Harhakäsityksiä evoluutiosta

Yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen opiskelijoita johdettiin 1900-luvun lopulla systemaattisesti harhaan siinä, mitä evoluutioteorian ja biologian soveltaminen ihmiseen tarkoittaa. Biologiaa mustamaalattiin jonkinlaiseksi determinismiksi ja konservatismiksi, jopa rasismiksi ja sovinismiksi. Tilanne on viime vuosina muuttunut ja ihmistieteilijät ovat kiinnostuneet evolutiivisesta ihmistutkimuksesta. Jotkin evoluutiota koskevat harhaluulot ovat kuitenkin sitkeitä. Tässä niistä joitakin.

1. Luonnonvalinta suosii lajin eloonjäämistä. Väitteet, että jokin yksilön piirre on kehittynyt lajin hyväksi, ovat olleet yleisiä etenkin luontodokumenteissa.

2. Elävien olentojen välisen kilpailun ja ristiriitojen alla vallitsee harmonia ja yhtenäisyys. 

3. Evolutiiviset selitykset ovat vain kehäpäätelmiä tai eläinsatuja pikemmin kuin tieteellisiä selontekoja siitä, miten lajit ovat saaneet ominaisuutensa. Koska menneisyyttä ei voida tutkia suoraan, menneisyyttä koskevat tiedot ovat täysin spekulatiivisia.

4. Psykologisten ja muiden biologisten mekanismien välillä on merkittävä teoreettinen ero. Siksi myös ihminen ja eläin ovat perustavanlaatuisesti erilaisia. Ihmisen pyrkimykset ovat tulosta vapaasta tahdostamme ja sattumanvaraisista kulttuurisista vaikuttimista.

5. Ihmisen käyttäytymiselle on olemassa johdonmukaisia ja yhtenäisiä teorioita, jotka eivättee oletusta universaalista ihmisluonnosta. Ihmisaivot koostuvat vain muutamasta yleismekanismista, kuten esimerkiksi ”älykkyydestä” ja ”kyvystä omaksua kulttuuri”. Ihmismielessä ei siis ole sisäsyntyisiä rakenteita ja valmiuksia, tai jos on, ne ovat yhteiskuntajärjestyksen kannalta joko merkityksettömiä tai triviaaleja, kuten nälkä ja jano.

 

6. Ihmiskoiraan ja -naaraan väliset psykologiset erot, jos niitä on, ovat mitättömiä. Biologian soveltaminen ihmistutkimukseen on myös ristiriidassa tasa-arvopyrkimysten kanssa.

7. Koska ihmisen käyttäytyminen on niin monimutkaista, koska emme voi olla objektiivisia oman käyttäytymisemme suhteen, koska ihmistieteissä ei voida tehdä kontrolloituja kokeita ja koska ihmisillä on vapaa tahto, käyttäytymistämme koskevat biologiset teoriat ovat tarpeettomia. Jo ajatus, että olemme rakentuneet samanlaisista atomeista kuin kivet ja kalliot, kaventaa persoonallisuuttamme.

Yllä olevat näkemykset ovat perustavalla tavalla vääriä ja pahimmillaan estävät realistisen ihmiskuvan kehittymistä. Käsittelen näitä ja muita harhaluuloja etenkin Rakkauden evoluutio ja Ihmisluontoa etsimässä -kirjoissani.

Kohtiin 2, 5 ja 6 liittyy seuraava, tasa-arvoa koskeva esimerkki. Vaikka miehille opetettaisiin ja vaikka he uskoisivat siihen, että patriarkaatti on kokonaisuus, joka pitää säilyttää, ja että mies on vain väline patriarkaatin suojelemiseksi, miesten väliset konfliktit ja kilpailullisuus tulisivat jatkumaan. Konfliktit syntyvät emootioista, eivätkä häviä uskomusten voimasta, olivatpa uskomukset sosiaalitieteilijöiden tai perinteisempien myyttienluojien tuotoksia.

Marx, postmodernismi ja identiteettipolitiikka - eli miten vähemmistöt joutuivat kärsimään hyvistä tarkoituksista

Francis Wheen kertoo Marxin Pääoma-teoksessaan (Ajatus Kirjat 2007), miten postmoderni totuusrelativismi tuli suosituksi joissakin ihmistieteissä:

Länsimaiden marxilaiset painottivat vahvasti yhteiskunnan ylärakenteen– kulttuurin, instituutioiden, kielen – merkitystä poliittisessa prosessissa, ja toisinaan ylärakenteen arvostus sai niin suuret mittasuhteet, että taloudellisen perustan merkitys tuntui unohtuvan kokonaan.

...biologisen perustan unohtamisesta puhumattakaan. Wheen jatkaa:

Koska maailman muuttaminen osoittautui oletettua hankalammaksi, marxilaiset päättivät keskittyä sen tulkitsemiseen. Tämä uusi ajatussuunta tuli tunnetuksi kulttuurintutkimuksena, joka nousi 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä kiistattomaan johtoasemaan monissa yliopistoissa ja vaikutti merkittävästi muun muassa historian-, maantieteen-,sosiologian-, antropologian- ja kirjallisuudentutkimukseen.

Tähän liittyen sosiologeista on sanottu, että heidän ensimmäinen virheensä oli Marxin oppien omaksuminen ja toinen virheensä oli Marxin hylkääminen. Wheenin mukaan Karl Marx ei olisi voinut kuvitella, että tuotannon ja vaihdannan piiri määriteltäisiin tulevaisuudessa niin laveasti ja että kaikki tavarat suippokärkisistä kengistä sanomalehtikuviin ja pop-levyistä aamiaismuropakkauksiin muuttuisivat ”teksteiksi”, joita voitiin ”lukea”. Wheen jatkaa:

Massakulttuurikritiikki korvautui asteittain suuntauksella, jonka edustajat tarkastelivat, miten näitä arkisia tekstejä tulkittiin ja miten niihin suhtauduttiin. Kun kulttuurintutkimuksessa tapahtui lopulta niin sanottu kielellinen käänne – joka kehittyi strukturalismin, jälkistrukturalismin ja dekonstruktion kautta postmodernismiksi – koko suuntaus alkoi haiskahtaa keinolta, jonka turvin politiikkaan ei tarvinnut sekaantua enää lainkaan, vaikka suuri osa kulttuurintutkimuksen nimeen vannovista käytti yhä titteliä
”marxilainen”. 

Heidän leikkisän jääräpäinen logiikkansa, että mikään ei ole varmaa eikä totuudellista, johti lopulta kaikin puolin sitoutumattomaan ja arvoista riippumattomaan relativismiin, joka kykeni samaan hengenvetoon ylistämään sekä amerikkalaista populaarikulttuuria että keskiaikaista taikauskoa ilman tunnontuskien häivääkään (s. 132–134).

(Luin vastikään myös Peter Singerin Marx-kirjan [1980/2013], jonka pointit koetan myöhemmin avata.)

Wheenin huomio akateemisesta huuhaasta – vaikka hän ei käytäkään niin voimakasta ilmausta – on yhteydessä akateemisen vasemmiston parissa 2000-luvulla voimistuneeseen niin kutsuttuun identiteettipolitiikkaan (ks. esim. F. Fukuyaman teos Identity ja J. Vartiaisen kirja-arvio). Suomen oloissa ilmiö ei ole yhtä merkityksellinen kuin Yhdysvalloissa, vaikka jotkin yksityiskohdat ovatkin varsin samankaltaisia.

Identiteettipolitiikan taustalla on Fukuyaman mukaan globalisaatio ja työväestön keskiluokkaistuminen. Niiden ansiosta vasemmisto ei enää nähnyt tarpeelliseksi keskittyä luokkasolidaarisuuteen. Tilalle tuli sellaisten yhä pienempien väestöryhmien huomioiminen, jotka tulivat tai kokivat tulleensa marginalisoiduiksi – kukin omalla erityislaatuisella tavallaan. Vasemmisto siis hylkäsi työväestön ja alkoi vaatia vähemmistöryhmille erityistä tunnistamista ja tunnustamista.

Tarkoitusperät olivat hyviä, ja jonkin verran saatiin myös hyviä tuloksia. Lainsäätäjät alkoivat voimakkaammin huomioida marginalisoitujen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Ulkopuoliset alkoivat paremmin ymmärtää vähemmistöjen ongelmia. Tällä luultavasti oli vaikutuksia jopa vähemmistöjen materiaaliseen hyvinvointiin.

Eliitin harrastama kinastelu kulttuurisista identiteeteistä saattoi kuitenkin samalla olla haitallista. Yhä harvempi tuli pohtineeksi sitä, miten todellisuudessa voitaisiin lisätä ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Ratkaisuehdotuksistakin tuli ristiriitaisia. Esimerkiksi naisten aliedustukseen korkeissa asemissa ehdotettiin toisenlaista syrjinnän muotoa eli sukupuolikiintiöitä. Aivan kuten alussa mainittu postmodernismi, myös identiteettipolitiikka näytti haittaavan selkeää ajattelua.

Olipa identiteettipolitiikan vaikutukset millaisia tahansa, yleinen asenneilmasto oli jo muuttunut vähemmistöjä kohtaan myönteisemmäksi. (Paras esimerkki onnistuneesta kampanjoinnista lienee homoseksuaalien vapautusliike, joka jopa sai sanan gay, iloinen, tarkoittamaan homoa.) Muutoksen tuulet eivät kuitenkaan ilahduttaneet kaikkia. Tietyissä piireissä vähemmistöihin suhtauduttiin edelleen syrjivästi ja epäkunnioittavasti. Tämä muutoksen hitaus yhtäällä ja saavutetut voitot toisaalla lisäsivät identiteettipolitiikan suosiota. Vähemmistöissä alettiin tukeutua yhä voimakkaammin muusta yhteiskunnasta erilliseen ryhmäidentiteettiin, ja sen perusteella alettiin myös vaatia kunnioitusta. Jotkin ryhmät alkoivat noudattaa kaksoisstandardeja ja vaatia enemmän kuin yhtäläistä kohtelua kaikille. Tämä aiheutti vastareaktion: moni valtaväestön edustaja alkoi kokea, että heitä painostetaan ylistämään teennäisiä identiteettejä.

Identiteetit ja ideologiat eivät ansaitse turvapaikkoja

On ilmeistä, että vähemmistöillä oli ja edelleen on syrjintäkokemuksia. Niiden korostaminen ei kuitenkaan ollut toimiva strategia. Vähemmistön harjoittaman politiikan tai vähemmistön omaksuman taustaideologian kritiikki esimerkiksi ohitettiin usein vihjailemalla, että kriitikko haluaa vain vähätellä syrjintää. Vähemmistöideologioiden kriitikoita myös demonisoitiin ja yritettiin vaientaa. Mielipiteenvaihdosta tuli riitaisampaa, ja keskusteluyhteys jäi muodostumatta. Vaikka identiteettipolitiikan tarkoitusperät olivat hyviä – vähemmistöjen suojelu – ongelmien rationaalinen ratkaiseminen hankaloitui. Jopa sananvapaus alkoi monien mielestä olla uhattuna. Myös ero sanojen ja väkivallan välillä näytti hämärtyvän.

Identiteettiin keskittyvä politikointi saattoi tehdä suositumpaa myös uhriutumisstrategiasta. Osa jopa Euroopan ja Yhdysvaltain työväestöstä alkoi pitää itseään uhrina, erityisesti syrjäseutujen ja pikkukaupunkien asukkaat. He näkivät itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin sortamana ressukkana, jonka arvoja ja hyvinvointia media ja vallanpitäjät eivät enää kunnioita. Työväen uhriutuminen keräsi voimaa populistipelottelijoilta, kunnes lopulta identiteettipolitiikka päätyi ruokkimaan myös konservatismia. Ihmiset alkoivat yhä enemmän tarkastella itseään uhri-identiteetin kautta, ilman pyrkimystä harkintaan ja rakentavaan sovintoon. Alun lupauksistaan huolimatta sosiaalinen mediakin päätyi vain voimistamaan jakolinjoja.

Kaikki haluavat ja useimmat myös ansaitsevat tulla arvostetuiksi ja hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Yhteiskunta ei silti voi nojata itseriittoisten pienryhmien kokemaan arvokkuuden kaipuuseen, etenkään jos ryhmän itsearvostus nojaa nurkkakuntaiseen pienryhmäidentiteettiin ja/tai syrjintäkokemuksiin. Vähemmistöryhmän jäsenten yhteinen historia ja yhteiset kokemukset eivät siis ole sellaisia valistuksen ja laillisuuden ydinarvoja, joiden varaan yhteiskunnan tulee rakentua. Kokemukset ovat vain kokemuksia; sinänsä merkittäviä ja todellisia mutta sellaisinaan huonoja lähtökohtia politiikanteolle.

Ryhmäytymistaipumus tulee epäilemättä seuraamaan ihmislajia kaikkialle. Historian hirmuteot kertovat juuri tästä. Siksi ryhmäytymisilmiöstä on löydettävä yksilöitä ja yhteisöjä yhdistäviä piirteitä. Pienyhteisöjen on ennen kaikkea ymmärrettävä, että niillä on vahva yhteinen intressi toivoa, että olisi jokin pienyhteisöjen vaikutusvaltaa tasapainottava vastavoima. Ilman sananvapauteen sitoutunutta vastavoimaa jokin suvaitsematon ja autoritaarinen yhteisö saattaisi saada niin paljon valtaa, että se lopulta alkaisi sortaa kenties juuri meidän yhteisöämme. Tämä on (tai sen tulisi olla) kaikkia vähemmistöryhmiä yhdistävä tekijä: toive asua laillisuusperiaatteeseen nojaavassa liberaalissa demokratiassa.

Autoritaaristen vähemmistöjen vallanhalu on myös syy, miksi kaikkien vähemmistöidentiteettien arvostuksen on koko ajan oltava katkolla. Ideologiat tai identiteetit eivät ansaitse turvapaikkoja, ryhmän kunnia ei ansaitse suojaa. Vain yksilö ansaitsee.

--

PS. Poliittisessa ja tieteellisessä keskustelussa on helppo sortua epätarkkuuksiin ja epäolennaisuuksiin. Osasta niistä on kuitenkin helppo päästä eroon. Tässä on joitakin sudenkuoppia, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

1 Keskimäärin -termi

Termi on sinänsä käyttökelpoinen ja ymmärrettävä, mutta etenkin tieteellisessä keskustelussa on hyvä tuoda ilmi, tarkoitetaanko sillä keskiarvoa vai mediaania. (Mediaani on jakauman keskimmäinen havaintoarvo, kun havainnot ovat suuruusjärjestyksessä.)

2 Anekdootit

Erilaisten kaskujen ja yksittäistapausten esitteleminen elävöittää tekstiä/puhetta ja saattaa tuoda pointin paremmin esiin, mutta anekdootti ei silti ole todiste. Anekdotaalinen todiste on jo itsessään ristiriitainen ilmaus, oksymoron.

3 Roikkuva komparatiivi

Monesti teksteissä törmää vertailumuotoon, josta ei kuitenkaan kerrota, mihin vertailu kohdistuu. Epämääräisyytensä takia roikkuva komparatiivi ei ole ilmauksena kovin vakuuttava.

4 Eufemismit ja dysfemismit

Erilaisia kaunistavia ja/tai rumentavia ilmaisuja käyttämällä on mahdollista herättää myönteisiä tai kielteisiä mielleyhtymiä. Esimerkiksi aborttioikeutta on Yhdysvalloissa puolustettu pro-choice –termillä ja aborttioikeutta on vastustettu pro-life –termillä (valinnan puolesta vs elämän puolesta). Keskustelusta tulee kuitenkin hedelmällisempää, jos osapuolet pyrkivät eroon eufemismistrategioistaan. (Edellisen virkkeen ilmaus ”hedelmällisempää” ei varsinaisesti ole roikkuva komparatiivi, koska lauseyhteydestä käy ilmi, että vertaaminen kohdistuu siihen, että osapuolet eivät pyrkisi eroon eufemismeistaan.)

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan älylaitteita

Syntyy pinnallisia, keskittymiskyvyttömiä, harhautuneita, harhautettavissa olevia, hajamielisiä, eristäytyneitä, riippuvaisia, kärsimättömiä, narsistisia, kognitiivisesti ylikuormittuneita ja ymmärtämättömiä ihmisiä. Journalismi ja korkeakulttuuri kuolevat ja yhteiskunnallisesti tärkeät instituutiot romahtavat.

Tämän kaiken saa aikaan digitaalinen teknologia ja teknologiajättien (lähinnä Googlen, Amazonin, Facebookin ja Applen = GAFA) ylivalta. Tai näin ainakin moni digiteknologiaa käsittelevä kirja pelottelee. Myös Instagram, Whatsapp (Facebookin omistamia) ja Twitter mainitaan usein, samoin kuin pelifirmat. Teknologiajättien on myös sanottu tappavan pienyritysten innovatiivisuuden.

Kuka uskaltaa lukea tämän

kirjan? Kansikuvamaalauksessa

poika ja hyrrä, vuodelta 1783.

On ymmärrettävää ja järkevää kantaa huolta muutoksista, etenkin kun ne koskevat sosiaalisia traditioita. Saattaa jopa olla, että älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat jo muuttaneet ihmisten aivoja. Kokeile vaikkapa pyytää nykylapsia katsomaan Speden elokuvia viihtymismielessä (ei siis camp-hengessä). Heidän mielestään filmit sopivat lähinnä nukahtamislääkkeeksi, ei suinkaan vangitsevaksi viihteeksi, kuten omassa lapsuudessani. Tosin Turhapurojen hitaus hämmästyttää myös meitä keski-ikäisiä.

Onko ihmisten lyhytjänteisyys siis lisääntynyt? Sitä on vaikea sanoa. Ehkä vanhemmat sukupolvet olisivat valinneet nopeatempoisempaa ajanvietettä, jos se olisi ollut mahdollista. Ehkä siedimme tylsyyttä, koska meidän oli pakko. Pelien kiivastempoisuus saattaa toki lisätä lapsen hermostuneisuutta, mutta ehkä vaikutus häviää nopeasti.

Toisinaan huolet teknologian aiheuttamista muutoksista ovat myös ristiriitaisia. Ihmisten eristäytymistä koskeva huoli sopii huonosti esimerkiksi siihen, että ihmisten välinen viestintä on vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. (Toki vaikkapa parisuhteissa kommunikaatio on saattanut vähentyä, kun molemmat ovat alituiseen kiinni kännykässä tai peliohjaimissa.) Kulttuurin tai journalismin yksipuolistumista koskeva huoli taas ei vaikuta perustellulta, jos katsoo nettitarjonnan runsautta. Netin uutisvirran takia Suomi ei esimerkiksi enää hiljenny puoliyhdeksän uutisten ääreen. Tiedon määrä on myös kasvanut ja tiedonhankinta on tullut koko ajan helpommaksi. Tämä ei välttämättä tarkoita tietävämpiä tai ymmärtävämpiä ihmisiä, mutta henkisen kasvun mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Tiedollista kehittymistä ja ymmärryksen lisääntymistä ei ainakaan tapahdu Ylen uutismonopoliin palaamalla.

Lisäksi nettisovellusten kautta ihmisillä on yhä paremmat mahdollisuudet edistää näkemyksiensä leviämistä. Ajatusten levittäminen on edelleen työlästä, mutta koskaan ennen ei omaa näkemystä ole ollut yhtä helppo saada suurten ihmisjoukkojen tietoon. (Tähän liittyen poliittisilla ääripäillä on joidenkin mielestä jo niin paljon sananvaltaa, että tarvitaan ilmaisunvapauden rajoittamista.) Digiteknologia on mullistanut myös kaupankäynnin. Ihmisten on tullut koko ajan helpommaksi hankkia juuri omiin mieltymyksiin sopivia tuotteita ja palveluita.

Viimeksi mainitut seikat – sujuva shoppailu ja kitkaton kommunikointi – ovat syitä, miksi niin harva kuluttaja on huolestunut digiyhtiöiden dominanssista ja sosiaalisen median haitoista. Kuluttajaa kiinnostaa lähinnä se, kuinka kätevästi hän saa viestinsä jaettua ja tuotteensa tilattua. Hän ei pahemmin piittaa, vaikka viestin alustalla tai nettikauppiaalla olisi globaali monopoli tai vaikka sosiaalinen media aiheuttaisi riippuvuutta ja tuhoaisi parisuhteita.

Toisaalta juuri tämä ajattelemattomuus saattaa olla ongelma. Harva kuluttaja huomaa, että sosiaalinen media voi olla varsin tehokas käyttäytymisen muokkaaja. Esimerkiksi Facebookin algoritmit testaavat jatkuvasti ja valtavalla aineistolla, millainen mielihyvän ja mielipahan välinen suhde on sopiva, jotta yksilön saa pysymään sovelluksen parissa. Tämä on mainosrahoista riippuvaisen yhtiön elinehto: tuloja tulee vain, jos kuluttaja käyttää sovellusta aktiivisesti. Eräs ongelma tässä on se, että yhtiöissä ei välttämättä enää tiedetä, millä tavoin algoritmit toimivat. Algoritmeja väitetään liikesalaisuuksiksi, mutta tosiasiassa koneoppiminen on jo saattanut ottaa tärkeimmät prosessit haltuunsa. Mutkikkaat laskentaohjelmat pyrkivät – ja myös onnistuvat – tekemään ihmisistä riippuvaisia. Syy siihen on samaan aikaan arkipäiväinen ja arveluttava: jotta näkisimme enemmän mainoksia. Pahimmissa uhkakuvissa nuorten aivojen kehitys ja ylipäätään ihmisten hyvinvointi – henkinen ja fyysinen – uhrataan mainonnan alttarilla.

Moderni Narkissos

Olen yrittänyt löytää mielekkäitä vaihtoehtoja digiteknologiayritysten vaikutusvallalle ja sosiaalisen median haitoille, mutta toistaiseksi melko huonolla menestyksellä. Esimerkiksi vapauksia rajoittavat sensuuri- ja kontrollointikoneistot istuvat huonosti liberaalin demokratian repertuaariin. Ihminen on heikko ja addiktoituu helposti, sen tietävät kaikki, mutta vapauksia suosiva lähestymistapa tuntuu silti perustellummalta kuin valtiollinen kontrolli. Lisäksi koska emme tiedä, millaisia vaikutuksia nykyteknologialla on lasten aivoihin, emme myöskään tiedä, millaista kontrollikoneistoa tarvitsisimme. Meillä ei toisin sanoen ole riittävästi tietoa, jotta pakkotoimet olisivat perusteltuja. (Jotkut ovat ehdottaneet digijättien pilkkomista pienempiin yhtiöihin, mutta sekään ei ratkaisisi yksittäisten käyttäjien ongelmia. Pakkopilkkominen tuskin voi myöskään saada riittävästi suosiota ainakaan yhdysvaltalaisten päättäjien keskuudessa. Osa jättiyhtiöistä on myös jo omaksunut valtioille tyypillisiä toimintatapoja.)

Digitaalinen teknologia on käynnistänyt valtavan ihmiskokeen, jonka seurauksista ei ole tietoa. Digitraditioiden evoluutio tuntuu myös etenevän niin omalakisesti, että aivan kuten teollisen vallankumouksen tapauksessa, joudumme ehkä jälleen kerran vain istumaan kyydissä peläten pahinta. Ehkä lopulta ihmiskunta uppoutuu virtuaalimaailmoihin siinä määrin, ettei se enää ole kiinnostunut maailman ongelmien, vaikkapa ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta. Ehkä jopa hylkäämme perinteiset lisääntymistalkoot, koska tarjolla on niin paljon parempaa virtuaaliseksiä. Onhan paljon vaivalloisempaa koettaa kosiskella keskinkertaista kumppania kuin antautua virtuaaliaktiin yliluonnollisen luomuksen kanssa. Lajimme on siis saattanut tulla liian taitavaksi tarjoamaan aivoille kiinnostavia, koukuttavia ja keinotekoisia signaaleja. Olemme muokanneet omaa todellisuuttamme ymmärtämättä, mihin se saattaa johtaa.

Tämä ihmisten uppoutuminen virtuaalimaailmaan on mahdollista, koska evoluution myötä aivoihin on kehittynyt erilaisia oikopolkuja ja peukalosääntöjä, joita teknologia pystyy huijaamaan. Evoluutio ei siis osannut ennustaa, kuinka houkuttelevaksi moderni mielihyväteknologia voi tulla. Teknologia päinvastoin on vastannut kysyntään, jolla on miljoonien vuosien evoluutiohistoria. Olemme luoneet yhä uskottavampia kopioita niistä viesteistä ja signaaleista, jotka takasivat esivanhempiemme lisääntymismenestyksen. Parin klikkauksen päästä löytyy hehkeitä ja halukkaita kumppaneita, sitoutuvia ja avuliaita ystäviä ja kiinnostavia ja virikkeellisiä ympäristöjä. (Tämä saattaa osaltaan selittää nuorisorikollisuuden ja nuorten päihteidenkäytön vähenemistä.)

Miksi en silti ole huolissani, kuten Tohtori Outolempi -elokuvasta muunneltu tekstin otsikko antaa ymmärtää? Ensinnäkin on ilmeistä, että vaikka moni yksityinen ihminen saattaa pilata elämänsä kohtuuttomalla pelaamisella, someriehunnalla tai pornoriippuvuudella, kokonaiset kansakunnat eivät moiseen kykene. Aina on nouseva sosiaalisia traditioita, joissa virtuaalitekniikoita ja parannettua todellisuutta hyljeksitään siinä määrin, että lastenkasvatus ja perinteinen sosiaalisuus jatkavat humaanien ja valistuneiden kansalaisten tuottamista. Halvat kopiot eivät voi kelvata kaikille. Monessa perheessä on jo esimerkiksi luotu luontevia ja toimivia sääntöjä teknologian liikakäyttöä rajoittamaan. Moni entinen (ja nykyinenkin) Googlen ja Facebookin työntekijä on toivonut juuri tätä perheen sisällä tapahtuvaa lasten netinkäytön ja pelaamisen kontrollointia. Myös kouluissa ja ohjatuissa harrastuksissa rajoitetaan lasten kännykänkäyttöä.

Vaarat ovat toki tässäkin ilmeisiä: vapauksia rajoittavat traditiot voivat vaivihkaa sortua fundamentalismiin. Ehkä virtuaalihoukutuksia välttelevät yksilöt ja ryhmät eristäytyvät muusta maailmasta ja omaksuvat omia jyrkkiä käyttäytymissääntöjään. Ehkä digipelottelu pysäyttää valistusaatteen. Tämä taantumuksen riski on kuitenkin alituinen, eikä se ole kiinni teknologisesta kehityksestä. Koskaan ei voi olla varma, millaisia ei-toivottuja seurauksia milläkin traditiolla on. Uskonnollinen fundamentalismi kun käyttää hyväkseen samoja ihmismielen ominaisuuksia kuin viihdeteknologiakin.

Optimismia puoltaa se, että netin haittoja vastaan on jo alettu luoda sovelluksia. Käytännössä ne on kehitetty tekemään ajankäytöstämme järkevämpää (vaikka toistaiseksi ne lähinnä vasta kontrolloivat sovellusten aukioloa, eivätkä ne ole kovin suosittuja nuorten keskuudessa). Lisäksi on arvovaltaisia puheenvuoroja siitä, että sosiaalisen median tilit kannattaa sulkea. Facebookin ja Googlen laskentaohjelmien kehittäjät ovat huomanneet, että ohjelmat voivat kehittyä liian taitaviksi mielenkiinnon vangitsijoiksi. Lisäsyy optimismiin tulee valtion ja valtioliittojen tasolta. Monet maat etenkin Euroopassa yrittävät EU:n voimin suitsia teknologiafirmoja. Valtioiden asettamat uhkasakot toki kalpenevat yhtiöiden keräämien voittojen rinnalla, mutta jo se, että valtiot ovat tiedostaneet ongelmia, on syy olla panikoimatta. Kännykän sormeilu ei kenties ole yhtä nautinnollista iltapuhdetta kuin puulusikan kaivertaminen päreen valossa, mutta luurilta saa ainakin nopeasti tiedon, että maailmanloppu siirtyi taas muutamalla vuodella eteenpäin – vai siirtyiköhän sittenkään...

 - - -

Edellä oleva hahmoton ja pitkähkö pohdinta on ajatuksieni kokoamista ennen kuin luen Adam Alterin kirjan Vastustamaton (Terra Cognita 2017). Se luultavasti antaa työkaluja sosiaalisen median vaikutusten pohtimiseen. Someriippuvaiset, uskallatteko (tai ehdittekö ja jaksatteko) syventyä teokseen?

Onko huivikiellolle perusteita? Oliko Muhammed pedofiili?

Ilmaisunvapaus koki äskettäin kolauksen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) linjasi lokakuussa 2018, että Muhammedin kutsuminen pedofiiliksi ei kuulu ilmaisunvapauden piiriin. Itävaltalaisnainen oli luennollaan sanonut Muhammedilla olleen pedofiilisia taipumuksia. Perään hän oli kysynyt, miksi nimittää seksisuhdetta alle 10-vuotiaan kanssa, jos ei pedofiliaksi.

Tuomioistuin perusteli typerryttävää päätöstään uskonnollisen rauhan säilyttämisellä. Muhammedin kaltaista, satoja vuosia vanhaa kirjallista hahmoa pitäisi kuitenkin olla lupa nimittää miksi tahansa, sodanlietsojasovinistista pedofiiliksi – etenkin kun kirjallisten lähteiden mukaan kyse on molemmista. Myös loukkaavammille ilmaisuille olisi perusteita. Pidänkin lähes kansalaisvelvollisuutena tällaista aataminaikaisten profeettojen kritisoimista, myös naurettavaksi tekemällä ja pilkkaamalla. (On huomattava, että EIT ei linjannut, että pilkkaamisesta tulee tuomita, vaan että tuomitseminen kuuluu maan omaan harkintavaltaan.)

Islam- ja Muhammed-kritiikkiä puoltaa myös se, että EIT:n päätöksen takana näyttää olevan uskonnollisten fanaatikkojen onnistunut kiristysstrategia – ”Älkää kritisoiko uskoamme tai tapamme teidät” – ja siihen liittyvä alistunut pelkuruus ja näennäissuvaitsevaisuus. (Pedofilian esiin nostanut itävaltalaisnainen sai maksettavakseen 480 euron sakot ja oikeudenkäyntikulut.)

Maat, joissa burkan käyttö on 

kielletty 2018 (Wikipedian mukaan).

Lokakuussa 2018 myös YK:n ihmisoikeusneuvosto antoi uskonnollista fanatismia suosivan lausunnon. Sen mukaan Ranskan päätös kieltää kasvoja peittävän hunnun käyttö julkisissa tiloissa rikkoo ihmisoikeuksia. (Tulkinta eroaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuoden 2014 kannasta, jonka mukaan kyseisen hunnun kieltäminen ei riko uskonnonvapautta.)

YK:n neuvoston huivilinjaus ei ole yhtä yksiselitteisesti väärä kuin EIT:n tuore Muhammed-linjaus, mutta huivilinjauskin on ongelmallinen. Mistä linjaus johtuu? YK:n ihmisoikeusneuvoston jäsenet vaihtuvat kausittain. Jäsenvaltioita hyväksytään mukaan tasaisesti eri maanosista. Jopa Saudi-Arabia, joka on kunnostunut ihmisoikeusrikkomuksissa, murhissa, sotarikoksissa ja naisten syrjinnässä, on päätynyt neuvoston puheenjohtajamaaksi. Tämä islaminuskoisten valtioiden edustus neuvostossa selittänee osaltaan tuoretta huivilinjausta. (Jäsenmaiden islamilainen teokraattisuus selittänee myös YK:n neuvoston linjausta vuodelta 2009, että uskonnon julkinen halventaminen on ihmisoikeusrikkomus.)

Huivikysymystä on luontevaa lähestyä tiettyjen perusoikeuksien kautta. Uskontoon perustuvan syrjinnän tulee ensinnäkin olla kiellettyä. Jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahansa ja palvoa mitä tahansa, hyväntahtoisista menninkäisistä pikkusieluisiin profeettoihin – siitä huolimatta, että koulutuksen tulee pyrkiä siihen, että ihmisten uskomukset perustuvat mahdollisimman paljon todennettuun tietoon. Toiseksi yksilöllä tulee halutessaan olla oikeus olla paljastamatta omaa vakaumustaan. Näillä kahdella periaatteella päästään jo alkuun. (Sivuhuomautuksena todettakoon, että nämä periaatteet eivät toteudu Suomessa esimerkiksi armeijassa tai peruskoulussa.) Huivikielto ei riko näitä oikeuksia: se ei estä ketään uskomasta, eikä se pakota ketään paljastamaan uskoaan, pikemmin päinvastoin. 

Huivikielto on kuitenkin valtion puuttumista uskonnollisiin kysymyksiin. Ja se on aina epäilyttävää – siinäkin tapauksessa, että kyse on valtion pyrkimyksestä pitää julkiset tilat maallisina, kuten Ranskan päätöksessä. Tosin Ranskan huivikiellon on myös väitetty kumpuavan ei-maallisista syistä, lähinnä rasismista. Syytöstä vastaan voidaan puolustautua sillä, että huivinkäyttäjät eivät ole rotu ja että kielto koskee kaikkia etnisestä taustasta riippumatta.

Tarkastellaan huivin suhdetta naisten oikeuksiin. Vastikään eräs suomalainen musliminainen väitti, että ”yhteiskunnassa, joka rohkaisee riisumaan, itsensä peittäminen on feministinen teko” (väite kirjasta Noin 10 myyttiä feminismistä, SKS 2018, Helsinki). Ajatus, että länsimainen/suomalainen yhteiskunta rohkaisee naisia riisumaan, on epätarkka. Yllyttävätkö esimerkiksi huntua pitävän neidon isä ja veljet tai mahdollinen puoliso ja anoppi tyttöä vähäpukeisuuteen? Tuskin. Yhteiskunnalla ei toisin sanoen ole yksituumaista kantaa vaatteiden peittävyyteen.

Olennainen kysymys huiviasiassa on se, miten niissä maissa, joissa naiset säännönmukaisesti peittävät hiuksensa tai kasvonsa, ajatellaan naisista, jotka eivät itseään peitä. Tällaisia maita on paljon. Jos niissä hunnutonta naista ei arvosteta, vaan häntä yleisesti pidetään huorana tai jonakin paljon pahempana, ei voida sanoa, että yksilöllä olisi vapaus pukeutua haluamallaan tavalla, huivin feministisyydestä puhumattakaan. Länsimuslimien osalta kysymys on hankala, sillä muslimiyhteisön sisällä syyt huivin käyttöön voivat – läntisistä vapauksista huolimatta – olla samalla tavalla pakottavia kuin islaminuskoisissa maissa. Siksi pidän ajatusta huivin feministisyydestä epärehellisenä.

Koko kasvot peittävä kaapu (niqab/burka) taas sulkee pois valtaosan sellaisesta inhimillisestä vuorovaikutuksesta, jota ihmislaji on kehittynyt hyväksikäyttämään rauhanomaisen yhteisymmärryksen saavuttamiseen. Onko se pätevä peruste kieltää tällainen naamioituminen? Kasvoja peitetään myös esimerkiksi ilmansaasteiden, katupölyn ja kovan pakkasen takia. On helppo nähdä ero tällaisten tarkoituksenmukaisten syiden ja yhteisöllisen pakottamisen välillä. Esimerkiksi Tanskassa elokuussa 2018 voimaan tullut kasvojen peittämiskielto pyrkii nimenomaan ehkäisemään sosiaalisesti pakotettua peittämistä. Tanskassa sakon suuruus on 134 euroa.

Mutta mistä tiedämme, milloin kasvojen peittäminen on tarkoituksenmukaista? Joidenkin mielestä arvioinnin vaikeus on niin merkittävä käytännön ongelma poliisivalvonnalle, että kieltokaan ei ole perusteltu. Kiellon puoltajat taas vetoavat usein siihen, että viranomaisten on tärkeä tunnistaa ihmisiä. Tässä kohdin laki ei ole selvä. Milloin ja minkä viranomaisen on tunnistukseen kyettävä? Onko esimerkiksi matkustajan oltava tunnistettavissa julkisten kulkuneuvojen valvontakameravideoista? Entä saako yksityisyritys, vaikkapa taksifirma, vaatia kasvojen paljastamista?

Jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi on ehdotettu sitä, että tilanteissa, joissa ei saa olla moottoripyöräkypärä päässä, ei myöskään saa peittää kasvoja hunnulla. Tämäkään käytäntö ei ole aukoton. Naamioitumiskiellot ovat väistämättä tulkinnanvaraisia – vaikka aidosti tulkinnanvaraisia käytännön tilanteita ei monia olekaan.

Muslimit saattoivat omaksua 

penisviiltelyn juutalaisilta. Rituaalin 

puolustamisessa ryhmät toisinaan 

myös yhdistävät voimansa.

Toinen ehdotettu kieltoperuste on se, että vain sellainen toiminta tulee sallia, jota voidaan tehdä myös maallisista syistä. Tätä on käytetty perusteena muun muassa lasten sukuelinten leikkelyn vastustamisessa. Silpomisen suhteen perustelu onkin mielekäs: silpomiselle ei ole maallista vastinetta. (Nekin, jotka vastustavat tyttöjen silpomista, puolustelevat poikien leikkelyä usein sillä, että esinahan poisto on merkityksetön ja vaaraton operaatio verrattuna klitoriksen poistoon. Ero toki on ilmeinen, mutta molemmat tulisi silti kieltää. Kyse on vain aste-erosta, ja lisäksi kummassakin tapauksessa puolustuskyvytön ja ymmärtämätön pikkulapsi on riskialttiin rituaaliväkivallan kohteena.) Huivikiellon kohdalla vaatimus maallisesta vastineesta ei ole yhtä pätevä. Kuten todettua, naamioitumiselle on myös maallisia syitä, ja ennen kaikkea kyse ei ole fyysisestä väkivallasta (vaikka monesti sitäkin on mukana).

Toisinaan oikeutta verhoutua huiviin puolustetaan sillä, että katoliset nunnatkin käyttävät uskontoa ilmentävää vaatetusta. Miksi siis olisi perustellumpaa kieltää muslimivaatetus? On tärkeä huomata ero nunnapäähineen ja muslimihuivin välillä. Nunnaksi päädytään aikuisena oman valinnan ja itsetutkistelun kautta. ”Nunnat eivät synny nunnaperheisiin ja pukeudu pienestä pitäen huiviin”, kuten Annamari Sipilä kirjoittaa (HS 15.4.2017). Musliminaisille niqab ei ole samaan tapaan valintakysymys. Muslimihuivi myös nojaa vankemmin naisen itsemääräämisoikeutta rajoittaviin vanhakantaisiin ja patriarkaalisiin perinteisiin. Siksi valtaosa minusta kallistuu kasvot peittävän uskonnollisen kaavun kieltämiseen.

Tunnistan toki, että jokaiselle mutkikkaalle ongelmalle on olemassa vastaus, joka on selkeä, yksinkertainen ja virheellinen. Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on sitä. Huivikielto saattaa olla tällainen. Kyse on yksilön vapauksien rajoittamisesta, johon pitää olla todella pätevät perustelut. Perusteluksi ei esimerkiksi kelpaa edellä mainittu seikka, että ihmiset ovat rauhanomaisempia kasvokkain tapahtuvassa kanssakäymisessä. Kansalaisia ei yksinkertaisesti ole oikein pakottaa ”kasvokontaktiin” toistensa kanssa. Huivikiellosta on silti luultavasti enemmän hyötyä kuin haittaa, etenkin kun huomioidaan joidenkin islamilaisten valtioiden ylläpitämä paine kasvojen peittämiseen. YK:n ihmisoikeusneuvoston tuoreen huivipäätöksen paradoksi on siinä, että uskonnonvapauden nimissä on mahdollista rajoittaa naisten vapauksia ja eristää heitä yhteiskunnasta. (Teokratiat toki kärsivät siitä itsekin: ne jättävät käyttämättä puolen väestönsä luovuuden ja ahkeruuden.)

Suomessa hallinnon on seurattava muiden maiden kokemuksia huivikielloista. Tässäkin tapauksessa konkreettiset tutkimustulokset ovat paras pohja päätöksenteolle. Toistaiseksi huivikiellot eivät näytä tuottaneen merkittäviä haittoja. Kielto on vahva signaali hallinnolta, että se pyrkii eroon sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Sananvapauden aktiivisempi puolustaminen taas olisi signaali siitä, että sanalliset tai kuvalliset viestit, edes herjaukset, eivät oikeuta fyysistä väkivaltaa. Tämän näkökannan leviäminen suojelisi uskonrauhaa paremmin kuin nykyinen pelosta johtuva itsesensuuri tai kritiikistä tai pilanteosta sakottaminen.

Sukupuolierot suurempia tasa-arvoisemmissa maissa, osa 2

Vastikään kirjoitin, että sukupuolierot ovat suurempia tasa-arvoisemmissa maissa/kulttuureissa. Seikka sai lisävahvistusta tuoreessa artikkelissa, tällä kertaa fyysisen aggressiivisuuden suhteen. Tiivistelmä on seuraavanlainen (korostus lisätty):

A great deal of research shows that adolescent and adult males are more likely to engage in physical aggression and violence than females are. However, few studies have examined cross‐cultural variation in sex differences, particularly among low‐and middle‐income countries [LMICs]. Based on social role and sexual selection theories, we derived two hypotheses regarding possible variations in sex differences across societal contexts: 1) sex differences increase with societal gender polarization (social role theory) and 2) sex differences are exacerbated in societies where socio‐economic opportunities are scarce, unequal, or insecure (prediction derived from sexual selection theory). The current study examined the prevalence of and variation in sex differences in physical aggression, as measured by frequent fighting, among 247,909 adolescents in 63 low‐and middle‐income countries. The results show that, overall, males were over twice as likely (OR = 2.68; 95% CI = 2.60–2.76) to report frequent fighting in the past 12 months than females. However, sex differences vary significantly across LMICs, wherein countries with higher female prevalence rates have smaller sex differences in frequent fighting.Contrary to expectations derived from social role theory, sex differences in physical aggression decrease as societal gender inequality increased. In regards to sexual selection theory, we find no evidence that sex differences in frequent fighting varies according to societal rule of law or income inequality.

Lisäys 19.10.2018:

Uusi tutkimus tuo lisävahvistusta. Tässä tiivistelmä (korostus lisätty):

Preferences concerning time, risk, and social interactions systematically shape human behavior and contribute to differential economic and social outcomes between women and men. We present a global investigation of gender differences in six fundamental preferences. Our data consist of measures of willingness to take risks, patience, altruism, positive and negative reciprocity, and trust for 80,000 individuals in 76 representative country samples. Gender differences in preferences were positively related to economic development and gender equality. This finding suggests that greater availability of and gender-equal access to material and social resources favor the manifestation of gender-differentiated preferences across countries.

Olen kiinnostunut kuulemaan, miten suomalaiset feministit selittävät näitä havaintoja. (Twitterissä eräs jenkki kirjoitti, että sukupuolierojen korostuminen tasa-arvoisemmissa maissa on liberaaleille sama kuin ilmastonmuutos konservatiiveille.)

Dosentin matkat henkiparantolassa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia tai jälkikirjoituksia). Otsikko on muunnelma E. Järnefeltin ulkoilmamaalauksen nimestä. Lattareihin suuntautuvat uskomushoitomatkat kertovat, että Savo ja Suomi ovat päässeet varsin pitkälle katovuosista ja kaskenpolttoajoista.

                   * * *

Parantajat rahanhajuiset

”Karma on yhteneväinen Newtonin lain kanssa eli jokaista tekoa seuraa reaktio.”

Merja Sankelo

Merja Sankelo (2016): Henkiparannuksen ihmeet. Kustannus HD. Loimaa.

Terveydenhuollon resurssit eivät aina riitä lieviin tai luonteeltaan sosiaalisiin ja psykologisiin vaivoihin. Toisinaan vaivat taas ovat niin vaikeita, että lääketiede ei voi niissä auttaa. Ihmiset kuitenkin kokevat, että heidän tulee tehdä jotakin vointinsa eteen. Usein ihmiset myös kaipaavat toivoa ja hyväntahtoista huomiota. Ja kun on kysyntää, tulee tarjontaa.

Dosentti Merja Sankelo on tehnyt kirjan uskomushoitojen kenties kieroimmasta muodosta, etätyönä suoritetusta henkiparannuksesta. Teos kertoo brasilialaisesta henkiparantajasta ja tämän parantolasta. Sankelon mukaan paikassa käy lähes 90 000 ihmistä vuosittain. Ote kirjan takakannesta:

Casa de Dom Inacio on kansainvälisesti tunnettu henkiparannuskeskus Brasiliassa. Sen on perustanut Joao Texeira de Farias eli meedio Joao lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Meedio Joao on transsissa parannustilaisuuksien ajan ja antaa kehonsa parantajahenkien eli entiteettien käyttöön. Tämä tarkoittaa, että entiteetit puhuvat Joaon kautta ja parantavat ihmisiä, jota ovat tulleet hakemaan apua mm. erilaisiin vaivoihin ja sairauksiin. 

Teoksen esittelemässä henkisessä kaukokirurgiassa kynnetään niin syvällä huuhaakurassa, että välinpitämätön kyynisyys saattaa vaikuttaa mielekkäimmältä reaktiolta. Matkaakin parantolaan on yli 10 000 kilometriä. Kirjassa mainostettu taikausko ja häpeilemätön herkkäuskoisten rahastus on kuitenkin nostettava tarkasteluun. Kyse on hyväntahtoisuuden kaapuun verhotusta bisneksestä, joka uskomushoitomarkkinoiden kansainvälistyttyä koskettaa myös suomalaisia.

Toinen syy perusteelliseen kirja-arvioon on se, että koulutetuin väestönosamme näyttää jo vieraantuneen siitä, millaiseen harhaisuuteen ihmispolo on johdateltavissa. Jos jopa suomalaisen koulujärjestelmän läpikäynyt dosentti – Sankelo on koulutukseltaan terveydenhuollon tohtori – pystyy kirjassa kuvattuihin älyttömyyksiin, miten turmiolliseen taantumuksellisuuteen ja tiukkaan uskonnollispoliittiseen kontrolliin salafistisen koraanikoulun tai suviseurojen sisäpiirin kasvatit kykenevätkään. Oppineistomme tuntuu unohtaneen dogmien voiman. [1]

Maksutonta mutta tuottavaa

Sankelon mukaan Casan rahoitus tulee lähinnä kolmesta lähteestä: 1) lahjoituksilla ja avustuksilla, 2) meedio Joaon omistamien karjatilojen ja kaivosten tuotoilla sekä 3) Casan kirjakaupan, kahvion ja apteekin myyntivoitoilla. Joao ei ole ensimmäinen huuhaalla rikastunut, mutta harva heistä sentään on osakkaana kaivostoiminnassa.

Sankelo väittää henkiparannuksen olevan Casassa ilmaista. Kuulemma vain ”tietyt henkiparannuksen rinnalla käytettävät hoidot ovat maksullisia”. Nämä oheishoidot ovat seuraavia: maksullista siunattua pullovettä (Wikipedian mukaan kolme dollaria pullo), maksullisia yrttitabletteja ja maksullista kristallihoitoa. Keskuksessa myydään myös puisia kolmioita, joiden väitetään symboloivan tai jopa välittävän entiteettien parantavaa voimaa. Veden ja tablettien myymistä Sankelo perustelee sillä, että niistä on hankintakuluja. Paikalle tulleiden vapaaehtoisten hyväksikäyttöä Sankelo perustelee rakkaudella ja auttamishalulla. Esimerkiksi Casan pääruoka eli vihanneskeitto valmistetaan vapaaehtoisten voimin.

On vastuutonta ja valheellista väittää henkiparannusta maksuttomaksi. Esimerkiksi keskuksessa myydyn siunatun veden ostamiseen liittyy voimakas sosiaalinen paine. Sankelo myöntää painostuksen itsekin: ”Ilman erillistä määräystä suositellaan, että kaikki kävijät juovat entiteettien päivittäin siunaamaa pullovettä noin kaksi litraa päivässä, koska se edistää hoitoprosessia.” Vuonna 2014 Casasta raportin tehnyt australialainen TV-ohjelma arvioi, että maagisia esineitä ja yrttejä myydään Casassa yli 10 miljoonalla dollarilla vuodessa. En löytänyt tietoa kristallihoitojen hinnoista, mutta niihinkin osallistuminen on kuulemma suositeltavaa: ”olisi hyvä mennä kristallihoitoon heti kun tulee Casaan ja ennen parannustilaisuuteen menoa, koska se nostaa värähtelytasoa.”

Meediokeskuksen bisneksestä hyötyy luonnollisesti koko kylä, hotellinpitäjistä autonkuljettajiin ja kauppiaisiin. Sankelon mukaan esimerkiksi henkisten leikkausten jälkeen ihmiset eivät saaneet kävellä hotellilleen, vaan heidän piti ottaa taksi. Paikalliset taksinkuljettajat näyttävätkin olevan juonessa mukana ruokkimassa ja levittämässä ihmeparanemisten sanomaa.

Ennen hoitotilaisuutta tulijat jaetaan jonoihin sen mukaan, monesko käynti on kyseessä ja minkä laatuiseen vaivaan asiakas haluaa hoitoa. Avustajatyttö raksuttelee kädessään laskuria selvittääkseen kuhunkin tilaisuuteen tulevien määrän. Sankelo korostaa, että tämä on tärkeä tieto entiteeteille. Toisin sanoen entiteetit osaavat tehdä kirurgisia operaatioita hengen voimalla, mutta laskupää heiltä puuttuu. (Pahoittelen kankeaa vitsailuani; se on vain yritys säilyttää positiivinen mieliala inhimillisen alennustilan edessä.)

Sankelon kohtaaminen meedion kanssa sujui seuraavasti: ”Entiteetti katsoi minua lempeästi Joaon silmistä ja sanoi: ’Yksi kristallihoito’.” Sankelon myöhempi tapaaminen Joaon kanssa on yhtä huvittava:

Entiteetti otti oikean käteni omaan vasempaan käteensä ja samalla tulkki selvitti asiani hänelle. Katsoin entiteettiä suoraan silmiin ja hymyilin hänelle. Entiteetti katsoi minua ystävällisesti ja sanoi: ’Minä autan sinua’. Lisäksi sain neljännen yrttitablettireseptin.

Miten ihmiset ovat päätyneet Casa-keskukseen? Sankelon mukaan tieto parantumisista kulkee lähinnä puskaradion välityksellä. Myös lehtijutut ja Casassa kuvatut videopätkät kuulemma antavat tietoa parantumisista. Vanha viisaus luultavasti pätee tässäkin: puoskaria pahempia valehtelijoita ovat vain hänen uhrinsa. Sankelon olettaisi alalla toimivana tohtorina tietävän, että tuhatkaan kertomusta parantumisesta ei ole pätevä todiste hoitojen toimimisesta.

On kiintoisaa nähdä, miten keskus jatkaa toimintaansa Joaon jälkeen. Hänhän on jo vanha mies. Tuleeko tilalle uusi meedio vai muuttuuko toiminta yhä enemmän lomakeskuksen suuntaan? Keskuksessa on jo tehty laajennustöitä ja vastikään etupihalle avattiin kahvila ja snacktuotteita myyvä baari. Ehkä Joaosta itsestään kehitellään entiteetti? Ennustan kuitenkin, että 30 vuoden kuluttua henkiparantaminen on jäänyt vähemmälle ja paikalla on meditatiivisiin retriitteihin tarkoitettu avoimen kaupallinen lomakohde. En kuitenkaan uskalla lyödä asiasta vetoa; toiminta voi jatkua yhtä kahelina tai sitten se voi loppua kokonaan. Ehkä Brasiliassa säädetään järkevä puoskarilakikin ennen Suomea. (Huuhaa voi kuitenkin maassa sen verran hyvin, että tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Uskonnottomia on esimerkiksi vain vähän yli seitsemän prosenttia väestöstä. Brasilia on myös maailman suurin katolinen maa, ja katolisuuden ohessa suuri osa väestöstä palvoo afrikkalaisia jumalia.)

Vaarallisia hoitotehoväitteitä

Sankelo esittelee keskuksessa annettujen hoitojen vaikutuksia seuraavasti: ”Casassa on parannuttu mitä erilaisimmista vaivoista: mm. syövästä ja muista kasvaimista, sydänsairauksista, halvauksista, sokeritaudista, astmasta, epilepsiasta ja muista neurologisista häiriöistä, lapsettomuudesta sekä skitsofreniasta.”

Kysyin Turun yliopiston hoitotieteen laitoksen johtajalta, onko tuollainen soveliasta tekstiä terveydenhuoltoalan opetuksessa toimivalle. Nettisivujen mukaan Sankelo on laitoksella dosenttina. Vastaus oli seuraava: ”Dosentti Sankelolla ei ole tiedekunnassamme opetusta eikä tutkimusta. Hänen mahdolliset kirjoituksensa edustavat hänen henkilökohtaisia näkemyksiään.” Netin mukaan Sankelo on myös opetusylihoitaja Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirissä. Kysyin samaa sairaanhoitopiirin johtajalta. Hän vastasi:

Sairaanhoitopiirissä toiminnan lähtökohta on näyttöön perustuvuus; näin myös hoitotyön osalta. Sen mukaista toimintaa edellytämme myös opetusylihoitajalta virkatehtävissään. Toinen asia sitten on vapaa-ajanharrastukset. Niihin puuttumiseen kynnys on korkea erityisesti silloin, kun mennään perusoikeuksien – sananvapauden ja jopa uskonnonvapauden – alueelle. Sankelon näkemykset ja harrastukset eivät olleet peruste, joiden pohjalta hänet olisi virkavaalissa voitu sivuuttaa, kun osaaminen, koulutus ja kokemus kuitenkin nostivat hänet ykköseksi.

On mahdollista, että Sankelo kykenee hoitamaan työnsä hoitoalalla moitteetta ja että hänen henkiparannusta koskevat näkemyksensä eivät vaikuta hänen suoriutumiseensa. Mutta jos Sankelo olisi lääkäri, tilanne olisi toinen. Käytännössä hän rikkoisi lääkärinvalaa siinä, että hänen hoitamansa potilaat eivät voisi luottaa siihen, että hoidossa käytetään lääketieteellisen tutkimustiedon hyödylliseksi osoittamia menetelmiä.

Sankelo jatkaa parantumisten esittelyä:

Yhdeltä henkilöltä oli parantunut laktoosi intoleranssi [sic] ja keliakia. Toinen oli päässyt eroon jalkavaivoista. 

Ihmisiä oli parantunut keliakiasta, diabeteksesta, halvauksesta, syövästä, CP-vammasta, selkävaivasta, sokeudesta ja puhekyvyttömyydestä. Yhden henkilön vääntynyt käsi oli suoristunut ja useampi henkilö oli alkanut kävellä kun aiemmin olivat istuneet pyörätuolissa. Sijaisleikkauksen seurauksena oli jalkavaiva parantunut yhdeltä henkilöltä. ...parannuspyynnön johdosta eräältä naiselta parani suonikohjut ja hänen ei tarvinnutkaan mennä jo varattuun leikkaukseen. 

Yhden parantumatonta syöpää sairastavan henkilön elämä piteni huomattavasti useiden Casan matkojen johdosta; hänelle oli annettu elinaikaa kaksi kuukautta, mutta hän eli vielä kolme vuotta. 

Vaikka meedio Joao ja entiteetit ottavat ihmisiä vastaan parannustilaisuuksien aikana, ilmeni, että entiteetit tutkivat ja hoitavat kävijöitä monissa eri paikoissa mm. hotellihuoneessa, kristallihoitojen aikana ja myös silloin kun ihmiset istuivat hiljentyneinä meditaatiohuoneessa. - - Meditaatiohuoneessa, jossa meedio Joao ja entiteetit ottavat vastaan ihmisiä, on myös erityisen voimakkaat energiat, joita ehkä tarvitaan kun ihmisiä parannetaan tietyistä sairauksista ja vaivoista ja joskus taas riittää muuallakin toteutetut parannusoperaatiot.

Miten nämä parantumiset selittyvät? Helppo vastaus on, että lomamatka tropiikkiin ja lämminhenkiseen ja suggeroivaan ympäristöön karkottaa huolia ja lievittää vaikkapa polvi- ja selkäkipuja, joilla muutoinkin on taipumus spontaaniin paranemiseen. Moni matkanjärjestäjä tarjoaa samankaltaisia olosuhteita, mutta ilman entiteettejä, kristalleja ja humpuukipillereitä. Casan määräämissä rutiineissa on paljon muitakin olotilaan vaikuttavia elementtejä: kevyttä kasvisruokavaliota, täysraittiutta (pitää kestää kymmeniä päiviä), meditatiivista rauhoittumista ja tunnetta ympäröivien ihmisten hyväntahtoisuudesta. Kaikki nämä voivat lievittää työ- tai aviostressiä ja jäsenten kolotusta sellaisenaan, myös ilman entiteettivedätystä.

Sankelon mukaan ihmisten jakamat parantumiskertomukset ovat merkki siitä, ”että entiteettien parannustyöllä on aitoa tehoa ja vaikutusta”. Ja se, miksi kaikki eivät parane, on kuulemma ”vain entiteettien tietoisuudessa oleva asia”. Sankelon mukaan siihen on siis ”mahdotonta vastata tämän tutkimuksen puitteissa”. Tässä kohdin kysyn uudelleen: millaisia taantumuksellisia harhakuvitelmia voi olla niillä, joiden ”oppineisuus” nojaa ”pyhiin” kirjoihin?

Toiminnan kantavia ja häiritsevimpiä osia on ajatus, että entiteetit eivät voi auttaa, jos avunhakijalta puuttuu usko. Näin Sankelo:

Osanottajat (haastatellut) toivat esille, että Casassa tuli tunne, että pitää sitoutua entiteettien työhön ilman, että yrittää ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi. Kaikki kävijät kunnioittivat paikan sääntöjä ja noudattivat nöyrästi kaikkia entiteettien antamia ohjeita ajatellen, että näin pitää tehdä jos haluaa saada sen, mitä Casasta on tullut hakemaan.

Lääketieteellisissä hoidoissakin usko toki vaikuttaa parantumiskokemukseen, mutta lääkäri sentään yrittää hoitaa potilasta tämän uskomuksista riippumatta. Sankelo jatkaa, että ”Casassa oleminen vahvistaa ihmisten uskoa siihen, että henkimaailma auttaa kokonaisvaltaisesti jos sitä vain itse haluaa”. Lisäksi hänen mukaansa ”Casaan kannattaa lähteä sellaisten ihmisten, jotka uskovat henkiparannukseen ja jotka antautuvat vilpittömin mielin entiteettien hoidettavaksi”. Sankelon teos on osuva kuvaus siitä, miten ihmisen tarve olla hyväksytty ja rakastettu on sopivalla johdattelulla valjastettavissa lähes millaisten mielettömyyksien palvelukseen tahansa.

Hoitojen tehoa olisi helppo testata pätevästi. Jopa satunnaistettu kaksoissokkoutus, jossa sekä hoitotehon arvioija että potilas ovat tietämättömiä, saiko potilas hoitoa vai ei, olisi helppo järjestää. Kysehän on henkisistä leikkauksista, joista kehoon ei jää arpia. Minkäänlaiseen potilasryhmien satunnaistamiseen ja vertailemiseen keskus ei tietenkään ole halukas. Värähtelytaajuudet epäilemättä muuttuisivat skeptisten tutkijalääkäreiden läsnäolosta.

Siunattu suggestio

Monista Sankelon haastattelemista henkilöistä paistoi läpi jonkinlainen yli-intuitiivisuus, suggeroituvuus tai epäanalyyttisuus. Normaalit ruumiintoiminnotkin, esimerkiksi väsymys ja mielialanvaihtelut, saatettiin tulkita henkivoimien tekosiksi. Eräs haastateltu esimerkiksi ”oppi Casassa ollessaan huomaamaan, että kun hän tunsi itsensä väsyneeksi niin se oli merkki siitä, että entiteetit halusivat hoitaa häntä”. Sankelon mukaan entiteetit olivat myös hoitaneet joitakin osallistujia jostakin kohdasta ilman, että henkilö itse tiesi, mikä vika siinä kohdassa oli. Uskomuslääkintä on tunnetusti taitava keksimään vaivoja. Hyvä esimerkki tästä on detox-litkuja ja -vempaimia vaativa kuona-aineiden kertyminen.

Sankelo kertoo myös hotellihuoneessa saamistaan kaukohoidoista ja keskusteluistaan entiteettien kanssa. Osio oli typerryttävää luettavaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, että Casassa myytävää vettä on siunattu hallusinogeeneilla. Tästä tuskin kuitenkaan on kyse. Sankelon mieli vain näyttää olevan epätyypillisen lennokas ja altis itsesuggestiolle. Tässä pari esimerkkiä:

Jossain vaiheessa hoitoja nukahdin (tai minut nukutettiin) ja kun heräsin, oli todella voimalliset hoidot menossa; silmieni edessä leiskui laser-tyyppiset tykitykset, jotka kohdistuivat pääni alueelle. 

Minulla oli ollut jo jonkin aikaa ”väsynyt olo”, joka viimeksi merkitsi, että entiteetit halusivat hoitaa minua. Nytkin he tulivat ja hoitoa annettiin pari tuntia. Välillä nukahdin. Sitten kuului: ”Voit nyt välillä mennä nauttimaan laulamisen ilosta. Jatketaan sitten kun tulet takaisin tänne.”

Casassa suoritettu henkinen leikkaus on toisin sanoen hotellihuoneessa löhöilemistä. Vaatimus pysyä suljetussa huoneessa on itse asiassa oiva strategia parantolalta: ärsykkeiden vähäisyys (ns. aistideprivaatio) tuottaa usein harhoja ilman suggerointiakin. Sankelo jatkaa:

Päivälliseltä lähdin Casaan rukousmessuun. Suljettuani silmät alkoi niissä saman tien sätiä oudosti; ihan kuin olisin katsellut salamointia taivaalla. Säikähdin ja päättelin, että kielto tulla pääsaliin leikkauksen jälkeen ilmeisesti koskee myös tätä iltatilaisuutta. Lähdin kiireesti pois salista ja menin majaan istumaan. Olin niin säikähdyksissä äskeisestä, että sydän tykytti ja pompotteli tiuhaan tahtiin. Pelkäsin, että olin rikkonut Casan sääntöjä ja intervention teho ehkä nyt mitätöityy.

Casan toimintaan kuuluu siis myös ihmisten kontrollointi pelottelun avulla.

Suurin osa haastateltavista kertoi kuitenkin lähinnä tunne-elämänsä myönteisistä muutoksista: ”Tulin Casaan stressaantuneena, mutta koin rauhoittuvani siellä”, ”Tuli rauha ja helppo olo” ja ”Koin saavani harmoniaa ja tasapainoa elämääni”. Kenellekään ei liene yllätys, että näitä tyypillisiä lomalaisen tuntemuksia on vaikea saavuttaa arjessa. Sankelokin paljasti, että matkan jälkeen hänen meditatiiviset energiansa olivat laimeita verrattuna Casassa oleskeluun.

Kirjan mahtuu verrattomasti tahatonta komiikkaa. Sankelo kirjoittaa esimerkiksi veden siunaamisesta:

Entiteetit ovat antaneet ohjeet kuinka kotiin tuotua pullotettua siunattua vettä voidaan jatkuvasti uudistaa kraanavedellä niin että siunaus säilyy. Tutkimukseen osallistuneilla oli kuitenkin erilaisia käsityksiä siitä kuinka tuo siunauksen ylläpitäminen vedessä tapahtuu. Toisten mielestä sekoitussuhde oli 50% siunattua vettä ja 50% kraanavettä ja toisten mielestä 25% siunattua vettä ja 75% kraanavettä. Toisilla oli käsitys, että kraanaveden lisäämisen jälkeen vesi siunaantuu 24 tunnin aikana ja toisten mielestä vesi tulee siunatuksi heti. Useammalla oli se käsitys, että veden voi siunata itsekin.

Yhdessä kohdassa naurahdin ääneen. Se oli kuvaus siitä, kun Casan työntekijä varoitti kylään asettuneiden kilpailijoiden toiminnasta:

Puheenvuoron käytti myös nainen, joka varoitteli ostamasta kylällä kaupan olevia kalliita terveystuotteita, joissa ei ole nimeä eikä tuoteselostetta. Lisäksi hän selvitti, että kylällä on vain kaksi virallista Casan hierojaa (mainitsi nimeltä), joita pitää aina käyttää jos entiteetti määrää hoidoksi hierontaa.

Sitä se vapaa kilpailu tekee: hyville apajille tulee yrittäjiä.

Sankelo on pukenut henkiparannusteoksensa tieteellisen raportin muotoon. ”Tutkimusosion” rakenne esimerkiksi noudattaa Sankelon mukaan perinteistä tutkimusraportin kaavaa alkaen tutkimustehtävän esittelystä ja päätyen tutkimuksen toteutuksen ja tulosten esittelyn kautta pohdintaan ja johtopäätöksiin. Aineiston analyysissa on myös ”käytetty menetelmää, joka on testattu lukuisissa laadullisissa tutkimuksissa aiemmin”. [2]

Kuten on jo käynyt ilmi, Sankelon tutkimusraportti on brassihuijarin kritiikitön ylistys. Henkiparantolan uusia toimipisteitä muun muassa Rio de Janeiroon Sankelo perustelee sillä, että ihmisillä ei ole varaa matkustaa Casa-keskukseen. Sillä ei ole kaiketi ole merkitystä, että Casa-keskuksen paikan valitsivat toisessa ulottuvuudessa olevat henget maaperän kvartsikristallin takia. Tai ehkä kristallien voima ulottuu muutamaan haarakonttoriinkin? Pystyväthän kaikki Suomen 260 Kotipizza-ravintolaakin tarjoamaan samaa barbeque-kastiketta. (Tiedän, kankeaa vitsailua...)

Entä miksi nimitän Joao-meediota huijariksi? Eikö hän ole vain itseään pettävä hyväuskoinen? Onhan jopa yhdysvaltalainen TV-tähti Oprah Winfrey antanut hänelle tukensa. Joaon hyväuskoisuus on kuitenkin epätodennäköistä, sillä kaiken henkiparannushumpuukin ohella hän on tilaisuuksissaan käyttänyt puoskareiden vanhoja näytöskikkoja, muun muassa silmämunan ”raaputusta” ja nenän kautta tehtyä ”aivokirurgiaa”. Joao tuskin käyttäisi näitä Youtubessakin olleita nenänkaivuita, jos hän rehellisesti uskoisi kykyihinsä. On tietysti mahdollista, että hän uskoo parantajantaitoihinsa, mutta käyttää humpuukikikkoja vain saadakseen lisää parannettavia. Tässäkin tapauksessa huijaus on suurelta osin tietoista.

On surullista, että epätoivossaan ihmiset ajautuvat kouluttamattoman maajussin manipuloitavaksi. Moni on niin yksin ongelmiensa kanssa, että he ovat tyytyväisiä pienestäkin näennäisen hyväntahtoisesta huomiosta. (Toki osa ”hoidoista” on myös asiakkaan luontaisen narsismin ruokkimista, hoitajan narsismista puhumattakaan.) Ironian huippu on, että parantajamestari muutama vuosi sitten turvautui entiteettien sijasta lääketieteeseen, kun hän antoi lääkäreiden hoitaa kasvaimensa.

Leikkaus ja kemoterapia eivät kaatuneet varojen puutteeseen.

ALAVIITTEET

[1] Sokea nojautuminen dogmeihin, selvänäkyihin tai muihin ”perinteisiin” tiedonlähteisiin tuottaa lähinnä virheellisiä ja usein myös epähumaaneja näkemyksiä.Tehokas vastavoima dogmaattisuudelle on onneksi olemassa: ilmaisunvapaus. Luotettavaa tietoa saadaan vain, jos ilmapiiri on niin vapaa ja keskusteleva, että ihmiset uskaltavat puuttua esitettyihin väitteisiin ja ajatuksiin. Taikauskoinen taantumuksellisuus luonnollisesti vastustaa vapaata keskustelua tai vähintään se sulkee siltä korvansa. Montako tieteeseen nojaavaa teosta löytyy Casan kirjakaupasta? 

[2] Sankelolla on tarjota myös kuolemattomia aforismeja: 

Ilman elämää ei ole rakkautta ja ilman rakkautta ei ole hyvää elämää. 

Rakkaustietoisuuteen sisältyy kiitollisuus elämää ja yksityiskohtia kohtaan ja usko siihen, että jokaisella kokemuksella on oma tarkoituksensa ja tehtävänsä. 

Rakkaudessa eläminen vaatii kurinalaisuutta ja hyvää elämän hallintaa.

Kannustan Sankeloa siirtymään tällaisen tabermannilaisen sanataiteilun suuntaan, pois enkelientiteettien ja eetterikehojen valheellisista värinöistä. Maailma kaipaa rakkautta, ei näitä Sankelon astraaliauroja, chakroja ja meridiaaneja:

Eetterikeho on juuri se aura, joka voidaan kuvata Kirlian-laitteella ja joka ensimmäisenä sairastuu ja tervehtyy terveyden tilassa tapahtuvien muutosten mukaisesti. Sairaus näkyy selvänäköisesti energian puutteena tai tummana kohtana eetterikehossa. Henkiparannuksessa on kyse energiahoidosta ja energian lisäämisestä, minkä avulla vaikutetaan eetterikehon energiavirtoihin, tukosten avaamiseen ja sitä kautta fyysisen kehon energiatasapainoon ja parantumiseen. Eetterikeho on fyysisen kehon välttämätön edellytys.

 - -

PS. En kysynyt lupaa julkaista Sankelon dosentuurista ja viranhoidosta saamiani vastauksia. Katson kuitenkin, että koska terveydenhuollon opetuksessa toimiva henkilö kirjoillaan markkinoi epäpäteviä ja kalliiksi tulevia hoitoja, lipsuminen hyvistä journalistisista tavoista on perusteltua. Vastaajilla tuskin myöskään olisi ollut mitään vastaustensa julkaisemista vastaan.

PS 2. Venezuelassa henkiparantajat ja muut puoskarit taitavat voida brassikollegoitaan paremmin. Osasyy on maan julkisen terveydenhuollon kriisissä. Oheinen kuva on National Geographicin (12/2017) jutusta, jonka mukaan yli 85 prosenttia antibiooteista sekä kipu-, allergia-, epilepsia- ja verenpaineläkkeiden kaltaisista keskeisistä tuotteista on sellaisia, että niitä on vaikea tai peräti mahdoton saada.

Keskustelua uskomushoidosta
Lääkärilehdessä

PS 3. Lääkäriliiton suositus suhtautumisesta uskomushoitoihin kuuluu: ”Terveydenhuollon ammattihenkilölain mukaan lääkärin on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti. Lääkärin tulee jatkuvasti täydentää omaa osaamistaan, jotta hänellä on ajantasainen tieto vallitsevista tutkimus- ja hoitokäytännöistä ja lääketieteellisesti vaikuttaviksi ja vaikuttamattomiksi todetuista hoidoista.”