Tässä joitakin viime aikoina lukemiani kirjoja. Seuraavaksi tartun muun muassa Arvoon ja Mullistukseen. (Itselle tilaamani joululahjakirjat saapuivat juuri ennen postilakkoa, paketit avaan vasta aattona.)
Rantala, Markus (2019): Masennuksen biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin. Terra Cognita. Helsinki.
Rantalan kirja avaa uudenlaisia näkökulmia masennukseen ja muihin mielialahäiriöihin. Hänen kiistelty teesinsä on, että masennusta on useita eri muotoja, joista jokainen vaatii omanlaistaan hoitoa. Toinen Rantalan teesi (jonka takana on melko vahvaa tutkimusnäyttöä) on, että kehon matala-asteinen tulehdustila on olennainen tekijä masennuksessa ja sen hoidossa. Aihepiiriä koskeva tutkimus on joiltakin osin alkuvaiheessa, ja osa kirjan väitteistä jääkin odottamaan lisävahvistusta. Osa väitteistä taas on jo vakiintunutta tietoa, esimerkiksi liikunnan merkitys. Näin Rantala:
Jos masentuneen saa ymmärtämään, mikä on esimerkiksi tulehduskipulääkkeiden hoitava mekanismi masennuksen hoidossa, ja näytetään tutkimukset, jotka osoittavat niiden oikeasti toimivan, voidaan olettaa, että myös niiden lumevaikutus on voimakkaampi. Masennuksen hoidossa on tärkeää nimenomaan herättää toivon tunne, ja hoitojen toimivuuden osoittaminen potilaalle auttaa siinä. Evoluutiopsykologia tuo mukanaan toivon, sillä se antaa teoriapohjan psykiatrialle yhä tehokkaampien hoitomuotojen kehittämiseksi.
* * *
Smith, G. (2018): What the Luck? – The Surprising Role of Chance In Our Everyday Lives. Duckworth Overlook. Lontoo.
Vuonna 1869 ilmestyi Francis Galtonin kirja Hereditary Genius. Sen pääsanoma on, että lahjakkuus (esim. musikaalisuus ja älykkyys) periytyy. Väitteensä tueksi Galton käy läpi nimeltä mainiten aikansa tunnettuja taiteilijoita, tieteilijöitä, tuomareita, poliitikkoja ja heidän sukulaisuussuhteitaan. Galton, joka oli tunnetun tutkijan (ja runoilijan) Erasmus Darwinin lapsenlapsi ja Charles Darwinin serkku, kirjoittaa itsestään päälle liimatun vaatimattomasti: ”Voisin lisätä tähän muita suvun jäseniä, jotka vähäisemmässä määrin mutta silti ratkaisevalla tavalla ovat kehittäneet kiinnostuksen luonnonhistoriallisiin kysymyksiin.”
150 vuotta Galtonin jälkeen tilastotieteilijä Gary Smith ottaa käsittelyyn kolikon toisen puolen, sattuman merkityksen. What the Luck? -teos korostaa tilastollista ilmiötä nimeltä ”regression to the mean” eli taantuminen kohti keskiarvoa. Esimerkiksi superälykkäiden vanhempien jälkeläiset ovat keskimäärin muuta väestöä älykkäämpiä, mutta lapset kuitenkaan harvoin yltävät vanhempiensa tasolle. Tilastollisesti lapset siis taantuvat kohti keskiarvoa. Maineikas psykologi Hans Eysenck jopa omisti erään älykkyyseroja käsittelevän kirjansa lapsilleen ”toivoen, että geneettinen regressio kohti keskiarvoa ei olisi kohdellut heitä liian kovakouraisesti”. Vastaavasti superälykkäiden lasten vanhemmat ovat yleensä lähempänä keskiarvoa. (Suunta kohti keskiarvoa pätee luonnollisesti myös vanhempiin/lapsiin, jotka ovat toisessa ääripäässä eli kognitiivisilta kyvyiltään rajoittuneimpia.)
Erityisen paljon kirjassa on urheiluesimerkkejä. Sattuma näyttää ratkaisevan valtaosan esimerkiksi pallopeleissä menestyvien joukkueiden ja yksilöiden suoritusten vaihtelusta. Teos on vakuuttava myös väittäessään, että ”keskiarvotaantuma” on olennainen tekijä lääketieteellisten hoitojen tuloksissa (jopa kaksoissokkotesteissä) ja kansakuntien bruttokansantuotteiden kasvuvauhdissa, pörssisijoitusten tuotoista puhumattakaan. Luettelomaisuudestaan huolimatta kirja pitää otteessaan ja auttaa lukijaa kohti rationaalista ajattelua.
* * *
Neuvonen, Riku (2018): Sananvapauden historia Suomessa. Gaudeamus. Helsinki.
Neuvosen teos sisältää suomalaisen sananvapaushistorian lisäksi teoreettisia ja filosofisia pohdintoja. Jotkin esimerkkitapaukset suomettumisesta ovat edelleen masentavaa luettavaa. Hieman enemmän olisin kaivannut sen analysointia siitä, miten netin myötä tullut kaikille avoin mahdollisuus julkaista mitä vain ja koska vain, on vaikuttanut Suomen sananvapausilmapiiriin. Tosin aihepiiri ymmärrettävästi tarvitsee omat teoksensa (alla mainittu Free Speech -kirja on juuri tällainen). Tässä joitakin lainauksia Neuvoselta:
Oikeusjärjestelmässä sananvapaus kuuluu ihmis- ja perusoikeuksiin, jossa sillä on vankka aatteellinen ja historiallinen pohja. Sen käytännön toteutumisen vaikuttavat niin lainsäädäntö kuin yhteiskunnalliset asenteet ja yhteiskunnan yleinen tilakin. Sananvapaus ei ole yksiselitteinen asia vaan eri tahojen jatkuvan muokkauksen kohteena oleva käsite ja oikeus, jonka hallinnasta käydään taistelua.
Usein eilispäivän laajan ilmaisun kannattajat vaativat seuraavana päivänä heidän mielestään sopimattomien ilmaisujen kieltämistä.
Varsinainen sensuuri ei ole loppunut maailmasta, ja sen vähätteleminen on kyseenalaista.
Nykyajattelussa 2010-luvulla kunniansuoja on osa yksityisyydensuojaa siltä osin, kun suojataan ihmisten oikeutta päättää omasta vaikutelmastaan muiden silmissä. Pääedellytys kunnianloukkauksessa on nykyisin totuudenvastaisuus. Kunniansuoja saanut enemmän merkitystä tietoverkkojen aikana, mutta toisaalta samalla ovat kasvaneet vaatimukset luopua kokonaan sen loukkaamisen kriminalisoinnista. Monessa valtiossa kunnian suojaamisesta rikoslain avulla on luovuttu ja rikos on dekriminalisoitu. Sen sijaan itsevaltaiset, harvainvaltaiset ja illiberaalit demokratiat ovat käyttäneet kunniansuojaa poliittisten vastustajien hiljentämiseen. Yksityisyydensuojan perusta on 1800-luvulla, mutta varsinaiseksi oikeudeksi se kehittyi toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa yksityiselämänsuojasta kehittyi sananvapauden rajoitteen sijasta oma ihmisoikeutensa 1990-luvun kuluessa.
Tietoverkkojen kehityksen mukana tulivat uudet huolet, uudet moraaliset paniikit, joista yhden aiheutti lapsiporno. Huoli johti vuonna 1997 lakiin, jolla operaattorit velvoitettiin estämään pääsy sivuille, joilla epäiltiin olevan lapsipornoa. Kyseessä oli ensimmäinen varsinainen sensuurilaki sitten videolain, mutta tästä huolimatta laista ei pyydetty lausuntoa eduskunnan perustuslakivaliokunnalta. Laki on edelleen tätä kirjoitettaessa vuonna 2018 voimassa, mutta operaattorit ovat vähitellen luopuneet estolistojen käytöstä, eikä ilmeisesti myöskään keskusrikospoliisi päivitä listaa siinä määrin kuin ennen. Laki havainnollistaa hyvin sitä, että kun asioita päädytään poliittisen paineen vuoksi korjaamaan nopeassa tahdissa, saattaa lain tarkoituksenmukaisuuden tai ihmis- ja perusoikeuksien mukaisuuden arviointi jäädä sivurooliin. Laki ei missään vaiheessa toiminut tarkoituksenmukaisesti, mihin johtopäätökseen päätyivät muun muassa eduskunnan oikeusasiamies ja rikospoliisi omissa selvityksissään.
Sananvapauden kaltaisten oikeuksien perusajatus on, että mikäli jonkin oikeuden haluaa itselleen, tulee se samalla hyväksyä muiden käyttämänä. Kun sallii itselleen oikeuden esittää mielipiteitä, tulee se sallia muillekin.
* * *
Garton Ash, Timothy (2016): Free Speech – Ten Principles for a Connected World. Atlantic Books. Lontoo.
Tämä on massiivinen ja massiivisen tärkeä teos sananvapaudesta ja siihen liittyvistä haasteista nykyisessä digijättien maailmassa. Suuri osa esitetyistä periaatteista on sellaisia, että tavallisella kaduntallaajalla ei ole niihin juuri vaikutusvaltaa tai edes mitään sanottavaa (vaikkapa ”net neutrality”). Useimmat Garton Ashin huomiot ovat silti kiinnostavia ja ansaitsisivat jatkuvaa keskustelua. (Aiempia sananvapaus- ja ”vihapuhe”-pohdintojani on täällä, täällä, täällä ja täällä.)
Olen tarkoituksella pidättäytynyt kommentoimasta tuoretta Päivi Räsäsen lausuntojen tutkintaa, koska on niin ilmeistä, että hänellä tulee olla oikeus esitellä aataminaikaisia syntikäsityksiään. (Räsänen esitti vuonna 2004 – ja lausunto on yhä netissä – että homous on syntiä. Valtakunnansyyttäjä tulkitsee tämän olevan kansanryhmää vastaan kiihottamista.) Sananvapausoikeudenkäyntien ongelma on se, että jotta rankaisulla olisi jonkinlainen legitimiteetti, oikeuden pitäisi kyetä ratkaisemaan kaksi äärimmäisen mutkikasta kysymystä: 1) onko luultavaa, että kyseessä oleva puhe/teksti aiheuttaa tekoja ja 2) olisiko puhujan/kirjoittajan pitänyt tietää, että hänen puheensa aiheuttaa tekoja (eli riittävällä todennäköisyydellä yllyttää joitakin ihmisiä syrjintään/väkivaltaan).
Oikeuden päätökset ottavat siis käytännössä kantaa siihen, missä määrin puhujan tulee tuntea yleisönsä reaktiot ja oma vaikutusvaltansa. Näiden seikkojen ratkaiseminen tuomioistuimessa ei yleensä ole mielekästä (jo siksi, että puheen ja tekojen välillä voi olla pitkä aika). Epämääräisen ”kiihottamisen” sijasta rangaistavuuden olisikin perustuttava konkreettisemmin siihen, yllyttikö puhe rikokseen – eli syrjintään ja väkivaltaan – vai ei.
Esimerkkinä toimii se, kun Pentti Linkola vastikään totesi, että pakolaisten tulisi antaa hukkua Välimereen. Teknisesti tämä saattaa täyttää rikokseen yllyttämisen kriteerit (heitteillepano, pelastustoimen laiminlyöminen tms.), mutta käytännössä kalastajavanhuksen lausuntoa Euroopan toiselta äärilaidalta ei ole mieltä pitää rikollisena. Asiayhteys - eli käytännössä se, aiheutuuko puheesta todellista vaaraa – on tässäkin olennainen. Vastaavasti on eri asia, pitääkö konservatiivikristitty ”Saksassa ei ole tilaa muslimeille” -puhetta moskeijan edessä olevalle vihaiselle mielenosoittajajoukolle vai sanooko hän saman asian TV-haastattelussa. Laki on tässä väistämättä tulkinnanvarainen, mutta tulkinnanvaraisuutta on mahdollista minimoida ilman sananvapauden kaventamista. (Yleisesti on niin, että vapauksien kaventamisella on taipumus kolahtaa lopulta ”sensuroijan” omaan nilkkaan. Sellainen ei toki lohduta ilmaisunvapauden puolustajaa.)
* * *
Murray, Douglas (2019): The Madness of Crowds – Gender, Race and Identity. Bloomsbury. Lontoo.
Douglas Murrayn teos The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity käsittelee aiheita, jotka jakavat tai ovat joskus jakaneet ihmisiä jyrkkiin rintamalinjoihin: sukupuoli, rotu, homoseksuaalisuus, transseksuaalisuus. Jakautumisen takaa paljastuu usein oikeudenmukaisuuden nimissä aloitettu mutta uhriutumiseen ja väkinäisesti syötettyihin identiteetteihin keskittyvä kulttuurisota. Kiistan aiheena on myös se, kuka saa määritellä, mitä edistys ja oikeudenmukaisuus ovat.
Murray pohtii muun muassa marxilaisuuden roolia näissä 2000-luvun kulttuurikiistoissa. Hänen mukaansa työväenluokka saattoi 1900-luvun lopussa olla edelleen riistetty, mutta työväki ei kuitenkaan itse riistoaan enää tunnistanut. Työläinen hylkäsi marxilaiset luokkateoreetikkonsa ja hänelle markkinoidun ”edistyksen”. Vasemmistoeliitti joutui etsimään – ja löysi – uusia sorron uhreja. Se suuntasi voimansa patriarkaattiin, rasismiin ja seksismiin.
Yhteiskunnan ja yksilön väitettiin edelleen olevan kapitalististen sortovaltarakenteiden sätkynukkeja. Mutta aika oli kypsä sille, että työväki voitiin korvata kuuliaisemmilla, kiitollisemmilla ja tiedostavammilla ”uhreilla”. Maailmankuva oli edelleen marxilaisittain vääristynyt ja yksioikoisen armoton: kaikki oli kieroa valta- ja identiteettipeliä, johon ihmiselämään kuuluvat rakkaus, anteeksianto ja tarve hallita omaa elämää eivät mahtuneet. Ja jos työläinen sitten ilmaisi huolensa perheenjäsentensä, arvojensa tai maansa tulevaisuudesta, hän sai pian kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen, sittemmin myös transkammoinen.
Moni taho on luultavasti hyötynyt tilanteesta. Esimerkiksi Perussuomalaisten kannatuksen väitetään kasvaneen nimenomaan vasemmiston strategiamuutosten takia. Uhriaseman ja identiteetin korostaminen tilanteessa, jossa naisten ja vähemmistöjen elämä on käytännössä kaikilla mittareilla entistä parempaa, on näkemyksen mukaan vain voimaannuttanut kansallismielisyyttä ja konservatismia.
Toinen hyötyjä näyttää olleen yliopistojen humanististen/sosiaalitieteellisten laitosten opiskelija, tutkija ja opettaja. Uusi ilmapiiri mahdollisti hänelle tieteellisen objektiivisuuden ankarien vaatimusten sivuuttamisen ja epäselvien ja epäjohdonmukaisten tekstien tuottamisen. Riitti, että kirjoittaja teeskenteli näkevänsä patriarkaalisrasistishomokammoista sortoa. Varsinaisena uhrina oli luonnollisesti yliopisto: opetuksen ja tutkimuksen laatu sekä korkeakoulutuksen uskottavuus. Toki myös sivistynyt vuoropuhelu kärsi, kun ihmiset alkoivat toimia toistensa sanapoliiseina ja korostaa moraalista ylivertaisuuttaan ja puhdasoppisuuttaan. (Jopa Barack Obama totesi eräässä keskustelutilaisuudessa, että nuorten pitäisi päästä sanapoliisitouhuilustaan nopeasti yli: ”Wokeness is not activism.” Murrayn ja Obaman ajatusten vuoksi ennustan intersektionalistiselle liikehdinnälle nopeaa loppua.)
* * *
Dawkins, Richard (2019): Outgrowing God – A Beginner’s Guide. Bantam Press. Lontoo.
Richard Dawkinsin tuore teos ei sisällä mitään sinänsä uutta. Mukana on Raamatun ristiriitaisuuksia ja sen myyttien julmuuksia kansanmurhineen ja kivittämisohjeineen. Uutta kirjassa on sen nuori kohdeyleisö eli 15-vuotiaat ja sitä vanhemmat. Teos olisikin parasta mahdollista luettavaa rippileirilapsille.
Tai näin kuvittelin kirjan ensimmäisen osan jälkeen. Myöhemmissä luvuissa paljastui, että teos on myös mainio johdatus evoluutioon, tieteelliseen ajatteluun, moraalin syntyyn ja tietysti myös Dawkinsin itsensä ajatteluun ja sen kehittymiseen. Kirja on myös luettavampi kuin hänen omaelämäkertansa.
Tässä ote Dawkinsin koulupoikamaisesta kiihotuspuheesta:
Mitä ajattelet ihmisistä, jotka uhkaavat lapsia kuolemanjälkeisellä ikuisella tulella? Tässä kirjassa en yleensä vastaa tällaisiin kysymyksiin. Mutta en voi olla tekemättä tässä poikkeusta. Sanoisin, että nämä ihmiset ovat onnekkaita, että sellaista paikkaa kuin helvetti ei ole, koska en voi kuvitella ketään, joka ansaitsisi enemmän joutua sinne.
* * *
Diamond, Judy & Bond, Alan (1999): Kea, Bird of Paradox – The Evolution and Behavior of a New Zealand Parrot. University of California Press. Berkeley.
Kea on variksen kokoinen, ilmeikäs ja leikkisä – ja usein tuhovimman villitsemä – papukaija Uudesta-Seelannista. Jotkut pitävät tätä uteliasta ja käyttäytymiseltään varsin joustavaa lintua ilkeämielisenä tappajana, onhan se oppinut raatelemaan elävistä lampaista lihapaloja. Lajin eloonjääminen (alkuperäisen ekosysteemin lähes tuhoutuessa) perustuu nimenomaan olennon joustavuuteen ja oppimiskykyyn, siis älykkyyteen.
Kiinnostavin osa kirjassa on ihmisen vaikutus saarten ekosysteemeihin. Australiaan tuodut vieraslajit, lähinnä kaniinit ja niiden aiheuttamat tuhot ja vastatoimet, ovat suomalaisille tutumpia, mutta Uuden-Seelannin asutushistoriaan liittyy vastaavia mullistuksia. Jo varhaiset polynesialaiset olivat tuoneet saarille koiran ja rotan (polynesianrotta). He myös hävittivät sukupuuttoon uljaan moa-linnun, ja sen myötä joukon moasta riippuvaisia muita lajeja. Vasta eurooppalaiset kuitenkin kunnostautuivat ekosysteemin muokkaamisessa:
1800-luvun eurooppalaiset asuttajat toivat Uuteen-Seelantiin joko ruoaksi, urheilumetsästyskohteeksi, tuttuuden vuoksi tai yksinkertaisesti vahingossa jopa 143 uutta eläinlajia. Niistä 34 on vakiinnuttanut asemansa nykyään. Tuotuja vieraita kasvilajeja oli 1600... Useimmat lajit tuotiin vuosina 1850–1890, jolloin eurooppalaisten siirtolaisuus oli suurimmillaan.
* * *
Berger, J. M. (2019): Ekstremismi. Suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita. Helsinki.
Arvioin Bergerin kirjan myöhemmin perusteellisemmin. Onko terrorismi aina ektremismiä? Tarvitseeko toiminta ideologisen oikeutukseen ollakseen ekstremismiä? Mikä on uskonnon suhde ekstremismiin?
* * *
Korhonen, Johanna (2013): Kymmenen polkua populismiin. Into.
Johanna Korhosen teos on saanut innoituksensa Timo Soinin ja Perussuomalaisten taannoisesta vaalimenestyksestä. Ottamatta kantaa politiikan trendeihin sen enempää, on huojentavaa huomata, että vain kuuden vuoden takaiset poliittiset huolenaiheet ja moraalinen paniikki tuntuvat monessa suhteessa vanhentuneilta. Puoluekenttä muuttuu ja johtajat vaihtuvat, mitä voitaneen pitää elinvoimaisen demokratian merkkinä.
Korhonen määrittelee populismin seuraavasti:
Populismilla tarkoitan tässä sellaista politiikan teon tapaa, jossa asiat pelkistetään yksinkertaisiksi vastakkainasetteluiksi ja jossa puhuja vetoaa kuulijan itsekkyyteen mieluummin kuin tämän yhteisvastuuseen.
Korhosen määritelmä sivuuttaa kaksi asiaa. Ensinnäkin populistit, joista hän puhuu, usein korostavat itsekkyyden sijasta kansan kokonaisuutta tai muuta vastaavaa. Toiseksi populismeja on montaa sorttia. Kansallismielinen populisti esimerkiksi väittää, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan tai sen historiaa. Hänen mielestään eliitti suosii ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia eikä kunnioita esimerkiksi sotaveteraanien uhrauksia. Konservatiivipopulisti taas painottaa perinteisiä arvoja ja elämäntapoja. Moni heistäkin vastustaa maahanmuuttoa, mutta ennen kaikkea he pelkäävät maan sisältä tulevaa uhkaa: homoseksuaaleja, älymystöä tai melkein mitä tahansa eliittiä, joka ei ota osaa ”tavallisten ihmisten” pyrkimyksiin. Valtiota vastaan -populisti taas näkee valtiovallan uhkaavan ja rajoittavan kansalaisten vapauksia. Yhdysvalloissa on esimerkiksi niin kutsuttu Teekutsuliike ja Euroopassa on joitakin EU:ta ja Brysselin byrokraatteja vastustavia puolueita. Vasemmistopopulismi puolestaan lietsoo taloudelliseen epätasa-arvoon ja jäykkiin luokkarakenteisiin perustuvaa luokkavihaa.
Vasemmistopopulisti siis kokee, että talouseliitti ei ole ansainnut etujaan. Konservatiivipopulisti puolestaan esittää, että eliitti ei suo tavallisille kansalaisille näiden ansaitsemaa arvostusta. Kansallismielinen populismi taas ajattelee, että pakolaiset (ja joskus taiteilijat) nauttivat etuja, joita he eivät ole ansainneet; hehän ovat laiskoja ja epärehellisiä. Valtiovaltaa kritisoiva populismi taas kokee, että byrokraatit saavat ansaitsemattomia etuja kansan kärsiessä liiallisista säännöksistä.
Näiden seikkojen sivuuttaminen on Korhosen pamfletin suurin ongelma. Teos ei käsittele sitä yleisinhimillistä seikkaa, että ihmisten suhtautuminen sosiaalisiin instituutioihin riippuu pitkälti siitä, mitkä edut ja olosuhteet he missäkin tapauksessa kokevat ansaituiksi. Populistin on helppo vedota tähän moraalitunteeseen. Ei tarvita perusteluita, ei tarvitse esittää tilastotietoa eikä tarvitse vedota ihmisoikeuksiin tai moraaliperiaatteisiin. Populistille riittää pari esimerkkitapausta ja jokunen hyvä iskulause.
Korhonen selittää populismia seuraavasti:
Työhön liittyvän turvallisuudentunteen menetys on keskeinen tekijä, kun pohditaan, mitkä seikat ovat avanneet pelikentän populistisille liikkeille Suomessa. - - Suomalainen yhteiskunta on aiempaan verrattuna eriarvoistunut, ja tämän tuloksena Perussuomalaisten kannatus nousee. Turvattomuutta kokevat, usein jo ennestään pienituloiset ihmiset – tai merkittävä osa heistä – eivät enää äänestä vasemmistoa, vaan populisteja.
Turvallisuudentunteella saattaa olla jonkinlainen merkitys Korhosen tarkoittaman populismin nousulle. Hänen lausuntonsa taloudellisesta eriarvoisuudesta on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä ei kerrota, mihin aiempaan sitä verrataan. Suomi on ollut pienten tuloerojen maa kohta jo sadan vuoden ajan, eikä näkyvissä ole suurta muutosta. Lisäksi huipputuloisissa on vaihtuvuutta eli kyse ei ole vuodesta toiseen samoista ihmisistä.
Korhonen epäsuorasti myös vihjaa, että Perussuomalaisten kannattajat olisivat lahjattomia ja osaamattomia. Hän kysyy, ”missä on paikka ihmiselle, jonka luovuus ilmenee itse moottorisahalla veistetyssä karhuveistoksessa kesämökin pihalla” ja ”miten pärjää se, joka ei ole lahjakas, ei osaava, ei monitaitoinen, ei sosiaalisesti taitava eikä mitään muutakaan mainitsemisen arvoista? Mitä tekisi ihminen, joka parhaimmillaankin on vain keskinkertainen ja useimmiten ei oikein sitäkään?” Korhonen jatkaa: ”Tähän saumaan populistinen retoriikka uppoaa hyvin. Siinä, missä muiden puolueiden johtohahmot ovat sitoutuneet huippu-Suomen strategioihin, populistit antavat kansalaisille luvan olla vain.”
On epäilemättä totta, että Perussuomalaisten äänestäjissä on paljon niitä, ”jotka menestyivät koulussa enintään keskinkertaisesti ja osaavat ammattiaan riittävästi, mutta kaukana erinomaisesta”, kuten Korhonen maalailee. Mutta jos katsotaan tilannetta maailmalla, tällainen alentava yleistäminen ei ole mielekäs strategia, ainakaan jos on tarkoitus vastustaa populismia. Yli 62 miljoonaa ihmistä äänesti Trumpia, yli 17 miljoonaa Brexitiä, yli 10 miljoonaa Marine Le Peniä ja lähes kuusi miljoonaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta. Yksinkertaistavat stereotypiat tai äärioikeistolaisuudesta vihjaileminen kääntyvät tällaisten äänisaaliiden edessä tarkoitustaan vastaan.
Korhonen suomii toki myös itseään ja kollegoitaan: ”Olen edelleen häpeissäni siitä, että minä, kuten useimmat kolleganikin, kieltäydyin näkemästä populismin nousun merkkejä, vaikka ne olivat nähtävissä jo noin kymmenen vuotta sitten.” Sanoisin tähän, että populismia on aina ollut ja on luultavasti aina oleva;yksittäinen vaalikampanja, talouskriisi tai edes laajamittainen siirtolaisuus eivät voi yksinään selittää kansallismielisen populismin ajoittaista suosiota tai sen erilaisia muotoja. On myös mahdollista, että jos Korhonen kollegoineen olisi aiemmin nähnyt ”populismin nousun merkit” ja niihin reagoinut, populismi olisi noussut vielä korkeammalle.
* * *
Eatwell, Roger & Goodwin, Matthew (2018): National Populism – The Revolt Against Liberal Democracy.Pelican.
National Populism -kirjan aiheena on kansallismielinen populismi (joka on käytännössä myös edellä mainitun Johanna Korhosen kirjan aihe; Korhonen vain antaa ymmärtää, että ainoastaan kansallismielinen populismi olisi aitoa populismia). Teoksen mukaan kansallismielisen populismin suosiota selittävät lähinnä seuraavat seikat: pelko historiallisen identiteetin ja nykyisten hyväksi koettujen elintapojen häviämisestä, poliitikoihin ja instituutioihin kohdistuva epäluottamus sekä tunne huonommasta huomisesta ja oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta (globaalin talouden ja siirtolaisuuden kourissa). Kirjoittajat puhuvat neljästä D:stä:
Distrust: Epäluottamus järjestelmään, ei kuitenkaan demokratiaan sinänsä.
Deprivation: Tunne siitä, että enemmistö tai jokin itselle tärkeä vähemmistö jää jälkeen, kun muut vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin. Politiikanteon koetaan irtaantuneen tiettyjen avainryhmien edustamisesta.
Destruction: Hälyttävien trendien ilmaantuminen. Siirtolaisuuden lisääntyminen toi monille tunteen siitä, että ”minä ja perheeni olemme vieraita omassa maassamme”.
De-alignment: Ihmisten ja perinteisten puolueiden vanhat siteet murtuvat, puolueuskollisuus katoaa ja puoluekenttä pirstaloituu (ei tosin Yhdysvalloissa).
Kyseiset tekijät antavat vahvaa tukea kansallismieliselle populismille. Suuri osa ihmisistä kokee, että poliitikot ylenkatsovat heitä mutta samalla suosivat maahanmuuttajia. Kyse ei siis ole tietämättömästä rasismista (vaikka sitäkin luonnollisesti on) tai antidemokraattisesta fasismista. Kansallismielisyydellä on sen sijaan vaihteleva kannattajakuntansa, jolla on monenlaisia syitä suuntautumiseensa. Tämä on läksy, jossa perinteisillä puolueilla näyttää yhä olevan opeteltavaa. Populismi seuraa demokratiaa varjon lailla, ja olisi erhe niputtaa kansallismielinen populismi yhteen natsismin kaltaisten ääriliikkeiden kanssa.
 |
Populismin ja fasismin pääerot
National Populism -kirjan mukaan. |
Kansallismielisellä populismilla toki on pimeä puolensa, ja osa populistien kannattajista ylpeästi kantaa saamaansa rasistileimaa. Valtaosaa populistien äänestäjistä ylenmääräinen leimaaminen kuitenkin suututtaa. Tällaisessa tilanteessa populistipoliitikko pääsee loistamaan: kansalaisten silmissä hän näyttäytyy rohkeana toisinajattelijana, joka pahantahtoisen painostuksen alaisena uskaltaa puhua epämiellyttävistä totuuksista.
Populismia on vastustettu myös lavealla ja jossakin määrin epärehellisellä äärioikeistolainen -termillä. Strategia epäonnistuu, sillä populistin kanta esimerkiksi maahanmuuton ongelmiin on monesti samanlainen kuin maltillisella oikeistolaisella ja myös monella vasemmistolaisella. Lisäksi moni populistipuolue maailmalla on omaksunut tavoitteita, jotka eivät enää sovi perinteiseen vasemmisto–oikeisto-akseliin.
Kansallismielistä populismia on siis monenlaista. Esimerkiksi puolue, joka ajoi Skotlannin eroa Britanniasta, asettuu keskustasta vasemmalle. Kansallismielinen populismi voikin kannattaa vapaamielistä demokratiaa, islamilaista teokratiaa tai kaikkea siltä väliltä. Populisteja yhdistää lähinnä halu saada oletetun enemmistön ääni kuuluviin. Tällainen saa väestössä helposti vastakaikua; ihmiset haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi.
Tämä arvostuksenjano ei tietenkään vaivaa vain tavallisia kansalaisia tai populistien äänestäjiä. Myös poliitikot, laidasta laitaan, kaipaavat arvostusta. Markkinaliberaalit esimerkiksi haluaisivat kiitosta vaurauden lisääntymisestä ja globaalin köyhyyden vähenemisestä, ja vihreä liike haluaisi kiitosta pyrkimyksistään maailman pelastamiseksi. Vasemmistoliberaalit taas haluaisivat kiitosta sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa - vaikkapa homojen, naisten ja uskonnottomien asemassa - tapahtuneesta kehityksestä. (Se, että kansallismielispopulistiset suuntaukset ovat ottaneet homojen ja naisten oikeuksia agendalleen, on ärsyttänyt monia vasemmistolaisia, jotka ovatkin kuitanneet populistien puheenvuorot lähinnä islamvastaisuutena, jopa islamfobiana.) Kansallismielinen populisti puolestaan haluaisi kiitosta siitä, että hän yrittää turvata kansakuntaa yhdistäneitä arvoja ja traditioita. Tarvittaessa moni kansallismielinen on jopa valmis uhraamaan talouskasvun (kuten esim. Brexitin tapauksessa).
Kirjan mukaan kansallismielinen populismi saattaa lähitulevaisuudessa kesyyntyä jonkinlaiseksi patriotismiksi. Tapahtuipa niin tai ei, suurempi kysymys on se, millaisen taloudellisen järjestelmän kannattaminen on missäkin poliittisessa tilanteessa järkevintä (eli tuottaa eniten inhimillistä hyvinvointia riittävän kauas tulevaisuuteen). Ongelma on se, että populistiseen arvostuksenjanoon ja ihmisten lokerointiin perustuva retoriikka haittaa hyvinvoinnin perusteista käytävää keskustelua. Jos pitäisi yleistää ja valita, kenen strategia on tässä pahiten epäonnistunut, päätyisin luultavasti ”uuteen vasemmistoon”. Se on lietsonut pelkoa ja huokunut moraalista ylimielisyyttä: siirtolaisuudesta huolestunut on depersonalisoitu rasistiksi ja osakkeenomistaja on demonisoitu ainoastaan omista voitoistaan kiinnostuneeksi ahnehtijaksi, jota ei kiinnosta eläinten kärsimys, ihmisten terveys tai ilmastonmuutos. Tällainen oppineiston likinäköinen – ja kenties syyllisyydentunnon motivoima – retoriikka viittaa siihen, että tiedon ja koulutuksen lisääminen voi auttaa ihmiskuntaa vain tiettyyn rajaan asti. Tätä kaltaiseni tiedeuskovaisen teknokraatin olisi vaikea niellä.
