sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Rajat, rasismi ja Rosenberg

(Tässä kirja-arviossani vain sivutaan ihmisluontokysymyksiä. Aihe on kuitenkin mitä ilmeisimmin suurta yleisöä kiinnostava, joten laitan arvion tänne.)

Tiina Rosenberg toimi Helsingissä taideyliopiston rehtorina vuosina 2013–2015. Kautensa lopussa hän julkaisi Arvot mekin ansaitsemme -pamfletin (Tammi 2015), jossa käsitellään maahanmuuttoa, demokratiaa ja Suomen poliittista tilannetta. Olen Rosenbergin kanssa samaa mieltä luultavasti suurimmasta osasta asioita. Kannatan esimerkiksi sukupuolten välistä tasa-arvoa, seksuaalivähemmistöille samoja oikeuksia kuin muillekin, Venäjällä heräilevää demokratialiikettä, solidaarisuuden lisäämistä erilaisten ryhmittymien välille ja Pussy Riotia. Samoin paheksun yltiönationalismia ja perussuomalaisten infantiileja taide- ja avioliittolinjauksia. Koen myös, että Rosenberg kiittää minua kirjansa loppusanoissa, jossa hän sanoo: ”Lopuksi vielä vilpitön kiitos kaikille Suomessa asuville ihmisille, jotka toimivat seksismiä, lesbo-, homo-, transfobiaa, rasismia ja luokkahalveksuntaa vastaan.” Yksimielisyydestämme huolimatta arvioni kirjasta ja sen lähestymistavasta on kielteinen, oikeastaan tuomitseva.

Kerroin tuttavalleni luonnostelleeni arviota Rosenbergin teoksesta. Hän naureskeli, ettei Karl Marxin yliopiston kävijältä voine paljon odottaa. Tarkistin asian ja tottahan se oli: ainakin Wikipedian mukaan Rosenberg opiskeli 1970-luvun Itä-Saksassa. En usko, että tuomioni Rosenbergin kirjasta kuitenkaan olisi ollut erilainen, vaikka olisin taustan tiennyt. Opinahjoja tonkimalla ei löydy päteviä argumentteja, ja yleensä henkilöön käyvillä argumenteilla tulee vain osoittaneeksi, että omille näkemyksille ei ole kunnollisia perusteluita. (Esim. Paavo Arhinmäen ministeriaikainen avustaja vähätteli väitteitäni Helsingin Sanomissa juuri koulutusammattiini vedoten, ks. tämän kirjoitukseni lopun omaelämäkerralliset huomiot.)

Lähdetään liikkeelle uskonnosta ja tasa-arvosta. Monet Suomessa ovat huolissaan islamin leviämisen tuomasta uhkasta naisten tai homojen asemalle. Rosenbergin mielestä huoli ei ole aito. Hänelle tällaiset ihmiset ovat pseudofeministejä, jotka käyttävät näennäisedistyksellistä retoriikkaa pahoihin tarkoitusperiinsä. Näin Rosenberg:

maahanmuuttoa vastustavat poliittiset puolueet ovat viime vuosina esiintyneet feministisen ja homomyönteisen politiikan näennäisinä puolestapuhujina silloin, kun se on hyödyttänyt heidän islamofobista agendaansa.

Rosenberg ei siis tervehdi ilolla yhteiskunnassa tapahtunutta naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien laajempaa huomioimista, toisin sanoen moraalista edistymistä. Tämä näyttää johtuvan vain ja ainoastaan siitä, että edistymiseen ovat syyllistyneet väärät ihmiset ja Rosenbergin oletuksen mukaan vääristä syistä. Rosenberg jatkaa:

valkoihoinen patriarkaatti, joka ei tähän mennessä ole juuri piitannut sukupuolisesta tasa-arvosta, puhumattakaan naisiin ja lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, on yhtäkkiä herännyt puolustamaan naisia ja homoja taistelussa muslimeja vastaan.

Tämä on katalaa vääristelemistä. Jos valkoihoinen patriarkaatti kerran pitää valtaa, eikö juuri se ole säätänyt lakeja lasten, naisten ja homojen oikeuksien turvaamiseksi ja kaikenlaisen syrjinnän vähentämiseksi? Ja vaikka patriarkaatin sijaan joku muu olisi syrjintälakien takana, patriarkaatille – mikäli sellaista on – tulee antaa mahdollisuus modernisoitua. On siis tervehdittävä ilolla, jos paha patriarkaattikin alkaa piitata myös muiden oikeuksista. Vastaavasti Obamakin aluksi vastusti homoliittojen sallimista, mutta muutti sittemmin kantansa. Miksi Rosenberg ei suo ihmisille mahdollisuutta muuttua?

Rosenbergin pääkohde on perussuomalaiset. Hän antaa ymmärtää, että heidän kanssaan ei tule ryhtyä vuoropuheluun. Hehän ovat parantumattomia populistirasisteja. Rasisti-, natsi-, fasisti- ja populistikortti onkin Rosenbergilla ahkerassa käytössä. 59 ensimmäisellä tekstisivulla sana fasismi tai populismi esiintyy eri versioina 117 kertaa (tässä vaiheessa en jaksanut laskea enää). Käytännössä kyse on siitä, että Rosenberg on harmistunut ihmisten äänestämisestä väärin. Turhautumisen tunne on niin voimakas, että vaalituloskin on Rosenbergille merkki epädemokraattisuudesta. En tietenkään koeta tässä puolustella puolueita tai heidän kannattajiaan, vaan yritän nimittelyn sijasta tehdä tilaa asialliselle keskustelukulttuurille ja kunnollisille analyyseille.

Rosenberg ei ymmärrä tai hyväksy maailman – etenkään poliittisen maailman – mutkikkuutta. Hän haaveilee kontrolloivansa yhteiskuntaa ja äänestäjiä kuin shakkinappuloita. Rosenbergin harmiksi ihmisyhteisöjen suuressa shakkipelissä nappuloilla on kuitenkin omat vaikeasti ennustettavat tapansa reagoida. Demokratiassa saattaa käydä niin, että ihmiset äänestävät pieleen – vieläpä sen takia, että heitä on pidetty puupäisinä nappuloina. Niin tai näin, Rosenbergille perussuomalaiset ovat siinä määrin typeriä ja moraalittomia, että heitä ei pitäisi olla olemassa, tai ainakaan heitä ei tarvitse kuunnella. Tämä on hieno asenne, jonka tuloksista voidaan nauttia Yhdysvaltain presidentin puuhia seuraamalla. Rosenberg kirjoittaa: ”Jos meillä olisi demokraattiset kriteerit ja periaatteet kelvolliseen elämään, kansallismieliset arvot eivät ohjaisi demokratiaa niin kuin nyt tapahtuu.” Kenties, mutta eikö demokraattisiin arvoihin nimenomaan kuulu se, että ihmisiä ei voida (ainakaan kovin suoraviivaisesti) ohjailla?

Politiikassa Rosenbergin harrastamat iskut vyön alle ovat toki jossakin määrin puolusteltavissa. Tieteen kannalta Rosenberg on kuitenkin vielä ongelmallisempi. Hän ensinnäkin löytää syitä silloinkin, kun kyse voi yhtä hyvin olla seurauksista. Toiseksi hän nojaa sellaiseen ”sukupuolisyrjintä on rakenteellista” -teoriaan, joka ei täytä kumoutuvuuden periaatetta. On mahdollista, että rasistisia ja sukupuolta syrjiviä rakenteita on olemassa, mutta se ja rakenteiden merkittävyys pitää todistaa jotenkin. Ei riitä, että asiaan uskotaan vain siksi, että teoria sanoo niin. Syrjivistä rakenteista hän kirjoittaa: ”Yhden konkreettisen esimerkin tarjoavat naisten pienemmät palkat, jotka ovat alhaisemmat kuin miesten.” Odotin enemmän konkreettisia esimerkkejä. Palkkaeroargumentti ei nimittäin pitkälle kanna. Ryhmänä tarkasteltuna naisten palkat toki ovat pienemmät, mutta tämä ei vielä todista syrjinnästä. Lisäksi joidenkin laskelmien mukaan taloudelliset edut kääntyvät naisten hyväksi, jos mukaan otetaan esimerkiksi se, että naiset nauttivat eläkkeitä miehiä kauemmin ja käyttävät enemmän julkisia lääkäripalveluita.

Rosenberg moittii monisanaisesti myös nationalismia. Tämän tiimoilta voitaisiin kysyä, eikö ole jonkinlaista nationalismia puuttua Suomen palkkaeroihin, kun maailmalta löytyy kertaluokkaa suurempia eroja. Sama pätee rasismiin. Esimerkiksi Iran, Afganistan ja Intia ovat huomattavasti Suomea rasistisempia maita. Syrjintä etnisen taustan perusteella on näissä maissa systemaattista. Ottamatta Suomeen kohdistuvaan siirtolaisuuteen muutoin kantaa, on perusteltua sanoa, että tietyistä maista tuleva siirtolaisuus lisää rasismia ja sukupuolista epätasa-arvoa, ainakin lyhyellä aikavälillä. Rosenbergin sinänsä hyväntahtoinen antirasismi ja tahaton nationalismi ovat epäloogisia ja tuloksiltaan päinvastaisia kuin oli tarkoitus.

On arvo- ja mielipidekysymys, kumpi on parempi: tehoton, hajanainen ja epäsuosittu Euroopan unioni vai joukko omavaltaisia kansallisvaltioita. Euroopan historian valossa on ymmärrettävää ja perusteltua, että jälkimmäistä vaihtoehtoa kohtaan tunnetaan epäluuloa. Mutta tällä hetkellä näyttää mahdolliselta, että itsenäisemmät kansallisvaltiot pystyisivät paremmin esimerkiksi hillitsemään Venäjää, hallitsemaan pakolaiskriisiä ja ehkäisemään terrorismia. On epäreilua vihjailla, että tämän toteaminen olisi fasismin puolustamista tai kansainvälisen yhteistyön, solidaarisuuden ja liittoutumien väheksymistä. Niin tai näin, Rosenbergilta puuttuu järkevä tai oikeastaan minkäänlainen analyysi tällaisista kysymyksistä; on kuin hänelle riittäisi, että rajat avataan ja rasismia vastustetaan. Rosenberg on ajanut itsensä natsipahisten ympäröimään nurkkaan.

Siirtolaisuus totta kai tuottaa hyviä asioita, mutta siihen sisältyy myös ongelmia. Ja niiden esiintuominen ei ole rasismia tai muita Rosenbergin mainitsemia ismejä. Itse asiassa on suorastaan traagista, miten vähän tilaa ääripäiden välillä tämän kirjan perusteella on. Olet joko rasistinatsi tai ylemmyydentuntoinen haihattelija. Onneksi todellisuudessa väliin mahtuu joukko perusteltuja ja inhimillisiä näkemyksiä.

Islamista Rosenberg sanoo, että ”oletus islamin antimodernistisuudesta ja epätasa-arvoisuudesta” valtaa hälyttävällä tavalla alaa. Lausunto antaa ymmärtää kuin Rosenbergille islam olisi moderni ja tasa-arvoon tähtäävä oppi. Hänen mielestään islamin uudistaminen ei näytä olevan tarpeellista. Kristinuskon ja islamin välillä, tai maallistuneen länsi-ideologian ja islamin välillä, on kuitenkin valtavia eroja. Olipa kyse mistä islamin tulkinnasta tahansa, se on vanhoillisempi ja ahdasmielisempi kuin länsimaiden sekulaarit ideologiat. Fundamentalistisimmallakaan kristityllä ei myöskään ole sharia-lain vastinetta. Kristinusko ja islam eroavat ratkaisevasti myös siinä, kuinka valmiita niiden kannattajat ovat kuolemaan tai tappamaan. Usein muslimiterroristien väitetään haluavan vain parempia olosuhteita – siitä huolimatta, että he itse vannovat olevansa islamin ja Allahin asialla. Etenkin akateemisen vasemmiston parissa on suosittu ajatusta, että terrorismi kumpuaa vain sosioekonomisista syistä. Tämänkaltainen suopeus terroristeja kohtaan selittynee osittain sillä, että maallistuneissa länsimaissa niin harva enää osaa kuvitella, millaista fundamentalistinen usko voi olla tai mitä on uskoa paratiisiin.

Islamin uudistumiselle on joka tapauksessa tarve, ehkä jopa kiire. Voi olla, että uudistuminen ei tapahdu samaan tapaan kuin kristinuskolla, joka alistui valistusajattelulle - sananvapaudelle, uskonnonvapaudelle, laillisuusperiaatteille, demokratialle. Voi olla, että politiikka on niin olennainen osa islamia, että usko tulee säilyttämään keskeisen asemansa kansalaisten ajattelussa ja julkisessa keskustelussa, vaikka islaminuskoiset maat siirtyisivätkin autoritäärisestä teokratiasta demokratiaan ja parlamentarismiin. Uudistamisen eteen kannattaa joka tapauksessa tehdä työtä. Islamismia, jihadismia ja ylipäätään uskontoja kritisoivat muslimit ja ex-muslimit ansaitsevat kaiken tukemme. Ostakaa heidän kirjojaan – esimerkiksi Ayaan Hirsi Alia, Shadi Hamidia, Maajid Nawazia ja Ali A. Rizwia – ei tällaisia vapauden vihollisten vaikerruksia. 

Hollannissa ehdotettiin taannoin tasa-arvokursseja ja homoutta koskevia asennetestejä maahanmuuttajille. Rosenbergin mielestä ne ”ovat hyökkäys uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan”, jonka tarkoitus on pitää ”Eurooppa niin valkoisena ja ’sekulaarisena’ kuin mahdollista, vaikka sekulaarisuus tässä kontekstissa tarkoittaa kristinuskoa”. Rosenberg ei perustele väitettään. Miten niin kyse on valkoihoisuudesta, saati kristinuskon puolustamisesta? Kannattaa muistaa, miten vähän aikaa kristinuskon harjoittamasta homosyrjinnästä on.

Paikoin Rosenberg niputtaa ideologioita yhteen kuin konservatiivikristitty murhaajia ja homoja:

feministisiä ja seksuaalipoliittisia kysymyksiä ei voi erottaa antirasistisesta ja islamofobian vastaisesta työstä ja solidaarisuuden luomisesta näiden liikkeiden välille.

Tämäkin väite esitetään ilman perusteluita. Mitä mieltä olisi määritellä feminismiä tällä tavoin islamkritiikin ulkopuolelle? Rosenberg jatkaa: ”feministi on aina myös antirasisti.” Tämäkään ei pidä paikkaansa: toinen aate koskee sukupuolista ja toinen rodullista/etnistä tasa-arvoa. On oikein tukea molempia, mutta silti on mahdollista keskittyä vain vaikkapa rotujen välisiin suhteisiin. Vastaavasti on mahdollista olla vaikkapa vihreä nationalisti. Ja vasemmistolaista tulonjakopolitiikkaa kannattava voi suhtautua yksilöön ennakkoluuloisesti hänen rotunsa perusteella. Puhumattakaan siitä, että vasemmistoliiton kannattajissa on varakkaita ja kokoomuksen kannattajissa köyhiä. Niin tai näin, Rosenbergin väite, että sotaa ei voida ”koskaan puolustaa feministisillä argumenteilla”, on pseudofeminismiä parhaimmillaan.

Rosenbergin itseriittoinen ihmisten ja aatteiden niputtaminen kuulostaa yhtä pahalta totalitarismilta kuin se, mistä hän muita syyttää. Suomesta toki löytyy ahdasmielistä halua esimerkiksi nähdä kaikki muslimit fanaattisina terroristeina. Sellainen on kuitenkin harvinaista ja sen vähentämisessä Rosenbergin lähestymistapa toimii vastoin toivottua lopputulosta. Pilkkaamisen sijasta Rosenberg olisi voinut esimerkkien avulla osoittaa, miten paljon hedelmällisempää olisi tarkastella islamia vaikkapa valtioittain; esimerkiksi Tunisiassa islam on eri tavoin poliittinen liike kuin Egyptissä tai Turkissa ja niin edelleen.

Entä mitä on Rosenbergin usein mainitsema islamofobia? Olen kritisoinut paljon sekä islamia että kristinuskoa (jälkimmäisestä olen uskaltanut tehdä pilaakin), mutta minulla ei ole fobiaa kumpaakaan kohtaan. Sen sijaan pelkään ympärileikkauksia, kunniamurhia, suvaitsemattomuutta, ateistien vainoja, tietämättömyyden vaalimista... listaa on turha jatkaa. Rosenberg ei määrittele islamofobia-termiä tai anna siitä selkeitä esimerkkejä, vaan hän käyttää sitä pilkalliseen sävyyn kuin kyse olisi jo jonkinlaisesta argumentista.

Rosenberg myös väittää, että ”Uskonnon kritiikki on kääntynyt muslimiväestön vastaiseksi kritiikiksi.” Väite on outo. Uskontokritiikki on Suomessa ensinnäkin marginaalihommaa. Toiseksi se on erityisen pienen piirin puuhaa islam- ja maahanmuuttovastaisimman puolueemme johdossa. Timo Soini ja Sampo Terho ovat molemmat julkiuskovaisia, ja jos he kritisoivat jotakin, se on lähinnä ateisteja. Yleisesti ottaen suomalaiset toki ovat haluttomia kritisoimaan luterilaista uskoa ja teologiaa, mutta se ei taatusti johdu islam- tai muslimivastaisuuden yleistymisestä. Valtionkirkkomme saa olla rauhassa pitkälti sen takia, että luterilaisuus on vesittynyt seuraleikkirituaaleiksi. Kirkko on maallistunut, maltillistunut ja sen poliittinen valta on vähentynyt. Hihhulismilla ei juuri ole sanansijaa ja osa maallikoista jopa näkee kirkonmiesten ja -naisten toimivan yhteisessä rintamassa huuhaata vastaan. Niin tai näin, islamilla ei ole tässä merkittävää roolia. Jos Rosenberg taas tarkoittaa, että Suomessa islamkritiikki on kääntynyt muslimikritiikiksi, väite on kutakuinkin yhtä outo. Kaikki vakavasti otettavat islamkriitikot näkevät eron ideologioiden, väestöryhmien ja yksilön kritisoimisen välillä.

Olin aiemmin kuvitellut, että netin keskustelupalstoilla vasemmistolaisesti ja feministisesti ajattelevien näkemyksiä kärjistetään ja liioitellaan. Rosenbergin kirja osoittaa naiiviuteni. Akateemisen feminismin tiettyjä suuntauksia on ilmeisen mahdotonta kärjistää. Siksi tämäkin kirja-arvio lienee turha: epärehellisillä, älyllisesti kehnolaatuisilla ja pahantahtoisilla ideologioilla kun on taipumus lopulta tuhota itsensä. Sosiaalisten ja psykologisten prosessien takia se saattaa toki viedä aikaa. Tasa-arvon takia olen kuitenkin mielelläni prosessia nopeuttamassa. Naisliike on saavuttanut hienoja asioita, enkä halua tulevien polvien näkevän, miten jotkut liikkeen uudemmista suuntauksista purkavat edeltäjiensä saavutuksia.

Kuten todettua, Rosenberg esittää syysuhteita ilman perusteita. Esimerkiksi kelpaa seksuaalivähemmistöjen vähentynyt solidaarisuus ei-toivottuja maahanmuuttajia kohtaan. Rosenberg selittää tätä hänen mukaansa rasistista ilmiötä uusliberalismin nousulla. Väite jää perustelematta. Hän ei kerro, miten kyseinen oppi voi muka niin tehokkaasti seksuaalivähemmistön ajattelua muokata. Itse asiassa uusliberalismi kelpaa Rosenbergille syntipukiksi lähes mihin tahansa.

Uusliberalismin lisäksi Rosenberg kauhistelee thatcherismia, yksilöiden keskinäistä kilpailua ja arvokonservatismia. Hän myös moittii vastajihadismia (muttei mainitse jihadismia) ja maahanmuuton vastustajien pelkoa, että vähemmistöjen nopeampi lisääntyminen muodostaa aiemmin kannatetuille arvoille uhkan. Moni Rosenbergin mainitsemista asioista epäilemättä ansaitsee kritiikkinsä, mutta se tulisi tehdä järkevästi perustellen eikä typerästi herjaten. Sellaisessa keskustelussa ei ole mieltä, jossa osapuolet eivät etsi tilastotietoja näkemystensä tueksi. Rosenberg olisi esimerkiksi voinut kertoa, missä määrin ja moneenko sukupolveen asti maahanmuuttajien lisääntyminen mahdollisesti on nopeampaa ja mitä siitä kenties seuraa. Faktat ja järkevä analyysi puuttuvat.

Asuin maaliskuussa 2017 tukholmalaisessa lähiössä. Suurin osa tapaamistani ihmisistä oli maahanmuutajataustaisia. Melkein kaikki samoja ulkokuntoilulaitteita käyttäneet puhuivat muuta kieltä kuin ruotsia. Oli kuitenkin kaksi paikkaa, jossa taas törmäsin käytännössä vain kantaruotsalaisiin: System bolaget (sikäläinen Alko) ja Tyrestan kansallispuisto (sikäläinen Nuuksio). En väitä, että havumetsäpatikointi tai snapsit olisivat tyypillistä tai säilyttämisen arvoista ruotsalaisuutta, mutta on turha teeskennellä, että siirtolaisuus ei olisi Ruotsia muuttanut, sekä huonompaan että parempaan. Kyse on siitä, mikä on missäkin määrin säilyttämisen/luomisen arvoista ja millaisilla tavoilla ihmiset saavat itse vaikuttaa siihen. Demokratiassa on tyydyttävä enemmistön päätöksiin, ja niihin kannattaa yrittää vaikuttaa faktojen avulla, ei fasistisyytöksillä, jotka saattavat kolahtaa omaan nilkkaan.

Rosenberg keksii vihollistensa kannattavan fasistista kulttuuribiologismia. Hän kaiketi kuvittelee tämänkin termin olevan terävä analyysi jostakin. Rosenberg ei kuitenkaan kerro, kuka tällaiseen fasismiin on syyllistynyt, eikä hän määrittele tätäkään termiä kunnolla. Ilmoille vain heitetään uusi pilkalliseksi tarkoitettu haukkumasana. Rosenberg väittää myös, että naisia on syrjintäprosessissa ”rodullistettu”. Esittäessään jatkuvia rasismisyytöksiä hän kuitenkin itse syyllistyy samaan.

Joidenkin populistipuolueiden johtonaiset ovat saaneet vaaleissa paljon ääniä. Rosenberg paljastaa olleensa pulassa tämän vuoksi:

Tämän vaalituloksen valossa tuntuu hirvittävältä ajatella, että olen ollut vuosikausia naispoliitikkojen määrän kasvattamisen kannalla.

Rosenberg ei kuitenkaan näytä ottavan opikseen. Hän jatkaa ihmisten epäindividualistista luokittelemista ja ryhmittelemistä: rajoja puolustavat ovat rasisteja ja niin edelleen. Onko siksi ihme, jos ihmisiä päätyy rasisteja äänestämään? Hehän ilmeisesti ovat niitä, jotka vapauksia haluavat puolustaa...

Häiritsevää Rosenbergissa on se, että hän ei huomaa olevansa pelkoa lietsova populisti, vaikkapa uusliberalismilla säikytellessään. Useimmat uusliberalisteiksi itsensä identifioivat – miksi Rosenberg vain pelottelee ismeillä kertomatta nimiä? – varmasti esimerkiksi ymmärtävät, että valtion tulee merkittävässä määrin huolehtia vaikkapa koulutuksesta, liikenneverkosta, maanpuolustuksesta ja riittävän turvaverkon ylläpitämisestä. Rosenbergin tulisi siis esittää suoria sitaatteja ja lukuja, jotta hän olisi muutakin kuin epäuskottava ja pilkkanimiä viljelevä populisti. Tosin osaa hän soinimaiset korulauseetkin: ”Meidän tulee nähdä kanssaihmisemme ihonväristä, uskonnosta ja kulttuuritaustasta riippumatta.” Ironisesti tätä voidaan pitää myös liberalismin, uuden ja vanhan, toiveena.

Rosenbergin argumentit ovat siis kehnoja tai olemattomia. Kenties siksi hän päätyy peräänkuuluttamaan niin kutsuttua intersektionaalisuutta eli valtarakenteiden, ihonvärin, sukupuolen, sukupuolisen suuntautuneisuuden ja yhteiskuntaluokan välisten yhteyksien analyysia. Tätä muotitermiä on kuitenkin toisteltu jo jonkin aikaa tietyissä sosiaalitieteissä. Missä ovat siitä saadut tutkimustulokset? Rosenbergkään ei kerro, miten intersektionaalisuus on selittänyt ihmisen käyttäytymistä tai yhteiskuntia, saati auttanut niiden parantamisessa.

Kuten todettua, Rosenberg harrastaa ideologioiden niputtelua. Ainoita perusteluita, joita tälle löydän, on se, että intersektionaalisuus käskee niin toimia. Rosenbergin kaltaisille kollektivoijille toistettakoon, että on olemassa vasemmistolaisia rasisteja ja on kivikovaa kapitalismia kannattavia feministejä. Tiedän jopa muutoin kaikin puolin edistyksellisiä vasemmistolaisia, jotka vastustavat homoliittoja sillä perusteella, että lapsen psyykelle olisi eduksi, että vanhemmat ovat eri sukupuolta. Edes argumentti, että yksinhuoltajien lapset kehittyvät normaaleiksi aikuisiksi tai yksilönvapausargumentti ei saa heitä muuttamaan mieltään. Niin tai näin, yksilöiden niputtaminen ideologisten stereotypioiden perusteella saattaa tuoda varmuutta ja mielenrauhaa, mutta keskustelun pohjaksi siitä ei ole.

Intersektionaalisuus ei myöskään kerro uutta kahden kenties tärkeimmän yhteiskunnallisen periaatteen – syrjimättömyyden ja vapauden – välisistä suhteista. On päivänselvää, että rotuun, sukupuoleen tai uskontoon perustuvan syrjinnän tulee olla kiellettyä. Samoin on ilmeistä, että kaikkien tulee jossakin määrin voida kontrolloida elämäänsä. Nämä kaksi seikkaa, syrjimättömyys ja ajatus oikeudesta itsekontrolliin, eivät kuitenkaan ole teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin teorian. Toisinaan nämä kaksi periaatetta ovat myös keskenään ristiriidassa, vaikkapa työhönotossa. Intersektionaalisuuden kaltaiset ”teoriat” eivät auta tällaisten ristiriitojen selvittämisessä.

Loppupuolella kirjaa Rosenberg ilmaisee halunsa päättää, mistä Suomessa keskustellaan: 

Poliittinen turhautuminen, joka olisi 1970-luvulla kanavoitunut vasemmiston kannatukseksi, purkautuu nykyään populismiin ja fasismiin. Nyt halutaan puhua maahanmuuttajien rikollisuustilastoista tai heikosta sopeutumisesta sen sijaan, että keskusteltaisiin työttömyydestä, hyvinvointipolitiikasta ja ilmastonmuutoksesta.

Tähän on pakko kysyä, entä sitten. Eikö ole hyvä, että kaikista aiheista keskustellaan? Eikö maahanmuuttajien sopeutuminen ole ainakin jossakin määrin olennainen kysymys? Samalla voisimme keskustella myös siitä, pahentaako hyvinvointivaltioihin kohdistuva siirtolaisuus ilmastonmuutosta.

Jonkin verran Rosenbergilta löytyy myös tahatonta komiikkaa:

Työttömyys ja tyhjillään ammottavat entiset teollisuusalueet, joista tuotanto on suuremman voiton toivossa siirretty muualle, yhä heikommin toimiva yhteiskunnallinen infrastruktuuri, maaseudun autioituminen ja alati huononevat palvelut ovat saaneet monet protestiäänestämään, vaikka he eivät itse välttämättä rasisteja tai fasisteja olisikaan. (korostus lisätty)

Komiikka tulee siitä, miten paljon Rosenberg tässä muistuttaa sekä Trumpia että keskustapuolueen ”koko Suomi asuttuna” -aluepolitiikkaa.

Rosenbergin yleistykset ulottuvat jopa prostituution käyttäjiin:

Seksin ostajat toteuttavat ennen kaikkea väkivaltaisia fantasioitaan osoittamatta pienintäkään myötätunnon ripettä.

Hän ei siis ole perillä prostituution asiakkaista tehdyistä tutkimuksista. Heistä suuri osa on seksuaalisesti vapaamielisiä ja naisen nautinnosta välittäviä miehiä.

Kuten todettua, muslimeja vastustaessaan vastajihadisteilla on Rosenbergin mukaan liberaali arvomaailma, mitä tulee naisten ja homojen kunnioittamiseen. Perään hän kuitenkin sanoo, että ”yhteistä heille on antifeminismi ja perinteisen ydinperheen puolustaminen”. Ristiriita on melkoinen, kun Rosenberg vielä toteaa, että vastajihadeista löytyy julkihomoja. Tai ehkä homokin voi kannattaa naisen ja miehen välistä ydinperhettä, mene ja tiedä. Tässäkin Rosenberg joka tapauksessa syyllistyy samaan yleistämiseen ja populistiseen pelon lietsontaan, josta hän syyttää islamista huolestuneita.

Rosenbergin mielestä Ranskan koulujen huivikieltoa motivoi rasismi, eikä valtion pyrkimys maallisiin arvoihin. Helppo vastaus tähän on, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu, vaan he ovat joidenkin uskontojen edustajia. Kysymys uskonnollisten symbolien näkymisestä julkisessa tilassa ei toki ole ongelmaton. Paras tapa lähestyä tätäkin kysymystä lienee tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee oikeus olla uskoa mihin tahansa – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.)

Olen samaa mieltä Rosenbergin kanssa, että huivikysymyksessä valtio puuttuu uskonnollisiin kysymyksiin. Se on aina epäilyttävää. Toisaalta kysymys julkisen tilan uskontosymboleista ei ole niin yksiselitteinen kuin Rosenberg antaa ymmärtää. Ydinkohta huivikysymyksessä on seuraava: miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä? Tällaisia maita on paljon ja ne ovat islaminuskoisia. Jos näissä yhteiskunnissa hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, emme voi sanoa, että kyse olisi vapaudesta pukeutua haluamallaan tavalla. Länsimuslimien suhteen kysymyksen tekee vaikeaksi se, että läntisistä vapauksista huolimatta muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa.

Koko kasvot peittävä kaapu taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Se on monien mielestä pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen. Tällä hetkellä kuitenkin ajattelen, että huivinkäytön kieltämiselle lännessä on perusteita lähinnä viranomaistunnistamisen kaltaisissa erityistilanteissa. Tosin tässäkään ei ole ilmeistä, milloin tunnistamisen pitää olla mahdollista. Pitääkö vaikkapa postissa tai kirjastossa asioidessaan olla ilman huivia, jotta kasvot tallentuvat valvontakameraan?

Anna-Mari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017) huivien romantisoijista:

Huivin romantisoijat ajavatkin huivin oikeuksia – eivät naisten oikeuksia – ja pelaavat samalla patriarkaatin pussiin. He rinnastavat sosiaalisessa mediassa kuvat rannalla ilakoivista katolisista nunnista ja burkiniasuisista kylpijöistä ja kysyvät: ”Mitä eroa?” Paljonkin eroa. Nunnaksi ryhtyminen on henkilökohtainen valinta, joka lähtee omasta uskonnollisesta vakaumuksesta. Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin. Sen sijaan kymmenille miljoonille musliminaisille huivi on kaikkea muuta kuin valinta-asia. Huiviin pakottavat lait, maan tapa tai sosiaalinen paine.

Tähän kirja-arvion loppuun laitan vielä joitakin yksittäisiä Rosenbergin lausuntoja ja kommenttejani niihin. Kokonaisuutena kirja oli rasittava lukukokemus, verrattavissa Deepak Chopraan. Siksi tästä arviosta tuli näin pitkä ja sekava; en halunnut käyttää aikaa hiomiseen ja tiivistämiseen. Kustantaja Tammelta kysyisin, miksi olette julkaisseet puoluepoliittisen vihapuhepläjäyksen.

* * *

Rosenberg ottaa kantaa perimään, mutta senkin hän tekee ismeillä syytellen:

Julmista teoista puhuttaessa asetetaan usein vastakkain niin kutsuttu tilannehypoteesi ja luonnehypoteesi. Tilannehypoteesin mukaan tietyissä tilanteissa jokainen meistä voi tehdä julmia tekoja. Luonnehypoteesi taas kuuluu biologistiseen ajatteluun, ja sen lähtökohtana on ajatus, että julmien tekojen takana ovat luonteeltaan julmat ihmiset. Julmuus ei kuitenkaan ole synnynnäistä. - - Mahdollisimman hyvät elinolosuhteet ja riittävän varhainen tarttuminen sosiaalisiin epäkohtiin ovat tässä tärkeitä.

Tähän voidaan esittää yhden sanan vastaväite: psykopaatit. Yksilöiden välillä on synnynnäisiä eroja psykopaattisissa taipumuksissa ja taipumuksissa empatiaan. Sitä eivät hyvää tarkoittavat korulauseet muuksi muuta.

Alussa totesin, että olen samaa mieltä solidaarisuuden yleisen lisäämisen kanssa. Rosenberg maalailee:

Solidaarisuus ei rajoitu ainoastaan toisiaan lähellä oleviin ja asuviin ihmisiin, vaan sillä voidaan tarkoittaa myös toisten ihmisten kunnioittamista maailmanlaajuisesti.

Epäilemättä näin on, mutta tässä kohdin on paikallaan muistuttaa, miten usein solidaarisuuden nimissä on päädytty vainoon ja kyttäämiseen.

Seuraavassa Rosenberg on erityisen väärässä:

Solidaarisuus edellyttää empatiaa, joka on myötätuntoista eläytymistä toisten elämäntilanteisiin.

Tämä on pielessä siksi, että emme voi tippaakaan luottaa empatiaan. Tunne on evolutiivisesti kehittynyt ja se noudattaa logiikkaa, joka monesti estää solidaarisuutta. Empatiakokeissa on esimerkiksi havaittu, että ihmiset ovat valmiimpia antamaan rahallista apua, jos kohteena on pieni tyttö, mutta mitä enemmän kohteena oli tytön samassa jamassa olevia sukulaisia, sitä vähemmän ihmiset olivat valmiita auttamaan. Meidän pitää järkiperäistää empatia eikä yrittää tuntea, mitä toinen tuntee. Solidaarisuus on mahdollista ja toimivampaa ilman empatiaa.

Rosenberg laajentaisi solidaarisuuden mahdollisimman laajalle:

Minkä vuoksi on tärkeää olla multisolidaarinen? Jos haluaa olla osa antirasistista liikettä, on syytä olla myös feministi, vastustaa LHBTIQ-fobiaa ja ymmärtää, että köyhien ja rikkaiden välillä kulkee aina raja.

Mitä tähän voi sanoa? Olen osa antirasistista liikettä – kirjoituksissani pyrin edistämään sitä, että ihmiset suhtautuvat toisiinsa yksilöinä – mutta en silti halua tehdä rasistista ajattelua tai rasistisia mielipiteitä laittomiksi. Kannatan myös sukupuolten tasa-arvoa ja samoja oikeuksia ja velvollisuuksia naisille ja miehille, mutta en silti nimitä itseäni feministiksi. Kyseistä aatetta on niin monenlaista ja sen nimissä on sanottu niin älyvapaita asioita. Kirjoituksillani pyrin myös poistamaan seksuaalivähemmistöjä kohtaan koettuja pelkoja ja islamofobiaa (sekä kyseisen termin perusteetonta käyttöä). Osa näitä tavoitteita on huolen ilmaiseminen islamin leviämisen vaikutuksista homojen, naisten ja ateistien asemaan. Ja lopulta ymmärrän myös, että köyhän rikkaan välillä on eroja. Epäileekö Rosenberg, että joku ei näitä eroja tunnista? Korulauseidensa sijasta Rosenberg olisi voinut esimerkiksi mainita, että taloudellisen tasa-arvon ja vapauden välillä on ristiriita. Ristiriita tulee siitä, että jos ihmiset saavat vapauden käyttää keräämänsä vaurauden haluamallaan tavalla, iso osa siitä päätyy omille lapsille tai lastenlapsille, jolloin lähtökohdat eivät enää ole tasa-arvoisia. Miten Rosenbergin solidaarisuus tällaisiin keskenään ristiriitaisiin arvoihin suhtautuu, jää epäselväksi.

Perusteettomalla pessimismillään Rosenberg paljastaa olevansa populistinen pelottelija:

Ajatus, että sivilisaatio kehittyy jatkuvasti ja muuttuu vain entistä paremmaksi, on piikitelty puhki jo kauan sitten.

Ihmisten elämä on kuitenkin käytännössä kaikilla mittareilla ja jopa globaalisti paljon parempaa kuin vaikkapa 50 vuotta sitten. Elinajanodote. Köyhyys. Lukutaito. Koulutus. Lapsikuolleisuus. Jopa syöpäkuolleisuus on paikoin saatu laskuun ja Yhdysvalloissa aborttienkin määrä on laskussa. Myös väkivalta on vähentynyt – islamistista terrorismia lukuun ottamatta. Hihhuleita ja fanaatikoita on aina jonkin verran, mutta sivilisoituminen on jatkuva trendi.

Rosenbergin mielestä isiemme synnit riittävät perusteeksi avoimelle maahanmuuttopolitiikalle:

kun siirtomaahistorian perintö pidetään mielessä, meidän velvollisuutemme on toivottaa maahanmuuttajat ja heidän jälkeläisensä tervetulleiksi.

Tämä herättää kysymyksen siitä, mitkä ja keiden synnit tulee laskea mukaan. Rosenberg jatkaa:

Ison-Britannian, Ranskan ja Portugalin siirtomaaperinteisiin verrattuna pohjoismainen kolonialismi on historian valossa vaatimattomampaa, mutta on tärkeää muistaa myös toisen maailmansodan aikainen varsin varovainen natsismin kritisointi...

Se, että yli 70 vuotta sitten natsismia ei Rosenbergin mielestä kritisoitu riittävästi, on siis syy kannattaa vapaata siirtolaisuutta. Voi olla, että tässä kohdin olen ahdasmielinen juntti, mutta en suostu kärsimään tunnontuskia aiempien sukupolvien teoista. Isien synteihin vetoaminen on kehno ja silkalta moraaliposeeraamiselta vaikuttava argumentti. Vapaata liikkuvuutta voitaisiin toki perustella muillakin tavoilla, mutta Rosenbergilla ei näytä sellaiseen olevan halua. Tämä johtunee siitä, että vapautta voidaan perustella nimenomaan kaupankäynnin, talouskasvun, kilpailun ja liberalismin tuomalla hyvinvoinnilla. (Huono-onnisimpien ja hädänalaisimpien auttaminen on jossakin määrin erillinen kysymys, enkä avaa sitä tässä.)

Rosenberg vertaa suomalaista kotiväkivaltaa ja maahanmuuttajien tekemää väkivaltaa:

Suomessa on hälyttävän paljon kotiväkivaltaa. Onko siis suomalaisten miesten väkivalta vähemmän väkivaltaista kuin maahanmuuttajien? Eikö väkivalta ole aina väkivaltaa eikä mitenkään puolusteltavissa etnisin perustein?

Tällaiset ”Oletko lakannut lyömästä mummoasi” -kysymykset eivät edistä vuoropuhelua. Tietysti väkivalta on väkivaltaa. Siksi laissa ei ole erilaisia rangaistuksia etnisen tai rodullisen taustan perusteella. Ja mitä tulee kotiväkivaltaan, se on erillinen kysymys islamistisesta väkivallasta tai jihadismista. (Toki siitäkin olisi voinut jonkun tilaston esittää. Tai vaikkapa arabimaiden laeista, jotka sallivat vaimon pahoinpitelyn. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, miksi Tammi on kustantanut tällaisen tyhjyyttään kumisevan vuodatuksen. Vastaavaahan ihmettelin vastikään erään Tammen huuhaa-kirjan tiimoilta.)

Kirjassa on paljon myös akateemista jargonia, jonka muotoon tai sisältöön en tässä juuri puutu:

Länsimainen idea subjektiviteetista, subjektina olemisesta, on rajoittunut ja kulttuurisesti määrittynyt, ja sen vuoksi meidän on vaikea nähdä tummaihoisia naisia subjekteina, jotka länsimaisen tulkinnan mukaan harjoittavat ”perinnettään” tai uskontoaan.

Rasismin tärkein rajapinta on iho, ja rasismin kehollisuus on aina nähtävissä ja koettavissa, usein joko symbolisena tai kouriintuntuvana väkivaltana.

...jälkikolonialistinen teoria osoittaa, miten me kaikki pidämme osaltamme yllä rodullistettuja stereotypioita ja niiden kautta tuotettua rasismia. Stereotypioista on kirjoitettu paljon myös feministisessä ja queertutkimuksessa. Stereotypioissa kierrätetään nimenomaan tiettyä toisenlaisuuden ikonografiaa, ja niiden avulla yritetään selittää hyvin monimuotoista arkipäivää varsin yksinkertaisin keinoin.

Edellistä sentään kommentoin: teoria ei osoita mitään, vaan sen pohjalta voidaan tehdä ennusteita. Ja ennusteet pitää testata jotenkin.

Kaiken huippu on, että kirjan lopussa Rosenberg toteaa, että

Rasismin käsitettä käytetään usein huolimattomasti kuvaamaan kaikenlaisia vihamielisiä ja kielteisiä tunteita yksilöitä tai etnisiä ryhmiä kohtaan.

On kuin tällä lausunnollaan hän yrittäisi luikerrella irti läpi kirjan harrastamastaan nimittelystä ja luokittelusta. Miten hän siis määrittelee rasismin?:

Voimme puhua rasismista silloin, kun yksi etninen ryhmä tai yhteisö hallitsee, syrjii tai pyrkii eliminoimaan toisen etnisen ryhmän jonkin eroavaisuuden perusteella ja kun tuota eroa pidetään synnynnäisenä ja muuttumattomana.

Määritelmässä ei sinänsä ole vikaa. Etnisyys on rodun ohella tullut osaksi rasismin määritelmää. Rosenbergin määritelmästä kuitenkin unohtuu tärkeä seikka: yksilöön suhtautuminen tämän rodun(/etnisyyden) perusteella. Hänen kollektivisminsa ilmenee tässäkin.

Kirjan lopussa on toinenkin kohta, jossa Rosenberg koettaa kiemurrella aiemmista lausunnoistaan:

Solidaarisuus ja empatia ovat ne asiat, joita kohti meidän tulee edetä, mutta eteneminen ei voi tapahtua mahtikäskystä. Se tapahtuu demokraattisten konfliktien ja vuoropuhelun kautta. Niihin meidän on antauduttava jos haluamme ymmärtää itseämme ihmisinä ja inhimillisinä kanssaihmisinä.

Olen samaa mieltä. Siksi on kysyttävä, miksi hän on koko kirjan pilkallisilla mahtikäskymääritelmillään lokeroinut ihmisiä, jos hän muka haluaa aitoa vuoropuhelua.

Loppupäätelmä: Jos Rosenberg olisi tehnyt kotiläksynsä huolellisemmin, hänellä olisi toimivampia keinoja ajaa asiaansa. Yhdysvalloissa esimerkiksi islam-vetoinen terrorismi saa muunlaista terrorismia enemmän mediahuomiota. Hän olisi voinut tuoda tämänkaltaisia seikkoja esiin. Hän olisi voinut myös kertoa, missä määrin 2000-luvun lännessä tehty terrorismi on ollut muslimivetoista. Hän saattaisi yllättyä luvuista. Pointti on se, että vain faktoihin paneutumalla voi synnyttää järkevää keskustelua. Mutta faktathan eivät ole kiinnostavia; moraaliposeeraaminen on tärkeämpää.

PS. Teoksessa on joitakin epäselviä ilmauksia, esimerkiksi seuraavasti: ”Uusliberalistisen talousjärjestelmän suurin ongelma on ollut se, ettei se oli herättänyt mainittavaa ideologista innostusta edes niissä kansalaisissa, jotka ovat hyötyneet veronalennuksista” (korostus lisätty). Virkkeestä ei selviä, onko tämä ongelmista suurin ongelma kansalaisille vai talousjärjestelmälle itselleen. Toinen esimerkki: ”Tilanteen voisi vetää yhteen niin, että uusliberalismin erityinen vihankohde – hyvinvointivaltio ja sen murentaminen – on avannut uudestaan tien Euroopan fasistiseen historiaan.” Virke antaa ymmärtää, että hyvinvointivaltion murentaminen olisi uusliberalismin vihankohde, vaikka tästä tuskin on kyse. Tällaiset ilmaisun epätarkkuudet häiritsevät, vaikkei niitä paljon olekaan.

Jonkin verran Rosenbergilla on myös poukkoilevia lauseita: ”Julmuuden ymmärtämiseen tarvitaan ennen kaikkea kulttuurisia ja psykologisia selityksiä tavan takaa toistuvien biologististen määritelmien sijaan. Julmuus on kaikissa muodoissaan ihmisoikeuksien vastaista.” Olipa julmuus ihmisoikeuksien vastaista tai ei, sillä ei ole tekemistä sen kanssa, miten julmuutta parhaiten selitetään. Ja selittämiseen tietysti tarvitaan psykologiaa, joka taas tarvitsee biologiaa. Rosenberg puhuu biologistisista määritelmistä, mutta sekin on vain omasta tietämättömyydestä ja pahansuopuudesta kertovaa nimittelyä.