Kun syrjintätutkimus tieteen syrjäytti

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä. (Kiitän Arto Kuosmasta hyödyllisistä kommenteista.)
 
Intersektionaalisen syrjintätutkimuksen syväluotaus – Dosentti jyrää

Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

En ole milloinkaan nähnyt niiden aikaansaavan paljon hyvää, jotka ovat muka toimineet yhteiseksi hyväksi.

Adam Smith 1776/1933

 
Vuonna 2021 Scientific American -lehdessä väitettiin, että geenimuunnellut sadot perustuvat kolonialistiskapitalistiseen maatalouteen, alkuperäiskansojen ryöstöön ja naisten ruumiiden hyväksikäyttöön. Väite on typerryttävä. Geenimanipuloinnin syyllistäminen haittaa juuri niitä ihmisiä, jotka geenien muokkaamisesta eniten hyötyisivät. [1]

Väite ei silti ole yllättävä. Viime vuosina jotkut tiedelehdet ovat antaneet uhriretoriikan korvata perinteistä tutkimusraportointia. Julkaisut ovat esimerkiksi kehottaneet kirjoittajia listamaan rotutaustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa.

Dosentti Ari Helon teos käsittelee tätä tieteen politisoitumista ja tieteellisten standardien romahdusta. Kritiikin kohteena on tuorein akateeminen muotihömppä, intersektionaalisuus.

Kyseisen suuntauksen perusväite on sinänsä järkeenkäypä: yksilö voi tulla syrjityksi useamman eri ominaisuuden perusteella, vaikkapa etnisen taustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa takia. Helon teos osoittaa, että tämä päivänselvyys ei ole pätevä teoriapohja tieteelliselle tutkimukselle.

Suuntausta voidaan verrata edelliseen yliopistohuuhaaseen, postmoderniin totuusrelativismiin. Se hylkäsi objektiivisen totuuden ja alkoi pitää totuusväitteitä vain yksilön omaksuman poliittisen ideologian ilmauksena. Toisinaan totuusväitteitä pidettiin jopa alistamisena ja vallankäyttönä. Alkuperäiskansojen ”tapa tietää” oli muka yhtä vakavasti otettavaa kuin nojaaminen tieteelliseen menetelmään.

Helon mukaan intersektionaalinen tutkimustyö on samassa hengessä vajonnut silkaksi omien tai toisten kokemusten esittelyiksi. Nämä selonteot käsittelevät milloin mitäkin ajanjaksoa tai ryhmää; ainoa edellytys on, että kokemukset jotenkin koskettavat epätasa-arvoisuutta, ”tai kokemusta epätasa-arvosta”, kuten Helo tarkentaa.

Helo jatkaa suuntauksen yrityksistä tehdä omakohtaisista tuntemuksista tiedettä: ”Intersektionaalisen tutkimusalan jatkuvassa leikissä subjektin ja objektin käsitteillä on kyse yksinkertaisen asian näennäissyvällisestä pohdiskelusta. Normaalissa tutkimustoiminnassa subjekti (tutkija) tutkii objektia (tutkimusaihe) ja tuottaa siitä tietoa, ei toisin päin.” 

                      * * *

On ilmeistä, että joitakin vähemmistöjä yhä syrjitään Suomessa. Yhtä ilmeistä on, että jotkut saattavat kokea syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tämä seikka tulee huomioida syrjintää tutkittaessa. Tutkijan on kyettävä tekemään ero todellisen, perusteettomasti koetun ja teeskennellyn syrjinnän välille.

Tarkastellaan Euroopan ja Yhdysvaltain miespuolista työväestöä. Etenkin 2010-luvulta lähtien moni heistä alkoi nähdä itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin syrjimänä raasuna. Nämä miehet kokivat, että media ja vallanpitäjät eivät kunnioittaneet heidän arvojaan ja hyvinvointiaan. He eivät mielestään saaneet ääntään kuuluviin, mikä lienee edelleen melko yleinen tuntemus. Kysymys kuuluu, ovatko nämä syrjintäkokemukset todellisia vai kuviteltuja.

Etsitään vastausta Helsingin yliopiston kustantamasta intersektionaalisesta Finnishness, Whiteness and Coloniality -kirjasta (2022). Se on yksi Helon kritiikin pääkohteista.

Teoksen mukaan miesten uhrikokemuksessa on kyse niin kutsutun hegemonisen maskuliinisuuden uudesta strategiasta: heteromiehet omaksuvat marginalisoidun aseman ja ”vetoavat tähän uhriasemaansa, jotta he uusartikuloimalla säilyttäisivät valtansa ja kontrollinsa”.

Kyseiset intersektionaaliset tutkijat siis väittävät, että nuo heteromiehet teeskentelevät uhria ylläpitääkseen ylivaltaansa. Uhrikokemus on toisin sanoen heille tuomittavaa, samalla kun se on suotavaa muille vähemmistöille.

Mutta miten tutkijat tekivät päätelmänsä uhri- ja/tai syrjintäkokemusten aitoudesta ja hyväksyttävyydestä? Sitä he eivät kerro. Vaikka intersektionaalisuus on olevinaan syrjinnästä huolissaan, se ei esitä tai edes etsi objektiivisia kriteereitä sille, mikä on syrjintää. Tällainen piilotteleva epäanalyyttisyys on kyseisen tutkimussuuntauksen suurimpia puutteita.

Osa syrjintäkokemuksista saattaa esimerkiksi olla peräisin siitä, että yksilö on omaksunut intersektionaalisia opinkappaleita. Teoria on toisin sanoen saattanut tuottaa teoriaa tukevat tuntemukset. Kyse olisi ”tiedollisesta saastumisesta”. Se, miten ihmiset kehystävät kokemuksiaan, vaikuttaa kokemusten laatuun. [2]

Tiedollisen saastumisen mahdollisuus on syy, miksi intersektionaalisuus – tai mikä tahansa sosiaalipsykologinen teoria – voi saada tutkimuksellista vahvistusta vain teorian ulkopuolisilla ja objektiivisuuteen pyrkivillä menetelmillä. Itsereflektointi, johon intersektionaalisuus tutkijoita kehottaa, ei tietenkään tee tutkijan väitteistä päteviä.

Se, että syrjintäkriteereitä ei avoimesti kerrota, tarkoittaa, että kuka tahansa voi korostaa omaa uhriasemaansa. Näin koko syrjinnän käsite on vaarassa menettää merkityksensä. Intersektionaalisuus ei toisin sanoen suojaa edes niitä, jotka suojaa tarvitsisivat. Erityisen epäonnistunut on suuntauksen parissa harjoitettu ”valkoisuuden” kollektivistinen syyllistäminen. Miten sellainen voisi parantaa kenenkään olosuhteita?

                        * * *

On hassua, että intersektionaalisuus ylipäätään rantautui suomalaiseen yliopistomaailmaan – puhumattakaan että se päätyi edellisen, Marinin hallituksen hallitusohjelmaan. Meillä syrjäytymistä ehkäisevää ”sosiaalipolitiikkaa on perinteisesti tehty tarveharkintaisesti ja ennaltaehkäisevästi, ei ihonvärin perusteella”, kuten Helo toteaa. Suomalainen yhteiskunta on myös sitoutunut koulutusmahdollisuuksien yhdenmukaisuuteen vähemmistötaustasta riippumatta: ”Ajatusta, että ihmisen ihonväri oikeuttaisi hänet joihinkin erityisetuihin, on pidetty rasistisena vuosikymmenien ajan.”

Kenelläkään ei olekaan suurempaa syytä vastustaa vähemmistöasemaan perustuvia suosituimmuusasemia kuin vähemmistöihin kuuluvilla lahjakkailla yksilöillä. He haluavat tietää ja he haluavat muidenkin tietävän, että he ovat saavuttaneet asemansa omilla ansioillaan, ei kiintiöiden kautta eikä pätevyyden kustannuksella.

Palataan miesten syrjintätuntemuksiin. Niille on helppo löytää perusteita: miehiä on pilkattu heidän sukupuolensa vuoksi, miehiä on kollektiivisesti syyllistetty raiskaajiksi ja niin edelleen. Tällaisesta mustamaalaamisesta [3] huolimatta uhrin viitta ei pue heitäkään.

Miesten nykyisessä ahdingossa on kyse taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista, usein myös koulujärjestelmän puutteista. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta miehiä ei siis tahallisesti syrjitä. Vain harva on esimerkiksi sitä mieltä – ainakaan julkisesti –, että tasa-arvo edellyttää miesten syrjimistä.

Niin tai näin, Helon painokkaan ja pikkutarkan teoksen jälkeen – viittauksia on kirjassa yli 600 – on helppo nähdä intersektionaalisten menetelmien kelvottomuus, niin tieteellisissä kuin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tietoväitteiden pätevyys ja yhteiskunnan kukoistus eivät voi rakentua eri ryhmittymien syrjintäkokemusväitteiden varaan.

                         * * *

Sävyltään Helon teos on akateemisen maltillinen. Paikoin hänen turhautumisensa pääsee kuitenkin esiin, esimerkiksi seuraavasti: ”Onko intersektionaalisen tutkimuksen asiantuntijoilla mitään käsitystä siitä, millaisessa jamassa jopa suomalaisten yksi maailman parhaista hyvinvointijärjestelmistä on 2020-luvun alun todellisuudessa?”

Helon mukaan meidän tulisi miettiä, miten ratkaista vanhuspalveluiden hoitajamitoitusten kaltaisia ongelmia sen sijaan, että tutkijoiden ohjeistamana kehottaisimme terveys- ja sosiaalitoimen henkilökuntaa ”reflektoimaan ihmiselon risteämiä”.

Loppukevennyksenä kerrottakoon Helolle ja muille sosiaalitutkimuksen tasosta turhautuneille, miten turhautumisentunteesta voi yrittää eroon. Täytyy vain kuvitella, että intersektionaalisten tutkijoiden tavoite on saada ihmiset surkuttelemaan tuntemattomien kurjuutta. He eivät siis murentaisikaan tieteen auktoriteettia ja tieteen standardeja ajattelemattomuuttaan. Hehän vain yrittävät tukahduttaa onnekkaiden kansalaisten elämänilon. Alakuloisen masentuneisuuden tulee koitua kaikkien kohtaloksi!

Tällaista teennäistä synkistelyä moitti jo Adam Smith (1723–1790):

Jos otetaan koko maailman keskiarvo, yhtä tuskasta ja kurjuudesta kärsivää kohden löydät kaksikymmentä menestynyttä ja iloista tai ainakin kohtuullisissa oloissa elävää. On varmaa, ettei mitään järkiperustetta voida esittää sille, miksi olisi itkettävä tuon yhden kanssa sen sijaan, että iloitsisimme niiden kahdenkymmenen kanssa.

Smithin mukaan surkutteleva – kuten intersektionaalinen – mielenlaatu voi palvella vain yhtä tarkoitusta: ei auttaa sorrettuja vaan tehdä kurjaksi henkilö, jolla kyseinen mielenlaatu on. [4] Todistaisipa joku tämän vääräksi.

ALAVIITTEET

[1] Geenimuuntelun avulla riisistä on jalostettu lajike, joka tuottaa jyvään A-vitamiiniksi muuttuvaa karoteenia. A-vitamiinin puutos aiheuttaa vakavia terveyshaittoja (muun muassa sokeutta) erityisesti niissä köyhissä maissa, joissa riisi on kansalaisten tärkein ravinnonlähde.

[2] Jos hammaslääkäri vakuuttavasti toteaa, että ”kohta voi tuntua lievää kutinaa”, kipuaistimus on luultavasti vähäisempi kuin jos hän olisi sanonut ”nyt varmasti sattuu”. Mainio teos aivojen tekemien ennustusten vaikutuksista on Andy Clarkin The Experience Machine (2023).

[3] Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi erään kirjoituksensa ”Miksi miesten vihaaminen voi tuoda paljon iloa?” (22.8.2021)

[4] Suomessa psykologi Oskari Lahtinen kehitti kysymyssarjan selvittämään yliopistoväen woke-asenteen voimakkuutta. Woke on Helon mukaan intersektionaalisuuden kansanomainen versio: ”Woke-ilmiöllä, woke-asenteilla ja woke-kulttuurilla tarkoitan populaaria, poliittista aktivismia ja kulttuuripolitiikkaa, joka yleisesti nojaa intersektionaalisen tutkimuksen tuottamaan näennäistietoon syrjäytyneisyydestä.”
   Lahtisen tekemän tutkimuksen mukaan woke-asenne oli vahvinta psykologian ja sosiaalitieteiden laitoksilla. Ja kuten jo Adam Smith uumoili, woke-maailmankatsomus oli voimakkaasti yhteydessä yksilön pahoinvointiin. Helsingin Sanomat (20.10.2022) raportoi Lahtisen tutkimuksesta: ”Korkeat woke-pisteet saaneilla opiskelijoilla oli 39 prosenttia enemmän masentuneisuutta, 71 prosenttia enemmän ahdistusta ja lähes seitsemän prosenttia vähemmän onnellisuutta kuin matalat woke-pisteet saaneilla.”
   Syy-yhteys ei tietenkään välttämättä kulje wokesta/intersektionaalisuudesta alakulon suuntaan, vaan woke-asenne voi myös olla seuraus mielialasta. Tai sitten havainnon takana on kokonaan muita tekijöitä. Mutta olivatpa syysuhteet millaisia tahansa, on vaikea nähdä, millä tavoin intersektionaalisuus/woke kykenisi lievittämään kenenkään kärsimystä.

Evoluutio ja armojargon

Kristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin. Niiden alta löytyy laskelmoivan organisaation rautanyrkki. Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä.

Enbuske anoo armoa – liittyy pitkään jonoon
 
Tuomas Enbusken haastattelu oli mielenkiintoinen ja valaiseva (Skeptikko 2/2024). Enbuske kokee – tai ainakin väittää kokevansa – että hän on jumaluskonsa kautta saanut armon. Hänen mukaansa ”oleellista on se, että emme pelastu teoillamme, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Tällaiseen kokemus- ja tunneperäisyyteen ei skeptikolla ole nokan koputtamista. Mielenrauhaa ja armollisuutta ei muutenkaan ole maailmassa liikaa. Haluan kuitenkin valottaa, mistä armokokemus ja usko omaan uskomiseen tulevat.

USKONNOILLE ON LUONNOLLISIA SELITYKSIÄ

Uskontojen olemassaololle on monenlaisia luonnollisia selityksiä. Ensinnäkin uskonto itsessään on selitys. Kun esivanhempamme uskoivat korkeampiin voimiin, he saivat selityksen luonnonilmiöille, vaikkapa unille ja ukkoselle. Se, että selitys perustui mielikuvitukseen, ei edeltäjiämme haitannut. 

Uskontoihin liittyy myös rituaaleja ja seuraleikkejä. Sellaisia kaltaisemme laumaeläin ei voi vastustaa. Usein rituaalien kivuliaisuus ja epärationaalisuus vain voimistavat yksilön uskoa. Emme myöskään luonnostaan, ilman koulutusta, osaa haluta todisteita tai ymmärrä, mikä on kunnollinen todiste.

Uskontoja voidaan selittää myös niiden synnyttämällä yhteenkuuluvuudentunteella ja lauman tuomalla suojalla. Uskontojen moraalisäännöt ja käytöskoodit ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia muunuskoisten kustannuksella, usein karmivin seurauksin.

Toisenlainen selitys perustuu siihen, että uskontojen teesejä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Miten esimerkiksi kumoaisit seuraavan väitteen? Kuun takana asuu kaikkivoipa miniatyyrikahvipannu, joka päästää paratiisiin ne, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia.

IHMINEN LOI JUMALAN OMAKSI KUVAKSEEN

Enbusken korostama armo on uskonnon selityksistä psykologisesti kiinnostavin. Uskonnot ovat tarinoita ihmeteoista: jumalhahmot rikkovat painovoimaa ja muita fysiikan lakeja, he tuovat sotaonnea, he ihmeparantavat sairaita ja niin edelleen. Olennaista on, että jumalat eivät kuitenkaan riko intuitiivista käsitystämme psykologiasta ja ihmisluonnosta.

Jumalillakin on siis haluja ja toiveita. Usein he tuntevat koko inhimillisten tunteiden kirjon. Tämä on ratkaiseva seikka kristinuskon armokokemuksessa. Tärkeimpiä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet.

Nämä kaksi emootiota ovat evolutiivisesti kehittyneet havaitsemaan yhteistyön hyötyjä. Läpi lajihistorian ihmisten oli helpompi puolustautua petoja ja vihollisia vastaan yhdessä. Yhdessä heidän oli myös helpompi löytää ruokaa, valmistaa asumuksia ja hoitaa lapsia. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka auttoivat toinen toisiaan ja sitoutuivat yhteistyökumppaneihinsa tunteellisesti.

Toisinaan kävi niin, että joku petti luottamuksen. Pettäjä saattoi laistaa velvollisuutensa tai vetää itsekkäästi välistä. Tällaiselle ihmiselle vihoiteltiin, ja usein häntä myös rankaistiin. Ja joskus hänet suljettiin kokonaan yhteistyön ulkopuolelle.

Tällöin välistävetäjän kannatti osoittaa katumusta ja vannoa sitoutumistaan. Ryhmän ulkopuolella eläminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. Ja koska yhteistyö ja avunanto olivat niin hyödyllisiä, muiden kannatti antaa katuvalle välistävetäjälle anteeksi.

Evoluutio antoi ihmiselle nämä kaksi tunnetta – katumuksen omasta hairahtumisesta ja anteeksiannon kaverin hairahtumisesta – jotta molempia hyödyttävä yhteistyö voisi jatkua.

Nämä moraalitunteet ovat läheisessä yhteydessä uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisyydessä ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja että hän on huono ja syntinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on kirpoaminen tästä syyllisyyden tunteesta: yksilö kokee saavansa korkeammalta taholta pahuutensa anteeksi. Armo, autuus ja kumbaya valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tällaiseen pahasta vapautumiseen liittyy ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein uskoa, anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Eli koska kaikki ihmiset ovat perisyntiopin mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin syvästi emotionaalinen välittäjä on välttämätön.

Käytännössä koko kristillinen teologia armoineen ja kuolemanjälkeisine palkintoineen perustuu siihen, että jumalhahmolle on kuviteltu yleisinhimillisiä moraalitunteita, suuttumusta ja anteeksiantoa (ks. Sarmaja 2006).
 
JUMALA EI VOI OLLA ARMELIAS JA KAIKKIVALTIAS
 
Harva uskova myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos jumala kerran on armelias ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää pahaa tapahtumasta?
 
Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa:

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltä käsin olet määrännyt. (teoksesta Lampén 1923)

Ilkka Pyysiäinen (2010) kirjoittaa samassa hengessä mutta roisimmin:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu, kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipuuteen liittyvät perustelut eivät vakuuta kaikkia. He kokevat, että heidän uskonsa asuu jossakin erillisessä poterossaan eikä täten ole enää heidän omassa hallinnassaan. Enbuskekin puhuu tästä. Automaatin tavoin uskova uskoo uskomiseen. Hänet on taidokkaasti johdateltu pois johdonmukaisuudesta.

Mikäli uskova ei tällä tavoin toimisi, hän joutuisi myöntämään, että jumala ei ole armollinen kaikkivaltias. Uskova toisin sanoen on pakotettu hyväksymään, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä eikä edes hyvää. Sen sijaan jumala halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa.

Juuri tällainen keskenkasvuinen ihminen tarvitsee armonlahjan, ja juuri tällaista ihmistä uskonto ja kirkko tarvitsevat – ja ne ovat tätä keskenkasvuisuutta oppineet tuottamaan. Se, että uskova uskoo koko kehollaan ja identiteetillään, ei ole todiste yliluonnollisesta armosta vaan siitä, että uskonnolliset tarinat ovat kehittyneet viekoittelevammiksi. Kyse on uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden evoluutiosta.

Armokokemus taas ei todista yksilölle tai yhteiskunnalle koituvista hyödyistä. Sen sijaan ”armoonlankeemus” kertoo uskonnollisten laitosten yliotteesta. Jos kirkollisten instituutioiden johtajat eivät viljelisi viettelevää armopuhetta, heitä pidettäisiin pelkkinä puoskareina. Ei ole yllättävää, että kristinuskon jumala antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, että yksilö ei armoa ja anteeksiantoa kaipaa.

ANTIUSKOLLE ON PERUSTEITA

On huomattava, että edellä selitetään armoväitteiden ja -kokemusten evolutiivista alkuperää. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta tai jonkin jumaluuksien vastaisen uskomuksen levittämisestä. Sellaiseenkin toki olisi hyviä perusteita: uskontojen houkuttelevuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa olla ainoa tapa, jolla uskomusjärjestelmät voidaan tehdä näkyviksi ja jolla niiden eteneminen voidaan pysäyttää.

Miksi usko ja uskonnot sitten pitäisi pysäyttää? Jos niistä kerran saa armonlahjan? Vastaus on yksinkertainen: uskonnot aiheuttavat niin paljon muutakin. Ne ensinnäkin opettavat tyytymään tietämättömyyteen. Uskonnot siis toimivat skeptikon tavoitteita – totuutta ja rationalismia – vastaan.

Uskontojen nimissä myös lietsotaan pelkoa ja vihaa. Lähihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskovat ovat uskonnollaan perustelleet huonoa käytöstään, vaikkapa homoseksuaalien ja vääräuskoisten syrjintää tai sukupuolisen tasa-arvon vastustamista.

Päätelmä kuuluu: kristinusko on kehittynyt valjastamaan ihmisen lajityypilliset emootiot omaan käyttöönsä. Skeptisismi ja rationalismi eivät tällaista hyväksytyksi tulemisen ja varmuuden tunnetta pysty tarjoamaan; onhan skeptikon oltava aina valmis muuttamaan kantaansa. Skeptikolta on silti lupa odottaa varoituksensanoja: jos et piittaa todisteista armokysymyksessä, tukahdutat inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

KIRJALLISUUS

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.