Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä. Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.
* * *
Eurooppa on edistynyt ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa niin pitkälle, että täällä on sokaistuttu sille, millainen tilanne muualla maailmassa on. Olemme sinisilmäisiä ajatellessamme, että valtava määrä nuoria miehiä voitaisiin tuoda vieraasta kulttuurista ja istuttaa heihin heti länsimaisia arvoja.
Seida Sohrabi
Monen edistysmielisen kohtalokas erhe on projisoida jokaisen maahanmuuttajan sisälle itsensä kaltainen arvoliberaali.
Jussi K. Niemelä
Helo, Ari toim. (2025): Liberalismin puolustus – Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. Atrain & Nord. Kemi.
Kristillinen teologia perustuu kahteen asiaan: helvetintulilla pelotteluun ja taivaallisilla pidoilla houkutteluun. Keppiä ja porkkanaa siis; käristy tai pelastu. Tämä oli kristinuskon sanoma satoja vuosia.
Saapuivat kuitenkin renessanssi ja valistusaika, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset sekä teollinen vallankumous.
Yhteiskunnat maallistuivat, tieteet edistyivät ja väestöstä tuli lukutaitoista ja koulutettua. Pelastus ja lohtu eivät voineet enää nojata puhtaaseen taikauskoon. Tarvittiin uusia oppeja ja uudenlaisia instituutioita, maistuvampia porkkanoita.
* * *
2000-luvulle tultaessa valtaa sai arvoliberaali ääriajattelu [1]. Sen pelastussuunnitelmaan kuului, että jokainen saa määritellä itsensä miksi tahansa. Tänään olen lesbo-Liisa, huomenna hetero-Heikki. Sen piti olla maallinen ja kaikille kelpaava karnevaalintäyteinen paratiisi. Messiasta ei tarvita; empatia ja itsemäärääminen riittävät.
Paperilla suunnitelma oli kaunis ja kannatettava – mutta vain paperilla. Identiteetti ei ole yksityinen fantasia, vaan siihen sisältyy toive muiden antamasta hyväksynnästä. Ja hyväksynnän saaminen ei ole itsestään selvää. Näin on etenkin tilanteessa, jossa identiteettiin kuuluu julkisten palveluiden käyttöä. Esimerkkinä toimii trans-identifioituvalle tarjottu kirurgia.
Pelastuksen sijasta suunnitelma toi joukon kiistoja. Mikä on nainen? Onko trans-nainen nainen? Ja jos on, saako hän osallistua naisten kilpaurheilusarjoihin? Ainakin se olisi epäreilua naisurheilijoita kohtaan. (Poikana läpikäyty murrosikä antaa etulyöntiaseman lähes kaikkiin urheilulajeihin.)
Myös intimiteettikysymys jäi ratkaisematta. Saako trans-nainen mennä naisten pukuhuoneeseen? Tai onko naisten vankila trans-naiselle oikea paikka rikosten sovittamiseen?
Avoimista kysymyksistä huolimatta uudet arvoliberaalit julistivat, että kaikki identiteetit, elämäntavat ja perherakenteet ovat yhtä hyviä ja legitiimejä. Löydä oma polkusi, anna kaikkien kukkien kukkia.
Omassa elämässään arvoliberaalit olivat kuitenkin usein perin konservatiivisia. He olivat korkeasti koulutettuja, he pyrkivät naimisiin ja he halusivat lapsia. Ja jos arvoliberaalit näissä onnistuivat, he pysyivät naimisissa ja investoivat lastensa tulevaisuuteen. Siitä asemasta kelpasi julistaa.[2]
Arvoliberaali piti itseään kadunmiestä fiksumpana ja sofistikoituneempana. Ja sitä, mitä liberaali ei ymmärtänyt, hän alkoi nimittää populismiksi. Teemasta kirjoitettiin lukematon määrä kirjoja ja lehtiartikkeleita.
* * *
Tässä liberalismiesittelyn kakkososassa tarkastellaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Mitä se sanoo edellä mainitusta identiteettikysymyksestä? Teos on varsin hajanainen, ja siinä on päivänpolitiikkaa ja muuta sisältöä, joka ei istu Skeptikkoon. Niinpä tässä sivutaan vain muutamia kirjan esseistä.
Valtiotieteiden tohtori Linda Hart kirjoittaa osiossaan, että sukupuoli-identiteetti saattaa aiheena tuntua vähäpätöiseltä. Tämä on totta; eiväthän omakohtaiset tuntemukset voi olla liberalismin ydinkysymys.
Ongelma onkin toisaalla; siinä, että aiheesta riidellään nimenomaan niiden järjestöjen parissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa sukupuoli-identiteettinsä parissa painivia. Näin Hart:
Vaikka keskustelu on pääosin rajautunut pienten akateemisten ja alakulttuuripiirien sisälle, se on ollut poikkeuksellisen repivää esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöissä ja feministisissä järjestöissä.
Hartin mukaan sukupuoli-identiteetin korostamisessa on toinenkin ongelma: se tuotti sananvapauden ja avoimen keskustelun vastaisia toimintatapoja. Joidenkin akateemisten organisaatioiden vastuuhenkilöt pyrkivät joko rajaamaan käsiteltäviä aiheita tai estämään keskustelutilaisuuksia. Moni oli valmis kampanjoimaan yksittäisiä keskustelijoitakin vastaan. Tätä tapahtui jopa Skepsis ry:ssä (ks. Skeptikko 4/2023). Tuolloin ”edistyksellisten” marssi pysähtyi hallituskokoonpanon vaihtumiseen tieteellisemmäksi. Hart jatkaa:
Arkisemmasta näkökulmasta on jopa absurdia, että sellainen asia kuin sukupuoli tai sen ruumiillinen, yhteiskunnallisiin ilmiöihin heijastuva kaksijakoisuus on päätynyt syvien aatteellisten ja poliittisten ristiriitojen kohteeksi.
Miksi yksinkertaisesta – oikeastaan mikroskooppisesta – määritelmäkysymyksestä sitten riidellään? Se kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema ei koskaan ole ollut näin hyvä. Laissa olevat syrjintäkiellot ovat toimineet, ja omakohtaisista määritelmistä ja tuntemuksista on turvallista kinastella.
Toinen asia, jonka kiistely paljastaa, on se, miten kaukana todellisuudesta ajattelu voi akateemisissakin piireissä olla. Sukupuolta kyetään pitämään biologiasta irrallisena ja sosiaalisesti rakentuneena valtakysymyksenä. Miljoonien vuosien evoluutiohistoria ohitetaan ylimielisesti virnuillen.
Moiselle löperyydelle klassisen liberalismin edustaja luultavasti kohauttaa hartioitaan: ihmiset määritelkööt ja ymmärtäkööt sukupuolen(sa) miten tahtovat. Kirjassa ex-pääministeri Matti Vanhanenkin riimittelee: ”ei se sinua muuta eikä ole sinulta pois, millainen joku toinen ihminen on ja miten ja kenen kanssa hän elämäänsä viettää.” Tausta-ajatus identiteetin itsemäärittelyssä on tietysti kannatettava: ihmisiä ei tule syrjiä heidän erilaisuutensa vuoksi.
Itsemäärittelyn korostaminen voi kuitenkin muuttua liberaalinkin kannalta ongelmaksi. Mikäli se, mitä ihmiset tarkoittavat sanalla sukupuoli, alkaa muuttua, samalla muuttuu lakien sisältö. Ja jos lakien annetaan vaihdella identiteettipoliittisten muotivirtausten mukana, hallinnon kyky suoriutua päätehtävistään – syrjimättömyyden ja itseilmaisuoikeuden turvaamisesta – heikentyy.
Klassinen liberaali siis haluaa rajoittaa itsemäärittelyn valtaa, jotta kansalaisten oikeudet ja vapaudet eivät kavennu.[3] Periaate on yksinkertainen: hallinnon on voitava nojata ymmärrettäviin, tarkasti määriteltyihin ja abstrakteihin lakeihin.
Toinen ongelma identiteetin ylivallassa on, että se johtaa kollektivistiseen politiikantekoon. Siinä etuisuuksia jaetaan ryhmäidentiteetin perusteella. Syntyy epäreiluja kiintiöitä ja suosituimmuusasemia. Sorrettuna vähemmistönä olemisesta tulee etuoikeus, joka ohittaa yksilön ansiokkuuden.[4] Lopulta ihmisten kyky suhtautua toisiinsa yksilöinä heikentyy, ja sortoa aletaan nähdä sielläkin, missä sitä ei ole. Aletaan puhua epämääräisesti rakenteellisesta syrjinnästä, mutta ei kerrota, kuka tai mikä syrjii ja miten.[5]
* * *
Identiteeteillä politikoinnista saattaa siis seurata kollektivistista ajattelua ja keskustelukulttuurin myrkyttymistä. Mutta voiko identiteettipeli todella murtaa lännessä vallitsevan yksimielisyyden kaikille kuuluvista vapauksista ja oikeuksista? Tätä on vaikea uskoa. Vapauksien todelliset uhkat tulevat pikemminkin ulkoa, islamilaisen fundamentalismin leviämisestä.
Jos lähihistoriasta voidaan jotakin päätellä, islamin mukana seuraa naisia syrjiviä käyttäytymis- ja pukeutumiskoodeja, kunniamurhia, sukuelinten silpomisia, pakkoavioliittoja, homojen, uskonnottomien ja vääräuskoisten väkivaltaista, jopa murhanhimoista syrjintää, klaaniuskollisuutta, dogmaattista (koti)uskonnonopetusta, lasten uudelleenkoulutusleirejä, antisemitismiä ja yleistä länsivihamielisyyttä.
Muutkin fundamentalismin muodot toki uhkaavat länsimaisia vapauksia, mutta islamilainen versio näyttää sitkeimmin pitävän pintansa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja maallistumista vastaan. Kirjassa uhkaa käsittelee Helsingin kaupunginvaltuutettu Seida Sohrabi (kok). Hänkin toki tekee sen melko epäsuorasti:
Maahanmuuton ongelman ydin on se, että olemme ottaneet vastaan liian paljon humanitaarisia maahanmuuttajia liian lyhyellä aikavälillä, laiminlyöneet kotouttamisen ja sallineet heidän pakkautumisensa samoille alueille. Emme ole vaatineet emmekä edesauttaneet toimillamme ihmisten halua integroitua ja olla osa tätä yhteiskuntaa.
Sohrabin mukaan muuttajan pitää haluta olla ja kokea olevansa osa suomalaista, yksilönvapauksia korostavaa yhteiskuntaa. Hänen tulee myös ”haluta siirtää tuleville sukupolville eteenpäin meille tärkeitä arvoja, kuten vapaus ja tasa-arvo”. Sohrabi jatkaa:
Halukas maahanmuuttaja kotoutuu huonollakin maahanmuuttopolitiikalla, mutta haluton vain, mikäli vastaanottava maa sitä vaatii. Tarvitaan yhteiskuntaa kotouttamaan ja tulijaa kotoutumaan. Onnistunut integraatio on kaksisuuntainen ‒ molempien osapuolten pitää osallistua. - - Ihmisestä pitää saada ote heti, kun hän tulee Suomeen. Silloin on aika kertoa, miten Suomi toimii ja millaisilla arvoilla - - Kotoutuminen ei ole vain oikeus, se on velvollisuus.
Otteen saaminen muuttajasta ei ole helppoa. Ruotsissa vuonna 2023 nähdyt koraanimellakat osoittavat, että Pohjoismaissakin moni maahanmuuttaja on valmiustilassa väkivaltaiseen toimintaan yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. (Kirjassa tutkija Oskari Lahtinen analysoi Pohjoismaiden siirtolaispolitiikkaa.)
Siirtolaisuuden ja islamin riskien esille nostaminen on ”edistyksellisten” mielestä silti ollut tuomittavaa. Heille islamkritiikki ei ollut luonnollinen reaktio yhteiskunnallisten arvojen muutokseen, vaikkapa naisten aseman heikentymiseen tai maanpuolustustahdon rapautumiseen. Kyse ei edistyksellisten mukaan ollut myöskään muuttajien tuomista kasvaneista sosiaalikuluista.
Ongelmakohtien esiin nosto sen sijaan kuitattiin salaliittoina ja islamfobiana, jopa viestipalvelu X:n omistajan, Elon Muskin masinoimana rasismina. Ja jos joku Sohrabin tavoin ehdotti, että muuttajilta tulee vaatia työelämään ja kulttuuriin integroitumista ja sananvapauden puolustamista, sitä paheksuttiin syrjintänä ja vihapuheen normalisoimisena. Joidenkin mielestä jopa tiedon jakaminen joukkoraiskauksen tekijöistä oli suurempi uhka yhteiskunnalle kuin itse teko.
* * *
Kuinka paljon siirtolaisilta saa siis vaatia? Ja miten sitä tulee valvoa? Klassinen liberaali on jatkuvasti tällaisten kysymysten edessä. Yhteiskunta joutuu turvautumaan epäliberaaleihin menetelmiin – valvontaan ja pakkoon – kansalaisten vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien säilyttämiseksi. Mutta millaista pakkoa? Pitääkö moskeijojen toimintaa ohjailla? Pitääkö kasvot peittävä pukeutuminen kieltää? Tuleeko maahanmuuttajien ajatusmaailmaa seuloa tarkemmin?
Tämä on liberalismin paradoksi: vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien turvaaminen edellyttää valvontaa ja voimakeinoja. Osa konservatiiveista tuntuu ajattelevan, että liberaali individualismi ei siksi voi toimia. Heille individualismi ja yhtäläiset oikeudet ovat katteettomia ylellisyysuskomuksia, ohikiitävä idealismin hetki ihmiskunnan historiassa.[6] Heidän mukaansa emme voi samaan aikaan saada sekä kulttuurista monimuotoisuutta että vapautta. Jo Aristoteleella (384eaa – 322eaa) oli tämän suuntaista ajattelua.
Iso-Britannia nostetaan usein esimerkiksi. Siellä asuvista muslimeista lähes 70 prosenttia kannattaa islamin loukkaamisen kriminalisoimista ja yli 30 prosenttia kannattaa sharia-lain käyttöönottoa. Samaan aikaan yli puolet kantaväestöstä ajattelee, että islam ei ole yhteensopiva brittiläisten arvojen kanssa. Miten nämä näkemyserot voidaan sovittaa vapaassa yhteiskunnassa? Mitä jos sananvapautta käytetään fundamentalismin edistämiseksi? Käytännöllisempi kysymys kuuluu: pitääkö imaamien sananvapautta rajoittaa, alistaa heidät ennakkosensuurille? Moni konservatiivi vastaa kyllä.
Vapaudet eivät nauti suosiota vasemmistonkaan parissa. He vain näkevät eri ongelmia kuin oikeistokonservatiivit. Molemmilla ääripäillä vastaus on silti sama: valtion harjoittama kyttääminen ja tyrannia. Oskari Lahtinen toteaa: ”Vasemmistolaisen uuden identiteettipolitiikan myötä esimerkiksi halu rajoittaa joidenkin ryhmien ilmaisunvapautta sai punavihreän äärilaidan ja äärioikeiston kuulostamaan hetkeksi toisiltaan, eron ollessa siinä tulisiko ilmaisunvapautta karsia etuoikeutetuilta vai vähemmistöiltä.”
Onkin sanottu, että kun nuori vihaa länsimaita, hän tekee sen joko lännen omaksumien vapausihanteiden takia tai sen takia, että länsi ei kyennyt elämään ihanteidensa mukaisesti. Yhteinen sävel löytyy kollektivismista ja autoritaarisuudesta.
Mitä läntinen ja klassinen liberaali vastaa tähän kollektivismin ja konservatismin haasteeseen? Ovatko monimuotoisuus ja vapaus peruuttamattomasti ristiriidassa?
Ensinnäkin liberaali voisi todeta, että individualistisille vapauksille esitetty haaste on perusteltu. Yksilö on aina sidoksissa sukuunsa, perheeseensä, ystäviinsä, naapureihinsa, opettajiinsa ja työtovereihinsa, myös valtioon ja kansakuntaan. Näiden kautta yksilö on sidoksissa kaikkeen siihen, mitä kanssaihmiset arvostavat ja pitävät yhteisenä hyvänä. Juuri tämän takia edellä käsitelty identiteettikysymys on mutkikkaampi kuin mitä 2000-luvun arvoliberalismi oletti.
Toisaalta tässä piilee myös klassisen liberalismin ydin: yksilön tuntemukset ovat vain yksilön tuntemuksia, niille ei tule antaa juridista painoarvoa. Ovathan tuntemukset aina neuvoteltavissa tai ainakin kehystettävissä uudelleen. Niinpä jos kaikkia tuntemuksia ja identiteettejä tulee automaattisesti kunnioittaa, syntyy valta- tai arvotyhjiö. Tässä tyhjiössä kaikki kelpaa, ja mikään ei ole totta, kaunista tai järkevää. Ja mikä tuleekaan täyttämään näin syntyneen tyhjiön? Tietysti vahvimman oikeus, käytännössä valtion rautanyrkki.
Juuri tätä klassinen liberaali vastustaa. Hän ei pidä väkivaltakoneiston (tai median) tukemasta myötäkarvaisesta identiteettifiilistelystä. Se on liian lähellä yhdenmukaistavaa kollektivismia: ”Ajattele oikein, tai muuten...”
Kirjassa Jarkko Tontti ja Ari Helo puhuvat (hieman kankealla ilmaisulla) cancelloinnista eli väärien henkilöiden ja väärien mielipiteiden siivoamisesta julkisesta keskustelusta. Tontti myös toteaa aivan oikein, että kyse ei ole uudesta ilmiöstä: ”Neuvostovastaiseksi leimaaminen oli tehokas ja usein käytetty cancelloinnin tapa suomettuneessa Suomessa...”
Miksi liberalismi sitten keskittyy yksilöön, jos se uhkaa kääntyä pakottavaksi kollektivismiksi ja konformismiksi? Syy on yksinkertainen: vain yksilöllä on toiveita ja haluja, ja yksilö itse tuntee halunsa ja toiveensa parhaiten. Ja ennen kaikkea vain vapauden oloissa ihmiset uskaltavat tukeutua toisiinsa ja toistensa osaamiseen.[7]
Liberalismi siis yhdistää ihmisiä. Se onnistuu, koska kyse on hallinnon valtaa rajoittavasta vapausaatteesta. Liberalismia ei kiinnosta, ovatko valtaapitävät autoritaarisia konservatiiveja vai autoritaarisia kollektivisteja. Liberalismi arvostaa yksilöä, pyrkii rajoittamaan pakkoa ja etsii totuutta vapaasti ja avoimesti. Tämä on modernin maailman ja lännen ylitsepursuavan hyvinvoinnin takana. Kaikkien maiden maltilliset yhtykää! Tai kansankielellä: kommarit ja fasistit hiiteen!
* * *
Toistaiseksi tässä ei ole käsitelty kysymystä talousliberalismista. Sen ääriversiossa valtion rooli ja hallinnon oikeus puuttua ihmisten elämään pidetään niin pienenä kuin mahdollista. Kuviteltu vuoropuhelu äärimmäisen talousliberaalin (Yhdysvalloissa käytetään nimitystä libertaari) ja valtiovetoisuutta kannattavan kollektivistin välillä kuuluu seuraavasti:
Talousliberaali: ”Haluamme rajoittaa valtion roolia ihmisten elämässä. Haluamme vähentää pakkokeinojen avulla rahoitettuja tukijärjestelmiä. Haluamme karsia valtion tukeman järjestömaailman suojatyöpaikkoja.”
Kollektivisti: ”Te siis haluatte lopettaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion tarjoamat tuet vähäosaisille. Haluatte jättää tyhjää tilalle. Köyhät kyykkyyn!”
Talousliberaali: ”Se, että haluamme karsia tukijärjestelmiä, ei tarkoita ’tyhjää tilalle’. Ihmisillä on edelleen luontainen halu auttaa epäonnisia; sitä pakkokeinojen rajoittaminen ei vähennä.”
Kollektivisti: ”Haluatte siis yhteiskunnan, jossa heikkojen auttaminen perustuu hyväntekeväisyyteen.”
Talousliberaali: ”Emme usko, että sosiaalipolitiikan tulee nojata vain ihmisten hyväntahtoisuuteen. Se riittää joissakin tapauksissa muttei aina.”
Kollektivisti: ”Miten siis järjestäisitte yhteiskunnan?”
Keskustelu yleensä tyrehtyy tahallisiin väärinymmärryksiin ja stereotypioihin jo ennen tätä viimeistä kysymystä. Käytännössä kysymys kuuluu: mikä on paras tapa varautua sairauteen ja vanhuuteen? Kuinka vapaaehtoista sairasvakuutuksen ottamisen ja vanhuuseläkkeen kerryttämisen tulee olla?
Hyvinvointivaltiot ovat painineet kysymyksen kanssa koko olemassaolonsa ajan. Ihmisten on siedettävä pakkoa, mutta minkä verran?
Kukaan tuskin haluaa täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvaa järjestelmää. Libertaarikin pelkää, että sellaisessa järjestelmässä liian moni jättää itsensä vakuuttamatta. Harva libertaari myöskään ajattelee, että ”koska olen itse terve, en halua osallistua muiden sairaskuluihin”.
Vastaavasti kukaan tuskin haluaa sellaista totaalipakkoa, jossa kaikille taataan sama elintaso riippumatta siitä, miten tuottelias yksilö on. Tarvitaan siis kompromissi, jonka riittävän moni voi hyväksyä. Liberaali demokratia näyttää olevan hallintotapa, joka helpoiten päätyy enemmistölle kelpaaviin kompromisseihin ilman ylenmääräistä pakottamista. (Teoksessa Pekka Sauri kirjoittaa politiikantekoon väistämättä liittyvistä kompromisseista.)
Jos edellä esitetty hyväntekeväisyys on osaratkaisu heikompiosaisten auttamiseen, mitä muuta tarvitaan? Talousliberaalin mielestä tärkeintä on vaurauden lisääminen. Historiallisesti katsottuna tämä on onnistunut: markkinatalous, demokratia ja laajat omistusoikeudet ovat kulkeneet voitosta voittoon ja tuoneet vaurautta kaikkialle, missä ne ovat saaneet siihen mahdollisuuden – parista pankki- ja finanssikriisistä piittaamatta. Köyhinkin länsimaalainen voi paremmin kuin entisaikojen kuningas.
Talousliberaali siis puolustaa vapaita markkinoita. Hän tietää, että hintamekanismin tehokkuus vähentää absoluuttista köyhyyttä ja orjuudenkaltaista raatamista. (Kirjassa Visa Heinonen, Ilja Kavonius ja Mika Pantzar esittelevät suomalaisen markkinatalousajattelun juuria.) Köyhyyttä tulee kenties aina olemaan, mutta enenevässä määrin kyse on suhteellisesta köyhyydestä. Siinä yksilöllä on katto päänsä päällä ja ruokaa syötäväksi; hän on köyhä vain suhteessa kansalaisten keskimääräiseen vaurauteen.
Miten siis ratkaista suhteellisen köyhyyden ongelma? Vai onko se ongelma lainkaan? Klassisen liberalismin kannattaja vastaa, että olipa suhteellinen köyhyys ongelma tai ei, se edellyttää toimenpiteitä valtiolta vasta, kun tietyt perusoikeudet eivät enää toteudu. Tällöinkin talousliberaali luultavasti tarjoaisi ensin vapaita markkinoita ja niiden tuomaa pitkän aikavälin kasvua. Hän voisi perustella tätä sillä, että hyvinvointivaltion tukijärjestelmillä on taipumus luoda tukiriippuvuutta. Lyhyen aikavälin auttamisessa talousliberaali luultavasti korostaisi ihmisten vapaata yhteenliittymistä ja ihmisten keskinäisiä sopimuksia.[8] Vasta jos ne eivät riitä, valtio voisi varovaisesti puuttua tilanteeseen.
* * *
Kuten todettua, teos on hajanainen. Kirjoittajina on poliitikoita, aktivisteja, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä. Kukin kirjoittaa kiinnostuksenkohteistaan. Toistoakin löytyy, jopa yksittäisten esseiden sisältä.
Hajanainen käsittely ei liberalismin kohdalla ole kuitenkaan iso miinus. Aihe tarvitsee laajaa ymmärrystä ja lukeneisuutta. Lainaus teoksen toimittajalta:
Etnisestä taustastaan, ihonväristään tai sukupuoli-identiteetistään riippumatta jotkut ihmiset ovat ajattelussaan liberaalimpia kuin toiset. Monet arvostavat monikulttuurisuutta, kaikki eivät. On niitäkin ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ei ole arvo lainkaan. Edes kaikki monikulttuurisuudesta meteliä pitävät eivät näy ymmärtävän itse kulttuurin käsitettä, jota monikulttuurisuuden ihanteella on tarkoitus suojella. Paljon on niitäkin, jotka eivät ymmärrä edes demokraattisen kansalaisyhteiskunnan pelisääntöjä, vaikka ovat sellaisessa ikänsä eläneet. Maailman ymmärtäminen ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, sitä pitää kerryttää.
Muotoillaan siis aiempi iskulauseemme uudelleen (en haluaisi myöntää, mutta iskulauseille lienee liberalismissakin paikkansa):
Kaikkien maiden ikuisesti uteliaat maltilliset yhtykää!
Ei kovin iskevää, ei lippujen liehumista eikä rummunpärinää. Mutta ne tärkeimmät löytyvät: vapaus kehittää itseään ja vapaus tehdä yhteistyötä. Sellainen on liberalismin puuhamaa.
PS. Lopuksi viesti länsimaista liberalismia vierastavalle ja punaviherkollektivismiin taipuvaiselle nuorelle naiselle. Tunnen monia kaltaisiasi ja tiedän, ettet ole Skeptikon lukijakuntaa; silti sinua isällisesti lähestyn.
Ensinnäkin maailmasi on mahdollisuuksia täynnä. Elät aikana, jolloin voit valita, oletko uraohjus pankissa, hempeä kotiäiti tai porttoperformanssi OnlyFansissa. Toiseksi muistutan, mistä tämä vapaus tuli. Se tuli kapitalismista, liberalismista ja demokratiasta.
Elämänohjeita en anna. Uskon sinun ymmärtävän, että tissit ja kohtu eivät määrittele sinua. Sen tekevät älykkyytesi ja käden- ja sydämentaitosi.
Liberaali demokratia vapautti ne käyttöösi, niistä kannattaa pitää hyvää huolta. Kukaan ei lopulta ole kiinnostunut, oletko uhri vai etuoikeutettu – ja sama pätee kaikkiin vähemmistöihin. Sinä olet älystäsi ja osaamisestasi vastuussa, ja sinä haluat olla niistä vastuussa. Muutoin et ole vapaa, etkä sallisi vapautta muillekaan. Kurja kohtalo kaikille.
ALAVIITTEET
[1] Liberalismin määritelmä on sekava ja moniselitteinen. Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa arvo- ja/tai sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta (verrattuna maan oikeistokonservatiiveihin ja talousliberaaleihin/libertaareihin). Käsitteellinen sekamelska on johtanut siihen, että liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. (Teoksessa Jussi K. Niemelä avaa ansiokkaasti liberalismin ja populismin määritelmiä.)
[2] ”Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen” -käytäntö ilmenee myös siinä, miten Yhdysvalloissa moni nainen loi itselleen uran kotiäitiyden edistämisestä.
[3] Yleensä lait on muotoiltu kielloiksi – älä lyö muita, älä vie heidän tavaroitaan, älä riko sopimuksia. Nämä opitaan jo päiväkodissa. Lakien perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltäminen vaan sen turvaaminen, mitä ihmisillä on oikeus tehdä. Tekeminen on se, mikä saa yhteisöt kukoistamaan, ei kieltoihin keskittyminen.
[4] Yhdysvalloissa mustaihoisia suosittiin pitkään yliopistojen pääsykokeissa akateemisesti ansiokkaampien aasialaistaustaisten kustannuksella. Identiteetti siis meni epäliberaalisti meriittien edelle. Tällaista meritokratian (ja usein sananvapauden) kustannuksella tapahtuvaa vähemmistöidentiteettien suojelua klassinen liberaali vastustaa – etenkin kun se näyttää kääntyvän suosituimmuusaseman saaneita vastaan.
Kirjassa professori Jukka Savolainen kirjoittaa: ”kun vähemmistöryhmiin kuuluvia opiskelijoita otetaan sisään korkeatasoisiin koulutusohjelmiin vailla riittäviä akateemisia valmiuksia, heillä on keskimäärin suurempi riski vaihtaa pääainetta, keskeyttää opintonsa tai valmistua hitaammin.” Suosituimmuusasema johti monien kohdalla myös epäilyihin siitä, että he olivat tulleet valituiksi virkaan tai opintoihin rotukiintiön eikä omien ansioiden perusteella.
Päätelmä on ilmeinen: jos vähemmistöidentiteetti kaipaa suojelua, sitä ei tule tehdä suosituimmuusasemilla tai muulla tavoin syrjimällä, vaan ”värisokeasti” esimerkiksi riittävän yhdenmukaisen peruskoulutuksen ja terveydenhuollon avulla. (Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin hallinto poukkoilee ja tekee nepotistisia sisäpiirisopimuksia, mutta meritokratian ajamisessa hallinto on joissakin suhteissa onnistunut.)
[5] Identiteettipolitiikka synnytti uhriasemasta kilpailevia ryhmittymiä. Ne kävivät kilpailua siitä, ketä sorrettiin tai oli historiassa sorrettu eniten. Syrjimisen/sorron kriteereistä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Syrjintänä pidettiin jopa sitä, että väestöryhmien välillä on tulo- ja/tai varallisuuseroja.
[6] Filosofi John Rawls kirjoittaa The Law of Peoples -kirjassaan: ”Mikäli jokaisen yhteiskunnan pitää olla liberaali, poliittinen liberalismi ei enää kykene ylläpitämään riittävää suvaitsevaisuutta muunlaisia hyväksyttävissä olevia yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan (mikäli sellaisia hyväksyttäviä järjestelmiä on, kuten oletan, että on).” Tämä sulkeissa oleva Rawlsin lisäys on olennainen: millaiset epäliberaalit yhteiskunnat ovat hyväksyttäviä? Millaisia epäliberaaleja yhteiskuntia tulee sietää tai kunnioittaa?
[7] Liberalismi tavallaan sekä vastustaa että edesauttaa arvo-/valtatyhjiön syntymistä. Liberalismi ei halua tyhjiön synnyttämää vahvimman oikeutta, mutta samaan aikaan aate haluaa yksilölle täyden vapauden identiteettiinsä, mikä taas voi johtaa arvo-/valtatyhjiöön. Ehkä merkittävin ero identiteetti-intoilun kanssa on, että liberalismissa yksilön halujen oletetaan/toivotaan muodostuvan enemmän argumenttien – mieluiten johdonmukaisten argumenttien – pohjalta. Olipa ero merkittävä tai ei, muiden (ja itsen) leimaamista jonkin ismin kannattajaksi on syytä vierastaa; ismit kääntyvät niin helposti uskonnon kaltaiseksi dogmaattisuudeksi ja ulkoryhmäläisten depersonalisoinniksi. (Poikkeuksena toimivat rationalismi ja skeptisismi – tai ainakin ne ovat harvoja ismejä, joilla leimaamista en pistäisi pahakseni: ”Aina se on penäämässä niitä todisteitaan, epäilee itseäänkin, ihme kiihkoilija!”)
[8] Ari Helo kirjoittaa hyväntekeväisyydestä ja vähäosaisten asemasta: ”Suomalaiset ovat mielipidemittausten mukaan yksi maailman kitsaimpia kansankuntia, kun on kyse valmiudesta hyväntekeväisyyteen (sijalla 91). Varsinaisesti saatavilla olevan avun suhteen (´social support´) Suomi on kuitenkin maailman huippua (sija 2). Esimerkiksi yhdysvaltalaiset ovat hyväntekijöinä paljon avokätisempiä (sija 20), mutta reaalisen avun saamisen suhteen maa on länsimaiden hännänhuippua (sija 35).”
