torstai 12. toukokuuta 2022

Sosiobiologiset terveiset Niiniluodolle

Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto kirjoittaa Tekniikan filosofia -teoksessaan seuraavasti:
Esimerkiksi Herbert Spencerin sosiaalidarwinismissa ja modernissa sosiobiologiassa on oletettu, että etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan: hyvää on se, mikä on ihmisen evoluution luonnollisen suunnan mukaista. Tällainen evolutionistinen etiikka on kuitenkin kyseenalaista: se syyllistyy siihen, mitä G. E. Moore kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi: ”hyvä” yritetään palauttaa johonkin luonnolliseen, empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. (Niiniluoto 2021, 2. p., s. 190).

Ennen Niiniluodon lausunnon oikaisua esiteltäköön hänen saman sorttinen erheensä reilun parinkymmenen vuoden takaa. Niiniluoto kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 4/2001 -lehdessä: ”...ihmiseen kohdistuvan sosiobiologian edustajat ovat tavallisesti oikeistokonservatiiveja, jotka käyttävät evoluutioteoriaa puolustamaan yhteiskunnassa jo vallitsevien sosiaalisten valtahierarkioiden säilymistä.” Vastasin Niiniluodolle seuraavaan tapaan:

Sosiobiologian tieteellistä arvoa ei lisää tai vähennä se, ovatko sen harrastajat konservatiiveja tai radikaaleja sosialisteja. Sitä paitsi Niiniluodon väite ei pidä paikkaansa. Vuosia alaa seuranneena olen huomannut, että sosiobiologit ovat tavallisesti vapaamielisiä ja melkeinpä kaikkea muuta kuin oikeistokonservatiiveja – etupäässä sellaisia kuin Niiniluoto itse (Tieteessä tapahtuu 5/2001). 

Sosiobiologian keskeisten kehittäjien keskuudesta löytyi itse asiassa niin monta vasemmistolaista, että oikeistokonservatiivi olisi voinut paljastaa sen vasemmistolaiseksi salaliitoksi. Tästä huolimatta 1970-luvun akateemiset marxilaiset hyökkäsivät tieteenalaa vastaan leimaten sen oikeistokonservatiiviseksi. Asiaa ei ole oikeastaan vieläkään oikaistu, ja hyökkäyksen perintönä harva humanisti tai sosiaalitieteilijä on edelleenkään kiinnostunut sosiobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on esimerkiksi todennut, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii tai mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia” (Tieteessä tapahtuu 5/2008).

Niiniluoto ei tuolloin parikymmentä vuotta sitten vastannut edellä mainittuun kirjoitukseeni. Niinpä jäi epäselväksi, sainko käännettyä hänen päätään. Niiniluodon tuoreiden lausuntojen perusteella uskallan jo uumoilla, että hän on jossakin määrin oikaissut ajatteluaan eikä enää yhdistä sosiobiologiaa oikeistolaisuuteen. Mutta kuten todettua, tuoreissa lausunnoissa on samansuuntaisia virhepäätelmiä.

Ensinnäkin Niiniluoto tekee vääryyttä rinnastaessaan sosiobiologian ja sosiaalidarwinismin. Sosiobiologia on tieteenala, joka tutkii sosiaalisten ja yhteisöllisten ilmiöiden biologista perustaa. Sen tärkeimpiä tutkimuskohteita ovat olleet aitososiaaliset hyönteiset ja niiden työläisten lähes pyyteetön uhrautuminen kotipesän ja kuningattaren hyväksi.

Sosiaalidarwinismin perusajatus taas oli, että vahvimmilla ihmisillä (miten vahvuus ikinä ymmärrettiinkään) tulisi olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille olisi oikein pysyä kurjuudessaan. Jos sosiaalidarwinismi olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä – jonka nimi vieläpä pitäisi olla sosiaalispencerismi Niiniluodon mainitseman Herbert Spencerin mukaan. Sosiobiologialla ei siis ole tekemistä sosiaalidarwinismin kanssa. Näiden kahden rinnastaminen on ristiriidassa Niiniluodon yleisesti ottaen onnistuneiden tieteenedistämispyrkimysten kanssa.

Entä Niiniluodon ajatus, että sosiobiologien mukaan etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan? Tai että evoluutioteorian varaan rakentaminen olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään, joka vieläpä olisi sosiobiologien mielestä olisi oikea tapa toimia? Ensimmäinen väite on osittain virheellinen, jälkimmäinen täysin.

Wikipedian mukaan etiikka on ”tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta” (29.4.2022). Käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen (1938–2018) määrittelee etiikan samaan tapaan: ”Se on filosofian haara, joka tutkii filosofisesti kiinnostavia asioita moraalisissa ilmiöissä.” (https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/etiikka)

Etiikka on siis moraalia tutkiva tutkimusala. Näin määriteltynä etiikan rakentaminen evoluutioteorian varaan on täysin legitiimi, joskin tutkimuskohdettaan latistava tavoite. Yleisesti ottaen sosiobiologit eivät siihen pyrikään. He ymmärtävät, että moinen lähestymistapa jättäisi kiinnostavia osia moraalikäyttäytymisestä huomiotta. Toisin sanoen, ei tarvitse olla filosofi huomatakseen, että moraalin tutkiminen hyötyy muistakin työkaluista kuin evoluutioteoriasta.

Joku yksittäinen sosiobiologi – Niiniluoto ei mainitse yhtäkään – saattaa toki ajatella, että tutkimusala nimeltä etiikka tulisi rakentaa täysin evoluutioteorian varaan. Mutta sekään ei vielä kertoisi, mitä kyseinen sosiobiologi pitää ”hyvänä”. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Ihmistä tutkivat sosiobiologit toki ajattelevat – täysin perustellusti – että lajillemme tyypillisten moraalitunteiden ja moraalijärjestelmien ymmärtäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Ilman evoluutioteorian tuntemusta ja käyttöä on esimerkiksi mahdoton selittää, miksi tunnemme häpeää ja ylpeyttä tai kiitollisuutta ja moraalista närkästystä. Tällainen evolutiivisten selitysten etsiminen ei tietenkään ole käyttäytymisohjeiden antamista, kuten Niiniluoto vihjailee. 

Tämä Niiniluodon erhe saattaa selittyä etiikka-sanan erilaisilla määrittelyillä. Ehkä Niiniluodon määritelmässä etiikka ei ole tutkimusala vaan se tarkoittaa kannan ottamista siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyse olisi siis normatiivisesta eli preskriptiivisestä etiikasta eli käytännössä pyrkimyksestä ohjata ihmisten käyttäytymistä. Sellainen ei luonnollisestikaan kuulu sosiobiologian – tai minkään muunkaan tieteenalan – repertuaariin. Kuten todettua, biologien käyttämä evoluutioteoria antaa selityksiä lajityypillisille piirteille, mutta moraaliohjeita tai käyttäytymissuosituksia siltä on turha odottaa. 

Tässä kohdin Niiniluoto menee eniten metsään. Hän virheellisesti vihjaa, että moraalintutkimuksen rakentaminen evoluutioteorian varaan olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään. Lisäksi hän suorasukaisesti mutta ilman esimerkkejä väittää, että moderni sosiobiologia pyrkisi juuri tähän, antamaan evoluutioon ja ”luonnollisuuteen” nojaavia ohjeita hyvästä ja pahasta. 

Yksinkertainen esimerkki valaisee Niiniluodon virhettä. Sosiobiologi kykenee evoluutioteorian perusteella päättelemään, miksi vaikkapa puolison syrjähyppy useimmiten tuntuu pahalta ja herättää mustasukkaisuutta. Sosiobiologi voi myös tehdä moniin eri lähteisiin nojaavia päätelmiä siitä, miten ja missä olosuhteissa syrjähyppytaipumus ja mustasukkaisuus ovat kehittyneet. Mutta sosiobiologia ei silti kerro, ovatko pettäminen tai aviouskollisuus itsessään ”hyvää” vai ”pahaa” – tai edes ”luonnollista”. Koko termi ”luonnollinen” puuttuu sosiobiologian sanavarastosta. 

Mihin Niiniluoto siis perustaa syytöksensä, että sosiobiologit kannattaisivat jonkinlaista normietiikkaa? Tämä jää epäselväksi. Kyse näyttää olevan vain hänen biologiaa koskevan tietämättömyytensä esittelemisestä.

Sosiobiologit ovat tutkijoita muiden luonnontieteilijöiden joukossa. He ajattelevat, että tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää vaikkapa seuraavia asioita: missä suhteissa demokratia on diktatuuria toimivampi, miten markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja niin edelleen. Luultavimmin sosiobiologit myös – Niiniluodon tavoin – tervehtivät ilolla sitä, että ihmisten moraaliset tavat (ainakin länsimaissa) nojaavat yliluonnollisen sijasta yhä enemmän tutkittuun tietoon. Tämä kaikki on kaukana naturalistisesta virhepäätelmästä.

Niiniluoto tietysti on perillä siitä, että moraalitapojen ja -tunteiden selittämiseen käytetty tieteellinen teoria ja tämän teorian avulla löydetyt selitykset ovat eri asia kuin se, mitä kukakin tutkija sattuu pitämään hyvänä tai pahana. Kenties Niiniluoto vielä myös oivaltaa, että sosiobiologi osaa nämä seikat tutkimuksissaan pitää erillään – mahdollisesti keskivertofilosofia paremmin.


PS. Olen aiemmin kritisoinut Niiniluotoa sukupuolentutkimukseen liittyen.
Samoin olen oikaissut joitakin professori Jussi Pakkasvirran näkemyksiä sosiobiologiasta.