on niin vapaa ja keskusteleva, että ihmiset uskaltavat puuttua esitettyihin väitteisiin ja ajatuksiin. Taikauskoinen taantumuksellisuus luonnollisesti vastustaa vapaata keskustelua tai vähintään se sulkee siltä korvansa. Montako tieteeseen nojaavaa teosta löytyy Casan kirjakaupasta? 

[2] Sankelolla on tarjota myös kuolemattomia aforismeja: 

Ilman elämää ei ole rakkautta ja ilman rakkautta ei ole hyvää elämää. 

Rakkaustietoisuuteen sisältyy kiitollisuus elämää ja yksityiskohtia kohtaan ja usko siihen, että jokaisella kokemuksella on oma tarkoituksensa ja tehtävänsä. 

Rakkaudessa eläminen vaatii kurinalaisuutta ja hyvää elämän hallintaa.

Kannustan Sankeloa siirtymään tällaisen tabermannilaisen sanataiteilun suuntaan, pois enkelientiteettien ja eetterikehojen valheellisista värinöistä. Maailma kaipaa rakkautta, ei näitä Sankelon astraaliauroja, chakroja ja meridiaaneja:

Eetterikeho on juuri se aura, joka voidaan kuvata Kirlian-laitteella ja joka ensimmäisenä sairastuu ja tervehtyy terveyden tilassa tapahtuvien muutosten mukaisesti. Sairaus näkyy selvänäköisesti energian puutteena tai tummana kohtana eetterikehossa. Henkiparannuksessa on kyse energiahoidosta ja energian lisäämisestä, minkä avulla vaikutetaan eetterikehon energiavirtoihin, tukosten avaamiseen ja sitä kautta fyysisen kehon energiatasapainoon ja parantumiseen. Eetterikeho on fyysisen kehon välttämätön edellytys.

 - -

PS. En kysynyt lupaa julkaista Sankelon dosentuurista ja viranhoidosta saamiani vastauksia. Katson kuitenkin, että koska terveydenhuollon opetuksessa toimiva henkilö kirjoillaan markkinoi epäpäteviä ja kalliiksi tulevia hoitoja, lipsuminen hyvistä journalistisista tavoista on perusteltua. Vastaajilla tuskin myöskään olisi ollut mitään vastaustensa julkaisemista vastaan.

PS 2. Venezuelassa henkiparantajat ja muut puoskarit taitavat voida brassikollegoitaan paremmin. Osasyy on maan julkisen terveydenhuollon kriisissä. Oheinen kuva on National Geographicin (12/2017) jutusta, jonka mukaan yli 85 prosenttia antibiooteista sekä kipu-, allergia-, epilepsia- ja verenpaineläkkeiden kaltaisista keskeisistä tuotteista on sellaisia, että niitä on vaikea tai peräti mahdoton saada.

Keskustelua uskomushoidosta
Lääkärilehdessä

PS 3. Lääkäriliiton suositus suhtautumisesta uskomushoitoihin kuuluu: ”Terveydenhuollon ammattihenkilölain mukaan lääkärin on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti. Lääkärin tulee jatkuvasti täydentää omaa osaamistaan, jotta hänellä on ajantasainen tieto vallitsevista tutkimus- ja hoitokäytännöistä ja lääketieteellisesti vaikuttaviksi ja vaikuttamattomiksi todetuista hoidoista.”

Minne menet feminismi? Osa 2

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2018 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta tai jälkikirjoituksia). Arvion ensimmäinen osa löytyy täältä.

Minne menet feminismi?

Osa 2: Islam, biologia ja kotityöt

Abdulkarim, M. Ja Talvitie E. (2018): Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. Helsinki.

Ensimmäisessä osassa tätä kirja-arviota käsiteltiin feminismin näkemyksiä tasa-arvosta ja syrjivistä rakenteista. Teksti herätti monenlaisia mielipiteitä. Erään keskustelukumppanin mukaan aiheesta on turha väitellä, koska paikalla ei ole naisia, jotka syrjintää kokevat. Vastaväitteenä seurueen vanhempi jäsen kysyi, olisiko Sinuhen tarina pitänyt jättää kertomatta sillä perusteella, että Mika Waltari ei ollut elänyt muinaisessa Egyptissä. Eräs nettikeskustelija jopa vihjaili, että miehen ei kannata pohtia edes sitä, mistä feminismissä on kyse.

Pilakuva myyttiin nro 6

Saattaa olla, että aihetta on mahdoton käsitellä järkevästi. Jos korostat epätasa-arvoa, sivuutat naiset, jotka ovat menestyneet. Jos taas tunnustat menestyneiden naisten saavutukset, vähättelet ongelmaa. Umpikujasta huolimatta meillä on vain yksi mielekäs vaihtoehto: etsiä tarkkoja ja järkiperäisiä ilmauksia, jotka huomioivat sekä otetut edistysaskeleet että jäljellä olevat epäkohdat. Totuuden löytyminen ei tietenkään ole varmaa. Ideologioita koskevassa keskustelussa loogiset perustelut ja hellämielisinkin suostuttelu voivat vaikuttaa uhmakkaalta haastamiselta, jopa herjaamiselta.

Arvion ensimmäisessä osassa kerrottiin, miksi on harhaanjohtavaa väittää, että työpaikkojen sukupuolinen jakautuminen tai palkkaerot olisivat todisteita syrjinnästä.Tässä toisessa osassa käydään järjestyksessä läpi kirjassa esitetyt myytit. TV-sarja Myytinmurtajien tapaan kustakin myytistä annetaan leikkimielinen arvio siitä, onko myytin väite totta (CONFIRMED), tarua (BUSTED) vai mahdollinen (PLAUSIBLE).

Myytti 1: Feministit vihaavat miehiä

Harva feministi vihaa koko miessukupuolta. Vihantunne myös selittää melko huonosti poliittista käyttäytymistä. Siksi BUSTED tai PLAUSIBLE.

Kirjoittajien mukaan feministejä pelätään siksi, että tasa-arvo ”heikentää etuoikeutetun suhteellista asemaa”. Näkemys on ongelmallinen. Esimerkiksi mies, joka vanhakantaisesti väittää, että naisen paikka on kotona tai hoivatyössä, tuskin on kovin menestynyt työpaikkahierarkkisessa kilpailussa. Jos tämä pitää paikkansa, mielipide johtuu pikemminkin vallan puutteesta kuin ylivallasta. Keskimäärin miehet toki ovat naisia korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa, ja korkeasta asemasta ei liene mukava luopua. Mutta nämä seikat eivät sellaisenaan kerro miesten etuoikeuksista tai feministipelosta.

Vihamyytin yhteydessä Talvitie vihjaa, että sananvapauden puolustajia motivoi rasismi. Ikään kuin sananvapauden kannattajat haluaisivat vain huudella neekeriä ilman jälkiseurauksia. Näkemys on epärehellinen. Sananvapauden puolustajissa totta kai on rasisteja: osa heistä suhtautuu yksilöihin ennakkoluuloisesti heidän rotunsa tai etnisyytensä perusteella. Tällaisia ihmisiä löytyy myös sananvapauden vastustajista. Itse ilmaisunvapauden kannalta on kuitenkin sivuseikka, kuka sitä kannattaa. Vapauden on kosketettava kaikkia tai se ei kosketa ketään. Oikea reaktio rasistiraasun mielipiteisiin onkin puheen lisääminen, ei sen rajoittaminen [1]. Vain laaja sananvapaus takaa, että ihmiset uskaltavat puolustautua vallanhaluisia tai valheita levittäviä ääriliikkeitä vastaan.

Annan Talvitielle ystävällisen neuvon: älä luovuta periaatteitasi ihmisille, joita halveksit. Sananvapauden puolustaja saattaa olla väärässä kaikessa muussa, mutta sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Jos hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, annat näille ihmisille lisää valtaa. Lopulta he yrittävät määritellä, mihin sinä uskot ja mitä sinä kannatat.

Myytti 2: Feministi ei halua, että mies avaa hänelle oven

Tällainen joutavanpäiväisyys ei ansaitse pidempää käsittelyä: PLAUSIBLE.

Myytti 3: Feministit tekevät asioista turhan monimutkaisia

Miesten ja naisten välillä on evolutiivisesti kehittyneitä mieltymys- ja taipumuseroja. Nämä erot selittävät uravalintoja ja niiden kautta myös palkkaeroja [2]. Ei esimerkiksi ole syytä olettaa, että sukupuolet suhtautuisivat rahan ansaitsemiseen samalla tavalla. Miehet ja naiset eroavat myös siinä, mitä he pitävät tärkeänä työnä. Sosiologi Satoshi Kanazawan mukaan palkkaerot alan sisällä johtuvat syrjinnän sijasta yksinkertaisesti siitä, että lisääntymismielessä naisilla on parempaa tekemistä kuin rahan ansaitseminen tai statuksesta kilpaileminen [3].

Feminismi on hylännyt nämä biologiseen evoluutioon ja sukupuolieroihin pohjautuvat selitysmallit. Tilalle on otettu hahmottomia teorioita syrjivistä rakenteista ja sosiaalisista konstruktioista. Siksi CONFIRMED tai PLAUSIBLE. Biologian vähättely nykyisen naisliikkeen parissa perustuu osittain siihen virheelliseen käsitykseen, että geenit olisivat jonkinlainen ennalta määrätty ansa. Biologia ei kuitenkaan sano, että koska maailma on tällainen, sen on myös oltava tällainen. Perinnöllisten piirteiden yhteiskunnallisia vaikutuksia on mahdollista muuttaa [4].

Oletetaan esimerkiksi, että miehet ovat keskimäärin naisia kilpailullisempia ja että sen seurauksena sukupuolten välillä on status- ja varallisuuseroja. Tasa-arvon nimissä hallinto voisi ryhtyä jyrkkiin pakkotoimiin ja estää kaikenlaisen työsuoritteilla tai työhön sitoutumisella kilvoittelun. Vaihtoehtoisesti hallinto voisi suhtautua kilpailuun suopeasti mutta jakaa kilpailusta saadut palkinnot myöhemmin tasan. Biologisten sukupuolierojen vaikutuksia on siis mahdollista tasoittaa. Yhteiskunta on jo esimerkiksi päättänyt, että vakuutusyhtiö ei saa huomioida sukupuolta hinnoittelussaan. En ota kantaa tällaisten päätösten mielekkyyteen, mutta se on paikallaan todeta, että ihmiset eivät ole tahdottomia shakkinappuloita, joita voidaan mielivaltaisesti ohjailla. Hyväntahtoisimmillakin säädöksillä voi olla yllättäviä ei-toivottuja seurauksia. (Vakuutusyhtiöiden riskienhallintaosastot luultavasti ovat perillä sukupuolisäädöksen hintavaikutuksista.)

Kuten todettua, miesten ja naisten keskimääräiset palkkaerot johtuvat osin miesten ja naisten uravalinnoista. Miehiä valikoituu enemmän teknistuotannollisille aloille ja naisia julkisen sektorin hallinnoimille hoiva- ja opetusaloille [5]. Mitä palkkaeroille tapahtuu, kun nämä seikat huomioidaan? Entä kun mukaan otetaan se, että miehet tekevät keskimäärin pidempiä päiviä? Tällöin keskimääräinen palkkaero näyttää kutistuvan alle kolmeen prosenttiin, miesten hyväksi. Tosin kattavaa selvitystä esimerkiksi työtuntia kohden olevasta palkkaerosta ei ole tehty, joten lukema ei kerro kaikkea. Saatu prosenttiluku joka tapauksessa viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissa on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Naisten kannalta on totta kai ongelmallista, että työntekijöitä palkitaan työhön sitoutumisesta. Ongelma on kuitenkin olemassa vain siinä määrin kuin yksittäiset naiset valitsevat olla sitoutumatta. Lisäksi ongelma koskee yhtä lailla miehiä. Harva heistäkään sitoutuu koko sydämellä työhönsä, ja vielä harvempi heistä on kiinnostunut ainoastaan rahan ja statuksen hankkimisesta. Palkan, statuksen ja työteliäisyyden ohella ihmiset tavoittelevat vaihtelevassa määrin myös muita miellyttäviä asioita, esimerkiksi rentoutumista ystävien, perheen ja puutarhanhoidon parissa. Tämän takia tuloerot eivät sellaisenaan kerro syrjinnästä. Se, että naiset miehiä useammin hylkäävät uran edistämisen perheen hyväksi, ei myöskään tarkoita, että kulttuuriset tavat pakottaisivat naisia valintoihinsa.

Hallinto voisi toki päättää, että naisten ja miesten keskipalkan on oltava täsmälleen sama. Asiantilan saavuttamiseksi hallinto voisi määrätä esimerkiksi hoiva- ja palvelualojen työnantajia korottamaan matalimpia palkkoja. On kuitenkin luultavaa, että ratkaisu tarkoittaisi korkeampia kuluttajahintoja, korkeampia veroja tai matalampia voittoja yrityksille. Ehkä siksi täydelle samapalkkaisuudelle ei juuri löydy kannattajia. (Palkankorotusten lisäongelma saattaisi olla korotuspaineiden kertaantuminen: esimerkiksi erikoissairaanhoitaja saattaa haluta ylläpitää palkkamarginaalia lähihoitajaan ja niin edelleen.) Tuloerojen tasaamista toivovien kannattaa myös huomata, että tiukat tasapalkkasäädökset vahvistaisivat työnantajan asemaa. Hänenhän ei tarvitsisi enää neuvotella palkoista. Tämänkaltainen työnantajapuolen voimistaminen tuskin on tasapalkkafeministin mieleen.

Myytti 4: Feminismi tappaa ilon elämästä

Nuorten on vaikea iloita lähihistorian trendeistä, vaikka ne olisivat kuinka myönteisiä. Tämä on ymmärrettävää; jokaisen sukupolven on käytävä omat taistelunsa. Naisten asema on kuitenkin viimeisen 70 vuoden aikana parantunut niin merkittävästi, että sen olettaisi tuottavan parikymppisellekin feministille aitoa elämäniloa, ei vain tahatonta sivuseikoilla hauskuuttamista kuten tässä kirjassa. Siksi BUSTED tai PLAUSIBLE. (Tosin on huomattava, että monelle tieteenystävälle myytti on totta. Perusteena on se, että sukupuolentutkimuksen – jota voidaan nimittää akateemiseksi feminismiksi – tavoite ei näytä olevan tieteellisen tiedon lisääminen vaan tiettyä ideologiaa tottelevien oikeaoppisten standardikansalaisten luominen [6].)

Myytti 5: Feminismi estää miehiä olemasta miehiä ja naisia olemasta naisia

Talvitien mukaan stereotypiat rajoittavat ihmisiä sukupuolesta riippumatta: ”Ne määrittelevät sitä, miten meidät nähdään ja mitä meiltä odotetaan.” Talvitie on siinä mielessä oikeassa, että ihmiset reagoivat siihen, miten muut heihin suhtautuvat. Ilman tarkennusta stereotypiat tai sisäistetyt normit eivät kuitenkaan ole riittävä selitys sukupuolieroille. Vähintäänkin selityksessä tulisi olla arvio siitä, miksi stereotypiat aiheuttavat juuri tietynlaisia eroja, vieläpä kaikissa kulttuureissa. Usein samoja sukupuolieroja löytyy myös kädellisserkuiltamme [7]. Kuka stereotypioidenmukaista käyttäytymistä siis odottaa ja miksi? Mistä normit ovat tulleet, ja miksi normit ja odotukset joskus tehoavat, joskus eivät? 

Entä myytin varsinainen aihe: jyrääkö feminismi perinteisen miehekkyyden tai naisellisuuden? Tämä on epätodennäköistä. Moni naispuolinen feministi esimerkiksi haluaa kumppanikseen perinteisellä tavalla miehekkään miehen. Talvitiekin kertoo tämänkaltaisista toiveistaan. Siksi BUSTED.

Se, mitä pidetään miehille ja naisille sopivana käyttäytymisenä, toki muuttuu ajan myötä. Esimerkiksi 1900-luvun kuluessa avioliitto ja perhe muuttuivat statuksen- ja identiteetin lähteestä kohti sopimuksenvaraisuutta. Perhesuhteita alkoivat määritellä perheenjäsenten mieltymykset. Aiemmin yksilö oli ollut osa perhettä, nyt perhe ikään kuin kuuluu yksilölle. Tämä on luultavimmin vaikuttanut sukupuolirooleihin, mutta uusi järjestyskään ei estänyt miehiä olemasta miehiä tai naisia olemasta naisia. Aviositeessä tapahtuneita muutoksia on myös perusteltua pitää oikeudenmukaisina: lain ei tule olla kiinnostunut siitä, miten avioliitto solmitaan tai kuinka kauan liitto kestää, vaan siitä, tapahtuuko liiton sisällä oikeuksien polkemista.

Jotkin feminismin suuntaukset ovat kyseenalaistaneet tasaveroisten oikeuksien riittävyyden. On väitetty, että avioliitto tai parisuhde eivät ole oikeudenmukaisia, jos toinen osapuoli kantaa enemmän vastuuta yhteisen kotitalouden hoidosta. Huoli saattaa olla perusteltu. Kotitaloudet eivät pysy pystyssä itsestään. Toisaalta on muistettava, että oikeudenmukaisuus ei ole kaikkien mielestä tavoiteltavin hyve perheessä. Joku saattaa arvostaa korkeammalle vaikkapa rakkauden ja kumppanuuden. Joissakin perheissä saatetaan jopa arvostaa perinteistä miehekkyyttä ja naisellisuutta oikeudenmukaisuutta korkeammalle.

Erään tutkimuksen mukaan kotitalouksissa, joissa naisen tulot ovat miehen tuloja suuremmat, mies tekee enemmän kotitöitä kuin niissä talouksissa, joissa nainen ansaitsee miestä vähemmän. Lisäksi mies, jonka vaimo tekee pidempiä työpäiviä, kantaa muita miehiä enemmän vastuuta kotitöistä [8]. Toisin sanoen, puolisoiden tulot ja käytettävissä oleva aika selittävät ainakin osan kotitöiden sukupuolijaosta. Kaikki ei siis ole naisten indoktrinoitumista kotiorjiksi.

On myös huomattava, että osa kotitöistä on keksittyä tekotyötä (esimerkiksi verhojen ja sängynpeitteen esteettisestä yhteensopivuudesta huolehtimista). Niin kauan kuin meillä ei ole yhteisymmärrystä siitä, kuinka suuri osa tekotyötä on, on vaikea perustella, miksi kotitöiden jakautuminen olisi merkittävä tasa-arvokysymys. Nykyisen kotitalousteknologian avulla kotityöt on myös mahdollista hoitaa tehokkaasti. Siksi se, missä määrin mies ottaa vastuuta kotitöistä, ei enää ratkaise sitä, missä määrin nainen ottaa vastuuta työelämässä.

Kysymys lastenhoidosta on mutkikkaampi. Raskauden ja imetyksen takia lapsen pari ensimmäistä elinvuotta vaikuttavat väistämättä enemmän naisen kuin miehen työkykyyn. Tasa-arvoa tavoittelevan yhteiskunnan on pidettävä huoli, että tämä ei aseta sukupuolia eriarvoiseen asemaan. Lisäksi jos yhteiskunta arvostaa tasa-arvoa, sen on tuettava lastenhoitoa niin, että työuraa haluavan vanhemman ei ole pakko löytää perhehoivaan suuntautunutta tai rikasta puolisoa. (Toki tarvitsemme silti talousmittareita, jotka nykyistä paremmin huomioivat ”näkymättömän” hoivatyön. Jopa äidin tuottama rintamaito voitaisiin sisällyttää tuottavuuslaskelmiin.)

Entä miehekkyys työpaikoilla? Asiaa tutkinut feministi Cynthia Cockburn (kyllä, luit nimen oikein) kirjoittaa: ”Miehet muodostavat ystävyyssuhteita vaihtamalla teknologiaan liittyviä tietoja ja kilpailemalla leikkimielisesti teknologiaan liittyvistä asioista” [9]. Asiaa voi testata esittämällä jotakin teknistä vempainta koskevan kysymyksen jollakin netin keskustelupalstalla. Feminismi ei voi eikä se edes halua estää tällaista miehekkyyttä tapahtumasta. Suuri osa naisten hyvinvoinnista on seurausta miesten harrastamasta teknologisesta mittelystä [10].

Myytti 6: Feministillä ei voi olla huivia eikä pitkiä hiuksia

Pukukoodit tai hiusmuodit eivät määrittele feminismiä. Siksi koko asiaa ei oikeastaan ole mielekästä käsitellä. Ja siksi BUSTED. Tarkastellaan kuitenkin Abdulkarimin ajatusta, että ”yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan” itsensä peittäminen on ”feministinen teko”. (Kirjan kuvissa Abdulkarim on pukeutunut hiukset peittävään huiviin.)

Väite, että yhteiskunta rohkaisee yksilöitä johonkin, on epätarkka. Kuka rohkaisee ja miksi? Yllyttävätkö esimerkiksi Abdulkarimin isä ja veljet tai mahdollinen puoliso ja anoppi häntä vähäpukeisuuteen? Tuskin. Yhteiskunnalla ei toisin sanoen ole yksituumaista kantaa vaatteiden peittävyyteen. Toki hallinto esimerkiksi joissakin islamilaisissa teokratioissa saattaa olla asiasta yksimielinen, mutta kansalaisten mielipiteet väistämättä vaihtelevat.

Kysymys uskonnollisesta naamioitumisesta on paljon mutkikkaampi. Miten esimerkiksi niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä? Tällaisia maita on paljon. Jos niissä hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä yleisesti pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, ei voida sanoa, että yksilöllä olisi vapaus pukeutua haluamallaan tavalla. Länsimuslimien osalta kysymys on hankala, sillä muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat – läntisistä vapauksista huolimatta – olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa. Siksi pidän ajatusta huivin feministisyydestä epärehellisenä.

Koko kasvot peittävä kaapu taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. En ole varma, onko se pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen. Kasvoja peitetään myös esimerkiksi ilmansaasteiden, katupölyn ja kovan pakkasen takia. Toisaalta kaikki näkevät eron tällaisten ”tarkoituksenmukaisten” syiden ja yhteisöllisen pakottamisen välillä. Esimerkiksi Tanskassa elokuussa 2018 voimaan tullut kasvojen peittämiskielto pyrkii nimenomaan ehkäisemään pakotettua peittämistä. Tanskassa sakon suuruus on 134 euroa.

Mutta mistä tiedämme, milloin kasvojen peittäminen on tarkoituksenmukaista? Joidenkin mielestä arvioinnin vaikeus on niin merkittävä käytännön ongelma poliisivalvonnalle, että kieltokaan ei ole perusteltu. Kiellon puoltajat taas vetoavat usein siihen, että viranomaisten on tärkeä tunnistaa ihmisiä. Tässä kohdin laki ei ole selvä. Milloin ja minkä viranomaisen on tunnistukseen kyettävä? Onko esimerkiksi matkustajan oltava tunnistettavissa julkisten kulkuneuvojen valvontakameravideoista? Entä saako yksityisyritys, vaikkapa taksifirma tai autokauppa, vaatia kasvojen paljastamista? Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi on ehdotettu sitä, että tilanteissa, joissa ei saa olla moottoripyöräkypärä päässä, ei myöskään saa peittää kasvoja hunnulla. Tämäkään käytäntö ei ole aukoton. Naamioitumiskiellot ovat väistämättä tulkinnanvaraisia [11].

Talvitie jatkaa ulkonäköteemasta: ”95 prosenttia naisista yliarvioi jossain suhteessa oman ruumiinsa koon, koska pyrkii esineellistämään sen länsimaisten standardien mukaisesti”. Talvitie ei tarkenna, ovatko länsistandardien takana miehet, naiset vai molemmat. Hän ei myöskään kerro, miksi naiset pyrkivät esineellistymään, olipa standardien takana kuka tahansa.

Oletetaan, että naisten ulkonäköpaineiden takana on miesten luomia standardeja. Kärjistettynä näkemys kuuluu, että nainen tahtomattaan alistuu länsipatriarkaatin tahtoon ja kokee siksi alemmuutta ja on siksi tyytymätön vartaloonsa. Ajatuksessa kaikki ei ole kohdallaan. Miehillä on vaimoja, siskoja, tyttäriä ja äitejä. Miksi miehet edistäisivät sitä, että nämä heille läheiset ihmiset kärsivät riittämättömyydestä?

Etsitään ulkonäköpaineiden selitystä evoluutiosta. Valittavana on useita hypoteeseja. On ensinnäkin ilmeistä, että luonnonvalinta on suosinut miehiä, jotka ovat onnistuneet kontrolloimaan puolisonsa seksuaalisuutta. Aisankannattajalla ei ole geeniperillisiä. Aiheen kannalta tämä on merkityksellistä, sillä miehen mustasukkainen kontrollihalu saattaa ilmetä puolison väheksymisenä: ”Saisit olla tyytyväinen, että sinulla on edes minut.” Väheksymisstrategia puolison pitämiseksi on kuitenkin harvinainen. Ja vaikka se olisi yleistäkin, se ei selittäisi naisten – ainakaan sinkkunaisten – tyytymättömyyttä ulkonäköönsä. Mustasukkainen vähättely on siis eri asia kuin naisten esineellistyminen ja tunne riittämättömyydestä.

Entä miesten evolutiivisesti kehittyneet kumppani- ja kauneusmieltymykset? Selittävätkö ne säröjä naisten ruumiinkuvassa? Miehet ovat mieltyneet muun muassa naisen hedelmällisyydestä ja terveydestä kertoviin piirteisiin [12]. Tässäkin takana on luonnonvalinta: läpi lajihistorian valtaosa naisen lisääntymisresursseista on ollut pääteltävissä hänen ulkonäöstään. Muinaisista miehistä eniten lapsia saivat ne, jotka osasivat mieltyä lisääntymisen kannalta olennaisiin piirteisiin, lähinnä kumppanin nuoruuteen [13]. Olemme siis sellaisten miesten jälkeläisiä, jotka huomioivat puolison lisääntymispotentiaalin [14]. Seikalla ei kuitenkaan sellaisenaan ole tekemistä länsistandardien kanssa, eikä se selitä Talvitien ehdottamaa naisten esineellistymishalua.

Entä niin kutsuttu seksiobjektiteoria? Useinhan mies näkee naisen vain mahdollisena seksikumppanina, ilman kiinnostusta tämän ajatuksiin tai luonteenpiirteisiin. On jopa mahdollista, että useimmat naiset ovat jossakin määrin seksiobjekteja useimmille miehille. Ja toki jokunen mies saattaa olla seksiobjekti useimmille naisille. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että miehet olisivat kiinnostuneempia toisten miesten ajatuksista. Miesten objektivointitaipumus ei myöskään selitä naisten pyrkimystä esineellistyä. Kuten todettua, riittämättömiä ovat myös teoriat mustasukkaisesta kontrolloinnista ja evolutiivisesti kehittyneistä kauneusmieltymyksistä [15].

Ei kuitenkaan hylätä evoluutiota vielä. Tiedetään, että naiset ovat tavattoman kiinnostuneita toistensa ulkonäöstä ja pukeutumisesta. Naiset näyttävät jopa arvioivan miehen haluttavuutta sen perusteella, kuinka viehättävä miehen naisystävä on [16]. (Tämä niin kutsuttu parinvalinnan kopioiminen on yleisempää muiden lajien naarailla.) Usein naiset myös mustamaalaavat toisten naisten käyttäytymistä tai olemusta. Erään työpsykologisen tutkimuksen mukaan erityisesti vahvuutensa näyttäviä naisia lannistetaan, solvataan ja väheksytään – ja miehiä enemmän tähän syyllistyvät toiset naiset [17]. Naiset myös ajattelevat, että toiset naiset, miehiä voimakkaammin, ylläpitävät kaksoisstandardia, jossa miestä arvostetaan ja naista paheksutaan seksikumppanien suuresta määrästä [18].

Mistä edellä kuvatuissa ilmiöissä on kyse? Ne tuskin johtuvat siitä, että naiset ovat sisäistäneet länsistandardit. Miksi standardit ovat sellaisia kuin ovat, miksi osaa niistä tavataan kaikkialta, miksi ne vaikuttavat niin vahvasti ja niin edelleen? Luontevampi selitys on se, että kyse on sukupuolen sisäisestä kilpailusta, joka ihmisnaaraiden tapauksessa sattuu kohdistumaan voimakkaammin ulkonäköön [19][20][21]. Tietyissä olosuhteissa naisten keskinäinen kilpailu saattaa siis tuottaa käyttäytymistä, joka vaikuttaa pyrkimykseltä esineellistyä. Seksuaalisten ärsykkeiden korostaminen voi toki myös olla tapa testata omaa viehättävyyttä tai saada neuvotteluvoimaa miesten parissa. Näissäkin tapauksissa voidaan olettaa, että naiset karsastavat niitä kanssasisaria, jotka julkeasti tai umpimähkäisesti yrittävät hyötyä seksuaalisuudesta.

Olipa skenaario naisten keskinäisestä kilpailusta oikea tai ei, kannustan naisia jättämään tämän muoti- ja meikkibisneksen tukeman oravanpyörän. Naiset saattaisivat olla onnellisempia, jos he lopettaisivat ulkonäöllä ja koristautumisella kilpailemisen. On kuitenkin vaikea nähdä, miten kaikki saataisiin vapaaehtoisesti mukaan. Samaan tapaan soitimen ukkometsot eivät voi sopia, että ”Hei kaverit, älkäämme tuhlatko voimia iänikuiseen taisteluun, arvotaan koppelot mieluummin tasan niin meille jää aikaa järkevämpiin juttuihin.”

Kannustan miehiä myös kiinnostumaan enemmän naisten älykkyydestä. Tosin älyn suosimisestakaan en keksi, miten siitä saataisiin suositumpaa tai mitä siitä seuraisi [22]. Se ainakin lienee selvää, että parisuhdekonfliktit eivät katoaisi. Miesten asennemuutos saattaisi myös vähentää parisuhteiden onnellisuutta ja jopa lisätä naisten riittämättömyyden tunteita.

Myytti 7: Feminististä ei ole puolisoksi

Harva mies tai nainen ottaisi eron, vaikka puoliso alkaisi määritellä itseään feministiksi. Siksi BUSTED. Puolisolta kannattaa kuitenkin kysyä tarkennusta. Minkä sortin feministi sinusta tuli? Mitä ajattelet vaikkapa perintöverosta tai asevelvollisuudesta? Tai Natosta? Tai sukupuolikiintiöistä? Entä millainen tasa-arvon ja vapauden suhde on sinusta sopiva? Feministiltäkin voidaan edellyttää perusteltuja mielipiteitä.

Myytti 8: Feministit ovat uhriutujia

Abdulkarim kirjoittaa: ”Feministisessä utopiassa valkoinen heteromies joutuisi osoittamaan pätevyyttään samalla tavalla kuin kuka tahansa, eikä sukupuoli, ihonväri tai toimintakyky automaattisesti antaisi etulyöntiasemaa.” Osa feministeistä näkee tällä tavoin miesten saavan lähes kaiken naisia helpommin. Siksi CONFIRMED. (Abdulkarimin mainitsema toimintakyky lienee tosin moraaliposeeraamista, ei niinkään uhriutumista. Esimerkiksi toimintakykyinen kuuloaisti antaa oikeutetun etulyöntiaseman moniin ammatteihin [23]. Lisäksi on huomattava, että pohjoismaiset yhteiskunnat ovat joitakin erityistapauksia lukuun ottamatta jo sitoutuneet ”feministiseen utopiaan”.)

Feministisen uhriutumisen takana lienee muun muassa se, että ihmiset ovat valppaita huomaamaan ja muistamaan kokemansa vastukset. Vastatuuli on tunnetusti helpompi havaita kuin myötätuuli. Usein ihmiset myös tarkkasilmäisesti näkevät tai ovat näkevinään muita eteenpäin puskevan myötätuulen. Uhriutujia – ja heidän kritisoijiaan – löytyykin kaikista ihmisryhmistä. Näin esimerkiksi muusikko A. W. Yrjänä vuonna 2007: ”Miehet ovat alkaneet ruikuttaa sen sijaan, että tekisivät jotain itselleen.”

Myytti 9: Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa

Melkein kaikki feministit kiistävät tavoittelevansa naisten ylivaltaa. Siksi BUSTED tai PLAUSIBLE. Halusipa feministi valtaa tai vain lisää kannattajia ideologialleen, hänen kannattaa perehtyä siihen, miten ihmisten ajattelutapoihin voidaan vaikuttaa. Inhimillisin ja luultavasti tehokkain keino on avoin ja faktaperusteinen mielipiteenvaihto, ei uhriutuminen ja ihmisten lokerointi.

Myytti 10: Mies ei voi olla feministi eikä nainen seksisti

Olen käynyt tasa-arvokeskusteluja, joissa feministi on sivuuttanut argumentteja siksi, että niiden esittäjä sattui olemaan mies. Jokunen feministi on myös vaatinut miehiä vaikenemaan sillä perusteella, että miehet ovat läpi historian olleet äänessä. Feministikin voi siis olla seksisti. Mikään ei myöskään estä miestä määrittelemästä itseään feministiksi. Joidenkin määritelmien mukaan lähes kaikki suomalaiset miehet ovat feministejä. Siksi BUSTED.

Määritelmistä Abdulkarim kysyy: Voidaanko sukupuolen määrittelyä purkaa samaan aikaan, kun sukupuoleen perustuvaa syrjintää tehdään näkyväksi. Eli kun sukupuolet on purettu, voidaanko enää puhua sukupuolisesta syrjinnästä? Vastaus riippuu siitä, mitä purkaminen tarkoittaa. Biologiassahan sukupuolen määritelmä on selkeä: isommat sukusolut = naaras, pienemmät sukusolut = koiras. Tuota pienempiin osiin määritelmää on vaikea purkaa.

Talvitie ohittaa Abdulkarimin kysymyksen puhumalla taiteen voimasta: ”Performanssitaide on tarjonnut naisille maskuliinisuuden ihannoinnista vapaamman areenan.” Performanssit voivat todellakin olla feminiinisesti voimaannuttavia (esim. skotti Iona Kewneyn esitykset), mutta yksittäisillä performansseilla silti tuskin on vaikutusta sukupuoliasenteisiin. Yleinen asenneilmasto pikemminkin muuttuu pienin askelin ”alhaalta ylös”, ihmisten päivittäisten kanssakäymisten seurauksena. Lainsäädäntö, aivan kuten performanssitaidekin, seuraa näitä ihmisten arkisessa ajattelussa tapahtuvia muutoksia. Kyse on evolutiivisesta prosessista, valistuksen hitaasta ja mutkittelevasta voittokulusta. Siitä taiteilija, taiteenala tai edes lainsäätäjä ei voi ottaa kunniaa.

Myytti 11: Feminismi on turhaa, koska Suomi on tasa-arvoinen maa

Suomesta on vaikea löytää ihmisiä, jotka vastustavat tasa-arvoisia mahdollisuuksia sukupuolille – konservatiivikristittyjä ja -muslimeita lukuun ottamatta (ks. esim. STM:n Tasa-arvobarometri 8/2018). Tasa-arvoa ylläpitämään on myös pystytetty hallinnollisia rakenteita, jotka pitävät ihmisiä valppaina puuttumaan syrjintään. Siinä mielessä olemme jo voittaneet. 

Feminismi ei kuitenkaan ole turhaa Suomen tasa-arvoisuuden takia. Nykyfeminismi on turhaa siksi, että aate on huomaamattaan sanoutumassa irti vapauden edistämisestä. Aate on myös tukeutunut epätarkkoihin väitteisiin ja perusteluihin. Lisäksi feminismiltä puuttuu yhtenäinen kanta moniin sukupuolisen tasa-arvon kannalta olennaisiin kysymyksiin.

Siksi suosittelen luopumista tästä riitelyssä tahriintuneesta termistä. Muutoinkin ismi-pääte tekee usein pilaa hyvistä ideoista – etenkin jos ideat on väkisin asetettu kilpailutilanteeseen, josta odotetaan nousevan vain yksi voittaja. Ihmisten ajatukset ovat väistämättä hiomattomia ja epäjohdonmukaisia. Tasa-arvon eri muotoja kannattaa tämän vuoksi käsitellä erikseen; sukupuolten tasa-arvoa, seksuaalista tasa-arvoa, taloudellista tasa-arvoa, tasa-arvoa lain edessä ja niin edelleen. Lisäksi jos haluamme tiedon ja ymmärryksen lisääntyvän, ideoita pitää analysoida ja hioa niin, että ihmisiä ei keinotekoisesti jaeta kahteen leiriin. BUSTED tai PLAUSIBLE.

Feminismin sanouduttava irti totalitarismista

Kuten todettua, yleisesti ottaen suomalaisten näkemykset tasa-arvosta ovat yhdenmukaisia, kutsuivat he itseään feministiksi tai eivät. Samanlaisesta työpanoksesta on maksettava sama palkka. Lain ei tule suhtautua ihmisiin sukupuolen perusteella (asevelvollisuus lienee merkittävin erimielisyyden aihe). Yksilöä ei tule pakottaa perhehoivaan tai uran edistämiseen. Perheenjäseniä ei tule pakottaa tasajakoon kotitöissä. Ja mikä tärkeintä, ihmiset yleisesti ajattelevat, että sukupuolet ovat moraalisessa mielessä samanarvoisia.

Ihmiset ovat melko yksimielisiä myös sukupuolten synnynnäisistä eroista. Jos tyttöjä ja poikia kasvatetaan samalla tavalla, heistä ei tule samanlaisia. Tutkijoilla on luonnollisesti näkemyseroja siitä, miten kasvuympäristö vaikuttaa yksilön kehittymiseen, mutta se on tiedettä koskeva kysymys. Sen ratkaisemista poliittiset aatteet eivät auta.

Mistä feministi ja ei-feministi sitten ovat erimielisiä? Jäikö jotakin tärkeää jäljelle? Erimielisyys koskee esimerkiksi sitä, millaista retoriikkaa tasa-arvon edistämiseksi tulisi käyttää. Feministiksi julistautumistakin voidaan pitää lähinnä retoriikkana. On kuitenkin eräs tätä huomattavasti merkittävämpi erimielisyyden aihe: lopputulosten tasa-arvo.

Yhteiskunnan on jossakin määrin tasattava erilaisia lähtökohtia. Tästä ihmiset ovat yksimielisiä. Köyhänkin perheen lapselle toivotaan mahdollisuutta korkeaan kouluttautumiseen ja hyvään toimeentuloon. Kysymys lopputulosten tasa-arvosta kuitenkin jakaa mielipiteet. Jos miehet esimerkiksi ovat keskimäärin kilpailullisempia, kuten tutkimukset osoittavat, onko oikein, että miehiä on enemmän hierarkian huipulla? Rintamalinjat eivät tällaisissa periaatteellisissa kysymyksissä ole suoria: feministi ja ei-feministi saattavat ajatella samalla tavoin monista yksityiskohdista.

Tutkimusten mukaan miehet ovat myös taipuvaisempia ottamaan riskejä. Onko siksi oikein, että miehiä on enemmän sekä huipulla että pohjalla? Entä jos miehet ovat naisia valmiimpia tekemään henkilökohtaisia uhrauksia taloudellisten resurssien tai statuksen haalimiseksi? Onko silloin reilua, että miehet ovat keskimäärin varakkaampia? Kuten todettua, feminismin kanta tällaisiin kysymyksiin ei ole selvä. Kysymys lopputulosten tasa-arvosta on silti feminismin, kuten muidenkin poliittisten aatteiden ytimessä.

Moni tämän kirja-arvion ensimmäistä osaa kommentoinut väitti, että Suomessa on naisia syrjiviä rakenteita. Kukaan ei kuitenkaan osannut luetella näitä rakenteita, saati selittää niiden syntyä. Perustelut lähestyivät usein seuraavaa: ”Feminismin kantaäidit tiesivät, miten yhteiskunta oli rakennettu pieleen ja olemme kiitollisia, että he kertoivat sen meille, vaikka he eivät kertoneetkaan, miksi näin oli tapahtunut.”

Miksi teoria syrjivistä rakenteista sitten on niin suosittu? Näyttää siltä, että rakenneväitteiden avulla yritetään sivuuttaa biologisemmat selitysmallit. Tämä biologianpelko perustunee virheelliseen näkemykseen siitä, että jos joku on evolutiivisesti kehittynyt, sen vaikutuksia ei voida muuttaa. Toinen pelko lienee se, että biologia ei jättäisi tilaa kulttuurisille normeille. Biologia ei kuitenkaan kiistä kulttuuristen tapojen merkitystä ihmisen käyttäytymiselle. Mutta biologia ottaa huomioon, että evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, parin- ja perheenmuodostuksesta oikeudellisiin järjestelmiin.

Rakenteisiin vetoamisen tarkoitus saattaa myös olla vastareaktioiden välttäminen: ”Et sinä ole syyllinen; yhteiskunta vain on vauvasta asti aivopessyt sinua tukemaan patriarkaattia.” Aivopesuteoria on suosittu, mutta se nojaa virheelliseen näkemykseen ihmisen manipuloitavuudesta [15]. Lopulta rakennepuhe näyttää pyrkivän pakkokeinojen oikeuttamiseen: ”Koska kaikki osallistuvat naisia syrjivien rakenteiden ylläpitoon, on oikein uhrata kaikkien vapauksia rakenteiden muuttamiseksi.” Rakenteisiin vetoaminen saattaa tällä tavoin vietellä kohti totalitaristisia toimintatapoja. Niistä feminismin on sanouduttava irti.

VIITTEET

[1] Netissä sukupuoliseen tai etniseen syrjintään yllyttävällä viestillä voi olla valtavasti vastaanottajia, vaikka viesti olisi lähetetty suljetussa keskusteluryhmässä. Puheen lisääminen vastauksena ”vääränlaiseen” puheeseen ei voinekaan korjata puheen seurauksia, mikäli käytössä ei ole keinoa saavuttaa alkuperäisen viestin yleisöä. Onko kyseessä vakava ongelma? Ja onko siihen ratkaisua? (Sivuutetaan tässä se kenties tärkeämpi huolenaihe, että osa sensuurimielialan leviämisestä perustuu kyvyttömyyteen esittää kunnollisia vasta-argumentteja.)

   Sensuuria on perusteetonta vaatia ainakin verkkoyhteyksien tai verkkoturvan tarjoajilta. Se olisi yhtä nurinkurista kuin vaatia, että kirjapainon tulee suorittaa lainopillinen analyysi kaikista sen painamista julkaisuista. Sisältöalustoja ylläpitävät yritykset (erityisesti Facebook, Twitter ja Googlen Youtube) ovat hankalampi tapaus. Niillä on voimakas taloudellinen intressi monitoroida ja kontrolloida alustoilleen ladattua sisältöä, ja niillä on kontrolliin tietysti oikeus. Mutta tämä on eri asia kuin hallinnon vaatima sensurointi, joka mainoksista elävien ja henkilödataa keräävien jättiyhtiöiden tapauksessa on erityisen arveluttavaa. Esimerkiksi elokuussa 2018 Googlen uutisoitiin kehittäneen Kiinaa varten sovelluksen, joka estää tiettyjen hakutermien käytön. Tämä olisi suoraa tukea sensuroivalle sortokoneistolle.

   Sananvapaus on sensuuria suotavampaa jo siksi, että vapaissa olosuhteissa viranomaiset pääsevät paremmin perille, millaisia ääriliikkeet kulloinkin ovat. Ennen kaikkea sananvapautta tarvitaan siihen, että syrjityt uskaltavat ajaa oikeuksiaan ja että vallanpitäjiä voidaan saattaa vastuuseen. On siis hyväksyttävä, että sananvapaus on kaksiteräinen miekka; se mahdollistaa sekä ennakkoluuloja ruokkivan vihapuheen että olosuhteiden parantamisen. Edellinen on pieni hinta jälkimmäisestä.

[2] Browne, K. (1998): Divided Labours: An Evolutionary View of Women at Work. Weidenfeld & Nicolson. Lontoo. 

[3] Kanazawa, S. (2005): Is ”discrimination” necessary to explain the gap in earnings? Economic Psychology. 26: 269–287.

[4] Kuhle, B. (2012): Evolutionary psychology is compatible with equity feminism, but not with gender feminism. Evolutionary Psychology. 10(1): 39–43. 

[5] Syrjivät rakenteet voivat olla sellaisia, että vain yksilön oma käyttäytyminen kykenee niitä muuttamaan. Analogia valottaa tilannetta. Oletetaan, että vammaudut auto-onnettomuudessa niin, että normaaliin elämään kyetäksesi sinun on joka aamu tehtävä tietty fysioterapiarutiini. Lääketiede ei yksinkertaisesti kykene muuttamaan osaasi. Kaikki ymmärtävät, että tämä on epäreilua. Sinun on silti itse päätettävä, suoritatko liikesarjasi vai et. Oma asenne voi tällä tavoin olla viimeinen yksilöä haittaava tekijä.

   Onko liikenneonnettomuuden ja syrjinnän analogia pätevä? Syrjiviä rakenteita on yritetty ”tehdä näkyväksi” vähintään 20 vuoden ajan, mutta tulokset ovat olleet laihoja. Tässä mielessä analogia ontuu: syrjintä on näkymätöntä, toisin kuin auto-onnettomuus, joka on helposti todennettavissa. Toisaalta mikäli syrjivät rakenteet ovat yhtä kuin ammattien sukupuolittuminen, kuten Abdulkarim ja Talvitie esittävät, analogia on osuvampi. Ammattiin hakeutuva nuori saattaa olla ainoa, joka alojen sukupuolittumisen kaltaisia ”rakenteita” kykenee muuttamaan.

   Ammattien eriytymistä selitetään usein lasten ja nuorten omaksumilla sukupuolirooleilla. Selityksessä on perää: ihminen oppii valtaosan käyttäytymistavoistaan. Rooli- ja oppimisselitykset ovat kuitenkin sellaisenaan riittämättömiä. Oppiminen ei esimerkiksi poista vaistonkaltaisten oppimisvalmiuksien ja mieltymysten merkitystä. Selityksen pitäisi siis sisältää arvio siitä, miten ja miksi lapset rooleja sisäistävät. Vastaukseksi ei riitä, että lapsi sieltä täältä poimii vihjeitä, miten hänen tulee käyttäytyä (ks. Tammisalo, O. [2018]: Mikä rakentaa sukupuolia, evoluutio vai valtadiskurssit? Tiedepolitiikka 2/2018). On selitettävä, miksi lapset ovat niin alttiita huomaamaan ja noukkimaan juuri tietynlaisia vihjeitä. Tähän yksilönkehitykselliseen kysymykseen vastaaminen edellyttää eksakteja menetelmiä; kaksostutkimuksia, kulttuurien ja lajien välistä vertailua ja niin edelleen.

[6] Sukupuolentutkimus ei ole ainoa ideologisen indoktrinaation instrumentti yliopistossa. Esimerkiksi The Econocracy-kirjan (Earle, Moran & Wars-Perkins 2017) mukaan myös taloustieteen opinnot ovat oikeaoppisen ajattelun iskostamista: ”Opiskelijoiden mieliin teroitetaan joukko oletuksia – tyypillisesti pitkiä ja epäselviä. Seuraava vaihe on kasata looginen ylärakenne näiden oletusten päälle. Tämä tehdään usein erillisenä harjoituksena siten, että kaikki jäljet maailmasta, jossa opiskelijat todella asuvat, voidaan jättää pois.” Kirja jatkaa: ”On kuin opiskelijoiden initiaatio uusklassiseen talousteoriaan tulisi tehdä tavalla, joka suojaa opiskelijoita todelliselta maailmalta, kritiikiltä ja vaihtoehdoilta.”

   Suomalaisesta peruskoulusta taas voidaan todeta, että suuri osa siitä on tiedonpalasten syöttämistä lapsille siltä varalta, että niistä joskus olisi hyötyä. Lapset ja nuoret altistetaan teennäisille ja käytännön elämästä irrallisille oppiaineille ja -suunnitelmille. Järjestelmä on kuin suunniteltu koettelemaan lapsen sinnikkyyttä ja muita vastaavia luonteenpiirteitä, ei tukemaan kognitiivista kehitystä. Kärjistäen ja yleistäen: suomalainen peruskoulu on – ylevistä tavoitteistaan huolimatta – stressaava ja epäyksilöllinen päivähoitopaikka, jossa opitaan huonoja tapoja. (Kiitän kuitenkin viinibisnekseen siirtynyttä Jukka Sinivirtaa mainiosta matematiikanopetuksesta!)

[7] Lonsdorf, E. Ym. (2004): Sex differences in learning in chimpanzees. Nature. 428: 715–716.

[8] Lyonette, C. & Crompton, R. (2015): Sharing the load? Partners’ relative earnings and the division of domestic labour. Work, Employment and Society. 29(1): 23–40.

[9] Acker, J. (1990): Samanarvoinen työ. Vastapaino. Tampere.

[10] Osa sukupuolittuneesta työnjaosta on saattanut saada alkunsa vahvemman sukupuolen muinoin harjoittamasta itsekkäästä vallankäytöstä: ”Naiset ovat meitä heikompia, keräilkööt he syötävää. Me voimme keskittyä listimään naapuriheimon miehiä ja ryöstämään heidän neitosiaan puolisoiksi ja ruoankerääjiksi.” Tämä mahdollisuus ei tuo lisävalaistusta siihen, miksi kulttuuriset tavat toisinaan voimistavat ja toisinaan heikentävät biologisia sukupuolieroja. Lisäksi on huomattava, että tässä skenaariossa naapuriheimon miesten olisi henkensä pitimiksi ollut pakko omaksua sama strategia (ks. Micheletti, A. ym. [2018]: Why war is a man’s game? Proceedings of the Royal Society B. 285: 20180975). Sukupuolinen työnjako ja miehen yhteiskunnallisen aseman korostuminen naisen aseman kustannuksella saattoivat siis itsekkyyden sijasta olla sivutuote siitä, että miesten oli varauduttava taisteluun. Tätä heimokonfliktiselitystä tukee muun muassa geenitutkijoiden havainto, että neoliittisen ajan jälkeen vain harvat miessukulinjat jäivät eloon (Zeng. T. [2018]: Cultural hitchhiking and competition between patrilineal kin groups explain the post-Neolithic Y-chromosome bottleneck. Nature Communications. 9: 2077). (Ks. myös: Kayser, M. ym. [2003]: Reduced Y-chromosome, but not mitochondrial DNA, diversity on human populations from West New Guinea. American Journal of Human Genetics. 72(2): 281–302. ja Maula, R. [2007]: Mieheyden historia. Teoksessa: Kotro, A. & Sepponen, H. toim.: Mies vailla tasa-arvoa. Tammi. Helsinki.)

[11] Globaalisti ajateltuna naisten vapautuminen tulee olemaan kiinni siitä, maltillistuuko ja maallistuuko islam. Feminismin matka islamilaisen konservatismin vierellä ei ole oikeastaan vielä edes alkanut, mutta se on jo selvää, että reitti on oleva vaikeakulkuinen. Päämäärän tulee silti olla kirkkaana mielessä. Feminismi voi menestyä ja kunnioittaa naisliikkeen arvokkaita saavutuksia vain, jos aate tarjoaa vapautta, lohdullisten valheiden sijasta. Feminismin on toisin sanoen tavoiteltava täydellistä rehellisyyttä ja laajoja kansalaisoikeuksia.

   Tällä hetkellä asianmukaisin strategia lienee tuen ja julkisuuden tarjoaminen islaminuskosta luopuneille. Jos tämä vähemmistö ei uskalla puhua, äänen saavat sellaiset ääriryhmät, jotka puolustavat näkemyksiään tahallisen valheellisesti. Feminismin ei kannata työntää tasa-arvon kannattajia heidän pariinsa.

   Tukea on annettava myös niille islaminuskoisille, jotka arvostavat sanan- ja uskonnonvapautta ja kannattavat yhdenmukaisia oikeuksia kaikille. Heitä on harvassa ja he ovat vaitonaisia. Autoritaaristen ja antidemokraattisten valtionjohtajien tämänhetkinen menestys muistuttaa sekä tuen antamisen tärkeydestä että sen vaarallisuudesta. Sosiaaliliberaalien arvojen leviäminen tuskin on tullut tiensä päähän, mutta pikavoittoja on turha odottaa. Euroopan maallistuminen kesti satoja vuosia, islaminuskoisissa maissa prosessi vienee netinkin avustuksella vuosikymmeniä. Mutta se on tehtävissä. (On arvioitu, että vuoteen 2030 mennessä yli 30 prosenttia maailman islaminuskoisesta työvoimasta on naisia. Musliminaisten suurempi rooli työelämässä ei sellaisenaan tarkoita islamin maallistumista, mutta muutos tuskin voi olla näkymättä ”pyhien” tekstien tasa-arvoa koskevissa tulkinnoissa.)

[12] Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio: Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[13] Conroy-Beam, D., & Buss, D. M. (2018): Why is age so important in human mating? Evolved age preferences and their influences on multiple mating behaviors. Evolutionary Behavioral Sciences. http://dx.doi.org/10.1037/ebs0000127

[14] Miehet eivät tarjoa lisääntymisresursseja suoraan vartalollaan. Miehet ovat myös kutakuinkin yhtä hedelmällisiä varhaisteinistä vanhukseksi. Siksi vaikkapa vyötärö-lantio-suhteella tai rasvakerroksen muulla jakautumisella ei ole miehen seksikkyydelle yhtä suurta merkitystä kuin niillä on naisen seksikkyydelle. Parinvalinnassa miehen muut ominaisuudet, esimerkiksi älykkyys ja sen tuoma status, sen sijaan merkitsevät keskimäärin enemmän.

   Toki naisetkin arvostavat kumppanissa fyysistä kauneutta, ja arvostus myös vaihtelee olosuhteista riippuen. Sukupuoliero ulkonäön tärkeydessä on kuitenkin yleismaailmallinen, ja sitä on vaikea selittää kulttuurisesti. Miksi esimerkiksi 1500-, 1600- ja 1700-lukujen brittikirjallisuudessa naisen kapeaa vyötäröä systemaattisesti kuvataan kauniiksi? Tai miksi myös muinaisen Intian ja Kiinan kirjallisuus yhdistää naiskauneuden kapeaan vyötäröön? (ks. Singh, D. ym. [2007]: Did the perils of abdominal obesity affect depiction of feminine beauty in the sixteenth to eighteenth century British literature? Exploring the health and beauty link. Proceedings of The Royal Society B. 274: 891–894.)

[15] Tammisalo, O. (2017): Selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa. Kulutustutkimus 2/2016.

[16] Gouda-Vossos, A. ym. (2018): Mate choice copying in humans: a systematic review and meta-analysis. Adaptive Human Behavior and Physiology. Painossa.

[17] Gabriel, A. ym. (2018): Further understanding incivility in the workplace. Journal of Applied Psychology. 103(4): 362–382.

[18] Milhausen, R. & Herold, E. (1999): Does the sexual double standard still exist? Perceptions of university women. The Journal of Sex Research. 36(4): 361–368.

[19] Blake, K. ym. (2018): Income inequality not gender inequality positively covaries with female sexualization on social media. Proceedings of The National Academy of Sciences. Painossa.

[20] Reynolds, T. ym. (2018): Competitive reputation manipulation: Women strategically transmit social information about romantic rivals. Journal of Experimental Social Psychology. Vol 78: 195–209.

[21] Hudders, L. ym. (2018): The rival wears Prada: Luxury consumption as a female competition strategy. Evolutionary Psychology. 12(3): 570–587.

[22] Dunkel, C. ym. (2018): Cross-trait assortment for intelligence and physical attractiveness. Evolutionary Behavioral Sciences. Painossa.

[23] Miten yhteiskunnan tulee reagoida, jos käy ilmi, että työnantajat palkkaavat työntekijöitä tilastollisten ryhmäerojen perusteella? Oletetaan, että rastatukka tutkimusten mukaan kertoo keskimäärin muutama pistettä alhaisemmasta älykkyysosamäärästä. Tällöin uusia työntekijöitä hakevan työnantajan saattaa joissakin tapauksissa kannattaa arvioida hakijan työssä suoriutumista suoraan hänen ulkonäkönsä perusteella.

   Työnantajan intressi on tietysti löytää paras mahdollinen työntekijä, riippumatta tämän ulkomuodosta. Hakijoiden arviointiin käytettävä aika on kuitenkin väistämättä rajallinen. Sellaiset työnantajat, jotka perustavat työhönoton osittain ulkonäköön, saattavat olla työhönotossaan tehokkaampia ja näin saada kilpailuetua. Siksi tilastoihin nojaavasta valikoivuudesta ja syrjinnästä on vaikea päästä eroon (ks. Tammisalo, O. [2014]: Mustaa valkoisella: Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita).

   Esimerkki on kieltämättä kaukaa haettu. Olennaisempi tilanne on vaikkapa asunnon vuokraaminen. Oletetaan, että etsit vuokralaista neljän kuukauden ulkomaankomennuksesi ajaksi. Vuokraisitko kaksiosi mieluummin liettualaiselle sekatyömiehelle vai tutkijavaihtoon tulleelle eteläkorealaiselle matemaatikolle? Ihmisiä hyvästä syystä arveluttaa tämänkaltainen kysymyksenasettelu. Pointti on silti selvä: ihmiset tekevät päätöksiä tilastollisten ryhmäerojen perusteella. Toisin sanoen ihmisten on vaikea suhtautua toisiinsa yksilöinä.

   Hallinnon tehtävä on vielä vaikeampi. Sen tulee päättää, kuka tilastollisia ryhmäeroja saa mihinkin käyttää. Hallinnon on myös päätettävä, minkä verran voimavaroja syrjintää ehkäisevien lakien valvontaan laitetaan. Vaikein päätös lienee kuitenkin se, tulisiko syrjityn ryhmän edustajien saada hyvitystä. Tuleeko fiksujen rastapäiden saada jonkinlaista kompensaatiota siitä, että työnantajat syrjivät rastoja? Joidenkin tutkimusten mukaan alisuoriutuvalle vähemmistölle annettu suosituimmuusasema voi haitata kyseistä vähemmistöä.

                                             * * *

PS. Seuraavat huomiot eivät mahtuneet varsinaiseen kirja-arvioon. Aloitetaan Abdulakrimin moittimasta ”neoliberaalista ajattelusta”. Mitä hän tarkoittaa ja miksi hän sitä moittii? Abdulkarimin mukaan neoliberalismi nojaa ajatukseen, että yksilöllä ”on kaikki valta itse vaikuttaa kohtaloonsa”. Neo- ja uusliberalismi-termit ovat varsin monimerkityksellisiä. Niihin ei kuitenkaan sisälly kannanottoja siitä, millaisia yksilön voimavarat vaikuttaa kohtaloonsa ovat. Tässä tapauksessa termin käyttäjä pyrkineekin vain kertomaan, millä puolella hän aatteellisesti on. Neoliberaalista on ylipäätään tullut haukkumasana henkilölle, joka on eri mieltä vasemmiston kanssa (samalla kun osa vasemmistosta on poteroitunut moraaliseen ylemmyydentuntoonsa ja kummalliseen huono-osaisen identiteettiinsä). Tosin on huomattava, että paikoin Abdulkarim vaikuttaa parjaamaltaan uusliberalistilta: ”Jokainen tietää itse parhaiten, mikä häntä tukee tai auttaa.”

   Tasa-arvosta Talvitie toteaa, että ”vuosikymmenet ovat osoittaneet, että tasa-arvo taantuu välittömästi, jos mökä vaimenee”. Tästä olisi hyvä saada tutkimusviitteitä. Miten ja miksi tasa-arvo on viime vuosikymmeninä Suomessa taantunut ja miten se suhteutuu ”tasa-arvomökään”? Abdulkarim kommentoi kehitystä seuraavasti: ”Patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys ei ole muuttunut radikaalisti vaikkapa Minna Canthin ajoilta.” On turha kiistellä siitä, mitä on radikaali muutos, mutta lausuntojen perusteella kirjoittajien kuva yhteiskunnan kehityksestä vaikuttaa varsin epärealistiselta. Siitä toki olemme yhtä mieltä, että syrjintää vastaan kannattaa jatkuvasti puhua.

   Abdulkarimin mukaan nainen ”saattaa joutua mukautumaan maskuliiniseen rooliin ollakseen yhtä uskottava” kuin mies. Uskottavuus ei kuitenkaan ole sama kuin maskuliinisuus. Uskottavuus on – tai ainakin sen tulisi olla – sitä, että faktat ovat hallussa ja ne esitetään selkeästi ja johdonmukaisesti. Ulkoiset seikat (esimerkiksi pituus ja kasvojen symmetria) toki vaikuttavat yksilön uskottavuuteen, ja se tulee kaikkien tiedostaa, ja se on epäreilua. Mutta seikalla on vähän tekemistä ”maskuliinisten roolien” kanssa. (Tähän sopinee lainaus Tuomas Enbuskelta [Iltalehti 24.3.2016]: ”Jussi Halla-aho ja Maryan Abdulkarim ovat vihapuheessaan ja ryhmien leimaamisessa pelottavan samanlaisia.”)

   Uskottavuusongelmasta Talvitie toteaa, että ”naiset madaltavat ääntään uskottavuutta hakiessaan”. Äänellä todellakin on monenlaisia vaikutuksia. Eniten tutkimusta on linnuista, sammakoista ja jyrsijöistä, mutta jotakin tiedetään isoistakin nisäkkäistä. Monilla lajeilla koiraan ääntely on esimerkiksi yhteydessä yksilön tappelukykyyn. Myös ihmislajista havaittiin vastikään, että yksilöt osaavat tehdä pelkän äänen perusteella oikeansuuntaisia arvioita ääntelijän fyysisestä voimasta ja ruumiinkoosta. Joidenkin tutkijoiden mukaan esi-isämme käyttivät matalaa ääntä lähinnä uskottavana pelotteena, ei siis niinkään esiäitejämme miellyttämään – vaikka useimmat naiset matalasta miesäänestä pitävätkin. (Ihmislajin akustisen kommunikaation tutkimus on ymmärrettävästi painottunut parinvalintaan.)

   Koirailla kivesten erittämät hormonit näyttävät vaikuttavan sekä ääniä tuottavan lihaksiston että hermotuksen kehittymiseen. Hormoneilla luultavasti on vaikutusta myös siihen, miten ääntely vaikuttaa vastaanottajan käyttäytymiseen. Naiset esimerkiksi erottavat ääniärsykkeitä miehiä herkemmin. Naisilla myös kuukautissyklin vaihe vaikuttaa kuulon herkkyyteen. Lisäksi jos naisella on miespuolinen kaksonen, naisen kuulohavainnot ovat luonteeltaan maskuliinisempia kuin jos kaksonen onkin nainen. Tämä luultavimmin kertoo naisen sikiöaikana kokemasta testosteronialtistuksesta. Oli miten oli, meillä ei ole syytä paheksua ääntään madaltavia naisia. Esimerkiksi erään australialaistutkimuksen mukaan 1900-luvulla tapahtunut naisten äänen madaltuminen (analysoitu radionauhoituksista) saattaa olla seuraus naisten aseman parantumisesta. Myös monella muulla kädellislajilla yksilöt madaltavat ääntään riidoissa. Se on kuin ilmoitus: olen taisteluvalmis tai valmis johtamaan.

   (Ihmisen äänihuulten värähtelytaajuus riippuu pääosin niiden massasta ja jännityksestä, mutta keuhkoista tuleva paine ja ilmavirran nopeus vaikuttavat myös. Tyypillisen puheen taajuus on 120 hertsiä miehillä, 220 hertsiä naisilla ja 300 hertsiä lapsilla. Yksilöllinen vaihtelu etenkin aikuisilla on suurta.)

   Palataan myyttiin nro neljä: ”Feminismi tappaa ilon elämästä”. Tämä ei voi pitää paikkaansa. Moni ajatus tässäkin kirjassa hymyilytti, esimerkiksi Talvitien arvio feministin itsetuntemuksesta: ”Omien asenteiden, pelkojen ja reaktioiden tutkiminen on sekä raskasta että kiinnostavaa. Vaikeaksi tämän tekee se, että usein ne asenteet ovat niin syvällä, ettei niitä pysty tiedostamaan saati analysoimaan.” Toivottavasti tämän kirja-arvion analyyseista on jotakin apua.

   Kirjassa todetaan myös, että ”Lapin turismin vahvin markkinointikärki on saamelaiskulttuuri”. Kaikki kunnia pohjoisen alkuperäiskulttuureille; on hienoa, jos after ski -turisti jaksaa niistä kiinnostua. Kaltaistani erämetsien ja villin luonnon ystävää tämäkin lausunto kuitenkin lähinnä viihdyttää. (Se, että vastikään perustettu Feministinen puolue – suosittelin sen perustamista täällä jo pari vuotta ennen kuin se merkittiin puoluerekisteriin – on naisten oikeuksien sijasta yhä enemmän ottanut kantaa rasismiin ja saamelaisiin, kertonee siitä, että puolueessa on huomattu, miten vaikea nykyään on puolustaa väitettä, että miehillä olisi naisia enemmän etuoikeuksia.)

PS 2. Abdulkarimin ihanneyhteiskunnassa ”jokainen saisi toteuttaa itseään ja potentiaaliaan”. Hänen mielestään ”tämä on hyvä mittari sille, kuinka tasa-arvoisia olemme”. Olen tästä käytännössä samaa mieltä. Samalla on kuitenkin tunnistettava resurssien rajallisuus: yhtäällä käytetyt voimavarat eivät ole käytettävissä toisaalla. Siksi ajatusta on tarkennettava. Kyse on kustannusten kohdentamisesta.

   Käytännössä joudumme pohtimaan, kuinka paljon mikäkin seikka saa yhteiskunnalle maksaa: synnytys, vanhempainvapaa, peruskoulu, päihdehuolto, pakolaisapu, puoluetuki, kirjastolaitos, Kansallisooppera, Korkein oikeus. Ottajia riittää, eikä kukaan kykene ennustamaan tai mittaamaan rahanjakomallien kaikkia seurauksia. Ja vaikka joku siihen kykenisi, investointien kohdentamisesta oltaisiin silti erimielisiä. Annammeko tukiopetusta heikommille vai kannustammeko lahjakkaita? Koulutukseen, aivan kuten terveydenhuoltoon, pystyttäisiin käyttämään loputtomasti varoja. Heikommille oppilaille ohjatut varat ovat silti aina pois lahjakkaammilta, aikuisoppilaille suunnatut varat ovat pois lasten opetuksesta, syöpäpotilasresurssit ovat pois sydänpotilailta ja niin edelleen. 

   Näin tarkasteltuna jopa ajatus lähtökohtien tasa-arvosta voi vaikuttaa naiivilta. Peruskoulupohjalta on esimerkiksi turha hakea tutkijankoulutuspaikkaa. Mistä lähtökohdasta siis puhutaan? Sitä ei juuri koskaan määritellä. Voidaan myös kysyä, onko lähtökohtien tasa-arvo toivottavaa itsessään vai onko se vain välttämätön osa reilua kilpailua? Jos lähtökohtien tasa-arvoa pidetään vain olennaisena osana kilpailua, on kysyttävä, kuinka paljon vapautta kannattaa uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta.

   Sosiaalitieteissä lähtökohtien tasa-arvolla tarkoitetaan toisinaan todennäköisyyttä sille, että alhaisella sosioekonomisella lähtötasolla oleva yksilö nousee ylemmille tasoille. Tämä määritelmä jättää huomiotta kysymykset meriiteistä ja ominaisuuksista. Onko yksilö ansainnut nousunsa? Ja jos on, onko nousu perustunut jo saavutettuihin meriitteihin vai synnynnäisiin ominaisuuksiin (vrt. menestyminen urheilu- tai kauneuskilpailuissa)? Tulisiko näihin suhtautua eri tavoin?

   On ilmeistä, että kukaan ei kykene käyttämään kaikkea potentiaaliaan ja että lahjakkuutta väistämättä valuu hukkaan. Kuvataiteilija ei ennätä harjoittaa kielellistä ilmaisuaan, koripalloilija ei ehdi hioa korkeushyppytekniikkaansa ja niin edelleen. Tästä huolimatta on oikein toimia niin, että lahjat eivät haaskaannu mahdollisuuksien puutteeseen. Se, minkä verran yhteiskunnan tulee käyttää tähän voimavaroja (tai uhrata muiden vapauksia), ei kuitenkaan ole ilmeistä. Ei myöskään ole ilmeistä, millainen yhteiskunnasta tulisi, jos sosioekonominen asema määräytyisi tarkasti vain ja ainoastaan meriittien mukaan.

   Avoimia kysymyksiä on siis paljon. Tuleeko työnantajalla olla vapaus palkata kenet tahansa, riippumatta hakijan meriiteistä? Entä koulutuspaikat? Tuleeko ne jakaa täysin meritokraattisesti (eli ilman rotu- tai sukupuolikiintiöitä)? Tällöinkin pitää ratkaista, minkälaisista meriiteistä puhutaan: ylioppilastodistuksen arvosanasta, ylioppilaskokeen yleisarvosanasta, yksittäisestä ylioppilaskoeaineen tuloksesta, pääsykoemenestyksestä, työkokemuksesta, näiden yhdistelmistä vai jostakin aivan muusta. Yhteiskunta voisi myös päättää suosia äärimmäistä vapautta joissakin kysymyksissä, esimerkiksi työhönotto- ja palkkauskysymyksissä, mutta se voisi samalla vaatia täyttä tasa-arvoa terveydenhuollossa.

   On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää rodun, sukupuolen tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Asiaa tarkastellaan usein kuitenkin mutkikkaammin, työpaikkojen yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin saatetaan ajatella, että työpaikat tai uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä rotuun, sukupuoleen tai muuhun vastaavaan piirteeseen. Tämä näkemys on paljon vaativampi. Työpaikkojen jakautuminen tai ihmisten eteneminen työuralla voivat nimittäin olla yhteydessä rotuun tai sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä rotu- ja sukupuolipäätöksistä (ks. kirja-arvion ensimmäinen osa).

   Kuten todettua, kysymys on ikiaikainen. Missä määrin valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien – päätöksiin? Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee, taloudellisen tasa-arvon ja taloudellisen vapauden välillä on väistämätön ristiriita. Lisäksi vapaimmatkin yhteiskunnat rajoittavat yksilön mahdollisuuksia valita vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja. Yksilöiden toiminnan säätely on oikeastaan jo osa yhteiskunnan määritelmää. Meritokratia ja tasa-arvo saattavat teoreettisina ajatusrakennelmina joka tapauksessa olla hyödyttömiä. Matt Cavanagh kirjoittaa:

Tasa-arvon ja meritokratian kaltaiset teoriat, jotka esittävät selittävänsä kaiken yksinkertaisilla ideoilla, eivät ole ainoastaan väärin vaan ne ovat hyödyttömiä: niiden vaikutus saa meidät ajattelemaan, että vaikka teoriat ovat väärässä, oikea vastaus olisi aina samankaltainen. Todellisuudessa ”mahdollisuuksien tasa-arvon” alaisuudessa matkustaa puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä – jotka eivät itsessään ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin teorian.

Feminismin tärkeimpiä periaatteellisia kysymyksiä on lopputulosten tasa-arvo. Tärkeimpiä käytännön kysymyksiä on taas se, miten hallinnon tulisi toimia tuloerojen suhteen. Asia on luonnollisesti paljon suurempi kuin miesten ja naisten tuloerot. Merkittävä osa esimerkiksi Yhdysvaltain eriarvoisuuden viime aikaisesta kehityksestä johtuu teknologian avittamasta superrikkaiden vaurastumisesta, ei naisten, homojen tai mustien syrjinnästä. Syrjintäteorioiden kyky käsitellä asiaa on siksi varsin rajoittunut. (Mielenkiintoinen seikka on, että rikkaiden rikastuminen on epäreilua myös monien, kenties useimpien jenkkikonservatiivien mielestä.)

PS 3. Perinteisillä puolueilla on melko selkeät näkemyserot, kumpaa arvoa yhteiskunnassa tulee suosia, vapautta vai tasa-arvoa. Oikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle, ja vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle. Valtakunnanpolitiikassa vasemmistolla (SKDL, DEVA, Vasemmistoliitto) alkoi 1980- ja 90-luvuilla mennä huonosti. Kasvanut vauraus ja sosialististen maiden rappio ajoivat ihmisiä (ja jossakin määrin myös SDP:tä) oikeammalle. Toinen syy vasemmiston edelleen jatkuvaan huonoon menestykseen saattaa olla se, että vasemmisto unohti, miten tärkeää kansakunnan yhtenäisyyttä ja menestystä korostava retoriikka äänestäjille on. (Jo Engels sortui samaan unohdukseen.)

   On ilmeistä, että syrjintä on väärin ja että hädänalaisia pitää auttaa, aivan kuten vasemmiston sanoma on kuulunut. Joskus vaaleissa menestyy silläkin teemalla. Mutta tapa, jolla vasemmisto asiaa ajoi, jakoi kansaa. Kansan jakautuminen taas tarkoitti, että ihmisten oli vaikeampi kokea tunnontuskia muiden huonommasta asemasta. Kun kansalaisuuden merkitys oli retoriikassa häivytetty, samalla kadotettiin tekijä, joka oli erilaisia ihmisiä yhdistänyt. Asian merkitystä on vaikea vielä nähdä. Olennainen kysymys saattaa jatkossa olla, voidaanko huono-onnisten ja vähemmistöjen tasa-arvoisia oikeuksia ajaa tavalla, joka voimistaa kansalaisuuden periaatteita.

PS 4. Yhdysvaltain baseball-liigassa dopingin käyttäjät olivat taannoin lähellä syrjäyttää puhtaat urheilijat. Doupatut olivat niin paljon vahvempia, nopeampia ja kestävämpiä. Akateeminen feminismi on viime vuosina ollut tällainen rehellisiä ”kilpailijoita” karkottava epärehellinen toimija. Perusteettomista tai tosiasioita väheksyvistä väitteistä on tullut sukupuolentutkimuksessa hyväksyttyjä, ja näiden väitteiden kritisoinnista on tullut hyljeksittyä. 

PS 5. Rakenne-termi kuvaa huonosti useimpia ihmisen spontaanista toiminnasta kumpuavia ilmiöitä. Tarkastellaan esimerkkinä murretta. Kukaan ei johda murteen käyttöä. Ei ole johtokuntaa, joka päättää oikeaoppisista ilmauksista, vaan murteeseen vaikuttavat kaikki murteen puhujat. Kullakin murteella toki on tietty rakenteensa, joka on kaikille nähtävissä, mutta murrepuhetta itsessään ei ole mielekästä nimittää rakenteeksi.

   Osa ihmisistä haluaisi muuttaa ihmisten tapaa puhua. Joku haluaa, että turunmurre muuttuisi yleiskielen suuntaan, joku toinen taas toivoo, että murre vahvistaisi ominaispiirteitään. Mutta koska kyse on ihmisistä, yrityksillä vaikuttaa puhetapaan saattaa olla päinvastaisia vaikutuksia kuin oli tarkoitus. Oletetaan, että vaikka olet turkulainen, pidät manse-ärrän surinasta ja stadi-ässän suhinasta. Toivot niiden leviävän Turkuun ja siksi käytät niitä siellä niin aktiivisesti kuin kykenet. Toimillasi tuskin olisi minkäänlaista vaikutusta, mutta vaikka olisi, vaikutuksen suuntaa on vaikea ennustaa. Turkulaiset tuttavasi saattaisivat alkaa inhota näitä murrekirjaimia. (Analogian kannalta on sivuseikka, että stadi-ässää ei ole olemassa, ainakaan kielenhuollon tiedotuslehti Kielikellon mukaan.)

   Murrerakenteiden ja syrjivien rakenteiden analogia kieltämättä ontuu. Analogia saattaa myös antaa vaikutelman, että asioihin ei kannata yrittää vaikuttaa. Fatalismin sijasta ihmisten tulee kuitenkin jatkuvasti vastustaa syrjintää. Vaikka kutakuinkin kaikki ovat syrjintää vastaan, syrjimättömyys (aivan kuten sananvapaus) ei silti ole itsestäänselvyys. Syrjimättömyyden ja yhtäläisten mahdollisuuksien kaltaiset hauraat ideat vaativat valppautta etenkin, jos väestöpohja siirtolaisuuden vuoksi merkittävästi muuttuu.

   Kirja-arvion ensimmäisessä osassa naisvaltaisten alojen palkkakehitystä selitettiin julkisen sektorin valta-asemalla hoiva- ja opetusaloilla. Harva feministi on kommentoinut tätä historiallista ”rakennetta”. Myös ne laskelmat, joissa tasa-arvovertailu on kääntynyt naisten hyväksi – esimerkiksi silloin kun mukaan otetaan nautittujen eläkkeiden määrä ja käytetyt julkiset terveyspalvelut – ovat jääneet vähälle huomiolle. Naisilla toki on syrjintäkokemuksia, aivan kuten miehilläkin, mutta kokemukset ovat eri asia kuin rakenteet. Yksittäistapauksista myös tulee merkittävä ilmiö vain, jos niitä tapahtuu huomattavan monia suhteessa mahdollisuuksiin, jolloin niitä olisi voinut tapahtua. Ja tapauksista tulee trendi vain, jos tämän suhteen on osoitettu muuttuvan ajan myötä. Seksismin ja syrjinnän suhteen trendi näyttää selvältä: molemmat ovat (ainakin kantaväestön parissa) laskussa. On myös perusteltua sanoa, että ideologiana ja muodollisen politiikan alueella rasismikin on kuollut. 

PS 6. Evoluution ja luonnonvalinnan lisäksi käyttäytymispiirteen selittämiseen tarvitaan tietoa tilannekohtaisista tekijöistä (mikä laukaisi käyttäytymisen) ja yksilönkehityksestä (millaisia seikkoja ympäristön pitää tarjota, jotta piirre yksilölle kehittyy). Evolutiivinen selitys ei tässä mielessä kilpaile ympäristötekijäselityksen kanssa. Esimerkiksi taipumus rakastua – yksi ilmeisimmistä suvunjatkamiseen vaikuttavista sopeutumista ihmislajilla – näyttää edellyttävän lapsena saatua hellää hoivaa.

PS 7. Oheisessa loppukevennysvideossa metsokukko ei osaa iloita kilpailijan huonosta tuurista, ja päätyy siksi tekemään tuttavuutta raatelukynsien kanssa: