Uskonnon evoluutiosta

Seuraava kirjoitukseni oli Vapaa Ajattelija 1/2014 -lehdessä (piirtämäni kuvan kanssa). Samassa lehdessä käsitellään Yhdenvertainen Suomi -kansalaisaloitetta. Kannattaa tutustua.

Uskonnon evoluutio

Luonnonvalinta suosii piirteitä, jotka auttavat yksilöitä lisääntymään muita tehokkaammin. Joskus värikkäimmillä pyrstösulilla saa eniten jälkeläisiä, joskus ratkaisevaa on kyky kaivaa turvallinen pesäluola. Myös ihmisen luomia kulttuuripiirteitä voidaan tutkia niiden leviämisen näkökulmasta. Jotkin tavat ja ajatusrakennelmat säilyvät ja levittäytyvät muita tehokkaammin.

   Kulttuuristen tapojen omaksuminen vaikuttaa yleensä yksilön lisääntymismenestykseen. Jos joku ei noudata vaikkapa yhteisönsä hygieniasääntöjä, hänen lisääntymismahdollisuutensa heikkenevät. Silti joskus kannattaa tarkastella kulttuurisen tavan itsensä ”lisääntymismenestystä”, irrallaan sen mahdollisista geneettisistä vaikutuksista. Uskonnot soveltuvat tällaiseen tarkasteluun erityisen hyvin, sillä uskontojen suosimat väitteet ovat varsin taitavia leviäjiä.

   Miksi näin on? Miksi uskonnot ovat niin hyviä leviämään? Kyse on tässäkin eräänlaisesta luonnonvalinnasta, sopivimman eloonjäämisestä. Uskonnollisista tavoista ja tulkinnoista ovat jäljellä ne, jotka ovat muita tapoja ja tulkintoja paremmin edistäneet uskonnon leviämistä. Näennäisestä jäykkyydestään huolimatta uskonnotkin ovat siis muuttuneet aikojen saatossa. Valintaprosessin myötä niistä tullut entistä parempia leviäjiä.

   Aloitetaan uskonnon evoluution tarkastelu kuitenkin sillä, miten uskonnollisuus voi parantaa kantajansa lisääntymismenestystä. Ensimmäisenä tulee mieleen joillekin uskonnoille tärkeä ehkäisykielto. Jos kielto toimii, se vaikuttaa vaikkapa siihen, kuinka suuri osa suomalaisista on lestadiolaisia. Uskonnollisuus näyttääkin laajalti olevan sidoksissa yksiavioisuutta ja hedelmällisyyttä korostavaan pariutumisstrategiaan.

   On myös väitetty, että keskimääräisesti katsottuna uskonnolliset ihmiset olisivat muita aavistuksen onnellisempia ja terveempiä. Tämäkin saattaisi edistää uskonnon kantajien ja tätä kautta myös uskonnon eloonjäämistä. Myös päihteiden käytön rajoittaminen ja avioeron hankaloittaminen saattaisivat toimia samansuuntaisesti.

   Lisäksi uskontoihin sisältyy valvontaa ja rankaisua hoitavia seikkoja: kostonhimoisia jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää. Ne selvästi vaikuttavat ihmisten käsityksiin tekojen moraalisuudesta. Moraalikäsitykset puolestaan saattavat edesauttaa ryhmän sisäistä yhteistyötä ja tätä kautta jälleen parantaa uskonnon kantajan lisääntymismenestystä. H. L. Menckenin lausahdus on kuvaava: ”Sanotaan, että tarvitsemme uskontoa, mutta todellisuudessa tarkoitetaan, että tarvitsemme poliisia.”

   Toinen tapa uskonnolle tulla evolutiivisessa mielessä paremmaksi on saada aikaan käyttäytymistä, joka ei juuri vaikuta kantajansa biologiseen kelpoisuuteen tai jopa heikentää sitä – esimerkiksi selibaatti – mutta joka samalla kuitenkin edistää uskonnon itsensä leviämistä.* On selvää, että uskonnot ovat täynnä tämänkaltaisia ohjeita ja käytäntöjä: lähetyskäskyjä, rippileirien nuotioiltoja, mysteerien ihannoimista, kritiikin kieltämistä, tarttuvia yhteislauluja, pyhäkouluja, seurakuntien harrastuskerhoja ja niin edelleen. Pyhät kirjoitukset tietysti pysyvät eivätkä parane, mutta lauluista on vähitellen tullut tarttuvampia ja nuotiotarinoista koskettavampia. Uskonnoista on tullut parempia psykologisten taipumustemme hyväksikäyttäjiä. Tunnettu sanonta toimii myös toisinpäin: kansa on oopiumia uskonnolle.

   Syy, miksi tulin tätä uskonnon virusmaista luonnetta pohtineeksi, johtuu eräästä muistikuvasta kouluvuosilta. Ala-asteella opettajanani oli juuri armeijasta kotiutunut harras uskovainen, joka parikin kertaa uskontotunnilla esitteli Torinon käärinliinasta kertovia lehtijuttuja todistuskappaleena Jeesuksesta. Salkkuunsa hän oli liimannut näkyvän tarran, jonka tekstinä oli silloinen kirkko-slogan ”Se löytyy”. Eräällä uskontotunnilla kyseinen opettaja ei kuitenkaan esitelmöinyt uskontonsa totuuksista. Sen sijaan hän esitteli Vanhan testamentin ankaria sapattisääntöjä ja -rangaistuksia, joista hän teki pilaakin. Koko luokka naureskeli ajatukselle, että kengännauhojakaan ei saisi sitoa sunnuntaisin.

   Tapaus liittyy uskontojen evoluutioon kieltämättä hyvin etäisesti. Mutta katsomalla asiaa uskonnon itsensä näkövinkkelistä tällaiset pienet ja arkiset tilanteet saattavat sittenkin osoittautua merkityksellisiksi. Se, että ala-asteen opettaja esittelee lapsille kriittiseen sävyyn pyhiä kirjoituksia ja uskonnollisia tapoja, saattaakin olla vain yksi kristinuskolle kehittyneistä tavoista turvata omaa menestystään. Tämän näkemyksen mukaan pyhät kirjoitukset eivät ole tärkeitä ainoastaan pyhyytensä takia. Ne ovat tärkeitä myös siksi, että niiden sisältämien hullutusten avulla kapinahenkisille lapsille voidaan todistella, että uskonto ja uskovat eivät olekaan mitään kivettyneitä muinaisjäänteitä. Nehän edustavat itsekriittistä ajattelua! Ja Jeesuskin lopulta uhmasi sapattisääntöjä parantaen sairaita silloin kuin häntä itseään huvitti.

   Raamatun jakautuminen kahteen testamenttiin, vanhoilliseen ja uudistusmieliseen, ei siis ole todiste Jumalan tai hänen poikansa olemassaolosta, mutta se kertoo uskonnollisuuden muotojen käymästä olemassaolon taistelusta.

   Tällä tavoin uskontoihin ja uskomusjärjestelmiin on historian saatossa kasautunut lukemattomia niiden oppeja levittäviä hienovaraisia strategioita. Olipa uskonnollisten sääntöjen järkevöityminen tällainen strategia tai ei, se saattaa uskonnon itsensä kannalta olla liiankin toimiva. Konstihan tulee vaivihkaa laimentaneeksi uskonnon oppeja – antaen samalla tilaa sekä rationaalisuuden että toisaalta myös fundamentalistisempien oppien leviämiselle. Aika näyttää, mitä maailmankatsomusten markkinoilla tulee tapahtumaan. Rationalismi tuskin koskaan lisää kantajansa lisääntymismenestystä, mutta ainakin ajoittain sekin tuottaa itsensä leviämistä edistäviä tapoja ja tarinoita. Luultavasti rationalismi tulisi houkuttelevimmaksi, jos sekin osaisi valjastaa ihmiselle luontaisen lähimmäisenrakkauden käyttöönsä.

* Alaviite: Juhlalliset selibaattiriitit saattavat olla historiallisesti yhteydessä pelkoon, että uskonnollisille johtajille annettu valta poikisi heille kohtuuttomasti lisääntymismahdollisuuksia. Papistolta vaaditusta selibaatista on siis saattanut koitua geneettisiä etuja muille yhteisön jäsenille. Ja onpa uskonnollisella johtajalla usein myös ylivertaiset kyvyt auttaa omia sukulaisiaan. Siksi selibaatti ei välttämättä olekaan biologinen mysteeri eli selitystä vaativa ”geneettinen itsemurha”. Viime vuosina on toki spekuloitu sellaisellakin ajatuksella, että selibaattilupaus ei monille papeille tarkoita mitään, koska heidän luontaiset kiinnostuksenkohteensa ovat jo valmiiksi muualla kuin aikuisissa heterosuhteissa.

Ihmisluontokirjallisuutta

Olen viime viikkoina ja kuukausina koettanut olla tavallista ahkerampi myös ”oman alan” kirjallisuuden parissa – vaihtelevalla menestyksellä. Tässä on viime aikoina lukemiani kirjoja. Aika ei riitä niiden arviointiin; kaikissa on joitakin ansioita, muuten teokset eivät olisi tälle listalle päätyneet.

Flynn, J. R. (2012): How to Improve Your Mind – Twenty Keys to Unlock the Modern World. Wiley-Blackwell.

Flynn, J. R. (2012): Are We Getting Smarter? Rising IQ in the Twenty-First Century. Cambridge University Press.

Flynn, J. R. (2013): Intelligence and Human Progress – The Story of What was Hidden in our Genes. Elsevier, Academic Press.

Bowles, S., Gintis, H. & Groves, M. toim. (2005): Unequal Chances. Princeton University Press.

Hides, J. (1973): Papuan Wonderland. Angus & Robertson.

Viitala, J. (2010): Älykäs eläin. Atena.

Arrow, K., Bowles, S. & Durlauf, S. toim. (2000): Meritocracy and Economic Inequality. Princeton University Press.

Schneier, B. (2012): Liars and Outliers – Enabling the Trust That Society Needs to Thrive. John Wiley & Sons.

Seung, S. (2012): Connectome – How The Brain’s Wiring Makes Us Who We Are. Penguin Books.

Marks, J. (1995): Human Biodiversity. Aldine de Gruyter.

Ranta, P. (2011): Charles Darwin – Elämä ja evoluutio. Teos.

Tällä hetkellä odotan, että pääsen lukemaan kahta vastikään saamaani kirjaa: Daniel Kahnemanin teosta Ajattelu, nopeasti ja hitaasti (Terra Cognita) sekä Gregory Clarkin teosta The Son Also Rises – Surnames and the History of Social Mobility (Princeton University Press). Jälkimmäisessä selvitetään sukunimiin perustuen, missä määrin kohtalomme riippuvat vanhempiemme ja isovanhempiemme yhteiskunnallisesta asemasta. Mitä ilmeisimmin sillä on suurempi merkitys kuin yleisesti halutaan uskoa.

PS. Vielä toinen sitaatti Ukrainaan liittyen:

It is easier to lead men to combat, stirring up their passion, than to restrain them and direct them toward the patient labors of peace.
A. Gide

Tie auki taivasta myöten

Alla oleva kirjoitukseni ilmestyi Töölöläinen 8/2014 -lehdessä. Käsittelen uskonto-meemiä tarkemmin Ihmisluonto -kirjassani. On ilmeistä, että uskontojen – aivan kuten muidenkin ajatusrakennelmien – suosio on kiinni evolutiivisesti kehittyneistä psykologisista mekanismeista. Uskonnot ovat kuitenkin poikkeuksellisia rakennelmia siinä, että usein ne sisältävät (geenien tavoin) ohjeita itsensä levittämiseen. Siksi uskonnon suosiota on  hyödyllistä tarkastella myös puhtaasti epidemiologisesti, ilman taustalla vaikuttavaa psykologiaa ja ihmisluontoa.

Taivaspaikkojen jaosta

Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon mielestä ihmisten tulee olla yhteisöllisiä ja auttavaisia (Töölöläinen 7/2014). Tästä useimmat lienevät yhtä mieltä. Laajasalon taivasta koskevat ajatukset kuitenkin herättävät epäilyksiä. Hän ensinnäkin antaa ymmärtää, että tie taivaaseen kulkisi vain Jeesuksen kautta.

   Miksi vain usko ja Jeesus takaisivat pääsyn taivaaseen? Mikseivät vaikkapa lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa? Yhtä hyvin Laajasalo voisi sanoa, että taivaspaikka aukeaa kriittisellä keskustelulla tai todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla. Niiden takana on aivan yhtä päteviä perusteluita. Tai ehkä taivaaseen pääsee homoseksuaalisuudella. Jos Jumala kerran on kaikkialla, jokaisen tien pitäisi johtaa Hänen luokseen.

   Voidaan myös vitsailla, että uskomisesta seuraisi tuonpuoleisessa jokin ikävä rangaistus. Tällöin me epäilijät varmasti vaatisimme uskoville inhimillistä kohtelua. Hehän olivat vain kirkon ja koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja. Uskonnottomien tuleekin suhtautua ymmärtäväisesti siihen, että jotkut turvautuvat epäilyttäviin ajatusrakennelmiin. Ihmisten työkalut maailman hahmottamiseen ovat niin erilaisia.

   Toiseksi Laajasalo sanoo, että ”kirkon ainoa olemassaolon peruste on siinä, että kaikki ei pääty kuolemaan”. Olisi hullua, mikäli kirkon veroinen instituutio lepäisi noin heppoisella perustalla. Ainoan perusteen kirkolle täytyy olla se, että se yrittää auttaa ihmisiä tässä elämässä. Jumalatkaan tuskin arvostaisivat tekoja, jotka tehdään taivaallisen palkinnon toivossa, siis omaa etua ajatellen.

   Laajasalo voisi toki perustella taivasuskon levittämistä sillä, että uskomisesta koituu ihmisille sellaisia maanpäällisiä hyötyjä, joita he eivät muutoin voisi saavuttaa. Näistä mahdollisista hyödyistä hän ei kuitenkaan puhu. Ainakaan kyse ei ole yhteisöllisyydestä tai myötätunnosta. Niihin ihminen kykenee luonnostaan. Myöskään lähimmäisenrakkaus tai moraaliset ihanteet eivät ole uskovien yksinoikeus.

   Varmaa on enää vain se, että usko hyödyttää kirkkoa ja sen työntekijöitä. Laajasalon sanoin: ilman taivasta, armahdusta ja kuolemattomuutta ”nämä hommat voi tehdä joku muukin”.

Lukeminen kannattaa aina

Olen ennenkin liputtanut laajan lukemisen puolesta, myös oman alan ulkopuolelta. On aina virkistävää lukea eri alojen asiantuntijoita ja huomata aukkoja omissa tiedoissa. Tässä on joitakin viime päivinä lukemiani kirjoja:

Kathrin Passig & Aleks Scholz (2011): Tietämättömyyden sanakirja. Atena.

Sami Feiring, toim. (2011): Tiheiden ajatusten kirja. Kirja kerrallaan.

Jussi Förbom (2010): Hallan vaara – Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista. Like.

Thomas Cathcart & Daniel Klein (2008): Plato and Platypus Walk into a Bar – Understanding Philosophy Through Jokes. Penguin.

Kent Lindahl (2002): EXIT – Irti natsismin kahleista. Like.

Michael Pollan (2011): Oikean ruoan puolesta. Atena.

Näistä viimeksi mainittu herätti eniten ajatuksia. Pollanin kirja on puheenvuoro ruoan prosessointia ja ”nutritionismia” vastaan. Samalla hän jopa moittii tiedettä reduktionistiseksi. (Lähtökohdiltaan tiede on aina reduktionistista. Se ei silti sulje pois ns. emergenttejä ilmiöitä. Reduktionismi ei siis itsessään ole ongelma vaan ongelma on ns. ahne reduktionismi, josta ravintotieteilijöitä on kuitenkin yleisesti ottaen turha syyttää.) Pollanin ratkaisu erilaisiin ravitsemusongelmiin on korvata elintarviketeollisuuden tuottamat ”ruoankaltaiset tuotteet” tuoreilla, paikallisilla, prosessoimattomilla ja itse valmistetuilla ”oikeilla ruoilla”, lähinnä luomukasviksilla. Hän ei kuitenkaan esitä suunnitelmia, joilla nykypopulaatiot voitaisiin ruokkia tällä tavoin.

Lähes kaikilla elämänaloilla ihmiskunta luottaa yhä enemmän teknologiseen kehitykseen. Elintarviketeknologialla ei Pollanin käsittelyssä kuitenkaan ole paljon vaihtoehtoja. Jos elintarviketeollisuus pitäytyy vanhoissa toimintatavoissa, ihmiset saavat liikaa suolaa, sokeria ja vääriä rasvoja ja liian vähän kuituja, antioksidantteja ja vitamiineja. Mutta jos teollisuus koettaa parantaa tilannetta, se huijaakin ihmisiä nutritionismilla. Hankala umpikuja siis. Todellisuudessa teollisuus ja myös pikaruokaketjut ovat viime vuosina tehneet huomattavia panostuksia ruoan terveellisyyden (ja jossakin määrin ruoantuotannon eettisyyden) eteen. (Tosin moni toimi on ollut vain hintoja nostavaa kosmetiikkaa – joka paradoksaalisesti saattaa osittain olla seurausta Pollanin ja hänen kollegoidensa sinänsä hyväntahtoisesta kritiikistä. ”Lisäaineeton” ei esimerkiksi ole yhtä kuin terveellisempi.)

Toki ruoantuotannossa on aina parannettavaa ja kasvikset oikein annosteltuna edistävät terveyttä. Ja ehkä ihmisten olisi hyvä osata valmistaa ruokia myös itse. Mutta muutos jäänee mitättömän pieneksi, jos mukana ei ole riittävää annosta realismia. Ohjeiden tulisi siis osua riittävän lähelle ihmisten – muidenkin kuin eliitin – kulttuurisia tapoja ja käytännön mahdollisuuksia. Terveellisessä syömisessä ei ole kyse kaikki tai ei mitään -tilanteesta.

PS. Ukrainan kriisiin liittyen lainaan vielä George Orwellia:

Ihmiset eivät halua pelkästään mukavuutta, vakautta, lyhyitä työaikoja, puhtautta, syntyvyydensäännöstelyä ja yleisemmin, tervettä järkeä. Ei, vaan he tarvitsevat, ainakin ajoittain, myös taistelua ja itsensä uhraamista, puhumattakaan rummunpärinästä, liehuvista lipuista ja lojaaliusperiaatteista.

Rakkauden evoluutio -kirjasta

Tein joskus Rakkauden evoluutio –kirjalle kotisivut. Nyt palveluntarjoaja lopettaa kotisivupalvelunsa, joten siirrän materiaalin hieman tiivistettynä tänne.

Rakkauden evoluution julkistamistilaisuus oli ti 27.9.2005 Kolmen sepän kirjakaupassa Hansakujalla Kaivopihalla. Kirja sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden 24.11.2005. Raadin perustelun luki Esko Valtaoja:

Osmo Tammisalon teos Rakkauden evoluutio käsittelee ihmissuhteita mutta siinä ei puhuta miehestä ja naisesta, kodista ja rakkaudesta, vaan uroksesta ja naaraasta, pesästä ja parittelusta. Ensi hätkähdyksen jälkeen lukijassa herää vastustamaton kiinnostus: kuinka paljon evoluutio voi selittää käyttäytymistä, jota yleensä pidämme vain ihmiselle ominaisena? Tammisalon kirja on yhtä aikaa sekä asiallinen että viihdyttävä. Se jättää tilaa omaan oivaltamiseen, haastaa ajattelemaan ja väittämään vastaan. Eikä sen luettuaan pysty enää koskaan katsomaan vastakkaista tai samaakaan sukupuolta aivan sillä entisellä, totutulla tavalla...

MUITA MAININTOJA LEHDISTÖSSÄ JA INTERNETISSÄ:

Helsingin Sanomat 29.11.2005 (teksti Erkki Kauhanen):

Tammisalo perustelee uskottavasti sen, että parittelupuuhissamme käyttäydymme yhä jokseenkin samoin kuin esi-isämme kauan ennen niin sanottua sivistystä. Me olemme eläimiä, eikä asia muuksi muutu. Itse en ole koskaan ymmärtänyt, mitä pahaa siinä edes on, että se pitäisi yrittää kieltää. Huonompaankin seuraan voisi joutua.

Helsingin Sanomien blogissa alk. 28.9.2005:

blogit.helsinginsanomat.fi/tiede (teksti Marko Hamilo):

Meillekin freelancerinä kirjoittavan Osmo Tammisalon kirjan “Rakkauden evoluutio - ihmisen parinvalinnan biologiaa” julkistamistilaisuus oli eilen (Terra Cognita). En ehtinyt paikalle, mutta kollegani Timo Paukku toi tilaisuudesta painotuoreen opuksen. Ensi vilkaisulta vaikuttaa todella kiintoisalta. Tuskin mistään muusta aihepiiristä kirjoitetaan naistenlehdissä, kirjoissa ja sanomalehdissäkin niin paljon pseudotieteellistä roskaa kuin parisuhteesta ja seksistä. Vihdoinkin yksissä kansissa se, mitä näistä aiheista voidaan sanoa todellisen (falsifioitavissa olevia hypoteeseja testaavan) tieteen näkökulmasta.

Aamulehti 25.11.2005 (teksti Jari-Pekka Vuorela):

Tammisalo kertoo virtaviivaisesti ja kohteliaasti parinvalinnan etologian historian, mutta suurimmaksi osaksi Rakkauden evoluutio tietenkin tukeutuu tuoreiden evoluutiopsykologien testaamattomiin spekulaatioihin. -- Yhden kiistan nykytiede on ratkaissut: Edvard Westermarck oli oikeassa insestiteoriassaan oikeassa ja Sigmund Freud väärässä.-- Rakkauden evoluutio sisältää teemoja, jotka saavat jotkut kiristelemään hampaitaan. Tammisalo pohtii esimerkiksi, voiko raiskaus joskus olla yksilön kelpoisuutta lisäävää käytöstä.

Suomen Kuvalehti 46/05, 18.11.2005 (teksti Kristina Carlson):

Tässä ei voi esitellä runsaan teoksen yksityiskohtia ja kiistakysymyksiä. Itseäni hämmästytti, että Sigmund Freudia lyödään lekalla. Eikö lapsi Oidipus-vaiheessa rakenna seksuaali-identiteettiään ja samalla vahvista insestitabun; se olisi siis myös evolutiiviselta kannalta järkeenkäypää?

Kommenttini:

Freud teki kaksinkertaisen virheen suhteessa insestiaversioon. Ensimmäinen virhe oli ymmärrettävä: Insestin välttämisvaisto, jonka tarkoitus on siis ehkäistä sisäsiitoksesta koituvia haittoja, löytyi vasta myöhemmin myös muilta kädellisiltä. Jos Freud olisi tiennyt tämän, hän tuskin olisi esittänyt insestiteoriaansa, saati spekuloinut sen yhteydestä sivistyksen ja kulttuurin alkuperään. Freud siis tuli väittäneeksi, että ihminen on menettänyt muilla kädellisillä tavatun hyödyllisen insestiaversion. Toinen virhe oli oletus siitä, että tämä varhaislapsuudessa tapahtuvaan leimautumiseen liittyvä vaisto oli ihmisellä korvautunut aktiivisella insestisellä himolla, joka sitten kulttuurin avulla piilotettiin alitajuntaan, yliminän hallintaan.

Tieteessä tapahtuu 7/2005

Hanna Kokko: Evoluutiopsykologiasta, rakkaudella

Kommenttini:

Ensimmäinen varsinainen kirja-arvio Rakkauden evoluutiosta julkaistiin Tieteessä tapahtuu –lehdessä lokakuussa 2005. Arvio on erittäin asiantunteva ja rakentavalla tavalla kriittinen, jopa kannustava. Olen professori Hanna Kokon kanssa samaa mieltä kaikista tärkeimmistä asioista. Seuraavassa kommentoinkin vain joitakin arvion yksityiskohtia. Kyse ei siis ole erimielisyyksistä vaan vain pienistä painotuseroista.

    Arvionsa alkupuolella Kokko kertoo kirjan julkistamistilaisuudesta, jossa kerroin saaneeni kommentin, että kirja vie Suomen tieteen kerralla 30 vuotta ajassa eteenpäin ”ja että toisaalla taas oli sivallettu, että se on ainakin sadan vuoden askel taaksepäin!” Tämä Kokon mainitsema ’toisaalla’ oli erään naistutkijan kommentti, kuten julkistamistilaisuudessa kerroin. Kokko pohtii asiaa seuraavasti:

”...miksi kukaan pitäisi Tammisalon kirjaa sadan vuoden askelena taaksepäin? Sisältäähän se huikean kattavan tarjottimellisen tuoreimpia evoluutiopsykologisia ajatuksia ihmisen parinvalinnasta. Syy lieneekin siinä, että tällaista kirjaa tullaan arvioimaan varsinaisen sisältönsä lisäksi vähintäänkin yhtä paljon sen mukaan mitä on jätetty pois.”

    Voin olla väärässä, mutta tässä saattaa näkyä luonnontieteilijöillä varsin yleinen tietämättömyys siitä, miten pahasti harhapoluilla monissa ihmistieteissä ollaan. Kommentti paluusta sadan vuoden taakse ei nimittäin varmaankaan koskenut sitä, mitä kirjasta oli jätetty pois. Pikemminkin se oli pelkoa biologian kasvavasta merkityksestä muissa ihmistieteissä. Tämän pelon syitä olen käsitellyt toisaalla, ks. mm. Skeptikko 3/2005 tai Tieteessä tapahtuu 7/2005 ja 3/2003. Toki naistutkija saattoi myös pelätä evolutiivisten selitysten jotenkin muka tukevan perinteisiä sukupuolirooleja tms.

    Adaptaatiohypoteesien suhteen Kokko vihjaa, ettei teos ollut tarpeeksi varovainen. Eräs evoluutiopsykologiaan syvällisesti perehtynyt tuttavani taas oli sitä mieltä, että kirja oli aivan liian varovainen. Kokko ottaa esimerkin sivulta 268, jossa käsitellään joidenkin jyrsijäkoiraiden peniksissä olevia väkäsiä. Niiden tehtävä saattaa olla naaraan vahingoittaminen niin, “ettei se enää kykene parittelemaan toisten koiraiden kanssa”. Kokon oma vastaava esimerkki koskee jyväkuoriaisia:

“Jyväkuoriaisnaaraat potkivat koiraita poispäin parittelun aikana, ja Martin Edvardsson ja Tom Tregenza tutkivat ilmiötä kokeellisesti estämällä osaa naaraista potkimasta. Estetyiltä naarailta kestikin kauemmin aikaa päästä parittelevasta koiraasta eroon, ja niiden elinikäinen jälkeläistuotto oli vapaasti potkimaan päässeitä naaraita pienempi: pitkistä paritteluista oli haittaa. Mutta koiraan sopeuma -hypoteesista poiketen nämä kokemukset eivät lainkaan vähentäneet naaraiden todennäköisyyttä paritella uudestaan, ja tutkijat joutuivatkin toteamaan, että naaraalle aiheutunut vahinko saattaa olla evoluution sivutuotos. Jos koirasta potkitaan pois, valinta suosii koiraita joiden genitaalit toimivat parempina ’ankkureina’, mutta naaraan vahingoittamisesta sinänsä ei ole hyötyä sen enempää naaraalle kuin koiraallekaan (Edvardsson & Tregenza 2005).”

Biologi Seppo Kuukasjärvi kommentoi asiaa seuraavasti: "E&T:n koe on hyvä esimerkki siitä, että kannattaa olla varovainen ennen kuin julistaa jonkin piirteen adaptaatioksi. Koe on myös hyvä esimerkki vaihtoehtoisten hypoteesien pohtimisesta ja testaamisesta. E&T:n koe ei kuitenkaan mitenkään kumoa hypoteesia, että jotkut jyrsijäkoiraat hyötyvät naaraiden vahingoittamisesta."

    Esimerkkinsä lopuksi Kokko viittaa Stephen Jay Gouldin ja Richard Lewontinin vuonna 1979 julkaisemaan kuuluisaan artikkeliin, jossa kritisoitiin biologeja painottumisesta adaptaatioiden etsimiseen ja muistutettiin, että luonnossa ”kukaan ei ole täydellinen”. (Olen käsitellyt kyseistä artikkelia eräässä kirja-arviossani [Tieteessä tapahtuu 6/2003] seuraavasti: “on täysin epäreilua ja harhaanjohtavaa rinnastaa biologisten sopeutumien tutkiminen ja etsiminen... naiivin optimistiseen oppiin siitä, että luonnossa kaikki on täydellistä. Biologeille on... aina ollut selvää, että osa eliöiden piirteistä on sivutuotteita...). Gouldin ja Lewontinin klassikkoartikkelin esiin nostaminen antaakin ymmärtää, että Rakkauden evoluutio olisi yli-innokas julistamaan joitakin piirteitä sopeutumiksi. Väkäpenisesimerkkini (samoin kuin minkä tahansa kirjassa esitetyn sopeutumahypoteesin) varovaiset sanamuodot kuitenkin kertovat toista: ”Niiden yksi tehtävä lienee naaraan vahingoittaminen niin, että...” ja ”Naaraskin saattaa siis ’hyötyä’ koiraan ’haitallisista’ ominaisuuksista.”

    Kokko myös sanoo, etten esittänyt riittävästi vaihtoehtoisia hypoteeseja. Tästä olen hieman eri mieltä, samoin kuin kaksi maallikkotuttavaani, jotka sanoivat, että paikoitellen (mm. isoäitihypoteesin, sukupuolitautiriskiteorian ja raiskaussopeutumien kohdalla) niitä on jo aivan liikaa. Oikeastaan Rakkauden evoluutiota voi pitää kirjana vaihtoehtoisista hypoteeseista! Kokko ei näytäkään tunnistavan – mikä todennäköisesti on Rakkauden evoluutiota koskeva puute –, että paikoitellen sopeutumahypoteeseja esitellään tarkoituksena vain kuvata jokin mahdollinen valintapaine (kuten esimerkiksi väkäpeniskoirasesimerkki, joka esitetään päätöksentekoa käsittelevässä osiossa). Mikäli kaikille hypoteeseille olisi esitetty epätodennäköisimmätkin vaihtoehdot, kirjasta olisi tullut vähintään kaksi kertaa paksumpi – ja kenties monta kertaa kuivakkaampi.

    Kokko harmittelee myös teoksen ”lajisokeutta”. Hän siis toivoo enemmän eläinvertailuja, varsinkin lintuihin ja hyönteisiin, sillä nyt kirja rajoittuu ”usein muutamaan apinalajiin”. ”Etenkin ei-nisäkkäiden olemassaolo tuppaa unohtumaan tykkänään.” Tämänkin kritiikin suhteen arviot menivät ristiin; eräs toimittaja nimittäin toivoi, ettei ”ötököitä” olisi niin paljon. Yllättävää tämä on siksi, että kirjassa perustellaan selkeästi, miksi siinä harrastettu lajivertailu on tärkeää, ja miksi se on erityisen tärkeää muiden kädellisten kohdalla. On toki myös huomattava, että Rakkauden evoluutio käsittelee, alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan ihmisen parinvalintaa.

    Tähän liittyen Kokko toivoo, että kirjassa käsiteltäisiin laajemmin, miten ”ihmisen käyttäytymisen sopeutumaluonnetta voidaan tutkia.” Perusongelmana on Kokon mukaan ”kokonaisen luvun puuttuminen, jossa esitettäisiin tasapainoinen ja kriittinen näkemys siitä, miten tästä omituisesta elukasta nimeltä ihminen oikeastaan voi saada selkoa.” Myönnän, että tätä tietoa ei ole koottu yhteen lukuun, vaan lukijan pitää poimia se kasaan pitkin kirjaa. Eli kuten Kokkokin toteaa: ”Kirjan lähes 500 sivuun mahtuu toki yllin kyllin esimerkkejä siitä, että tutkijoilla riittää mielikuvitusta erikoisiinkin koejärjestelyihin.” Rakkauden evoluutiossa kuitenkin on myös lukuisia osioita, joissa ihmistutkimuksen menetelmiä esitellään, esimerkiksi sivuilla 23-24 pohditaan, miten eri menetelmät antavat eri kuvan ihmisen taipumuksista yksiavioisuuteen. Sivulla 25 todetaan myös seuraavasti:

”Kuhunkin yllä esitettyyn menetelmään sisältyy useita erilaisia tutkimusmahdollisuuksia. Esimerkiksi nykyihmistä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä omaelämäkertoihin. Näiden lisäksi voidaan tietysti vertailla miehiä ja naisia sekä eri yksilöitä eri yhteyksissä. Kaikissa tietolähteissä on omat vajavaisuutensa, mutta käyttämällä useita lähteitä tutkijat voivat ylittää minkä tahansa yksittäisen tietolähteen puutteet.”

    Lopuksi moraalisia ongelmia pohtiessaan Kokko arvioi, että tiedonjano ”riittää Tammisalolle”. Tieteellisessä mielessä tämä pitää toki paikkansa, mutta huomion merkitys jää minulle hieman epäselväksi. Moraalisten kysymysten tiimoilta Kokko heittää ilmaan myös seuraavat kysymykset: ”Eli onko tosiaankin niin, että tiedolla ei ole mitään moraalisia ulottuvuuksia?” ja ”Onko yksilöille tai yhteiskunnille käytännön seuraamuksia siitä, että ymmärrämme A:n evoluutiohistoriaa?” Tämänkaltaisiin kysymyksiin Rakkauden evoluutio ei yrittänytkään ottaa kantaa. Henkilökohtainen arvioni (ja tämä on täyttä spekulaatiota) on, että tieteellinen tieto on paras keino tuottaa hyvä elämä mahdollisimman monelle. Tällaisten arvioiden esittäminen tai hyvän elämän määritteleminen eivät kuitenkaan minusta kuuluneet parinvalinnan biologiaa käsittelevään teokseen.

    Kokko jatkaa: ”Syytä muistaa, että onnellisella elämällä voi olla enemmänkin tekemistä omien taipumusten toteuttamismahdollisuuksien kanssa kuin sen, miten hyvin saa itsensä tungettua pitkän ajan kuluessa lisääntymistuoton maksimoineisiin keskiarvokategorioihin.” Tästä olen Kokon kanssa täysin samaa mieltä – kunhan vain muistetaan, että joidenkin taipumustemme mukainen käyttäytyminen voi aiheuttaa muissa kärsimystä. Se, että jollakulla on parisuhteessa ollessaankin voimakas taipumus vaikkapa haluta seksuaalista vaihtelua (siis rinnakkaissuhteita), ei suoraan tarkoita sitä, että mahdollisuudet toteuttaa tätä taipumusta tuottaisivat onnellisen elämän. Yksilöiden (ja sukujen) intressit kun menevät hyvin usein ristiin – jopa enemmän kuin jostakin kirjasta esitetyt arviot.

Skeptikko 4/2005 (teksti H. Virtanen):

Vaikka esittämisen muodossa onkin parantamisen varaa, niin itse kirjan sisältö on ehtaa tavaraa. Tammisalo esittelee alan hypoteeseja, teorioita ja niiden testauksia niin edestä kuin takaakin. Eli esitettyään tietyn teorian, hän esittelee myös sen kritiikkiä. Tammisalon pohdinta on hyvin syvällistä ja monipuolista... Kirja käsittelee rakkauden tutkimuksen revoluutiota. Tammisalon käyttämä kieli on selkeää. Hän onnistuu vaikeidenkin aiheiden tulkitsemisessa suomen kielelle hyvin... Kokonaisuudessaan kirja on ehkä laajin ja kokonaisvaltaisin aiheesta kirjoitettu teos koko maailmassa. Siinä mielessä suomalaiset ovat kerrankin etuoikeutetussa asemassa.

Kommenttini:

Ylistävistä sanoistaan huolimatta tämä taitaa olla negatiivisin tai ainakin pikkumaisin Rakkauden evoluutiosta tehty arvio - jopa siinä määrin, että siitä saa kuvan kuin kirjoittajan henkilösuhteet olisivat vaikuttaneet siihen: "...uskottavuutta heikentää paikoitellen se, että Tammisalo esittää kaveriensa spekulatiivisia mielipiteitä faktatiedon tavoin". Todellisuudessa näiden yhteisten tuttaviemme spekulatiiviset mielipiteet esitetään kirjassa juuri spekulatiivisina mielipiteinä, ei faktatietoina.

   Arviossa on myös hieman ristiriitaisuutta ja selkeitä lapsuksia. Siinä esimerkiksi väitetään, että evoluutiopsykologisten "metodien ja vertailuaineistojen valinta" heijastaisivat "evoluutiopsykologian kotimaan", USA:n arvomaailmaa. Evoluutiopsykologialla, kuten muillakaan tieteenaloilla, ei tietenkään ole kotimaata. Olisikin kiva kuulla, mitä amerikkalaista on vaikkapa unkarilaistutkijoiden tekemissä hiusmieltymystutkimuksissa (ks. Rakkauden evoluutio s. 289). Siinä määrin kuin evoluutiopsykologia tutkii kaikille ihmisille yhteisiä reaktioita maistamisesta ja muistamisesta tunteisiin, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

   Hupaisa oli myös kirjoittajan arvio siitä, että evoluutiopsykologisten "tutkimusten variabiliteetti ja reliabiliteetti ovat koetuksella". Kirjoittaja tarkoittanee "validiteettia", koska tutkimuksen "variabiliteetilla" (pitäisi sitä paitsi olla varianssi) ei tässä yhteydessä ole mitään tekemistä minkään kanssa. Muutenkin on kyseenalaista, että validiteetista tässä yhteydessä voitaisiin edes puhua, sillä se tarkoittaa lähinnä sitä, mittaako testi sitä mitä sen pitäisi mitata.

   Toinen esimerkki koskee ihmisnaaraiden mieltymystä koiraan taloudellispoliittiseen valtaan, josta kirjoittaja tekee seuraavanlaisen muunnelman: "Tämä on esimerkiksi parinvalinnan selittämisessä ilmennyt väitteenä, että naisten taipumus arvostaa rikasta miestä olisi adaptaatio." Tästä ei selviä, puhutaanko Rakkauden evoluutiosta vai joidenkin yksittäisten evoluutiopsykologien väitteistä. Molemmissa tapauksissa vihjailu on joka tapauksessa vähintäänkin epämääräistä. Evoluutiopsykologit ovat esittäneet asiasta hypoteeseja ja tutkineet sen pohjalta tehtyjä ennusteita. Osa heistä saattaa olla sitä mieltä, että kyseessä on adaptaatio; suurin osa kuitenkin tunnistanee että kyse saattaa olla myös status- tai lahjakkuusmieltymyksen sivutuotteesta.

   Evoluutiopsykologeja toistuvasti syytetään siitä, että he näkevät adaptaatioita joka paikassa; kyse on kuitenkin hypoteeseista, ei adaptaatioiden julistamisesta. Parhaimmat adaptaatioväitteitä kohtaan esitetyt kritiikit ovat myös perinteisesti tulleet alan sisältä tai sen läheltä käyttäytymisgenetiikasta. Tämä on tietysti tilanne yleisemminkin: terävin ja pätevin kritiikki tulee tieteenalan sisältä, tieteellistä mainettaan ylläpitäviltä kollegoilta.

(Sivumennen sanoen kannattaa myös huomata, että ihmisnaaraat suosivat pariutumisessaan varakkaita koiraita muuallakin kuin vain Amerikassa. Jopa varakkaat naaraat suosivat heitä; Rakkauden evoluutiossa tosin tällekin mieltymykselle on annettu vaihtoehtoisia, epäadaptiivisia selityksiä, s. 330.)

Luonnon Tutkija 5/2005

Petter Portin: Geenikeskeistä käyttäytymisbiologiaa

Kommenttini:

Perinnöllisyystieteilijä Petter Portinin kirja-arviossa (Luonnon Tutkija 5/2005) on joitakin selviä Rakkauden evoluutioon liittyviä virheellisyyksiä, joita on syytä kommentoida melko perusteellisesti.

   Alussa Portin puuttuu joihinkin yllättäviin yksityiskohtiin. Hänen mielestään esimerkiksi kirjassa käytetty termi "markkina-arvo" on "trendikäs". Jos kyseinen "havainto" on tarkoitettu kritiikiksi, olisi ollut mukavaa tietää jokin korvaava termi. Portin ei tällaista kuitenkaan kerro. (Itse termi lienee levinnyt käyttöön seuraavasta artikkelista: Pawlowski, B. & Dunbar, R. I. M. 1999 Impact of market value on human mate choice decisions. Proceedings of the Royal Society of London, Series B, 266, 281-285).

   Adaptionistisesta ohjelmasta Portin kirjoittaa, että "sitä noudattava tutkija yrittää oivaltaa, millä tavoin esivanhempien kohtaamat ongelmat ja eliön tietyt ominaisuudet sopivat tarkoituksenmukaisesti yhteen." Tämä pitää paikkansa - asia ilmaistaan Rakkauden evoluutiossa juuri näillä sanoilla. Portin kuitenkin kärjistää, että "adaptationistisen ohjelman mukaan lähes kaikki biologisessa luonnossa havaittavat ilmiöt ovat tarkoituksenmukaisia adaptaatioita eli sopeutumia" ja jatkaa, että "ei tarvitse olla niin, että kaikki evoluution tulokset ovat adaptaatioita, sillä esimerkiksi yksilönkehityksen mekanismit sekä jo ennen tarkasteltavan lajin muodostumista edeltänyt evoluution historia asettavat rajoituksia."

   Sivutuotteet ovat evoluutiossa tärkeässä asemassa, kuten Portin aivan oikein huomauttaa. Mutta ne ovat tärkeässä asemassa myös Rakkauden evoluutiossa, kuten seuraava lyhennetty ote kirjan alkupuolelta (s. 30-31) kertoo:

"Sopeutumien ohella evolutiiviset prosessit tuottavat myös sivutuotteita ja kohinaa. Evoluution kolme tuotetta ovat siis seuraavat:

1. Sopeutumat ovat perittyjä ominaisuuksia, jotka syntyivät luonnonvalinnan kautta, koska ne auttoivat eloon jäämiseen ja lisääntymiseen liittyvien ongelmien ratkaisemisessa niiden evolutiivisen kehityksen aikana. Esimerkki: napanuora.

2. Sivutuotteet ovat ominaisuuksia, jotka eivät ratkaise sopeutumisongelmia, eikä niillä ole funktionaalista rakennetta: ne kulkevat sellaisten ominaisuuksien mukana, joilla on funktionaalinen rakenne, koska ne sattuvat liittymään noihin sopeutumiin. Esimerkki: napa.

3. Kohina koostuu satunnaisvaikutuksista, joita aiheuttavat esimerkiksi satunnaiset mutaatiot, äkilliset ja ennustamattomat ympäristömuutokset tai kehityksen aikana tapahtuvat satunnaisvaikutukset. Esimerkki: henkilön tietyn muotoinen napa."

Lisäksi lukuisten kirjassa esiteltyjen ominaisuuksien suhteen todetaan, että nykyiset tietomme eivät riitä päättämään sen enempää sivutuote- kuin adaptaatiohypoteesinkaan puolesta. Adaptionistinen ohjelma tai Rakkauden evoluutio eivät siis anna ymmärtää, että kaikki luonnossa havaitut ilmiöt olisivat sopeutumia. Adaptionistisen ohjelman noudattaminen on vain ainoa tapa selvittää, onko jokin piirre adaptaatio vai sivutuote jostakin toisesta adaptaatiosta.

   Portin jatkaa: "Tammisalo kirjoittaa, että evoluutiopsykologia ei ota huomioon fossiiliaineistoa eikä yksilönkehitystä." Tämä ei pidä paikkaansa. Kirjassa sanotaan, että adaptionistinen ohjelma "ei tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön kehittymiseen ja käyttäytymiseen, vaikka nämä tiedot usein auttavatkin adaptiivisten hypoteesien kehittämistä ja testaamista" (s. 36). Portinin sitaatti on siis täysin virheellinen. Toisaalla todetaan Portinin korostamasta yksilönkehityksestä, että "Lajihistoriallinen ja yksilöhistoriallinen selitys eivät kilpaile keskenään. Päinvastoin, ne täydentävät toisiaan..." (s. 59). Tämä seikka ei voi olla Portinille uutinen.

Portinin mukaan toinen lähtökohtani on se, "että ihmisen ominaisuudet olisivat kehittyneet pleistoseenikaudella noin 300 000 vuotta sitten vallinneessa evoluutioympäristössä." Kirjassa kuitenkin kritisoidaan juuri tuota näkemystä, kuten seuraavasta käy ilmi:

"Usein tätä termiä (evoluutioympäristö) käytetään hieman virheellisesti, ikään kuin se tarkoittaisi jotakin tiettyä aikaa ja paikkaa lajin historiassa. -- Monet ominaisuudet, kuten vaikkapa nelikammioinen sydän, kehittyivät jo miljoonia vuosia aikaisemmin" (s. 37).

Missään ei myöskään mainita lukemaa 300 000 vuotta sitten. Lisäksi kirjassa todetaan, että suuri osa ihmisen parinvalintaan liittyvistä käyttäytymispiirteistä lienee peräisin ajalta ennen kuin ihmiseen ja simpansseihin johtaneet kehityslinjat erkanivat (s. 53). (Portin myös virheellisesti kuvittelee, että evoluutiopsykologista lähtökohtaa voitaisiin kritisoida sillä, että ihmisen aivojen evoluutio jatkuu yhä.)

   Portin jatkaa, että "kun on puhe käyttäytymispiirteistä voimme esittää vain arvauksia siitä, millainen tuo muinainen evoluutioympäristö on ollut." Tämäkin seikka tulee esille pitkin Rakkauden evoluutiota. Toisaalta, kuten kirjassa todetaan, on selvää, että ihmisen lajityypillisten ominaisuuksien evoluutioympäristöstä tiedetään hyvin paljon: "siellä on vallinnut painovoima, siellä on ollut auringonvaloa, happea, kasveja, eläimiä... siellä ei ollut autoja, liikennevaloja, televisioita, sähköpostia tai tekstiviestejä. Siellä oli saalistajia, saaliita, kasvitoksiineja... Mutta ennen kaikkea läsnä oli muita ihmisiä: koiraita, naaraita, lapsia, vanhuksia, vanhempia, veljiä, siskoja, serkkuja, puolisoita, kilpailijoita, ystäviä..." (s. 333). Jälkimmäisten seikkojen aiheuttamat valintapaineet ovat kutakuinkin samoja nykyään.

   Lisäksi voidaan perustellusti päätellä, että "useimmat yhteisöt perustuivat pitkälti sukulaisuuteen, että lapsikuolleisuus oli nykyistä korkeampi, että koiraalla oli fyysiset mahdollisuudet saada elämänsä aikana enemmän jälkeläisiä kuin naaraalla, että sukukypsyyden saavuttaminen vei yli kymmenen vuotta ja vaati valtavan satsauksen vanhemmilta ja että isät eivät olleet yhtä varmoja isyydestään kuin äidit olivat äitiydestään" (s. 334). Samoin on huomattava, että evoluutiopsykologit tutkivat nykyihmistä, eivät niinkään esivanhempiamme tai heidän elinolosuhteitaan. Toisin sanoen evoluutiopsykologiset hypoteesit testataan nykyihmisillä, joiden oletetaan olevan psykologiselta varustukseltaan melko samanlaisia kuin pleistoseenikauden metsästäjä-keräilijöiden.

   Seuraavaksi Portin käy käsiksi suurempaan teemaan, tällä kertaa antaen vain hieman yksinkertaistetun kuvan kirjan sisällöstä. Hänen mukaansa, jos luonnonvalinnan yksikkönä pidetään geeniä, "ei itse sukupuolisuuden syntyä voida selittää muuten kuin kehäpäätelmällä, joka kirjan sivulla 81 esiintyy seuraavassa muodossa: ’Mikäli suvullista lisääntymistä aiheuttavat geenit hyötyvät suvullisesta lisääntymisestä, on se - - riittävä selitys suvullisen lisääntymisen olemassaololle'."

   Tämä "kehäpäätelmäosio" menee kokonaisuudessaan kuitenkin seuraavasti:

"Seksin selittäminen on joka tapauksessa ollut biologeille ongelmallista. Seksi nimittäin väkisinkin laimentaa omien geenien pitoisuutta jälkeläisissä. Näin ollen suvullinen lisääntyminen tuntuu olevan pahasti ristiriidassa sen väitteen kanssa, että geenit saisivat aikaan ominaisuuksia, jotka edesauttavat näiden geenien leviämistä. Miten geenien puolittuminen muka voisi auttaa niiden leviämistä? Miksi muutoin ’itsekkäät’ geenit olisivat suostuneet tällaiseen? Richard Dawkins, eli itsekkään geenin vertauskuvan luoja, esittää, että kyse ei välttämättä ole ristiriidasta. Mikäli suvullista lisääntymistä aiheuttavat geenit hyötyvät suvullisesta lisääntymisestä, on se hänen mukaansa riittävä selitys suvullisen lisääntymisen olemassaololle. Mitään tautipainetta ei siis välttämättä tarvita. Dawkinsin mielestä on suhteellisen epäolennaista, hyödyttääkö seksi yksilön muita geenejä vai ei: ’Itsekkään geenin näkökulmasta suvullinen lisääntyminen ei sittenkään ole kovin kummallista’. Dawkins myöntää, että tämä päätelmä on vaarallisen lähellä kehäpäätelmää: geenin itsekkyyden aiheuttamaa ’ongelmaa’ yritetään selittää samaisella geenin itsekkyydellä. Suvullisen lisääntymisen olemassaolo on siinä siis ennakkoehto päättelyketjulle, jonka ansiosta geeniä pidetään luonnonvalinnan yksikkönä. Dawkins saattaa olla oikeassa siinä, että tästä kehäpäätelmästä voidaan päästä irti, mutta tämä kirja ei ole oikea paikka sen pohtimiseen" (s. 80-1).

   Toisin sanoen, Portin virheellisesti esittää Dawkinsin kieltämättä ongelmallisen kannan suoraan kirjani kantana, mikä siis on virheellinen sitaatti.

   Arvionsa lopussa Portin väittää, että "Jyrkästi geenikeskeinen näkökulma johtaa siihen, että esimerkiksi sukupuolten välillä nähdään enimmäkseen vain evolutiivisia konflikteja" ja että "Evoluutiopsykologialle olisi eduksi, jos se ottaisi enemmän huomioon eliöyksilöiden - myös eri sukupuolta edustavien - välillä vallitsevan yhteistyön." Portinille ei kuitenkaan voi olla uutinen, että evoluutiopsykologian ja sen "edeltäjän", sosiobiologian, suurimmat saavutukset ovat nimenomaan altruismin ja yhteistyön selittämisessä. Lisäksi on selvää, että evolutiiviselle ihmistutkimukselle ei niinkään ole eduksi se, että se huomioisi enemmän yhteistyötä, vaan se, että se selittäisi ihmisen käyttäytymistä mahdollisimman totuudenmukaisesti, olipa kyse mistä piirteestä tahansa.

   Vastaavana esimerkkinä toimii samassa lehdessä (Luonnon Tutkija 5/2005) esitelty Heikki Helanterän väitöskirja, joka käsitteli Formica-suvun muurahaisten lisääntymiskonflikteja. Väitöksen tiivistelmässä sanotaan seuraavasti: ”Muurahaispesissä on siis käynnissä lisääntymiskonflikti: työläiset munivat munia, mutta toiset työläiset tuhoavat nämä munat.” Odotan mielenkiinnolla, miten Portin puuttuu tähän epäkohtaan; biologiallehan olisi eduksi, että se ottaisi enemmän huomioon työläisten välisen yhteistyön.

   Usein yhteistyötä korostavilta jääkin huomaamatta, että itse asiassa se on vain strategia kilpailussa menestymiseen. Yhteistyökäyttäytymisen on siis lisättävä yksilön kokonaiskelpoisuutta, jotta se voisi lajille kehittyä. Toisin sanoen, tämänkin piirteen taustalla on tuo vanha vihtahousu, ”geenin itsekkyys”. Se, että konfliktien ja yhteistyön huomioiminen eivät sulje toisiaan pois, selviää erityisen hyvin, kun pohditaan kirjani kenties tärkeintä aihetta, parisuhteeseen kuuluvaa uhrautuvaa avuliaisuutta.

   Mitä siis tapahtuisi, jos pariskunnan osapuolet olisivat aina uskollisia toisilleen, eivät koskaan suosisi sukulaisiaan ja kuolisivat aina samaan aikaan? Voimme jopa kuvitella lajin, jossa jokainen muodostunut pari siirtyy autiolle saarelle kasvattamaan jälkeläisiään. Tällaisella lajilla puolisoiden geneettiset intressit olisivat yhteneviä, paketoituina yhteisiin lapsiin. Evoluutio tuskin kuitenkaan loisi heille täydellisen romanttista, seksuaalista ja toverillista rakkautta. Perustelu selviää seuraavasta pitkähköstä otteesta, joka on lempikohtiani Rakkauden evoluutiossa:

   "Kumppaneiden suhde... kehittyisi muistuttamaan saman organismin solujen välistä suhdetta, joilla myös geneettiset intressit ovat identtisiä. Mutta sydänsolujen ei tietenkään tarvitse rakastua maksasoluihin toimiakseen harmonisesti. Samoin kävisi autiosaaren pariskunnilla. Tällaisen lajin kannattaisi esimerkiksi harrastaa seksiä vain lisääntymistarkoituksessa: miksi tuhlata siihen energiaa? Seksi ei tuottaisi sen enempää mielihyvää kuin muukaan lisääntymisfysiologia, kuten vaikkapa sukusolujen muodostumien tai hormonien vapautuminen... Ei olisi rakkautta, koska ei olisi vaihtoehtoisia kumppaneita valittavana, ja koska rakastuminen olisi suunnatonta tuhlausta. Rakastaisit kumppaniasi kirjaimellisesti kuten itseäsi, mutta juju onkin juuri tässä: et oikeasti rakasta itseäsi, paitsi vertauskuvallisesti; sinä olet itse. Te kaksi olisitte, ainakin evoluution silmin, yhtä lihaa, ja suhdettanne määräisi tahdoton fysiologia... Saattaisit tuntea kipua, kun kumppanisi saa haavan, mutta kaikki ne tunteet, joita meillä on kumppaniamme kohtaan, jotka tekevät suhteesta niin suurenmoisen kun se sujuu hyvin (ja tuskaisan kun se sujuu huonosti) eivät olisi koskaan kehittyneet. Vaikka lajilla olisi ollut tällaisia tunteita silloin, kun ne omaksuivat tämän elämäntavan, valinta karsisi niitä yhtä varmasti kuin valinta karsii luolassa elävien kalojen silmiä, koska niistä on vain haittaa eikä ollenkaan hyötyä. Ilman kilpakumppaneita ei siis olisi rakkautta. Sängyssä ei koskaan ole vain kahta ihmistä" (s. 191).

   Portin jatkaa samasta aiheesta: "Evoluutiopsykologialle tuskin on myöskään hyödyksi tekijän edustama psykologian ja muiden yhteiskuntatieteiden vähättely." Rakkauden evoluutiossa analysoidaan tärkeimmät asiaan liittyvät tunteet, rakkaus, mustasukkaisuus sekä seksuaalinen inho ja häveliäisyys varsin perinpohjaisesti, kukin omassa luvussaan. Nämä tunteet kuuluvat taatusti psykologian alaan, samoin kuin osiot, joissa käsitellään havaintopsykologiaan ja päätöksentekoon liittyviä ominaisuuksia. Lisäksi, kuten kirjassa todetaan, "siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa" (s. 355).

   Kymmenet kirjallisuusviitteistä ovat myös peräisin yhteiskuntatieteilijöiltä, joten väite heidänkään vähättelystä ei pidä paikkaansa. Biologiaa käsitteleväksi kirjaksi Rakkauden evoluutiossa on poikkeuksellisen runsaasti yhteiskuntatieteitä, historiaa, antropologiaa ja jopa otteita kaunokirjallisuudesta. Sekin ainoa kohta, jossa Portin myöntää olevansa kirjan kanssa (kutakuinkin) samaa mieltä, on puutteellinen: "Yksiavioisuuden Tammisalo - varmaan aivan oikein - katsoo kehittyneen, koska ihmisellä molemmat sukupuolet osallistuvat pitkäaikaisesti jälkeläisten hoitoon." Kirjan sivuilla 45-46, 65, 193 ja 450-451 pohditaan kuitenkin muitakin vaihtoehtoja ihmisen yksiavioisuudelle, esim. mustasukkaisuuden ja muiden sosiaalisten paineiden mahdollista vaikutusta.

   Loppupäätelmänä on todettava, että vaikuttaa siltä kuin Portin olisi joko lukenut kirjan äärimmäisen huolimattomasti tai sitten hän pyrkisi esittämään sen mahdollisimman huonossa valossa. En yritä arvioida, kumpi vaihtoehto on todennäköisempi tai onko kenties kyse näiden yhteisvaikutuksesta. Se kirja-arviossa oli positiivista, että siinä ei enää harrastettu sitä 1970-luvulta peräisin olevaa käyttäytymistieteitä ja evolutiivista ihmistutkimusta haitannutta marxilaista biologiakritiikkiä, jossa esitetään arvioita tutkijoiden poliittisista motiiveista.

Psykologia 1/2006 (s. 85-86) Jussi Viitala: Rakkauden biologiset perusteet:

Mistä kauneus koostuu? Onko se vain hyvistä geeneistä todistavaa piirteiden ja ruumiinrakenteen symmetriaa ja piirteiden keskiarvoisuutta? Vai kumpi on tärkeämpää, saada jälkeläiselle hyviä geenejä vai yhteensopivia geenejä. Vai etsimmekö paria valitessamme materiaalista hyvää ja arvostettua yhteiskunnallista asemaa? Ovatko valintaperusteet samoja miehillä ja naisilla? Millaiset emootiot valintaa ohjaavat. Ovatko ne kulttuurin luomia vai yleisinhimillisiä tai jopa yleiseläinmaailmallisia? Mistä kumpuaa mustasukkaisuus ja pettäminen? Onko raiskaus adaptiivista?Näihin ja moniin muihin ihmisen lisääntymiseen liittyviin kysymyksiin, Tammisalo etsii vastauksia evoluutiopsykologian näkökulmasta. Kaikkia kysymyksiä ei teoksen laajuuden vuoksi mitenkään voi tässä edes mainita. Hän nojaa hyvin suurelta osin evoluutiopsykologian, eläinten käyttäytymistieteen ja evoluutiopsykologian kirjallisuuteen, mutta osoittaa tuntevansa kirjallisuutta laajasti myös muilta aloilta.
Tammisalo on kirjaansa varten käynyt läpi kunnioitettavan määrän kirjallisuutta ja käsittelee aiheensa perusteellisesti. Niinpä kirja on melkoisen mittava teos. Aihepiiristä kiinnostuneille ja sitä jossain määrin tunteville kirjan perusteellisuus on mukaansa tempaavaa. Tämä sen suurin vahvuus on ehkä myös sen suurin heikkous. Aihetta ensi kertaa tutkivalle seikkaperäisyys ja perusteellisuus voi tehdä lukukokemuksesta raskaan urakan, vaikka aihe näyttää kaikkia ihmisiä kiinnostavan. Lukemista helpottaa Tammisalon sujuva kieli ja monet esimerkit.
Tammisalon esitys on miellyttävän viileätä. Hän ottaa esille erilaisia käsityksiä ja tutkimuksen historiallisia vaiheita ja antaa siten lukijallekin mahdollisuuden arvioida asioita. Vain yhdessä kohdassa kirjoittajan posket alkavat selvästi hehkua, kun hän kirjoittaa evoluutiopsykologisten selitysten saamasta arvostelusta. Tämä on toki hyvin ymmärrettävää, sillä arvostelu on ollut pääasiassa tunteenomaista pitäytymistä vanhoissa asenteissa eikä ole useinkaan perustunut tieteelliseen argumentaatioon.
Tammisalo on tehnyt merkittävän tietopaketin, joka on hyvin Tieto-Finlandia -ehdokkuutensa ansainnut. Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä valinnan lopputulosta, mutta pidän Tammisalolle peukkuja.

Rakkauden evoluutiosta löytyneitä virheitä:

s. 101 (Singh ja Bronstad 1998) pitää olla (2001)

s. 137 tavuviiva puuttuu MO-NESTI

s. 177 "Marjo Matikaisen" pitää olla "Marjut Lukkarisen"

s. 224 (Ford & Beach 1951) pitää olla (1969)

s. 253 lainausmerkki liikaa

s. 268 lainausmerkki liikaa

s. 271 tavuviiva puuttuu KAU-NEUS

s. 424 "David Hume" pitää olla "Adam Smith"

s. 487 Viitteessä Soler ym. "attracftiveness" pitää olla "attractiveness"

s. 495 Hume, David viittaus sivulle 424 pois.

s. 497 hakusana "mitokondrio" omalle riville

s. 497 hakusana "metsästäjä-keräilijät" omalle riville

Eugeniikasta

Viime viikolla lueskelin eugeniikan historiaa käsitteleviä kirjoja. Etenkin 1920-luvun Yhdysvalloissa ihmisrodun jalostukseen tähtäävät pyrkimykset olivat tieteilijöiden parissa valtavirtaa. Tässä esitellään joitakin argumentteja, miksi eugeniikka ei toimi(nut).

Eugeniikka-liike pyrki poistamaan vähämielisyydestä (feeble-mindedness) johtuvat sosiaaliset ongelmat jalostuksen avulla. Tietynlaisten ihmisten lisääntymistä siis piti suosia ja tietynlaisilta lisääntyminen piti kieltää. Tavoitteessa on helposti nähtävissä ainakin kaksi virhepäätelmää.

Ensinnäkin peritty vähämielisyys tai -älyisyys on mitätön tekijä sosiaalisten ongelmien taustalla. Tämä kävi ilmi viimeistään 1930-luvun suuren talouslaman myötä. Kun suuri osa rikkaista äkkiä siirtyi köyhien ja apua tarvitsevien joukkoon, sitä ei enää voinut laittaa perinnöllisyyden syyksi. Taloudelliset voimat ohittivat vähämielisyyden.

Toinen erhe on tietysti se, että vähämielisyyttä on monenlaista. Sen taustat ovat geneettisesti monimuotoisia ja sen ilmenemistä on vaikea ennustaa. Tällaisten ominaisuuksien poistaminen voi tuskin onnistua jalostuksen avulla. Ainakaan paritteluiden vahtiminen ei riitä, vaan tarvittaisiin kohdunaikaista geenitutkimusta. Lisäksi on mahdotonta sanoa, milloin vähämielisyyden aste ja haitat ovat niin vakavia, jotta pakkotoimenpiteet olisivat oikeutettuja.

Eugeniikka-liike perusteli kantojaan myös kotieläimillä. Niiden ominaisuudethan on jalostettu tuottamaan hyötyjä ihmiskunnalle. Eikö sama voisi päteä ihmiseen itseensä? Argumentin ongelma on se, että vaikka pitkälle jalostettu lypsylehmä tuottaa ihmiselle suuria määriä ravintoa, eläimenä lehmä on varsin epäonnistunut. Lypsylehmä vaatii jatkuvaa hoitoa ja luonnossa se ei selviäisi kuin hetken omillaan. Tämänkaltainen lopputulos tuskin miellyttäisi ihmisjalostuksen ystäviä.

Kaiken lisäksi pisimmälle jalostettujen kotieläinrotujen kohdalla joudutaan usein lisäämään eriperintäisyyttä eli yksilöitä pitää parittaa kauemmas oman suvun ulkopuolelle. Sukulinjat nimittäin heikkenevät, jos homotsygotian annetaan jalostuksessa kasvaa liikaa. Erirotuisten tai joskus jopa erilajisten yksiöiden jälkeläisten suurempi elinvoima tunnetaan nimellä ”hybrid vigour”. Se on täysin vastoin eugeniikan ajatuksia, joista osaa voidaankin verrata sukurutsan tai rotuhygienian kannustamiseen. Riittävä geneettinen vaihtelu on edellytys lajin evolutiiviselle menestymiselle.

Eugeniikkaa voidaan kritisoida myös ajatuksesta, että tuhat neroa olisi parempi kuin yksi. Nerouden arvo kun on usein juuri sen harvinaisuudessa. Mitä maailma tekisi tuhansilla Beethoveneilla – jos sellaiset lahjakkuudet olisi jotenkin mahdollista seuloa esiin?