keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Vapaa, tasa-arvoinen ja yksimielinen?

Julkisuudessa käydyn verokeskustelun innoittamana laitan tähän koosteen vanhasta kirjoituksestani.

Jos yhteiskunta on reilu, se sallii ahkeran ja lahjakkaan yksilön kerätä varallisuutta muita enemmän. Vasemmistolaisimmatkin yleensä ajattelevat, että ahkeruudesta saa koitua yksilölle sosiaalisia, taloudellisia tai materiaalisia hyötyjä.

Jos yhteiskunta taas on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät. Tällöin ne yleensä päätyvät omille lapsille. Ihminen tunnetusti on jälkeläisiään hoivaava ja niihin kiintyvä laji. Näin rikkaiden lapset ja lastenlapset saisivat varallisuutta ilman omia ansioita.

Mutta jos yhteiskunta on tasa-arvoinen, saavat kaikki syntyessään samat mahdollisuudet ja saman verran varallisuutta ja hyvinvointia. Kyse on lähtökohtien tasa-arvosta.

On helppo nähdä, että yhteiskunta, jossa edellä mainitut arvot – reiluus, vapaus ja tasa-arvo – toteutuvat, on mahdottomuus. Erityinen ristiriita on lähtökohtien tasa-arvon ja vapauden välillä. Kaikki yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen ympärille. Steven Pinker kirjoittaa: 

Sosiaalidarvinistinen oikeisto ei pidä tasa-arvoa tärkeänä; totalitaarinen vasemmisto ei pidä vapautta tärkeänä. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle; libertaari oikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole. Tämä puolestaan tarkoittaa, että mikään havainto yksilöiden välisistä synnynnäistä eroista ei ole kiellettyä tietoa, joka pitäisi vaientaa, vaan se on tietoa, joka kenties auttaa meitä ratkaisemaan nämä ristiriidat älykkäällä ja humaanilla tavalla.

Koska satun kannattamaan mahdollisuuksien tasa-arvoisuutta, tuen myös esimerkiksi nykyisenkaltaisen progressiivisen verotuksen ja perintöveron säilyttämistä. Tunnistan kuitenkin, että tätä henkilökohtaista moraaliani en voi puolustaa pelkästään järkisyin. Politiikassa on mukana tunnelatautuneita arvokysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Eugène Delacroix: 
Vapaus johtaa kansaa (1830)
Millä tavoin vanhempien asema ja varallisuus siis saavat vaikuttaa lasten koulutukseen, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan? Tästä ei Suomessa juuri käydä keskustelua, edes puoluepolitiikassa. Keskustelua käydään vähän myös siitä, millainen tulonjako on järkevintä tai miten suuria kyvykkäimpien työntekijöiden palkkioiden tulisi olla. Jos kerma nousee pinnalle joka tapauksessa eli jos kyvykkäimmät pääsevät aina parhaimpiin asemiin, heille tuskin tarvitsisi maksaa erityisen korkeaa palkkaa. Sosiaalisella liikkuvuudella ei siis voitaisi perustella suuria tuloeroja. Vastaavasti jos sosiaalinen liikkuvuus on suurista tuloeroista huolimatta vähäistä, tuloeroista ei ole hyötyä ja tulonjaon rikkailta köyhille ei pitäisi heikentää taloutta.

Entä missä määrin yhteiskunnan tulee uhrata resursseja siihen, että opetusta pyritään optimoimaan yksilöiden taipumuksiin sopiviksi? Investoidaanko enemmän lahjakkaiden vai lahjattomien opetukseen? Rikkaiden vai köyhien? [1] Lasten vai aikuisten? Kuten terveyden- tai vanhustenhoitoon myös opetukseen voitaisiin suunnata loputtomasti varoja. Kyse on siinäkin lopulta arvoihin liittyvistä poliittisista päätöksistä, joita ei voida perustella pelkästään järjellä. Lopulta eteen tulee aina kysymys, miten rajalliset resurssit pitäisi jakaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Keiden lapsille turvataan parhaat lähtökohdat? Onko länsimaiden on autettava kolmansien maiden lapsia? Miten? Suomalaisen yhteiskunnan parhaina puolina pidetään yleisesti tasa-arvon suosimista ja heikoista huolehtimista. Mutta millä perusteella meidän tulee jakaa oikeutta tulla huolehdituksi ja koulutetuksi? Konkreettisemmin voidaan kysyä, kuinka paljon mikäkin seikka saa yhteiskunnalle maksaa. Synnytys, vanhempainvapaa, peruskoulu, päihdehuolto, puoluetuki, pakolaisapu, puolustusvoimat, kirjastolaitos, Kansallisooppera, Korkein oikeus. Ottajia riittää, eivätkä yhtäälle suunnatut varat voi olla käytössä toisaalla, eikä kukaan kykene ennustamaan tai mittaamaan rahanjakomallien kaikkia seurauksia – ja vaikka kykenisi, investointien kohdentamisesta oltaisiin silti erimielisiä.

[1]  The Economist (Jan24/2015) kirjoittaa: America is one of only three advanced countries that spends more on richer pupils than poor ones, according to OECD (the other two are Turkey and Israel).