maanantai 18. joulukuuta 2023

Huomioita sukupuolidysforian lääkitsemisestä

Puheenvuoroni Skeptikko 4/2023 -lehdestä.

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.
 
Lääkärilehti 6/2020
 
 
Puoskarin harrastama kuunteleva empatia tuo monelle lohtua. Se voi jopa lievittää oireita. Nämä uskomushoitojen myönteiset puolet eivät ole estäneet Skepsis ry:tä hoitoja syynäämästä ja kritisoimasta. Kritiikkiä on harjoitettu yhdistyksen perustamisesta lähtien, kenties eritoten nykyisen puheenjohtajan kausina.

Uskomushoitoja on tietysti moitittu hyvästä syystä. Usein oireiden lievitys perustuu lähes mihin tahansa muuhun kuin hoidon taustateoriaan. Ja Skepsis on luonnollisesti ollut kiinnostunut totuudesta; siitä, voivatko kristallien värähtelyt ja kongien kumahtelut parantaa vai eivät.

Uskomushoitokritiikkiä on motivoinut myös se, että toisinaan ”vaihtoehtoiset hoitomuodot” saavat ihmisen hylkäämään hoidot, jotka todistetusti toimivat. Joku saattaa modernien syöpähoitojen sijasta päätyä vaikkapa eksoottisiin yrttivalmisteisiin. Kritiikkiä on motivoinut myös potilaiden köyhtyminen; hoitojen hintavuus mainitaan usein esimerkiksi Huuhaa-palkintojen perusteissa.

Edellisessä Skeptikko -lehdessä kaikki kääntyi nurinpäin. Puheenjohtaja Otto Mäkelä ja hallituksen jäsen Irma Hirsjärvi pahoittelevat, että Skepsis antoi palstatilaa ja puheenvuoron näkemyksille, jotka ovat kriittisiä lasten lääkkeellisiä transhoitoja kohtaan. Joitakin menetelmiä ei siis saisikaan kritisoida.

Mäkelä ja Hirsjärvi antavat myös ymmärtää, että puheenvuoron antaminen olisi ollut ideologinen päätös. Mäkelä jopa vihjailee, että Skeptikossa muka näkynyt oikeistokonservatismi olisi syy, miksei lehdessä ole ”tutkijoiden kunnollisia tiedejuttuja”. Hirsjärvi vilauttaa natsikorttiakin.

Huomionarvoista on, että Mäkelä ja Hirsjärvi eivät osoita vääriksi luennolla tai lehdessä esitettyjä väitteitä. Mäkelä sen sijaan argumentoi, että väärät ihmiset ovat lainanneet Skepsiksen tilaisuudessa vieraillutta esitelmöijää: ”Miksi luennoitsijaksi päätyi tutkija, jonka käsityksiä on siteerattu USA:n kristillis-oikeistolaisessa transvastaisessa liikkeessä?” 

Ville Aarnikko hallituskollegoineen vastaa tähän ytimekkäästi:
Vastustamme ideaa siitä, että jotain henkilöä ei voisi kutsua luennoimaan, jos hänen normaalin tieteellisen keskustelun piiriin kuuluvia asiantuntijalausuntojaan käytetään muissa yhteyksissä virheellisesti tai erilaisten poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Oleellista on henkilön esittämään sanoman sisältö, ei se kuka muu niitä käyttää ja missä tarkoitusperissä.

Mikäli Mäkelä tai Hirsjärvi ovat viimeisestä virkkeestä eri mieltä, tämä olisi otollinen tilaisuus jättää eroanomus. Henkilö, joka edistää politisoimisen ja vaientamisen kulttuuria, ei ole sovelias Skepsiksen hallitukseen.

Hirsjärvi esittää myös vahvan ja perustelemattoman syytöksen, että ”Skepsis heikensi tapahtumallaan suoraan transihmisten elämää” ja että ”törkyviestittely kiihtyy aina uudelleen tällaisen transhoitojen vastaisen esiintulon jälkeen”. Toivon väitteisiin tarkennusta.

Kuinka monen transihmisen elämä vaikeutui luentotilaisuuden takia ja miten? Ja millaisia ovat Hirsjärven mainitsemat törkyviestit? Ovatko ne terveyspoliittista mielipiteenvaihtoa vai syrjintään yllyttämistä ja kunnian loukkaamista? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, kuinka paljon viestittely lisääntyi ja kauanko sitä kesti? Missä viestittely tapahtui? Rikottiinko siinä lakia ja jos rikottiin, tehtiinkö siitä poliisiasia? Entä miten Hirsjärvi sulkisi pois mahdollisuuden, että hänen väitteensä viestien runsaudesta ja törkyisyydestä on vain falski yritys hiljentää kriittisiä puheenvuoroja?

Entä sitten itse asia, lääkekäsittelyn soveltuvuus sukupuoliristiriitaa kokeville lapsille? Kyse on luonnollisesti aivan muusta kuin alussa mainituista uskomushoidoista. Nämä lääkkeet toimivat. Lääkkeitä myös perustellaan syillä, joita on helppo kannattaa: murrosiän hormonaalinen viivästyttäminen tuo lapselle lisäaikaa identiteettinsä pohtimiseen.

Seuraavat seikat puhuvat kuitenkin varovaisuuden puolesta:

- Puberteettia estävillä lääkkeillä on haitallisia sivuvaikutuksia: kasvun tyrehtymistä, sydänongelmia, sterilisoitumista ja luuston heikentymistä.
- Monet lääkkeiden (sivu)vaikutuksista ovat pysyviä.
- Lääkehoidon aloittaminen synnyttää tarpeen uusille hoidoille.
- Osa lääkkeitä saaneista katuu kuurien aloittamista. Suuri osa näyttää toki olevan tyytyväinen vastaanottamiinsa toimenpiteisiin, mutta moni saattaa myös liioitella tyytyväisyyttään. Harva haluaa vaikuttaa onnettomalta saatuaan sitä, mitä pyysi.
- Puberteetin jälkeen monesta trans-identifioituvasta nuoresta tulee kehoonsa tyytyväinen aikuinen ilman lääkehoitoakin. Sukupuolikokemus voi muuttua iän myötä.
- Moni trans-identifioituva nuori kärsii mielenterveyden ongelmista tai kognitiivisista poikkeamista, esimerkiksi autismista.
- Osa trans-identifioitumisista näyttää selittyvän homoseksuaalisuudella, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu vastakkaisen sukupuolen identiteettiin.
- Kehon feminisoituminen ja sitä seuraavat muutokset ympäristön reaktioissa ovat monelle tytölle erityisen hankalia.
- Sosiaalinen paine ja muotivirtaukset ovat merkittäviä nuorten identifikaatioon vaikuttavia tekijöitä.

Myöhemmät tutkimukset saattavat osoittaa tämänkaltaiset lääkekäsittelyitä koskevat huolet liioitelluiksi. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että painostusryhmät ovat ajaneet lääkkeellisiä menetelmiä holtittomasti, ajattelematta lasten pitkän ajan hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä.
 
Monelle trans-identifioituvalle lääkkeet ja toisinaan kirurgia ovat sopivin käytössä oleva tapa edetä. Edellä mainitut yhdeksän kohtaa ovat kuitenkin pätevä syy suhtautua skeptisesti alaikäisten lääkitsemiseen. Siitä pidättäytyminen olisi lääketieteen ”älä ainakaan aiheuta haittaa” -periaatteen mukaista.
 
   * * *

PS. Irma Hirsjärvi kertoo puheenvuorossaan hämmästelevänsä ”sukupuolten ja lisääntymisen monimuotoisuutta eläin- ja kasvimaailmassa” ja suosittelee ”jokaiselle siihen tutustumista”.
 
Tämä on ilahduttavaa. Myös minä suosittelen eläimiin, kasveihin ja niiden lisääntymiseen perehtymistä. Biologinen sukupuolen määritelmä on nimittäin palkitsevan täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jonka sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin eläimiin, myös kasveihin.
 
Yksikään nisäkäs ei olekaan yli 200 miljoonan vuoden kehityskulun aikana vaihtanut biologista sukupuoltaan. Lajien evoluutiohistoriallinen vertailu osoittaa lisäksi, että miesten ja naisten väliset erot eivät johdu pelkästään kasvuympäristöstä tai sosiaalisista normeista. Ilman sukupuolisuuden evoluutiohistoriaa koko ajatus transsukupuolisuudesta olisi hullunkurinen.
 
Sukupuolierojen evoluutio ei kuitenkaan auta vastaamaan siihen, miten yhteiskunnan tulisi identifioitumiskysymyksiin suhtautua. Siitä, miten jokin asia on evolutiivisesti kehittynyt, ei voida tehdä päätelmiä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Hirsjärven suositus tutustua lisääntymisen monimuotoisuuteen – niin kiinnostava kuin aihe onkin – vaikuttaakin tässä yhteydessä turhanaikaiselta poseeraamiselta, jopa sortumiselta naturalistiseen virhepäätelmään.


KIRJALLISUUTTA
 
Joyce, H. (2021): Trans. Oneworld. Lontoo.
 
Shrier, A. (2020): Irreversible Damage – The Transgender Craze Seducing Our Daughters. Regnery. Washington, D.C.
 
Soh, D. (2021): The End of Gender – Debunking the Myths about Sex and Identity in Our SocietySimon&Schuster. New York.
 
Tammisalo, O. (2019): Terve sielu väärässä ruumiissa? Skeptikko 4/2019.
 
The Economist (2022): In search of evidence – Transgender health care for children. July 30th.
 
The Economist (2023): Trans substantiation – The evidence to support gender transitions in adolescents is worryingly weak. April 8th.
 

torstai 7. joulukuuta 2023

Syksyisiä sutkauksia, osa 2

Ohessa lisää syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä. (Tänä vuonna en juuri ole kirjoitellut blogille, vaan olen lukenut ja kerännyt materiaalia mahdollista tulevaa kirjaani varten.)
 

Jos yrität nähdä joka asiassa hyviä puolia, päädyt mielipiteisiin, joita et itsekään allekirjoita.

Se, että olet antanut hyvää ja pahaa koskevien käsitystesi laskea argumenttiesi pätevyyttä, ei tee sinusta hyvää tai pahaa vaan dorkan.

Jotta vallankäyttö olisi oikeutettua, tarvitaan ulkoparlamentaarisia opas- ja vahtikoiria sekä laumoittain kesyttömiä räksyttäjiä.

Jos jotakin ei voida tehdä suorasti, se tuskin onnistu myöskään epäsuorasti.

Nyt kun kaikenlaista oppia on kaiken aikaa ja ylen määrin tarjolla, korkeimpien opinahjojen tulisi rationalismin evankelioimisen lisäksi saada nuori omaehtoisesti innostumaan jostakin (akateemisesta) alasta ja aiheesta.

Kulttuurisodan/polarisaation haitta ei ole se, että poliitikkojen on vaikeampi hyväksikäyttää tutkimustietoa. Politiikassa tutkimustuloksilla ei juuri koskaan ole merkitystä; valtapeli ja yksilön arvot ratkaisevat. (Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat myös usein arvottomia.)

Kaikki, jotka sekoittavat syy-yhteyden (kausaatio) ja yhteyden (korrelaatio), tulevat kuolemaan.

Käsityksesi plagioinnista osuvat epäilyttävän lähelle minun käsitystäni.

Taito hankkia rahoitusta on eri asia kuin taito tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta.

Et ole hauras vaan kestävä. Sanat eivät riko sinua. Ahdistuksesi ei ole luotettava opas kertomaan sinua ympäröivästä todellisuudesta.

Kolme tapaa saada muilta haluamasi.
Menetelmä 1) Taapero ja tyranni: Käytä voimaa ja väkivaltaa.
Menetelmä 2) Kauppias: Osta, myy ja vaihda.
Menetelmä 3) Lähimmäinen: Ole rakastettava ja ylläpidä yhteisiä intressejä.
Menetelmä 4) Machiavelli: 1 ja 3.

Aatteen merkittävyyttä mitataan kannattajien määrällä ja sillä, kuinka valmiita väkivaltaan he ovat.

Diktaattori osaa tehdä kadusta turvallisen ja ovikellosta kauhistuttavan.

Ilman kännykkääsi he eivät saa tietää, miten onnellinen olet ilman kännykkääsi.
 
Yksilön muistikuvia tapahtumien kulusta kannattaa epäillä, mikäli aihe on herkkä tai kiistanalainen – tai jos ulkopuolista/puolueetonta varmistusta on mahdoton saada.

Vinoutuneen ilmiön tasapuolinen käsittely vääristää todellisuutta.

Köyhyyttä ei saa päästää sille tasolle, että sillä voitaisiin perustella joihinkin oppilaisiin kohdistuvaa matalampaa vaatimustasoa.

Sensuurinnälkäinen haluaa lasten kohtaavan ilkeitä ihmisiä, ikäviä ilmaisuja ja muuta pahuutta suoraan oikeassa maailmassa, eikä ensin kirjallisuuden ja taiteiden kautta.

Meissä kaikissa on riittävästi enkeliä, jotta voimme estää muita teeskentelemästä enkeliä. Ja toisinaan – usein oman enkeliytemme kustannuksella – luomme ympäristöjä, joissa kenenkään ei kannata olla paha.

Se, että opit tekemään jonkin työtehtävän hyvin, ei tarkoita, että olisit sopiva johtamaan ihmisiä. Sattumajohtajuus tai senioriteettiin perustuva johtajuus voivat olla haitaksi kaikille osapuolille.

Ongelma ei ole se, miten viisi ja puoli miljoonaa Arendtia tai Aristotelesta toimisi. Ongelma on se, ovatko poliittiset instituutiomme riittävän luotettavia ja kykeneviä tavoittelemaan viiden ja puolen miljoonan härmäläisen tarpeita.
 
Jos kaikki ajattelevat samoin tai täysin eri tavoin, ajattelu menettää merkityksensä.

Jos emme valista nuoria sananvapaudesta ja sen merkityksestä, emme lopulta huomaa muidenkaan vapauksien katoamista.

Eufemismi = sanojen ja ilmausten kaunistelua. Dysfemismi = sanojen ja ilmausten huomiohakuista liioittelua. 1980-luvulla yksilöä saatettiin esimerkiksi syyttää ennakkoluuloisuudesta. 2000-luvulla samasta ihmisestä tuli rasisti. 2020-luvulla hän jo kannatti valkoista ylivaltaa.

Ajatus voi olla totta, vaikka sen avulla perusteltaisiin täysin vastakkaisia toimenpiteitä.


perjantai 27. lokakuuta 2023

Syksyisiä sutkauksia

Ohessa on joitakin syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä.

---
 
Tuottavuus ei ole kaikki kaikessa, mutta pidemmän päälle se on seikka, joka kansojen kohtaloista päättää.
 
Poliittinen muisti on lyhyt, ja houkutus kokeilla aiemmin epäonnistuneita käytäntöjä ja järjestelmiä kasvaa toisinaan liian suureksi.
 
Empatia on evolutiivisesti kehittynyt tunnereaktio, jota ei ole kalibroitu massamedian aikakaudelle. Se on siksi helppo valjastaa sensuroinnin puolelle. Pukemalla poliittinen viesti empatian kaapuun vastaväitteet ja sananvapauden puolustaminen saadaan näyttämään tunnekylmyydeltä.
 
Kuka tahansa voi väittää, että se ja se ryhmä ei saa ääntään riittävästi kuuluviin, ja kuka tahansa voi yrittää istuttaa perusteetonta ulossulkemisen kokemusta muille.
 
Äärioikeisto ja äärivasemmisto pitävät yllä vihollisuuksia ja näin ruokkivat toisiaan. Ne voisivat kuitenkin yhdistää voimansa: molemmat vannovat suvaitsemattomuuden ja valtiovetoisuuden nimeen, yksilönvapauksien ja demokratian kustannuksella.
 
Jokainen sukupolvi joutuu itse huomaamaan, että aaveet, avaruusoliot ja ajatustenlukijat ovat harvassa, mutta että harhauttajia ja huijareita riittää senkin edestä.
 
Hyvän tietokirjan lukeminen on kuin kotiisi olisi murtauduttu. Olet järkyttynyt ja tavaroitasi on viety. Mutta et voi olla ajattelematta, millä korvaat menettämäsi asiat.
 
Joskus oppineisuus näkyy ainoastaan siinä, että yksilö osaa perustella noudattamansa kaksoisstandardit itselleen.
 
Jos sinulla on silmäpari, hieman tietämystä biologiasta ja auttavasti toimiva maalaisjärki, ymmärrät, että kaikki eivät ole yhtä älykkäitä, että sukupuolet ovat erilaisia ja että ihmisellä on evoluutiossa kehittyneitä käyttäytymistapoja. Julkisuudessa saatat silti väittää muuta.
 
Yksilö etsii identiteettiään ja hengenheimolaisiaan – päätyen löytämään epäkohtia. Näin syntyvät yleinen mielipide ja yhteiskunnallinen asenneilmapiiri. Vapaissa olosuhteissa prosessi on kesytöntä kakofoniaa (riippumatta siitä ohjaillaanko asenteita painomusteella vai pikseleillä).
 
Tuskin mikään yksittäisen ihmisen yksittäinen teko on vähentänyt maailmasta köyhyyttä yhtä dramaattisesti kuin Maon kuolema.
 
Se, pitäisikö tulo- ja/tai varallisuuseroja kaventaa, on eri kysymys kuin se, missä määrin erot johtuvat ahkeruudesta, älykkyydestä tai onnenkantamoisista. Tulo- ja varallisuuserojen syy on selvitettävissä empiirisesti. Tulonjako taas on poliittinen kysymys. Se, missä määrin empiirisiin kysymysten selvittäminen auttaa poliittisiin tavoitteisiin pääsemisessä, on empiirinen kysymys.
 
Ne, jotka yrittävät päättää sen, mistä kulloinkin pelataan, yrittävät todellisuudessa päättää sen, kuka pääsee pelaamaan. Peli voi kuitenkin siirtyä toisaalle kesken kaiken, ja usein he löytävätkin itsensä autiolta kentältä, vailla katsojia ja kannustajia.
 
Se, että oppineiston annetaan ylhäältä käsin ja moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä yksittäisiä sanoja, on ihmisten suhteellisuuden- ja vivahteidentajun hävittämistä. Sanapoliisin toiminta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, milloin kyse on vähäpätöisestä rasismin ilmauksesta ja milloin vakavasta rasistisesta teosta. Näin sanapoliisi tekee itsestään merkityksettömän tai haitallisen. Autoritaarisella asenteellaan hän tulee luoneeksi tilaa ääriryhmille.
 
Kun jotakin ryhmää riittävän pitkään syytetään ja syyllistetään etuoikeuksista, ryhmä muuttuu marginalisoiduksi. Ja kun jokin ryhmä riittävän pitkään nähdään marginalisoituna, se muuttuu etuoikeutetuksi.
 
Jos elefantit osaisivat piirtää tai kirjoittaa, niiden pyhissä kirjoissa seikkailisi norsujumalia, jotka etähaistaisivat harhaoppiset ja kärventäisivät niitä kärsillään. Ja mammutit olisivat syntiensä tähden karkotettuina Siperian viimaan.
 
Mieluummin eläisin rosvoparonien kuin kaikkivoipan moralistiaktivistin alaisuudessa.
 
Ihmisten pitää parhaansa mukaan pyrkiä värisokeuteen. Muita tulee kohdella yksilöinä, riippumatta heidän etnisestä taustastaan. Periaatetta tulee noudattaa sekä henkilökohtaisessa elämässä että kannatetussa politiikassa.
 
”Älkää pelätkö, emme halua koko köyhälistön diktatuuria. Meille riittää parin prosentin aatteelle uskollinen pyyteettömien ja ansioituneiden eturintama, joka osaa toimia ihmiskunnan parhaaksi. Alas aristokratia, hyvä me!”
 
Heterous ei ole homovihaa. Se, että yksilö suosii/puolustaa joitakin kulttuurisia tapoja, on eri asia kuin aiheeton ennakkoasenne muita kulttuuritapoja kohtaan.

Halu kieltää hormonihoidot sukupuolidysforiasta kärsiviltä alaikäisiltä ei ole transkammoa.
 
Vanhojen hierarkioiden kaataminen luo uusia.
 
Käytäntöön sovellettuna utopioilla on taipumus muuttua dystopioiksi.
 
Itseilmaisu on usein itsekkyyttä ja/tai narsismia.
 
Täydellinen omaperäisyys on mahdotonta. Ketään ei kannata sanoa originelliksi ennen kuin olet käynyt siellä, mistä hän on tullut.
 
Yliopistoon ei tule perustaa turvatiloja, jossa voi välttyä erimielisyyksiltä. Mutta jokunen itkuhuone voisi olla paikallaan.
 
Kansallisvaltioiden ja nurkkakuntaisuuden syyttäminen yhteiskunnan ongelmista on kuin syyttäisi rahaa inflaatiosta.
 
Väite, että ”kaikki on vain näkökulmaa ja mielipidettä”, kumoaa itsensä. Jos väite olisi totta, se ei olisi totta vaan näkökulma/mielipide.
 
Fraseologia = menetelmä, jolla lukiolainen saa vieraan kielen ainekirjoituksensa sanamäärän täyteen. Käytössä myös politiikassa.
 
Vanhemmat haluavat lastensa parasta. He vievät lapsia harrastuksiin ja rientoihin. Niissä vanhemmat tutustuvat muihin aikuisiin ja joskus alkavat tehdä talkootyötä rientojen parissa. Lapset ylläpitävät kansalaisyhteiskuntaa vähintään samassa määrin kuin kulutusyhteiskuntaa.
 
Mihin suurvaltojen kylmä sota loppui? Loppuiko se todella koskaan? Entä mihin kylmä kansalaissota (tai kulttuurisota) loppuu? Onko se edes syttynyt? Syttyykö edes tulevaisuudessa?
 
Jos jotkut yksittäiset sanat kykenevät turmelemaan, miten voidaan taata, että näille sanoille altistuvat sensuuriviranomaiset eivät turmellu?
 
Sananvapaus on tärkeää, koska se mahdollistaa 1) totuuteen pääsemisen, 2) vähemmistöjen olojen parantamisen sekä 3) väkivaltaisten ääriliikkeiden ja kehnon hallinnon vastustamisen.
 
Sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja/ajatuksia/henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat/ajatukset/henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa.
 
Jos sanojen määritelmiä tarkoituksella muutellaan tai epähuomiossa annetaan muuttua, tällöin myös lait, joissa näitä sanoja käytetään, muuttuvat – ilman lainsäätäjän hyväksyntää.
 
Jos Salman Rushdie pelkäisi islamia, se ei olisi islamfobiaa, vaan se olisi erityisen rationaalista pelkoa. (Fobia = liiallinen/epärealistinen pelko)
 
Koska puolueet tietävät, että osa kansalaisista ei koskaan äänestä heidän ehdokkaitaan, puolueet suuntaavat resursseja vastustajan demonisointiin eivätkä kiinnostu vastustajan poliittisten oikeuksien suojelemisesta. Usein tämä on ainoa poliittinen filosofia politiikanteon takana.
 
Harva haluaa vainota syytöntä. Mutta moni haluaa suojella syyllistä.
 
Islamin kritisointi ei todista islamfobiasta/rasismista. Empaattinen ja lämmin ihminen voi vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa. Feminismin kritisointi ei tee misogyyniksi. Ajatus että biologisten miesten tulee kilpailla miesten sarjoissa ei ole transvihaa.
 
Jos jotakin on vaikea ymmärtää, se ei tarkoita, että se on syvällistä.
 
Aina, kun akateemisesti koulutettu sanoo, että diversiteetti on tärkeää, kysy, kuinka monta perussuomalaisten äänestäjää työskentelee sosiologian laitoksella.
 
Akateemisen tutkimuksen ansioiden tarkastelussa jonkinlaisen ainesosan tulisi olla peräisin niiltä, joiden ansiot/työpaikat eivät ole kiinni alalla vakiintuneiden ajattelutapojen hyväksymisestä.


torstai 15. kesäkuuta 2023

Parinvalinnasta ja lapsettomuudesta

Keskisuomalainen -konsernin toimittaja kyseli lapsettomuudesta ja parinvalinnasta. Ohessa tiiviit ja joltakin osin melko spekulaatiiviset huomioni. 

- Miten evoluutiopsykologia selittää sitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt Suomessa?

Yksilöiden väliset erot lisääntymismenestyksessä ovat tärkeimpiä evoluutiota ajavia voimia. Siksi voi näyttää vaikealta selittää vapaaehtoista lapsettomuutta evolutiivisesti. Luonnonvalinnanhan nimenomaan olettaisi istuttaneen ihmisiin halun saada lapsia.

Ihmislajille ei kuitenkaan kehittynyt kovin vahvaa tietoista tarvetta lisääntymiseen sellaisenaan. Sitä ei tarvittu. Lajimme evoluutioympäristössä menestyksekkääseen poikastuottoon riitti seksuaalinen nautinto ja uhrautuva kiintymys syntyneisiin pienokaisiin. Siksi miehet esimerkiksi maksavat mieluummin aikuisviihteen katselusta kuin lahjoituksesta spermapankkiin. Jälkimmäinenhän olisi lisääntymisen kannalta paljon järkevämpää.

Vastaavista syistä meillä ei ole inhontunnetta ehkäisyvälineitä kohtaan – siitä huolimatta, että ne tekevät parittelusta lisääntymismielessä turhaa. 

Evoluutio ei kaukonäköisesti myöskään saanut meitä inhoamaan kännyköitä ja sosiaalisen median sovelluksia. Niiden vieroksuminenhan olisi kaikin puolin järkevämpää, nimenomaan lisääntymismielessä. Sosiaalinen media ja pelisovellukset ovat jo nyt valtavan koukuttavia, monelle paljon lastentekoa kiinnostavampia.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kännykät olisivat suoraan korvanneet seksuaalisen nautinnonhalun tai sitoutumisen parisuhteeseen. Mutta jos romanttinen illallinen tai lomamatka on luuriselailun takia keskimäärin vaikkapa seitsemän prosenttia vähemmän romanttinen, sellainen saattaa tilastoissa näkyä nimenomaan vapaaehtoisena lapsettomuutena. Molempien aivot saattavat todeta, että ”tuohan on kiinnostuneempi luuristaan kuin minusta/meistä”. Sellainen ei houkuttele perheenperustamiseen. Puolisolta halutaan uskottavia signaaleja pitkäaikaisesta sitoutumisesta, ja kännykän tuijotus on kaikkea muuta.

Nykyihmisen lisääntymistä näyttää toisin sanoen haittaavan se, että kaikkein kiinnostavimmat ärsykkeet ovat edessämme vain muutaman näppäilyn päässä. Evoluutioympäristössä houkuttelevimmat ärsykkeet olivat niitä, jotka edesauttoivat lisääntymistä. Mutta nykyään samat ärsykkeet – tai niiden halvat kopiot – löytyvät vaivattomasti netistä. Porno on tästä ääriesimerkki. Sitä on loputtomasti tarjolla, ja se varsin suoraviivaisesti käyttää hyväkseen lajimme lisääntymispsykologiaa. On oikeastaan ihme, että kaikki eivät ole addiktoituneita aikuisviihteeseen.

Toisaalta niissä yhteisöissä ja kulttuureissa, jotka uskonnollisista syistä karttavat modernia viihdeteknologiaa, lisäännytään usein muuta väestöä enemmän ja nuorempana. Teknologian vieroksuminen voi siis toimia paikallisena vastavoimana lisääntymistä hidastavalle modernille mielihyväteknologialle.

Maailmanlaajuiseksi voimaksi fundamentalismista ja puritanismista ei kuitenkaan näytä olevan. Teknologia kehittyi lisääntymisen kannalta yksinkertaisesti liian houkuttelevaksi. Samoin on saattanut käydä muillakin sellaisilla planeetoilla, joille kehittyi älyllistä elämää. Ehkä jos olento tulee riittävän älykkääksi, se väistämättä alkaa täyttää elämänsä houkuttelevilla virtuaalikopioilla, unohtaen perinteiset lisääntymistalkoot.

- Mitkä tekijät ohjaavat eniten parinvalintaamme? Miten ne eroavat miehillä ja naisilla? Pätevätkö samat tekijät myös seksuaalivähemmistöillä?

Useimmat miehet ja naiset haluavat sitoutuneen, kiltin ja älykkään kumppanin. Sukupuolierot ovat suurimmillaan siinä, että ihmisnaaraat ovat kiinnostuneempia kumppanin yhteiskunnallisesta asemasta ja ansaitsemiskyvystä (ks. lisää täältä), ja ihmiskoiraat ovat kiinnostuneempia puolison hedelmällisyysindikaattoreista, siis ulkonäöstä ja nuoruudesta. Naisen vartalon ja iän perusteellahan on helpompi tehdä oikeansuuntaisia arvioita tämän hedelmällisyydestä. (Kyse ei tietenkään ole tietoisesta hedelmällisyyden arvioinnista, vaan siitä, että oikeista paikoista kupera ja kovera naaras näyttää koiraan silmiin haluttavalta.) Lisäksi miesten seksuaalinen vaihtelunhalu on keskimäärin suurempaa.

Osa sukupuolieroista näkyy myös seksuaalivähemmistöillä. Esimerkiksi lesboparien sitoutuminen parisuhteeseen on huomattavan feminiinistä: 
lesbot muodostavat kestäviä ja intiimejä parisuhteita homomiehiä ”helpommin”, ja lesbot ovat myös keskimäärin uskollisempia kuin heterot.

Homomiehillä parinmuodostus on taas huomattavan maskuliinista: irtosuhteita on enemmän ja kumppaniehdokkaan ulkonäöllä on suurempi merkitys. Tässä mielessä homo- ja heteromiehet ovat keskenään samankaltaisia, samoin kuin lesbot ja heteronaiset. Homoseksuaalien käyttäytyminen antaakin tukea monelle ihmislajin lisääntymistä koskevalle evolutiiviselle huomiolle.

Heterosuhteet eivät missään päin maailmaa muistutakaan homomiesten välisiä suhteita. Jopa siellä, missä naiset ovat suhteellisen vapaita miesten asettamista rajoituksista ja missä lapset eivät vaikuta yhtälöön, kuten lesbojen parissa, naiset hyvin harvoin käyttäytyvät seksuaalisesti kuten miehet. Tästä voidaan päätellä, että heteroseksuaaliset suhteet ovat rakentuneet pikemminkin naisten kuin miesten parinvalintamieltymysten ja -intressien mukaan.


perjantai 26. toukokuuta 2023

Mitä olemme toisillemme velkaa?

Kirjaessee Minouche Shafikin teoksesta What We Owe Each Other – A New Social Contract for a Better Society. Princeton University Press, 2021. (Arvio ilmestyi tiivistettynä Tiedepolitiikka2/2023 -lehdessä.)


Maailmanpankin varajohtajana toiminut ja London School of Economicsin johtajana toimiva Minouche Shafik etsii kirjassaan polkua parempaan maailmaan. Mielestään hän myös sellaisen löytää. Euroopan keskuspankin johtaja Christine Lagarde on takakannessa samaa mieltä, pitäen teosta must-read -reseptinä. Yritys on kieltämättä hyvä. Perustelut esimerkiksi nojaavat valtioita vertaileviin laaja-alaisiin tutkimuksiin.

Päätelmät ovat tästä huolimatta varsin epäkonkreettisia ja toisinaan myös turhan optimistisia. Ovathan valtioiden väliset vertailut puutteellinen väline kertomaan syysuhteista, saati antamaan toimivia käytännönsuosituksia.

Alussa Shafik esittää, että yksi syy joidenkin maiden matalammalle sosiaaliturvalle on kansalaisilla oleva ajatus, että hyvinvointivaltion tarkoitus olisi jakaa rahaa rikkailta köyhille. Hänen mukaansa kyse on väärinkäsityksestä. Näin Shafik: ”Hyvinvointivaltio on kolme neljännestä säästöpossua (yhteistä eri elämänvaiheiden vakuuttamista) ja vain yksi neljännes Robin Hoodia (resurssien siirtoa rikkailta köyhille).” Vastaavasti on esitetty, että Franklin Rooseveltin tekemät sosiaaliturvan parannukset 1930-luvun Yhdysvalloissa onnistuivat sen takia, että työntekijät kokivat heiltä kerättyjen maksujen hyödyttävän myös heitä itseään eikä vain kaikkein köyhimpiä (ks. Bodanis, David 2020: The Art of Fairness).
 
Shafik jatkaa, että hyvinvointivaltion vakuutusluonne osuu yksiin sen kanssa, että investoiminen omiin kansalaisiin on olennainen osa valtion kasvustrategiaa. Kirjassa on paljon tällaisia luultavasti oikeansuuntaisia ja sinänsä järkeenkäypiä huomioita, mutta jotka jäävät korusanojen tasolle, ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna.
 
Shafik pohtii myös sitä, miten suurena kansalaiset pitävät tuurin roolia yksilön menestymisessä. Hänen mukaansa tämä kollektiivinen käsitys vaikuttaa väestön veronmaksuhalukkuuteen. Hän ei kuitenkaan tarkastele, miksi ihmiset näkevät tuurin (tai yksilön ahkeruuden) merkityksen sellaisena kuin he näkevät. Tällaisista seikoista on vain hajanaisia arvauksia. Vielä vähemmän tietoa on siitä, miten hallinnon kannattaisi toimia, jos se haluaisi asiantiloihin muutosta. Esimerkiksi etnisesti yhtenäisen pienten tuloerojen maan kansalaiset reagoivat hallinnon toimenpiteisiin varsin eri tavoin kuin ihmiset etnisesti hajanaisessa suurten tuloerojen maassa.
 
Mitä tänään koulussa opit?
 
Shafikin maailmanparannusreseptissä koulutuksella on ratkaiseva rooli. Hän kirjoittaa pitkästi siitä, miten koulutus kasvattaa – tai on näihin päiviin asti kasvattanut – sekä yksilön tuloja että kansantaloutta. Shafikin mukaan jokainen lisävuosi koulutusta on tuonut koulutuksen saaneelle yksilölle kymmenen prosentin tuottovaikutuksen. Briteistä hän kirjoittaa, että jokainen yliopistokoulutukseen sijoitettu punta tuottaa seitsemän puntaa yksilölle ja 25 puntaa valtiolle (korkeampina veroina, matalampina tulonsiirtoina ja vähäisempinä rikoksina). Paikoin hän kuitenkin siteeraa syysuhteiden selvittämisen kannalta arvottomia tutkimuksia, esimerkiksi havaintoa siitä, että vanhempien työllisyys on yhteydessä lasten koulumenestykseen. Tässähän kyse ei välttämättä ole syy-yhteydestä.
 
Shafikin esittämiä lukuja on kritisoitu myös siitä, että firmat saattavat käyttää työnhakijoilla olevia tutkintoja vain työntekijöiden valikoimiseen. Tällöin pelkkä korkeampaan koulutukseen osallistuminen (eikä niinkään koulutuksessa opitut asiat) selittäisi yksilön tulojen kasvua. Shafik itsekin myöntää, että suurimmat hyödyt ovat tulleet peruskoulutukseen satsaamisesta. Syyksi hän esittää sitä, että peruskoulutuksen tarjoaminen on halvempaa kuin yliopistokoulutuksen.
 
Shafikin koulutushehkutuksesta puuttuu lisäksi eräs olennainen seikka: länsimaissa tapahtunut viimeaikainen muutos. Helsingin Sanomat (1.2.2022) esimerkiksi kirjoittaa, että ”Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan ammattikoulun valinneet voivat päästä selvästi paremmille tuloille kuin kouluosaamiseltaan, motivaatioltaan ja perhetaustaltaan samanlaiset lukiolaiset”. Eli kun erot yksilöiden lähtökohdissa otetaan huomioon, ammatillinen koulutus saattaakin johtaa suurempiin tuloihin.
 
David Goodhart puolestaan kertoo Head Hand Heart -kirjassaan (2020), että sellaiset työpaikat, joissa edellytetään kognitiivista kyvykkyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa, ovat jyrkässä laskussa. Yliopistokoulutettujen sektorin 30 vuoden ajan jatkunut laajentuminen on hänen mukaansa pysähtynyt. Goodhart toteaa, että Briteissä jo kolmannes valmistuneista (graduates) työskentelee – viisi vuotta valmistumisen jälkeen – paikassa, jossa tutkintoa ei tarvita (non-graduate jobs). Vuonna 2017 Briteissä tehdyn kyselyn mukaan 35 prosenttia vastavalmistuneista ajatteli, että urakehitysmielessä yliopistokoulutus ei ollut sen kustannusten arvoinen.
 
The Economist (Feb 3/2018) -lehti toteaa vastaavasti, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”Kun yhä useampi nuori hakee tutkintoja, niiden hyödyt sekä yksilölle että hallinnolle ovat alhaisempia.” Myös tutkijat Lee Elliot Major ja Stephgen Machin toteavat tämän Social Mobility -kirjassaan (2018): ”Tutkintoa seuraava suhteellinen palkannousu on laskenut uusimmilla sukupolvilla.”
 
Hyvästä yliopistosta saatu tutkinto näyttää silti edelleen olevan fiksu investointi. Major ja Machin kirjoittavatkin, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Sillä siis on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. 
 
Goodhart (2020) jatkaa: “Ei ole ollenkaan ilmeistä, että valmistuneiden korkeammat tulot johtuvat korkeammasta tuottavuudesta pikemmin kuin sosiaalisista käytännöistä ja perityistä sini- ja valkokaulusväen eroista.” Goodhartin mukaan kaiken mittaaminen opintomeriittien perusteella saattaakin johtaa perverssiin lopputulemaan, jossa työtä arvioidaan ja työstä maksetaan sen edellyttämien tutkintojen mukaan eikä työn vaativuuden tai tuottavuuden mukaan – tai sen mukaan, miten huonosti tai hyvin yksilö työstä suoriutuu.
 
Moni perinteisesti matalamman koulutuksen ala on joka tapauksessa alkanut vaatia yliopistotutkintotasoisia titteleitä kuin vain statusta saadakseen. Ja kun joku ala tai työpaikka alkaa edellyttää tutkintoja, muutkin ehkä alkavat kuvitella, että heidänkin tulee niin tehdä. Vaarana näissä trendeissä on, että työntekijöistä tulee kehnompia johtajia, huonompia kommunikoijia ja kyvyttömämpiä selviämään vaikeista ihmisistä ja tilanteista. Korkea koulutus on toki yhteydessä parempaan työstä suoriutumiseen – mutta jälleen kerran, ei välttämättä syy-yhteydessä.
 
Shafik toivoo koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoistamista. Hänen mukaansa tämä on tärkeää erityisesti siksi, että mahdollisuuksien tasa-arvo kykenee vastustamaan trendiä, jossa teknologinen kehitys kasvattaa vain koulutetuimpien tuloja. On kuitenkin huomattava, että pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo – termi, joka pitäisi joka yhteydessä määritellä tarkasti – ei välttämättä muuta tapaa, jolla teknologia tuloja ja varallisuutta jakaa.
 
Tässä kohdin Shafik olisi voinut tuoda selvemmin esille myös sen, että sosiaaliselle liikkuvuudelle – siis sille, että köyhän perheen lapsi voi nousta sosioekonomisessa asemassa – on mahdoton löytää optimaalista tasoa. Harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuta lapsen menestymiseen. Sellainen edellyttäisi lasten erottamista vanhemmistaan, työpaikkojen sattumanvaraista jakoa tai vastaavia sietämättömän ankaria toimenpiteitä. (Briteissä vanhempien tulotaso selittää tilastollisesti 50 prosenttia jälkeläisen tuloista. Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa, ja Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on hankalampaa. Jälkimmäisissä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää perillisensä korkeammassa asemassa nimenomaan suurten tuloerojen takia.)
 
Ihmiset myös eroavat siinä, minkä verran resursseja heidän lukutaitonsa, terveytensä ja jopa poliittiset vapautensa edellyttävät. Shafik ei juuri perustele kantaansa, mutta hänen mukaansa juuri näiden yksilöllisten erojen takia yhteiskuntasopimuksen piiriin on laskettava pyrkimys myös tasa-arvoisiin lopputuloksiin – termi, joka myös pitäisi joka kerta määritellä (mutta mitä ei kirjassa tehdä).
 
Kuka maksaa hoidon, kuka valistuksen?
 
Toinen Shafikin laajasti käsittelemä aihe on terveydenhuolto. Hänen mukaansa olennainen osa yhteiskuntasopimusta on sen päättäminen, mitkä terveysteknologiset toimet maksetaan ”kollektiivisesti”. Shafik jatkaa, että kaksi kolmesta kehittyneestä maasta käyttää riippumattomia (independent) asiantuntijoita arvioimaan, miten kustannustehokasta mikäkin hoito on. Näiden ”hoitoteknologisten arvioiden” avulla luodaan Shafikin mukaan listoja siitä, mitä yhteisestä kassasta maksetaan ja mitä ei. 
 
Teknologisen ja taloudellisen kehityksen myötä listat tehtävistä hoitotoimenpiteistä luonnollisesti muuttuvat. Ja toistaiseksi suunta on ollut väestön terveyden kannalta myönteinen: sukupolvi toisensa jälkeen on voinut odottaa saavansa parempaa hoitoa kuin vanhempansa. Raja tulee kuitenkin jossakin vastaan. On monia terveyttä tai työkykyä edistäviä toimenpiteitä, jotka tuskin koskaan päätyvät kollektiivisesti maksettaviksi. Tällaisia voivat olla esimerkiksi rentouttavat kylpylälomat tai tietyt kauneuskirurgiset toimenpiteet.
 
Maailman terveysjärjestö WHO on esittänyt suosituksen, että maan keskitulo henkilöä kohti on sopiva mittari sille, minkä verran lisäelinvuodesta saa koitua kustannuksia. Shafikin mukaan tämä on hyödyllinen terveyspoliittinen opas. Unkarissa ja Koreassa on esimerkiksi tehty linjaus, jonka mukaan valtio maksaa hoidon, joka tuo yhden lisävuoden hyvää terveyttä hintaan 2–3 kertaa tulo henkilöä kohti.
 
Näissä linjauksissa on se etu, että maan vaurastuessa hoidon tasokin (oletettavasti) paranee. Lisäksi hoitoja koskevien päätösten tekijät on linjausten myötä helpompi saada vastuuseen ja toimimaan itsenäisesti, ilman ulkopuolisen painostuksen, vaikkapa potilasjärjestölobbauksen, vaikutusta.
 
Toisaalta kyse on silti aina tulkinnanvaraisuuksista. Mitä on esimerkiksi linjauksissa mainittu ”hyvä terveys”? Entä minkä verran mihinkin ikäryhmään hoitoa tulee suunnata? Ihmisillä on esimerkiksi taipumus jollakin tasolla pitää nuoriin kohdistettuja hoitoja tärkeämpinä kuin vanhoihin. Mutta kuka saa päättää, milloin se on oikeutettua?
 
Myös valistus ja ennaltaehkäisy – ja mahdolliset pakkotoimet – ovat osa terveyteen kuuluvaa yhteiskuntasopimusta. Näiden suhteen olennainen kysymys on: miten yhteiskunnan tulee puuttua siihen, että osa ihmisistä ei harrasta liikuntaa, syö epäterveellisesti, tupakoi tai ei ota lääkkeitään. Missä määrin yksilön on siis itse maksettava riskikäyttäytymisen seuraukset?
 
Taloudellisteknisen kehityksen lisäksi vastaus riippuu siitä, millainen kulloinkin vallitseva poliittinen ilmapiiri on. Ja hallinnollisin toimin, ylhäältä alaspäin, sitä on vaikea muuttaa haluttuun suuntaan.
 
Tupakoinnin ja alkoholinkäytön kustannuksista Shafik kirjoittaa:
 
Tupakoinnin maailmanlaajuiset kustannukset on arvioitu olevan 1,4 biljoonaa dollaria, muodostuen biljoonasta hukattua tuottavuutta ja 422 miljardista hoitokuluja. Alkoholin kulutus aiheutti taloudellisia kustannuksia 600 miljardin arvosta keskituloisissa ja rikkaissa maissa. Briteissä ylipaino maksaa NHS:lle (National Health Service) 5,1 miljardia puntaa joka vuosi, ja laajempien kustannusvaikutusten arvioidaan olevan yli 25 miljardia. Tupakointi maksaa NHS:lle 2,5 miljardia, yhteiskunnalle koituvien kustannusten ollessa yli 11 miljardia. Briteissä alkoholinkulutus maksaa yhteiskunnalle noin 52 miljardia, josta noin 3 miljardia tulee NHS:lle.

Hoitokustannukset toisin sanoen rasittavat kansantaloutta ja ovat pois muista hyvinvointitoiminnoista. Kysymys kuuluu edelleen: pitäisikö yksilön maksaa elämäntapataudeista koituvat hoitokustannukset? Pelkkien lukemien perusteella tällaisiin arvokysymyksiin ei voida vastata.
 
Shafikin vastaus on, että yksilölle ei voida sälyttää kaikkia kustannuksia jo sen takia, että on vaikea päättää, millainen käyttäytyminen lasketaan riittävän riskialttiiksi. Onko sitä vaikkapa perunalastujen syöminen? Nehän sisältävät epäterveellisen paljon suolaa ja rasvaa. Tai auringonotto? Se lisää ihosyövän riskiä vanhempana. Entä moottoripyöräily? Viimeksi mainitusta Shafik kirjoittaa, että pakollinen vakuutuksenotto saattaa tällaisissa tapauksissa olla järkevä keino kattaa riskikäyttäytymisen kustannukset. Syy, miksi samoin ei voida toimia vaikkapa alkoholi- tai huumeriippuvuuden suhteen, on Shafikin mukaan se, että riippuvuus syntyy usein olosuhteista tai taipumuksista, joihin yksilö ei pysty vaikuttamaan.
 
Tässäkin kyse on tietysti edelleen siitä, mikä on riskikäyttäytymistä ja mikä ei. Eihän prätkällä kaahaileva hurjapääkään valinnut hurjapäisyyden geenejä. Pitääkö hänen siis maksaa vammoistaan tai vakuutuksistaan muita enemmän? Käytännössä yhteiskuntasopimus on sitä, että päättäjät ovat arvioineet, mihin yksilön tulee pystyä ja mitä yksilöltä voidaan olettaa. Tämä analyysi jää Shafikilta kesken. Kyse on paljon laajemmasta asiasta kuin vain terveyskäyttäytymisestä.
 
Milloin yksilöä voidaan siis pitää vastuullisena? Tästä asiasta päättäjien on jatkuvasti päivitettävä tietojaan. Olemme viime vuosikymmeninä saaneet jatkuvasti uutta todistusaineistoa, jonka valossa kokonaisia ihmisryhmiä on perusteltua ainakin jossakin määrin vapauttaa vastuusta. Joskus se on keskittymiskyvyn häiriö, joskus synnynnäinen hormonivaje tai muuta vastaavaa. Prosessi vaikuttaa lääketieteen edistymisen takia loputtomalta. Ovathan kaikki jonkin onnettoman menneisyyden tai geneettisen vajavaisuuden uhreja. Jossakin mielessä kaikki ovat siis vastuuttomia, jonkinlaisen huonon onnen kohteita.
 
Yksilön vastuu tekemisistään ei kuitenkaan katoa. Tämä johtuu siitä, että on sosiaalisia ja poliittisia voimia, jotka uhmaavat vastuuta hävittäviä voimia. Nämä vastavoimat ovat konkreettisia ja ne voidaan selittää turvautumatta ympäripyöreisiin vetoomuksiin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kyse on voimista, jotka esimerkiksi estävät ajokortti-ikää nousemasta vaikkapa kolmeenkymmeneen.
 
Kuinka nuorelle voidaan siis myöntää ajokortti? Se, että ajokortin saa Suomessa vasta 18-vuotiaana, ei ole oikein huolellisia ja vastuuntuntoisia 17-vuotiaita kohtaan. Samalla se antaa kuitenkin mahdollisuuden holtittomille 19-vuotiaille. Ajokortti-ikää saatetaan päättää muuttaa, jos vaikkapa saadaan lisää tietoa eri-ikäisten ajotavoista tai onnettomuuksista. Eri-ikäisille voidaan myös määrätä erilaiset nopeusrajoitukset tai liikkumisajat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitykset vastuun ja vapauden perimmäisestä olemuksesta olisivat muuttuneet. Mikä tärkeintä, näiden samojen sosiaalisten ja poliittisten voimien johdosta ihmiset tulevat aina haluamaan, että heitä pidetään vastuunalaisina.
 
Tilasin vapauden, vastuu tuli
 
Liikenneturvallisuus – aivan kuten terveyskäyttäytyminen – on tällä tavoin kysymys poliittisista voimista. Kyse ei siis ole siitä, että emme osaisi tehdä tarpeeksi turvallisia teitä tai autoja tai että meiltä puuttuisi tietoa hyvästä ravitsemuksesta. Kyse on lopulta siitä, millaisen riskin kanssa ihmiset ovat valmiita elämään ja siitä, millaisen hinnan he haluavat turvallisuudestaan maksaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30 000 ihmistä kuolee vuosittain liikenteessä. Amerikkalaiset suostuvat elämään tämän verilöylyn keskellä, koska he haluavat autonsa ja vapautensa.
 
Se, että meitä pidetään vastuullisina ja mahdollisesti rangaistuksenkohteina, on siis hinta, jonka mieluusti maksamme meihin kohdistuvasta luottamuksesta. Yhteiskunta on tehnyt tarjouksen, josta harva haluaa kieltäytyä: ”Jos haluat olla vapaa, ota vastuu.” Tuomarille ei kannata väittää, että ”en geenieni takia voi olla ajamatta ylinopeutta”, koska silloin menettää varmasti ajokorttinsa. Tuomarihan voisi vastata, että hän ei voi geeniensä takia olla rankaisematta. Tässä palataan jälleen kysymykseen, voiko tämänkaltainen ”pakottaminen” ja ”kiristäminen” olla reilua niitä kohtaan, jotka eivät hillitse itseään ja synnynnäisen luonteensa takia antavat jatkuvasti periksi kiusauksille. Hehän eivät voi tehdä toisin.
 
Kuten todettua, kysymys on lopulta poliittinen: kuinka suuren riskin kanssa olemme valmiit elämään. Se ei ole filosofinen kysymys siitä, onko ylensyövällä sohvaperunalla tai kaahailevalla hurjapäällä jonkinlainen vapaa tahto. Kyse ei ole edes siitä, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin kuin he käyttäytyvät. Poliittinen kysymys kuuluu, kuinka paljon riskiä olemme valmiit sietämään voidaksemme säilyttää yhteiskunnan vapauden. Ihmiset pohtivat jatkuvasti toinen toistensa luontaisia kykyjä ja sopivuutta asioiden hoitoon. Ja nyky-yhteiskunnassa oikeutetusti vaaditaan, että jokaisella tulee olla tuoretta tietoa ja kykyä huolehtia niistä asioista, joista hän haluaa vastuuta.
 
Shafik kirjoittaa, että maissa, joissa terveydenhuollosta koituvat kustannukset jaetaan kollektiivisesti, yksilöillä on tapana kannattaa sitä, että epäterveellisiä tuotteita (kuten tupakkaa) verotetaan enemmän ja että laki edellyttää riskien pienentämistä (kuten turvavyön tai kypärän pitämistä) ja että terveydestä huolehtimiseen kannustetaan. Shafikin mukaan on olemassa hierarkkinen järjestys asioille, joita yhteiskunta voi yksilöltä vaatia, ja hän pitää verotusta tehokkaana menetelmänä yksilön ohjaamiseen. Näin Shafik:
 
Kehittyneissä maissa verotuksen tuoma 10 prosentin hinnannousu tupakassa vähentää tupakan kulutusta keskimäärin viisi prosenttia. - - Jos kaikki maat nostaisivat tupakan, alkoholin ja sokeroitujen virvoitusjuomien valmisteveroa niin, että tuotteiden hinnat nousisivat 50 prosenttia, tällä vältettäisiin yli 50 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa seuraavan 50 vuoden aikana, samalla tuottaen yli 20 biljoonaa verotuloina.

Shafik tällä tavoin vertailee numeroiden avulla, miten yhteiskunnat ovat ratkaisseet yksilön ja auktoriteetin hankalan suhteen. Toisinaan lukemat ovat kiinnostavia, toisinaan etäisiä ja paperinmakuisia. Usein Shafik ei niinkään esitä ratkaisuehdotuksia vaan hänen kannattamiaan tavoitteita – ja kuten todettua, niihin pääsemiseksi hänelläkään ei ole konkreettisia konsteja. Mielipide siitä, mikä on toivottavaa, ei kerro, miten se saavutetaan.
 
Työtä käsittelevässä osiossa Shafik ottaa kantaa muun muassa alustataloustyöhön. 
Alustatalous-
kirjallisuutta (Sekki 2021) 

Hänen mukaansa suurempi joustavuus on tuonut joidenkin ihmisryhmien kaipaamaa helpotusta työsitoumusten ja muiden elämänalojen väliseen tasapainotteluun. Perään hän on huolissaan siitä, voimmeko samaan aikaan sekä säilyttää joustavuuden hyödyt että vähentää työntekijälle koituvia riskejä ja epävarmuutta. Lisäksi Shafik on huolissaan siitä, mukautuvatko työntekijät automaation tuomaan työnkuvien muutokseen.


Shafik esittää kaksi ratkaisua: ”Voimme joko laittaa työnantajat vakuuttamaan (social insurance) työntekijät suhteessa heidän tekemäänsä työmäärään tai sitten voimme siirtää vakuuttamisen kustannukset yleisen verottamisen piiriin siten, että jokainen saisi turvaa riippumatta työllistymisen luonteesta.” Shafik esittää ympäripyöreästi, että lainsäädännön on ohjattava yritykset omaksumaan sellaiset universaalit sosiaalisen vastuun periaatteet, jotka asettavat yritykset samalle viivalle. Nykyiselläänhän Shafikin mukaan jopa kolme neljästä maailman työntekijästä on vailla työhön liittyvää vakuutusturvaa.

Kirjan lopussa Shafik käsittelee myös digiyhtiöiden kasvanutta taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Kantanaan hän ilmoittaa, että digitaloudessa kilpailu tulee jo alan tuottavuuden takia ajatella uusiksi. Tähänkään hänellä ei ole kovin konkreettista tarjottavaa. Esimerkiksi digijättien pilkkomisesta on puhuttu paljon, mutta kysymys kansalaisille koituvista hyödyistä ja haitoista on jäänyt keskustelussa vähäiselle huomiolle.
 
Päätelmissä Shafikilla on kolme periaatetta uudeksi yhteiskuntasopimukseksi. 
1) Kaikille turvallisuutta ja taattu minimitaso kunnolliseen elämään (decent life). Minimitaso saa hänen mukaansa riippua siitä, mihin maalla on varaa. 
2) Maksimi-investointi kyvykkyyteen. Yhteiskunnan on investoitava niin paljon kuin se pystyy mahdollisuuksien luomiseen. 
3) Riskit pitää jakaa tehokkaasti ja reilusti.
On vaikea sanoa, mikä rooli tällaisilla periaatelinjauksilla on. Mitä esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuuksiin investoiminen niin paljon kuin maa pystyy? Tai riskien reilu jako? Yhteiskuntasopimus ei ole optimaalisten ratkaisujen löytämistä. On vain taloudellisia ja poliittisia kompromisseja.

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Sananvapaus, rakastettuni

Tuskin maltan odottaa, uusin kirjani tulee painosta noin viikon päästä.

Teoksen nimi: Sananvapaus, rakastettuni. Kustantaja Terra Cognita, sivuja 264. Ohessa sisällysluettelo kutakuinkin lopullisessa muodossaan.


   1 Johdanto

OSA 1
Totuus, sensuuri ja itsesensuuri

   2 Sananvapaus on totuuden puolella
   3 Tapaus David Hume
   4 Sananvapaus on muutakin kuin sensuurin puutetta
         Laatikko 1: Mikä keskusteluilmapiiri?
         Laatikko 2: Sananvapautta amerikkalaisittain

OSA 2
Hyviä ja huonoja perusteita rajoittaa sananvapautta

   5 Ilmaisua ei tule turhaan kahlita
   6 Työsuhde rajoittaa sananvapautta
   7 Markkinointisäädökset rajoittavat sananvapautta – tapaus Ruohonjuuri
         Laatikko 3: Mainonta ja porno on moraalitonta?
   8 Epäpäteviä perusteluita sananvapautta vastaan
      8.1 ”Haluat manipuloida vapaasti”
      8.2 ”Haluat huudella rasistisia solvauksia”
      8.3 ”Haluat hiljentää vastapuolen”
         Laatikko 4: Saako psykiatri arvioida vallanpitäjää?
   9 Sananvapaus ja sosiaalinen media
         Laatikko 5: Sananvapautta diktatuurissa?
         Laatikko 6: Valvontakapitalismi

OSA 3
Opetus ja tiede

   10 Sananvapaus ja opetus
   11 Sananvapaus ja tieteellinen totuudentavoittelu
         Laatikko 7: Ihmisryhmien erilaisuuden ei tarvitse olla tabu
         Laatikko 8: Journalismi ja ryhmäerot
 
OSA 4
Sananvapaus ja uskonto
 
   12 Salman Rushdie ja holokaustin kiistäminen
   13 Flemming Rose ja Muhammed
         Laatikko 9: Kenan Malik suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 10: OIC:n reaktio kritiikkiin
         Laatikko 11: Muhammedin piirtokiellosta
   14 Islam ja ilmaisunvapaus – kolme kirjaa suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 12: Vähemmistön pilkkaamista vai uskomusjärjestelmän kriittistä arviointia?
   15 Päivi Räsänen ja kiihotussyyte
       15.1 Kun kakku on vain kakku
         Laatikko 13: Mitä puhujan tulee tietää?
   16 Tapaus woke
      16.1. Marja Sannikan woke-lähetys
      16.2 Neuvostoterrori ja woke
      16.3 Woke-kapitalismin nousu
         Laatikko 14: Parveileva woke
      16.4. Woke ja mitätöintikulttuuri
      16.5 Pienen vähemmistön suuri valta
   17 Liberalismin paradoksi
 
OSA 5
Päätelmiä
 
   18 Uskon sananvapauteen, mutta...   
         Laatikko 15: Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys
         Laatikko 16: Sananvapauden historiasta Suomessa
   19 Entä jos joku kiihottuu?
   20 Sananvastuu ei ole katoamassa
         Laatikko 17: Huoli digiteknologiasta saattaa olla turha
 
Kiitokset
Kirjallisuus