Ole skeptinen, mutta (älä) luota tieteeseen

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2024 -lehdessä.

Ihmisten pyrkimykset tuottavat toisinaan päinvastaisia seurauksia kuin oli tarkoitus. Usein jos esimerkiksi juhlavassa tilaisuudessa yrittää pitää kahvikuppia vakaana, käsi alkaakin täristä ja kahvi läikkyä. Liiallinen yrittäminen kääntyy itseään vastaan.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, tuleeko skeptikon varmistella, että totuuden etsintä ei samalla tavalla käänny tavoitettaan vastaan. Mitä jos skeptikko tuleekin kannustaneeksi hihhuleita?

Skeptisismiin liittyvää
kirjallisuutta

Aloitetaan yhteiskunnallisella esimerkillä kaukaa Kiinasta. Maan demokratialiikkeellä on synkkä historia. Aina kun liike voimistui, se tuotti vastareaktioita, jotka tekivät yhteiskunnasta entistä sortavamman. Käytännössä liike päätyi palkitsemaan hallinnon häikäilemättömimpiä puolustajia ja rankaisemaan maltillisimpia uudistajia.

Tämä ei luonnollisesti ole demokratiaa ajaneiden yksilöiden vika. Se on diktatuurien ja totalitarististen järjestelmien ominaisuus.

Toinen ikävä piirre diktatuureissa on se, että niissä ei kehity normeja, jotka saisivat uudistusmieliset toimimaan vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Uudistuksia ajavat liikkeet saattavat esimerkiksi vaatia hallinnolta sellaisia radikaaleja toimenpiteitä, joita hallinto ei mitenkään voi toteuttaa. Ja toisinaan uudistusvaatimukset yltyvät väkivaltaisuuksiksi, joita hallinto sitten käyttää hyväkseen.

Esimerkiksi Hong Kongin demokratiamielenosoitusten (vuosina 2019–2020) ilkivaltatapauksia paisuttelemalla Kiinan hallinto pystyi perustelemaan ankarat vastatoimensa. ”Juuri tällaista kaaosta ja turmelusta demokratia tuottaa”, he totesivat. Moni demokratiaa tukenut kiinalainen alkoikin mellakoinnin ja sitä seuranneen propagandan myötä vastustaa liikettä (Huang 2023).

Onko tässä yhteys totuuden etsimiseen ja skeptisismiin? Kun totuutta etsitään itsepintaisesti ja seurauksista piittaamatta, totuudelle ei enää löytyisikään ystäviä?

Ennen vastaamista siirrytään vielä Yhdysvaltain mellakkoihin (vuosina 2020–2021). Niiden alkusyynä oli pidätystilanteessa kuollut mustaihoinen, George Floyd. Näitä mellakoita ei länsimedioissa paisuteltu. Päinvastoin, uutiskuvat kertoivat tuhopoltoista ja kauppojen ryöstelyistä, mutta silti mediat todistelivat, että mielenosoitukset olivat ”enimmäkseen rauhanomaisia”. Mutta ennen kaikkea mellakoinnin seurauksena poliisin toiminta vaikeutui, väkivalta lisääntyi ja mustaihoisia alkoi kuolla entistä enemmän (Ratcliffe & Taylor 2023, Cassell 2023, Makridis & VerBruggen 2022).

Näitä kahta esimerkkiä, Hong Kongin demokratialiikettä ja Yhdysvaltain Black Lives Matter -liikettä yhdistää se, että molemmat kääntyivät tavoitteitaan vastaan. Demokratia taantui ja mustaihoisten surmat lisääntyivät. Radikalismi paljastui itsensä viholliseksi.

Kysymys kuuluu, vertautuuko tämä totuuden etsimiseen ja skeptisismiin.

Ensiksi on huomattava, että skeptikon ja mielenosoittajan motiivit ja menetelmät ovat täysin erilaisia. Skeptikkona oleminen tarkoittaa totuudesta kiinnostumista. Se edellyttää argumenttien ja havaintojen tunnontarkkaa arvioimista. Sitä ei ole mahdollista tehdä holtittomasti joukkohurmoksen vallassa.

Toiseksi skeptikon ei tarvitse totuustavoitteensa edessä tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Totuus on ja pysyy riippumatta siitä, onko se realistisesti saavutettavissa vai ei. Tämä eroaa yhteiskunnallisten muutosten ajamisesta. Siihen väistämättä liittyy kompromissien tekemistä, eturyhmien huomioimista ynnä muuta vastaavaa.

Se, että totuus voi olla ruma ja että totuudenpuhuja herättää joidenkin vihat, ei asiaa muuta. Tosiasiaväitteet ovat joko totta tai epätotta riippumatta siitä, haluaako yleisö tietää totuutta tai mitä seurauksia totuuden julkitulosta olisi.

Joku saattaa vähätellä skeptikoiden totuuspyrkimyksiä sillä, että akateemiset tutkimuslaitokset ovat jo vihkiytyneet totuuden etsintään. Niiden tuloksiinhan skeptikonkin on nojattava. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta se ei silti poista tarvetta omaehtoisemmalle totuuden etsinnälle.

Akateemisissa tutkimuslaitoksissa piilee nimittäin riski, että ryhmäpaine ja muotivirtaukset alkavat vaikuttaa niiden toimintaan. Tutkijat esimerkiksi saattavat myötäillä vakiintuneiksi kuvittelemiaan näkemyksiä. Etenkin joitakin humanistisia ja sosiaalitieteellisiä aloja vaivaa ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana ja joka ohjaa jopa tutkimustuloksia. Hyvä esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu intersektionaalinen tutkimussuuntaus (Helo 2023, Tammisalo 2024).

”Luota tieteeseen” ei siis ole yleispätevä ohje.

Mutta pitäisikö skeptikon esittää totuusväitteensä varovaisemmin? Useinhan sanotaan, että skeptikoihin kohdistuva vastustus johtuu heidän yksioikoisesta ja dogmaattisesta viestinnästään, eikä viestien varsinaisesta sisällöstä.

On totta, että skeptikon on jatkuvasti kehitettävä retorisia taitojaan. Syy skeptikoiden sivuuttamiseen ei kuitenkaan löydy sieltä. Kyse on lähes poikkeuksetta siitä, että skeptikon väitteet koetaan joko moraalisesti vääränlaisiksi tai omaa elinkeinoa, vaikkapa huuhaahoitolan toimintaa haittaaviksi. Tällaisia väitteitä ihmiset väistelevät niin salakavalasti, että he eivät itsekään huomaa tekevänsä sitä (Trivers 2011). Enkelikuorokaan ei osaisi kertoa kaikkea riittävän herkkätunteisesti.

Skeptisismin ja rationalismin ongelma ei toisin sanoen ole se, että skeptikot esittäisivät väitteensä väärällä tavalla. Ongelma on pikemminkin se, että skeptisismi ja rationalismi eivät tuo samanlaista emotionaalista tyydytystä kuin poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden ajaminen. Tämä ei luonnollisesti ole skeptikon vika, vaan vinoumat löytyvät ihmisluonnosta. Näistä vinoumista skeptikon on oltava tietoinen, ja niiden yli skeptikon on kiivettävä, määrätietoisesti totuutta etsien.

Jos joku tässä yhdistyksessä ei avoimin mielin uskalla tarkastella sitä, mikä kulloistenkin todisteiden valossa näyttää totuudelta, hän tuskin ansaitsee nimitystä skeptikko. Poliitikko tai uskonkiihkoilija saattaisivat olla osuvampia termejä.

Kirjallisuutta
 
Cassell, P. (2023): New statistical evidence supports the “Minneapolis Effect” as an explanation for increases in homicides. Reason 17.7.2023.
 
Helo, A. (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys. Helsinki.
 
Huang, Y. (2023): The Rise and Fall of the East. Yale University Press. New Haven.
 
Makridis, C. & VerBruggen, R. (2022): Breaking down the 2020 homicide spike. Manhattan Institute. May 2022.
 
Ratcliffe, J & Taylor, R. (2023): The disproportionate impact of post-George Floyd violence increases on minority neighborhoods in Philadelphia. Journal of Criminal Justice. Vol 88: Sept–Oct.
 
Tammisalo, O. (2024): Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan. Särö 53–54.
 
Trivers, R. (2011): Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 

Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Särö 53–54 -kirjallisuuslehdessä (heinäkuu 2024).
 
Ari Helo (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, Helsinki.

 

”Valkoinen ylivalta on kuin kristillinen perisynnin käsite: se selittää kaiken pahan ja väärän, jolloin se ei enää selitä mitään erityisesti.” 

Ari Helo

 

Pohjois-Amerikan ja aatehistorian tutkimuksen dosentti Ari Helon teos käsittelee niin kutsuttua intersektionaalista tutkimussuuntausta. Se on joillakin sosiaalitieteellisillä aloilla ja jossakin määrin myös julkishallinnossa yleistynyt tapa hahmottaa syrjintää ja syrjäytymistä.

Helon keskeinen ja erittäin hyvin perusteltu väite on, että intersektionaalinentutkimus ei ole tieteellisessä mielessä pätevää. Suuntaus sivuuttaa pätevät analyysimenetelmät ja tulee näin antaneeksi poliittisten tavoitteiden vaikuttaa tutkimustuloksiin. Intersektionaalisten tutkijoiden käyttämät menetelmät eivät toisin sanoen oikeuta heidän tekemiään päätelmiä. Helon mukaan perustava ongelma on, että alalla sekoitetaan kaksi eri asiaa, maailmanparantaminen ja tietoväitteet.

Intersektionaalisuuden pyrkimys vähentää syrjintää on toki ylevä ja kannatettava. Se ei kuitenkaan sovellu pohjaksi tieteelliselle tutkimukselle.

Mitä siis on intersektionaalisuus? Edellisen hallituksen tasa-arvo-ohjelma määritteli sen keinoksi ”tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja”. Vihreän sivistysliiton oppaassa todetaan samassa hengessä, että ”intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän” ja että ”moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi”.

Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus -sivustolla termi on määritelty tarkastelutavaksi, ”jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa”. Sivusto jatkaa, että ”intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista”.

Toisin sanoen jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Helon teos osoittaa, että tähän päivänselvyyteen intersektionaalinen tutkimus ei tuo uutta.

Perinteisesti analyysin on ymmärretty edellyttävän ongelman eri aspektien erittelemistä toisistaan. Näin on mahdollista nähdä niiden keskinäiset yhteydet. Ilman analysoivaa erittelyä ei voida tietää, mitkä ovat syitä ja mitkä seurauksia, ja mitkä vain korrelaatioita.

Intersektionaalinen teoria toimii toisin. Se niputtaa kaiken yhteen ja sitten pitää luomaansa möykkyä selityksenä. Helon mukaan suuntauksen parissa syrjäytymisen ei esimerkiksi koskaan ajatella johtuvan jostakin yksilön oman elämänhallinnan erityisongelmasta, vaan kyse on aina ja ainoastaan yhteiskunnasta ja sen syrjiviksi ”tiedetyistä” rakenteista.

Syrjivistä rakenteista on kuitenkin puhuttu yli 30 vuotta. Helon mukaan intersektionaaliset tutkijat eivät silti ole kiinnostuneet erottelemaan esimerkiksi poliittisia rakenteita oikeusrakenteista tai talouden rakenteita hallintorakenteista. Suuntauksen harjoittajat eivät ole kiinnostuneet edes rakenteiden kuvailemisesta, saati tarkemmista kausaalianalyyseista. Helo jatkaa, että ”poliittisia valtakulttuureita intersektionaalisuus ymmärtää pelkkinä sortorakenteina”.

Intersektionaalisuuden epäanalyyttisyys ja epäempiirisyys haittaavat tutkimuksen lisäksi yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista. Ongelmanratkaisu edellyttäisi asioiden pilkkomista ratkaistavissa oleviin palasiin. Ja jotta sosiaalipoliittiset toimet olisivat oikein mitoitettuja sekä perusteltuja, olisi selvitettävä, kuinka suuren osan mikäkin rakennetekijä syrjäytymisestä selittää. Onko se 0,5 vai 5 prosenttia?

Analyysin sijaan intersektionaaliset tutkijat suurentelevat tai oikeammin kaupittelevat ongelmia. He liittävät yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jolloin ongelmat saadaan näyttämään ylivoimaisilta ja mahdollisimman pelottavilta. Mutta miksi intersektionaalisuuden harjoittajat näin toimivat? Oma veikkaukseni on, että se johtuu suuntauksen marxistisutopistisesta taustavireestä: kaikenlainen ongelmien paisuttelu mahdollistaa vaatimukset vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.

Tarkastellaan intersektionaalisuutta käytännön esimerkin avulla. Kuinka suuri haittatekijä yksilölle on syntyä köyhään perheeseen, viettää lapsuus köyhällä asuinalueella tai kuulua johonkin etniseen vähemmistöön? Koska nämä kolme mahdollista haittaa osuvat usein samoihin yksilöihin, vastauksia voidaan selvittää ainoastaan laajojen tilastoaineistojen avulla, muuttujia vakioimalla. Tämä on tilanne kaikenlaisen ”päällekkäisen” ja ”läpileikkaavan” syrjinnän kohdalla.

Jos syrjinnästä siis halutaan tietoa, etnisyys – tai sukupuoli, seksuaalisuus tai mikä tahansa muu mahdollisesti vaikuttava seikka – on pystyttävä analyyttisesti erottamaan muista seikoista, vaikkapa vanhempien vauraudesta ja lapsuuden asuinpaikasta. Intersektionaalisten tutkijoiden harrastamasta ”valkoisuuden” ja ”patriarkaatin” syyttelystä ei ole apua.

Helo muistuttaa, että suomalainen, perustaltaan kapitalistinen hyvinvointiyhteiskunta on jo rakentanut valtavan julkisen palvelun koneiston estämään ja lievittämään syrjäytymistä. Ja tämä koneisto ”ei nojaa rotu- tai luokkaeroihin asiakasvalinnoissaan”, kuten hän jatkaa. Rotu- ja muita identiteettejä korostamalla intersektionaalinen tutkija päätyykin vain rikkomaan tasaveroiseen kohteluun sitoutunutta järjestelmää, joka rasismia ja syrjintää aidosti vastustaa.

Otetaan toinen, kuvitteellinen esimerkki. Jos satunnaiselle lapsijoukolle annetaan ratkaistavaksi matemaattisia ongelmia, pidemmät lapset suoriutuvat niistä keskimäärin paremmin. Ilmiön selitys on ilmeinen: pidemmät lapset ovat keskimäärin vanhempia, ja vanhemmat lapset ovat keskimäärin taitavampia matemaattisten ongelmien ratkojia.

Intersektionaalisuus selittäisi pitempien menestystä toisella tavalla. Se väittäisi, että pitkillä on näkymättömiä rakenteellisia etuoikeuksia ja että tiedostamattomasti omaksuttu hujoppihegemonia sortaa lyhyitä. Mikäli pitkät yksilöt sitten kiistävät tämän, intersektionaalisuus väittää, että kiistäminen on merkki ylivallasta nauttivien emotionaalisesta hauraudesta.

Viimeksi mainittu huomio voi jo kuulostaa keksityltä mustamaalaamiselta, mutta se ei ole sitä. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sivuilla propagoidaan – Helon käyttämä termi – tieteellisenä tosiseikkana, että valkoiset ihmiset paljastavat psyykkisen haurautensa (white fragility), kun he kiistävät sisäisen rasistisuutensa. Tällainen Yhdysvalloista omaksuttu ”olet rasisti, jos sanot, ettet ole” -logiikka on tuttua lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

On toki mahdollista, että valkoinen psyyke on heiveröinen ja että tämä heiveröisyys ylläpitää syrjiviä rakenteita. Mutta mitä todisteita on tämän hypoteesin tueksi? Sitä intersektionaalisuus ei kerro. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä mielenrakenteiden ja yhteiskunnan rakenteiden tutkiminen on täysin erilaista (vaikka mielenrakenteet ovatkin yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin). Intersektionaalisten tutkijoiden ongelma on, että he eivät osaa itsekään päättää, mitä he tutkivat ja miten. Eräs Helon lainaama tutkija jopa toteaa, että intersektionaalisuudesta ”ei ole mahdollista tai edes tarpeellista” saavuttaa ymmärrystä. Ehkäpä suuntauksen pääpointti on tutkijan oppineisuuden ja oikeamielisyyden korostaminen?

Intersektionaalisten tutkijoiden harjoittamasta karkeasta psykologisoinnista ja tieteen kriteerien löysentämisestä Helolla on lukuisia esimerkkejä. Tutkija, joka teoksen luettuaan väittää yhä harjoittavansa intersektionaalisuutta, haluaakin joko poseerata tai provosoida – tai sitten hän ei vain ymmärrä lukemaansa. Ainakin vähemmistöjen kannalta saattaisi olla parempi, jos tällainen henkilö tekisi jotakin muuta kuin tutkisi syrjintää.

Jos tutkija todella haluaisi ehkäistä syrjintää, hän muistuttaisi ja julistaisi niistä vähemmistöille koituvista hyödyistä, joita laissa jo olevat syrjintäkiellot ja ilmaisunvapaus ovat tuoneet. Tämä edistäisi paremmin syrjimättömyyttä kuin tieteen kaapuun puetut näennäissyvällisyydet. Tutkija voisi myös kertoa sen, että intersektionaalinen identiteettien korostaminen ei ole koskaan tuottanut hyötyjä, joita ”värisokea” laillisuusperiaate tuo. Aivan ensiksi tutkijan olisi kuitenkin hyväksyttävä, että jokaisen valkoihoisen sisältä ei löydy uinuvaa Ku Klux Klan -solua.

Helon teos on tärkeä puheenvuoro siitä huolimatta, että tällaisilla kritiikeillä on taipumus painua unohduksiin kritisoimiensa näkemysten kanssa. Helo itsekin toteaa, että kymmenen vuoden kuluttua intersektionaalisena ajatteluna tunnettu akateeminen muotivirtaus luultavasti näyttää ”vain oudolta historialliselta nyrjähdykseltä länsimaisessa tutkimusperinteessä”. Perään hän vertaa sitä 1970-luvun taistolaiseen sosiologiaan.

En ole yhtä optimistinen. Niin vastuuttomasti yliopistojen johto on sallinut intersektionaalisuuden korvata tieteellisiä normeja. Kannustavaksi loppusitaatiksi tarjoan kuitenkin seuraavaa: ”Rasisteja emme ole, intersektionaalisuustutkijoiksi emme halua tulla, etsikäämme siis totuutta ‒ perinteiseen metodologiseen tiedeajatteluun sitoutuneina.”

Ennen oli tutkijat rautaa

Oheinen lyhyt arvioni julkaistiin Skeptikko 2/2024 -lehdessä.

Robert Huxley, toim. (2019): The Great Naturalists. Thames & Hudson. Lontoo.
 
The Great Naturalists -teos esittelee 39 biologisten ja geologisten tieteiden pioneeria. Kirja etenee aikajärjestyksessä Aristoteleesta luonnonvalintateorian kehittäjiin Charles Darwiniin ja Alfred Russell Wallaceen. Viimeisenä esitellään Darwinin pitkäaikainen kirjekumppani, Amerikan kasvitieteen isä Asa Gray (1810–1888).

Henkilöhistoriat ovat tiiviitä ja kiinnostavia. Monen varhaisen tutkijan elämänuraan kuului taloudellisia ja sosiaalisia tragedioita. Lähes kaikki hapuilivat eri ammateissa ja opinnoissa ennen todellisen kutsumuksen löytymistä. (Tämä pätee tietysti myös moniin nykytutkijoihin. Säieteorian kehittäjä, fyysikko Leonard Susskind jopa väitti – tai vitsaili – että nuoruuden työ putkimiehenä selvensi hänen ajatteluaan mustista aukoista.)

1800-luvulta lähtien merkittävien luonnontutkijoiden joukossa oli myös naisia. Toisin kuin niin monesti nykyään, heidän naiseudestaan ei tässä teoksessa tehdä numeroa. Naispuolisia fossiilien metsästäjiä tai muita luonnonnuuskijoita ei otettu mukaan naiskiintiön vaan heidän meriittiensä takia.

Kirjan henkilöitä yhdistää suunnaton tiedonjano ja luontoon kohdistuva intohimo. Nämä piirteet saivat heidät ylittämään valtameriä ja vuorijonoja, ja riipimään läpi viidakoiden. Herää kysymys, mihin vastaava lannistumattomuus nykyään suuntautuu. Vai ovatko älypuhelimen ärsykkeet turruttaneet nykyihmisen uteliaisuuden ja kunnianhimon?
 

Huomioita sukupuolidysforian lääkitsemisestä

Puheenvuoroni Skeptikko 4/2023 -lehdestä.

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

 

Lääkärilehti 6/2020

 
 

Puoskarin harrastama kuunteleva empatia tuo monelle lohtua. Se voi jopa lievittää oireita. Nämä uskomushoitojen myönteiset puolet eivät ole estäneet Skepsis ry:tä hoitoja syynäämästä ja kritisoimasta. Kritiikkiä on harjoitettu yhdistyksen perustamisesta lähtien, kenties eritoten nykyisen puheenjohtajan kausina.

Uskomushoitoja on tietysti moitittu hyvästä syystä. Usein oireiden lievitys perustuu lähes mihin tahansa muuhun kuin hoidon taustateoriaan. Ja Skepsis on luonnollisesti ollut kiinnostunut totuudesta; siitä, voivatko kristallien värähtelyt ja kongien kumahtelut parantaa vai eivät.

Uskomushoitokritiikkiä on motivoinut myös se, että toisinaan ”vaihtoehtoiset hoitomuodot” saavat ihmisen hylkäämään hoidot, jotka todistetusti toimivat. Joku saattaa modernien syöpähoitojen sijasta päätyä vaikkapa eksoottisiin yrttivalmisteisiin. Kritiikkiä on motivoinut myös potilaiden köyhtyminen; hoitojen hintavuus mainitaan usein esimerkiksi Huuhaa-palkintojen perusteissa.

Edellisessä Skeptikko -lehdessä kaikki kääntyi nurinpäin. Puheenjohtaja Otto Mäkelä ja hallituksen jäsen Irma Hirsjärvi pahoittelevat, että Skepsis antoi palstatilaa ja puheenvuoron näkemyksille, jotka ovat kriittisiä lasten lääkkeellisiä transhoitoja kohtaan. Joitakin menetelmiä ei siis saisikaan kritisoida.

Mäkelä ja Hirsjärvi antavat myös ymmärtää, että puheenvuoron antaminen olisi ollut ideologinen päätös. Mäkelä jopa vihjailee, että Skeptikossa muka näkynyt oikeistokonservatismi olisi syy, miksei lehdessä ole ”tutkijoiden kunnollisia tiedejuttuja”. Hirsjärvi vilauttaa natsikorttiakin.

Huomionarvoista on, että Mäkelä ja Hirsjärvi eivät osoita vääriksi luennolla tai lehdessä esitettyjä väitteitä. Mäkelä sen sijaan argumentoi, että väärät ihmiset ovat lainanneet Skepsiksen tilaisuudessa vieraillutta esitelmöijää: ”Miksi luennoitsijaksi päätyi tutkija, jonka käsityksiä on siteerattu USA:n kristillis-oikeistolaisessa transvastaisessa liikkeessä?” 

Ville Aarnikko hallituskollegoineen vastaa tähän ytimekkäästi:

Vastustamme ideaa siitä, että jotain henkilöä ei voisi kutsua luennoimaan, jos hänen normaalin tieteellisen keskustelun piiriin kuuluvia asiantuntijalausuntojaan käytetään muissa yhteyksissä virheellisesti tai erilaisten poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Oleellista on henkilön esittämään sanoman sisältö, ei se kuka muu niitä käyttää ja missä tarkoitusperissä.

Mikäli Mäkelä tai Hirsjärvi ovat viimeisestä virkkeestä eri mieltä, tämä olisi otollinen tilaisuus jättää eroanomus. Henkilö, joka edistää politisoimisen ja vaientamisen kulttuuria, ei ole sovelias Skepsiksen hallitukseen.

Hirsjärvi esittää myös vahvan ja perustelemattoman syytöksen, että ”Skepsis heikensi tapahtumallaan suoraan transihmisten elämää” ja että ”törkyviestittely kiihtyy aina uudelleen tällaisen transhoitojen vastaisen esiintulon jälkeen”. Toivon väitteisiin tarkennusta.

Kuinka monen transihmisen elämä vaikeutui luentotilaisuuden takia ja miten? Ja millaisia ovat Hirsjärven mainitsemat törkyviestit? Ovatko ne terveyspoliittista mielipiteenvaihtoa vai syrjintään yllyttämistä ja kunnian loukkaamista? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, kuinka paljon viestittely lisääntyi ja kauanko sitä kesti? Missä viestittely tapahtui? Rikottiinko siinä lakia ja jos rikottiin, tehtiinkö siitä poliisiasia? Entä miten Hirsjärvi sulkisi pois mahdollisuuden, että hänen väitteensä viestien runsaudesta ja törkyisyydestä on vain falski yritys hiljentää kriittisiä puheenvuoroja?

Entä sitten itse asia, lääkekäsittelyn soveltuvuus sukupuoliristiriitaa kokeville lapsille? Kyse on luonnollisesti aivan muusta kuin alussa mainituista uskomushoidoista. Nämä lääkkeet toimivat. Lääkkeitä myös perustellaan syillä, joita on helppo kannattaa: murrosiän hormonaalinen viivästyttäminen tuo lapselle lisäaikaa identiteettinsä pohtimiseen.

Seuraavat seikat puhuvat kuitenkin varovaisuuden puolesta:

- Puberteettia estävillä lääkkeillä on haitallisia sivuvaikutuksia: kasvun tyrehtymistä, sydänongelmia, sterilisoitumista ja luuston heikentymistä.

- Monet lääkkeiden (sivu)vaikutuksista ovat pysyviä.

- Lääkehoidon aloittaminen synnyttää tarpeen uusille hoidoille.

- Osa lääkkeitä saaneista katuu kuurien aloittamista. Suuri osa näyttää toki olevan tyytyväinen vastaanottamiinsa toimenpiteisiin, mutta moni saattaa myös liioitella tyytyväisyyttään. Harva haluaa vaikuttaa onnettomalta saatuaan sitä, mitä pyysi.

- Puberteetin jälkeen monesta trans-identifioituvasta nuoresta tulee kehoonsa tyytyväinen aikuinen ilman lääkehoitoakin. Sukupuolikokemus voi muuttua iän myötä.

- Moni trans-identifioituva nuori kärsii mielenterveyden ongelmista tai kognitiivisista poikkeamista, esimerkiksi autismista.

- Osa trans-identifioitumisista näyttää selittyvän homoseksuaalisuudella, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu vastakkaisen sukupuolen identiteettiin.

- Kehon feminisoituminen ja sitä seuraavat muutokset ympäristön reaktioissa ovat monelle tytölle erityisen hankalia.

- Sosiaalinen paine ja muotivirtaukset ovat merkittäviä nuorten identifikaatioon vaikuttavia tekijöitä.

Myöhemmät tutkimukset saattavat osoittaa tämänkaltaiset lääkekäsittelyitä koskevat huolet liioitelluiksi. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että painostusryhmät ovat ajaneet lääkkeellisiä menetelmiä holtittomasti, ajattelematta lasten pitkän ajan hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa kriittiset puheenvuorot ovat tärkeitä.
 
Monelle trans-identifioituvalle lääkkeet ja toisinaan kirurgia ovat sopivin käytössä oleva tapa edetä. Edellä mainitut yhdeksän kohtaa ovat kuitenkin pätevä syy suhtautua skeptisesti alaikäisten lääkitsemiseen. Siitä pidättäytyminen olisi lääketieteen ”älä ainakaan aiheuta haittaa” -periaatteen mukaista.

 
   * * *

PS. Irma Hirsjärvi kertoo puheenvuorossaan hämmästelevänsä ”sukupuolten ja lisääntymisen monimuotoisuutta eläin- ja kasvimaailmassa” ja suosittelee ”jokaiselle siihen tutustumista”.
 
Tämä on ilahduttavaa. Myös minä suosittelen eläimiin, kasveihin ja niiden lisääntymiseen perehtymistä. Biologinen sukupuolen määritelmä on nimittäin palkitsevan täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jonka sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin eläimiin, myös kasveihin.
 
Yksikään nisäkäs ei olekaan yli 200 miljoonan vuoden kehityskulun aikana vaihtanut biologista sukupuoltaan. Lajien evoluutiohistoriallinen vertailu osoittaa lisäksi, että miesten ja naisten väliset erot eivät johdu pelkästään kasvuympäristöstä tai sosiaalisista normeista. Ilman sukupuolisuuden evoluutiohistoriaa koko ajatus transsukupuolisuudesta olisi hullunkurinen.
 
Sukupuolierojen evoluutio ei kuitenkaan auta vastaamaan siihen, miten yhteiskunnan tulisi identifioitumiskysymyksiin suhtautua. Siitä, miten jokin asia on evolutiivisesti kehittynyt, ei voida tehdä päätelmiä siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin. Hirsjärven suositus tutustua lisääntymisen monimuotoisuuteen – niin kiinnostava kuin aihe onkin – vaikuttaakin tässä yhteydessä turhanaikaiselta poseeraamiselta, jopa sortumiselta naturalistiseen virhepäätelmään.


KIRJALLISUUTTA
 
Joyce, H. (2021): Trans. Oneworld. Lontoo.
 
Shrier, A. (2020): Irreversible Damage – The Transgender Craze Seducing Our Daughters. Regnery. Washington, D.C.
 
Soh, D. (2021): The End of Gender – Debunking the Myths about Sex and Identity in Our Society. Simon&Schuster. New York.
 
Tammisalo, O. (2019): Terve sielu väärässä ruumiissa? Skeptikko 4/2019.
 
The Economist (2022): In search of evidence – Transgender health care for children. July 30th.
 
The Economist (2023): Trans substantiation – The evidence to support gender transitions in adolescents is worryingly weak. April 8th.
 

Syksyisiä sutkauksia, osa 2

Ohessa lisää syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä. (Tänä vuonna en juuri ole kirjoitellut blogille, vaan olen lukenut ja kerännyt materiaalia mahdollista tulevaa kirjaani varten.)
 

Jos yrität nähdä joka asiassa hyviä puolia, päädyt mielipiteisiin, joita et itsekään allekirjoita.

Se, että olet antanut hyvää ja pahaa koskevien käsitystesi laskea argumenttiesi pätevyyttä, ei tee sinusta hyvää tai pahaa vaan dorkan.

Jotta vallankäyttö olisi oikeutettua, tarvitaan ulkoparlamentaarisia opas- ja vahtikoiria sekä laumoittain kesyttömiä räksyttäjiä.

Jos jotakin ei voida tehdä suorasti, se tuskin onnistu myöskään epäsuorasti.

Nyt kun kaikenlaista oppia on kaiken aikaa ja ylen määrin tarjolla, korkeimpien opinahjojen tulisi rationalismin evankelioimisen lisäksi saada nuori omaehtoisesti innostumaan jostakin (akateemisesta) alasta ja aiheesta.

Kulttuurisodan/polarisaation haitta ei ole se, että poliitikkojen on vaikeampi hyväksikäyttää tutkimustietoa. Politiikassa tutkimustuloksilla ei juuri koskaan ole merkitystä; valtapeli ja yksilön arvot ratkaisevat. (Sosiaalitieteelliset tutkimukset ovat myös usein arvottomia.)

Kaikki, jotka sekoittavat syy-yhteyden (kausaatio) ja yhteyden (korrelaatio), tulevat kuolemaan.

Käsityksesi plagioinnista osuvat epäilyttävän lähelle minun käsitystäni.

Taito hankkia rahoitusta on eri asia kuin taito tehdä tieteen kriteerit täyttävää tutkimusta.

Et ole hauras vaan kestävä. Sanat eivät riko sinua. Ahdistuksesi ei ole luotettava opas kertomaan sinua ympäröivästä todellisuudesta.

Kolme tapaa saada muilta haluamasi.
Menetelmä 1) Taapero ja tyranni: Käytä voimaa ja väkivaltaa.
Menetelmä 2) Kauppias: Osta, myy ja vaihda.
Menetelmä 3) Lähimmäinen: Ole rakastettava ja ylläpidä yhteisiä intressejä.
Menetelmä 4) Machiavelli: 1 ja 3.

Aatteen merkittävyyttä mitataan kannattajien määrällä ja sillä, kuinka valmiita väkivaltaan he ovat.

Diktaattori osaa tehdä kadusta turvallisen ja ovikellosta kauhistuttavan.

Ilman kännykkääsi he eivät saa tietää, miten onnellinen olet ilman kännykkääsi.
 
Yksilön muistikuvia tapahtumien kulusta kannattaa epäillä, mikäli aihe on herkkä tai kiistanalainen – tai jos ulkopuolista/puolueetonta varmistusta on mahdoton saada.

Vinoutuneen ilmiön tasapuolinen käsittely vääristää todellisuutta.

Köyhyyttä ei saa päästää sille tasolle, että sillä voitaisiin perustella joihinkin oppilaisiin kohdistuvaa matalampaa vaatimustasoa.

Sensuurinnälkäinen haluaa lasten kohtaavan ilkeitä ihmisiä, ikäviä ilmaisuja ja muuta pahuutta suoraan oikeassa maailmassa, eikä ensin kirjallisuuden ja taiteiden kautta.

Meissä kaikissa on riittävästi enkeliä, jotta voimme estää muita teeskentelemästä enkeliä. Ja toisinaan – usein oman enkeliytemme kustannuksella – luomme ympäristöjä, joissa kenenkään ei kannata olla paha.

Se, että opit tekemään jonkin työtehtävän hyvin, ei tarkoita, että olisit sopiva johtamaan ihmisiä. Sattumajohtajuus tai senioriteettiin perustuva johtajuus voivat olla haitaksi kaikille osapuolille.

Ongelma ei ole se, miten viisi ja puoli miljoonaa Arendtia tai Aristotelesta toimisi. Ongelma on se, ovatko poliittiset instituutiomme riittävän luotettavia ja kykeneviä tavoittelemaan viiden ja puolen miljoonan härmäläisen tarpeita.
 
Jos kaikki ajattelevat samoin tai täysin eri tavoin, ajattelu menettää merkityksensä.

Jos emme valista nuoria sananvapaudesta ja sen merkityksestä, emme lopulta huomaa muidenkaan vapauksien katoamista.

Eufemismi = sanojen ja ilmausten kaunistelua. Dysfemismi = sanojen ja ilmausten huomiohakuista liioittelua. 1980-luvulla yksilöä saatettiin esimerkiksi syyttää ennakkoluuloisuudesta. 2000-luvulla samasta ihmisestä tuli rasisti. 2020-luvulla hän jo kannatti valkoista ylivaltaa.

Ajatus voi olla totta, vaikka sen avulla perusteltaisiin täysin vastakkaisia toimenpiteitä.

Syksyisiä sutkauksia

Ohessa on joitakin syksyn aikana Twitterissä/X:ssä julkaisemiani tokaisuja ja aforistisia päivänselvyyksiä.

---
 
Tuottavuus ei ole kaikki kaikessa, mutta pidemmän päälle se on seikka, joka kansojen kohtaloista päättää.
 
Poliittinen muisti on lyhyt, ja houkutus kokeilla aiemmin epäonnistuneita käytäntöjä ja järjestelmiä kasvaa toisinaan liian suureksi.
 

Empatia on evolutiivisesti kehittynyt tunnereaktio, jota ei ole kalibroitu massamedian aikakaudelle. Se on siksi helppo valjastaa sensuroinnin puolelle. Pukemalla poliittinen viesti empatian kaapuun vastaväitteet ja sananvapauden puolustaminen saadaan näyttämään tunnekylmyydeltä.
 
Kuka tahansa voi väittää, että se ja se ryhmä ei saa ääntään riittävästi kuuluviin, ja kuka tahansa voi yrittää istuttaa perusteetonta ulossulkemisen kokemusta muille.
 
Äärioikeisto ja äärivasemmisto pitävät yllä vihollisuuksia ja näin ruokkivat toisiaan. Ne voisivat kuitenkin yhdistää voimansa: molemmat vannovat suvaitsemattomuuden ja valtiovetoisuuden nimeen, yksilönvapauksien ja demokratian kustannuksella.
 
Jokainen sukupolvi joutuu itse huomaamaan, että aaveet, avaruusoliot ja ajatustenlukijat ovat harvassa, mutta että harhauttajia ja huijareita riittää senkin edestä.
 
Hyvän tietokirjan lukeminen on kuin kotiisi olisi murtauduttu. Olet järkyttynyt ja tavaroitasi on viety. Mutta et voi olla ajattelematta, millä korvaat menettämäsi asiat.
 
Joskus oppineisuus näkyy ainoastaan siinä, että yksilö osaa perustella noudattamansa kaksoisstandardit itselleen.
 
Jos sinulla on silmäpari, hieman tietämystä biologiasta ja auttavasti toimiva maalaisjärki, ymmärrät, että kaikki eivät ole yhtä älykkäitä, että sukupuolet ovat erilaisia ja että ihmisellä on evoluutiossa kehittyneitä käyttäytymistapoja. Julkisuudessa saatat silti väittää muuta.
 
Yksilö etsii identiteettiään ja hengenheimolaisiaan – päätyen löytämään epäkohtia. Näin syntyvät yleinen mielipide ja yhteiskunnallinen asenneilmapiiri. Vapaissa olosuhteissa prosessi on kesytöntä kakofoniaa (riippumatta siitä ohjaillaanko asenteita painomusteella vai pikseleillä).
 
Tuskin mikään yksittäisen ihmisen yksittäinen teko on vähentänyt maailmasta köyhyyttä yhtä dramaattisesti kuin Maon kuolema.
 
Se, pitäisikö tulo- ja/tai varallisuuseroja kaventaa, on eri kysymys kuin se, missä määrin erot johtuvat ahkeruudesta, älykkyydestä tai onnenkantamoisista. Tulo- ja varallisuuserojen syy on selvitettävissä empiirisesti. Tulonjako taas on poliittinen kysymys. Se, missä määrin empiirisiin kysymysten selvittäminen auttaa poliittisiin tavoitteisiin pääsemisessä, on empiirinen kysymys.
 
Ne, jotka yrittävät päättää sen, mistä kulloinkin pelataan, yrittävät todellisuudessa päättää sen, kuka pääsee pelaamaan. Peli voi kuitenkin siirtyä toisaalle kesken kaiken, ja usein he löytävätkin itsensä autiolta kentältä, vailla katsojia ja kannustajia.
 
Se, että oppineiston annetaan ylhäältä käsin ja moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä yksittäisiä sanoja, on ihmisten suhteellisuuden- ja vivahteidentajun hävittämistä. Sanapoliisin toiminta vaikeuttaa sen ymmärtämistä, milloin kyse on vähäpätöisestä rasismin ilmauksesta ja milloin vakavasta rasistisesta teosta. Näin sanapoliisi tekee itsestään merkityksettömän tai haitallisen. Autoritaarisella asenteellaan hän tulee luoneeksi tilaa ääriryhmille.
 
Kun jotakin ryhmää riittävän pitkään syytetään ja syyllistetään etuoikeuksista, ryhmä muuttuu marginalisoiduksi. Ja kun jokin ryhmä riittävän pitkään nähdään marginalisoituna, se muuttuu etuoikeutetuksi.
 
Jos elefantit osaisivat piirtää tai kirjoittaa, niiden pyhissä kirjoissa seikkailisi norsujumalia, jotka etähaistaisivat harhaoppiset ja kärventäisivät niitä kärsillään. Ja mammutit olisivat syntiensä tähden karkotettuina Siperian viimaan.
 
Mieluummin eläisin rosvoparonien kuin kaikkivoipan moralistiaktivistin alaisuudessa.
 
Ihmisten pitää parhaansa mukaan pyrkiä värisokeuteen. Muita tulee kohdella yksilöinä, riippumatta heidän etnisestä taustastaan. Periaatetta tulee noudattaa sekä henkilökohtaisessa elämässä että kannatetussa politiikassa.
 
”Älkää pelätkö, emme halua koko köyhälistön diktatuuria. Meille riittää parin prosentin aatteelle uskollinen pyyteettömien ja ansioituneiden eturintama, joka osaa toimia ihmiskunnan parhaaksi. Alas aristokratia, hyvä me!”
 
Heterous ei ole homovihaa. Se, että yksilö suosii/puolustaa joitakin kulttuurisia tapoja, on eri asia kuin aiheeton ennakkoasenne muita kulttuuritapoja kohtaan.

Halu kieltää hormonihoidot sukupuolidysforiasta kärsiviltä alaikäisiltä ei ole transkammoa.
 
Vanhojen hierarkioiden kaataminen luo uusia.
 
Käytäntöön sovellettuna utopioilla on taipumus muuttua dystopioiksi.
 
Itseilmaisu on usein itsekkyyttä ja/tai narsismia.
 
Täydellinen omaperäisyys on mahdotonta. Ketään ei kannata sanoa originelliksi ennen kuin olet käynyt siellä, mistä hän on tullut.
 
Yliopistoon ei tule perustaa turvatiloja, jossa voi välttyä erimielisyyksiltä. Mutta jokunen itkuhuone voisi olla paikallaan.
 
Kansallisvaltioiden ja nurkkakuntaisuuden syyttäminen yhteiskunnan ongelmista on kuin syyttäisi rahaa inflaatiosta.
 
Väite, että ”kaikki on vain näkökulmaa ja mielipidettä”, kumoaa itsensä. Jos väite olisi totta, se ei olisi totta vaan näkökulma/mielipide.
 
Fraseologia = menetelmä, jolla lukiolainen saa vieraan kielen ainekirjoituksensa sanamäärän täyteen. Käytössä myös politiikassa.
 
Vanhemmat haluavat lastensa parasta. He vievät lapsia harrastuksiin ja rientoihin. Niissä vanhemmat tutustuvat muihin aikuisiin ja joskus alkavat tehdä talkootyötä rientojen parissa. Lapset ylläpitävät kansalaisyhteiskuntaa vähintään samassa määrin kuin kulutusyhteiskuntaa.
 
Mihin suurvaltojen kylmä sota loppui? Loppuiko se todella koskaan? Entä mihin kylmä kansalaissota (tai kulttuurisota) loppuu? Onko se edes syttynyt? Syttyykö edes tulevaisuudessa?
 
Jos jotkut yksittäiset sanat kykenevät turmelemaan, miten voidaan taata, että näille sanoille altistuvat sensuuriviranomaiset eivät turmellu?
 
Sananvapaus on tärkeää, koska se mahdollistaa 1) totuuteen pääsemisen, 2) vähemmistöjen olojen parantamisen sekä 3) väkivaltaisten ääriliikkeiden ja kehnon hallinnon vastustamisen.
 
Sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja/ajatuksia/henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat/ajatukset/henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa.
 
Jos sanojen määritelmiä tarkoituksella muutellaan tai epähuomiossa annetaan muuttua, tällöin myös lait, joissa näitä sanoja käytetään, muuttuvat – ilman lainsäätäjän hyväksyntää.
 
Jos Salman Rushdie pelkäisi islamia, se ei olisi islamfobiaa, vaan se olisi erityisen rationaalista pelkoa. (Fobia = liiallinen/epärealistinen pelko)
 
Koska puolueet tietävät, että osa kansalaisista ei koskaan äänestä heidän ehdokkaitaan, puolueet suuntaavat resursseja vastustajan demonisointiin eivätkä kiinnostu vastustajan poliittisten oikeuksien suojelemisesta. Usein tämä on ainoa poliittinen filosofia politiikanteon takana.
 
Harva haluaa vainota syytöntä. Mutta moni haluaa suojella syyllistä.
 
Islamin kritisointi ei todista islamfobiasta/rasismista. Empaattinen ja lämmin ihminen voi vastustaa humanitaarista maahanmuuttoa. Feminismin kritisointi ei tee misogyyniksi. Ajatus että biologisten miesten tulee kilpailla miesten sarjoissa ei ole transvihaa.
 
Jos jotakin on vaikea ymmärtää, se ei tarkoita, että se on syvällistä.
 
Aina, kun akateemisesti koulutettu sanoo, että diversiteetti on tärkeää, kysy, kuinka monta perussuomalaisten äänestäjää työskentelee sosiologian laitoksella.
 
Akateemisen tutkimuksen ansioiden tarkastelussa jonkinlaisen ainesosan tulisi olla peräisin niiltä, joiden ansiot/työpaikat eivät ole kiinni alalla vakiintuneiden ajattelutapojen hyväksymisestä.