Miksi ihmiset uskovat uskomiseen?

Oheinen vastineeni ilmestyi Skeptikko 4/2024 -lehdessä (jossa oli myös kaksi muuta kirjoitustani: kirja-arvio ja huomioita kirja-arviosta).
 
           * * *

Kiitän Otto Pellistä ystävällisestä vastineesta. Sen perusteella sanomani pitää edelleen paikkansa: uskonnot pystyvät taidokkaalla propagandalla johdattelemaan ihmisiä pois johdonmukaisuudesta.
 
Pellinen näyttää Tuomas Enbusken tavoin hyväksyvän todisteet uskontoa kannattelevien tunteiden evolutiivisesta alkuperästä. Enbuske jopa totesi kirjoituksestani, että ”totta joka sana”.
 
Pätevien selitysten ja todisteiden oheen he kuitenkin sekoittavat mystisismiä ja esoteriaa, tai kristinuskon termein armoa ja pyhyyttä. He toimivat niin siitä huolimatta, että heillä ei ole näyttöä korkeammista armahtavista voimista. Niinpä he joutuvat uskomaan uskomiseensa. Tämä on tietysti inhimillistä, ja toisinaan myös anteeksiannettavaa – mutta skeptistä tai loogista se ei ole.
 
Pellinen esittää, että varhaisella kristinuskolla oli myönteisiä vaikutuksia tieteen kehittymiseen ja kenties jopa homojen asemaan. Skeptisismille tällä ei ole merkitystä. Olipa uskonnoilla millaisia vaikutuksia tahansa, se ei tee uskovaisten esittämistä väitteistä tosia. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut. Galilein ja muiden luonnontieteilijöiden vainoamisia on tässä yhteydessä oikeastaan turha edes mainita.
 
Se, että nykykristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin, on siis totuuden kannalta sivuseikka. Sametin alle kannattaa silti vilkaista. Siellä on laskelmoivan, avokätisesti rahoitetun ja inhimillisiä heikkouksia hyväksikäyttävän organisaation rautanyrkki. Holtittomat sepustukset taruolentojen tahdonvapaudesta eivät tätä seikkaa muuta.
 
Kristinuskoa puolusteleva Areiopagi-verkkojulkaisu, jossa Pellinen on samaan tapaan söhlinyt yhteen luonnontiedettä ja raamatullisuuksia, olisi taikauskomyönteisyytensä puolesta Huuhaa-palkinnon arvoinen.

Evoluutio ja armojargon

Kristillisyys on pukeutunut samettihansikkaisiin. Niiden alta löytyy laskelmoivan organisaation rautanyrkki. Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä.

Enbuske anoo armoa – liittyy pitkään jonoon
 
Tuomas Enbusken haastattelu oli mielenkiintoinen ja valaiseva (Skeptikko 2/2024). Enbuske kokee – tai ainakin väittää kokevansa – että hän on jumaluskonsa kautta saanut armon. Hänen mukaansa ”oleellista on se, että emme pelastu teoillamme, vaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”.

Tällaiseen kokemus- ja tunneperäisyyteen ei skeptikolla ole nokan koputtamista. Mielenrauhaa ja armollisuutta ei muutenkaan ole maailmassa liikaa. Haluan kuitenkin valottaa, mistä armokokemus ja usko omaan uskomiseen tulevat.

USKONNOILLE ON LUONNOLLISIA SELITYKSIÄ

Uskontojen olemassaololle on monenlaisia luonnollisia selityksiä. Ensinnäkin uskonto itsessään on selitys. Kun esivanhempamme uskoivat korkeampiin voimiin, he saivat selityksen luonnonilmiöille, vaikkapa unille ja ukkoselle. Se, että selitys perustui mielikuvitukseen, ei edeltäjiämme haitannut. 

Uskontoihin liittyy myös rituaaleja ja seuraleikkejä. Sellaisia kaltaisemme laumaeläin ei voi vastustaa. Usein rituaalien kivuliaisuus ja epärationaalisuus vain voimistavat yksilön uskoa. Emme myöskään luonnostaan, ilman koulutusta, osaa haluta todisteita tai ymmärrä, mikä on kunnollinen todiste.

Uskontoja voidaan selittää myös niiden synnyttämällä yhteenkuuluvuudentunteella ja lauman tuomalla suojalla. Uskontojen moraalisäännöt ja käytöskoodit ovatkin perinteisesti suosineet kanssauskovia muunuskoisten kustannuksella, usein karmivin seurauksin.

Toisenlainen selitys perustuu siihen, että uskontojen teesejä ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Miten esimerkiksi kumoaisit seuraavan väitteen? Kuun takana asuu kaikkivoipa miniatyyrikahvipannu, joka päästää paratiisiin ne, joilla on homoseksuaalisia kokemuksia.

IHMINEN LOI JUMALAN OMAKSI KUVAKSEEN

Enbusken korostama armo on uskonnon selityksistä psykologisesti kiinnostavin. Uskonnot ovat tarinoita ihmeteoista: jumalhahmot rikkovat painovoimaa ja muita fysiikan lakeja, he tuovat sotaonnea, he ihmeparantavat sairaita ja niin edelleen. Olennaista on, että jumalat eivät kuitenkaan riko intuitiivista käsitystämme psykologiasta ja ihmisluonnosta.

Jumalillakin on siis haluja ja toiveita. Usein he tuntevat koko inhimillisten tunteiden kirjon. Tämä on ratkaiseva seikka kristinuskon armokokemuksessa. Tärkeimpiä ovat katumuksen ja anteeksiannon tunteet.

Nämä kaksi emootiota ovat evolutiivisesti kehittyneet havaitsemaan yhteistyön hyötyjä. Läpi lajihistorian ihmisten oli helpompi puolustautua petoja ja vihollisia vastaan yhdessä. Yhdessä heidän oli myös helpompi löytää ruokaa, valmistaa asumuksia ja hoitaa lapsia. Luonnonvalinta suosi yksilöitä, jotka auttoivat toinen toisiaan ja sitoutuivat yhteistyökumppaneihinsa tunteellisesti.

Toisinaan kävi niin, että joku petti luottamuksen. Pettäjä saattoi laistaa velvollisuutensa tai vetää itsekkäästi välistä. Tällaiselle ihmiselle vihoiteltiin, ja usein häntä myös rankaistiin. Ja joskus hänet suljettiin kokonaan yhteistyön ulkopuolelle.

Tällöin välistävetäjän kannatti osoittaa katumusta ja vannoa sitoutumistaan. Ryhmän ulkopuolella eläminen oli yksinkertaisesti liian vaikeaa. Ja koska yhteistyö ja avunanto olivat niin hyödyllisiä, muiden kannatti antaa katuvalle välistävetäjälle anteeksi.

Evoluutio antoi ihmiselle nämä kaksi tunnetta – katumuksen omasta hairahtumisesta ja anteeksiannon kaverin hairahtumisesta – jotta molempia hyödyttävä yhteistyö voisi jatkua.

Nämä moraalitunteet ovat läheisessä yhteydessä uskonnollisiin kokemuksiin. Etenkin kristillisyydessä ruokitaan yksilön kokemusta, että hän on tehnyt väärin ja että hän on huono ja syntinen. Uskonnollisen kokemuksen tärkeimpiä elementtejä on kirpoaminen tästä syyllisyyden tunteesta: yksilö kokee saavansa korkeammalta taholta pahuutensa anteeksi. Armo, autuus ja kumbaya valtaavat mielen.

Nykyaikaisen uskontopsykologian isänä tunnettu William James (1902/1981) kirjoittaa:

Kääntyminen, uudestisyntyminen, armon vastaanottaminen, uskonnon kokeminen, varmuuteen pääseminen ja monet muut ilmaisut merkitsevät sitä vähitellen tai äkillisesti tapahtuvaa prosessia, joka johtaa tähän asti jakaantuneen, tietoisesti väärässä olevan alemmuudentuntoisen, onnettoman minuuden ehjäksi, tietoisesti aidoksi, paremmaksi, onnelliseksi minuudeksi seurauksena hänen lujemmasta otteestaan uskonnollisiin realiteetteihin. Tätä kääntyminen merkitsee yleisesti käsitettynä riippumatta siitä uskommeko, että tuollaisen moraalisen muutoksen saa aikaan Jumalan välitön toiminta, vai emmekö usko.

Kristinuskossa tällaiseen pahasta vapautumiseen liittyy ajatus perisynnistä. Jos jokainen ihminen on syntymästään asti paha, kuten perisyntioppi kertoo, voi anteeksiannon tunteen saada vain, jos muistaa riittävän usein uskoa, anoa armoa ja vakuuttaa nöyryyttään. Eli koska kaikki ihmiset ovat perisyntiopin mukaan luonnostaan vihan lapsia ja sekä perisynnin että omien syntiensä painamia, jokin syvästi emotionaalinen välittäjä on välttämätön.

Käytännössä koko kristillinen teologia armoineen ja kuolemanjälkeisine palkintoineen perustuu siihen, että jumalhahmolle on kuviteltu yleisinhimillisiä moraalitunteita, suuttumusta ja anteeksiantoa (ks. Sarmaja 2006).
 
JUMALA EI VOI OLLA ARMELIAS JA KAIKKIVALTIAS
 
Harva uskova myöntää olevansa edellä kuvattujen evolutiivisesti kehittyneiden tunteiden vietävissä. Tällöin uskova on heikolla pohjalla, etenkin jos hän haluaa vastata kysymykseen, miksi jumala sallii pahan tapahtumisen. Jos jumala kerran on armelias ja kaikkivaltias, eikö hän voisi estää pahaa tapahtumasta?
 
Persialainen Omar Ibn Khayam esitti samankaltaisia kysymyksiä jo 1000-luvun alussa:

Sinä olet, Jumala, tiellemme tuhat lankeemusta valmistanut. Tahdotko meidät kirota, jos tartumme ansaan, jonka sinä itse olet virittänyt? Jos syntinen olen, olen sitä ainoastaan sinun kauttasi. Sanotko sitä synniksi, jos kohtalo johtaa minut tielle romahduksen, jonka sinä edeltä käsin olet määrännyt. (teoksesta Lampén 1923)

Ilkka Pyysiäinen (2010) kirjoittaa samassa hengessä mutta roisimmin:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu, kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti.

Pahuuteen ja kaikkivoipuuteen liittyvät perustelut eivät vakuuta kaikkia. He kokevat, että heidän uskonsa asuu jossakin erillisessä poterossaan eikä täten ole enää heidän omassa hallinnassaan. Enbuskekin puhuu tästä. Automaatin tavoin uskova uskoo uskomiseen. Hänet on taidokkaasti johdateltu pois johdonmukaisuudesta.

Mikäli uskova ei tällä tavoin toimisi, hän joutuisi myöntämään, että jumala ei ole armollinen kaikkivaltias. Uskova toisin sanoen on pakotettu hyväksymään, että jumala ei halunnut tehdä ihmisestä täydellistä eikä edes hyvää. Sen sijaan jumala halusi luoda ihmisen, joka on kuin pieni lapsi: ”itsekeskeinen, osaamaton, hetken mielijohteesta toimiva, pelokas ja epäluotettava”, kuten Pyysiäinen toteaa.

Juuri tällainen keskenkasvuinen ihminen tarvitsee armonlahjan, ja juuri tällaista ihmistä uskonto ja kirkko tarvitsevat – ja ne ovat tätä keskenkasvuisuutta oppineet tuottamaan. Se, että uskova uskoo koko kehollaan ja identiteetillään, ei ole todiste yliluonnollisesta armosta vaan siitä, että uskonnolliset tarinat ovat kehittyneet viekoittelevammiksi. Kyse on uskonnon ja uskonnollisten instituutioiden evoluutiosta.

Armokokemus taas ei todista yksilölle tai yhteiskunnalle koituvista hyödyistä. Sen sijaan ”armoonlankeemus” kertoo uskonnollisten laitosten yliotteesta. Jos kirkollisten instituutioiden johtajat eivät viljelisi viettelevää armopuhetta, heitä pidettäisiin pelkkinä puoskareina. Ei ole yllättävää, että kristinuskon jumala antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, että yksilö ei armoa ja anteeksiantoa kaipaa.

ANTIUSKOLLE ON PERUSTEITA

On huomattava, että edellä selitetään armoväitteiden ja -kokemusten evolutiivista alkuperää. Kyse ei siis ole uskonnon vastustamisesta tai jonkin jumaluuksien vastaisen uskomuksen levittämisestä. Sellaiseenkin toki olisi hyviä perusteita: uskontojen houkuttelevuuden takia jonkinlainen anti- tai vastausko saattaa olla ainoa tapa, jolla uskomusjärjestelmät voidaan tehdä näkyviksi ja jolla niiden eteneminen voidaan pysäyttää.

Miksi usko ja uskonnot sitten pitäisi pysäyttää? Jos niistä kerran saa armonlahjan? Vastaus on yksinkertainen: uskonnot aiheuttavat niin paljon muutakin. Ne ensinnäkin opettavat tyytymään tietämättömyyteen. Uskonnot siis toimivat skeptikon tavoitteita – totuutta ja rationalismia – vastaan.

Uskontojen nimissä myös lietsotaan pelkoa ja vihaa. Lähihistoria on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskovat ovat uskonnollaan perustelleet huonoa käytöstään, vaikkapa homoseksuaalien ja vääräuskoisten syrjintää tai sukupuolisen tasa-arvon vastustamista.

Päätelmä kuuluu: kristinusko on kehittynyt valjastamaan ihmisen lajityypilliset emootiot omaan käyttöönsä. Skeptisismi ja rationalismi eivät tällaista hyväksytyksi tulemisen ja varmuuden tunnetta pysty tarjoamaan; onhan skeptikon oltava aina valmis muuttamaan kantaansa. Skeptikolta on silti lupa odottaa varoituksensanoja: jos et piittaa todisteista armokysymyksessä, tukahdutat inhimillistä ja moraalista kehittymistä.

KIRJALLISUUS

Lampen, E. (1923): Gloria – Kokoelma kansojen pyhiä kirjoituksia. Otava. Helsinki.

Pyysiäinen, I. (2010): Jumalaa ei ole. Vastapaino. Tampere.

Sarmaja, H: (2006): Kärsimys ja syntien sovitus. Yhteiskuntapolitiikka. 4/2006: 341–360.

Sananvapaus, rakastettuni

Tuskin maltan odottaa, uusin kirjani tulee painosta noin viikon päästä.

Teoksen nimi: Sananvapaus, rakastettuni. Kustantaja Terra Cognita, sivuja 264. Ohessa sisällysluettelo kutakuinkin lopullisessa muodossaan.

   1 Johdanto

OSA 1
Totuus, sensuuri ja itsesensuuri

   2 Sananvapaus on totuuden puolella
   3 Tapaus David Hume
   4 Sananvapaus on muutakin kuin sensuurin puutetta
         Laatikko 1: Mikä keskusteluilmapiiri?
         Laatikko 2: Sananvapautta amerikkalaisittain

OSA 2
Hyviä ja huonoja perusteita rajoittaa sananvapautta

   5 Ilmaisua ei tule turhaan kahlita
   6 Työsuhde rajoittaa sananvapautta
   7 Markkinointisäädökset rajoittavat sananvapautta – tapaus Ruohonjuuri
         Laatikko 3: Mainonta ja porno on moraalitonta?
   8 Epäpäteviä perusteluita sananvapautta vastaan
      8.1 ”Haluat manipuloida vapaasti”
      8.2 ”Haluat huudella rasistisia solvauksia”
      8.3 ”Haluat hiljentää vastapuolen”
         Laatikko 4: Saako psykiatri arvioida vallanpitäjää?
   9 Sananvapaus ja sosiaalinen media
         Laatikko 5: Sananvapautta diktatuurissa?
         Laatikko 6: Valvontakapitalismi

OSA 3
Opetus ja tiede

   10 Sananvapaus ja opetus
   11 Sananvapaus ja tieteellinen totuudentavoittelu
         Laatikko 7: Ihmisryhmien erilaisuuden ei tarvitse olla tabu
         Laatikko 8: Journalismi ja ryhmäerot
 
OSA 4
Sananvapaus ja uskonto
 
   12 Salman Rushdie ja holokaustin kiistäminen
   13 Flemming Rose ja Muhammed
         Laatikko 9: Kenan Malik suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 10: OIC:n reaktio kritiikkiin
         Laatikko 11: Muhammedin piirtokiellosta
   14 Islam ja ilmaisunvapaus – kolme kirjaa suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 12: Vähemmistön pilkkaamista vai uskomusjärjestelmän kriittistä arviointia?
   15 Päivi Räsänen ja kiihotussyyte
       15.1 Kun kakku on vain kakku
         Laatikko 13: Mitä puhujan tulee tietää?
   16 Tapaus woke
      16.1. Marja Sannikan woke-lähetys
      16.2 Neuvostoterrori ja woke
      16.3 Woke-kapitalismin nousu
         Laatikko 14: Parveileva woke
      16.4. Woke ja mitätöintikulttuuri
      16.5 Pienen vähemmistön suuri valta
   17 Liberalismin paradoksi
 
OSA 5
Päätelmiä
 
   18 Uskon sananvapauteen, mutta...   
         Laatikko 15: Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys
         Laatikko 16: Sananvapauden historiasta Suomessa
   19 Entä jos joku kiihottuu?
   20 Sananvastuu ei ole katoamassa
         Laatikko 17: Huoli digiteknologiasta saattaa olla turha
 
Kiitokset
Kirjallisuus

Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?

Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 

Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.

Wokeen liittyvää
kirjallisuutta

Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.

Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.

Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 

Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?

Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!

Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.

Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?

Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.

Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.

Onko muita suomalaisia esimerkkejä?

Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”

Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.

Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.

Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.

Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.

Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?

Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.

Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.

Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.

Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?

Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.

Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.

Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?

Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.

Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.

Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.

Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.

Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.

Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.

Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.

                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0

 

 

Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.

Ääriajattelusta ja sen ehkäisemisestä

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 1/2020 -lehdessä (aavistuksen lyhennettynä).

Ääriajattelun tarkkakorvainen selonteko

Berger, J. M. (2019): Ekstremismi. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita. Helsinki.

Mikä on ekstremismiä? Se, että liikennevalotolppiin on Helsingissä liimattu tarroja, joissa on nyrkin kuva ja teksti ”make racists afraid again”? Tai oliko se ekstremismiä, kun Charles Darwin kirjoitti suositussa matkakirjassaan 1830-luvulla, että orjuuden ylläpito saa hänen verensä kiehumaan? Vai onko koko ekstremismi -termi mielekäs? Itselle vastakkaisia näkemyksiähän on läpi historian mustamaalattu niiden äärimmäisyyden perusteella.

Ääriliikkeiden tutkija J. M. Bergerin mukaan termi on tärkeä ja ansaitsee tulla huolella määritellyksi. Tätä hän perustelee nimenomaan sillä, että termiä käytetään niin huolettomasti: ”Ekstremismin monimutkaisuus riivaa nyt kaikkea keskustelua, ja tilannetta pahentaa inhimillinen taipumus kehystää poliittiset erimielisyydet ekstremismiin.” Erityisesti sosiaalisessa mediassa ihmiset lokeroivat erimielisiä ääripäihin (ja yllättävästi myös itseään) – usein koko nuoruutensa innolla.

Berger aloittaa ekstremismin määrittelemisen ihmislajia vanhemmasta ”me vastaan ne” -ajattelusta, siis sisäryhmän ja ulkoryhmän erojen korostumisesta. Sellaisenaan määritelmä on luonnollisesti epämääräinen. Ei esimerkiksi ole ilmeistä, mitä Bergerin ilmaus ryhmäerojen ”valtava vahvistuminen” tarkoittaa. Vihreiden nuorten ja Perussuomalaisten nuorten ero koetaan usein valtavaksi, mutta ryhmiä tuskin silti on mieltä nimittää ekstremistisiksi. Kyseisten ryhmien jäsenet esimerkiksi kykenevät rauhanomaiseen (vaikkakin usein tunteikkaaseen) mielipiteenvaihtoon. Jopa Antifa-ryhmittymän ja Suomen Sisun jäsenet pystyvät vuoropuheluun.

Ekstremismin määritelmään tarvitaan siis muutakin kuin ääripäähän lokeroiminen ja lokeroituminen. Bergerin mukaan olennainen lisäedellytys on, että identiteettikollektiivilla on kirjallisesti muotoiltu oikeutus olemassaololleen. Ilman jonkinlaista tekstinarratiivia kyse on Bergerin mukaan vain yksittäisistä ekstremisteistä, ei ekstremismistä: ”Liike ei voi omaksua ideologiaa ellei tai ennen kuin se on siirtynyt tekstiin.”

Bergerin määritelmä ei siis lähde liikkeelle väkivallasta. Hän päinvastoin kirjoittaa, etteivät väkivalta ja ekstremismi ole suorassa yhteydessä:

Väkivalta ei aina ole ekstremististä eivätkä kaikki ekstremistit ole väkivaltaisia. Monissa rikoksissa ja sodissa väkivallalla edistetään tai suojellaan yksilön tai ryhmän etuja, esimerkkeinä liikevoiton turvaaminen tai oikeutettu itsepuolustus. Vaikka ekstremistisillä tuntemuksilla ja rikoksilla ja sodalla on usein peittymä, pelkkä väkivalta ei ole luonnostaan ekstremististä.

Bergerin mukaan edes terrorismi ei väistämättä ole ekstremismiä:

Terrorismi on taktiikka, mutta ekstremismi on uskomusjärjestelmä. Ekstremistiset liikkeet ovat usein pieniä, joten niillä on usein motiivi omaksua epäsymmetrinen taktiikka, esimerkiksi terrorismi. Kun ekstremistit todella käyttävät terroria, he yleensä luovat ideologisia oikeutuksia päätöksensä tueksi. Monet ekstremistit kuitenkin välttävät terrorismia eivätkä kaikki terrorismia taktiikkana käyttävät ole välttämättä ekstremistejä.

Berger jatkaa, että väkivallalle annetut ideologiset oikeutukset ovat usein vain ohuelti naamioituja tekosyitä silkalle vallanhimolle tai väkivallan ihannoinnille.

Edellä mainittujen tarkennusten jälkeen Berger lopulta lisää määritelmään väkivaltaisuuden: ”Ektremismi tarkoittaa uskomusta, että sisäryhmän menestystä ei voida erottaa ulkoryhmään kohdistuvan väkivallan tarpeesta.” Bergerille ekstremismi siis edellyttää, että väkivaltainen toiminta koetaan olennaiseksi osaksi oman ryhmän menestymistä. Väkivallaksi Berger tosin laskee myös sanalliset hyökkäykset ja erottelevan käyttäytymisen. Tämä sanojen ja väkivallan sekoittaminen jossakin määrin vesittää hänen pohdintaansa.

Kirjan suurin puute on tuoreiden esimerkkien vähäisyys. Olisi ollut kiinnostava kuulla Bergerin ajatuksia esimerkiksi siitä, ovatko Yhdysvaltain yliopistokampuksilla tapahtuneet viimeaikaiset keskustelu- ja luentotilaisuuksien häiritsemiset ja niitä seuranneet tilaisuuksien peruuttamiset ekstremismiä. Berger kirjoittaa, että ekstremististen liikkeiden strategia on ahdistelemalla (sanallisesti, vandalismilla yms.) pelotella ulkoryhmää ja ”estää sitä osallistumasta yhteiskunnalliseen toimintaan”. Tällä kriteerillä luennoitsijoiden ja luentotilaisuuksien häiritseminen olisi aitoa ekstremismiä. Samalla kriteerillä myös burka- tai niqab -huntujen suosiminen olisi ekstremismiä. Estäväthän hunnut naisten täysipainoisen osallistumisen yhteiskuntaan.

Kiinnostavinta kirjassa on pohdinta ekstremismiä ruokkivan radikalisoitumisen syistä – vaikka helpompaa näyttääkin olevan sen kertominen, mistä radikalisoituminen ei johdu. Takana ei ensinnäkään ole yhteiskunnallisia rakenteita, joiden merkitys Bergerin mukaan on kumottu toistuvasti. Myöskään matalaa koulutustasoa ei voida syyttää radikalisoitumisesta. Esimerkiksi jihadistitaistelijoita koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että heidän keskimääräinen koulutustasonsa oli huomattavasti keskiarvoväestöä korkeampi. (Sama pätee luonnollisesti yliopistokampusten aktivisteihin.) Berger toteaakin, että eri puolilla maailmaa miljardit ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa elämässään ja yhteisöissään rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, sortoa, erottelua, työttömyyttä ja muunlaisia ongelmia, mutta silti vain pieni murto-osa kärsijöistä päätyy ekstremismiin.

Uskonnosta Berger toteaa vastaavasti, että minkä tahansa uskonnon opinkappaleet voidaan kääntää radikalisoitumisen välineiksi, jopa silloin, kun keskeiset kappaleet puhuvat väkivaltaa vastaan. Rauhanomaisuudestaan tunnetut buddhalaisetkin ovat käyttäneet väkivaltaa. Berger ei toki silti vähättele uskonnon merkitystä vaan perään huomauttaa, että ”uskonnollisille ekstremisteille pyhät kirjoitukset ja uskomukset ovat informaation lähteitä ja niillä määritellään sisäryhmän ja ulkoryhmän identiteetit”.

Ekstremistin tunnistaminen etukäteen on joka tapauksessa haastavaa. Bergerin mukaan ideologiksi tai uskovaksi muuttuminen ja ekstremistiryhmään liittyminen ovat viime kädessä yksilöllisiä matkoja, joista on lähes yhtä monta muunnosta kuin matkaan lähteneitä. Useimmitenhan emme osaa aukottomasti selittää edes sitä, miten itse päädyimme uskomuksiimme. Miten siis voitaisiin olettaa, että osaisimme ennustaa muiden käyttäytymistä? Ainutkertaisten tekojen selitykset ovat lähes aina saavuttamattomissa, ja yksittäistapahtumalle ei voida laskea todennäköisyyttä.

Bergerin mukaan radikalisoitumispolkuja kannattaa kuitenkin koettaa jälkikäteen seurata. Tutkimus tukee kahta radikalisoitumisen päälähdettä. Ensimmäinen on se, että yksilö alkaa nähdä muut kollektivistisen identiteetin kautta. Berger puhuu tässä yhteydessä kategorisoinnista ja lainaa tunnettua sosiaalipsykologia: ”Kun kategorisoimme jonkun ihmisen ryhmän jäseneksi, annamme hänelle ryhmän prototyyppisiä piirteitä ja katsomme ryhmää prototyypin linssillä. Emme näe heitä ainutlaatuisina yksilöinä, vaan enemmän tai vähemmän prototyyppisinä ryhmän jäseninä, jota prosessia sanotaan depersonalisoinniksi.” (Minuakin on depersonalisoitu esimerkiksi antifeministiksi vain siksi, että olen kritisoinut joitakin nykyfeminismin suuntauksia.)

Toinen radikalisoitumisen lähde on Bergerin mukaan vallitsevien olojen mureneminen ja epävarmuuden lisääntyminen. Tämäkään seikka ei silti auta ennustamaan, kuka radikalisoituu. Kokonaiset väestöt voivat yllättäen kohdata musertavaa epävarmuutta, mutta harva silti päätyy ekstremismiin. Berger joutuukin epämääräisesti toteamaan, että taloudellisen ympäristön yhtäkkiset hajottavat muutokset saattavat luoda epävarmuutta, joka pahentaa sisäryhmän ja ulkoryhmän välisiä jännitteitä. 

Parhaiten epävarmuus näyttää toisin sanoen selittävän yksilötason toimintaa, ei niinkään ekstremististä liikehdintää sinänsä. Näin Berger: 

Epävarmuus selittää osaltaan niiden yksilöiden toimintaa, jotka tarttuvat terrorismiin ja ekstremismiin, erityisesti niin sanottujen yksinäisten susien, joiden elämässä on ollut usein traumaattinen status quon murtuminen (kuten työpaikan tai vanhemman menetys) ennen väkivaltaan siirtymistä.

Tällaisen jälkiviisastelun mielekkyyttä vähentää se, että vaikka tuntisimme radikalisoitumisprosessin pääpiirteet, yritykset puuttua prosessiin saattavat epäonnistua ja työntää yksilöä yhä syvemmälle ekstremismiin. Hyvää tarkoittavat toimethan usein tuottavat juuri päinvastaisia vaikutuksia kuin oli toivottu. Tämä saattaa päteä valtiotasolla asti. Esimerkiksi Tunisian demokratisoitumisprosessin onnistumista on selitetty sillä, että ulkovallat eivät olleet siinä aktiivisina taustavaikuttajina.

Pienistä puutteistaan huolimatta Bergerin kirja on tärkeä päänavaus ekstremismin tutkimisessa. Teos ei kerro, miten ekstremismiä tai ekstremismitorjunnan tahattomia sivuvaikutuksia saadaan hillittyä, mutta kirjan empiirinen taustavire ja huolelliset analyysit ovat taatusti oikea suunta. Nykyisillä datankäsittely- ja valvontamenetelmillä jälkiviisaus saattaa jopa vielä muuttua toimivaksi ennaltaehkäisyksi. Eri kysymys sitten on, mitä ekstremismiriskin pienentäminen saa maksaa. Millaisen riskin kanssa ihmiset siis haluavat elää? Tai keiden oikeuksia ja vapauksia kansalaiset ovat valmiita rajoittamaan?

Onko uskonto aivopesua?

Kirjallisuuden ohella Helsingin kirjamessuilla on aina ollut muutakin tarjontaa. Tänä vuonna mukana oli muun muassa Ahmadiyya-muslimiyhteisö. En muutoin olisi heidän messupaikallaan tullut käyneeksi, mutta kustantajani Terra Cognitan piste oli sitä vastapäätä. (Aiemmin Terra Cognita on ollut Ursan, Tiedekirjan ja muiden tietokustantajien vieressä, jonne se luonnollisesti kuuluu. Nyt se jostakin syystä oli sijoitettu niistä erilleen.)

 

Kävin juttelemassa Ahmadiyyan edustajien kanssa ja sain mukaani joitakin The Review of Religions -lehtiä (julkaistu vuodesta 1902). Nimensä perusteella tämä ulkoasultaan laadukas lehti pyrkii ymmärtämään – ehkä jopa selittämään – uskontoja. Vilkaisukin kuitenkin riittää paljastamaan julkaisun ajavan islamilaista taantumuksellisuutta.

Omien sanojensa mukaan Ahmadiyya-yhteisö korostaa rauhanomaisuutta ja löyhästi tulkiten jopa yksilön omaa tahtoa – tai ainakin miehen tahtoa. Esimerkiksi profeetta Muhammedin lapsivaimovalintaa pidetään oikeutettuna seuraavin perustein (korostukset lisätty):

In actuality, this was the purpose of the Holy Prophet in bringing her to his home at such a young age, so that he could train her from a tender age according to his wishes, and she could receive the longest possible opportunity to remain in his company; so that she could be made fit for the sensitive and magnificent work which fell upon the wife a law-giving Prophet.

Menneisyydessä harjoitettuja tapoja on useimmiten turha arvostella, mutta tässä tapauksessa kyse ei ole vain menneisyydestä: moni nykymuslimi väittää pitävänsä Muhammedin toimintaa moitteettomana ja tavoiteltavana. Maininta lapsivaimon muokkaamisesta aviomiehen toiveiden mukaiseksi ei myöskään ole yksittäistapaus. Kaikissa lukemissani lehden numeroissa kannatettiin näkemyksiä, jotka ovat ristiriidassa länsimaissa vallitsevien oikeus- ja tasa-arvokäsitysten kanssa.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan lehden esseetä "Aivopesevätkö uskonnolliset vanhemmat lapsiaan?". Kuten edellä kävi ilmi, kysymys voisi myös kuulua, aivopesevätkö aviomiehet lapsivaimojaan.

Aloitetaan aivopesu -termistä. On melko ilmeistä, että uskontokriitikot käyttävät tätä vanhentunutta ilmaisua sen provokatiivisuuden vuoksi. Vielä ilmeisempää on, että uskontoihin kuuluu käytäntöjä, jotka tekevät termistä jossakin määrin perustellun. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa sitä, miksi lapsilla on tapana omaksua vanhempiensa harjoittama uskonto.

Lehti vastustaa aivopesuajatusta viidellä eri perustelulla. Ensimmäinen kohta on tutuin: ”Me kaikki kasvatamme lapsemme uskomustemme mukaan, myös ateistit.” 

Tässä kohdin kirjoittaja jopa lainaa Richard Dawkinsia ja toteaa perään, että ”jos Dawkins kasvattaa lapsensa uskomaan, että luonnolliset prosessit voivat selittää kaikki ilmiöt, minulla on oikeus kasvattaa lapseni uskomaan, että näin ei ole.”

 

Sivuutetaan tässä se, että ateismi ei ole uskomusjärjestelmä vaan jumaluskon puutetta. Katsotaan sen sijaan lausunnon väitettä naturalismista. Siihen sisältyy eräs paradoksi. On nimittäin niin, että jotta jotakin ilmiötä voitaisiin kutsua yliluonnolliseksi, tieteen pitäisi pystyä toteamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää luonnollisten prosessien ja mekanismien avulla. Vasta tällöin kyse olisi aidosti yliluonnollisesta ilmiöstä. Mutta jotta tällainen päätelmä voitaisiin jostakin ilmiöstä tehdä, siitä pitäisi tietää kaikki. Tämä taas tarkoittaisi, että kyse ei enää olisikaan yliluonnollisuudesta; ilmiöhän tunnetaan jo läpikotaisin. 

Yliluonnollinen asuu siis vain ja ainoastaan tietämättömyydessä – ja juuri siihen tiivistyy uskonnollisen ja uskonnottoman kasvatuksen ero. Molemmissa myönnetään, että tiede ei tiedä kaikkea, mutta vain toisessa tietämättömyys halutaan korvata uskonnollisella – siis mielikuvitukseen ja johdatteluun perustuvalla – varmuudella. Tämä uskonnollinen varmuus tarkoittaa avoimen, kriittisen ja rationaalisen mielen sulkemista pois tietyistä kysymyksistä, aivan kuten ”aivopesussa” on tapana. (Naturalismista on myös muistettava sen takana oleva todistusaineisto, esimerkiksi se, että luonnon monimuotoisuus ja eliöiden sopeutuminen ympäristöönsä eivät tarvitse luojaa. Luonnolliset prosessit riittivät ja riittävät evoluutiolle.)

Kakkosperustelu ei ole yhtä ennustettava: ”Vanhemmat toivovat sydämessään lapsensa parasta.” 

Argumentti vanhempien hyväntahtoisuudesta on niin kehno, että se kääntyy itseään vastaan. Perustelu on käytännössä sen myöntämistä, että vanhemmat ainoastaan uskovat toimivansa lapsensa hyväksi. Ikävimpiäkin uskontoon liittyviä perinteitä, vaikkapa lasten sukuelinten leikkauttamista*, toki yleensä jatketaan hyvää tarkoittaen ja omaan hyväsydämisyyteen uskoen. Hyvät tarkoitusperät eivät kuitenkaan poista sitä seikkaa, että ainakin tyttöjen sukuelimiin kajoamisessa on usein kyse vaarallisesta ja kivuliaasta toimenpiteestä, joka kurjistaa ja rajoittaa naisen loppuelämää. Argumentti olisikin pätevämpi, jos se olisi muodossa ”vanhemmat toivovat järjellään lapsensa parasta”. Miksi puolustelua ei esitetä tässä muodossa?

Kolmas kohta olisi hupaisa, jos se ei olisi niin selvää harhaanjohtamista: ”Islam tukee uskonvapautta.” 

Puolustelun tragikoomisuus tulee islaminuskoisten suhtautumisesta uskosta luopumiseen. Esimerkiksi Pew-tutkimuslaitoksen raportti muutaman vuoden takaa toteaa, että Etelä-Aasian muslimeista 76 prosenttia kannattaa uskonsa hylkäävän tappamista. Lähi-idässä samaa mieltä oli 56 prosenttia. Tässä kohdin on muistettava, että islam on maailman toiseksi suurin uskonto, ei mitään pienen aavikkoheimon törttöilyä. Islamiin myös liittyy ajatus oikeanlaisista talous- ja hallintojärjestelmistä, mikä vaikeuttaa uskonnonvapauden toteutumista. Tämä mittakaavakysymys kannattaa pitää mielessä.

Neljäs kohta kuuluu: ”Uskonnon ulkopuolella kasvattaminen tarkoittaa, että sinulle ei ole annettu mahdollisuutta valistuneeseen valintaan” (informed choice). 

Lausunto nojaa siihen monen kristitynkin hyväksymään ajatukseen, että usko on hyödyllistä ja että uskomisesta on hyvä olla omia kokemuksia. He uskovat uskomiseen, kuten Daniel Dennett asian muotoilee. Arkkipiispa Kari Mäkinen on esimerkiksi todennut, että ”uskonnollisiin kertomuksiin on mentävä sisään, jotta uskonnon olemusta voi ymmärtää”.

Ironisesti kyseinen perustelu voidaan kääntää sen väitteen puolustamiseksi, että uskonto on aivopesua. Tämä on helppo nähdä, jos puolustelu olisi kuulunut, että vasta kun sinut on aivopesty, tiedät, mitä aivopesu on. Tämä olisi paradoksi, sillä aivopesun tarkoitus on nimenomaan tehdä aivopesu huomaamattomaksi. Sama pätee uskonnolliseen kasvatukseen: sen eräs tarkoitus on saada yksilö huomaamattaan ajattelemaan, että ilman uskoa olen vajavainen ja ymmärtämätön. ”Pyhien” kirjoitusten ”totuuksista” on tunnetusti vaikea päästä pois, jos yksilö on niiden sisään herkässä iässä tai elämänvaiheessa johdateltu.

Viides ja viimeinen kohta on yllättävin: ”Jos uskonnollinen kasvatus tarkoittaa pysyvää indoktrinoitumista, ateisteja ei olisi olemassa.” 

Väite pitää paikkansa ainakin teknisesti. Aiemmin käytännössä kaikki ihmiset olivat uskovaisia, ja silti ateisteja on olemassa. Aivopesuväite ei kuitenkaan ole väite, että aivopesu kestää koko elämän. Kuten Dawkinsin esimerkki kertoo, indoktrinaatiosta on mahdollista irrottautua, ja yhä useampi onkin siihen ryhtynyt – varakkaiden uskonnollisten järjestöjen propagandasta huolimatta.

* Alaviite: Marja Tiilikainen kirjoittaa Arjen islam: Somalinaisten elämä Suomessa -kirjassa (2003) seuraavasti: ”Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu Koraanin opetuksiin, mutta islamilaisesta maailmasta voidaan kuitenkin löytää myös tyttöjen ympärileikkauksia, erityisesti niin kutsuttuja sunna-leikkauksia, puolustavia tulkintoja.” (Kyse on niin sanotuista haditheista, joiden autenttisuudesta ja tulkinnasta kiistellään.) Tiilikainen jatkaa leikkauksista: ”Somaliassa tyttöjen ympärileikkauksen voidaan katsoa uusintavan yhteisön kulttuurista ja etnistä identiteettiä ruumiiseen liittyvien merkkien ja merkitysten avulla. Ympärileikkaus on tärkeä osa somalityttöjen sosialisaatiota (muslimi)naisten maailmaan. Aud Tallen (1993) mukaan somalitytön ympärileikkaus on naisidentiteetin symboli, mutta samalla se vahvistaa tytön sidettä oman isänsä sukulinjaan. Tytön neitsyys vaikuttaa koko perheen statukseen ja ympärileikattu tytär säilyttää sukulinjansa puhtauden ja kunnian.”

   Wikipedian artikkelista löytyy maakohtaisia tietoja leikkausten yleisyydestä. Turistimaa Egyptin prosenttilukema lienee suomalaisille yllättävin.

                     * * *

Lehti paljastui myös 

kommunisminvastaiseksi 

ja varsin nationalistiseksi.

PS. Naisten ja miesten yhteiskunnallisesta segregaatiosta Review of Religions kirjoittaa yllättävän suorasukaisesti (korostus lisätty): "The Islamic concept of segregation is only to be understood in the context of measures to protect the sanctity of female chastity and the honour of women in society so that the dangers of violating these objectives are minimised." Jos "muslimit rauhan puolesta" (ja Kirjamessut) hyväksyvät tuonkaltaista sukupuoleen perustuvaa alistamista ja holhoamista, mitä voidaan odottaa vähemmän maltillisilta yhteisöiltä? Onko perusteltua sanoa, että islaminuskon yleistyminen on uhka lännessä saavutetulle tasa-arvolle?

PS 2. Rasistisesta ja sukupuolisesta syrjinnästä on huomattava seuraava seikka. Syrjinnästä tulee merkittävä ilmiö vain silloin, jos sitä tapahtuu huomattavan usein suhteessa mahdollisuuksiin, jolloin sitä olisi voinut tapahtua. Ja trendi (nouseva tai laskeva) syrjinnästä tulee vain, jos näiden kahden (syrjintätapaukset ja mahdollisuus syrjimiseen) suhde muuttuu ajan myötä. Sekä sukupuolisen että rasistisen syrjinnän suhteen trendi on (ainakin kantaväestön parissa) ollut laskeva jo vuosikymmeniä. On myös perusteltua sanoa, että ideologiana ja muodollisen politiikan alueella rotuun/etnisyyteen tai sukupuoleen perustuva syrjintä on länsidemokratioissa käytännössä kuollut.

   Nukahtamiseen ei silti ole varaa. Lännen on pidettävä huoli, että uskonnollinen fundamentalismi tai muunlainen autoritaarisuus eivät vaivihkaa heikennä lähtökohtien tasa-arvoa ja yksilönvapauksia turvaavia instituutioita. Olisikin toivottavaa, että länteen suuntautuvan siirtolaisuuden tärkeimpiä motiiveja olisi kunnioitus läntisiä yksilönoikeuksia ja tasa-arvoinstituutioita kohtaan.

                            * * *

PS 3. (To 12.12.2019)

Joulukuun kymmenes päivä sain sähköpostiviestin eräältä Ahmadiyya-yhteisön edustajalta, joka oli lukenut yllä olevan kirjoitukseni. Hän kutsui minut tammikuussa 2020 järjestettävään symposiumiin. "It will be honor for us if you would come and join us in the event." Symposiumin ohjelma koraaniresitaatioineen ei kuitenkaan vaikuta sellaiselta, että siellä olisi mahdollista edistää ihmisten tasaveroisuutta, yhteiskunnan maallistumista tai demokratiaa. Vastasin ystävällisesti ja pyrkien vuoropuheluun - toivoen, että perään tulee vielä neljäs jälkikirjoitus:

Dear Mr ..., Thank you for the invitation. I guess Your organization is AGAINST islamism & jihadism. But equally importantly, is Ahmadiyya also FOR equal rights for everybody (including gays & women) and FOR democratic culture? Whatever your views are in these issues, this symposium doesn’t seem fit for promoting them. Kind regards, OT

PS. If possible, I would like to hear what You think of some current social/political issues. And with Your kind permission, I would like to add Your thoughts as an afterword to my blog post. 

So, what do You think about the conversation that has been going on about letting the "ISIS-wives" come back to Finland?

And what do you make of recent polls suggesting that The Finns party (Perussuomalaiset) is by far the most popular party in Finland? 

About issues that are not as recent, what do you think about the Danish cartoons: should there be freedom to publish that kind of pictures, and if not, what would be proper punishment for publishing them? 

And lastly, what is the relationship between martyrdom and Ahmadiyya-organization? And Ahmadiyya and free market economy?