keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Totuus ei pala(a)?

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tiedepolitiikka 3/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa pilapiirrosta, alkusitaattia ja lyhyttä jälkikirjoitusta).

 
Yksinkertaisen ja suoraviivaisen proosan kirjoittaminen ja kiinnostavimpien faktojen laittaminen tekstin alkuun voi olla yllättävän hankalaa, jos on kolme vuotta uppoutunut postmoderniin diskurssiin.
 
David Goodhart (Teoksesta Head, Hand, Heart, 2020)
 
 
Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan [1]
 
McIntyre, Lee (2021): Totuudenjälkeinen. (Post-Truth) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
 
Jos yrität houkutella ystävääsi uskomaan, että jokin asia on totta, joudut esittämään järkeenkäypiä perusteluita. Joudut vetoamaan rationalismiin; siihen, että vain järkeviin perusteluihin on syytä uskoa.

Jos taas yrität saada häntä pitämään asiaa totena jollakin muulla tavalla, olet jo epäonnistunut. Ilmiöiden todenperäisyydestä voidaan tehdä päätelmiä vain järkiperäisten perusteluiden kautta. Väitteesi, että jokin on totta, on jo järkeen vetoamista.

Toisinaan maallikon voi kuitenkin kuulla sanovan, että ”tuo nyt on vain sellaista järkiuskoa”. Oppinut saattaa puolestaan väittää, että ”rationalismi on eliitin kehittelemä keino ylläpitää valta-asemaansa”. [2] 

Molemmat herjat ovat typerryttäviä. Järki ja rationalismi ovat jotakin, jota käytetään. Ne eivät ole jotakin, johon uskotaan. Ja järkeä käytetään nimenomaan totuuden löytämiseksi, siis jotta usko olisi oikeutettua. Totuus ei ole neuvoteltavissa.

Tässä mielessä viime aikoina yleistynyt väite, että ”elämme totuuden jälkeistä aikaa” on erheellinen. Lause on itseasiassa sisäisesti ristiriitainen: jos väite on totta, se ei voi olla totta.

Miksi totuuden jälkeisestä ajasta sitten puhutaan niin paljon? Monen kirjoittajan kohdalla ratkaiseva motiivi voidaan ilmaista yhdellä sanalla: Trump. Yhdysvaltain edellisen presidentin estottomat möläyttelyt saivat totuudenpuolustajia ennätysmäärin liikkeelle.

Lee McIntyren Totuudenjälkeinen erottuu totuusteoksista edukseen. Kirja käy läpi Trumpinkin edesottamuksia, mutta analyysi menee paljon syvemmälle, postmoderneihin muotivirtauksiin asti.

Tätä kirjoitettaessa teos on erityisen ajankohtainen. Sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa keskustellaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, jossa vertailtiin luonnontieteiden ja muiden tieteiden politisoitumista. [3]

Kokemuksen nousu

L’experiénce vécue, eletty kokemus. Simone de Beauvoirin (1908–1986) termi korostaa kokemuksen tärkeyttä naisen asemasta keskusteltaessa. [4] ”Näin nämä asiat koetaan” on taas kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalon ilmaus, jolla hän pyrki selittämään joidenkin kantasuomalaisten ajatuksia maahanmuuttajien suosimisesta.

Miten nämä kokemusperäisyyteen vetoamiset liittyvät totuudenjälkeiseen? McIntyre antaa totuudenjälkeiselle sanakirjamääritelmän: olosuhteet, joissa objektiivisten faktojen vaikutus julkisen mielipiteen muokkaamisessa on pienempi kuin tunteisiin tai henkilökohtaiseen uskomukseen vetoaminen.

Tästä Oxford Dictionaryn määritelmästä siis puuttuu de Beauvoirin ja Slunga-Poutsalon käyttämä termi kokemus. Käytännössä termit uskomus ja kokemus ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä toisiinsa.

Saatat esimerkiksi uskoa, että spinning-treenin ylämäkivaiheessa verenmaku suussa on tavoiteltava ja miellyttävä olotila. Mutta jos yöllä heräät samoissa tunnelmissa, hengästyneenä ja epämiellyttävä maku kurkussa, tunnet luultavimmin olevasi pahasti sairas. Uskomukset siis muokkaavat kokemuksia.

Tämä on huomioitava myös tieteellisessä tutkimuksessa: tieteelliset tai tieteellisinä markkinoidut teoriat pystyvät tuottamaan tutkimuskohteille tietynlaisia kokemuksia. Vähintäänkin teoriat voivat johdatella ihmisiä raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla.

On esimerkiksi olemassa teoria, jonka mukaan kaikki osallistuvat rodullisen ja/tai sukupuolisen syrjinnän ylläpitoon. [5] Tällaisen teorian omaksuminen saattaa ratkaisevasti muuttaa ihmisten syrjintäkokemuksia ja tapaa kertoa niistä. Tutkija saattaa siis tehdä havaintoja syrjintäkokemuksista, joita ei olisi ilman teoriaa ollut olemassa. Tämä on niin kutsuttua tiedollista saastumista, teorian kykyä tuottaa tutkimustuloksia. (Osa ihmisten syrjintäkokemuksista voi toki myös olla tarkoitushakuista uhriutumista ja halua vaientaa muita.)

Syrjintäkysymyksissä ilmiöstä ei juuri käydä rakentavaa keskustelua. Sen huomauttaminen, että teoria voi vääristää tutkijan havaintoja ja tuottaa tutkittaville teoriaa tukevia kokemuksia, yleensä nostattaa syytöksiä muiden kärsimyksen vähättelystä. Huomautuksen motiivi on kuitenkin voinut olla puhtaasti tieteellinen, pyrkimys objektiivisuuteen. Periaate on tässä ilmeinen: ihmisten kokemukset eivät voi kumota tai vahvistaa teoriaa, joka perustuu näihin samoihin kokemuksiin. 

Kansalaisten arjessa kokemusperäisyyden nousulla harvoin on tekemistä tiedollisen saastumisen kanssa. Kokemuksen arvonnousu ilmenee pikemminkin siinä, että osa ihmisistä edellyttää oman agendan vastaisilta väitteiltä irvokkaan korkeita standardeja, samalla kun omaa näkemystä tukevat väitteet nielaistaan kyseenalaistamatta. Ilmiö on tuttu kaikista ajatteluvinoumia käsittelevistä kirjoista.

McIntyren mukaan tällaiset kaksoisstandardit eivät sinänsä ole faktojen hylkäämistä. Mutta ne ovat sen prosessin rappeuttamista, jolla faktoja etsitään. 

Suomessa muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen (Suomen Lääkärilehti 10/2016) on kritisoinut nykyilmapiiriä, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi. Hänen mukaansa mediakeskustelulta ei edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä:

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.
 
Juuri tähän tarvitaan McIntyren kirjaa: kouluttamaan ihmisiä taistelussa mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan. McIntyre kysyy retorisesti: ”Haluammeko elää maailmassa, jossa päätökset perustuvat siihen, millaisia tunteita ne meissä aiheuttavat, eivät niinkään siihen miten hyvin ne toimivat todellisuudessa?”

Postmodernismi väärissä käsissä

McIntyre analysoi totuudenjälkeisen suhdetta myös postmoderneihin ja relativistisiin hyökkäyksiin totuudentavoittelua vastaan. Postmodernismin ykkösteesi on McIntyren mukaan se, että objektiivista totuutta ei ole.

Lievemmässä muodossa väite kuuluu, että ideologiat vaikuttavat siihen, mitä tutkijat tutkivat. Tämä on päivänselvää: tutkimusaiheiden ja myös menetelmien valintaan on monenlaisia motiiveja ja osa niistä voi olla poliittisia. Yhtä selvää pitäisi kuitenkin olla, että poliittinen ideologia ei vaikuta siihen, ovatko saadut tutkimustulokset päteviä vai eivät.

McIntyren mukaan postmodernismin toinen teesi on, että jonkin asian julistaminen totuudeksi on julistajan poliittisen ideologian ilmaus. Tietoon liittyvät väitteet ovat näkemyksen mukaan osa pelottelutaktiikkaa, jonka tarkoitus on pakottaa heikommat omaksumaan vahvojen ideologiset näkemykset. Totuusväitteet eivät olisi opettamista vaan alistamista ja vallankäyttöä.

Teesien perusteella on helppo nähdä, miksi postmodernismi kääntyi itseään vastaan: aate voitiin kaapata toisenlaisiin, konservatiivisiin tarkoitusperiin. McIntyre kirjoittaa: ”Postmodernistit ovat vaikuttaneet tähän tilanteeseen vetäytymällä ajatustensa monimutkaisuuteen, jonka jälkeen he järkyttyivät, kun niitä käytettiin muihin kuin heidän hyväksymiinsä tarkoituksiin.”

McIntyren mukaan postmodernistien on kannettava vastuu siitä, että he vähättelivät tosiasioiden tärkeyttä ja etteivät he ennakoineet toiminnastaan aiheutuvaa vahinkoa. Filosofi Daniel C. Dennett on vielä tuomitsevampi: ”Mielestäni postmodernistien teot olivat aidosti pahoja. He ovat vastuussa älyllisestä muodista, jonka takia on kunnioitettavaa suhtautua totuuteen ja faktoihin kyynisesti.”

McIntyre jatkaa: ”Jos postmodernistit olisivat tyytyneet vain tulkitsemaan kirjallisuutta tai kulttuurisen käyttäytymisemme taustalla olevia symboleita, tilanteessa ei olisi moitteen sijaa.” He eivät kuitenkaan tyytyneet fiktioon ja symboleihin vaan iskivät luonnontieteisiin asti. Tieteen kieli oli kuulemma seksististä ja riistävää. Ja oli muka väkivaltaa selvittää Luontoäidin piilottelemia salaisuuksia.

Totuudenjälkeinen ja aiemmin
lukemani Dark Ages.
Totuusrelativismi omaksuttiin amerikkalaisten kreationistienkin parissa. Tieteenfilosofi Robert Pennock esimerkiksi kirjoittaa, että ”älykkääseen suunnitteluun perustuva kreationismi on kristillisen fundamentalismin ja postmodernismin äpärä”. Hänen mukaansa osa kreationisteista myönsi suoraan halunsa käyttää postmodernistista lähestymistapaa – voidakseen anastaa luonnonvalintaan perustuvalta evoluutiolta sille kuuluvan arvovallan.

Kreationistit eivät tietenkään lukeneet Derridaa, Foucaultia tai muita postmodernisteja. Mutta kreationistit olivat otollinen maaperä postmodernien ajatusten siemenille.

Ironista alkuperäisissä postmoderneissa hyökkäyksissä on se, että todisteisiin nojaavan ajattelun hylkääminen nakersi nimenomaan niitä poliittisia tavoitteita, joita monella humanistilla ajateltiin olevan: köyhien ja osattomien aseman parantaminen.

Eräs nimi on tässä yhteydessä syytä nostaa esiin: Bruno Latour. McIntyren mukaan tämä mannermainen tieteensosiologi katuu nuoruuden postmodernistisia seikkailujaan samaan tapaan kuin asekauppias, joka kuulee, että hänen aseellaan on tapettu viaton ihminen.

Latour harmitteli – jo vuonna 2004 –, että edelleen on kokonaisia tohtorinkoulutusohjelmia varmistamassa, että yhdysvaltalaisnuoret oppivat, että faktat ovat keksittyjä, ettei luonnollisella ja vinoutumattomalla tavalla saatavaa totuutta ole, että olemme aina kielen vankeja ja että edustamme aina tiettyä kantaa. Ja samaan aikaan ekstremistit käyttävät näitä konstruktionistisia väitteitä tuhotakseen kovalla työllä hankittuja ja elämää pelastavia todisteita. [6] Latour jatkaa:

On selvää, että salaliittoteoriat ovat omien argumenttiemme absurdeja epämuodostumia, mutta löysän rajan yli väärälle puolelle salakuljetettujen aseiden lailla ne ovat edelleen meidän aseitamme. Epämuodostumista huolimatta on tuotemerkkimme edelleen helppo havaita teräkseen painettuina.

Latourin suoraselkäisen tunnustuksen mukaan yliopistolla harjoitettu sanamagia ei siis täyttänyt ideologisiakaan tavoitteitaan. Alkuperäinen motiivi saattoi olla köyhien ja haavoittuvien suojelu vallanpitäjien riistolta, mutta yritys parantaa maailmaa päätyi lähinnä nakertamaan tieteen ja yliopiston arvovaltaa.

Akateemiseen maailmaan syntyi myös tabu-aiheita, jotka tutkijoiden ylläpitämän ryhmäpaineen vuoksi jäivät vaille yksityiskohtaista ja syy-seuraus-suhteisiin pureutuvaa tarkastelua. Tämäkin luultavimmin ruokki totuudenjälkeisyyttä. Kun tieteellistä jämptiyttä ei harrastettu yliopistolla, yksinkertaistaminen ja liioittelu saivat jalansijaa muualla. Ryhmäpaineesta johtuva myötäily kääntyi sekin itseään vastaan.

Totuus pysyy muodissa

Edellä mainituista akatemian ongelmista ja trumpilaisesta valeuutispuheesta huolimatta on perusteltua kysyä, onko totuus sittenkään niin heikoilla. Ehkä se jopa on entistä elinvoimaisempi. Onhan ihmisillä aina ollut omat mielipiteensä ja uskomuksensa, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on ihmisiin päässyt vaikuttamaan. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän ja nopeampia kanavia. 

Valheiden leviäminen saattaakin lähinnä olla seurausta pikkuruisen vähemmistön harjoittamasta omien tunnelmien narsistisesta tuulettamisesta. Jotkut esimerkiksi ruokkivat huomiohakuisuuttaan ja arvostuksenkaipuutaan ymmärtämällä vastapuolta tahallaan väärin ja/tai esittämällä hänet/heidät mahdollisimman huonossa valossa. Tällainen epärehellinen nettiaktivismi lisää totuuteen kohdistuvia paineita.

Mielipiteiden pirstaleisuus tai edes niiden vihantäyteisyys eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät totuutta tai siihen liittyviä periaatteita, vaikkapa yleistä laillisuusperiaatetta. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet yksimieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Ja juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin ohjaa ihmisiä myös yleisten laillisuus- ja oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen ja ainakin jossakin määrin myös totuuteen pyrkivien perusteluiden pariin.

Pienyhteisöjä yhdistävä intressi on nimittäin se, että on olemassa jokin yhteisön ideologisia pyrkimyksiä tasapainottava vastavoima. Ilman riittävän vahvaa vastavoimaa jokin suvaitsematon ja totalitaristinen yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se saattaisi sortaa juuri meidän yhteisöämme.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua totuuteen, valtioon ja yhteiskuntaan ovat toisin sanoen eri ihmisillä periaatteessa samanlaisia: mikään yhteisö ei saa saada valtaa päättää, miten minun/meidän pitää elää, eikä mikään ei-julkinen taho saa hallita julkista tilaa. Koko liberaali demokratia oikeastaan nojaa olettamukseen, että ihmiset eivät kykene vastustamaan vallan väärinkäytön houkutusta. Eli jos muistamme, että liha on heikko, totuuskin pysyy muodissa.

Jos asiaa taas katsoo evolutiivisesta perspektiivistä, ihmislajin ekologinen lokero kuuluu ilmiselvästi teräväpäiselle nörtille. Emme menestyneet lihasvoimalla, terävillä hampailla tai tarkoilla aisteilla vaan viekkaudella ja yhteistyökyvyllä.

Tähän valtaamaamme markkinarakoon mahtuu luonnollisesti myös rehti annos valehtelua ja lajitovereiden panettelua – mikä onkin osaselitys sille, että ylipäätään kykenemme kyseenalaistamaan totuusväittämiä. Eläin, joka osaa puhua, ymmärtää totuudesta liikaa ollakseen uskottava.

Totuus on siis edelleen muodikasta. Joissakin piireissä ja joillakin nettialustoilla on suorastaan hohdokasta etsiä virheitä muiden totuusväittämistä. Siksi en ole huolissani: järkevä päättely kykenee voittamaan valeuutiset ja salaliittoteoriat toinen toisensa jälkeen, ainakin mikäli poliittiset heimot edes välillä pääsevät puheväleihin. McIntyren kaltaiset kynäniekat tekevät rationalismin voittokulun lähestulkoon helpoksi.

Suuremman uhkan näenkin tietotekniikka-alan oligarkeissa. Hehän ovat – kenties turhamaisuuttaan – haalineet omistuksia myös perinteisestä mediasta. Näiden uusmediamogulien päähänpistot vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaisen aseman avoimuus ja rehellisyys kansalaiskeskustelussa saavat. Minulle totuuden palvelijaksi ryhtyminen oli aikanaan helppoa; onko se sitä enää lapsilleni?

ALAVIITTEET

[1] Tämän kirja-arvion otsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988). [Olen aiemmin julkaissut kirja-arvion samalla otsikolla vuonna 2002.]

[2] Ajatus, että rationalismi olisi jonkinlaista vallankäyttöä, ei ole laajalle levinnyt, mutta sillä on kannattajia yliopistossakin. Emeritaprofessori Leena Koski esimerkiksi kirjoittaa, että ”Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä” (Teoksessa Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta, toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.). Osa koulutetuimmistakaan ihmisistä ei näytä ymmärtävän eroa sen välillä, mikä on vallan väärinkäyttöä ja mikä on pätevää – ja siksi auktoritatiivista – argumentointia.

[3] Politisoitumiskeskustelussa eniten närää herätti Helsingin Sanomien (3.4.2021) pääkirjoituksen virke: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa käytetään empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” On kuvaavaa, että näin maltillinen yleistys sai monet esittämään boikottikehotuksia lehteä kohtaan. Taloustieteilijä Markus Jäntti esimerkiksi suositteli, että kollegat eivät vastaisi puhelimeen, kun toimittaja soittaa.
   Tieteen henkeen kuuluva reaktio olisi kuitenkin ollut todeta seuraavaa: ”Tiedämme, että joihinkin humanistisiin ja sosiaalitieteellisiin tutkimusaloihin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Olemme kiitollisia tästä keskustelunavauksesta ja sen suomasta mahdollisuudesta puolustaa kyseisillä aloilla käytettyjä menetelmiä”. (Hullunkurisen tilanteesta tekee se, että Helsingin Sanomia moititaan usein myös myötämielisestä suhtautumisesta niin kutsuttuun cancel cultureen, jossa eri tavoin ajattelevilta koetetaan estää tilaisuus ajatustensa esittämiseen.)
   Päätoimittaja esitti myöhemmin ympäripyöreän anteeksipyynnön, todeten muun muassa seuraavasti: ”...lehti asettuu tieteenharjoittajien kanssa pikemminkin samalle kuin eri puolelle yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa.” Jää avoimeksi, mihin yhteiskunnallisen ilmapiirin muutokseen tässä viitataan.

[4] Kokemuksellisuuteen vedotaan, kun halutaan estää miehiä esittämästä ajatuksiaan syrjinnästä: ”Hyvähän sinun, etuoikeutetun heteromiehen on sanoa; tietenkään sinulla ei ole kokemuksia syrjivistä rakenteista.” Osa on omaksunut ajatuksen syrjivistä rakenteista niin vahvasti, että heiltä on mennyt usko ihmisen kykyyn nähdä toista ihmistä ihmisenä, sattumanvaraisten rotu- ja sukupuoli-identiteettien ylitse. Aivan kuin yhteiskunnasta voitaisiin tehdä syrjimätön vain lokeroimalla ihmisiä lisää.

[5] Esimerkiksi Maria Pettersson kirjoittaa, että ”jokainen täysi-ikäinen suomalainen on seksisti, halusipa sitä tai ei” (teoksessa Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim.: Sinua on petetty. Like, 2019).

[6] Suomessa muun muassa Marja-Liisa Honkasalo on tutkimuksissaan nojannut Bruno Latourin uran alkupään ajatteluun. Honkasalo kirjoittaa: ”Latour osoitti faktat hybrideiksi, joihin kiteytyvät luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset ja niiden seurauksena syntyneet yhteiskunnalliset käsitykset, joita alamme pitää faktoina” (teoksessa Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski toim. [2017]: Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. SKS. Helsinki.).
   Eksegetiikan professori Martti Nissinen vastasi edellä mainittuun Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen samassa hengessä (HS 6.4.2021): ”Olen oppinut, ettei akateeminen ihannetila ole ideologioiden puute vaan niiden (itse)kriittinen tunnistaminen ja koetteleminen. ”Akateeminen ihannetila on kuitenkin se, että tutkimus tuottaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman oikeaa ja tarkkaa tietoa. Joillakin aloilla tutkimus saattaa toki hyötyä siitä, että tutkija tunnistelee aatemaailmojaan, mutta sellaisen nostaminen ihanteeksi haiskahtaa jo huuhaalta.

                    * * *

PS. Teoria ja havainnot usein rakentavalla tavalla muokkaavat toisiaan, erityisesti luonnontieteissä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se ihmistieteitä piinaava mahdollisuus, että teoria muuttaa tutkijan ja tutkimuskohteen käyttäytymistä teoriaa tukevaan suuntaan. Nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä täyteen objektiivisuuteen kokemusasiantuntijuuden sijasta. Mikään, edes syrjintä, ei ole totta sen takia, että joku uskoo tai kokee sen olevan totta. Mikään ei myöskään ole totta sen takia, että ryhmää, johon identifioidut, on historiallisesti syrjitty.



perjantai 26. marraskuuta 2021

Sic transit gloria mundi - Vihapuhe kääntyi jälleen itseään vastaan

Viikko sitten olin Marja Sannikan keskusteluohjelmassa televisiossa kertomassa woke-ilmiöstä. (Edellisessä blogimerkinnässäni on pidemmät vastaukset, useampiin kysymyksiin.) Ohjelmaa on tätä kirjoitettaessa katsottu Ylen nettisivuilla lähes puoli miljoonaa kertaa. Tässä kommentoin Esko Valtaojan keskustelukumppani Renaz Ebrahimin joitakin lausuntoja.

Ebrahimi kertoo seuraavasti (puheen litterointi tuottaa aina tällaista sekavuutta):
Jos mä mietin sinua [Esko Valtaoja] ja esimerkiksi tätä ihmistä, joka oli meitä ennen pitämässä puheenvuoroa [allekirjoittanut], hänen esimerkiksi pitämäänsä blogia, ja blogikirjoituksia katoin, niin enimmäkseen siellä oli tekstejä siitä, missä kritisoitiin meitä, jotka yrittää tehdä jotain sen sijaan, että kritisoisitte heitä, jotka jatkuvasti vihapuhetta jakaa, jotka jatkuvasti ovat osa tätä ongelmaa, toimivat ongelmallisesti.
 
Ensinnäkään blogillani ei enimmäkseen kritisoida niitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Blogillani, jota olen pitänyt vuodesta 2008, käsitellään lähinnä ihmisluontoon läheisesti liittyviä kysymyksiä. (Toki feminismin tiettyjen suuntausten kritiikkini ovat luetuimpia ja saamani palautteen perusteella myös pidetyimpiä tekstejäni; huolimaton lukija saattaa tästä saada kuvan, että blogini sisältö olisi enimmäkseen sitä.)

Toiseksi, kyseiset Ebrahimin esiin nostamat tekstini kritisoivat nykyfeministien kirjoituksia, joissa joko on vakavaa epäjohdonmukaisuutta, selkeää tiedevihamielisyyttä tai liberaalidemokratian ja ilmaisunvapauden vastaisen agendan ajamista. Teksteissäni siis kritisoidaan yhteiskunnan ja yksilön hyvinvointia haittaavaa lepsua ajattelua, ei suinkaan henkilöitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Ebrahimin harrastama maalailu, että intersektionaalisen feminismin kritisointi olisi automaattisesti jonkinlaista miesvallan ja patriarkaalisten etuoikeuksien puolustamista, on yksinkertaisesti typerryttävää.

Ebrahimi ehdottaa, että ”meidän” tulee sietää woke-kyttäämistä ja alituista varpaillaan oloa, koska vain siten voidaan päästä tasa-arvoon, jossa vähemmistöjen edustajat ”saavat tilaa”. En tässä ota kantaa, missä määrin mitäkin vähemmistöä Suomessa mahdollisesti syrjitään. Sen sijaan kysyn, miksi Ebrahimi kuvittelee, että hänen menetelmänsä johtaisi toivotun kaltaiseen tasa-arvoon.

Kysyn myös, missä vaiheessa vähemmistöt ovat Ebrahimin mielestä saaneet tarpeeksi tilaa, jotta sanapoliisitouhu ja kyttäämiskulttuuri voidaan lopettaa. Milloin syntien sovitus on siis tullut valmiiksi? Ja päätetäänkö asiasta demokraattisesti vai miten?

Niin tai näin, Sannikan ohjelman myötä monelle suomalaiselle tuli selväksi, että yksilön ei tarvitse identifioitua intersektionaaliseksi feministiksi tai antirasistiksi kannattaakseen yhtäläisiä oikeuksia tai ajakseen syrjinnän lopettamista. Ohjelmasta syntyneen keskustelun perusteella näyttää myös ilmeiseltä, että lähetyksessä nähty Ebrahimin laskelmoivan teatraalinen uhriutuminen - päätellen hänen käyttämistään melodramaattisista koodisanoista - ja hänen empatian kaapuun puettu vihapuheensa kääntyivät sekä Ebrahimia itseään että hänen ajamiaan asioita vastaan. Sic gloria transit mundi – Katoavaa on mainen kunnia.

                            * * *

PS. Se, että Suomessa on jokunen pesunkestävä rasisti ja että kaikkia ei kiinnosta opetella uusia termejä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että yhteiskunta olisi syrjivä. Tällaisten ihmisten olemassaolo ei myöskään tarkoita, että yksilön mahdollisuudet menestymiseen olisivat huonommat hänen sukupuolensa, rotunsa tai seksuaalisuutensa johdosta.


perjantai 19. marraskuuta 2021

Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?


Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 


Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.


Wokeen liittyvää
kirjallisuutta
Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.


Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.


Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?


Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 


Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?


Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!


Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.


Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?


Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.


Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.


Onko muita suomalaisia esimerkkejä?


Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”


Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.


Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.


Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.


Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.


Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.


Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?


Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.


Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.


Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.


Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.


Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?


Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.


Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.


Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?


Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.


Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.


Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?


Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.


Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.


Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.


Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.


Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.


                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:


http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0

 

 

tiistai 21. syyskuuta 2021

Avoimesti rotueroista

Skeptikko 3/2021 -lehdessä tiivistän pari pointtia filosofi Jani Sinokin kanssa käymästäni rotutermiä koskevasta mielipiteenvaihdosta. Alkuperäisessä kirjoituksessani perustellaan, miksi rotusanaa on historiallisesta painolastistaan huolimatta (natsit puhuivat rotuhierarkiasta) turha karttaa ihmislajin muuntelusta puhuttaessa. 

Olemme Sinokin kanssa yksimielisiä siitä, että puhtaita rotuja ei ole olemassa - tai jos olisi, kyse olisi jo eri lajeista. Erimielisyytemme koskee sitä, onko rotueroja koskevia väitteitä tarkasteltava avoimesti. Sinokki nostaa esille Tatu Vanhasen ja esittää, että tämän tutkimukset ja väitteet ”eivät ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Mikä termi olisi sopiva tällaiselle asenteelle? Mieleen tulevat lähinnä dogmatismi tai autoritaarisuus. (Täällä perustelen, miksi jopa rotujen älykkyyserot ovat legitiimi tutkimusaihe.)


Sinokki päätyy myös saivartelemaan sivuseikoista. Ensin hän esittää, etten olisi lukenut David Reichin mainiota kirjaa, ja kun huomautan tehneeni siitä jopa arvion, hän ryhtyy viisastelemaan, voidaanko siitä, että joku on kirjoittanut kirjasta arvion, päätellä, että hän on myös lukenut kirjan. Talking about pedantry!

 

Niin tai näin, uskon Sinokinkin sisimmässään ajattelevan (vaikka hän antaa muuta ymmärtää), että tieteen ja skeptisismin hengen mukaisesti tosiasiaväitteitä tulee tarkastella avoimesti ja todisteisiin keskittyen, siis piittaamatta tutkimuksen saamasta rahoituksesta tai spekuloimatta väitteen esittäjän mahdollisista motiiveista. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että rasistisyytösten – joita Vanhaseen edelleen kohdistetaan – huolimaton viljely vie syytöksiltä terän ja samalla luo turvapaikan niille, joihin rehelliset rasismisyytökset parhaiten osuisivat.

 

                  * * *


Skeptikko 3/2021:

Skeptikko kunnostautuu totuuden etsimisessä

 

Olen käynyt Jani Sinokin kanssa mielipiteenvaihtoa siitä, onko perusteltua kutsua ihmisryhmiä roduiksi. Verrattuna empiiriseen kysymykseen lajinsisäisen vaihtelun määrästä ja maantieteellisestä jakautumisesta tällaiset nimityskiistat eivät ole kiinnostavia. Tiivistän kuitenkin pari pääpointtia.

 

Vertaillaan sanoja rotu ja populaatio. Populaatiolla voidaan tarkoittaa posiolaisia, Puolan katolilaisia tai vaikkapa kaikkia pohjoisamerikkalaisia. Termi on siis epämääräinen.

 

Epämääräisyys vaivaa myös rotutermiä. Kansanomaisesti rodulla tarkoitetaan suunnilleen mantereittain jakautuneita ihmismassoja, ei pieniä posiolais- tai pihtiputaalaispopulaatioita.Tässä mittakaavamielessä populaatiotermi on näistä kahdesta epämääräisempi: se voi tarkoittaa muutamaa yksilöä tai muutamaa miljardia yksilöä.

 

Ihmisillä olevat käsitykset mantereittain jakautuneista roduista ovat luonnollisesti puutteellisia. Se on kuitenkin kehno peruste mustamaalata itse termiä. Kansanvalistus luultavasti tuottaa päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu, mikäli se keskittyy tekemään sanoista tabuja. Sanapoliisitouhu ei myöskään edistä ihmislajin monimuotoisuuden selvittämistä.

 

Nimityskiistan ulkopuolelta Sinokki nostaa esiin Tatu Vanhasen. Tämän väitteet voidaan Sinokin mielestä sivuuttaa, sillä Vanhasen apurahalähteet ja hänen käyttämänsä julkaisufoorumit ovat vääränlaisia.

 

Suurin erimielisyytemme koskee tätä. Mielestäni tosiasiaväitteitä pitää arvioida riippumatta siitä, mistä väitteen esittäjä on saanut rahoitusta, rasistiseksi syytetyltä Pioneer fundilta vai woke-ideologiastaan moititulta Koneen säätiöltä. Sama pätee julkaisufoorumeihin. Jos ihmiset tarkastelisivat vain vertaisarvioiduissa tiedelehdissä esitettyjä väitteitä, kuten Sinokki näyttää skeptikoilta odottavan, koko skeptikkoliikettä tuskin olisi syntynyt. (Toki tervehdin ilolla sitä, että moni skeptikko on astrologian ja energiahoitojen sijasta ryhtynyt tarkastelemaan kriittisesti akateemista huuhaata.)

Olivatpa tutkijan rahalähteet, hänen julkaisunsa tai motiivinsa siis millaisia tahansa, esitettyjen väitteiden todenperäisyyden kannalta sillä ei ole merkitystä. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut, auktoriteettiin vetoamisten sijasta.

 

Kannustankin skepsisläisiä kehittämään falsifioinnin jaloa taitoa. Tatu Vanhasen väitteet kansojen välisistä älykkyyseroista ja niiden yhteydestä vaikkapa demokratisoitumisprosessiin ovat tähän mainiota harjoitusta. Kuten Mustaa valkoisella -kirjastani käy ilmi, tässäkään tapauksessa väitteiden kumoaminen ei tarvitse tieteen ulkopuolista ja skeptiselle hengelle vierasta ja hedelmätöntä rasismivihjailua ja moralisointia – vaikka Vanhasen kohdalla olen tainnut moiseen naiiviuuteen hiukan itsekin sortua.



maanantai 20. syyskuuta 2021

Woke is not great

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2021 -lehdessä.


Woke is not great – Kuinka puhdasoppisuus myrkyttää kaiken*


Lehmann, C. ym. toim. (2020): Panics and Persecutions – 20 Tales of Excommunications in the Digital EraBlack Spring Press Group, Quillette edition. Lontoo.

Väärässä paikassa murjaistu vitsi, vääränlaiset mielipiteet tai jopa väärän pronominin käyttö voivat maksaa työpaikan. Suomessa tällainen suvaitsevaisuuden nimissä tehty painostus (ns. cancel culture) ei ole yhtä voimakasta kuin Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisessa maailmassa, mutta vaatimuksia työstä erottamisesta tai esiintymisten peruuttamisesta on kuultu täälläkin. Osalla vaatimuksista on myös ollut vakavia seurauksia.

Siinä missä 1960-luvun nuorisokulttuuri kannusti avoimeen seksuaalisuuteen ja kulttuurien sekoittamiseen, nykynuorison niin sanottu valveutunut osa suosii itsetutkistelua, uhriutumista, etuoikeuksien tunnustamista ja väitettyjen tiedostamattomien asenteiden tarkistamista. Usein tämä niin kutsuttu woke-ajattelu yhdistyy poseeraavaan nettiaktivismiin. On kuin osa nuorista aikuisista tarkoituksella etsisi itseään järkyttäviä mielipiteitä, joita sitten voisi netissä levittää – toivossa, että joku muukin järkyttyy.

Nykyinen ”edistys” ja woke eivät siis ole samalla tavoin vallankumouksellisia tai edistyksellisiä kuin 60-luvun hippiliike ja kansalaisoikeustaistelut. Tämän päivän edistysvaatimukset ovat pikemminkin sen jo laajasti hyväksytyn oikeudellisen ajatuksen paisutusta, että lain edessä ihmisten on oltava yhdenvertaisia. Tämä simppeli ja kaikin puolin kannatettava yhdenvertaisuusvaatimus kääntyi 2000-luvulla päälaelleen, pintapuoliseksi identiteeteillä politikoinniksi. Työ- ja opiskelupaikkoihin alettiin vaatia rotu- ja sukupuolikiintiöitä, ja työntekijöille alettiin tyrkyttää antirasistista koulutusta – siitä huolimatta, että kiintiöajattelu on itsekin syrjivää ja että ani harva työntekijä on rasisti.

Huolestuttavin piirre nykyisessä ”edistyksessä” on sen flirttailu ilmaisunvapauden rajoittamisen kanssa. Sananvapauden puolustajista halutaan esimerkiksi antaa kuva vanhakantaisina sortajina: ”He vain haluavat huudella ’neekeri’ ilman vastareaktioita.” Tällainen vääristely kolahtaa ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Muuttuuhan sananvapauden kannattaminen usein syklisesti, kulloinkin vallitsevien kulttuuristen voimasuhteiden mukaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sananvapauden puolustajissa olisi jokunen rasisti, tai vaikkapa ekofasisti. Pointti on se, että vaikka sananvapauden puolustaja olisi väärässä kaikessa muussa, sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Jos siis hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, saatat tahtomattasi antaa näille ihmisille lisää valtaa.

Cancel culture (termille ei ole osuvaa suomennosta, mitätöintikulttuuri kuvaa sitä osittain) sai vahvan jalansijan erityisesti yliopistomaailmassa. Tämä on hullunkurista, sillä akatemiassa totuuden tavoittelun ja laadukkaan todistusaineiston keräämisen tulisi olla ylimmäinen motiivi, ideologisen puhdasoppisuuden sijasta.

Häiritsevimpiä kirjan esimerkkejä on matemaatikko Theodore P. Hillin kirjoittama suoraviivaiseen logiikkaan nojaava artikkeli, jossa käsiteltiin miesten ominaisuuksien biologista vaihtelua. Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Julkaiseminen kuitenkin peruttiin, koska ”useat kollegat” olivat varoittaneet lehden päätoimittajaa siitä, että ”oli mahdollista, että oikeistomedia poimisi jutun ja levittäisi sitä kansainvälisesti”.

Hill ihmettelee asiaa toteamalla, että tutkimusta tekevä matemaatikko on tyypillisesti innoissaan, jos edes viisi ihmistä maailmassa lukee hänen artikkelinsa. ”Mutta nyt joku edistyksellinen ryhmittymä oli huolissaan, että konservatiivinen media rohkaistuisi lukemaan ja siteeraamaan tieteellistä tutkimusta.” Typerryttävästi artikkeli poistettiin kyseisen nettijulkaisun sivuilta ilman selityksiä. Hill kysyy: ”Jos vertaisarvioitu ja julkaistu artikkeli voidaan myöhemmin pyyhkiä pois tieteen rekistereistä ja korvata toisella, ilman keskustelua kirjoittajan kanssa tai ilman lehden ilmoitusta, mitä se tarkoittaa sähköisten julkaisujen tulevaisuudelle?”

Kuten niin monesti aiemmin, hiljentämisyritys kääntyi tässäkin tapauksessa itseään vastaan: artikkeli sai huomattavasti julkisuutta, kun tieto sen poisvedosta levisi netissä. (Ilmiö tunnetaan nimellä Streisand-efekti. Nimitys tulee laulaja Barbara Streisandin epäonnistuneesta yrityksestä oikeusteitse poistaa netistä hänen kotitalostaan otettu valokuva. Kuva Streisandin Malibu-kodista julkaistiin lehdissä ympäri maailmaa.)

Richard Dawkins kertoo tuoreessa antologiassaan (Books Do Furnish a Life, 2021) hieman toisenlaisen esimerkin:

Erityisen törkeä on Germaine Greerin, aikamme kenties ansioituneimman feministin, tapaus. Vuonna 2015 Greer kutsuttiin puhumaan Cardiffin yliopistoon. Tuhannet opiskelijat allekirjoittivat vetoomuksen kieltääkseen hänen esiintymisensä, koska he olivat eri mieltä Greerin näkemyksestä, että miestä ei tulisi kutsua naiseksi, vaikka hän olisi poistattanut peniksensä. En ota tähän muutoin kantaa, mutta uskon vahvasti, että tohtori Greerille tulisi sallia oman kantansa ilmaisu. Cardiffin opiskelijoiden edustajan perustelu oli, että Greerin näkemykset ”loukkaisivat” ”trans-naisia”. Mutta mitä muutakaan yliopisto on kuin paikka, jonne opiskelijat menevät tullakseen eriävien näkemysten haastamiksi, ”loukkaantumisen” uhalla?

Terminologiset erimielisyydet – esimerkiksi ketä kutsua naiseksi – eivät ole kiinnostavia verrattuna empiirisiin kysymyksiin siitä, mistä sukupuolidysforia johtuu ja kuinka yleistä se on. Nykyinen ilmapiiri ei kuitenkaan suosi tosiasioista käytävää mielipiteenvaihtoa. Jos esimerkiksi käy niin, että pätevä todistusaineisto haastaa akateemisella nuorisolla olevia ideologisia ennakkokäsityksiä, he usein yrittävät entistä vimmaisemmin saada sosiaalista vahvistusta käsityksilleen.

Lajihistorian valossa tämä ei yllätä: olemme sosiaalisia olentoja ja esivanhemmillemme oli tärkeää saada ryhmän tuki taakseen. Evolutiivisesti ajateltuna on myös ymmärrettävää, että vastapuolta yritetään mitätöidä (vaikkapa oletettujen etuoikeuksien perusteella) lainkaan tarkastelematta hänen esittämäänsä todistusaineistoa. Tällainen toiminta on tietysti häpeällistä. Mitätöinti ei sovi oikeastaan kenellekään, mutta akateemisesti koulutetulta sitä voidaan pitää sekä yksilön että koulutusjärjestelmän totaalisena epäonnistumisena.

Olivatpa jonkin argumentin seuraukset kuinka epämiellyttäviä tahansa, argumentin on seisottava tai kaaduttava sillä perusteella, kuinka looginen se on ja miten hyvin se sopii yhteen havaintojen kanssa. Sillä ei siis saa olla merkitystä, soveltuuko argumentti jonkun mielestä politiikan tekoon.

Kirjassa esitellyt tapaukset muistuttavat, että koulutus tai älykkyys eivät suojaa ideologisuudelta tai autoritaarisuudelta. Jokainen sukupolvi joutuukin vuorollaan puolustamaan ilmaisunvapautta, kulloinkin muodissa olevaa suvaitsemattomuutta ja dogmatismia vastaan. Tehtävä on vaikea, sillä laaja sananvapaus edellyttää älyllisen, moniäänisen ja itseään haastavan keskustelukulttuurin ylläpitoa. Toisaalta periaatteen tasolla tehtävä on helppo: ilmaisunvapauden puolustamisella on enemmän legitimiteettiä kuin mitätöinti- ja uhriutumiskulttuureilla voi ikinä olla.

Suodatetusta taiteesta tulee konservatiivista

Panics and Persecutions -teos on tarpeellinen muistutus, että Cancel culture ei kuulu taiteeseenkaan. Journalisti Charlotte Allen toteaa, että mitätöintikulttuurin pahuus ei niinkään ole kaadetuissa patsaissa, uudelleennimetyissä rakennuksissa tai edes yksilöiden toimeentulon tuhoamisessa vaan siinä, että kun mitätöijät ottavat taiteilijan kohteekseen, hänen taidettaan on enää mahdoton ottaa vakavasti.

Mainittakoon, että Suomessakin on tarjolla palvelu, jossa kirjailija voi lähettää tekstiluonnoksen erityiselle sensitiivisyys-/kokemuslukijalle, joka sitten palkkiota vastaan kertoo, miten tekstissä voitaisiin käsitellä hyväksyvämmin sukupuolivähemmistöjä. En tiedä muista kirjailijoista, mutta minua ahdistaa jo ajatus tällaisen ilmaisua rajoittavan sensuuri-ilmapiirin leviämisestä.

On huomionarvoista, että kriteerejä sensitiivisyys-/kokemuslukijana toimimiselle ei ole – muita kuin kuuluminen tiettyyn demografiseen vähemmistöön, ja ehkä se, että hänellä tulee olla selkeä näkemys, mikä on soveliasta kirjallisuutta ja millainen on hyvä yhteiskunta. Tämä jälkimmäinen seikka on syy, miksi esisuodatetut kirjat eivät ole kiinnostavia: sensitiivisyyssuodattimen käyttö johtaa pelokkaaseen, konservatiiviseen ja ideologisesti yhdenmukaiseen kirjallisuuteen.

Kuten scifi-kirjailija Craig DeLancey toteaa, sensitiivisyyspuuhastelussa unohtuu se, miksi kirjallisuus ylipäätään on tärkeää: siksi, että se kykenee – tarvittaessa loukkaavasti ja riidanhaluisesti – käsittelemään ihmisyyden peruskysymyksiä. Millaisia ovat yksilön ja yhteiskunnan velvollisuudet, miten yksilön ja yhteisön tulee ymmärtää historiansa ja niin edelleen. Runo tai romaani, joka odottaa lupaa tullakseen kirjoitetuksi, ei ole lukemisen arvoinen.

Miksi mitätöintikulttuuri, identiteettipolitiikka ja woke sitten voimistuivat? Näytelmäkirjailija Sky Gilbert esittää vastaukseksi muun muassa seuraavia nuorisolle tyypillisiä ongelmia:

Monelle heistä tulevaisuuden täytyy näyttää epävarmalta, jopa painajaismaiselta – ilmastonmuutos, koneiden korvaamat työpaikat, tuloerot, rasistinen populismi. Toivottomuudessaan he hyökkäävät rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia vastaan, mikä heille näyttää kaikilta muilta. Ja koska heillä ei ole poliittista valtaa eikä toivoa saavuttaa sitä, he tarttuvat moraaliseen ylemmyyteen, missä vain voivat, ja tekevät syytöksiä, joiden he toivovat satuttavan jotakuta, jolla on enemmän kuin heillä.

Selityksessä on perää, vaikka se tuskin on koko totuus. Tukeehan moni varakas keski-ikäinen ja jopa osa menestyneistä suuryrityksistä woke-ajattelua ja sitä kautta cancel culturea. Toki tällöin voi olla kyse strategisista syistä tapahtuvasta teeskentelystä, eräänlaisesta anekaupasta. Firma saattaa esimerkiksi käyttää Pride-lippua Pohjoismaissa muttei Kaukasiassa.

Wokea on selitetty myös sen kyvyllä toimia uudenlaisena sosiaalista elämää hallitsevana uskontona. Tässäkin on perää. Perisyntiopin hengessä nämä uusherännäiset löytävät tiedostamatonta rasismia ja etuoikeuksien ruokkimia mikroaggressioita lähes millaisista ilmaisuista tai käyttäytymisistä tahansa. Myös valtamotiivin väitetään ulottuvan kaikkialle. Kyse on loputtoman syyllisyydentunnon lietsomisesta: kukaan ei saa ajatella, että olisimme yhteiskuntana onnistuneet tai edes oikealla tiellä.

Niinpä jos johonkin etniseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva henkilö kertoo, että hän on vapaasti saanut olla oma itsensä ja valita omat urapolkunsa, kyseisen yksilön vihjaillaan pettäneen ryhmänsä. Hän on tiedostamattaan joko omaksunut sortajan ajatusmaailman tai hyväksynyt asemansa sorrettuna uhrina.

Erityisen vakavana rikkeenä pidetään sitä, että valtaväestöä edustava ”setämies” kiistää vähemmistön uhriaseman. Setämies saattaa esimerkiksi väittää, että rasismi ei selitä etnisten ryhmien sosioekonomisia eroja [1] tai että naisten syrjintä ei selitä sukupuolten eroja. Tämänkaltaista kiistämistä pidetään todisteena sekä setämiehen syyllisyydestä että hänen halustaan pysyä vallassa. Lisäksi kiistäminen osoittaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestelmä tulee purkaa.

Aldous Huxleyn (1894–1963) toteamus kuvaa tilannetta. Hänen mukaansa ne, jotka taistelevat vain muiden pahuutta vastaan, eivät onnistu parantamaan maailmaa vaan jättävät sen sellaiseksi kuin se oli ennen taistelun aloittamista. ”Ajattelemalla vain pahuutta, tulemme luoneeksi, olivatpa aikomuksemme kuinka erinomaisia tahansa, pahuudelle tilaisuuden toteuttaa itseään.”

Nuorison kannattaa siis varoa, etteivät he Saatanaa vastaan kampanjoidessaan ylläpidä Hänen elinmahdollisuuksiaan, saati tasoita tietä Hänen voittokululleen. 

ALAVIITE

[1] Se, missä määrin ja millaista rasismia nykyään on, on eri kysymys kuin mikä selittää erot etnisten ryhmien sosioekonomisessa asemassa. On esimerkiksi käynyt ilmi, että suuri osa Nigeriasta ja Karibialta Yhdysvaltoihin siirtolaisina vastikään tulleista mustaihoisista on menestynyt taloudellisesti erinomaisesti. Olipa ilmiön selitys mikä tahansa, valkoihoisten amerikkalaisten harjoittama ihonväriin perustuva syrjintä ei sen vuoksi voi selittää Yhdysvaltain ”alkuperäisten” mustien heikkoa sosioekonomista asemaa.
 
* Tämän kirja-arvion otsikko on muunnos Christopher Hitchensin God is not Great – How Religion Poisons Everything  -kirjan nimestä (suom. WSOY 2008: Jumala ei ole suuri – Kuinka uskonto myrkyttää kaiken).