Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 2/2

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä. Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.

                               * * *

Eurooppa on edistynyt ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa niin pitkälle, että täällä on sokaistuttu sille, millainen tilanne muualla maailmassa on. Olemme sinisilmäisiä ajatellessamme, että valtava määrä nuoria miehiä voitaisiin tuoda vieraasta kulttuurista ja istuttaa heihin heti länsimaisia arvoja.

 

Seida Sohrabi

 

 

Monen edistysmielisen kohtalokas erhe on projisoida jokaisen maahanmuuttajan sisälle itsensä kaltainen arvoliberaali.

 

Jussi K. Niemelä

 
 
 
 
Helo, Ari toim. (2025): Liberalismin puolustus – Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. Atrain & Nord. Kemi.
 
 
Kristillinen teologia perustuu kahteen asiaan: helvetintulilla pelotteluun ja taivaallisilla pidoilla houkutteluun. Keppiä ja porkkanaa siis; käristy tai pelastu. Tämä oli kristinuskon sanoma satoja vuosia.

Saapuivat kuitenkin renessanssi ja valistusaika, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset sekä teollinen vallankumous.

Yhteiskunnat maallistuivat, tieteet edistyivät ja väestöstä tuli lukutaitoista ja koulutettua. Pelastus ja lohtu eivät voineet enää nojata puhtaaseen taikauskoon. Tarvittiin uusia oppeja ja uudenlaisia instituutioita, maistuvampia porkkanoita.
 
              * * *
 
2000-luvulle tultaessa valtaa sai arvoliberaali ääriajattelu [1]. Sen pelastussuunnitelmaan kuului, että jokainen saa määritellä itsensä miksi tahansa. Tänään olen lesbo-Liisa, huomenna hetero-Heikki. Sen piti olla maallinen ja kaikille kelpaava karnevaalintäyteinen paratiisi. Messiasta ei tarvita; empatia ja itsemäärääminen riittävät.

Paperilla suunnitelma oli kaunis ja kannatettava – mutta vain paperilla. Identiteetti ei ole yksityinen fantasia, vaan siihen sisältyy toive muiden antamasta hyväksynnästä. Ja hyväksynnän saaminen ei ole itsestään selvää. Näin on etenkin tilanteessa, jossa identiteettiin kuuluu julkisten palveluiden käyttöä. Esimerkkinä toimii trans-identifioituvalle tarjottu kirurgia.

Pelastuksen sijasta suunnitelma toi joukon kiistoja. Mikä on nainen? Onko trans-nainen nainen? Ja jos on, saako hän osallistua naisten kilpaurheilusarjoihin? Ainakin se olisi epäreilua naisurheilijoita kohtaan. (Poikana läpikäyty murrosikä antaa etulyöntiaseman lähes kaikkiin urheilulajeihin.)

Myös intimiteettikysymys jäi ratkaisematta. Saako trans-nainen mennä naisten pukuhuoneeseen? Tai onko naisten vankila trans-naiselle oikea paikka rikosten sovittamiseen?

Avoimista kysymyksistä huolimatta uudet arvoliberaalit julistivat, että kaikki identiteetit, elämäntavat ja perherakenteet ovat yhtä hyviä ja legitiimejä. Löydä oma polkusi, anna kaikkien kukkien kukkia.

Omassa elämässään arvoliberaalit olivat kuitenkin usein perin konservatiivisia. He olivat korkeasti koulutettuja, he pyrkivät naimisiin ja he halusivat lapsia. Ja jos arvoliberaalit näissä onnistuivat, he pysyivät naimisissa ja investoivat lastensa tulevaisuuteen. Siitä asemasta kelpasi julistaa.[2]

Arvoliberaali piti itseään kadunmiestä fiksumpana ja sofistikoituneempana. Ja sitä, mitä liberaali ei ymmärtänyt, hän alkoi nimittää populismiksi. Teemasta kirjoitettiin lukematon määrä kirjoja ja lehtiartikkeleita.
 
                * * *
 
Tässä liberalismiesittelyn kakkososassa tarkastellaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Mitä se sanoo edellä mainitusta identiteettikysymyksestä? Teos on varsin hajanainen, ja siinä on päivänpolitiikkaa ja muuta sisältöä, joka ei istu Skeptikkoon. Niinpä tässä sivutaan vain muutamia kirjan esseistä.

Valtiotieteiden tohtori Linda Hart kirjoittaa osiossaan, että sukupuoli-identiteetti saattaa aiheena tuntua vähäpätöiseltä. Tämä on totta; eiväthän omakohtaiset tuntemukset voi olla liberalismin ydinkysymys.

Ongelma onkin toisaalla; siinä, että aiheesta riidellään nimenomaan niiden järjestöjen parissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa sukupuoli-identiteettinsä parissa painivia. Näin Hart:
 

Vaikka keskustelu on pääosin rajautunut pienten akateemisten ja alakulttuuripiirien sisälle, se on ollut poikkeuksellisen repivää esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöissä ja feministisissä järjestöissä.

Hartin mukaan sukupuoli-identiteetin korostamisessa on toinenkin ongelma: se tuotti sananvapauden ja avoimen keskustelun vastaisia toimintatapoja. Joidenkin akateemisten organisaatioiden vastuuhenkilöt pyrkivät joko rajaamaan käsiteltäviä aiheita tai estämään keskustelutilaisuuksia. Moni oli valmis kampanjoimaan yksittäisiä keskustelijoitakin vastaan. Tätä tapahtui jopa Skepsis ry:ssä (ks. Skeptikko 4/2023). Tuolloin ”edistyksellisten” marssi pysähtyi hallituskokoonpanon vaihtumiseen tieteellisemmäksi. Hart jatkaa:

Arkisemmasta näkökulmasta on jopa absurdia, että sellainen asia kuin sukupuoli tai sen ruumiillinen, yhteiskunnallisiin ilmiöihin heijastuva kaksijakoisuus on päätynyt syvien aatteellisten ja poliittisten ristiriitojen kohteeksi.

Miksi yksinkertaisesta – oikeastaan mikroskooppisesta – määritelmäkysymyksestä sitten riidellään? Se kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema ei koskaan ole ollut näin hyvä. Laissa olevat syrjintäkiellot ovat toimineet, ja omakohtaisista määritelmistä ja tuntemuksista on turvallista kinastella.

Toinen asia, jonka kiistely paljastaa, on se, miten kaukana todellisuudesta ajattelu voi akateemisissakin piireissä olla. Sukupuolta kyetään pitämään biologiasta irrallisena ja sosiaalisesti rakentuneena valtakysymyksenä. Miljoonien vuosien evoluutiohistoria ohitetaan ylimielisesti virnuillen.

Moiselle löperyydelle klassisen liberalismin edustaja luultavasti kohauttaa hartioitaan: ihmiset määritelkööt ja ymmärtäkööt sukupuolen(sa) miten tahtovat. Kirjassa ex-pääministeri Matti Vanhanenkin riimittelee: ”ei se sinua muuta eikä ole sinulta pois, millainen joku toinen ihminen on ja miten ja kenen kanssa hän elämäänsä viettää.” Tausta-ajatus identiteetin itsemäärittelyssä on tietysti kannatettava: ihmisiä ei tule syrjiä heidän erilaisuutensa vuoksi.

Itsemäärittelyn korostaminen voi kuitenkin muuttua liberaalinkin kannalta ongelmaksi. Mikäli se, mitä ihmiset tarkoittavat sanalla sukupuoli, alkaa muuttua, samalla muuttuu lakien sisältö. Ja jos lakien annetaan vaihdella identiteettipoliittisten muotivirtausten mukana, hallinnon kyky suoriutua päätehtävistään – syrjimättömyyden ja itseilmaisuoikeuden turvaamisesta – heikentyy.

Klassinen liberaali siis haluaa rajoittaa itsemäärittelyn valtaa, jotta kansalaisten oikeudet ja vapaudet eivät kavennu.[3] Periaate on yksinkertainen: hallinnon on voitava nojata ymmärrettäviin, tarkasti määriteltyihin ja abstrakteihin lakeihin.

Toinen ongelma identiteetin ylivallassa on, että se johtaa kollektivistiseen politiikantekoon. Siinä etuisuuksia jaetaan ryhmäidentiteetin perusteella. Syntyy epäreiluja kiintiöitä ja suosituimmuusasemia. Sorrettuna vähemmistönä olemisesta tulee etuoikeus, joka ohittaa yksilön ansiokkuuden.[4] Lopulta ihmisten kyky suhtautua toisiinsa yksilöinä heikentyy, ja sortoa aletaan nähdä sielläkin, missä sitä ei ole. Aletaan puhua epämääräisesti rakenteellisesta syrjinnästä, mutta ei kerrota, kuka tai mikä syrjii ja miten.[5] 
 
                   * * *
 
Identiteeteillä politikoinnista saattaa siis seurata kollektivistista ajattelua ja keskustelukulttuurin myrkyttymistä. Mutta voiko identiteettipeli todella murtaa lännessä vallitsevan yksimielisyyden kaikille kuuluvista vapauksista ja oikeuksista? Tätä on vaikea uskoa. Vapauksien todelliset uhkat tulevat pikemminkin ulkoa, islamilaisen fundamentalismin leviämisestä.

Jos lähihistoriasta voidaan jotakin päätellä, islamin mukana seuraa naisia syrjiviä käyttäytymis- ja pukeutumiskoodeja, kunniamurhia, sukuelinten silpomisia, pakkoavioliittoja, homojen, uskonnottomien ja vääräuskoisten väkivaltaista, jopa murhanhimoista syrjintää, klaaniuskollisuutta, dogmaattista (koti)uskonnonopetusta, lasten uudelleenkoulutusleirejä, antisemitismiä ja yleistä länsivihamielisyyttä.

Muutkin fundamentalismin muodot toki uhkaavat länsimaisia vapauksia, mutta islamilainen versio näyttää sitkeimmin pitävän pintansa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja maallistumista vastaan. Kirjassa uhkaa käsittelee Helsingin kaupunginvaltuutettu Seida Sohrabi (kok). Hänkin toki tekee sen melko epäsuorasti:

 

Maahanmuuton ongelman ydin on se, että olemme ottaneet vastaan liian paljon humanitaarisia maahanmuuttajia liian lyhyellä aikavälillä, laiminlyöneet kotouttamisen ja sallineet heidän pakkautumisensa samoille alueille. Emme ole vaatineet emmekä edesauttaneet toimillamme ihmisten halua integroitua ja olla osa tätä yhteiskuntaa.

Sohrabin mukaan muuttajan pitää haluta olla ja kokea olevansa osa suomalaista, yksilönvapauksia korostavaa yhteiskuntaa. Hänen tulee myös ”haluta siirtää tuleville sukupolville eteenpäin meille tärkeitä arvoja, kuten vapaus ja tasa-arvo”. Sohrabi jatkaa:

Halukas maahanmuuttaja kotoutuu huonollakin maahanmuuttopolitiikalla, mutta haluton vain, mikäli vastaanottava maa sitä vaatii. Tarvitaan yhteiskuntaa kotouttamaan ja tulijaa kotoutumaan. Onnistunut integraatio on kaksisuuntainen ‒ molempien osapuolten pitää osallistua. - - Ihmisestä pitää saada ote heti, kun hän tulee Suomeen. Silloin on aika kertoa, miten Suomi toimii ja millaisilla arvoilla - - Kotoutuminen ei ole vain oikeus, se on velvollisuus.

Otteen saaminen muuttajasta ei ole helppoa. Ruotsissa vuonna 2023 nähdyt koraanimellakat osoittavat, että Pohjoismaissakin moni maahanmuuttaja on valmiustilassa väkivaltaiseen toimintaan yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. (Kirjassa tutkija Oskari Lahtinen analysoi Pohjoismaiden siirtolaispolitiikkaa.)

Siirtolaisuuden ja islamin riskien esille nostaminen on ”edistyksellisten” mielestä silti ollut tuomittavaa. Heille islamkritiikki ei ollut luonnollinen reaktio yhteiskunnallisten arvojen muutokseen, vaikkapa naisten aseman heikentymiseen tai maanpuolustustahdon rapautumiseen. Kyse ei edistyksellisten mukaan ollut myöskään muuttajien tuomista kasvaneista sosiaalikuluista.

Ongelmakohtien esiin nosto sen sijaan kuitattiin salaliittoina ja islamfobiana, jopa viestipalvelu X:n omistajan, Elon Muskin masinoimana rasismina. Ja jos joku Sohrabin tavoin ehdotti, että muuttajilta tulee vaatia työelämään ja kulttuuriin integroitumista ja sananvapauden puolustamista, sitä paheksuttiin syrjintänä ja vihapuheen normalisoimisena. Joidenkin mielestä jopa tiedon jakaminen joukkoraiskauksen tekijöistä oli suurempi uhka yhteiskunnalle kuin itse teko.
 
              * * *
 
Kuinka paljon siirtolaisilta saa siis vaatia? Ja miten sitä tulee valvoa? Klassinen liberaali on jatkuvasti tällaisten kysymysten edessä. Yhteiskunta joutuu turvautumaan epäliberaaleihin menetelmiin – valvontaan ja pakkoon – kansalaisten vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien säilyttämiseksi. Mutta millaista pakkoa? Pitääkö moskeijojen toimintaa ohjailla? Pitääkö kasvot peittävä pukeutuminen kieltää? Tuleeko maahanmuuttajien ajatusmaailmaa seuloa tarkemmin?

Tämä on liberalismin paradoksi: vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien turvaaminen edellyttää valvontaa ja voimakeinoja. Osa konservatiiveista tuntuu ajattelevan, että liberaali individualismi ei siksi voi toimia. Heille individualismi ja yhtäläiset oikeudet ovat katteettomia ylellisyysuskomuksia, ohikiitävä idealismin hetki ihmiskunnan historiassa.[6] Heidän mukaansa emme voi samaan aikaan saada sekä kulttuurista monimuotoisuutta että vapautta. Jo Aristoteleella (384eaa – 322eaa) oli tämän suuntaista ajattelua.

Iso-Britannia nostetaan usein esimerkiksi. Siellä asuvista muslimeista lähes 70 prosenttia kannattaa islamin loukkaamisen kriminalisoimista ja yli 30 prosenttia kannattaa sharia-lain käyttöönottoa. Samaan aikaan yli puolet kantaväestöstä ajattelee, että islam ei ole yhteensopiva brittiläisten arvojen kanssa. Miten nämä näkemyserot voidaan sovittaa vapaassa yhteiskunnassa? Mitä jos sananvapautta käytetään fundamentalismin edistämiseksi? Käytännöllisempi kysymys kuuluu: pitääkö imaamien sananvapautta rajoittaa, alistaa heidät ennakkosensuurille? Moni konservatiivi vastaa kyllä.

Vapaudet eivät nauti suosiota vasemmistonkaan parissa. He vain näkevät eri ongelmia kuin oikeistokonservatiivit. Molemmilla ääripäillä vastaus on silti sama: valtion harjoittama kyttääminen ja tyrannia. Oskari Lahtinen toteaa: ”Vasemmistolaisen uuden identiteettipolitiikan myötä esimerkiksi halu rajoittaa joidenkin ryhmien ilmaisunvapautta sai punavihreän äärilaidan ja äärioikeiston kuulostamaan hetkeksi toisiltaan, eron ollessa siinä tulisiko ilmaisunvapautta karsia etuoikeutetuilta vai vähemmistöiltä.”

Onkin sanottu, että kun nuori vihaa länsimaita, hän tekee sen joko lännen omaksumien vapausihanteiden takia tai sen takia, että länsi ei kyennyt elämään ihanteidensa mukaisesti. Yhteinen sävel löytyy kollektivismista ja autoritaarisuudesta.

Mitä läntinen ja klassinen liberaali vastaa tähän kollektivismin ja konservatismin haasteeseen? Ovatko monimuotoisuus ja vapaus peruuttamattomasti ristiriidassa?

Ensinnäkin liberaali voisi todeta, että individualistisille vapauksille esitetty haaste on perusteltu. Yksilö on aina sidoksissa sukuunsa, perheeseensä, ystäviinsä, naapureihinsa, opettajiinsa ja työtovereihinsa, myös valtioon ja kansakuntaan. Näiden kautta yksilö on sidoksissa kaikkeen siihen, mitä kanssaihmiset arvostavat ja pitävät yhteisenä hyvänä. Juuri tämän takia edellä käsitelty identiteettikysymys on mutkikkaampi kuin mitä 2000-luvun arvoliberalismi oletti.

Toisaalta tässä piilee myös klassisen liberalismin ydin: yksilön tuntemukset ovat vain yksilön tuntemuksia, niille ei tule antaa juridista painoarvoa. Ovathan tuntemukset aina neuvoteltavissa tai ainakin kehystettävissä uudelleen. Niinpä jos kaikkia tuntemuksia ja identiteettejä tulee automaattisesti kunnioittaa, syntyy valta- tai arvotyhjiö. Tässä tyhjiössä kaikki kelpaa, ja mikään ei ole totta, kaunista tai järkevää. Ja mikä tuleekaan täyttämään näin syntyneen tyhjiön? Tietysti vahvimman oikeus, käytännössä valtion rautanyrkki.

Juuri tätä klassinen liberaali vastustaa. Hän ei pidä väkivaltakoneiston (tai median) tukemasta myötäkarvaisesta identiteettifiilistelystä. Se on liian lähellä yhdenmukaistavaa kollektivismia: ”Ajattele oikein, tai muuten...”

Kirjassa Jarkko Tontti ja Ari Helo puhuvat (hieman kankealla ilmaisulla) cancelloinnista eli väärien henkilöiden ja väärien mielipiteiden siivoamisesta julkisesta keskustelusta. Tontti myös toteaa aivan oikein, että kyse ei ole uudesta ilmiöstä: ”Neuvostovastaiseksi leimaaminen oli tehokas ja usein käytetty cancelloinnin tapa suomettuneessa Suomessa...”

Miksi liberalismi sitten keskittyy yksilöön, jos se uhkaa kääntyä pakottavaksi kollektivismiksi ja konformismiksi? Syy on yksinkertainen: vain yksilöllä on toiveita ja haluja, ja yksilö itse tuntee halunsa ja toiveensa parhaiten. Ja ennen kaikkea vain vapauden oloissa ihmiset uskaltavat tukeutua toisiinsa ja toistensa osaamiseen.[7]

Liberalismi siis yhdistää ihmisiä. Se onnistuu, koska kyse on hallinnon valtaa rajoittavasta vapausaatteesta. Liberalismia ei kiinnosta, ovatko valtaapitävät autoritaarisia konservatiiveja vai autoritaarisia kollektivisteja. Liberalismi arvostaa yksilöä, pyrkii rajoittamaan pakkoa ja etsii totuutta vapaasti ja avoimesti. Tämä on modernin maailman ja lännen ylitsepursuavan hyvinvoinnin takana. Kaikkien maiden maltilliset yhtykää! Tai kansankielellä: kommarit ja fasistit hiiteen!
 
            * * *

Toistaiseksi tässä ei ole käsitelty kysymystä talousliberalismista. Sen ääriversiossa valtion rooli ja hallinnon oikeus puuttua ihmisten elämään pidetään niin pienenä kuin mahdollista. Kuviteltu vuoropuhelu äärimmäisen talousliberaalin (Yhdysvalloissa käytetään nimitystä libertaari) ja valtiovetoisuutta kannattavan kollektivistin välillä kuuluu seuraavasti:
 
Talousliberaali: ”Haluamme rajoittaa valtion roolia ihmisten elämässä. Haluamme vähentää pakkokeinojen avulla rahoitettuja tukijärjestelmiä. Haluamme karsia valtion tukeman järjestömaailman suojatyöpaikkoja.”
 
Kollektivisti: ”Te siis haluatte lopettaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion tarjoamat tuet vähäosaisille. Haluatte jättää tyhjää tilalle. Köyhät kyykkyyn!”
 
Talousliberaali: ”Se, että haluamme karsia tukijärjestelmiä, ei tarkoita ’tyhjää tilalle’. Ihmisillä on edelleen luontainen halu auttaa epäonnisia; sitä pakkokeinojen rajoittaminen ei vähennä.”
 
Kollektivisti: ”Haluatte siis yhteiskunnan, jossa heikkojen auttaminen perustuu hyväntekeväisyyteen.”
 
Talousliberaali: ”Emme usko, että sosiaalipolitiikan tulee nojata vain ihmisten hyväntahtoisuuteen. Se riittää joissakin tapauksissa muttei aina.”
 
Kollektivisti: ”Miten siis järjestäisitte yhteiskunnan?”
 
Keskustelu yleensä tyrehtyy tahallisiin väärinymmärryksiin ja stereotypioihin jo ennen tätä viimeistä kysymystä. Käytännössä kysymys kuuluu: mikä on paras tapa varautua sairauteen ja vanhuuteen? Kuinka vapaaehtoista sairasvakuutuksen ottamisen ja vanhuuseläkkeen kerryttämisen tulee olla?

Hyvinvointivaltiot ovat painineet kysymyksen kanssa koko olemassaolonsa ajan. Ihmisten on siedettävä pakkoa, mutta minkä verran?

Kukaan tuskin haluaa täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvaa järjestelmää. Libertaarikin pelkää, että sellaisessa järjestelmässä liian moni jättää itsensä vakuuttamatta. Harva libertaari myöskään ajattelee, että ”koska olen itse terve, en halua osallistua muiden sairaskuluihin”.

Vastaavasti kukaan tuskin haluaa sellaista totaalipakkoa, jossa kaikille taataan sama elintaso riippumatta siitä, miten tuottelias yksilö on. Tarvitaan siis kompromissi, jonka riittävän moni voi hyväksyä. Liberaali demokratia näyttää olevan hallintotapa, joka helpoiten päätyy enemmistölle kelpaaviin kompromisseihin ilman ylenmääräistä pakottamista. (Teoksessa Pekka Sauri kirjoittaa politiikantekoon väistämättä liittyvistä kompromisseista.)

Jos edellä esitetty hyväntekeväisyys on osaratkaisu heikompiosaisten auttamiseen, mitä muuta tarvitaan? Talousliberaalin mielestä tärkeintä on vaurauden lisääminen. Historiallisesti katsottuna tämä on onnistunut: markkinatalous, demokratia ja laajat omistusoikeudet ovat kulkeneet voitosta voittoon ja tuoneet vaurautta kaikkialle, missä ne ovat saaneet siihen mahdollisuuden – parista pankki- ja finanssikriisistä piittaamatta. Köyhinkin länsimaalainen voi paremmin kuin entisaikojen kuningas.

Talousliberaali siis puolustaa vapaita markkinoita. Hän tietää, että hintamekanismin tehokkuus vähentää absoluuttista köyhyyttä ja orjuudenkaltaista raatamista. (Kirjassa Visa Heinonen, Ilja Kavonius ja Mika Pantzar esittelevät suomalaisen markkinatalousajattelun juuria.) Köyhyyttä tulee kenties aina olemaan, mutta enenevässä määrin kyse on suhteellisesta köyhyydestä. Siinä yksilöllä on katto päänsä päällä ja ruokaa syötäväksi; hän on köyhä vain suhteessa kansalaisten keskimääräiseen vaurauteen.

Miten siis ratkaista suhteellisen köyhyyden ongelma? Vai onko se ongelma lainkaan? Klassisen liberalismin kannattaja vastaa, että olipa suhteellinen köyhyys ongelma tai ei, se edellyttää toimenpiteitä valtiolta vasta, kun tietyt perusoikeudet eivät enää toteudu. Tällöinkin talousliberaali luultavasti tarjoaisi ensin vapaita markkinoita ja niiden tuomaa pitkän aikavälin kasvua. Hän voisi perustella tätä sillä, että hyvinvointivaltion tukijärjestelmillä on taipumus luoda tukiriippuvuutta. Lyhyen aikavälin auttamisessa talousliberaali luultavasti korostaisi ihmisten vapaata yhteenliittymistä ja ihmisten keskinäisiä sopimuksia.[8] Vasta jos ne eivät riitä, valtio voisi varovaisesti puuttua tilanteeseen.
 
              * * *

Kuten todettua, teos on hajanainen. Kirjoittajina on poliitikoita, aktivisteja, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä. Kukin kirjoittaa kiinnostuksenkohteistaan. Toistoakin löytyy, jopa yksittäisten esseiden sisältä.

Hajanainen käsittely ei liberalismin kohdalla ole kuitenkaan iso miinus. Aihe tarvitsee laajaa ymmärrystä ja lukeneisuutta. Lainaus teoksen toimittajalta:

Etnisestä taustastaan, ihonväristään tai sukupuoli-identiteetistään riippumatta jotkut ihmiset ovat ajattelussaan liberaalimpia kuin toiset. Monet arvostavat monikulttuurisuutta, kaikki eivät. On niitäkin ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ei ole arvo lainkaan. Edes kaikki monikulttuurisuudesta meteliä pitävät eivät näy ymmärtävän itse kulttuurin käsitettä, jota monikulttuurisuuden ihanteella on tarkoitus suojella. Paljon on niitäkin, jotka eivät ymmärrä edes demokraattisen kansalaisyhteiskunnan pelisääntöjä, vaikka ovat sellaisessa ikänsä eläneet. Maailman ymmärtäminen ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, sitä pitää kerryttää.

Muotoillaan siis aiempi iskulauseemme uudelleen (en haluaisi myöntää, mutta iskulauseille lienee liberalismissakin paikkansa):
 
Kaikkien maiden ikuisesti uteliaat maltilliset yhtykää!
 
Ei kovin iskevää, ei lippujen liehumista eikä rummunpärinää. Mutta ne tärkeimmät löytyvät: vapaus kehittää itseään ja vapaus tehdä yhteistyötä. Sellainen on liberalismin puuhamaa.



PS. Lopuksi viesti länsimaista liberalismia vierastavalle ja punaviherkollektivismiin taipuvaiselle nuorelle naiselle. Tunnen monia kaltaisiasi ja tiedän, ettet ole Skeptikon lukijakuntaa; silti sinua isällisesti lähestyn.

Ensinnäkin maailmasi on mahdollisuuksia täynnä. Elät aikana, jolloin voit valita, oletko uraohjus pankissa, hempeä kotiäiti tai porttoperformanssi OnlyFansissa. Toiseksi muistutan, mistä tämä vapaus tuli. Se tuli kapitalismista, liberalismista ja demokratiasta.

Elämänohjeita en anna. Uskon sinun ymmärtävän, että tissit ja kohtu eivät määrittele sinua. Sen tekevät älykkyytesi ja käden- ja sydämentaitosi.

Liberaali demokratia vapautti ne käyttöösi, niistä kannattaa pitää hyvää huolta. Kukaan ei lopulta ole kiinnostunut, oletko uhri vai etuoikeutettu – ja sama pätee kaikkiin vähemmistöihin. Sinä olet älystäsi ja osaamisestasi vastuussa, ja sinä haluat olla niistä vastuussa. Muutoin et ole vapaa, etkä sallisi vapautta muillekaan. Kurja kohtalo kaikille.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismin määritelmä on sekava ja moniselitteinen. Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa arvo- ja/tai sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta (verrattuna maan oikeistokonservatiiveihin ja talousliberaaleihin/libertaareihin). Käsitteellinen sekamelska on johtanut siihen, että liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. (Teoksessa Jussi K. Niemelä avaa ansiokkaasti liberalismin ja populismin määritelmiä.)
 
[2] ”Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen” -käytäntö ilmenee myös siinä, miten Yhdysvalloissa moni nainen loi itselleen uran kotiäitiyden edistämisestä.
 
[3] Yleensä lait on muotoiltu kielloiksi – älä lyö muita, älä vie heidän tavaroitaan, älä riko sopimuksia. Nämä opitaan jo päiväkodissa. Lakien perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltäminen vaan sen turvaaminen, mitä ihmisillä on oikeus tehdä. Tekeminen on se, mikä saa yhteisöt kukoistamaan, ei kieltoihin keskittyminen.
 
[4] Yhdysvalloissa mustaihoisia suosittiin pitkään yliopistojen pääsykokeissa akateemisesti ansiokkaampien aasialaistaustaisten kustannuksella. Identiteetti siis meni epäliberaalisti meriittien edelle. Tällaista meritokratian (ja usein sananvapauden) kustannuksella tapahtuvaa vähemmistöidentiteettien suojelua klassinen liberaali vastustaa – etenkin kun se näyttää kääntyvän suosituimmuusaseman saaneita vastaan.

   Kirjassa professori Jukka Savolainen kirjoittaa: ”kun vähemmistöryhmiin kuuluvia opiskelijoita otetaan sisään korkeatasoisiin koulutusohjelmiin vailla riittäviä akateemisia valmiuksia, heillä on keskimäärin suurempi riski vaihtaa pääainetta, keskeyttää opintonsa tai valmistua hitaammin.” Suosituimmuusasema johti monien kohdalla myös epäilyihin siitä, että he olivat tulleet valituiksi virkaan tai opintoihin rotukiintiön eikä omien ansioiden perusteella.
   Päätelmä on ilmeinen: jos vähemmistöidentiteetti kaipaa suojelua, sitä ei tule tehdä suosituimmuusasemilla tai muulla tavoin syrjimällä, vaan ”värisokeasti” esimerkiksi riittävän yhdenmukaisen peruskoulutuksen ja terveydenhuollon avulla. (Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin hallinto poukkoilee ja tekee nepotistisia sisäpiirisopimuksia, mutta meritokratian ajamisessa hallinto on joissakin suhteissa onnistunut.)
 
[5] Identiteettipolitiikka synnytti uhriasemasta kilpailevia ryhmittymiä. Ne kävivät kilpailua siitä, ketä sorrettiin tai oli historiassa sorrettu eniten. Syrjimisen/sorron kriteereistä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Syrjintänä pidettiin jopa sitä, että väestöryhmien välillä on tulo- ja/tai varallisuuseroja.
 
[6] Filosofi John Rawls kirjoittaa The Law of Peoples -kirjassaan: ”Mikäli jokaisen yhteiskunnan pitää olla liberaali, poliittinen liberalismi ei enää kykene ylläpitämään riittävää suvaitsevaisuutta muunlaisia hyväksyttävissä olevia yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan (mikäli sellaisia hyväksyttäviä järjestelmiä on, kuten oletan, että on).” Tämä sulkeissa oleva Rawlsin lisäys on olennainen: millaiset epäliberaalit yhteiskunnat ovat hyväksyttäviä? Millaisia epäliberaaleja yhteiskuntia tulee sietää tai kunnioittaa?
 
[7] Liberalismi tavallaan sekä vastustaa että edesauttaa arvo-/valtatyhjiön syntymistä. Liberalismi ei halua tyhjiön synnyttämää vahvimman oikeutta, mutta samaan aikaan aate haluaa yksilölle täyden vapauden identiteettiinsä, mikä taas voi johtaa arvo-/valtatyhjiöön. Ehkä merkittävin ero identiteetti-intoilun kanssa on, että liberalismissa yksilön halujen oletetaan/toivotaan muodostuvan enemmän argumenttien – mieluiten johdonmukaisten argumenttien – pohjalta. Olipa ero merkittävä tai ei, muiden (ja itsen) leimaamista jonkin ismin kannattajaksi on syytä vierastaa; ismit kääntyvät niin helposti uskonnon kaltaiseksi dogmaattisuudeksi ja ulkoryhmäläisten depersonalisoinniksi. (Poikkeuksena toimivat rationalismi ja skeptisismi – tai ainakin ne ovat harvoja ismejä, joilla leimaamista en pistäisi pahakseni: ”Aina se on penäämässä niitä todisteitaan, epäilee itseäänkin, ihme kiihkoilija!”)
 
[8] Ari Helo kirjoittaa hyväntekeväisyydestä ja vähäosaisten asemasta: ”Suomalaiset ovat mielipidemittausten mukaan yksi maailman kitsaimpia kansankuntia, kun on kyse valmiudesta hyväntekeväisyyteen (sijalla 91). Varsinaisesti saatavilla olevan avun suhteen (´social support´) Suomi on kuitenkin maailman huippua (sija 2). Esimerkiksi yhdysvaltalaiset ovat hyväntekijöinä paljon avokätisempiä (sija 20), mutta reaalisen avun saamisen suhteen maa on länsimaiden hännänhuippua (sija 35).”
 

Kun syrjintätutkimus tieteen syrjäytti

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2024 -lehdessä. (Kiitän Arto Kuosmasta hyödyllisistä kommenteista.)
 
Intersektionaalisen syrjintätutkimuksen syväluotaus – Dosentti jyrää

Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

En ole milloinkaan nähnyt niiden aikaansaavan paljon hyvää, jotka ovat muka toimineet yhteiseksi hyväksi.

Adam Smith 1776/1933

 
Vuonna 2021 Scientific American -lehdessä väitettiin, että geenimuunnellut sadot perustuvat kolonialistiskapitalistiseen maatalouteen, alkuperäiskansojen ryöstöön ja naisten ruumiiden hyväksikäyttöön. Väite on typerryttävä. Geenimanipuloinnin syyllistäminen haittaa juuri niitä ihmisiä, jotka geenien muokkaamisesta eniten hyötyisivät. [1]

Väite ei silti ole yllättävä. Viime vuosina jotkut tiedelehdet ovat antaneet uhriretoriikan korvata perinteistä tutkimusraportointia. Julkaisut ovat esimerkiksi kehottaneet kirjoittajia listamaan rotutaustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa.

Dosentti Ari Helon teos käsittelee tätä tieteen politisoitumista ja tieteellisten standardien romahdusta. Kritiikin kohteena on tuorein akateeminen muotihömppä, intersektionaalisuus.

Kyseisen suuntauksen perusväite on sinänsä järkeenkäypä: yksilö voi tulla syrjityksi useamman eri ominaisuuden perusteella, vaikkapa etnisen taustansa ja seksuaalisen suuntautumisensa takia. Helon teos osoittaa, että tämä päivänselvyys ei ole pätevä teoriapohja tieteelliselle tutkimukselle.

Suuntausta voidaan verrata edelliseen yliopistohuuhaaseen, postmoderniin totuusrelativismiin. Se hylkäsi objektiivisen totuuden ja alkoi pitää totuusväitteitä vain yksilön omaksuman poliittisen ideologian ilmauksena. Toisinaan totuusväitteitä pidettiin jopa alistamisena ja vallankäyttönä. Alkuperäiskansojen ”tapa tietää” oli muka yhtä vakavasti otettavaa kuin nojaaminen tieteelliseen menetelmään.

Helon mukaan intersektionaalinen tutkimustyö on samassa hengessä vajonnut silkaksi omien tai toisten kokemusten esittelyiksi. Nämä selonteot käsittelevät milloin mitäkin ajanjaksoa tai ryhmää; ainoa edellytys on, että kokemukset jotenkin koskettavat epätasa-arvoisuutta, ”tai kokemusta epätasa-arvosta”, kuten Helo tarkentaa.

Helo jatkaa suuntauksen yrityksistä tehdä omakohtaisista tuntemuksista tiedettä: ”Intersektionaalisen tutkimusalan jatkuvassa leikissä subjektin ja objektin käsitteillä on kyse yksinkertaisen asian näennäissyvällisestä pohdiskelusta. Normaalissa tutkimustoiminnassa subjekti (tutkija) tutkii objektia (tutkimusaihe) ja tuottaa siitä tietoa, ei toisin päin.” 

                      * * *

On ilmeistä, että joitakin vähemmistöjä yhä syrjitään Suomessa. Yhtä ilmeistä on, että jotkut saattavat kokea syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tämä seikka tulee huomioida syrjintää tutkittaessa. Tutkijan on kyettävä tekemään ero todellisen, perusteettomasti koetun ja teeskennellyn syrjinnän välille.

Tarkastellaan Euroopan ja Yhdysvaltain miespuolista työväestöä. Etenkin 2010-luvulta lähtien moni heistä alkoi nähdä itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin syrjimänä raasuna. Nämä miehet kokivat, että media ja vallanpitäjät eivät kunnioittaneet heidän arvojaan ja hyvinvointiaan. He eivät mielestään saaneet ääntään kuuluviin, mikä lienee edelleen melko yleinen tuntemus. Kysymys kuuluu, ovatko nämä syrjintäkokemukset todellisia vai kuviteltuja.

Etsitään vastausta Helsingin yliopiston kustantamasta intersektionaalisesta Finnishness, Whiteness and Coloniality -kirjasta (2022). Se on yksi Helon kritiikin pääkohteista.

Teoksen mukaan miesten uhrikokemuksessa on kyse niin kutsutun hegemonisen maskuliinisuuden uudesta strategiasta: heteromiehet omaksuvat marginalisoidun aseman ja ”vetoavat tähän uhriasemaansa, jotta he uusartikuloimalla säilyttäisivät valtansa ja kontrollinsa”.

Kyseiset intersektionaaliset tutkijat siis väittävät, että nuo heteromiehet teeskentelevät uhria ylläpitääkseen ylivaltaansa. Uhrikokemus on toisin sanoen heille tuomittavaa, samalla kun se on suotavaa muille vähemmistöille.

Mutta miten tutkijat tekivät päätelmänsä uhri- ja/tai syrjintäkokemusten aitoudesta ja hyväksyttävyydestä? Sitä he eivät kerro. Vaikka intersektionaalisuus on olevinaan syrjinnästä huolissaan, se ei esitä tai edes etsi objektiivisia kriteereitä sille, mikä on syrjintää. Tällainen piilotteleva epäanalyyttisyys on kyseisen tutkimussuuntauksen suurimpia puutteita.

Osa syrjintäkokemuksista saattaa esimerkiksi olla peräisin siitä, että yksilö on omaksunut intersektionaalisia opinkappaleita. Teoria on toisin sanoen saattanut tuottaa teoriaa tukevat tuntemukset. Kyse olisi ”tiedollisesta saastumisesta”. Se, miten ihmiset kehystävät kokemuksiaan, vaikuttaa kokemusten laatuun. [2]

Tiedollisen saastumisen mahdollisuus on syy, miksi intersektionaalisuus – tai mikä tahansa sosiaalipsykologinen teoria – voi saada tutkimuksellista vahvistusta vain teorian ulkopuolisilla ja objektiivisuuteen pyrkivillä menetelmillä. Itsereflektointi, johon intersektionaalisuus tutkijoita kehottaa, ei tietenkään tee tutkijan väitteistä päteviä.

Se, että syrjintäkriteereitä ei avoimesti kerrota, tarkoittaa, että kuka tahansa voi korostaa omaa uhriasemaansa. Näin koko syrjinnän käsite on vaarassa menettää merkityksensä. Intersektionaalisuus ei toisin sanoen suojaa edes niitä, jotka suojaa tarvitsisivat. Erityisen epäonnistunut on suuntauksen parissa harjoitettu ”valkoisuuden” kollektivistinen syyllistäminen. Miten sellainen voisi parantaa kenenkään olosuhteita?

                        * * *

On hassua, että intersektionaalisuus ylipäätään rantautui suomalaiseen yliopistomaailmaan – puhumattakaan että se päätyi edellisen, Marinin hallituksen hallitusohjelmaan. Meillä syrjäytymistä ehkäisevää ”sosiaalipolitiikkaa on perinteisesti tehty tarveharkintaisesti ja ennaltaehkäisevästi, ei ihonvärin perusteella”, kuten Helo toteaa. Suomalainen yhteiskunta on myös sitoutunut koulutusmahdollisuuksien yhdenmukaisuuteen vähemmistötaustasta riippumatta: ”Ajatusta, että ihmisen ihonväri oikeuttaisi hänet joihinkin erityisetuihin, on pidetty rasistisena vuosikymmenien ajan.”

Kenelläkään ei olekaan suurempaa syytä vastustaa vähemmistöasemaan perustuvia suosituimmuusasemia kuin vähemmistöihin kuuluvilla lahjakkailla yksilöillä. He haluavat tietää ja he haluavat muidenkin tietävän, että he ovat saavuttaneet asemansa omilla ansioillaan, ei kiintiöiden kautta eikä pätevyyden kustannuksella.

Palataan miesten syrjintätuntemuksiin. Niille on helppo löytää perusteita: miehiä on pilkattu heidän sukupuolensa vuoksi, miehiä on kollektiivisesti syyllistetty raiskaajiksi ja niin edelleen. Tällaisesta mustamaalaamisesta [3] huolimatta uhrin viitta ei pue heitäkään.

Miesten nykyisessä ahdingossa on kyse taloudellisista ja kulttuurisista muutoksista, usein myös koulujärjestelmän puutteista. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta miehiä ei siis tahallisesti syrjitä. Vain harva on esimerkiksi sitä mieltä – ainakaan julkisesti –, että tasa-arvo edellyttää miesten syrjimistä.

Niin tai näin, Helon painokkaan ja pikkutarkan teoksen jälkeen – viittauksia on kirjassa yli 600 – on helppo nähdä intersektionaalisten menetelmien kelvottomuus, niin tieteellisissä kuin yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tietoväitteiden pätevyys ja yhteiskunnan kukoistus eivät voi rakentua eri ryhmittymien syrjintäkokemusväitteiden varaan.

                         * * *

Sävyltään Helon teos on akateemisen maltillinen. Paikoin hänen turhautumisensa pääsee kuitenkin esiin, esimerkiksi seuraavasti: ”Onko intersektionaalisen tutkimuksen asiantuntijoilla mitään käsitystä siitä, millaisessa jamassa jopa suomalaisten yksi maailman parhaista hyvinvointijärjestelmistä on 2020-luvun alun todellisuudessa?”

Helon mukaan meidän tulisi miettiä, miten ratkaista vanhuspalveluiden hoitajamitoitusten kaltaisia ongelmia sen sijaan, että tutkijoiden ohjeistamana kehottaisimme terveys- ja sosiaalitoimen henkilökuntaa ”reflektoimaan ihmiselon risteämiä”.

Loppukevennyksenä kerrottakoon Helolle ja muille sosiaalitutkimuksen tasosta turhautuneille, miten turhautumisentunteesta voi yrittää eroon. Täytyy vain kuvitella, että intersektionaalisten tutkijoiden tavoite on saada ihmiset surkuttelemaan tuntemattomien kurjuutta. He eivät siis murentaisikaan tieteen auktoriteettia ja tieteen standardeja ajattelemattomuuttaan. Hehän vain yrittävät tukahduttaa onnekkaiden kansalaisten elämänilon. Alakuloisen masentuneisuuden tulee koitua kaikkien kohtaloksi!

Tällaista teennäistä synkistelyä moitti jo Adam Smith (1723–1790):

Jos otetaan koko maailman keskiarvo, yhtä tuskasta ja kurjuudesta kärsivää kohden löydät kaksikymmentä menestynyttä ja iloista tai ainakin kohtuullisissa oloissa elävää. On varmaa, ettei mitään järkiperustetta voida esittää sille, miksi olisi itkettävä tuon yhden kanssa sen sijaan, että iloitsisimme niiden kahdenkymmenen kanssa.

Smithin mukaan surkutteleva – kuten intersektionaalinen – mielenlaatu voi palvella vain yhtä tarkoitusta: ei auttaa sorrettuja vaan tehdä kurjaksi henkilö, jolla kyseinen mielenlaatu on. [4] Todistaisipa joku tämän vääräksi.

ALAVIITTEET

[1] Geenimuuntelun avulla riisistä on jalostettu lajike, joka tuottaa jyvään A-vitamiiniksi muuttuvaa karoteenia. A-vitamiinin puutos aiheuttaa vakavia terveyshaittoja (muun muassa sokeutta) erityisesti niissä köyhissä maissa, joissa riisi on kansalaisten tärkein ravinnonlähde.

[2] Jos hammaslääkäri vakuuttavasti toteaa, että ”kohta voi tuntua lievää kutinaa”, kipuaistimus on luultavasti vähäisempi kuin jos hän olisi sanonut ”nyt varmasti sattuu”. Mainio teos aivojen tekemien ennustusten vaikutuksista on Andy Clarkin The Experience Machine (2023).

[3] Esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi erään kirjoituksensa ”Miksi miesten vihaaminen voi tuoda paljon iloa?” (22.8.2021)

[4] Suomessa psykologi Oskari Lahtinen kehitti kysymyssarjan selvittämään yliopistoväen woke-asenteen voimakkuutta. Woke on Helon mukaan intersektionaalisuuden kansanomainen versio: ”Woke-ilmiöllä, woke-asenteilla ja woke-kulttuurilla tarkoitan populaaria, poliittista aktivismia ja kulttuuripolitiikkaa, joka yleisesti nojaa intersektionaalisen tutkimuksen tuottamaan näennäistietoon syrjäytyneisyydestä.”
   Lahtisen tekemän tutkimuksen mukaan woke-asenne oli vahvinta psykologian ja sosiaalitieteiden laitoksilla. Ja kuten jo Adam Smith uumoili, woke-maailmankatsomus oli voimakkaasti yhteydessä yksilön pahoinvointiin. Helsingin Sanomat (20.10.2022) raportoi Lahtisen tutkimuksesta: ”Korkeat woke-pisteet saaneilla opiskelijoilla oli 39 prosenttia enemmän masentuneisuutta, 71 prosenttia enemmän ahdistusta ja lähes seitsemän prosenttia vähemmän onnellisuutta kuin matalat woke-pisteet saaneilla.”
   Syy-yhteys ei tietenkään välttämättä kulje wokesta/intersektionaalisuudesta alakulon suuntaan, vaan woke-asenne voi myös olla seuraus mielialasta. Tai sitten havainnon takana on kokonaan muita tekijöitä. Mutta olivatpa syysuhteet millaisia tahansa, on vaikea nähdä, millä tavoin intersektionaalisuus/woke kykenisi lievittämään kenenkään kärsimystä.

Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Särö 53–54 -kirjallisuuslehdessä (heinäkuu 2024).
 
Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

”Valkoinen ylivalta on kuin kristillinen perisynnin käsite: se selittää kaiken pahan ja väärän, jolloin se ei enää selitä mitään erityisesti.” 

Ari Helo

 

Pohjois-Amerikan ja aatehistorian tutkimuksen dosentti Ari Helon teos käsittelee niin kutsuttua intersektionaalista tutkimussuuntausta. Se on joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla ja jossakin määrin myös julkishallinnossa yleistynyt tapa hahmottaa syrjintää ja syrjäytymistä.

Helon keskeinen ja erittäin hyvin perusteltu väite on, että intersektionaalinentutkimus ei ole tieteellisessä mielessä pätevää. Suuntaus sivuuttaa pätevät analyysimenetelmät ja tulee näin antaneeksi poliittisten tavoitteiden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Intersektionaalisten tutkijoiden käyttämät menetelmät eivät toisin sanoen oikeuta heidän tekemiään päätelmiä. Helon mukaan perustava ongelma on, että alalla sekoitetaan kaksi eri asiaa, maailmanparantaminen ja tietoväitteet.

Intersektionaalisuuden pyrkimys vähentää syrjintää on toki ylevä ja kannatettava. Se ei kuitenkaan sovellu pohjaksi tieteelliselle tutkimukselle.

Mitä siis on intersektionaalisuus? Edellisen hallituksen tasa-arvo-ohjelma määritteli sen keinoksi ”tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja”. Vihreän sivistysliiton oppaassa todetaan samassa hengessä, että ”intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän” ja että ”moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi”.

Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus -sivustolla termi on määritelty tarkastelutavaksi, ”jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa”. Sivusto jatkaa, että ”intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista”.

Toisin sanoen jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Helon teos osoittaa, että tähän päivänselvyyteen intersektionaalinen tutkimus ei tuo uutta.

Perinteisesti analyysin on ymmärretty edellyttävän ongelman eri aspektien erittelemistä toisistaan. Näin on mahdollista nähdä niiden keskinäiset yhteydet. Ilman analysoivaa erittelyä ei voida tietää, mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, ja mitkä vain korrelaatioita.

Intersektionaalinen teoria toimii toisin. Se niputtaa kaiken yhteen ja sitten pitää luomaansa möykkyä selityksenä. Helon mukaan suuntauksen parissa syrjäytymisen ei esimerkiksi koskaan ajatella johtuvan jostakin yksilön oman elämänhallinnan erityisongelmasta, vaan kyse on aina ja ainoastaan yhteiskunnasta ja sen syrjiviksi ”tiedetyistä” rakenteista.

Syrjivistä rakenteista on kuitenkin puhuttu yli 30 vuotta. Helon mukaan intersektionaaliset tutkijat eivät silti ole kiinnostuneet erottelemaan esimerkiksi poliittisia rakenteita oikeusrakenteista tai talouden rakenteita hallintorakenteista. Suuntauksen harjoittajat eivät ole kiinnostuneet edes rakenteiden kuvailemisesta, saati tarkemmista kausaalianalyyseista. Helo jatkaa, että ”poliittisia valtakulttuureita intersektionaalisuus ymmärtää pelkkinä sortorakenteina”.

Intersektionaalisuuden epäanalyyttisyys ja epäempiirisyys haittaavat tutkimuksen lisäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Ongelmanratkaisu edellyttäisi asioiden pilkkomista ratkaistavissa oleviin palasiin. Ja jotta sosiaalipoliittiset toimet olisivat oikein mitoitettuja sekä perusteltuja, olisi selvitettävä, kuinka suuren osan mikäkin rakennetekijä syrjäytymisestä selittää. Onko se 0,5 vai 5 prosenttia?

Analyysin sijaan intersektionaaliset tutkijat suurentelevat tai oikeammin kaupittelevat ongelmia. He liittävät yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jolloin ongelmat saadaan näyttämään ylivoimaisilta ja mahdollisimman pelottavilta. Mutta miksi intersektionaalisuuden harjoittajat näin toimivat? Oma veikkaukseni on, että se johtuu suuntauksen marxistisutopistisesta taustavireestä: kaikenlainen ongelmien paisuttelu mahdollistaa vaatimukset vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.

Tarkastellaan intersektionaalisuutta käytännön esimerkin avulla. Kuinka suuri haittatekijä yksilölle on syntyä köyhään perheeseen, viettää lapsuus köyhällä asuinalueella tai kuulua johonkin etniseen vähemmistöön? Koska nämä kolme mahdollista haittaa osuvat usein samoihin yksilöihin, vastauksia voidaan selvittää ainoastaan laajojen tilastoaineistojen avulla, muuttujia vakioimalla. Tämä on tilanne kaikenlaisen ”päällekkäisen” ja ”läpileikkaavan” syrjinnän kohdalla.

Jos syrjinnästä siis halutaan tietoa, etnisyys – tai sukupuoli, seksuaalisuus tai mikä tahansa muu mahdollisesti vaikuttava seikka – on pystyttävä analyyttisesti erottamaan muista seikoista, vaikkapa vanhempien vauraudesta ja lapsuuden asuinpaikasta. Intersektionaalisten tutkijoiden harrastamasta ”valkoisuuden” ja ”patriarkaatin” syyttelystä ei ole apua.

Helo muistuttaa, että suomalainen, perustaltaan kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta on jo rakentanut valtavan julkisen palvelun koneiston estämään ja lievittämään syrjäytymistä. Ja tämä koneisto ”ei nojaa rotu- tai luokkaeroihin asiakasvalinnoissaan”, kuten hän jatkaa. Rotu- ja muita identiteettejä korostamalla intersektionaalinen tutkija päätyykin vain rikkomaan tasaveroiseen kohteluun sitoutunutta järjestelmää, joka rasismia ja syrjintää aidosti vastustaa.

Otetaan toinen, kuvitteellinen esimerkki. Jos satunnaiselle lapsijoukolle annetaan ratkaistavaksi matemaattisia ongelmia, pidemmät lapset suoriutuvat niistä keskimäärin paremmin. Ilmiön selitys on ilmeinen: pidemmät lapset ovat keskimäärin vanhempia, ja vanhemmat lapset ovat keskimäärin taitavampia matemaattisten ongelmien ratkojia.

Intersektionaalisuus selittäisi pitempien menestystä toisella tavalla. Se väittäisi, että pitkillä on näkymättömiä rakenteellisia etuoikeuksia ja että tiedostamattomasti omaksuttu hujoppihegemonia sortaa lyhyitä. Mikäli pitkät yksilöt sitten kiistävät tämän, intersektionaalisuus väittää, että kiistäminen on merkki ylivallasta nauttivien emotionaalisesta hauraudesta.

Viimeksi mainittu huomio voi jo kuulostaa keksityltä mustamaalaamiselta, mutta se ei ole sitä. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla propagoidaan – Helon käyttämä termi – tieteellisenä tosiseikkana, että valkoiset ihmiset paljastavat psyykkisen haurautensa (white fragility), kun he kiistävät sisäisen rasistisuutensa. Tällainen Yhdysvalloista omaksuttu ”olet rasisti, jos sanot, ettet ole” -logiikka on tuttua lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

On toki mahdollista, että valkoinen psyyke on heiveröinen ja että tämä heiveröisyys ylläpitää syrjiviä rakenteita. Mutta mitä todisteita on tämän hypoteesin tueksi? Sitä intersektionaalisuus ei kerro. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä mielenrakenteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkiminen on täysin erilaista (vaikka mielenrakenteet ovatkin yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Intersektionaalisten tutkijoiden ongelma on, että he eivät osaa itsekään päättää, mitä he tutkivat ja miten. Eräs Helon lainaama tutkija jopa toteaa, että intersektionaalisuudesta ”ei ole mahdollista tai edes tarpeellista” saavuttaa ymmärrystä. Ehkäpä suuntauksen pääpointti on tutkijan oppineisuuden ja oikeamielisyyden korostaminen?

Intersektionaalisten tutkijoiden harjoittamasta karkeasta psykologisoinnista ja tieteen kriteerien löysentämisestä Helolla on lukuisia esimerkkejä. Tutkija, joka teoksen luettuaan väittää yhä harjoittavansa intersektionaalisuutta, haluaakin joko poseerata tai provosoida – tai sitten hän ei vain ymmärrä lukemaansa. Ainakin vähemmistöjen kannalta saattaisi olla parempi, jos tällainen henkilö tekisi jotakin muuta kuin tutkisi syrjintää.

Jos tutkija todella haluaisi ehkäistä syrjintää, hän muistuttaisi ja julistaisi niistä vähemmistöille koituvista hyödyistä, joita laissa jo olevat syrjintäkiellot ja ilmaisunvapaus ovat tuoneet. Tämä edistäisi paremmin syrjimättömyyttä kuin tieteen kaapuun puetut näennäissyvällisyydet. Tutkija voisi myös kertoa sen, että intersektionaalinen identiteettien korostaminen ei ole koskaan tuottanut hyötyjä, joita ”värisokea” laillisuusperiaate tuo. Aivan ensiksi tutkijan olisi kuitenkin hyväksyttävä, että jokaisen valkoihoisen sisältä ei löydy uinuvaa Ku Klux Klan -solua.

Helon teos on tärkeä puheenvuoro siitä huolimatta, että tällaisilla kritiikeillä on taipumus painua unohduksiin kritisoimiensa näkemysten kanssa. Helo itsekin toteaa, että kymmenen vuoden kuluttua intersektionaalisena ajatteluna tunnettu akateeminen muotivirtaus luultavasti näyttää ”vain oudolta historialliselta nyrjähdykseltä länsimaisessa tutkimusperinteessä”. Perään hän vertaa sitä 1970-luvun taistolaiseen sosiologiaan.

En ole yhtä optimistinen. Niin vastuuttomasti yliopistojen johto on sallinut intersektionaalisuuden korvata tieteellisiä normeja. Kannustavaksi loppusitaatiksi tarjoan kuitenkin seuraavaa: ”Rasisteja emme ole, intersektionaalisuustutkijoiksi emme halua tulla, etsikäämme siis totuutta ‒ perinteiseen metodologiseen tiedeajatteluun sitoutuneina.”