Puut tuhlaavat valtavan määrän resursseja paksujen ja
korkeiden runkojen kasvattamiseen. Puuyksilöt selviäisivät paljon helpommalla,
jos ne pystyisivät yhdessä sopimaan, että kukaan ei pyri itsekkäästi viemään
muilta auringonvaloa. Sopimalla yhteisistä kasvurajoituksista puiden ei
tarvitsisi kasvattaa jättimäisiä runkoja, ja kaikki voisivat vaatimattomina
varpuinakin saada riittävästi valoa.
Kyse ei ole siitä kasvit eivät osaisi kommunikoida. Ne
lähettelevät toisilleen kemiallisia viestejä, jotka kertovat esimerkiksi
uhkaavista tuhohyönteisistä. Mutta yhteisiä resursseja koskeviin
käyttösopimuksiin ne eivät silti pääse. Tämä ei ole kovin ihmeellistä, sillä
ihmisetkin ovat huonoja tällaisissa sopimuksissa. Esimerkiksi cocktail-tilaisuudessa
keskustelun volyymi nousee vähitellen. Kaikki haluavat varmistaa, että juuri
oma ääni kuuluu. Juhlaväki ei pysty laatimaan tai edes halua laatia hiljaisen
keskustelemisen sopimusta. Samasta syystä valomainokset valtaavat kaupunkien
keskustat silloin, kun mainontaa ei säädellä. Mainokset kilpailevat ihmisten
huomiosta ja pyrkivät jättämään kilpailijat varjoonsa. Myös valtameriä
ylikalastetaan vastaavista syistä. Kansainväliset sopimukset pyrkivät
rajoittamaan ”ahneita” kalastajia, mutta ”kansalliset edut” ovat pitäneet
saaliskiintiöt liian suurina ja niitä vieläpä rikotaan toistuvasti.
Eturistiriitojen yleisyydestä kertoo se, että sopimukset
eivät onnistu edes äidin ja sikiön välillä. Niiden intressithän ovat lähes
identtisiä. Molempien etu on, että äiti pysyy vahvana ja terveenä. Kehittyvän
sikiön elämähän riippuu äidin terveydestä pitkään vielä synnytyksen jälkeen.
Ankarissa olosuhteissa, vaikkapa nälänhädässä, tilanne kuitenkin muuttuu. Äidin
intressi pysyä terveenä tarkoittaa, että joissakin ääritilanteissa hänen
kannattaa vähentää sikiölle suunnattuja ravinteita. Ja jossakin vaiheessa tämä
on suurempi uhka sikiölle kuin heikentynyt äiti.
Jos sikiö saisi päättää, tuleeko keskenmeno, syntyykö se
kuolleena tai pienipainoisena vai syntyykö se normaalipainoisena mutta
heikentyneelle ja mahdollisesti kuolevalle äidille, mitä sikiö päättäisi? Se
pyrkisi tietysti varmistamaan, että äiti ei yritä liikaa suojella itseään.
Sikiöllähän on vain yksi mahdollisuus, mutta äiti voi aina hankkia uuden
lapsen, kun nälänhätä on ohi. Sikiön on siis toimittava itsekkäästi. Se pyrkii
hormonaalisesti manipuloimaan äitiä antamaan mahdollisimman paljon,
tarvittaessa äidin terveyden kustannuksella.
Sekä äiti että sikiö ovat tietämättömiä tästä
eturistiriidasta, aivan kuten puut eivät ymmärrä kilpailevansa keskenään.
Konflikti äidin elimistössä taistellaan geenien ja niiden ohjaamien hormonien
välityksellä. Sikiö tuottaa hormoneita, jotka voimistavat sen omaa kasvua äidin
ravitsemuksen kustannuksella. Äiti tuottaa ”vastahormoneita”, jotka pyrkivät
estämään tätä ja niin edelleen. Kilpavarustelu tuottaa monta kertaa normaalia
korkeampia hormonitasoja. Yleensä lopputulos on jossakin määrin molempia
tyydyttävä kompromissi, vaikka sivutuotteena syntyykin kaikenlaisia terveyshaittoja.
Sekä äiti että sikiö hyötyisivät, jos ravinteet liikkuisivat ilman
hormonimyrskyä ja äidin vastustelua. Evoluutio ei kuitenkaan voi päästä
tällaiseen sopimukseen.
PS. Biologi Robert Trivers muotoili teorioita emon ja
jälkeläisen välisestä konfliktista 1970-luvulla. Tuolloin Triversin ajatuksia
kritisoitiin antropomorfismista eli inhimillisten ominaisuuksien liittämisestä
muihin eläimiin. Tämä on ironista, sillä sittemmin vastaavia merkkejä
”sosiaalisista” konflikteista on löydetty myös kasveilta (ks. esim. New
Scientist 9/1999: Flower Power). (Tarkempaa
tietoa geneettisistä konflikteista ks. esim. David Haigin kirjoitukset.)
