maanantai 29. helmikuuta 2016

Naisen turvattomuus ja miehen dominoivuus

Olen joitakin kertoja esittänyt, että olosuhteet, joissa nainen kokee turvattomuutta, saattaa saada hänet suosimaan isokokoista ja dominoivaa miestä kumppanina. Hypoteesi on myös saanut tukea alustavista tutkimuksista.

Vastikään osoitettiin, että naisen kokema turvattomuus (jota mitattiin eri olosuhteissa koetulla rikosten pelolla) on yhteydessä siihen, suosiiko hän dominoivia ja fyysisesti kookkaita miehiä. Yhteys oli olemassa riippumatta siitä, onko uhka todellinen (Ryder ym.2016). Artikkelin tiivistelmä loppuu seuraavasti:

Women who prefer physically formidable and dominant mates tend to feel more at risk of crime, regardless of the situational risk factors present.

Tässä tapauksessa kyse näyttää siis olevan naisen persoonatyypistä, ei niinkään koetuista olosuhteista. Niin tai näin, ongelma saattaa olla se, että fyysisyydellään dominoiva mies ei välttämättä ole naisen hyvinvoinnin/turvallisuuden kannalta paras mahdollinen kumppani. Toisaalta kaikilla naisilla ei luonnollisesti ole mahdollisuutta A) menestyneeseen älykkötyyppiin ja/tai B) asumiseen turvallisentuntuisella alueella. Elämä on jatkuvia kompromisseja.

Ryder, H., Maltby, J., Lovedeep, R., Jones, P. & Flowe, H. (2016): Women's fear of crime and preference for formidable mates: How specific are the underlying psychological mechanisms? Evolution and Human Behavior. Painossa.

PS. On mahdollista, että mikäli myös koiran valinta perustuu turvattomuudentunteeseen, siinä saattaa olla sama ongelma kuin miehen valinnassa: isokokoinen ja dominoiva koira ei välttämättä ole mukavin lemmikki. Aiheesta ei juuri ole tutkimusta, tässä kaksi nopealla internet-haulla löytynyttä mainintaa:

The study of 2000 dog owners also found that the lowest paid dog owners tend to be Great Dane lovers.

To simplify matters, they split the dog breeds into seven Kennel Club categories: gun dogs, such as the Lab or golden retriever; hound dogs, such as the greyhound; pastoral breeds, including German shepherds and collies; terriers, such as the Staffordshire bull terrier; toy breeds, including Chihuahuas; utility breeds, such as bulldogs; and working breeds, such as the Doberman.
The results revealed correlations between the type of dog and the owner's personality.  People who own pastoral or utility breeds are the most extroverted of any dog owners. Owners of gun dogs and toy dogs were most agreeable. The most emotionally stable people tended to own hounds, including beagles and Afghans. Toy dog owners were also the most open and imaginative bunch.


tiistai 9. helmikuuta 2016

Mitä ajatella kiropraktiikasta?

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen kuvitukseni) ilmestyy Skeptikko 2/2016 -lehdessä.

 - - -

Olen joitakin vuosia sitten kuullut epäilyksistä kiropraktiikan terveellisyyttä ja taustaoletuksia kohtaan. Vuoden 2015 lopulla lähestyin muutamaa kiropraktikkoa ja kiropraktiikkaa tarjoavaa yritystä. Halusin kuulopuheita perustellumman näkemyksen alasta.

Erään yrityksen sivulla todetaan, että kiropraktiikka ”on perinteistä lääketiedettä täydentävä hoitomuoto”. Mistä kiropraktiikassa siis on kyse, tuskin sentään uskomushoidosta? Ensimmäinen esiin tullut asia oli nimityksen epämääräisyys. Kuka tahansa saa kutsua itseään kiropraktikoksi, vain koulutettu kiropraktikko on luvanvarainen ja säädelty nimitys. Tosin ymmärtääkseni lähes kaikki Suomessa kiropraktiikkanimeä käyttävät tahot ovat tällä tavoin koulutettuja. Suomen kiropraktikot ovat saaneet noin viisi vuotta kestävän koulutuksensa lähinnä Briteissä tai Yhdysvalloissa. Suomessa kouluja ei ole.

Hoitomuotona kiropraktiikka on lähellä naprapatiaa ja osteopatiaa, joiden harjoittajat myös ovat Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston eli Valviran rekisteröimiä terveydenhoitoalan ammattilaisia. Suomessa naprapaatin koulutus tapahtuu Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa nelivuotisella linjalla ja osteopatiaa voi opiskella esimerkiksi Metropoliassa. Tässä suhteessa naprapaatti, osteopaatti ja koulutettu kiropraktikko siis eroavat ratkaisevasti vaikkapa kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoittajista; kolmella ensin mainitulla on pitkä koulutus ja vankka tietämys anatomiasta. Yhteistä näille kaikille on se, että suuri osa hoidosta on luettavissa jonkinlaiseksi hieronnaksi tai venyttämiseksi.

Kiropraktinen hoito on lähinnä käsin tehtävää nivelten ja erityisesti selkärangan manipulointia. Lisäksi hoitoon voi kuulua elämäntapoihin liittyviä ohjeita. Hoitojen alkuperäinen taustaoletus oli, että selkärangan toimintahäiriöt vaikuttavat kaikenlaiseen terveyteen. Ainakaan vahvassa muodossaan uskomuksella ei ole alan parissa enää kannatusta. Wikipedia (16.1.2016) kertoo, mihin brittikiropraktikot kyselytutkimuksen mukaan reilut kymmenen vuotta sitten uskoivat: 97 prosenttia uskoi kiropraktiikan auttavan selkäkipuihin, niska- ja käsikipuihin, iskiakseen ja jännityspäänsärkyyn. 95 prosenttia uskoi sen auttavan nivelongelmiin, 90 prosenttia migreeniin ja urheiluvammoihin. 63 prosenttia vastaajista uskoi kiropraktiikan auttavan koliikkiin ja kuukautisongelmiin ja 54 prosenttia ruuansulatusongelmiin. Pienempi osa uskoi hoidon auttavan muun muassa tinnitukseen, kasvukipuihin, Parkinsonin tautiin, epilepsiaan, masennukseen ja vuoteenkasteluun. Suomen kiropraktikkoliiton mukaan kiropraktiikalla voidaan hoitaa monenlaisia vaivoja, kuten selkä- ja niskakipua, huimausta, migreeniä, käsi- ja jalkavaivoja sekä puutumisen oireita.

On huomattava, että hoitajan uskomukset eivät suoraan vaikuta siihen, mihin mahdollinen hoitovaikutus perustuu. Tässä on jonkinlainen vastaavuus vaikkapa akupunktioon tai psykoanalyysiin. Molemmilla saattaa olla positiivisia vaikutuksia, mutta ne eivät tule kehon meridiaaneista tai oidipaalisten traumojen työstämisestä vaan jostakin aivan muusta. Samalla tavalla kiropraktiikan/naprapatian/osteopatian hoitovaikutukset eivät välttämättä tule siitä, mistä alan harjoittajat ajattelevat niiden tulevan.

Lähetin sattumanvaraisesti seitsemälle kiropraktiikkaa tarjoavalle henkilölle/taholle kysymyksen kyynärpääkivustani. Omasta sähköpostiosoitteestani lähetetyssä viestissä tuodaan esiin tarkoituksellisen korostuneita epäilyksiä hoitomuotoa kohtaan. Tarkoituksella en myöskään kysynyt selkävaivoistani vaan käsivaivasta, joka ei ole kiropraktisten hoitojen ydinaluetta. Sain vastauksen kaikilta, joille kysymyksen olin lähettänyt, osassa tosin vain pyydettiin puhelinnumeroa. Viestini kuului:

Tervehdys! Olisin kysynyt arviota mahdollisuuksistasi hoitaa kyynärpäässä olevaa kipua, kun vedän vastaotteella leukoja. Kyse lienee klassisesta golf-kyynärpäästä, mahdollisesti jonkinlaisesta tulehdustilasta. Yleensä kai kiropraktikko paneutuu selkälähtöisiin ongelmiin (ja tässä kohdin on pakko todeta, että en ole kovin luottavainen hoitoon usein liitettyihin mystisiin ja kliinisesti todentamattomiin elementteihin; en tosin tiedä, kuinka lähellä hoitonne tausta-ajatus on ”vaihtoehtoista” lääketiedettä), mutta ainakin nettisivuillanne mainitaan myös raajojen ongelmat. Yst OT

Minkälaisia vastaukset olivat? Kiropraktiikan ”vaihtoehtoisuus” kiellettiin seuraavasti:

- Kiropraktikkomme edustavat tiukasti tieteellistä linjaa, eivät vaihtoehtoista lääketiedettä ja ovat suorittaneet tutkintonsa yliopistoissa Englannissa.
- Hoitoni eivät kuitenkaan ole mitään mystiikkaa eikä myöskään vaihtoehtoista lääketiedettä.
- Koulutetun Kiropraktikon hoidossa ei juurikaan ole mystiikkaa ja mielelläni keskustelen myös tästä aiheesta. Yläraajojen hermotus tulee niskasta ja kovin usein, jos ei suoranaista traumaa ole kyseessä, sieltä löytyy myös spinaali komponentti.
- Mielenkiintoista, että olet ottanut yhteyttä minuun, jos käsityksesi ja luottamuksesi kiropraktiikkaan on niin värittynyt. Kiropraktiikka perustuu todennettuihin neurofysiologisiin toimintamalleihin, eikä siihen liity minkäänlaista mystistä elementtiä. En tiedä mihin perustat tiedon ”kliinisistä todentamattomista elementeistä”, mutta tiedoksesi voin todeta, että vain n. 15% lääketieteellisistä toimenpiteistä tehdään tutkitun tieteellisen tiedon perusteella (David Eddy M.D., Ph.D.  BMJ 1991 303:798). Viite on tosin vuodelta 1991, mutta tilanne ei ole paljon parempi nykyäänkään. Kiropraktisesta hoidosta ja sen tehokkuudesta löytyy hyviä tutkimuksia. Kiropraktiikalla pystytään usein korjaamaan hyvin nivelten toimintahäiriöitä, niin selässä kuin ääreisnivelissä.

Käsivamman hoidosta vastattiin muun muassa seuraavasti:

- Kyllä olet ymmärtänyt oikein että hoidamme muitakin kuin selkäongelmia. Monestikin toki esimerkiksi tenniskyynärpää saattaa liittyä vaikka niska ja yläselkä hermoperäisiin vaivoihin. Toki kuulostaa tuo sinun oireilusi hyvinkin klassiselta jos ainoastaan tai etenkin tulee leukoja vastaotteella tehdessä. Eli paikallista lihasongelmaa/tulehdusta varmasti kyseessä.
- Kyynärpäävaivat on usein aika hankalia hoidettavia ja tutkimukset ovat osoittaneet että useimmiten ”tennis- ja golfarin kyynärpää” eivät ole tulehduksen aiheuttamia. Tämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Jokainen henkilö on erilainen ja syy ongelmaan on usein tekniikkaan tai välineisiin liittyvä ja asiaan vaikuttaa onko kyseessä dominoiva puoli vai ei. Tehokkain hoito on useimmiten itsehoitoa – kunhan on selvitetty se syy ja ongelman alku. Mielelläni tutkin tuon kyynärpään mutta ehkä voisimme vaikka puhua puhelimessa asiasta ja jos pääsemme yhteisymmärrykseen niin varataan aika.
- Todennäköisesti kyseessä on lihasten kiinnityskohdan rasitusvamma. Vaikea sanoa näkemättä. Hoito varmaan kohdistuisi lihaksiin ja kyynärpään mekaniikkaan.
- Kyynärpääongelmat kuuluvat kiropraktiikalla hoidettaviin vaivoihin. Vastaanotolla pyritään selvittämään syyt kyynärpään kipuiluun, oli se sitten nivelalueen kipua tai lihaksiston hermotushäiriötä kyynärnivelen, olkanivelen tai esimerkiksi kaularangan alueella.

Vastauksista on pääteltävissä ero ”klassisiin” uskomushoitoihin. Joistakin vastauksista on rivien välistä jopa luettavissa epäilys, että varsinaisesta kiropraktiikasta ei olisi kyynärpäävaivaani apua. Kaupallisina tekijöinä kaikki toki olivat valmiita ottamaan minut tutkittavakseen. Ensikäynnin hinnaksi eräässä vastauksessa ilmoitettiin 80 euroa.

Yhteistä kaikille manipulaatiohoidoille on se, että niiden hoitotehosta on vähän tieteellisiä tutkimuksia, varsinkaan sellaisia, joissa eri hoitomuotoja olisi verrattu toisiinsa. Pienestä selvitystyöstäni on kuitenkin helppo päätellä, että koulutetun kiropraktikon hoitoa ei kannata lukea uskomushoitoihin. Jos manipulaatiohoidoissa yleisesti ottaen on jotakin epäilyttävää, se on joko 1) se, että hoitoa tarjotaan silloinkin, kun hoidon toimiminen on epätodennäköistä tai 2) joidenkin hoitajien usko oman erikoisalan tai omien hoitotapojen sopimisesta melkein mihin tahansa vaivaan. Tiedän esimerkiksi tapauksen, jossa osteopaatti yritti avata ”lukkoa” kipeästä kädestä – josta myöhemmässä kuvauksessa havaittiin, että siinä oli ollut murtuma. Toisaalta jotkut kiropraktikot, osteopaatit ja naprapaatit ovat läheisessä yhteydessä lääkäreihin ja toisinaan he myös lähettävät potilaita toinen toisilleen. Ja toki heillä on lääkäreitä asiakkainakin.

Tätä kirjoitusta varten varasin ajan kiropraktikon vastaanotolle. Selän ja kyynärpään sijasta toivoin hänen tutkivan jäykempää ja ajoittain vaivaavaa olkapäätäni (kyllä, ruumiini on lyhyen voimistelu-uran ja esiintyvänä akrobaattina toimimisen jäljiltä vanhojen vaurioiden museo). Kiropraktikko tarkasteli ensin niskan ja yläselän liikkuvuutta. Sitten hän pyöritteli olkapäätä eri suunnissa ja naksautteli kylkiasennossa yläselästä nikamia, joiden tienoilta kuulemma löytyi jäykkyyttä. Hoito kesti parikymmentä minuuttia ja jätti tyypillisen lämpimän tunteen siitä, että joku hetken aikaa paneutui vaivoihini. Tätä kirjoitettaessa, reilu vuorokausi käsittelyn jälkeen, nikamat ja olkapää lienevät jo normaaleissa, istumatyön tekijän uomissaan.

Loppupäätelmä: kehon manipulaatiohoitojen moninaisuus johtuu pikemminkin historiallisista syistä kuin hoitojen eroista. Jos nyt kehitettäisiin nivelten ja selän manuaalisia manipulointihoitoja, näin erillisiä ja asiakkaan kannalta haitallisia koulukuntia tuskin muodostettaisiin. Tai vähintäänkin kaikki toimisivat jonkin yleisen kattonimen, esimerkiksi fysioterapeuttisen manuaaliterapian alla, kenties tiiviimmässä yhteistyössä erikoislääkäreiden kanssa.

PS. Tässä kolme kirjaa, joita olen viime aikoina lukenut. Leikkikirjoista ilmeni muun muassa se, että verrattuna suomalaiseen kulttuuriin joissakin yhteisöissä (esim. Markiisisaarilla Polynesiassa) aikuiset puuttuvat varsin vähän lasten leikkeihin. Vapaasti kirmaavissa lapsilaumoissa elämä näyttää olevan/olleen myös julmempaa ja alttiimpaa toisten lasten ilkeyksille kuin vaikkapa lastentarhaympäristössä. (Toisaalta juuri olosuhteiden vapaus on saattanut estää systemaattista kiusaamista.)
   Rintamakarkuruudesta kertovassa kirjassa (Deserter, 2013) taas oli koskettavia kertomuksia sotilaiden kohtaloista toisessa maailmansodassa. Brittikarkureita oli noin 100 000 ja amerikkalaisia noin 50 000. Heistä yksi teloitettiin, muita rankaistiin lähinnä pakkotyöllä. Wikipedian mukaan saksalaiset karkurit olivat kovaonnisempia: ”...of the Germans who deserted the Wehrmacht, 15 000 men were executed.” Venäläisistä Wikissä kerrotaan seuraavasti: ”During World War II, the Soviets executed 158 000 soldiers for desertion.”


perjantai 29. tammikuuta 2016

Syrjintä ja sukupuolierot tieteessä

Alla on 13 väitettä. Kahdeksan ensimmäistä koskee sukupuolieroja ja loput viisi koskee sukupuolten välistä tasa-arvoa. Pyydän lukijaa arvioimaan väitteiden todenperäisyyttä ja niiden mahdollista yhteyttä toisiinsa. Osa väitteistä on mahdollista todentaa helposti, osassa joudutaan turvautumaan valistuneeseen arvailuun ja osa on arvoväittämiä, joiden paikkansapitävyyteen tieteellä ei ole sanottavaa. Lopuksi pohdi pohjoismaisen tiedekentän sisällä tapahtuvan sukupuolisen syrjinnän merkitystä tiedeuran valinnassa. Tässä kirjoituksessa otetaan kantaa ainoastaan kahteen viimeiseen väitteeseen.

Väite 1: Miesten ja naisten välillä on perimästä/hormoneista johtuvia keskimääräisiä eroja, joita kasvu-/elinympäristö joko pienentää tai suurentaa.

Väite 2: Osa synnynnäisistä sukupuolieroista näkyy miesten ja naisten erilaisissa ajattelutavoissa ja erilaisessa tunne-elämässä.

Väite 3: Naiset ovat keskimäärin miehiä sovinnollisempia siten, että keskiarvomies saa sovinnollisuudessa alemman tuloksen kuin 70 prosenttia naisista.

Väite 4: Naiset ovat keskimäärin miehiä turvallisuushakuisempia.

Väite 5: Naiset ovat keskimäärin uskonnollisempia kuin miehet. Naiset myös rukoilevat enemmän ja käyvät useammin jumalanpalveluksissa. Suomessa on 150 000 enemmän uskontokuntiin kuulumatonta miestä kuin naista.

Väite 6: Naiset ovat keskimäärin miehiä empaattisempia, ja miehet ovat keskimäärin naisia kiinnostuneempia systeemeistä ja järjestelmistä.

Väite 7: Naisten ajattelu on keskimäärin intuitiivisempaa kuin miehillä.

Väite 8: Monien ominaisuuksien suhteen miehissä on enemmän ääripäitä. Keskiarvo voi olla sama, mutta hajontaa voi toisessa sukupuolessa olla enemmän. On viitteitä siitä, että sukupuolen sisäisen vaihtelun määrä on erilainen miehillä ja naisilla esimerkiksi kognitiivisessa kyvykkyydessä. Ainakin miehillä on enemmän kognitiivisia kykyjä alentavia kehityshäiriöitä/oireyhtymiä.

Väite 9: Yhteiskunta ei hyödynnä A) naisten B) miesten kaikkea älyllistä potentiaalia.

Väite 10: On tieteen kannalta suuri ongelma, että A) naisten B) miesten älylliset kyvyt ovat vajaakäytössä.

Väite 11: On tasa-arvon kannalta suuri ongelma, että tiede ei pysty käyttämään A) naisten B) miesten koko älyllistä potentiaalia.

Väite 12: Tiedemaailmassa harjoitetun sukupuolisen syrjinnän takia naiset ovat aliedustettuina fysiikan, matematiikan ja insinööritieteiden huipulla. Syrjinnän johdosta he myös saavat näillä aloilla miehiä vähemmän palkkaa.

Daniel Kahnemanin kirja
 
kertoo, millä tavoin ihmiset
 – miehet ja naiset – ovat
liiallisen itsevarmoja ja
luottavat liikaa intuitioihinsa
(väite 7).
Väite 13: Väitteissä 3–8 mainitut keskimääräiset erot miesten ja naisten persoonallisuuksissa, uskonnollisuudessa ja ajattelutavoissa eivät oikeuta väitteessä 12 mainittua syrjintää.

Olen samaa mieltä viimeisen väitteen kanssa: yksilöihin tulee suhtautua yksilöinä, ei jonkin ryhmän edustajina tai ryhmän keskiarvojen perusteella. Olen kuitenkin eri mieltä väitteen 12 kanssa. Yliopistollinen syrjintä ei enää ole merkittävä syy, miksi naisia ja miehiä ei päädy yhtä paljon teknisten ja matemaattisten alojen huipulle. Perustan väitteeni muun muassa seuraavaan artikkeliin: Ceci, S., Ginther, D., Kahn, S. & Williams, W. (2014): Women in Academic Science: A Changing Landscape. Psychological Science. Vol 15(3): 75–141. Tässä joitakin otteita (korostukset lisätty):

Importantly, of those who obtain doctorates in math-intensive fields, men and women entering the professoriate have equivalent access to tenure-track academic jobs in science, and they persist and are remunerated at comparable rates......invitations to interview for tenure-track positions in math-intensive fields—as well as actual employment offers—reveal that female PhD applicants fare at least as well as their male counterparts in math-intensive fields. Along these same lines, our analyses reveal that manuscript reviewing and grant funding are gender neutral: Male and female authors and principal investigators are equally likely to have their manuscripts accepted by journal editors and their grants funded, with only very occasional exceptions. There are no compelling sex differences in hours worked or average citations per publication, but there is an overall male advantage in productivity...
We conclude by suggesting that although in the past, gender discrimination was an important cause of women’s underrepresentation in scientific academic careers, this claim has continued to be invoked after it has ceased being a valid cause of women’s underrepresentation in math-intensive fields. Consequently, current barriers to women’s full participation in mathematically intensive academic science fields are rooted in pre-college factors and the subsequent likelihood of majoring in these fields, and future research should focus on these barriers rather than misdirecting attention toward historical barriers that no longer account for women’s underrepresentation in academic science.

(Katso myös aiempi yleisönosastokirjoitukseni, jossa esitetään syitä, miksi naisten saavutukset tieteissä ovat historiallisesti olleet vähäisempiä kuin miehillä. Ja vastineeni kirjoituksen saamaan palautteeseen. Lue lisäksi aihetta sivuava kirjoitukseni sukupuolieroista taikauskossa.)

Miksi laadin edellä olevat 13 melko irrallista väitettä? Yksi syy on viimeisen vuoden aikana länsimaissa yleistynyt islamlähtöinen naisvihamielisyys. Toivon, ettei muslimimisogynian kanssa tarvitse palata tasa-arvoneuvotteluissa taaksepäin. Tarkoitus ei ole asettaa vastakkain A) tiedemaailmassa taannoin tavattua syrjintää ja B) uskonnollisiin asenteisiin perustuvaa ihmisoikeuksien polkemista, mutta mittakaavaero ilmiöiden välillä on syytä tiedostaa.

Sivuhuomautus: Oikeus kritisoida ajattelutapoja komiikan keinoin tai etenkin faktoihin perustuen on sivistysvaltiossa vahvempi kuin jonkin ryhmän oikeus olla loukkaantumatta tai yksilön oikeus hyvään itsetuntoon. (Ks. myös kirjoitukseni uskonnosta ja siirtolaisuudesta.) 

Toinen syy väiteluetteloon on pyrkimykseni herättää ajatuksia ryhmäkohtaisten keskiarvojen käyttämisestä päätöksenteossa. Edellä esitettiin, että yksilökohtaisia päätöksiä ei tule perustaa keskiarvoihin. Tämä on järkevä päämäärä ja edellytys tasa-arvolle. Asia on helppo ymmärtää, kun katsoo naisia teknisillä aloilla. Kaikki naiset eivät ole kiinnostuneita hoiva-ammateista ja vain pieni osa on irrationaalisia huuhailijoita. Heille, joilla on kiinnostusta ja kompetenssia insinööritieteisiin, tulee taata alalle yhtäläinen mahdollisuus sukupuolesta riippumatta.

On kuitenkin tilanteita, joissa yksilöä koskevia päätöksiä joudutaan tekemään sen perusteella, että joitakin ominaisuuksia voidaan ennustaa tilastollisesti. Aina tätä ei edes pidetä moraalittomana. Päätöksentekoon voidaan väistämättä käyttää rajallinen määrä aikaa ja muita resursseja, ja kattavinkaan taustatyö ei ennusta yksilön käyttäytymistä sataprosenttisesti. Joskus virheellisistä päätöksistä myös koituu suuria kustannuksia. Siksi yksilöä tarkastellaan aina jonkinlaisten stereotypioiden perusteella. Yhteiskunnan tehtävä on sitten tapauskohtaisesti päättää, milloin tällainen syrjintä on oikeutettua. James R. Flynn kirjoittaa:

Oletetaan, että leskirouva tarvitsee hyvää tuottoa vuokraamastaan huoneesta. Hänellä on kaksi hakijaa, 25-vuotias musta amerikkalaismies ja 25-vuotias amerikankorealainen nainen. Vuokraemäntä tuskin haluaa maksaa yksityisetsivälle tarkistaakseen hakijat. Hän kuitenkin tietää, että yksi kolmesta mustasta miehestä tulee rikosten takia jossakin vaiheessa vangituksi, ja moni näistä rikoksista koskee huumeita. Hän tietää myös, että korealaisnaiset ovat erittäin hiljaisia, pidättyneitä ja tarkkoja maksujensa kanssa. Miksi hänen pitäisi ottaa 33 prosentin riski ongelmista pikemminkin kuin valita käytännössä varma vaihtoehto? Toisin sanoen ihonväriin perustuvan syrjinnän poissaolo ei ole sama kuin värisokeus. Rationaalinen toimija käyttää rotua halpana konstina saada informaatiota.

Vastaavasti ajokortin kieltäminen alle 18-vuotiailta on vastuullisiin 17-vuotiaisiin kohdistuvaa ikäsyrjintää. Mutta emme ole valmiita maksamaan kustannuksia joko teinin henkistä kypsyyttä mittaavan testin kehittämisestä tai luokitteluvirheistä, joiden seurauksena teinit törmäilevät puihin. Käytännössä kyse on kustannus-hyöty-laskelmista, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta. Kyse on arvoarvostelmista; siitä, millaisen riskin kanssa ja miten vapaassa maailmassa ihmiset haluavat elää. Monien mielestä esimerkiksi vähemmistönä olevia tulee suosia enemmistön kustannuksella (esim. kiintiöiden avulla), koska eritaustaisten ihmisten nähdään tuovan hyötyjä työ- ja opiskelupaikoille. Steven Pinker kirjoittaa:

Pankinjohtajaksi olisi tuomittavaa palkata mies ennen naista sillä perusteella, että mies ei jätä työpaikkaa yhtä todennäköisesti lapsen saatuaan. Olisiko myös tuomittavaa, jos pariskunta palkkaisi tyttärensä lastenhoitajaksi naisen ennen miestä sillä perustella, että nainen ei yhtä todennäköisesti käytä lasta seksuaalisesti hyväkseen? Useimpien mielestä tietystä teosta koituvan rangaistuksen tulisi olla sama riippumatta, kuka teon suorittaa. Mutta tuntien sukupuolille tyypilliset seksuaaliset emootiot, pitäisikö samaa rangaistusta käyttää mieheen, joka viettelee 16-vuotiaan tytön, ja naiseen, joka viettelee 16-vuotiaan pojan? Demokratiassa ihmiset törmäävät tämänkaltaisiin kysymyksiin, kun he joutuvat päättämään, mitä tehdä syrjinnälle. Asian ydin ei ole se, että ryhmäeroja ei koskaan tulisi käyttää syrjinnän perusteena. Ydin on se, että niitä ei tarvitse käyttää tällä tavalla, ja että joskus voimme moraalisin perustein päättää olla käyttämättä niitä siten.

Yksilöiden rodullisesta tai sukupuolisesta profiloinnista ja sitä seuraavasta syrjinnästä on joka tapauksessa vaikea päästä täysin eroon. Luultavasti se onnistuu vasta, kun profiloinnin takana olevat tilastot ovat radikaalisti muuttuneet. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mustien osuus rikoksissa ja vankiloissa on niin suuri, että työnantajalle on yksinkertaisesti kannattavaa arvioida yksilön asenteita ja motivaatiota hänen ihonvärinsä perusteella. Ja näin tosiaan tapahtuu. Eräässä tutkimuksessa työvoimaa hakeville yrityksille lähetettiin samanlainen ansioluettelo joko mustalta tai valkoiselta kuulostavalla nimellä (Lakisha/Jamal tai Emily/Greg). Tulos ei yllätä: ”valkoiset nimet” saivat 50 prosenttia enemmän soittoja. Työnantajien lisäksi myös poliisin väitetään harjoittavan rodullista profilointia. Satunnaisissa huume- ja autovarkausratsioissa tarkistetaan lähinnä kalliilla autoilla ajavia mustia nuorukaisia.

Jos rikostilastoja ei saada muutettua, tällaista tilastojen käyttöä on vaikea hävittää. Kyse on eräänlaisesta markkinataloudesta. Poliisi on tehokkaampi, jos se pysäyttää vain mustat kuljettajat, ei kaikkia autoilijoita. Niinpä jos yhteiskunta ei pysty tilastoja muuttamaan, se joutuu miettimään, mikä olisi sopiva kompensaatio siitä, että rehelliset ja ahkerat mustat – tai minkä tahansa ryhmän edustajat – kärsivät vaikkapa työmarkkinoilla. Tällaisesta korvausjärjestelmästä on vaikea käydä asiallista mielipiteenvaihtoa, jos emme ole ensin empiirisesti tutkineet taustalla vaikuttavia keskimääräisiä ryhmäeroja ja niiden syitä ja seurauksia.

Tämän kirjoituksen lopullinen tarkoitus on herättää pohdiskelua seuraavista kysymyksistä:

1) Miten vähentää ihmisten taipumusta tehdä ryhmiä koskevia yleistyksiä? Kuinka paljon yhteiskunnan tulee laittaa voimavaroja siihen, että A) kansalaiset ja B) viranomaistahot tekevät päätöksiä enemmän yksilökohtaisten kuin ryhmäkohtaisten ominaisuuksien perusteella?

2) Miten voidaan osoittaa, että tilastollisiin keskiarvoihin perustuva syrjintä vaikeuttaa joidenkin yksilöiden menestymistä? Ja miten kussakin tapauksessa tulee kompensoida tilastollisten keskiarvojen vaikutusta?

3) Missä määrin seuraavat seikat saavat perustua etniseen, uskonnolliseen tai sukupuoliseen profilointiin tai yksilön kansallisuuteen: A) toimet rikosten ehkäisemiseksi, B) rikollisen rankaisu, C) asevelvollisuus, D) vuokralaisen valinta, E) työntekijän valinta eri ammatteihin, F) sosiaaliturvan saaminen, G) opiskelupaikan saaminen?

Osa kolmoskohdan vastauksista tuntuu itsestään selviltä, mutta silti niissä saattaa olla huomattavaa kulttuurien välistä vaihtelua. Vuonna 2011 esimerkiksi saudiarabialaisista tutkijoista vain prosentti oli naisia, kun taas Pohjoismaissa joillakin tieteenaloilla on selvä naisenemmistö. Sotiminen sen sijaan on kutakuinkin kaikkialla jätetty yksinomaan miesten puuhaksi. Pohjoismaisista lähtökohdista on helppo löytää perusteita vaatia kulttuuria, joka on avoin, demokraattinen ja keskusteleva. Tällainen yhteiskunta on herkin sekä huomaamaan puutteita hyvinvoinnissa ja tasa-arvossa että myös korjaamaan niitä. Maailma ei ole vielä nähnyt painostuksen, vaientamisen, vaikenemisen tai muiden diktatoristen keinojen avulla saavutettua tasa-arvoa.

PS. Listasin säännöllisesti lukemiani lehtiä ja ikäväkseni huomasin, että joukossa on vain muutama suomenkielinen julkaisu ja nekin ovat varsin pienlevikkisiä. Jossakin kenties käydään aktiivista ja suomenkielistä vuoropuhelua laajemmankin piirin kesken vaikkapa tämän blogimerkinnän aiheista eli tieteestä ja sukupuolista. Mutta olen siitä vain tietämätön. Onko esimerkiksi Tiedepolitiikka -lehdessä ollut feminististä pedagogiikkaa koskeva keskustelunavaukseni kirvoittanut ajatuksia? Tahtoisin tietää, en ole kuullut.
   Tässä joka tapauksessa aakkosjärjestyksessä lehdet, joista luen käytännössä joka numeron (juttuja toki valikoiden): Evolution and Human Behavior, Reason, Skeptic, Skeptical Inquirer, Skeptikko, Tieteessä tapahtuu, Vapaa AjattelijaJa tässä ovat lehdet, joita luen/selaan ajoittain: Discover, Duodecim, The Economist, Foreign Affairs, New Scientist, New York Review of Books, Philosophy Now, Scientific American Mind, Tiedepolitiikka, Voima, YliopistoNäiden lisäksi luen yksittäisiä artikkeleita (lähinnä niiden tiivistelmiä ja päätelmiä) joukosta englanninkielisiä biologisia ja psykologisia tiedelehtiä. Twitterin kautta törmään myös suureen joukkoon tiedeuutisia maailmalta. Ajanpuute (joka tietysti suurelta osin johtuu rahanpuutteesta) on päällimmäinen ongelma myös lehtienlukuharrastuksessani.



keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Tiede, moraali ja Herääminen

Sitä, joka ei vaadi todisteita, odottaa typeryyksien ja itsepetoksen täyttämä elämä.

Sam Harris

Olen kohta lukenut kaikki Sam Harrisin suomennetut teokset. Viimeisimpänä luen hänen (ainakin ateistipiireissä) kiistellyintä kirjaansa Herääminen – Opas uskonnottomaan henkisyyteen (Basam Books 2015). Siinä Harris esittelee ja suosittelee meditaatiota ja siitä koituvia etuja. En ole vielä vakuuttunut ajoittaisen ”minän häviämisen” hyödyistä kohdallani – ainakaan siihen hintaan kuin mitä se luultavasti vaatisi –, mutta muutoin tämäkin teos on äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa, taattua Harrisia. (Toki on ihmisiä, joiden soisi mahdollisimman usein harjoittavan hiljaista mietiskelyä.)

Harrisin toinen kiistelty kirja on Moraalinen maisema (Terra Cognita 2010). Sen tiimoilta käyty mielipiteenvaihto on koskenut lähinnä sitä, missä määrin tiede voi määrittää inhimillisiä arvoja. Osittain kyse on määritelmistä. On esimerkiksi ilmeistä, että länsimaissa moraaliset tavat nojaavat yhä enemmän tietoon ja järkeen, yliluonnollisen ja perstuntuman sijasta. Harrisilla on paljon vakavaa ja tärkeää sanottavaa tästä. Moraaliset tavat harvoin kuitenkaan voivat nojata tieteeseen siinä vahvassa merkityksessä, että ne saisivat vaikutuksia siitä, mitä tutkijat kammioissaan kullakin hetkellä puuhaavat. Moraalisessa maisemassa on aina erilaisia huippuja, mutta viime kädessä tiede/tutkimus ei voi määritellä, mikä huipuista kannattaa valita.

Tiede pystyy kertomaan, missä suhteissa ja miksi demokratia on yksinvaltiutta parempi, miten hyvin markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ovat eniten ehkäisseet rikoksia, miksi kuolleista herääminen ei ole mahdollista ja niin edelleen. Tässä tieteellä ja tutkimuksella on tärkeä rooli, puhumattakaan tieteen teknisemmistä saavutuksista, sähköntuotannosta ja tietotekniikasta hygienian hyötyjen ymmärtämiseen. Pointti on se, että tieteellisen ajattelutavan lisääntyminen ilmenee tämänkaltaisissa historiallisissa yksilönvapauksia, inhimillisiä uskomuksia ja elinolosuhteita koskevissa kysymyksissä. Arkisemmassa päätöksenteossa tiede jossakin kohdin väistämättä vaikenee.

Esimerkiksi kelpaa kuvitteellinen tilanne, jossa vain kohtuullisen suuri susikanta pystyy hillitsemään hirvikantaa ja vähentämään hirvikolareita. Oletetaan, että suuri susikanta tarkoittaisi, että ajoittain joku pieni lapsi joutuu suden syömäksi. Mitä tästä seuraisi? Ihmiset luultavasti huomaisivat vain harvinaiset ihmissyöntitapaukset eivätkä sitä, että susien aiheuttama hirvikolareiden väheneminen säästi ihmishenkiä selvästi enemmän. Susikannan voimakasta harventamista perusteltaisiin ihmishenkien säästöllä ja hallinto pitäisi toimenpidettä esimerkkinä menestyksellisestä asiainhoidosta. Oliko susien surmaaminen siis oikein? Tiede ei vastaa kysymykseen. (Tilanne toki on puhtaasti kuvitteellinen: hirvikolarit tai etenkään sudet eivät todellisuudessa ole kovin tappavia ja ihminen pystyy helposti hävittämään hirvet, aivan kuten kyseessä olevat kaksi muutakin lajia sukupuuttoon. Eikä esimerkissä pohdittu kuin paria tärkeintä seikkaa, yksityiskohtia olisi lukemattomasti. Mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Mikä arvo on sillä, että tulevillakin sukupolvilla on mahdollisuus nähdä eläimiä luonnollisessa ympäristössään? Entä susien tappamat kotieläimet? Kuinka kalliita tekniset ratkaisut susivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tai mitä ajatella joidenkin maalaisten peloista tai kaupunkilaisten ihanteista?)

Toisenlainen moraalikysymys koskee nastarenkaiden pakollisuutta. Tiedetään, että nastarenkaiden käyttö talvisin ehkäisee kolareita ja luultavasti joskus pelastaa ihmishenkiä. Toisaalta nastarenkaat irrottavat asfaltista pienhiukkasia, jotka kulkeutuvat hengityksen mukana ihmisten keuhkoihin. Oletetaan, että tämä bitumipöly tappaa vuosittain yhtä monta ihmistä kuin nastarenkaat pelastaisivat. Esimerkistä huomaa helposti, että kysymykseen, onko nastarenkaiden vaatiminen oikein, ei ole oikeaa vastausta. Jokin arvo/hinta pitää laskea myös sille vaivalle, että satoihin tuhansiin autoihin joudutaan vuosittain vaihtamaan renkaat. (Ja toki renkaiden vaihdossakin tapahtuu onnettomuuksia.) Mitä moninaisemmiksi ja hienostuneemmiksi huomioitavat yksityiskohdat vähitellen paljastuvat, sitä ilmeisemmäksi käy, että ratkaisuihin yleensä vain ajaudutaan, lähinnä perinteen ohjaamana, ilman tieteisiin nojaavaa pikkutarkkuutta, kyseenalaistamista tai periaatepäätöstä.

Tilanne on jossakin määrin analoginen sen kanssa, että jokin kaikille annettava rokote estää tuhansien lasten kuoleman, mutta samalla aiheuttaa muutaman sellaisen lapsen kuoleman, jotka olisivat ilman rokotetta jääneet eloon. Tässä tapauksessa useimmat luultavasti äänestäisivät rokotuskampanjan puolesta. Yksilön mielipide tosin saattaisi muuttua, jos hänen pitäisi itse valita lapset, jotka rokotteeseen tulevat kuolemaan. Kauempaa on helpompi ajatella hyötyperusteisesti. On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset muodostavat kantansa siihen, että osa vanhemmista haluaa jättää lapsensa rokottamatta. Hehän ovat vapaamatkustajia, jotka eivät ota pientä riskiä rokottamisen mahdollisista haitoista mutta kuitenkin nauttivat rokotusten aikaansaamasta yleisestä tautien vähenemisestä. (Ks. aiempi kirjoitukseni rokotuspakosta. Myöskään perintöverokysymykseen tiede ei anna lopullista vastausta.)

Palataan Herääminen -kirjaan. Harris puhuu pitkästi guruista, kulteista, lahkoista ja hengellisistä yhteisöistä. Hänen mukaansa valtavirran ulkopuoliset hengelliset yhteisöt koostuvat usein tukea kaipaavista ja herkkäuskoisista yhteiskuntapudokkaista, joilla on karismaattinen johtaja, joka joko kärsii psykoosista tai on psykopaatti:

Kun miettii Jim Jonesin johtamaa Kansan temppeliä, Davis Koreshin johtamaa Daavidin oksaa ja Marshall Applewhiten johtamaa Heaven’s Gate lahkoa, on liki mahdotonta ymmärtää, miten ihmiset alun perin joutuivat heidän lumoihinsa puhumattakaan siitä, miten lumous pysyi yllä kammottavissa olosuhteissa, joissa he joutuivat elämään puutteessa ja kokemaan vaaraa. Jokainen näistä ryhmistä kuitenkin osoittaa, että älyllinen eristyneisyys ja hyväksikäyttö voivat saada jopa korkeasti koulutetut ihmiset tuhoamaan itsensä vapaaehtoisesti.
           
Harris jatkaa määritelmistä (korostus lisätty):

Meidän tarkoituksiimme kultin ja uskonnon ainoa ero on kannattajien määrä ja se, missä määrin muu yhteiskunta jättää ne ulkopuolelle. Skientologia on yhä kultti. Mormonismista on (nipin napin) tullut uskonto. Kristinusko on ollut uskonto yli tuhat vuotta. On kuitenkin turhaa etsiä niiden opeista eroja, jotka selittäisivät erot niiden asemassa.

Harris kertoo myös omista kokemuksistaan gurujen ja heidän seuraajiensa kanssa. New Age -hörhö Oshoa hän ei koskaan tavannut, mutta Harris suosittelee videota, josta Oshon mahtaileva itsevarmuus tulee ilmi: ”Hänen tapansa pelata katsekontaktilla on yksinkertaisesti ratkiriemukasta katseltavaa.”



Harris jatkaa Oshosta yllättävän positiiviseen sävyyn: ”Siitä ei ole epäilystä, että lopussa – ja kenties myös alussa ja keskivaiheessa – hän aiheutti monille ihmisille vahinkoa, mutta hän ei ollut pelkkä hullu tai huijari. Osho vaikutti minusta mieheltä, jolla oli erittäin syvällisiä näkemyksiä ja jolla oli paljon opetettavaa, mutta joka huumaantui asemansa tuomasta vallasta aina vain pahemmin ja sekosi lopulta täysin.” Syvällisyys ei estänyt Oshoa esimerkiksi hankkimasta (tai hankituttamasta) lähes sataa Rolls-Roycea.

Harrisin seuraavat varoitukset eivät tee guruista vaarattomia, mutta silti uskon, että nopeutunut tiedonkulku ja Harrisin kaltaiset valistajat tekevät uskontojen ja kulttien johtajista koko ajan vähäpätöisempiä – joskin monissa maailmankolkissa prosessi on tuskin alkanut. Tilanne on erityisen vaarallinen nykyaikana, kun yksilö on samaan aikaan voinut omaksua valtavan (sota)teknologisen tietämyksen ja joukon rautakautisen paimentolaiskansan ikuisia valheita.

Vanhemmuutta lukuun ottamatta luultavasti mikään ihmissuhde ei tarjoa yhtä laajamittaista mahdollisuutta tehdä hyvää tai hyväksikäyttää kuin gurun ja hänen oppilaansa välinen suhde. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että tämän roolin omakseen ottavien miesten ja naisten eettiset erheet voivat olla huomattavia ja tarjota erittäin hyviä esimerkkejä tekopyhyydestä ja petoksesta.

Tässä video Harrisin eräästä esitelmästä:



PS. Löysin hyllyjeni takarivistä hullunkurisen kirjan vuodelta 1893, Miesten siitinelo säännöllisessä ja kivulloisessa tilassa (WSOY, Porvoo, suom. Vihtori Peltonen). Mistä sen mukaan masturbaatio on saanut nimensä? (Ks. toinen kuva.) Löysin kaksi muutakin aihepiiriä käsittelevää teosta, joista toisen olen joitakin vuosia sitten lukenut ja toista olen lähinnä vilkuillut. En tunnista niiden vaikutusta omaan käyttäytymiseeni, mutta missähän määrin tämänkaltainen kirjallisuus vaikutti isovanhempiemme tapoihin? Vai mistä he saivat oppinsa?





lauantai 26. joulukuuta 2015

Raiskauksen luonnonhistoriasta

Olen kirjoittanut raiskauksesta ja siihen mahdollisesti liittyvistä luonnonvalinnan suosimista psykologisista ominaisuuksista Rakkauden evoluutio -teoksessani ja Psykologia 6/2004 -lehdessä. Kimmoke tähän blogikommenttiin tuli Voima 10/2015 -lehdessä haastatellulta Naisasialiitto Unionin pääsihteeriltä, Milla Pyykköseltä:

Jopa fiksujen ihmisten suusta kuulee, että raiskaus on aina väärin, mutta tilanteita voi itse ehkäistä.

Pyykkösen ”jopa fiksut sanovat” -lausunto antaa ymmärtää, että hänen mielestään vähintään toinen ajatuksista on väärin. En kuitenkaan keksi, mitä vikaa niissä on (raiskaus on aina väärin ja sitä voi omilla toimillaan ehkäistä). Niinpä kyse täytyy olla jostakin muusta. Taustalla lienee herkistynyt ajattelutapa, jossa pelkkä neutraali huomio siitä, että raiskauksia on itse kunkin mahdollista ehkäistä, koetaan uhria syyllistäväksi tai jopa raiskauksen puolusteluksi. Tai kenties ehkäisykommentin antajan kuvitellaan hyväksyvän asiantilan, jossa ihmiset joutuvat väkivallan pelon takia muuttamaan käyttäytymistään. Molemmat päätelmät ovat vääriä.

”Raiskausta/raiskaustilanteita voi ehkäistä” -tosiseikan sanominen ei tee uhrista syyllistä. Se ei myöskään tarkoita, että olisi oikein tai toivottavaa, että ihmiset joutuvat väkivallan pelosta miettimään, missä he liikkuvat tai miten he pukeutuvat. Se ei suosittele ratkaisuksi vaikkapa sitä, että 15–30-vuotiaat tytöt ja naiset (jotka useimmiten uhreja ovat) pysyvät neljän seinän sisällä isänsä ja veljiensä huomassa. ”Raiskausta voi ehkäistä” on tosiasiaväite, joka joko on totta tai ei; siitä ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulisi kenenkin mielestä olla, eikä se tee yhteiskunnasta raiskausmyönteistä tai naisvihamielistä. Vastaavasti ”asekuolemia voi itse ehkäistä” -huomio ei ole kannanotto aseiden rajoittamisen puolesta – vaikka rajoitukset helpoimpia konsteja olisivatkin. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että on merkkejä siitä, että kuukautiskierron hedelmällisessä vaiheessa ihmisnaaraat tiedostamattaan välttelevät tilanteita, joissa vaara tulla raiskatuksi on suurempi. Myös tämä on vain ja ainoastaan tosiasiaväite; ja se pitää vielä vahvistaa jatkotutkimuksissa.)

Perustelen saivarteluani seuraavilla seikoilla. Väkivalta aiheuttaa yleismaailmallisesta harvenemisestaan [1] huolimatta suunnattomasti inhimillistä kärsimystä ja taloudellisia haittoja. Fyysistä väkivaltaa myös pelätään yleisesti; naiset enemmän kuin miehet, vaikka miehet sen kohteena useammin ovatkin. Niinpä ei ole yhdentekevää, kumpaan pyrimme: 1) ylläpitämään ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen asemaa vai 2) perehtymään siihen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille naisille. Onneksi näiden pyrkimysten välinen ristiriita ei ole väistämätön. Molemmat tahothan toivovat seksuaalisen väkivallan vähentymistä. Pointti on se, että onnistumismahdollisuudet ovat parempia, jos olemme rehellisiä ja realistisia. Aihe tietysti vaatii erityistä hienotunteisuutta, sillä siihen liittyy monenlaisia sosiaalisia ja poliittisia intohimoja ja henkilökohtaisia tragedioita. Mutta silti: ideologinen ajattelu tai moraaliset virhetulkinnat eivät saa hämärtää tosiseikkoja tai hankaloittaa niiden löytymistä, olipa tarkastelun kohteena raiskausta edeltäneet olosuhteet, raiskauksen yksilöpsykologiset motiivit tai raiskaukseen liittyvät evolutiiviset voimat.

Viimeksi mainittu seikka oli joitakin vuosia sitten vilkkaan keskustelun kohteena. Onko luonnonvalinta suosinut raiskauksen mahdollistavia ominaisuuksia miehissä? Onko kyse siis sopeutumasta? Kysymys on olennainen, sillä ei ole itsestään selvää, että nisäkäskoiras pystyy paritteluun vastoin naaraan tahtoa. (Joillakin hyönteiskoirailla on arveltu olevan erityisiä tarttumaelimiä, joiden tehtävä on pitää vastustelevaa naarasta paikoillaan; osa tutkijoista tosin on kyseenalaistanut elimen tehtävän raiskauksen apuna.) 

Tässä on muokattu ote Rakkauden evoluutiosta, jossa keskustelu siitä, onko raiskaus evolutiivinen sopeutuma, käydään perusteellisesti läpi:

Evoluutiopsykologia on saanut huonon maineen keskittymällä sellaisiin aiheisiin kuin vyötärö–lantio-suhde, sukupuolierot tai kuukautissyklin vaikutukset naisen tai miehen käyttäytymiseen. Tämä on yksi syy siihen, miksi harvat yhteiskuntatieteilijät tai humanistit ottavat evoluutiopsykologiaa edelleenkään vakavasti: ”Keskittyköön se rintoihin ja pakaroihin tai kasvojen symmetriaan, me tutkimme kulttuureja ja yhteiskuntaa.” Evoluutiopsykologialla on kuitenkin paljon annettavaa kulttuurin tai yhteiskuntien tutkimukselle. Se pystyy esimerkiksi selittämään ihmislajille tyypillisiä perhe- ja moraalitunteita. Näistä yhteiskuntatieteilijän ja humanistin on takuulla syytä olla kiinnostunut. Joidenkin arvioiden mukaan evoluutiopsykologia on tuottanut jo satoja empiirisiä löydöksiä, jotka ovat jääneet aiemmilta psykologeilta huomaamatta. Myös ihmisaivojen kykyjä luoda kulttuuria on hyödyllistä pohtia biologisina sopeutumina ja niiden sivutuotteina.
Evoluutionäkökulma onkin 1990-luvun lopusta lähtien saanut yhä vankempaa kannatusta biologian ulkopuolisissa ihmistieteissä. Koko termi evoluutiopsykologia saattaa jäädä pois seuraavien 50 vuoden aikana. Onhan selvää, että siinä määrin kun psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Ihmislajin evolutiivinen tarkastelu herättänee silti jatkossakin kiistoja – erityisesti silloin, kun tutkitaan moraalisesti paheksuttuja tekoja lapsensurmista raiskauksiin. Niinpä on syytä käydä perusteellisesti läpi tämä tieteenhistorian kannalta melko surkuhupaisa väittely siitä, mikä on raiskauksen evolutiivinen selitys, sekä siitä, mikä on raiskaajan henkilökohtainen motiivi. Monilla aloillahan vallitseva näkemys on ollut ja kenties edelleen on se, että raiskaajaa ei motivoi seksuaalinen halu vaan vallanhalu, väkivalta sekä tahto naisten alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Rakkauden evoluutiossa käsitellään lähinnä kolmea mahdollista evolutiivista selitystä miehen raiskauskyvylle:

A Raiskauskyky on joidenkin miesten psykopatiaa tai empatiavajetta.

B Raiskauskyky on sivutuote miehen ja naisen erilaisesta seksuaalikäyttäytymisestä.

C Raiskauskyky on luonnonvalinnan suosima sopeutuma, adaptaatio. Taipumus siis olisi evoluutioympäristössä kasvattanut riittävästi ihmiskoiraiden lisääntymismenestystä, jotta näille olisi kehittynyt piirteitä raiskausta varten.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta
On huomattava, että olipa evolutiivinen selitys mikä tahansa, se ei mitätöi raiskaukseen vaikuttavia kulttuurisia tapoja ja uskomuksia. Vastaavasti se, että piirre vaihtelee kulttuurista toiseen, ei mitätöi evolutiivisia argumentteja, aivan kuten ei sekään, että toisinaan raiskaaja aiheuttaa vakavia fyysisiä vammoja (noin viidelle prosentille raiskatuista) tai että hedelmöitymisen todennäköisyys raiskauksessa on pieni (se on pieni kaikenlaisissa yhdynnöissä).

Mikäli raiskaus on sopeutuma, mitä ominaisuutta tai minkälaisia mekanismeja luonnonvalinta tarkkaan ottaen on suosinut? Asiaa selvittäneet Randy Thornhill ja Craig Palmer (2000) kävivät läpi seuraavia hypoteeseja evolutiivisesti kehittyneille raiskaussopeutumille. Näistä voi olla olemassa yksi, useampia tai ei yhtäkään:

1. Psykologiset mekanismit, joiden tehtävä on auttaa miestä arvioimaan mahdollisten raiskausuhrien haavoittuvuutta (lisäten näin raiskauksesta koituvia lisääntymisetuja).

2. Psykologiset mekanismit, jotka motivoivat sellaista miestä raiskaamaan, joka muutoin ei pääse seksuaaliseen kanssakäymiseen naisten kanssa.

3. Psykologiset mekanismit, jotka saavat miehen arvioimaan naisen (ikään liittyvän) seksuaalisen viehättävyyden eri tavoin raiskausuhrien ja suostuvaisten naisten kohdalla (lisäten hedelmällisyysikäisten naisten raiskauksia).

4. Psykologiset ja/tai muut fysiologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja siittiöiden määrässä siemensyöksyä kohti raiskauksessa ja ei-pakotetussa yhdynnässä (enemmän siittiöitä raiskauksen aikana, jotta raiskaaja menestyisi paremmin siittiökilpailussa).

5. Psykologiset mekanismit, jotka tuottavat eroja miehen seksuaalisessa kiihottumisessa pakotetun ja ei-pakotetun yhdynnän aikana (voimakas kiihottuminen tilanteista, joissa raiskaukseen sisältyy miehelle paljon hyötyjä ja vähän haittoja).

6. Psykologiset tai muunlaiset mekanismit, jotka motivoivat miestä oman kumppanin raiskaukseen olosuhteissa, joissa tämä on ollut sukupuoliyhteydessä toisen miehen kanssa.

En tässä paljasta, mihin päätelmään Rakkauden evoluutio -teoksessa tai Thronhillin ja Palmerin kirjassa tullaan sen suhteen, onko raiskaustaipumuksen takana jonkinlaisia luonnonvalinnan suosimia sopeutumia. Tämän hetken näkemykseni voin kuitenkin paljastaa, ja se edelleen on se, että verrattuna tuttujen (puoliso, treffikumppani yms.) tekemiin raiskauksiin niin sanotuilla puskaraiskauksilla on vähemmän tekemistä luonnonvalinnan ja enemmän tekemistä patologisuuden kanssa. (Sotaraiskaukset kannattaa luultavasti käsitellä näistä erillisenä kolmantena kategoriana.)

Vaikka raiskauskyky olisi evolutiivinen sopeutuma, se ei tee miehistä himojensa ja viettiensä villitsemiä elukoita. Myöskään ”raiskausta voi itse ehkäistä” -ajatus ei halvenna tai eläimellistä miestä, kuten Voima -lehdessä esitettiin. Vastaavasti kyky aggressiivisuuteen tai vihaisuuteen on ihmiselle lajityypillinen sopeutuma, mutta aggressioiden ei silti tarvitse antaa ohjata käyttäytymistä.

                                              * * *

ALAVIITE [1]:
Kriminologi Matti Laine kirjoittaa Haaste 4/2011 -lehdessä, miten sivilisaatio on kyennyt vapauttamaan ihmistä väkivaltaisista ympäristöistä. Vastoin varsin yleistä näkemystä väkivallan vähentyminenhän on yleismaailmallinen trendi. Näin Laine (ks. myös Pinker 2011):

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama piti jokin aikaa sitten puheen, jossa hän tuomitsi kaikenlaisen kiusaamisen. Jos puhe olisi pidetty 40 vuotta aiemmin, sen pitäjä olisi tehnyt itsensä naurunalaiseksi. Vaikka väkivaltaa esiintyy vielä perheissä runsaastikin, siinäkin voidaan nähdä merkittäviä muutoksia. Vielä 1970-luvun puolessavälissä ns. parisuhdeväkivallan uhrina kuoli noin 3000 ihmistä Yhdysvalloissa vuosittain; miehiä lähes yhtä paljon kuin naisia. Nyt määrä on puolittunut ja erityinen vähentyminen on tapahtunut mustien naisten tekemissä surmissa. On tapahtunut ”alttiina olemisen vähentyminen” (exposure reduction). Avioerojen helpottuminen, turvakodit ja -puhelimet, muutokset poliisin toiminnassa ja asenteissa ovat tämän taustalla.

Laine jatkaa henkirikoksista:

Sydänkeskiajalta lähtien väkivalta on merkittävästi alentunut, ainakin jos sitä mitataan henkirikosasteella. Henkirikosasteeksi Euroopassa 1300-luvulla ja 1400-luvun alussa on arvioitu noin 35 surmattua 100 000 asukasta kohden vuositasolla. Uuden ajan alussa väkivalta kääntyy jyrkkään laskuun, ollen toki vielä 1600-luvulla noin 15–20/100 000. Esimerkiksi Skandinavian henkirikosasteeksi on laskettu vuonna 1600 noin 22/100 000 ja Italian vielä peräti 40/100 000. Kahdensadan vuoden kuluttua (1800) vastaavat luvut olivat 1–2/100 000 ja 13/100 000. Euroopan aste putoaa ja on jo 1700-luvulla alle viiden ja on nykyään noin 1–2/100 000. Tosin viimeisen 60 vuoden aikana henkirikosluvuissa on nähtävissä lievää nousua koko Euroopan tasolla. Merkittävää on tässä muistaa, että tällä hetkellä Euroopassa on yksi valtio, jossa henkirikosluvut ovat keskiajan tai ainakin 1600-luvun tasoa. Tuo valtio on Venäjä. On myös olemassa yksi ryhmä, jonka uhriutumisessa on tapahtunut lähes täydellinen loppuminen. Tuo ryhmä on monarkit. Vuosien 600–1800 välisenä aikana noin 15 prosenttia kuninkaista tai kuningattarista kuoli murhan uhrina. Henkirikosaste oli 1000/100 000 hallitsijavuotta.

Väkivallatonta vuotta 2016, maan matosista monarkkeihin!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Liberalismin paradoksi

Länsimaisen ihmisen arvot ovat yleensä liberaaleja. Hän on osa moraalista perintöä, joka vaalii yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista. Täten liberalismiin liittyy paradoksi: liberalismi luo vapautta ja moniarvoisuutta, joka antaa fundamentalistille mahdollisuuden ja syyn vastustaa tätä vapautta.

Paradoksia voi lieventää perustelemalla toimiaan ja uskomuksiaan niistä koituvilla käytännön seurauksilla. Tämä tarkoittaa jatkuvaa ja laaja-alaista keskustelua omista ja muiden moraalisista uskomuksista ja niiden seurauksista. Mikäli aito mielipiteenvaihto onnistuu (internetin ”keskustelut” eivät anna paljon toivoa), fundamentalismin heikkoudet tulevat nopeasti esiin. Parhaassa tapauksessa liberalismin paradoksi vaihtuu fundamentalismin paradoksiksi: fundamentalismi päätyy voimistamaan kansalaisten vapaudenkaipuuta, siis halua altistaa yksityiset uskomukset julkiselle keskustelulle ja ennalta määrittelemättömälle tulevaisuudelle. Kuten julkisuudessa moneen kertaan on lähiaikoina todettu, tähän pyrkivää keskustelufoorumia ja -kulttuuria saa Suomesta etsiä.

PS. Luin Eino Koivistoisen teoksen Saaliin jaossa Islannin vesillä (WSOY 1950, kirjassa oheinen exlibris). Jopa heti sodan jälkeen kannettiin huolta Atlantin ja Pohjanmeren ryöstökalastuksesta. Koivistoinen kertoo (nykystandardeilla ehkä epäkorrektisti) myös naisista miesvaltaisilla kalastuslaivoilla:

Näitä sillipiikoja oli kaikista yhteiskuntaluokista, joukossa koulutyttöjä, jotka saivat tervetullutta vaihtelua ja hyvän ansion kesälomansa aikana. Tyttöjen kaitsijoina toimi tavallisesti pari vanhempaa naista, jotka parhaansa mukaan pitivät ”nunnaluostarin” asukkaat kurissa ja Herran nuhteessa öiseen aikaan varsinaisen työajan päätyttyä. Mutta niin kuin on monta lajia miestä, on myöskin monta lajia naista, eikä työvoiman halpuus tai sillipiikojen näppäryys perkaus- ja suolaustehtävissä voinut ajanmittaan korvata muita heidän mukana olostaan aiheutuvia vaikeuksia. Järjestyksen pitäminen tuotti laivueen kapteenille harmaita hiuksia. Tynnyripinojen vähentyessä peräkannella sitä mukaa kuin saatiin saalista ja ladottiin tynnyrit ruumaan, saattoi tiiviiltä näyttävän tynnyripinon joukosta löytyä mitä taidokkaimmin rakennettuja rakastavaisten komeroja, joihin pääsy oli mutkallinen ja vaikea, mutta joissa sai varmasti häiritsemättä viettää kahdenkeskisiä hetkiä.
Kun Suomen Kalastus Oy joutui eversti Nordströmin johtoon, ei pyyntilaivueeseen ole otettu naisia heidän hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta. Ainoana poikkeuksena säännöstä on sairaanhoitajatar. Olo lähes parinsadan miehen joukossa asettaa naiselle tietyt vaatimuksensa, mutta sairaanhoitajattaret ovat tottuneet jo sairaalassa potilaiden kummallisiin päähänpistoihin ja käsittelevät asiallisesti tätä miesjoukkoa potilaana, jonka pahin sairaus paranee niin pian kuin laiva on jälleen Suomessa. Mitä liikuttavimmalla innolla isot miehet tulevat näyttämään sisarelle pieniäkin naarmuja, joille pikkupojat viheltäisivät ylenkatseellisesti. Joku ilmaisee suoraan: –Ei minua mikään vaivaa, mutta tulinpahan muuten vain... Perinnäisenä pääsyvaatimuksena sairaanhoitajattareksi laivueen mukaan on mahdollisimman korkea ikä ja suurin mahdollinen rumuus. Totuuden nimessä täytyy sanoa, ettei nykyinen sisar täytä näitä ehtoja, vaikka onkin muuten pätevä.

PS2. Kuva Tiedepolitiikka 3/2015 -lehdestä, jossa lyhyt keskusteluni J.-P. Roosin kanssa: