keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Kasvi- vai eläinstrategialla tulevaisuuteen?

Kuva: http://askabiologist.asu.edu/

(Seuraava ajatusleikki on kankeahko vertauskuva yksilöstä itsekkäiden geenien kulkuneuvona. Analogian pääongelma on se, että siinä ei ole kopioitumaan ”pyrkivää” replikaattoria, ks. teokset Richard Dawkins: Geenin itsekkyys ja Daniel C. Dennett: Darwin’s Dangerous Idea.)

Oletetaan, että haluat nähdä, millaista on vuonna 2515. Avaruuden muukalaiset ovat esimerkiksi ilmoittaneet saapuvansa tuolloin, ja olet kiinnostunut näkemään heidät. Oletetaan myös, että on kehitetty toimiva keino elimistön jäädyttämiseksi ja uudelleen herättämiseksi. Jäädytysarkku pitää sinut hengissä niin kauan kuin haluat. Ongelma tällaisen laitteen suunnittelemisessa on, että se vaatii valtavasti energiaa. Omiin jälkeläisiin ei kannata arkun ylläpidossa luottaa. Ainakaan kaukaisemmat jälkeläiset, jos heitä edes syntyisi, tuskin piittaisivat sinun ja jääarkkusi hyvinvoinnista. Sinun pitäisi suunnitella arkku, joka kykenee puolustamaan itseään ja itsenäisesti hankkimaan riittävän määrän energiaa.

Tähän on periaatteessa kaksi strategiaa. Ensimmäinen on jonkin ihanteellisen paikan etsiminen. Jääarkku ja sitä ylläpitävä laitteisto kiinnitetään paikkaan, josta voi saada arkun vaatimia resursseja, esimerkiksi energiaa auringonvalosta ja mineraaleja kuluneiden osien korjaamiseksi. Arkku voisi myös vähitellen kasvattaa laitteistoaan suuremmaksi ja varmemmaksi.

Tämä on toimiva strategia, mutta siinä on ilmeisiä haittoja. Tulevat sukupolvet saattavat päättää rakentaa paikalle moottoritien tai ostoskeskuksen. Strategian haitta siis on se, että arkku ei pysty väistämään vaaroja. Toki arkulle voidaan kehittää puolustusmekanismeja, mutta tulevat sukupolvet taatusti osaavat kehittää keinot niiden murtamiseksi. Tämänkaltainen juurtuminen on kuitenkin kasvien noudattama strategia. Ne eivät pysty väistämään vaaroja, vaan ne puolustautuvat ja kilpailevat auringonvalosta paikoillaan.

Vaihtoehtoinen strategia on kehittää arkku, joka pystyy liikkumaan. Se vaatii laitteistolta paljon enemmän sekä suunnittelua että energiaa. Arkulla pitäisi olla jonkinlaisia aisteja ympäristön havaitsemiseen, päättelykykyä vaarojen huomaamiseen ja liikuntakykyä niiden välttämiseen. Käytännössä arkun pitäisi olla mahdollisimman älykäs robotti. Tätä voidaan verrata eläinten noudattamaan strategiaan. Ne ovat vaihtelevassa määrin tietoisia ympäristöstään, liikkuvat ravinnon perässä ja väistävät vaaroja.

Oletetaan, että päädyt eläinstrategiaan eli liikkuvaan robottiarkkuun. Millaisen arkun suunnittelisit? Ongelma on se, että arkun tulisi reagoida tulevien vuosisatojen aikana muuttuviin ympäristöoloihin. Toimintavarman robotin suunnitteleminen on lähes mahdoton tehtävä - etenkin silloin, jos moni muukin on luonut itselleen vastaavanlaisen robottiarkun. Arkkusi joutuisi kilpailemaan muita älykkäitä ja kenties oppimiskykyisiä arkkuja vastaan. Mikään ei takaa, että juuri sinä olisit osannut luoda arkulle parhaimmat toimintaohjeet.

Tällöin toimiva lisästrategia saattaisi olla yhteistyö muiden arkkujen kanssa. Näinhän menestyneimmät eläimetkin toimivat. Liittoumia muodostamalla arkut voisivat tehokkaammin saalistaa energiaa muilta eläin- ja kasviroboteilta. Tämäkään vaihtoehto ei ole ongelmaton. Ensinnäkin muut robotit ovat jo saattaneet muodostaa vahvempia liittoumia. Toiseksi yhteistyö on aina riskialtista. Omien joukossa saattaa olla parasiittiarkkuja, jotka vain näyttelevät yhteistyötä, mutta jotka todellisuudessa haluavat varastaa energiaa tai muita resursseja. Pahimmassa tapauksessa parasiittien pyrkimys on vaihtaa oma ”isäntänsä” tilallesi.

Jotta arkkujen välinen yhteistyö onnistuisi, niillä pitäisi olla keinoja taata, että toinen ei yritä hyötyä toisen kustannuksella. Käytännössä arkkujen pitäisi pystyä tekemään päätelmiä toistensa mielentiloista ja luonteenpiirteistä. Niiden pitäisi tuntea rankaisevaa suuttumusta huijareita kohtaan. Lisäksi niillä pitäisi olla yhteinen kieli sopimusten solmimista varten, ja sopimuksia valvomaan pitäisi kehittää rankaisevia poliisi- ja tuomarirobotteja, jotka eivät kuitenkaan yrittäisi itse hyötyä vallastaan.

Toimivin strategia olisi toisin sanoen luoda ihmisen kaltaisia robotteja, jotka muodostavat modernin yhteiskunnan. Lienee turha mainita, että sellaisen suunnitteleminen tyhjästä on mahdotonta. Ihmisen ja hänen moraalitunteidensa kehittymiseen tarvittiin suunnattomasti aikaa ja jatkuvaa ja tarkkasilmäistä luonnonvalintaa. Ja vaikka robottiyhteiskuntien luominen lopulta jotenkin onnistuisi, mikä estäisi niitä hävittämästä luonnonvaroja liian tehokkaasti? Tuskin ihmisenkään toiminta voi jatkua näin menestyksellisenä vuosisatojen päähän. Moraalitunteet eivät ole kehittyneet palvelemaan koko elonkehän tai tulevien sukupolvien hyvinvointia.