Tautinen tehtävämme

Kirja-arvio:
Snyder, Timothy (2020): Our Malady – Lessons in Liberty and Solidarity. The Bodley Head. Lontoo.

Timothy Snyder tunnetaan Suomessa parhaiten Tyranniasta -pamfletistaan vuodelta 2017. Siinä hän tarjoaa – pitkälti Trumpin innoittamana – käytännönohjeita totalitarismin/autoritaarisuuden välttämiseksi (esim. harrasta small talkia, lue lehtiä, osallistu keskusteluihin ja puolusta instituutioita). Suomeksi häneltä on ilmestynyt myös holokaustia käsittelevä teos Musta maa.

Our Malady -pamfletissaan Snyder kertoo - heikosti hoidetun maksavaurionsa ja saamansa verenmyrkytyksen innoittamana - mielipiteitään siitä, miten yhteiskuntaa tulisi sairaanhoidon suhteen järjestää.

Snyder esimerkiksi haluaisi lääkäreiden kotikäyntejä ja kysyy, miksi helppo kontakti hoitohenkilökuntaan on jäänyt vain haaveeksi. Kysymys on tärkeä, sillä nimenomaan heikkoina hetkinä lääkärikäyntiä on vaikea saada aikaiseksi.

Hoidon saamisen varmuutta Snyder pitää osana liberaalidemokratiaa:

Koska terveys on niin olennaista olemassaololle, luottamus siihen, että saa hoitoa, on tärkeä osa vapautta. Jos ihmiset voivat olettaa saavansa tarvittaessa hoitoa, he voivat suunnata ajatuksensa ja resurssinsa muualle, tehdä vapaampia valintoja, jahdata onnellisuutta.

Snyder jatkaa, että ”jos terveydenhoito on etuoikeus eikä oikeus, se demoralisoi niitä, jotka hoitoa saavat ja tappaa niitä, jotka eivät sitä saa”. Näkemyksiään Snyder puolustaa karuimmalla mahdollisella esimerkillä, keskitysleireillä.

Hänen mukaansa se, että neuvostogulagien johtajat pitivät vankeja taloudellisina yksikköinä, tarkoitti, että ”terveydenhoitoakin tarjottiin tuottavuuslaskelmien perusteella”. Terveimpiä siis kohdeltiin paremmin ja sairaampia huonommin. Vankeja saatettiin hoitaa niin kauan kuin he olivat tuottavia, mutta heikennyttyään heidän annettiin kuolla. Snyderin mukaan heikoimpia jopa vapautettiin vankileireistä, jotta he olisivat kuolleet jossakin muualla, eivätkä näin ollen olisi tulleet lasketuiksi leirien kuolonuhreihin mukaan. (Neuvostoliitossa poliittiset vangit tekivät pakkotyötä tuhansilla toinen toistaan synkemmillä vankileireillä ympäri maata.)

Amerikasta Snyder käsittelee muun muassa tehdas- ja maatilatyöntekijöitä, jotka hyötyivät fyysisestä kovuudestaan: ”Kärsimys oli osa tuottavuutta.” Snyderin mukaan tilanne muuttui 1980-luvulla. Tuolloin amerikkalaiset isät eivät enää voineet olla varmoja, että heidän työnsä riittäisi ja että heidän lapsensa menestyisivät työllään yhtä hyvin. ”Kun kipu menetti tarkoituksensa ja tehokkuutensa, miehet olivat ymmärrettävästi hämillään.” Snyderin mukaan tämä johti siihen, että politiikastakin tuli kivun manipulointia.

Teoksen pääteema onkin Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän moittiminen; tai tarkemmin sanottuna teos raivoaa järjestelmän puutteista: ”Ajatus, että kaupallinen lääketiede (medicine) on tehokasta, edes yksinkertaisilla talousmittareilla, on groteski. On naurettavaa väittää, että nykyinen järjestelmämme olisi kustannustehokas.”

Kuten todettua, kirjan taustatarinana on Snyderin oma sairaskertomus. Siinä sivussa myös Trump saa osansa moitteista (lähinnä koronan huonosta hoidosta), samoin kuin sosiaalisen median yhtiöt, etenkin niiden itsekkyys big datan käytössä. Piilaakson haluttomuudesta auttaa amerikkalaisia Snyder julistaa:

Data-yhtiöiden johtajat ymmärsivät tartunnan matematiikkaa ja lähettivät työntekijänsä kotiin. Mutta suosittelivatko he samaa muille? Tuliko feediisi koskaan muistutusta käsienpesusta tai puhelimen puhdistamisesta? Ei tullut, koska noiden asioiden tekeminen olisi katkaissut netti-istuntosi. Sosiaalisen median yritysten bisnesmalli on pitää silmämunat ja sormet ruudulla niin, että tunteitasi voidaan seurata mainostajien hyväksi. Ja parhaiten ihmiskehoa voidaan seurata, kun se ei ole liikkeessä. Internet-aika on lihavuuden aikaa; kolmannes amerikkalaisista on ylipainoisia, ja ylipainoisilla on suurin riski kuolla koronaan.

Snyderin mukaan sosiaalisen median yhtiöt tuntevat sinut, mutta sinä et tunne niitä, etkä tiedä, mitä ne tietävät sinusta tai miten ne ovat tietonsa saaneet tai mitä ne aikovat tiedoillaan tehdä. Big dataa käytetään hänen mielestään väärin ajatusten manipulointiin eikä kehon hyvinvoinnin lisäämiseen. Snyder jatkaa:

Mikään sosiaalinen alusta ei kykene parantamaan terveyttä, koska algoritmi, jolla on tällainen tavoite, kehottaisi ihmisiä sammuttamaan tietokoneensa, pesemään kätensä ja harrastamaan liikuntaa. Mikään sosiaalinen alusta ei voi edistää vapautta, koska ne tähtäävät riippuvuuteen.

Kovin konkreettisia ratkaisuehdotuksia Snyderillä ei kuitenkaan ole, oikeastaan ei edes kompromissiehdotuksia. Miten esimerkiksi taata yrityksille, että heidän viranomaisille luovuttamansa data ei hyödytä kilpailijoita? Snyder jättää myös analysoimatta sen seikan, että terveydenhoito (julkisella puolella) on jatkuvaa päätöksentekoa siitä, kenelle hoitoa annetaan. Jokin tuhansia euroja maksava lääke tai hoito saattaa esimerkiksi pidentää vanhuksen ikää keskimäärin parilla kuukaudella. Tuleeko tällaista hoitoa tarjota kaikille, jotka siitä saattavat hyötyä? Ja tuleeko yhteiskunnan maksaa tällainen hoito?

Terveydenhoitojärjestelmä on käytännössä tehty sellaiseksi, että hoitohenkilökunta ei tällaisia valintakysymyksiä joudu työssään pohtimaan. Mutta tällaiset kysymykset ovat silti mukana hoidon järjestämisessä. Se, että potilaiden hyvinvointiin (ja ihmisten valistamiseen) voitaisiin suunnata loputtomasti resursseja, tarkoittaa, että tarjotun hoidon (ja valistuksen) laatuun ja määrään sisältyy aina myönnytyksiä. Snyderin esittämä toive, että pandemioiden suhteen lääkärit olisivat johdossa, ei tätä seikkaa muuta.

Teoksessa on kiinnostavia ajatuksia ja humaani tarkastelukulma, mutta kokonaisuutena se on poukkoileva ja paasaava.

                               * * *

PS. Snyder on kirjoittanut ansiokkaita kirjoja Euroopan historiasta. Jotkin hänen viimeaikaisista lausunnoistaan, oikeastaan hyökkäyksistään, ovat kuitenkin olleet epäselviä, huonosti perusteltuja ja suorastaan epärehellisiä. Tässä esimerkkinä pari otetta hänen saamistaan vastineista (The New York Timesistä):

Steven Pinker: “With this predilection for condescension over content it’s impossible to know what he’s referring to.”

Jonathan Gottschall: ”Timothy Snyder’s review of my book is a smear of ad hominem, dark insinuation and failures in basic reading comprehension.”

Intersektionaalinenkin hauki on kala

Miten sanamagia ruokkii syrjintää ja sensuuria

 

Historiassa ei ole ollut hetkeä, jolloin olisi ollut parempi olla elossa kuin nyt, koskien erityisesti naisia, etnisiä ryhmiä ja mitä tahansa vähemmistöjä.

 

Michael Shermer 2020

 

 

Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

 

Daniel Nylund 2019

  

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan vuoden 2021 lopussa julkaistua Intersektionaalisen feminismin ABC -teosta. Sen kirjoittaja on Susi Nousiainen ja julkaisija Vihreän sivistysliiton osana toimiva ajatuspaja Visio. Tämä arvio ei ota kantaa poliittisiin, etenkään puoluepoliittisiin ohjelmiin, vaan tarkoitus on selvittää, millaista ajattelua intersektionaalisuuden periaatteessa hyväntahtoisten tarkoitusperien takaa löytyy. Normaalisti en puuttuisi tällaisiin poliittisiin pamfletteihin, mutta koska intersektionaalisuuden toisinaan väitetään olevan myös tieteellinen menetelmä, päätin katsoa tarkemmin. 

Aloitetaan termin määritelmästä, oppaassa niitä piisaa:

 

Intersektionaalisuus (tieteellisenä) linssinä ja työkaluna on kehitetty parantamaan tasa-arvoa kokonaisvaltaisesti, niin että ymmärrys ulottuu yksittäisten erojen (nainen/muunsukupuolinen/mies; valkoinen/ei-valkoinen) lisäksi erilaisten erojen päällekkäisyyksiin ja risteämiin.

 

Intersektionaalisuus on pyrkimys katsoa maailmaa moninäkökulmaisesti ja ihmisten keskinäisiä eroja tunnistaen, joten se kuuluu kaikille.

 

Intersektionaalisuutta voi ajatella moninäkökulmaisuutta tuovana linssinä.

 

Intersektionaalisuus on yksi työkalu, joka voi auttaa saavuttamaan asetetut tavoitteet. Se ei ole aate tai ideologia, vaan metodi, lähestymis-, tai tarkastelutapa.

Intersektionaalisuus on siis työkalu, linssi, pyrkimys, metodi ja tarkastelutapa. Osa määritelmistä taas perustuu teonsanoihin:

Intersektionaalisuus tarkastelee sitä, että yksilön mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa vaikuttaa aina lukuisia eri identiteettikategorioita eli lokeroita.

 

Intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän. Moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi.

 

Intersektionaalisuus voi toimia linssinä sen hahmottamiseen, minkälaisia vaikutuksia lokeroiden risteykset ja päällekkäisyydet aiheuttavat ihmisten elämään.

 

Intersektionaalsuus on huomion kiinnittämistä siihen, että lokerot risteävät ja usein tuottavat yhdessä eriarvoisuutta, ellei niiden yhteisvaikutuksiin kiinnitetä huomiota.

Intersektionaalisuus siis tarkastelee, tunnistaa, hahmottaa ja kiinnittää huomiota. (Yhdessä kohdassa intersektionaalisuuden tosin väitetään olevan yhtä kuin yksilöllä oleva identiteettirypäs: ”Intersektionaalisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on aina useampia identiteettejä, eli lokeroita joihin hän kuuluu.”

Tässäkö tosiaan on kaikki? Jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Tarvitseeko näin päivänselvä asia pompöösiä uudissanaa? Tai tarvitseeko joku muka muistutusta, että yhteiskunnallisia ongelmia ratkottaessa kannattaa tarkastella kaikkia mahdollisia muuttujia?

Toisin muotoiltuna: tuoko intersektionaalisuus jotakin uutta ihmisen käyttäytymisen tai yhteiskunnan selittämiseen? Tai syrjinnän vastustamiseen? Vai onko se sittenkin vain poliittinen iskusana, primitiivistä sanamagiaa?

Aloitetaan vastaaminen tarkastelemalla intersektionaalisuuden soveltuvuutta eläinmaailmaan. Biologinen tarkastelukulma on perusteltu siksi, että se kykenee usein paljastamaan määritelmällisiä heikkouksia sosiaalitieteellisissä käsitteissä. Lähestymistapa on perusteltu myös siksi, että niin moni intersektionaalisuuden puolustaja on poliittisista syistä sivuuttanut sen tosiseikan, että lajihistoria selittää Homo sapiensinkin käyttäytymistä (ks. esim. Skeptikko 3/2019: ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni”)

Tarkastele alkukesällä linnunpöntön ympärillä häärivää kirjosieppokoirasta. Huomioi, miten yksi ja sama lintuyksilö voi olla sääskiä saalistava peto, varpushaukkaa pakeneva saaliseläin, naaraita liehakoiva elostelija, reviiriään puolustava sodanlietsoja, poikasista huolehtiva koti-isä, lukemattomien loiseläinten isäntä ja paljon, paljon muuta. Onko tämä intersektionaalista ornitologiaa vai vain ornitologiaa?

Tästä tietysti puuttuu vielä syrjintä. Oletetaan siis, että kyseisellä koiraalla on heikot laulunlahjat siksi, että se menetti isänsä jo haudontavaiheessa. Näin ollen se ei poikasena kuullut eikä omaksunut oikeanlaisia lurituksia. Oletetaan myös, että koiraan rintahöyhenissä asustaa kirppupopulaatio, minkä takia lintu ei hohda yhtä valkoisena kuin sen kilpakumppanit.

Nämä kaksi koiraasta riippumatonta ominaisuutta – olematon laulutaito ja tummempi höyhenpeite – risteävät koiraassa siten, että naaraat syrjivät sitä puolisomarkkinoilla. Olisiko tämä jo intersektionaalista ornitologiaa?

Kysymykset ovat kieltämättä hieman kaukaa haettuja. Ihmisyhteisöjen hierarkiat ja kulttuuriset tavat ovat kertaluokkia mutkikkaampia kuin muilla lajeilla. Kulttuurinen mutkikkuus ei kuitenkaan vielä kerro, soveltuuko ”työkalu” muihin eläimiin vai ei. Millainen menetelmä intersektionaalisuus siis tarkkaan ottaen on? Hypoteettis-deduktiivinen, intentionaalis-teleologinen, induktivistinen, relativistinen vai millainen? Toisin sanoen, miten intersektionaalisuus ”tunnistaa” risteäviin lokeroihin nojaavan syrjinnän? Ja mikäli menetelmä soveltuu vain ihmislajiin, miksi näin on? 

Kuten alussa esiteltyjen määritelmien epämääräisyydestä voidaan uumoilla, vastauksia ei oppaasta löydy. Opas ei siis kerro, mitä konkreettista uutta intersektionaalisuus tuo syrjinnän tai etuoikeuksien tarkasteluun. 

Kyseinen kapulakielinen uudissana näyttää levinneen käyttöön lähinnä siksi, että se on samaan aikaan riittävän epätäsmällinen, jotta sitä voidaan huolimattomasti viskellä ympäriinsä – termi päätyi jopa hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan [1] – sekä riittävän tarkkarajainen, jotta sen avulla on mahdollista poseerata syrjinnän vastustajana. Kyse on siis kätevästä ilmauksesta, mikäli tarkoitus on olla tekemättä mitään – tai sitten tehdä asioita salassa. 

Mutta kai intersektionaalisuudessa on edes jotakin uutta? Ja kai se tuottaa edes joitakin käytännön hyötyjä? Nousiainen kirjoittaa perusopetuksesta:

 

Esimerkiksi tasavertaisen perusopetuksen järjestämisessä intersektionaalinen analyysi tuottaa seuraavanlaisia havaintoja/johtopäätöksiä: koulut tulisi sijoittaa saavutettavasti sekä kaupungissa että haja-asutusalueilla; osa oppilaista tarvitsee suomi toisena kielenä -opetusta; osalla oppilaista tulee olla avustaja ja koulukuraattori ei saisi olla saatavilla ainoastaan yksittäisillä rikkailla kouluilla.

 

Tämä herättää kysymyksiä. Ensinnäkin, tarvittiinko kyseisiin päätelmiin tosiaan intersektionaalisuuden kaltaista sanamagiaa? Ja toiseksi, eikö intersektionaalisuudessa pitänyt olla kyse epäideologisesta menetelmästä? Minä ainakin olen ollut käsityksessä, että nimenomaan koulutoimen resurssienjako on ideologinen kysymys. 

Nousiaisen toinen esimerkki koskee turvakoteja:

 

Herättävä esimerkki intersektionaalisuuden soveltamisesta käytäntöön voi olla turvakotipalvelun järjestäminen. Turvakoti on ”kodinomainen paikka, jossa saa suojan väkivallalta ja apua väkivallan loppumiseksi”: se on taho johon ihminen voi hakeutua esimerkiksi akuutissa perhe- tai lähisuhdeväkivallan tilanteessa. Turvakoteihin tulee tietysti päästä riippumatta apua tarvitsevan ominaisuuksia kuten taustasta, iästä tai sukupuolesta. Palvelussa on siis pakko tunnistaa, että eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilaisia tarpeita, ja niihin vastaaminen herkkyydellä on olennaista palvelun onnistumisen kannalta. Turvaa tarvitsevaa ei voi käännyttää ovelta esimerkiksi uskonnon, kumppanin sukupuolen, pitkäaikaissairauden tai äidinkielen perusteella.

 

Niin haastavassa esimerkissä kuin väkivaltatyö intersektionaalisuuden merkitys on erityisen näkyvää, sillä mikään henkilökohtainen ominaisuus ei saa estää tarvittavan palvelun saamista.

 

Mitä näihin voi sanoa? Totta kai viranomaisten on noudatettava yhdenvertaisuutta ja tarjottava vastuullaan olevat palvelut tasapuolisesti. Syrjintä uskonnon, sukupuolen ja muiden vastaavien syiden perusteella on lailla kielletty, myös yksityisiltä toimijoilta. 

Mikä intersektionaalisuudessa siis on sellaista, että se auttaa lain noudattamisessa? Entä miten valtion tulisi risteävään syrjintään puuttua, jos sellaista ilmenee? Oppaassa on maailmoja syleileviä kuvauksia vaikkapa vähemmistöjen kokemasta stressistä ja kuuntelevan empatian tarpeellisuudesta, mutta tällaisiin kysymyksiin opas ei anna selkeitä vastauksia. Siitä puuttuvat todelliset tapaukset ja täsmälliset käytännön keinot. 

Opas ei toisin sanoen kerro, miten intersektionaalisuus voisi parantaa suomalaista lainsäädäntöä tai tehostaa syrjintälakien valvontaa ja toimeenpanoa – puhumattakaan, että opas kannustaisi etsimään vähemmistöjen, vaikkapa liikuntavammaisten arkea auttavia hoidollisia, taloudellisia tai teknologisia ratkaisuja. Tarkoitus näyttää siis olevan vain kielen ja käsitteiden manipuloiminen. Tavoitteena mitä ilmeisimmin on oman ryhmittymän valta-aseman vahvistaminen ja/tai oman ideologian ajaminen – jos ei muutoin niin ainakin vakansseja lisäämällä. 

Nousiaisen käyttämä vertaus intersektionaalisuudesta pelisuunnitteluna on tässä suhteessa kiinnostava. Ajatuspaja Visiokin mainostaa opasta Twitter-tilillään nimenomaan kyseisen pelivertauksen avulla: ”Lue muun muassa loistava fantasiapelivertaus!” (27.11.2021). Vertaus kuuluu:

 

Tosimaailman intersektionaalista ymmärrystä käyttävä päättäjä on siis pelisuunnittelija, joka rakentaa yhteiskunnan pelimekaniikkaa sellaiseksi, että millä tahansa hahmolla pystyy periaatteessa voittamaan. Tosielämässä ihminen harvoin saa valita itse hahmoluokkaansa, vaan suurin osa lokeroista peritään jo syntyessä.

 

Ongelmia syntyy, jos peli on rakennettu läpäistäväksi ainoastaan yhdelle hahmotyypille. Jos tosimaailmassa koetamme vastustaa ihmisten moninaisuutta, osa ihmisistä ajautuu väkisin pelin, eli esimerkiksi koulutuksen, työelämän ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta voimme muokata yhteiskuntaa sellaiseksi että yhä useammanlaiset ihmiset ”menevät läpi” sen väylissä ja rakenteissa.

 

On ilmeistä, että vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa jossakin määrin lasten lokeroitumiseen. Lähtökohdat eivät toisin sanoen ole – eivätkä etenkään vapaassa yhteiskunnassa voi olla [2] – täysin samat kaikille. 

Nousiaisen pelisuunnitteluvertaus ei kuitenkaan näytä kiinnostuvan tästä. Se ei siis niinkään tavoittele ihmisille yhtäläisiä, kotitaustasta riippumattomia mahdollisuuksia, vaan vertaus näyttää pikemminkin tavoittelevan sitä, että olivatpa yksilön (pelihahmon) ominaisuudet millaisia tahansa, hänen tulisi silti voida olla voittaja. Intersektionaalisuus toisin sanoen flirttailee sen ajatuksen kanssa, että nerokkaan ahkeroijan ei tarvitsisi ansaita meitä tylsiä laiskureita enempää.

Nousiaisen sanavalinta, että minkä tahansa hahmon tulisi voida ”periaatteessa” voittaa, tosin vesittää tuonkin. Se antaa ymmärtää, että käytännössä osaavimpien ahkeroijien tulee edelleenkin olla voittajia (mitä termillä tarkoitetaankin). Niin tai näin, oppaan sisältämä määritelmien ja kielikuvien loputon ja monitulkintainen pyörittely on vaivaannuttavaa. Yhtäältä opas antaa ymmärtää, että olisi järkiperäisesti mahdollista päätellä, miten yhteiskunnan tulee mihinkin yksilön ominaisuuteen suhtautua. Samaan aikaan opas välttelee olennaisia kysymyksiä: millä tavoin yksilöä tulee palkita ahkeruudestaan ja muista hyveistään, ja kuka tai mikä palkitsemisesta saa päättää? 

Tällaisen välttelyn takia koko lähestymiskulma vaikuttaa ajattelemattomalta kumouksellisuudelta. Etuoikeuksia käsittelevä kappale päätyykin pahaenteisen vihjailevaan, lähes uhkailevaan kysymykseen:

 

Intersektionaalisuudesta puhuttaessa eroja nostetaan esiin usein nimenomaan syrjinnän näkökulmasta, mutta myös etuoikeuksien näkyväksi tekeminen on oleellista. Syrjinnän lisäksi on oleellista pohtia, millaisia esimerkiksi etuoikeuksia cissukupuolisuus, vammattomuus, valkoinen ihonväri, heteroseksuaalisuus tai keskiluokkaisuus kantavat mukanaan. Entä kun useampia näistä eri ominaisuuksista kertyy yhdelle ihmiselle?

 

Vastakysymys kuuluu: kumpi olikaan intersektionaalisuuden tavoite, syrjinnän poistaminen vai suunnitelmallinen tasapäistäminen? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, sille taitaa olla vakiintuneempiakin ilmauksia kuin intersektionaalisuus tai intersektionaalinen feminismi. 

Oppaasta on myös pääteltävissä, että intersektionaalinen tarkastelukulma ruokkii eri ryhmittymien uhrikilvoittelua: kuka on sorretuin ja kuka on oikeutetuin suurimpaan hyvitykseen. Aate siis yllyttää sukupuolia ja rotuja – ja kenties myös siviilisäätyjä, seksuaalisuuksia, kieliä ja murteita – riitaisaan valtataisteluun. Se ruokkii ajatusta, että ryhmäidentiteetti olisi yksilöä määrittelevä tekijä ja että yksilöt voitaisiin ryhmäidentiteetin perusteella jaotella sortajiin ja sorrettuihin.

Usein identiteettiajatteluun sisältyy se, että jos jonkin ryhmän ”edustajat” menneisyydessä syyllistyivät johonkin, tämä syyllisyys periytyy ylisukupolvisesti ja ryhmäidentiteetin mukaisesti heidän kaukaisille jälkeläisilleen, lähes raamatullisesti, aikakaudesta toiseen ja täysin riippumatta siitä, miten olosuhteet ovat matkan varrella muuttuneet.

Ajattelun ääriversiossa jokaisen ihmisen velvollisuus on aktiivisesti taistella syrjintää vastaan. Jos et näin toimi, olet osa ongelmaa ja de facto kannatat ja ylläpidät syrjintää. Ja jos satut väittämään olevasi värisokea (eli suhtautuvasi ihmisiin piittaamatta heidän ihonväristään), se osoittaa, että olet rasisti. Tällaista logiikkaa on aiemmin kuultu lähinnä lasten hiekkalaatikkoleikeissä, mutta nykyään akateemisesti koulutetutkin harrastavat sitä (tässä oppaassa ajatusta ei ilmaista selkeästi, mutta sellainen taustavire tekstissä on).

Intersektionaalisuus haluaa siis nähdä syrjintää kaikessa ja kaikkialla. Jopa sosiaaliseen elämään kuuluvaa ajoittaista tahdittomuutta saatetaan pitää vakavana, ihmisryhmiä eriarvoistavana syrjintärikkeenä. Ja koska aate pitää syrjintää rakenteellisena normaalitilana eikä poikkeuksena, aate tämän varjolla myös hyväksyy, että julkiset instituutiot ylläpitävät ihmisten epätasa-arvoista kohtelua, nimenomaan heidän sukupuolensa, etnisyytensä tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Valtio toisin sanoen saa syrjimättömyyden ja esi-isien syntien sovituksen nimissä harjoittaa syrjintää.

Vastaavista syistä moni aatteen kannattaja suhtautuu suopeasti ilmaisunvapauden rajoittamiseen; he kun pelkäävät, että juuri sananvapaus turmelee vähemmistöjen puheoikeuden. Tämän absurdin kuvitelman myötä perusoikeudetkin saatetaan kääntää päälaelleen: tärkeää ei enää olekaan ilmaisunvapauden turvaaminen vaan se, loukkaantuuko joku siitä, että joku toinen päättää vapauttaan käyttää.

Käytännössä intersektionaalisuus siis normalisoi syrjintää ja sensurointia. Seuraava muistutus menee jo aiheesta sivuun mutta on yleisenä huomiona paikallaan: sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja, ajatuksia tai henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat, ajatukset ja henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa. Näin vaarallista asetta ei kannata taistelematta luovuttaa kenenkään käyttöön.

Sävyltään opas toki pyrkii olemaan sovitteleva ja ymmärtäväinen. Ylimielisyys ei kuitenkaan pysy piilossa; oppaassa esimerkiksi kehitellään enemmistöryhmille jonkinlaisia tunneperäisiä epämukavuusalueita: ”...enemmistöryhmään kuuluvat joutuvat opettelemaan tilan antamista ja kuuntelemista omalla epämukavuusalueellaan” ja ”Dialogin olisi tärkeää antaa turvallista tilaa epämukavuusalueen tunnetyölle”. Myös intersektionaalisuuden vastustuksen vihjaillaan perustuvan tunteisiin:

 

Intersektionaalisuus synnyttää voimakkaita tunteita ja myös media keskittyy usein enemmän termin herättämiin tunteisiin kuin sen sisältöön. Kun intersektionaalisuus mainitaan sosiaalisessa tai muussa mediassa, sanan herättämiä tunteita käsitellään usein enemmän kuin itse asiaa. 

 

Reagoiko siis esimerkiksi Ohisalon twiitin lukija sanan sisältämään asiaan, vai kenties tunteeseensa jonka sana herätti? Erityisesti verkkokeskustelussa, joka suosii nopeaa reagointia hitaan sisältöön syventymisen kustannuksella, saatetaan päätyä huomaamatta viestimään asian itsensä sijaan itsessä heränneistä tunteista. 

 

En tiedä, voiko tuollaisen alentavan psykologisoinnin tarkoitus olla joku muu kuin toisinajattelun tukahduttaminen. Ainakin se antaa vaikutelman horjumattomasta, suorastaan huikentelevaisesta moraalisesta hybriksestä. Oppaan perusteella intersektionaalisuus alkaakin näyttää joltakin aivan muulta kuin syrjintää tai köyhyyttä koskevalta huolelta: lähinnä autoritaarisuudelta ja älyllisesti tyhjänpäiväiseltä yritykseltä osoittaa muille omaa valaistuneisuuttaan. 

Oppaasta löytyy myös typerryttävä yksityiskohta, jossa vuoropuhelu rinnastetaan väkivaltaan: ”...vähättelyä ja kuuntelemattomuutta sisältävä keskustelu on helposti traumaa tuottava väkivaltakokemus.” Tällaisen sanat ovat väkivaltaa -harhautuksen leviämisessä on eräs ilmeinen vaara: se, että ihmiset alkavat pitää fyysistä väkivaltaa soveliaana tapana hiljentää toisinajattelijoita. Lisättäköön se intersektionaalisuuden mahdollisten haittojen listaan.

Tieteen kannalta intersektionaalisuuden ongelma on se, että aate ei ole sanoutunut irti postmodernista ajatuksesta, että tieto ja totuus ovat vain valtaapitävien kehittelemiä keinoja asemansa ylläpitämiseen. Nousiainenkin toteaa, että ”tutkimus on aina laajassa skaalassa poliittista, joko ääneen sanotusti tai alitajuisesti”. Tässä hengessä korkein opetus on tietyillä oppialoilla lipsunut narsistiseksi oman identiteetin vahvistamiseksi.

Intersektionaalisuudessa tieto ja totuus ovat toki näennäisesti olemassa identiteetistä ja katsontakannasta riippumatta. Käytäntö on kuitenkin toinen: esimerkiksi käyttäytymisen biologista selittämistä ja sukupuolierojen tutkimista pidetään yleisesti syrjinnän tukemisena. Intersektionaalisuuden kritiikki taas saatetaan sivuuttaa epärehellisen vihjailu- ja pelottelutaktiikan avulla, esimerkiksi rasistisena kiihkoiluna tai oletetun sortokoneiston puolusteluna. Tämä ei herätä toivoa rehellisen ja avoimen vuoropuhelun onnistumisesta.

                              * * *

Olisi virkistävää, jos akateemisen/intersektionaalisen feminismin parissa kehiteltäisiin teorioita, joilla on mahdollisuus ratkoa aikamme ongelmia. Nykyinen uhriutuminenhan vain asemoi feministit samalle viivalle äärikonservatiivisen fake-news -porukan kanssa. 

Intersektionaalisuudessa yksilöltä on viety autonomia, ja hänestä on tehty joko maailman pahuuden alkujuuri tai sortokoneiston viaton uhri, riippuen siitä, mitä ryhmää hänen nähdään ”edustavan”. Mikäli tällaisesta ajattelusta tulee valtavirtaa, ihmisten on vaikeampi käyttää heidän omintakeisimpia – ja täten eniten yhteiskuntaa hyödyttäviä – ominaisuuksiaan. Ironisesti vaarana siis on, että aate vie muilta ihmisiltä hyödyt, joita kanssaihmisten yksilölliset ominaisuudet kykenevät tuottamaan. Ja syrjinnän kohteille ei edelleenkään olisi luvassa helpotusta vaan päinvastoin älykkyyttä ja omanarvontuntoa loukkaavaa kilpailua uhriasemasta.

Muun muassa seuraavat periaatteet istuvat huonosti intersektionaalisuuden ruokkimaan uhriutumiskulttuuriin:

- Yksilöä ei tule rangaista siitä, että hän kuuluu johonkin identiteettiryhmään. 
- Yksilölle ei tule suunnata resursseja sen perusteella, että hän identifioituu tai hänet identifioidaan johonkin ryhmään.
- Historiassa tapahtuneet vääryydet eivät oikeuta vääryyksien tekemistä nykypäivänä.
- Mitä tärkeämmästä tehtävästä on kyse, sitä tärkeämpää on olla alentamatta vaatimustasoa ja valita tehtävää hoitavat yksilöt heidän soveltuvuutensa perusteella.
- Tiede ja tieteellinen menetelmä eivät ole syrjiviä, vaikka niiden tärkeimmät kehittäjät aluksi olivat valkoisia eurooppalaisia miehiä.

Ihmisten ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten muut heihin suhtautuvat ja millaiset edellytykset heillä on menestyä. Tämä on päivänselvää; intersektionaalisuus tai tässä tarkasteltu opas eivät tuo asiaan uutta. Se, mikä intersektionaalisuudessa näyttää uudelta – etuoikeuksien tunnustaminen – puolestaan osoittautuu puhdasotsaiseksi, joskin koodikielen taakse kätketyksi tasapäistämishaluksi, jonkinlaiseksi kuurupiilososialismiksi. Ad nocendum potentes sumus.

 

ALAVIITTEET 

[1] Hallituksen tasa-arvo-ohjelma sanoo: ”Intersektionaalisuus on keino tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja.” Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus.fi -sivustolla termi taas määritellään seuraavasti (14.1.2022): ”Tarkastelutapa, jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista.”
   Jää epäselväksi, miksi näitä ominaisuuksia ei voitaisi tarkastella myös yksitellen. Juuri sitä kutsuttaisiin analysoimiseksi. Mitä taas tulee ongelmien ratkaisemiseen, siinä olennaista on nimenomaan pilkkoa asiat pienempiin, ratkaistavissa oleviin palasiin. Ongelmien myymisessä taas toimitaan toisin: ympätään yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jotta ongelma saadaan näyttämään ylivoimaiselta ja mahdollisimman pelottavalta.

[2] Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.
   Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?
   Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.
   Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.
   Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista – ja keiden resursseista – tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kansalaisten on tivattava konkreettinen vastaus tähän olennaiseen kysymykseen kaikkien aatteiden edustajilta.Mielipiteenvaihto tulee siis käydä tällä rintamalla, ei pikkusieluisessa kinastelussa iskulauseista. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy tyhjänpäiväisestä ja politisoituneesta sanamagiasta.