Tekoäly saapui kuntosalille – krääsää vai kansanterveyden pelastaja?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta).

                    * * *

”Tämä on tällainen tekoälyohjattu kiertoharjoittelujärjestelmä.” Näin alkoi kuntosalin upouusien laitteiden esittelytunti. Olen aiemmin testannut muun muassa kiropraktiikkaa (Skeptikko 2/2016) ja äänimaljarentoutusta (Skeptikko 1/2025). Nyt vuorossa on vähemmän humpuukilta kuulostava kuntopiirimenetelmä.

Esittelytunnilla on lisäkseni viisi keski-ikäistä tai sen ylittänyttä naista. Huoneen laidoilla on yhdeksän laitetta: kolme jalkalihastreeniin, neljä käsivoimille ja yhdet selkä- ja vatsalihaksille. Laitteiden saapumisen jälkeen yritin ensin kokeilla niitä itsenäisesti, mutta vempaimet eivät toimi ilman ladattua sovellusta ja esittelijän myöntämää käyttölupaa.

Opastuksen aikana meidän piti tehdä muutama liike jokaisella laitteella. Näin järjestelmä sai tiedon harjoittelijan maksimivoimatasoista ja siitä, kuinka laajoja liikeratoja hän tekee. Niiden mukaan kone valitsee sopivan vastuksen ja liikelaajuuden.

Kyseiset Technogym-kojeet ovat toiminnallisesti samoja kuin kuntosalien perinteiset laitteet; vastus vain tulee sähköstä eikä painovoimasta. Kuten ennustin, sähkömoottori ei ole yhtä luonnollisen tuntuinen kuin painoihin perustuvat laitteet. Etenkin liikkeiden ääripäissä vastus tuntuu loppuvan liian aikaisin, aivan kuten joissakin paineilmaan perustuvissa laitteissa.

Minulla on noin 40 vuotta kokemusta akrobatiasta ja voimaharjoittelusta. Testikerran tulokseni kahdeksasta laitteesta (takareisilaitteen jätin väliin) olivat seuraavia: viisi kertaa ”erinomainen”, kaksi ”hyvää” ja yksi ”keskiverto”. Kysyin ohjaajalta puolileikilläni, mistä nämä ”hyvät” ja ”keskiverto” muka tulevat. Tiesin toki, että polvivammojen jäljiltä en ole jalkaprässissä parhaimmillani.

Opas lohdutti, että vertailuryhmä on pieni ja että saan olla tuloksiini tyytyväinen. Ainakin siinä hän oli oikeassa, että verrokkiryhmän koko on ratkaisevaa kaikenlaisessa tilastovertailussa. Verrokkiryhmä nimittäin pienenee, mitä samankaltaisempi – eli vertailukelpoisempi – ryhmästä halutaan.

Oletetaan, että voimatestin tekee 62-vuotias Liisa. Hän on raitis, 69-kiloinen ja 167-senttinen toimistotyöntekijä ilman urheilutaustaa. Kuinka monta hänenlaistaan on tehnyt testiohjelman? Onko heitä kaksi? Vai viisi? Muutaman yksilön perusteella on mahdotonta pätevästi arvioida sitä, onko Liisan voimataso parempi vai huonompi kuin keskiverto 62-vuotiaalla ja 69-kiloisella päihteettömällä konttoristilla. Verrokkiryhmää voitaisiin toki kasvattaa laskemalla mukaan 50-70 -vuotiaat ja 60-80 -kiloiset. Tällöin saataisiin tilastollisesti perustellumpia vertailuja, mutta samalla päätelmistä tulisi epätarkempia.

Opastuksen lopuksi kysyin ohjaajalta, tekeekö järjestelmä personal trainereista työttömiä. Hän naurahti ja sanoi ihmisen olevan sosiaalinen, ja että sitä kone ei voi korvata. Hetki ei tuntunut sopivalta vastaesimerkkien kertomiseen.

Tietoturvasta esittelijä ei kertonut lainkaan. Moni kaupallinen ja pahantahtoinenkin taho on kiinnostunut ihmisten painosta ja liikkumisesta. Osallistujat silti mukisematta antoivat henkilökohtaisia tietojaan sovelluksen käyttöön. En ihmettelisi, jos jokin Kiinan kaltainen totalitaristinen maa alkaisi seurata kansalaisten harjoittelua. Lopulta hallinto voisi jopa myöntää palveluita sen mukaan, kuinka ahkerasti kukin on treenannut. (Technogymin perustaja on italialainen, mutta itse yritys on levittäytynyt ympäri maailmaa. Sen rahoituspohja on myös varsin monimutkainen.)

Esittelylehtinen markkinoi järjestelmää helppoudella. Voit aloittaa ”ilman painojen ja toistojen miettimistä tai teknisen säätämisen vaivaa tekoälyn huolehtiessa säädöistä ja ohjauksesta.” Sopivien painojen ja säätöjen valitseminen kuntosalilaitteissa ei kuitenkaan ole uudenlaisia ratkaisuja kaipaava ongelma. Helpompaa pulmaa saa itse asiassa hakea; jos et jaksa toistaa liikettä, kevennä kuormaa.

Myös tekoälytreenin helppous on näennäistä. Laitteen näytön seuraaminen vaatii esimerkiksi tarkempaa keskittymistä kuin perinteinen kiertoharjoittelu – siinä määrin, että kuulokkeista tulevan keskusteluohjelman seuraaminen ei tahtonut onnistua. Eräs käyttäjä harmitteli myös sitä, että näyttöjen takia hän joutuu treeneissäkin pitämään silmälaseja. (Toinen taas kehui sitä, että huoneessa ei ole keskittymistä häiritseviä peilejä.)

Ylös, ulos ja bussiin?

Toistaiseksi ei ole tietoa, kumpi tuo parempia tuloksia, kone- vai ihmisvalmentaja. Minulle kumpikaan ei sovi, mutta jos pitäisi valita, ottaisin koneen. Olen varsin huono ottamaan vastaan neuvoja, ja etenkin salilla koen tietäväni itse parhaiten, miten haluan harjoitella.

Jotta tekoälyvalmentajan ja ihmisvalmentajan ero saataisiin selville, tarvittaisiin suuri joukko lähtömotivaatioltaan samanlaisia koehenkilöitä. Heidät tulisi satunnaisesti jakaa ryhmiin harjoittelemaan joko tekoälyn kanssa, henkilökohtaisen valmentajan opastuksessa tai omatoimisesti. Merkityksettömämpiinkin asioihin laitetaan tutkimusvaroja. (Ks. esim. Skeptikko 4/2025: ”Synninpäästö Suomen Akatemialle?”)

Ensiaavistukseni on, että tekoälyjärjestelmän pelillisyys ja sen antama palaute jo liikkeen aikana tekevät harjoittelusta vaihtoehtoja tehokkaampaa. Kuntosalilla moni myös istuskelee laitteilla ja räplää luuriaan, jopa räpsii omakuvia. Heidän harjoitteluaan menetelmä taatusti tehostaisi – ja se myös vapauttaisi laitteita muiden käyttöön.

Opastuksen jälkeisenä päivänä tein varsinaisen ohjelman. Valittavana oli viisi tasoa. Otin niistä rankimman ”Boost performance” -vaihtoehdon. Esittelylehtinen kuvaa sitä seuraavasti: ”Kasvata urheilullista suorituskykyäsi ja lisää lihasvoimaasi korkeaintensiteettisellä voimatreenillä.” Keveintä ”Start moving” -tasoa kuvataan vireystilan ja ryhdin paranemisella. Välissä ovat ”Lose weight”, ”Tone your body”, ja Stay young” -tasot.

Treeniohjelma koostuu kaikilla tasoilla kahdesta laitekierroksesta. Kussakin laitteessa ollaan 45 sekuntia kerrallaan, ja välissä on 25 sekuntia lepoa. Sen aikana pitää siirtyä seuraavaan kojeeseen. Yleensä teen kuntosalilla kutakin liikesarjaa 8–12 toistoa. Tekoälyn määräämän 45 sekunnin kanssa toistoja tuli selvästi enemmän, 15–20 kappaletta. Toistojen määrä ja huilien lyhyys tekivät harjoituksesta rankan. Näyttö myös kertoi jokaisen työnnön ja vedon aikana, mille wattitasolle minun pitää pyrkiä ja kuinka lähelle tavoitetta pääsin. Viimeisissä toistoissa kone huomasi, etten jaksa pitää tehoja yllä, joten se laski tavoitetasoa.

Mikäli harjoittelua haluaa jatkaa, kahden kierroksen jälkeen on kirjauduttava järjestelmään uudelleen. Se ei tullut mieleenikään. Tietyt lihasryhmät olivat jo ensimmäisen kierroksen jälkeen niin naatteja, että olin vähällä jättää kesken.

Kokeiluni ja haastattelujeni perusteella uudet laitteet ovat hyödyllisempiä kuin vaikkapa ruumiintoimintoja rekisteröivät älykellot ja -sormukset. Kansanterveyden kohentajaksi tekoälykuntopiiristä tuskin silti on. Ongelma on pikemminkin se, miten saada liikkumattomat liikkeelle. Kuinka hyväksi kone voi siinä tulla? Aikoinaan kirjastoautoja perusteltiin kansanvalistuksella. Joku voisi ehkä kokeilla vastaavaa kansanterveyttä ajavaa kuntosalibussia. Tosin on syytä epäillä, tulisiko sinne väkeä. Lisäksi on kyseenalaista, ovatko kuntosalilaitteet sittenkään tehokas, ainakaan kustannustehokas tapa kohentaa väestön terveyttä.

PS. Tätä kirjoitettaessa olen tehnyt ohjelman kuudesti läpi, kerran viikossa. Neljännellä kerralla kone kertoi, että suoritukseni olivat parantuneet. Perään kone kysyi, voisiko tehoja nostaa kahdella prosentilla. Toki, antaa tulla vaan, miksi edes kysyt.

   Ikävä kyllä en usko, että olin kehittynyt. Tai jos olin, se oli tapahtunut jossakin muussa kuin lihasvoimassa. Luultavimmin olin oppinut laskelmoimaan, miten liikkeitä tulee tehdä – missä kohdin pitää työntää/vetää kovimmin –, jotta tavoiteltu wattimäärä tulee täytetyksi. Kun käskytys tulee tällä tavoin ulkoa, ihmismieli alkaa etsiä helpottavia oikoreittejä. Päätelmä: sisäisen motivaation herättämistä kone ei vielä osaa; se saattaa olla siinä huonompi kuin yläasteen liikuntatunti.

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 2/2

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä. Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.

                               * * *

Eurooppa on edistynyt ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa niin pitkälle, että täällä on sokaistuttu sille, millainen tilanne muualla maailmassa on. Olemme sinisilmäisiä ajatellessamme, että valtava määrä nuoria miehiä voitaisiin tuoda vieraasta kulttuurista ja istuttaa heihin heti länsimaisia arvoja.

 

Seida Sohrabi

 

 

Monen edistysmielisen kohtalokas erhe on projisoida jokaisen maahanmuuttajan sisälle itsensä kaltainen arvoliberaali.

 

Jussi K. Niemelä

 
 
 
 
Helo, Ari toim. (2025): Liberalismin puolustus – Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. Atrain & Nord. Kemi.
 
 
Kristillinen teologia perustuu kahteen asiaan: helvetintulilla pelotteluun ja taivaallisilla pidoilla houkutteluun. Keppiä ja porkkanaa siis; käristy tai pelastu. Tämä oli kristinuskon sanoma satoja vuosia.

Saapuivat kuitenkin renessanssi ja valistusaika, Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumoukset sekä teollinen vallankumous.

Yhteiskunnat maallistuivat, tieteet edistyivät ja väestöstä tuli lukutaitoista ja koulutettua. Pelastus ja lohtu eivät voineet enää nojata puhtaaseen taikauskoon. Tarvittiin uusia oppeja ja uudenlaisia instituutioita, maistuvampia porkkanoita.
 
              * * *
 
2000-luvulle tultaessa valtaa sai arvoliberaali ääriajattelu [1]. Sen pelastussuunnitelmaan kuului, että jokainen saa määritellä itsensä miksi tahansa. Tänään olen lesbo-Liisa, huomenna hetero-Heikki. Sen piti olla maallinen ja kaikille kelpaava karnevaalintäyteinen paratiisi. Messiasta ei tarvita; empatia ja itsemäärääminen riittävät.

Paperilla suunnitelma oli kaunis ja kannatettava – mutta vain paperilla. Identiteetti ei ole yksityinen fantasia, vaan siihen sisältyy toive muiden antamasta hyväksynnästä. Ja hyväksynnän saaminen ei ole itsestään selvää. Näin on etenkin tilanteessa, jossa identiteettiin kuuluu julkisten palveluiden käyttöä. Esimerkkinä toimii trans-identifioituvalle tarjottu kirurgia.

Pelastuksen sijasta suunnitelma toi joukon kiistoja. Mikä on nainen? Onko trans-nainen nainen? Ja jos on, saako hän osallistua naisten kilpaurheilusarjoihin? Ainakin se olisi epäreilua naisurheilijoita kohtaan. (Poikana läpikäyty murrosikä antaa etulyöntiaseman lähes kaikkiin urheilulajeihin.)

Myös intimiteettikysymys jäi ratkaisematta. Saako trans-nainen mennä naisten pukuhuoneeseen? Tai onko naisten vankila trans-naiselle oikea paikka rikosten sovittamiseen?

Avoimista kysymyksistä huolimatta uudet arvoliberaalit julistivat, että kaikki identiteetit, elämäntavat ja perherakenteet ovat yhtä hyviä ja legitiimejä. Löydä oma polkusi, anna kaikkien kukkien kukkia.

Omassa elämässään arvoliberaalit olivat kuitenkin usein perin konservatiivisia. He olivat korkeasti koulutettuja, he pyrkivät naimisiin ja he halusivat lapsia. Ja jos arvoliberaalit näissä onnistuivat, he pysyivät naimisissa ja investoivat lastensa tulevaisuuteen. Siitä asemasta kelpasi julistaa.[2]

Arvoliberaali piti itseään kadunmiestä fiksumpana ja sofistikoituneempana. Ja sitä, mitä liberaali ei ymmärtänyt, hän alkoi nimittää populismiksi. Teemasta kirjoitettiin lukematon määrä kirjoja ja lehtiartikkeleita.
 
                * * *
 
Tässä liberalismiesittelyn kakkososassa tarkastellaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Mitä se sanoo edellä mainitusta identiteettikysymyksestä? Teos on varsin hajanainen, ja siinä on päivänpolitiikkaa ja muuta sisältöä, joka ei istu Skeptikkoon. Niinpä tässä sivutaan vain muutamia kirjan esseistä.

Valtiotieteiden tohtori Linda Hart kirjoittaa osiossaan, että sukupuoli-identiteetti saattaa aiheena tuntua vähäpätöiseltä. Tämä on totta; eiväthän omakohtaiset tuntemukset voi olla liberalismin ydinkysymys.

Ongelma onkin toisaalla; siinä, että aiheesta riidellään nimenomaan niiden järjestöjen parissa, joiden tarkoituksena olisi auttaa sukupuoli-identiteettinsä parissa painivia. Näin Hart:
 

Vaikka keskustelu on pääosin rajautunut pienten akateemisten ja alakulttuuripiirien sisälle, se on ollut poikkeuksellisen repivää esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöissä ja feministisissä järjestöissä.

Hartin mukaan sukupuoli-identiteetin korostamisessa on toinenkin ongelma: se tuotti sananvapauden ja avoimen keskustelun vastaisia toimintatapoja. Joidenkin akateemisten organisaatioiden vastuuhenkilöt pyrkivät joko rajaamaan käsiteltäviä aiheita tai estämään keskustelutilaisuuksia. Moni oli valmis kampanjoimaan yksittäisiä keskustelijoitakin vastaan. Tätä tapahtui jopa Skepsis ry:ssä (ks. Skeptikko 4/2023). Tuolloin ”edistyksellisten” marssi pysähtyi hallituskokoonpanon vaihtumiseen tieteellisemmäksi. Hart jatkaa:

Arkisemmasta näkökulmasta on jopa absurdia, että sellainen asia kuin sukupuoli tai sen ruumiillinen, yhteiskunnallisiin ilmiöihin heijastuva kaksijakoisuus on päätynyt syvien aatteellisten ja poliittisten ristiriitojen kohteeksi.

Miksi yksinkertaisesta – oikeastaan mikroskooppisesta – määritelmäkysymyksestä sitten riidellään? Se kertoo kahdesta asiasta. Ensinnäkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema ei koskaan ole ollut näin hyvä. Laissa olevat syrjintäkiellot ovat toimineet, ja omakohtaisista määritelmistä ja tuntemuksista on turvallista kinastella.

Toinen asia, jonka kiistely paljastaa, on se, miten kaukana todellisuudesta ajattelu voi akateemisissakin piireissä olla. Sukupuolta kyetään pitämään biologiasta irrallisena ja sosiaalisesti rakentuneena valtakysymyksenä. Miljoonien vuosien evoluutiohistoria ohitetaan ylimielisesti virnuillen.

Moiselle löperyydelle klassisen liberalismin edustaja luultavasti kohauttaa hartioitaan: ihmiset määritelkööt ja ymmärtäkööt sukupuolen(sa) miten tahtovat. Kirjassa ex-pääministeri Matti Vanhanenkin riimittelee: ”ei se sinua muuta eikä ole sinulta pois, millainen joku toinen ihminen on ja miten ja kenen kanssa hän elämäänsä viettää.” Tausta-ajatus identiteetin itsemäärittelyssä on tietysti kannatettava: ihmisiä ei tule syrjiä heidän erilaisuutensa vuoksi.

Itsemäärittelyn korostaminen voi kuitenkin muuttua liberaalinkin kannalta ongelmaksi. Mikäli se, mitä ihmiset tarkoittavat sanalla sukupuoli, alkaa muuttua, samalla muuttuu lakien sisältö. Ja jos lakien annetaan vaihdella identiteettipoliittisten muotivirtausten mukana, hallinnon kyky suoriutua päätehtävistään – syrjimättömyyden ja itseilmaisuoikeuden turvaamisesta – heikentyy.

Klassinen liberaali siis haluaa rajoittaa itsemäärittelyn valtaa, jotta kansalaisten oikeudet ja vapaudet eivät kavennu.[3] Periaate on yksinkertainen: hallinnon on voitava nojata ymmärrettäviin, tarkasti määriteltyihin ja abstrakteihin lakeihin.

Toinen ongelma identiteetin ylivallassa on, että se johtaa kollektivistiseen politiikantekoon. Siinä etuisuuksia jaetaan ryhmäidentiteetin perusteella. Syntyy epäreiluja kiintiöitä ja suosituimmuusasemia. Sorrettuna vähemmistönä olemisesta tulee etuoikeus, joka ohittaa yksilön ansiokkuuden.[4] Lopulta ihmisten kyky suhtautua toisiinsa yksilöinä heikentyy, ja sortoa aletaan nähdä sielläkin, missä sitä ei ole. Aletaan puhua epämääräisesti rakenteellisesta syrjinnästä, mutta ei kerrota, kuka tai mikä syrjii ja miten.[5] 
 
                   * * *
 
Identiteeteillä politikoinnista saattaa siis seurata kollektivistista ajattelua ja keskustelukulttuurin myrkyttymistä. Mutta voiko identiteettipeli todella murtaa lännessä vallitsevan yksimielisyyden kaikille kuuluvista vapauksista ja oikeuksista? Tätä on vaikea uskoa. Vapauksien todelliset uhkat tulevat pikemminkin ulkoa, islamilaisen fundamentalismin leviämisestä.

Jos lähihistoriasta voidaan jotakin päätellä, islamin mukana seuraa naisia syrjiviä käyttäytymis- ja pukeutumiskoodeja, kunniamurhia, sukuelinten silpomisia, pakkoavioliittoja, homojen, uskonnottomien ja vääräuskoisten väkivaltaista, jopa murhanhimoista syrjintää, klaaniuskollisuutta, dogmaattista (koti)uskonnonopetusta, lasten uudelleenkoulutusleirejä, antisemitismiä ja yleistä länsivihamielisyyttä.

Muutkin fundamentalismin muodot toki uhkaavat länsimaisia vapauksia, mutta islamilainen versio näyttää sitkeimmin pitävän pintansa tasa-arvoa, suvaitsevaisuutta ja maallistumista vastaan. Kirjassa uhkaa käsittelee Helsingin kaupunginvaltuutettu Seida Sohrabi (kok). Hänkin toki tekee sen melko epäsuorasti:

 

Maahanmuuton ongelman ydin on se, että olemme ottaneet vastaan liian paljon humanitaarisia maahanmuuttajia liian lyhyellä aikavälillä, laiminlyöneet kotouttamisen ja sallineet heidän pakkautumisensa samoille alueille. Emme ole vaatineet emmekä edesauttaneet toimillamme ihmisten halua integroitua ja olla osa tätä yhteiskuntaa.

Sohrabin mukaan muuttajan pitää haluta olla ja kokea olevansa osa suomalaista, yksilönvapauksia korostavaa yhteiskuntaa. Hänen tulee myös ”haluta siirtää tuleville sukupolville eteenpäin meille tärkeitä arvoja, kuten vapaus ja tasa-arvo”. Sohrabi jatkaa:

Halukas maahanmuuttaja kotoutuu huonollakin maahanmuuttopolitiikalla, mutta haluton vain, mikäli vastaanottava maa sitä vaatii. Tarvitaan yhteiskuntaa kotouttamaan ja tulijaa kotoutumaan. Onnistunut integraatio on kaksisuuntainen ‒ molempien osapuolten pitää osallistua. - - Ihmisestä pitää saada ote heti, kun hän tulee Suomeen. Silloin on aika kertoa, miten Suomi toimii ja millaisilla arvoilla - - Kotoutuminen ei ole vain oikeus, se on velvollisuus.

Otteen saaminen muuttajasta ei ole helppoa. Ruotsissa vuonna 2023 nähdyt koraanimellakat osoittavat, että Pohjoismaissakin moni maahanmuuttaja on valmiustilassa väkivaltaiseen toimintaan yhteiskuntaa ja viranomaisia vastaan. (Kirjassa tutkija Oskari Lahtinen analysoi Pohjoismaiden siirtolaispolitiikkaa.)

Siirtolaisuuden ja islamin riskien esille nostaminen on ”edistyksellisten” mielestä silti ollut tuomittavaa. Heille islamkritiikki ei ollut luonnollinen reaktio yhteiskunnallisten arvojen muutokseen, vaikkapa naisten aseman heikentymiseen tai maanpuolustustahdon rapautumiseen. Kyse ei edistyksellisten mukaan ollut myöskään muuttajien tuomista kasvaneista sosiaalikuluista.

Ongelmakohtien esiin nosto sen sijaan kuitattiin salaliittoina ja islamfobiana, jopa viestipalvelu X:n omistajan, Elon Muskin masinoimana rasismina. Ja jos joku Sohrabin tavoin ehdotti, että muuttajilta tulee vaatia työelämään ja kulttuuriin integroitumista ja sananvapauden puolustamista, sitä paheksuttiin syrjintänä ja vihapuheen normalisoimisena. Joidenkin mielestä jopa tiedon jakaminen joukkoraiskauksen tekijöistä oli suurempi uhka yhteiskunnalle kuin itse teko.
 
              * * *
 
Kuinka paljon siirtolaisilta saa siis vaatia? Ja miten sitä tulee valvoa? Klassinen liberaali on jatkuvasti tällaisten kysymysten edessä. Yhteiskunta joutuu turvautumaan epäliberaaleihin menetelmiin – valvontaan ja pakkoon – kansalaisten vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien säilyttämiseksi. Mutta millaista pakkoa? Pitääkö moskeijojen toimintaa ohjailla? Pitääkö kasvot peittävä pukeutuminen kieltää? Tuleeko maahanmuuttajien ajatusmaailmaa seuloa tarkemmin?

Tämä on liberalismin paradoksi: vapauksien ja yhtäläisten oikeuksien turvaaminen edellyttää valvontaa ja voimakeinoja. Osa konservatiiveista tuntuu ajattelevan, että liberaali individualismi ei siksi voi toimia. Heille individualismi ja yhtäläiset oikeudet ovat katteettomia ylellisyysuskomuksia, ohikiitävä idealismin hetki ihmiskunnan historiassa.[6] Heidän mukaansa emme voi samaan aikaan saada sekä kulttuurista monimuotoisuutta että vapautta. Jo Aristoteleella (384eaa – 322eaa) oli tämän suuntaista ajattelua.

Iso-Britannia nostetaan usein esimerkiksi. Siellä asuvista muslimeista lähes 70 prosenttia kannattaa islamin loukkaamisen kriminalisoimista ja yli 30 prosenttia kannattaa sharia-lain käyttöönottoa. Samaan aikaan yli puolet kantaväestöstä ajattelee, että islam ei ole yhteensopiva brittiläisten arvojen kanssa. Miten nämä näkemyserot voidaan sovittaa vapaassa yhteiskunnassa? Mitä jos sananvapautta käytetään fundamentalismin edistämiseksi? Käytännöllisempi kysymys kuuluu: pitääkö imaamien sananvapautta rajoittaa, alistaa heidät ennakkosensuurille? Moni konservatiivi vastaa kyllä.

Vapaudet eivät nauti suosiota vasemmistonkaan parissa. He vain näkevät eri ongelmia kuin oikeistokonservatiivit. Molemmilla ääripäillä vastaus on silti sama: valtion harjoittama kyttääminen ja tyrannia. Oskari Lahtinen toteaa: ”Vasemmistolaisen uuden identiteettipolitiikan myötä esimerkiksi halu rajoittaa joidenkin ryhmien ilmaisunvapautta sai punavihreän äärilaidan ja äärioikeiston kuulostamaan hetkeksi toisiltaan, eron ollessa siinä tulisiko ilmaisunvapautta karsia etuoikeutetuilta vai vähemmistöiltä.”

Onkin sanottu, että kun nuori vihaa länsimaita, hän tekee sen joko lännen omaksumien vapausihanteiden takia tai sen takia, että länsi ei kyennyt elämään ihanteidensa mukaisesti. Yhteinen sävel löytyy kollektivismista ja autoritaarisuudesta.

Mitä läntinen ja klassinen liberaali vastaa tähän kollektivismin ja konservatismin haasteeseen? Ovatko monimuotoisuus ja vapaus peruuttamattomasti ristiriidassa?

Ensinnäkin liberaali voisi todeta, että individualistisille vapauksille esitetty haaste on perusteltu. Yksilö on aina sidoksissa sukuunsa, perheeseensä, ystäviinsä, naapureihinsa, opettajiinsa ja työtovereihinsa, myös valtioon ja kansakuntaan. Näiden kautta yksilö on sidoksissa kaikkeen siihen, mitä kanssaihmiset arvostavat ja pitävät yhteisenä hyvänä. Juuri tämän takia edellä käsitelty identiteettikysymys on mutkikkaampi kuin mitä 2000-luvun arvoliberalismi oletti.

Toisaalta tässä piilee myös klassisen liberalismin ydin: yksilön tuntemukset ovat vain yksilön tuntemuksia, niille ei tule antaa juridista painoarvoa. Ovathan tuntemukset aina neuvoteltavissa tai ainakin kehystettävissä uudelleen. Niinpä jos kaikkia tuntemuksia ja identiteettejä tulee automaattisesti kunnioittaa, syntyy valta- tai arvotyhjiö. Tässä tyhjiössä kaikki kelpaa, ja mikään ei ole totta, kaunista tai järkevää. Ja mikä tuleekaan täyttämään näin syntyneen tyhjiön? Tietysti vahvimman oikeus, käytännössä valtion rautanyrkki.

Juuri tätä klassinen liberaali vastustaa. Hän ei pidä väkivaltakoneiston (tai median) tukemasta myötäkarvaisesta identiteettifiilistelystä. Se on liian lähellä yhdenmukaistavaa kollektivismia: ”Ajattele oikein, tai muuten...”

Kirjassa Jarkko Tontti ja Ari Helo puhuvat (hieman kankealla ilmaisulla) cancelloinnista eli väärien henkilöiden ja väärien mielipiteiden siivoamisesta julkisesta keskustelusta. Tontti myös toteaa aivan oikein, että kyse ei ole uudesta ilmiöstä: ”Neuvostovastaiseksi leimaaminen oli tehokas ja usein käytetty cancelloinnin tapa suomettuneessa Suomessa...”

Miksi liberalismi sitten keskittyy yksilöön, jos se uhkaa kääntyä pakottavaksi kollektivismiksi ja konformismiksi? Syy on yksinkertainen: vain yksilöllä on toiveita ja haluja, ja yksilö itse tuntee halunsa ja toiveensa parhaiten. Ja ennen kaikkea vain vapauden oloissa ihmiset uskaltavat tukeutua toisiinsa ja toistensa osaamiseen.[7]

Liberalismi siis yhdistää ihmisiä. Se onnistuu, koska kyse on hallinnon valtaa rajoittavasta vapausaatteesta. Liberalismia ei kiinnosta, ovatko valtaapitävät autoritaarisia konservatiiveja vai autoritaarisia kollektivisteja. Liberalismi arvostaa yksilöä, pyrkii rajoittamaan pakkoa ja etsii totuutta vapaasti ja avoimesti. Tämä on modernin maailman ja lännen ylitsepursuavan hyvinvoinnin takana. Kaikkien maiden maltilliset yhtykää! Tai kansankielellä: kommarit ja fasistit hiiteen!
 
            * * *

Toistaiseksi tässä ei ole käsitelty kysymystä talousliberalismista. Sen ääriversiossa valtion rooli ja hallinnon oikeus puuttua ihmisten elämään pidetään niin pienenä kuin mahdollista. Kuviteltu vuoropuhelu äärimmäisen talousliberaalin (Yhdysvalloissa käytetään nimitystä libertaari) ja valtiovetoisuutta kannattavan kollektivistin välillä kuuluu seuraavasti:
 
Talousliberaali: ”Haluamme rajoittaa valtion roolia ihmisten elämässä. Haluamme vähentää pakkokeinojen avulla rahoitettuja tukijärjestelmiä. Haluamme karsia valtion tukeman järjestömaailman suojatyöpaikkoja.”
 
Kollektivisti: ”Te siis haluatte lopettaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion tarjoamat tuet vähäosaisille. Haluatte jättää tyhjää tilalle. Köyhät kyykkyyn!”
 
Talousliberaali: ”Se, että haluamme karsia tukijärjestelmiä, ei tarkoita ’tyhjää tilalle’. Ihmisillä on edelleen luontainen halu auttaa epäonnisia; sitä pakkokeinojen rajoittaminen ei vähennä.”
 
Kollektivisti: ”Haluatte siis yhteiskunnan, jossa heikkojen auttaminen perustuu hyväntekeväisyyteen.”
 
Talousliberaali: ”Emme usko, että sosiaalipolitiikan tulee nojata vain ihmisten hyväntahtoisuuteen. Se riittää joissakin tapauksissa muttei aina.”
 
Kollektivisti: ”Miten siis järjestäisitte yhteiskunnan?”
 
Keskustelu yleensä tyrehtyy tahallisiin väärinymmärryksiin ja stereotypioihin jo ennen tätä viimeistä kysymystä. Käytännössä kysymys kuuluu: mikä on paras tapa varautua sairauteen ja vanhuuteen? Kuinka vapaaehtoista sairasvakuutuksen ottamisen ja vanhuuseläkkeen kerryttämisen tulee olla?

Hyvinvointivaltiot ovat painineet kysymyksen kanssa koko olemassaolonsa ajan. Ihmisten on siedettävä pakkoa, mutta minkä verran?

Kukaan tuskin haluaa täyteen vapaaehtoisuuteen perustuvaa järjestelmää. Libertaarikin pelkää, että sellaisessa järjestelmässä liian moni jättää itsensä vakuuttamatta. Harva libertaari myöskään ajattelee, että ”koska olen itse terve, en halua osallistua muiden sairaskuluihin”.

Vastaavasti kukaan tuskin haluaa sellaista totaalipakkoa, jossa kaikille taataan sama elintaso riippumatta siitä, miten tuottelias yksilö on. Tarvitaan siis kompromissi, jonka riittävän moni voi hyväksyä. Liberaali demokratia näyttää olevan hallintotapa, joka helpoiten päätyy enemmistölle kelpaaviin kompromisseihin ilman ylenmääräistä pakottamista. (Teoksessa Pekka Sauri kirjoittaa politiikantekoon väistämättä liittyvistä kompromisseista.)

Jos edellä esitetty hyväntekeväisyys on osaratkaisu heikompiosaisten auttamiseen, mitä muuta tarvitaan? Talousliberaalin mielestä tärkeintä on vaurauden lisääminen. Historiallisesti katsottuna tämä on onnistunut: markkinatalous, demokratia ja laajat omistusoikeudet ovat kulkeneet voitosta voittoon ja tuoneet vaurautta kaikkialle, missä ne ovat saaneet siihen mahdollisuuden – parista pankki- ja finanssikriisistä piittaamatta. Köyhinkin länsimaalainen voi paremmin kuin entisaikojen kuningas.

Talousliberaali siis puolustaa vapaita markkinoita. Hän tietää, että hintamekanismin tehokkuus vähentää absoluuttista köyhyyttä ja orjuudenkaltaista raatamista. (Kirjassa Visa Heinonen, Ilja Kavonius ja Mika Pantzar esittelevät suomalaisen markkinatalousajattelun juuria.) Köyhyyttä tulee kenties aina olemaan, mutta enenevässä määrin kyse on suhteellisesta köyhyydestä. Siinä yksilöllä on katto päänsä päällä ja ruokaa syötäväksi; hän on köyhä vain suhteessa kansalaisten keskimääräiseen vaurauteen.

Miten siis ratkaista suhteellisen köyhyyden ongelma? Vai onko se ongelma lainkaan? Klassisen liberalismin kannattaja vastaa, että olipa suhteellinen köyhyys ongelma tai ei, se edellyttää toimenpiteitä valtiolta vasta, kun tietyt perusoikeudet eivät enää toteudu. Tällöinkin talousliberaali luultavasti tarjoaisi ensin vapaita markkinoita ja niiden tuomaa pitkän aikavälin kasvua. Hän voisi perustella tätä sillä, että hyvinvointivaltion tukijärjestelmillä on taipumus luoda tukiriippuvuutta. Lyhyen aikavälin auttamisessa talousliberaali luultavasti korostaisi ihmisten vapaata yhteenliittymistä ja ihmisten keskinäisiä sopimuksia.[8] Vasta jos ne eivät riitä, valtio voisi varovaisesti puuttua tilanteeseen.
 
              * * *

Kuten todettua, teos on hajanainen. Kirjoittajina on poliitikoita, aktivisteja, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä. Kukin kirjoittaa kiinnostuksenkohteistaan. Toistoakin löytyy, jopa yksittäisten esseiden sisältä.

Hajanainen käsittely ei liberalismin kohdalla ole kuitenkaan iso miinus. Aihe tarvitsee laajaa ymmärrystä ja lukeneisuutta. Lainaus teoksen toimittajalta:

Etnisestä taustastaan, ihonväristään tai sukupuoli-identiteetistään riippumatta jotkut ihmiset ovat ajattelussaan liberaalimpia kuin toiset. Monet arvostavat monikulttuurisuutta, kaikki eivät. On niitäkin ihmisiä, joille suvaitsevaisuus ei ole arvo lainkaan. Edes kaikki monikulttuurisuudesta meteliä pitävät eivät näy ymmärtävän itse kulttuurin käsitettä, jota monikulttuurisuuden ihanteella on tarkoitus suojella. Paljon on niitäkin, jotka eivät ymmärrä edes demokraattisen kansalaisyhteiskunnan pelisääntöjä, vaikka ovat sellaisessa ikänsä eläneet. Maailman ymmärtäminen ei ole ihmisen luontainen ominaisuus, sitä pitää kerryttää.

Muotoillaan siis aiempi iskulauseemme uudelleen (en haluaisi myöntää, mutta iskulauseille lienee liberalismissakin paikkansa):
 
Kaikkien maiden ikuisesti uteliaat maltilliset yhtykää!
 
Ei kovin iskevää, ei lippujen liehumista eikä rummunpärinää. Mutta ne tärkeimmät löytyvät: vapaus kehittää itseään ja vapaus tehdä yhteistyötä. Sellainen on liberalismin puuhamaa.



PS. Lopuksi viesti länsimaista liberalismia vierastavalle ja punaviherkollektivismiin taipuvaiselle nuorelle naiselle. Tunnen monia kaltaisiasi ja tiedän, ettet ole Skeptikon lukijakuntaa; silti sinua isällisesti lähestyn.

Ensinnäkin maailmasi on mahdollisuuksia täynnä. Elät aikana, jolloin voit valita, oletko uraohjus pankissa, hempeä kotiäiti tai porttoperformanssi OnlyFansissa. Toiseksi muistutan, mistä tämä vapaus tuli. Se tuli kapitalismista, liberalismista ja demokratiasta.

Elämänohjeita en anna. Uskon sinun ymmärtävän, että tissit ja kohtu eivät määrittele sinua. Sen tekevät älykkyytesi ja käden- ja sydämentaitosi.

Liberaali demokratia vapautti ne käyttöösi, niistä kannattaa pitää hyvää huolta. Kukaan ei lopulta ole kiinnostunut, oletko uhri vai etuoikeutettu – ja sama pätee kaikkiin vähemmistöihin. Sinä olet älystäsi ja osaamisestasi vastuussa, ja sinä haluat olla niistä vastuussa. Muutoin et ole vapaa, etkä sallisi vapautta muillekaan. Kurja kohtalo kaikille.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismin määritelmä on sekava ja moniselitteinen. Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa arvo- ja/tai sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta (verrattuna maan oikeistokonservatiiveihin ja talousliberaaleihin/libertaareihin). Käsitteellinen sekamelska on johtanut siihen, että liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. (Teoksessa Jussi K. Niemelä avaa ansiokkaasti liberalismin ja populismin määritelmiä.)
 
[2] ”Tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen” -käytäntö ilmenee myös siinä, miten Yhdysvalloissa moni nainen loi itselleen uran kotiäitiyden edistämisestä.
 
[3] Yleensä lait on muotoiltu kielloiksi – älä lyö muita, älä vie heidän tavaroitaan, älä riko sopimuksia. Nämä opitaan jo päiväkodissa. Lakien perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltäminen vaan sen turvaaminen, mitä ihmisillä on oikeus tehdä. Tekeminen on se, mikä saa yhteisöt kukoistamaan, ei kieltoihin keskittyminen.
 
[4] Yhdysvalloissa mustaihoisia suosittiin pitkään yliopistojen pääsykokeissa akateemisesti ansiokkaampien aasialaistaustaisten kustannuksella. Identiteetti siis meni epäliberaalisti meriittien edelle. Tällaista meritokratian (ja usein sananvapauden) kustannuksella tapahtuvaa vähemmistöidentiteettien suojelua klassinen liberaali vastustaa – etenkin kun se näyttää kääntyvän suosituimmuusaseman saaneita vastaan.

   Kirjassa professori Jukka Savolainen kirjoittaa: ”kun vähemmistöryhmiin kuuluvia opiskelijoita otetaan sisään korkeatasoisiin koulutusohjelmiin vailla riittäviä akateemisia valmiuksia, heillä on keskimäärin suurempi riski vaihtaa pääainetta, keskeyttää opintonsa tai valmistua hitaammin.” Suosituimmuusasema johti monien kohdalla myös epäilyihin siitä, että he olivat tulleet valituiksi virkaan tai opintoihin rotukiintiön eikä omien ansioiden perusteella.
   Päätelmä on ilmeinen: jos vähemmistöidentiteetti kaipaa suojelua, sitä ei tule tehdä suosituimmuusasemilla tai muulla tavoin syrjimällä, vaan ”värisokeasti” esimerkiksi riittävän yhdenmukaisen peruskoulutuksen ja terveydenhuollon avulla. (Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin hallinto poukkoilee ja tekee nepotistisia sisäpiirisopimuksia, mutta meritokratian ajamisessa hallinto on joissakin suhteissa onnistunut.)
 
[5] Identiteettipolitiikka synnytti uhriasemasta kilpailevia ryhmittymiä. Ne kävivät kilpailua siitä, ketä sorrettiin tai oli historiassa sorrettu eniten. Syrjimisen/sorron kriteereistä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Syrjintänä pidettiin jopa sitä, että väestöryhmien välillä on tulo- ja/tai varallisuuseroja.
 
[6] Filosofi John Rawls kirjoittaa The Law of Peoples -kirjassaan: ”Mikäli jokaisen yhteiskunnan pitää olla liberaali, poliittinen liberalismi ei enää kykene ylläpitämään riittävää suvaitsevaisuutta muunlaisia hyväksyttävissä olevia yhteiskuntajärjestelmiä kohtaan (mikäli sellaisia hyväksyttäviä järjestelmiä on, kuten oletan, että on).” Tämä sulkeissa oleva Rawlsin lisäys on olennainen: millaiset epäliberaalit yhteiskunnat ovat hyväksyttäviä? Millaisia epäliberaaleja yhteiskuntia tulee sietää tai kunnioittaa?
 
[7] Liberalismi tavallaan sekä vastustaa että edesauttaa arvo-/valtatyhjiön syntymistä. Liberalismi ei halua tyhjiön synnyttämää vahvimman oikeutta, mutta samaan aikaan aate haluaa yksilölle täyden vapauden identiteettiinsä, mikä taas voi johtaa arvo-/valtatyhjiöön. Ehkä merkittävin ero identiteetti-intoilun kanssa on, että liberalismissa yksilön halujen oletetaan/toivotaan muodostuvan enemmän argumenttien – mieluiten johdonmukaisten argumenttien – pohjalta. Olipa ero merkittävä tai ei, muiden (ja itsen) leimaamista jonkin ismin kannattajaksi on syytä vierastaa; ismit kääntyvät niin helposti uskonnon kaltaiseksi dogmaattisuudeksi ja ulkoryhmäläisten depersonalisoinniksi. (Poikkeuksena toimivat rationalismi ja skeptisismi – tai ainakin ne ovat harvoja ismejä, joilla leimaamista en pistäisi pahakseni: ”Aina se on penäämässä niitä todisteitaan, epäilee itseäänkin, ihme kiihkoilija!”)
 
[8] Ari Helo kirjoittaa hyväntekeväisyydestä ja vähäosaisten asemasta: ”Suomalaiset ovat mielipidemittausten mukaan yksi maailman kitsaimpia kansankuntia, kun on kyse valmiudesta hyväntekeväisyyteen (sijalla 91). Varsinaisesti saatavilla olevan avun suhteen (´social support´) Suomi on kuitenkin maailman huippua (sija 2). Esimerkiksi yhdysvaltalaiset ovat hyväntekijöinä paljon avokätisempiä (sija 20), mutta reaalisen avun saamisen suhteen maa on länsimaiden hännänhuippua (sija 35).”
 

Skandaali yliopistolla – tapaus Jason Arday

Oheinen raporttini ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä (yhden lauseen lyhyempänä).

                          * * *

Professori Jason Arday löytyi kotoaan kuolleena elokuun 14. päivänä, luultavimmin itsemurhan tehneenä. Lontoon poliisin mukaan tapaus oli yllättävä muttei epäilyttävä. Erikoisen jutusta tekee se, että vain kolme vuotta aiemmin Ardayta oli juhlittu Cambridgen yliopiston nuorimpana mustaihoisena professorina. Mitä tapahtui?

Ardayn alamäki alkoi oikeaksi osoittautuneista plagiointisyytöksistä. Helsingin Sanomat otsikoi: ”Cambridgen huippuyliopisto retkahti sepittelevään professoriin” (8.8.26). 

Ardayn piti olla vähemmistöjen tuhkimotarina: siirtolaistaustainen ja lukihäiriöinen autisti todistamassa yliopiston edistyksellisyyttä ja monimuotoisuutta. Täydellinen maskotti siis.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Arday oli kuitenkin väärässä paikassa. Väitöstyöhönsä ja tutkimusartikkeleihinsa hän oli kopioinut kymmeniä pitkiä pätkiä muilta tutkijoilta. Tämän lisäksi Arday oli sepittänyt valheellisia tarinoita elämästään, muun muassa kuukauden aikana juoksemistaan kymmenistä maratoneista sekä ansioistaan hyväntekijänä. Törkeimpiä olivat mielikuvitukselliset väitteet hänen kohtaamistaan rasistisista hyökkäyksistä. Lehdistö – myös vasemmistolehdistö – toi sepustukset lopulta esille.

Cambridgen yliopisto tuki Ardayta pitkään ja halusi uskoa hänen tarinoitaan. Moni esimerkiksi väitti, että Arday oli joutunut rasistissävytteisen herjauskampanjan kohteeksi. Jokunen brittipoliitikkokin esitti syytöksen. Kasvatustieteellisen tiedekunnan johtaja Hilary Cremin jopa kuvasi Ardayta arvostetuksi koulutussosiologiksi sekä rotu- ja tasa-arvoasiain pätevimmäksi asiantuntijaksi, jonka työ tasoittaa tietä muille vähemmistöön kuuluville. Cremin olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että ”siinäpä meillä on söpö neekeri”.

Ardayn kuoleman ja Cambridgen sokeuden – vaan ei värisokeuden – lisäksi tapauksessa on muutakin surullista. Arday esimerkiksi usutti poliisin Times Higher Education -lehden toimittajan kimppuun, kun tämä oli tiedustellut Ardaylta plagiointisyytöksistä. Kyseinen toimittaja kertoo poliisin todenneen hänelle, että ”on tärkeää, ettet enää ota yhteyttä Ardayhin, koska se vahingoittaa hänen henkistä terveyttään”. Myöhemmin poliisijohto myönsi, ettei olisi saanut puuttua toimittajan työhön. Poliisin tutkinta oli kestänyt neljä kuukautta.

Muutama vasemmistoaktivisti myös käytti Ardayn kuolemaa perusteluna lehdistön toiminnan rajoittamiseksi. Väite kuului, että Arday olisi yhä hengissä, jos lehdet eivät olisi kirjoittaneet hänen toiminnastaan. Joidenkin mielestä lehdistö oli vastuussa Ardayn kuolemasta.

Vasemmistoaktivistit olivat siis unohtavinaan, että lehdistönvapautta tarvitaan nimenomaan vilpin, väärinkäytösten ja kaltoinkohtelun paljastamiseen. Jos hallinto ryhtyy sitä suitsimaan, vähemmistöt ovat ensimmäisiä kärsijöitä.

Lehdistön sijasta perustellumpaa olisi ollut syyttää Ardayn työnantajaa, Cambridgen yliopistoa. Jos se ei olisi arvovallallaan asettunut kyseenalaisen työhönottonsa taakse, lehdistö tuskin olisi samassa määrin kiinnostunut koko jutusta. Niin tai näin, traagisella kuolemantapauksella on sopimatonta pyrkiä vaientamaan professoreiden ja muiden valtaapitävien kritisoimista.

Mikä tähän Cambridgen yliopistolle koituneeseen jättimäiseen mainehaittaan sitten johti? Ison-Britannian poliisin mainehan oli jo romahtanut aiempien sananvapautta ylenkatsovien toimintatapojen vuoksi.

Vuonna 2023 Cambridgen yliopiston sisäisessä raportissa todettiin, että edellisen kolmen ylennyskierroksen aikana yksikään yli 200:sta professuurin hakijasta ei ollut mustaihoinen. Mustaihoisia professoreja oli ja edelleen on opinahjossa alle puoli prosenttia.[1] Cambridge siis kaipasi kipeästi jotakin, jolla kohentaa mainettaan elitistisenä valkoisten kouluna. Ja Arday oli sopiva ja kaivattu symboli; niin sopiva ja niin kaivattu, että hänen taustojaan ja ansioluetteloaan ei ilmeisesti haluttu tai uskallettu tarkistaa kunnolla.

Yliopisto ei siis kohdellut häntä aikuisena ihmisenä ja tutkijana vaan pelinappulana. Se, että Ardayn kollegat yksityisesti harmittelivat Ardayn pätevyyden puutetta, on raskauttavaa kaikille asianosaisille.

Toisaalta ottaen huomioon yliopistoissa paikoin rehottavan humpuukin ja tietyn yliopistoväen halun poseerata muita moraalisempina, ei sittenkään ole kummallista, että korkeisiin asemiin pääsee ihmisiä – jopa sarjavalehtelijoita – joiden tutkimukset eivät likimainkaan täytä tieteen standardeja.

Ardayn tapaus osoittaa hänen oppialaansa eli koulutussosiologiaa vaivaavan onttouden. Tapaus osoittaa myös, miten tärkeää ulkopuolisten tekemä vertaisarviointi on. Ja lopuksi se osoittaa korkeimpiakin opinahjoja vaivaavan konformismin ja epäkriittisyyden.

Kysymys kuuluu enää, miksi ne, jotka puolustivat Ardayn akateemisia ansioita, istuvat edelleen viroissaan. Voin hyväksyä suojatyöpaikat ja näytösvirat monenlaisille lusmuille, mutta akateemista tutkimus- ja opetustyötä tekeviltä odotan enemmän.

Pahinta sopassa on se, että mainehaittaa ei tullut ainoastaan Cambridgelle. Nyt epäilyksenalaisiksi joutuivat myös yliopistoilla toimivat pätevät vähemmistöjen edustajat, eli juuri ne, joiden asemaa ja lukumäärää Ardayn toivottiin nostavan. Lyhyellä aikavälillä tiede, meritokratia ja vähemmistöt kärsivät tappion – ja Oxford sai murskavoiton.
 
ALAVIITE

[1] Vuosina 2024-25 Ison-Britannian yliopistoissa oli akateemisia työntekijöitä noin 250 000. Näistä 26 prosenttia raportoitiin kuuluvan johonkin etniseen vähemmistöön. Professoreista etniseen vähemmistöön kuului 14 prosenttia. (Samana vuonna 16 prosenttia koko väestöstä identifioitui vähemmistöön.)
 
KIRJALLISUUTTA

The Spectator, 29 August: Revenge of the Blob.
The Economist, 22 August: The rise and fall of a diversity hire.
The Spectator, 15 August: Alma madder.
The Spectator, 8 August: The fabulist.
The Guardian, 1 August: Playbooks, plagiarism and a pig’s head.

Vanhoja raapustuksiani

Akateeminen maanpetos, osa 4

Älä pelkää haastaa huonoja ideoita. Älä oleta, että muut tekevät sen puolestasi. Älä kyyristele uratoiveittesi takia.

 

Gad Saad

 


Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.
 
Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä neljäs osa esittelee yksittäisiä ajatuksia luvuista 3–6. Alun jälkeen kirjasta alkoi löytyä toistoa ja epätasaisuutta. Ansiokas tieteen puolustaminen on silti näissäkin luvuissa pääosassa. (Kirjoitussarjan aiemmat osat ovat täällä: 1, 2 ja 3.)

Luvun kolme kirjoittaja Niall Ferguson on tunnettu muun muassa teoksistaan Rahan nousu ja Sivilisaatio (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita) sekä somalialaissyntyisestä puolisostaan Ayaan Hirsi Alista. Tekstissään Ferguson ihmettelee, miten akateeminen maailma – ulkopuolisia rahoittajia myöten – alkoi sietää yliopistojen ja tieteen/tutkimuksen politisoitumista. Yhtenä esimerkkinä hänellä on kampuksilla ilmennyt antisemitismi lokakuun 2023 Hamasin iskujen jälkeen.

Ferguson puolustaa tieteen autonomiaa poliittisia muoteja ja poliittista painostusta vastaan. Hän esimerkiksi muistuttaa, että lääkärit ja juristit olivat yliedustettuina natsipuolueessa. Näin Ferguson:

Holokausti on edelleen poikkeuksellinen rikos. Se eroaa muusta vähemmistöihin kohdistuvasta järjestäytyneestä ja tappavasta väkivallasta juuri siksi, että sitä ajoi kansallisvaltio, jolla oli maailman hienoimmat yliopistot. Siksi Yhdysvaltain yliopistot eivät voi pitää antisemitismiä vain jonkinlaisena vihanilmauksena, joka ei eroa vaikkapa islamfobiasta – neologismi, jota ei pitäisi samassa yhteydessä edes mainita.

Fergusonin mukaan totalitarismia on kahta makua, vaikka sen ainesosat ovatkin samat.

                * * *

Luvussa neljä Gad Saad, jolta juuri ilmestyi teos Suicidal Empathy, toistaa Parasitic Mind (2020) -kirjansa sanomaa: yliopistot voivat tartuttaa opiskelijoihin epärationaalisuutta ruokkivia ”mielen viruksia”. Hän luettelee muun muassa seuraavat: uhriaseman liioitteleminen, radikaali feminismi, biofobia (eli haluttomuus selittää ihmisen käyttäytymistä biologialla/evoluutiolla) ja rodullisiin tai sukupuolisiin identiteetteihin keskittyvä ja meritokratian hylkäävä diversiteettikultti. (Viimeksi mainitusta on huomattava, että monimuotoisuudella ei koskaan tarkoiteta mielipiteiden monimuotoisuutta vaan ainoastaan rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta tms.)

Professori Saad jatkaa:

Kieltäydyn opettamasta gender-ideologian ”periaatteita”, jotka kiistävät sen todellisuuden, että ihminen on sukupuolisesti kaksijakoinen ja suvullisesti lisääntyvä laji, jolla on kahta fenotyyppiä: naaras ja koiras. Kieltäydyn opettamasta, että tieteellinen menetelmä on vain yksi tapa tietää muiden tapojen joukossa. Kieltäydyn opettamasta, että biologia on huomioitava kaikilla muilla lajeilla paitsi sillä yhdellä, jota kutsumme Homo sapiensiksi. Kieltäydyn olemasta yksikäsitteinen ”liittolainen” ihonväriin, etnisyyteen tai sukupuoliseen suuntautumiseen nojautuville opiskelijaryhmille. Opastan kaikkia opiskelijoita, jotka haluavat oppia, riippumatta heidän epäolennaisista identiteettileimoistaan.

(Kirjoissaan Saad harrastaa omakehua, aivan kuten kollegansa Nassim Nicholas Taleb, mutta lyhyeen artikkeliin sitä ei juuri mahdu.)

                  * * *

Luvussa viisi Anna Krylov ja Jay Tanzman muistuttavat, että vaikka tieteellisistä artikkeleista väitetään joskus koituvan vähemmistöille haittaa, näitä haittoja ei ole osoitettu. Tutkimuksesta koituvat haitat on siis vain oletettu, ja silti haittoihin vedoten on pyritty estämään tutkimustulosten julkituloa. Vastaavasti Krylov ja Tanzman muistuttavat, että sensuroinnista koituvia hyötyjä ei ole osoitettu.

                   * * *

Luvussa kuusi John Armstrong lainaa tiedelehti Naturen pöyristyttävää lausuntoa, jossa lehti (ilman todisteita) väittää olevansa vastuussa valkoihoisen tutkimuksen ja oppineisuuden suosimisesta. Nature jatkaa:

Tieteelliset pyrkimykset ovat olleet – ja yhä ovat – osallisia systeemisessä rasismissa, ja niiden täytyy voimakkaammin pyrkiä korjaamaan nämä epäoikeudenmukaisuudet ja voimistamaan marginalisoituja ääniä.

Armstrongin artikkelin otsikko kysyy: ”Miten dekolonisoida matematiikka?” Tieteenystävä on epäuskoinen. Ei kai kukaan vakavissaan ehdota matematiikan dekolonisointia. Eiväthän matematiikan tulokset tai menetelmät ota kantaa siirtomaavalloituksiin, eivät puolesta eivätkä vastaan.

Matematiikan dekolonisaatiota ajavia ”tutkimuksia” kuitenkin löytyy. Armstrong käy niitä systemaattisesti läpi. Tausta-ajatuksena kyseisissä artikkeleissa on Armstrongin mukaan käsitys, että vallanpitäjä määrää sen, mitä tieto on. Oikeaa tietoa ei siis tuottaisikaan taho, jolla on osuvimmat perustelut ja joka käyttää pätevimpiä menetelmiä vaan taho, jolla on valtaa.

Erään Armstrongin lainaamaan ”tutkimuksen” mukaan siirtomaavalloitukset olivat symbioosissa modernin tieteen, erityisesti matematiikan kanssa. Tekstin otsikko kuuluu: ”Länsimainen matematiikka – Kulttuuri-imperialismin salainen ase”. Artikkelin mukaan matematiikka edistää lännen kulttuurista hegemoniaa.

Armstrongin siteeraamat dekolonisaatioartikkelit voidaan falsifioida jo sillä faktalla, että matematiikkaa ei keksitty Euroopassa. Numerojärjestelmämmekin on peruja muinaisesta Intiasta ja Persiasta. Lisäksi samat matemaattiset tulokset ja lainalaisuudet on löydetty itsenäisesti monissa eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Mayat esimerkiksi keksivät nollan käsitteen kauan ennen kuin Kolumbus purjehti Amerikkaan. Ja intialainen matemaatikko keksi seuraavan kaavan piille π/4=1/1-1/3+1/5-1/7+1/9-1/11… satoja vuosia ennen kuin kaava keksittiin Euroopassa.

Matematiikkaa on siis harrastettu ja käytetty kaikenlaisissa yhteiskunnissa sivilisaation alkuajoista asti. Matematiikka ei ole imperialismia tai kapitalismia, eikä se edistä länsimaalaista maailmankuvaa. Vastaavasti matematiikan ”dekolonisointi” ei ole osa moraalisesti välttämätöntä vastarintaliikettä tai kansannousua sortajaa vastaan, kuten jotkut ovat esittäneet. Sen sijaan matematiikan ”dekolonisointi” on koomista ja paikoin uskonnon kaltaista fundamentalismia ja tieteen objektiivisuuspyrkimyksistä luopumista.

Se, että monilla matematiikan teoreemoilla ja tekniikoilla on ranskalaisten ja saksalaisten miesten nimiä 1800-luvulta, ei asiaa muuta. Armstrong toteaa, että natseissakin oli päteviä matemaatikoita, mutta että heitä oli myös natsien vainoamissa juutalaisissa. Lopussa Armstrong esittää ajatuksen dekolonisaation mielekkyydestä yleisemminkin:

Jos matematiikan dekolonisointi on absurdia, ehkäpä sitä on tieteen, taiteen tai historiankin dekolonisointi.

Akateeminen maanpetos, osa 3

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä kolmas osa tarkastelee Alan Sokalin kirjoittamaa lukua How ideology threatens to corrupt science eli Miten ideologia uhkaa turmella tieteen. (Sokal tuli tunnetuksi julkaistuaan postmodernismia parodioivan artikkelin, ks. juttusarjan ykkösosa. Kakkososassa tarkasteltiin Richard Dawkinsin lukua.)

Tieteellisiin julkaisuihin tarkoitettuja käsikirjoituksia tulee arvioida lähinnä seuraavilla perusteilla:

Kuinka päteviä tutkimuksessa käytetyt menetelmät ovat?
Kuinka täsmällisiä käytetyt käsitteet ovat?
Kuinka perusteellista aiheen tarkastelu on?
Kuinka tarkkoja tehdyt havainnot ovat?
Kuinka tärkeitä löydökset ovat tieteen edistämisen ja tiedontuottamisen kannalta?

Mitä ankarammin lehden toimitus näitä kysymyksiä tarkastelee, sitä tieteellisemmästä julkaisusta on kyse. Arvoarvostelmat saattavat vaikuttaa viimeisen kysymyksen kohdalla – käsikirjoitusten arvioijilla on omat mielipiteensä siitä, mitä on tärkeää ja soveliasta tutkia – mutta arvokysymysten ei silti tule olla artikkelin julkaisemisen esteenä. Tutkimuksellisten ja tieteellisten ansioiden tulee olla ratkaisevia; ei sen, kuinka mieluisia/epämieluisia löydökset jonkun mielestä ovat.

Sokal käsittelee edellä lueteltujen kriteerien valossa tiedelehti Naturen vuonna 2023 julkaisemaa eettistä ohjeistusta. Sen mukaan lehden toimituskunnalla on oikeus estää tarjottujen käsikirjoitusten julkaiseminen tai poistaa jo julkaistu artikkeli, mikäli käsikirjoituksen/artikkelin "sisältö heikentää tai sisällön voidaan aiheellisesti kokea heikentävän yksilön tai ryhmien oikeuksia tai arvokkuutta…".

Naturen ohjeistuksessa ei siis ole kyse ihmisten tai materian suojelemisesta (esim. uuden räjähdysaineen valmistusprosessin julkaiseminen) tai koehenkilöiden hyvinvoinnin turvaamisesta (sitä on tehty jo vuosikymmeniä). Kyse on siitä, voiko joku yksilö tai jokin ryhmä kokea jotkin artikkelissa esitetyt väitteet arvokkuutta haittaaviksi (eikä virheellisiksi).

Naturen ohjeistus alkaa pahaenteisen epämääräisesti: ”Vaikka akateeminen vapaus on perustavaa laatua, sillä on rajansa.” Lehti jatkaa: ”Tutkimus voi tahattomasti leimata [stigmatize] yksilöitä tai ihmisryhmiä. Se voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableistista [1] tai homofoobista. Tutkimus saattaa tarjota oikeutuksen joidenkin ryhmien ihmisoikeuksien heikentämiseen…”

Käydään ohjeistus Sokalin tapaan kohta kohdalta läpi. Mitä tarkoittaa, että tutkimus leimaa yksilöä tai ryhmiä? Tai mitä tarkoittaa tahaton leimaaminen? Tarkastellaan havaintoa, että ylipaino altistaa syöpätaudeille. Joidenkin mielestä näinkin neutraali löydös leimaa ylipainoisia. Mutta tällä ei tietenkään tule olla vaikutusta tutkimukseen tai sen julkaisemiseen. Se, että joku ei pidä viestistä sen mahdollisuuden leimaavuuden vuoksi, ei ole pätevä peruste pimittää tutkimushavaintoja – etenkin kun havainnot usein ovat hyödyllisiä. Ylipainon ja syövän tapauksessa ihmiset voisivat löydöksen avulla halutessaan suojata terveyttään. Tiedon pimittäminen olisi väärin nimenomaan ylipainoisia kohtaan. Sokalin mukaan leimaamissyytös on viestintuojan ampumista.

Naturen toimituskunta on kuitenkin antanut itselleen luvan päättää – omien sattumanvaraisten mieltymystensä mukaan –, millainen tutkimus on leimaavaa ja siksi julkaisukelvotonta. He toisin sanoen saattavat tyrehdyttää tosiasiaväitteitä vain siksi, että he kokevat jonkun tulevan leimatuksi. Tieteeseen moinen aktivismi ja subjektiivisuus eivät kuulu.

Entä mitä tarkoittaa Naturen väite, että tutkimus voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableististista tai homofoobista? Sokal toteaa, että perinteisten kriteerien perusteella on jo mahdollista arvioida, löytyykö tutkimuksesta tai tutkimusartikkelista syrjintää. Ja siinä määrin kuin tutkimus/artikkeli suosii syrjintää (perustuen esim. rotuun tai sukupuoleen), kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta/artikkelista. Jonkin ihmisryhmän syrjimisen – tai syrjimättömyyden – ajaminen ei siis ole tiedettä vaan politiikkaa. Nature tai mikään muukaan tieteellinen julkaisu ei tässä kohdin tarvitse uutta ja epämääräistä ohjeistusta.

Joku saattaa väittää vastaan, että rasismi tai seksismi motivoivat joitakin tutkijoita ja tutkimusaiheita. Näin voi olla, mutta se on eri asia kuin saatujen tutkimustulosten tai -raporttien syrjivyys. Tutkimuksen taustamotiivi – vaikka se olisi rasistinen/seksistinen – ei siis tee tutkimushavainnoista virheellisiä tai rasistisia/seksistisiä. Ylipäätään tutkijan taustamotiivien olettaminen on epätieteellistä ajatuspoliisitouhua (ks. esimerkki täältä). Yleensä sellainen johtuu pahantahtoisuudesta ja/tai asia-argumenttien puutteesta.

Sokalin esimerkki on havainto, että ihmiskoirailla on monessa kognitiivisessa piirteessä enemmän vaihtelua kuin naarailla. Miehiä on toisin sanoen enemmän kognitiivisen kyvykkyyden molemmissa ääripäissä (vaikka sukupuolten keskiarvo olisikin sama). ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. On siis mahdollista, että vaikka yhteiskunta olisi täysin vailla syrjintää ja ennakkoluuloja, miehiä olisi silti tieteen huipulla naisia enemmän. Pitäisikö tieto miessukupuolen suuremmasta vaihtelusta siis tukahduttaa? Ei tietenkään. Mikäli tällaisia faktoja sensuroitaisiin, se haittaisi kykyämme selvittää, missä määrin syrjintää milläkin alalla esiintyy.

Entä Naturen väite, että tutkimus voi oikeuttaa syrjintää tai ihmisoikeuksien heikentämistä? Pohditaan edellä mainittua havaintoa, että miehillä on enemmän variaatiota kognitiivisissa, vaikkapa matemaattisissa kyvyissä. Oikeuttaisiko havainto naismatemaatikoiden syrjimisen? Jälleen kerran, ei tietenkään. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulee olla.

Tutkimushavainnot eivät oikeuta syrjivää sen enempää kuin syrjimätöntäkään kohtelua. Tieteeseen kuuluu jo määritelmällisesti, että yksilön akateemista suoriutumista arvioidaan riippumatta siitä, millaisia sukupuolten tai rotujen ominaisuudet tilastollisesti ovat. Ryhmiä koskevat hajontatilastot ovat siis yhdentekeviä silloin, kun arvioidaan yksittäisen tutkijan ansioita. (Joku toki saattaa perustella naisten syrjintää sillä, että miehiä on enemmän älyllisten kykyjen "loppupäässä". Kyse on kuitenkin tekosyystä; havainto itsessään ei tee syrjinnästä oikeutettua.)

Naturen toimituskunnasta ainakin osa luultavasti on tietoinen edellä kuvatuista periaatteista. Nature näyttääkin lähinnä pelkäävän sitä, että jokin ei-akateeminen taho yrittäisi käyttää tutkimustuloksia syrjinnän oikeuttamiseen. Tällaiselle pelolle antautuminen on takaperoista; totuudenmukaisia ajatuksia ei tietenkään tule tukahduttaa siksi, että joku saattaa niitä väärinkäyttää. Sen sijaan kritiikin pitää kohdistua väärinkäytöksiin, ei itse tutkimukseen tai tutkimustuloksiin. Tiedelehden toimituskunnalle tämän luulisi olevan päivänselvää.

Naturen ohjeistusta voidaan tulkita jopa niin, että käsikirjoitus saatetaan hylätä, jos kuka tahansa kokee tutkimuksen vähentävän kenen tahansa arvokkuutta. Tällainen kriteeri on auttamatta liian laaja ja epämääräinen; se kattaa lähes kaiken sosiaalitieteellisen tutkimuksen: mitä tahansa ihmisryhmää koskeva tutkimus voidaan kokea arvokkuutta loukkaavana.

Sokal mainitsee esimerkkinä tutkimuksen, jossa selvitetään puberteettia estävien lääkkeiden neuropsykologisia vaikutuksia. Joidenkin sukupuoli-identiteettiaktivistien mielestä tällainen tutkimus heikentää trans-ihmisten oikeuksia. Pitäisikö tämän mielipiteen takia siis jättää kyseinen tutkimus julkaisematta? Vielä kerran, ei tietenkään. Mielipide ei ole pätevä peruste estää tutkimuksen julkituloa.

Jos mielipiteelle annettaisiin tällainen valta, se olisi sama kuin jos tieteellinen aikakauslehti kysyisi julkaisuohjeita aborttia vastustavilta järjestöiltä ennen kuin lehti julkaisee abortin hyvinvointivaikutuksia raportoivan tutkimusartikkelin. (Puberteettia estävästä lääkityksestä on myös huomattava, että lääkkeiden haittoja selvittävä tutkimus suojaa nimenomaan sukupuoli-identiteetin ongelmista kärsivien nuorten oikeuksia. Vain tutkimuksen myötä nuoret ja heidän vanhempansa saavat tietoa lääkehoidon haitoista ja hyödyistä.)

Loppuun Sokal toteaa, että vaikka "edistykselliset" piirit olisivat sataprosenttisen oikeassa (tiedollisesti ja/tai moraalisesti) kaikissa näkemyksissään ja linjauksissaan, ja vaikka heillä ei olisi mitään opittavaa kriitikoiltaan, vastakkaisten näkemysten sensurointi silti haittaisi heidän omaa asiaansa. Ilman vastapuolen näkemyksiä ihmisillä ei nimittäin olisi yhtä perusteltuja syitä omaksua näitä "edistyksellisiä" ajatuksia. Ihmiset joutuisivat luottamaan pelkkiin julkilausumiin vailla kunnollisia perusteluita.

PS. Naturen linjaukset ovat kolme vuotta vanhoja. Onko lehti sittemmin järkevöittänyt linjauksiaan? En tiedä, enkä ole kiinnostunut ottamaan selvää. Sen verran harmillinen tämä akateeminen maanpetos on.

ALAVIITE

[1] Ableismi määritellään yleensä vammaisten ihmisten syrjimiseksi ja alempiarvoisena pitämiseksi. Joissakin määritelmissä ableismina pidetään myös vammattomuuden, toimintakyvyn ja terveyden ihailua. Näin laveassa määritelmässä olemme kaikki ableisteja; tietysti ihmiset ovat mieluummin terveitä ja toimintakykyisiä kuin sairaalloisia tai liikuntaesteisiä. Ja terveyttä he toivovat myös lapsilleen ja ystävilleen. Sellaisessa halussa/toiveessa ei ole mitään sellaista, joka ansaitsee oman kankean vierassanansa.

Akateeminen maanpetos, osa 2

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Toisessa osassa tarkastellaan Richard Dawkinsin esseetä Scientific truth stands above human feelings and politics. Jo nimen perusteella voi arvella, että esseessä käsitellään trans-sukupuolisuuden kaltaisia tunteita herättäviä identiteettipoliittisia aiheita. (Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.)

Jos ihminen joskus pääsisi keskustelemaan Maan ulkopuolelta tulleiden olentojen kanssa, mistä he puhuisivat? ”Tietenkin tieteestä”, vastaa Dawkins. Hän perustelee väitettään seuraavasti:

Meidän muut kiinnostuksenkohteemme olisivat liian vieraita tai liian nurkkakuntaisia herättääkseen olentojen kiinnostuksen. Ja toisin päin. Olennot kunnioittaisivat newtoniaan ja einsteiniaan, planckiaan ja heisenbergiään. Heilläkin olisi Pythagoraan lause. Hekin olisivat laskeneet (omine symboleineen tietysti) piin ja muut matematiikan ja fysiikan vakiot. Niilläkin olisi atomiteoria, ja nekin tunnistaisivat saman luettelon alkuaineita kuin me. Alkuaineet olisi myös jaoteltu vastaaviin ryhmiin kuin meidän jaksollisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä ilmeistä, mutta olen valmis lyömään vetoa, että nekin kunnioittaisivat darwiniaan – kuten olen muualla perustellut, jonkinlainen versio evoluutiosta luonnonvalinnan kautta on ainoa tapa, jolla älykkyyttä voi universumiin syntyä.

Dawkins lisää, että keskustelu vierailijoiden kanssa ei ainakaan käsittelisi sellaisia joissakin länsimaisissa piireissä muodikkaita hokemia kuten ”kulttuurinen omiminen”, ”systeeminen rasismi” tai yliopistokurssien ”dekolonisaatio”. Ja ajatus, että vierailijat kunnioittaisivat foucaultejaan, derridojaan, judith butlereitaan tai ibram kendejään on Dawksinsille kehno vitsi. (Jos et ole näistä tiedettä politisoivista ja uhriutumista levittävistä sankareista kuullut, sitä parempi sinulle.)

Dawkins muistuttaa, että tiede ei ole yhteen lajiin, yhteen kapeaan hetkeen ja yhteen maailmankolkkaan keskittyvää aikalaishullutusta. Faktat olivat faktoja jo ennen kuin ihminen oli niitä selvittämässä, ja ne ovat faktoja senkin jälkeen, kun lajimme on kuollut sukupuuttoon. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että historian tai yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteet eivät ansaitsisi huomiota; pointti on menetelmien pätevyys, ei tutkimuskohteiden vastakkainasettelu.)

Seuraavaksi Dawkins esittelee kaksoissokkomenetelmän. Klassisessa esimerkissä uutta lääkettä testaava tutkija ja lääkettä saava koehenkilö eivät kumpikaan tiedä, onko annettu pilleri tai pistos oikea lääke vai lumelääke. Näin pystytään sulkemaan pois psykosomaattisia vaikutuksia. Lääkettä saavan koehenkilön terveydentila saattaa muuttua siksi, että hän uskoo lääkkeen vaikuttavan. Eli silloin, kun kaksoissokko on mahdollista, sillä voidaan sulkea pois yksilön omakohtaisia odotuksia ja tuntemuksia.

Kaksoissokkoa on käytetty jopa polvikirurgiassa. ”Lumelääkkeenä” kirurgi teki nukutetuille potilaille samat pintaviillot kuin itse operaatiossa, ja hoidon onnistumista selvittänyt tutkija ja polvivaurioista kärsivä potilas eivät kumpikaan tienneet, oliko kyse leikkauksesta vai lumeleikkauksesta. Kaksoissokko on tarpeen, koska yksilön käsitykset eivät muuta ympäröivää todellisuutta, mutta ne voivat vaikuttaa yksilön paranemiseen – tai ainakin paranemista koskeviin tuntemuksiin. (Tästä ”tiedollisen saastumisen” mahdollisuudesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa intersektionaalisuuden ja "totuudenjälkeisen" yhteydessä.)

Dawkins esittelee myös Trofim Lysenkon tapauksen. Lysenko pyrki lisäämään viljan tuotantoa Neuvostoliitossa. Epäonnekseen – ja miljoonien nälkään nääntyneiden epäonneksi – hän nojasi virheelliseen teoriaan hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Käytännössä Lysenko hylkäsi perinnöllisyystieteen löydökset, ja valta-asemaan päästyään hän tuhosi kritiikkiä esittäneiden oikeiden tiedemiesten uria.

Tutkimustulosten hylkäämistä poliittisin perustein tapahtuu yhä, mutta samanlaista inhimillistä katastrofia se tuskin enää saa aikaan. Lysenkon tapaus on silti syytä pitää mielessä: tiede edistyy vain avoimesti keskustelemalla, ei kriitikoita vaientamalla. Jos perustelusi eivät vakuuta, tee niistä parempia.

Dawkinsin seuraava aihe on sukupuoli ja trans-sukupuolisuus. Niihin liittyvät kysymykset eivät enää herätä yhtä kiivasta julkista keskustelua kuin vielä muutama vuosi sitten. Tietyt perusasiat on kuitenkin syytä kerrata. Biologinen sukupuolimääritelmä on selkeä: naaras tuottaa isommat sukusolut, koiras pienemmät.

Dawkins esitteli biologisen sukupuolimääritelmän perusteet jo Geenin itsekkyys -klassikossaan vuonna 1976 (suom. 1993, Kimmo Pietiläinen). Määritelmä on yksinkertainen ja yleispätevä. Se kattaa kaikki nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat. (Joillakin kalalajeilla yksilöt voivat kasvaessaan vaihtaa maidin tuottajasta mädin tuottajaksi tai toisinpäin; ne siis aidosti vaihtavat sukupuolta.)

Jotkut trans-aktivistit esittävät, että yksilöt, jotka eivät tuota sukusoluja (vaikkapa ihmisnaaras menopaussin jälkeen), tekevät biologian määritelmästä vähemmän universaalin. Tämä ei pidä paikkaansa. Ratkaisevaa on se, kumpia soluja yksilön fysiologia/anatomia on rakentunut tuottamaan. Ne, joiden elimistö ei ole rakentunut tuottamaan kumpiakaan, eivät ole interseksuaaleja tai ei-kaksijakoisia (non-binary), vaan he ovat sukupuolettomia. Ja jos olisi ihmisiä, jotka tuottavat molempia soluja (sitä ei yksilönkehityksellisistä syistä tapahdu), he olisivat sekä naaraita että koiraita.

Biologinen määritelmä on siis universaali ja yksiselitteinen. Kiistoja herättääkin vain niin kutsuttu sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Dawkins on varsin ymmärtäväinen niin kutsutusta sukupuolidysforiasta kärsiviä kohtaan: ”Tuntemus, että olen väärän sukupuolen kehossa, näyttää olevan todellinen psykologinen tila. Nämä ’dysfoorikot’ voivat tuntea aitoa ahdistusta.”

Dawkinsin myötätunnolla on kuitenkin rajansa. Hänelle se kulkee riitaa haastavassa iskulauseessa ”transnaiset ovat naisia”. (Näin sanasta sanaan poseerasi esimerkiksi professori ja maantieteilijä Atte Korhola [X-viestipalvelu 12.2.2026].) Dawkins perustelee rajanvetoaan sillä, että kyseinen ilmaus turmelee kieltä ja on tieteellisesti virheellinen. Ja ennen kaikkea, jos hokema otetaan kirjaimellisesti, se loukkaa hänen mukaansa muiden, erityisesti naisten oikeuksia. Näin Dawkins: ”Iskulauseeseen sisältyy loogisesti oikeus osallistua naisten urheilusarjoihin, pääsy naisten pukuhuoneisiin, naisten vankiloihin ja niin edelleen. Tämä ’postmoderni’ kontrafaktualismi on tullut niin voimakkaaksi, että sanomalehdissä puhutaan rutiininomaisesti ja ilman varauksia ’naisen peniksestä’ [her penis].” (Ks. trans-asian holtittomasta ajamisesta täältä.) Perään Dawkins kummastelee, miksi nykyinen ei-kaksijakoinen identifioituminen – ”olen neutri”, ”kuulun kolmanteen sukupuoleen” – koskee lähinnä sukupuolta eikä rodullista identiteettiä. Näin Dawkins:

Modernilla amerikkalaisella kulttuurilla on pakkomielle rodusta ja rodullisesta identiteetistä samaan aikaan, kun sillä on pakkomielle pronomineista ja sukupuolisesta identiteetistä. Mutta siinä missä sukupuoli on selkeästi kaksijakoinen (tai ainakin sinulla on vaikeuksia perustella, että se ei sitä olisi), rotu on ilmiselvästi ei-kaksijakoinen (tai ainakin rotu on paljon lähempänä jatkumollisuutta kuin sukupuoli).

Teen tässä muutamia filosofisluontoisia lisäyksiä Dawkinsin trans-osioon. Hänen käsittelynsä on kiihkoton ja myötätuntoinen, mutta se jää myös hieman kesken. Aloitetaan sukupuoli-identiteetin määritelmästä. Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella. (Määritelmä on silti laajalle levinnyt. Esimerkkinä toimikoon kivuntutkimusyhdistyksen jäsenlehti: ”Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan” [1]. Kirjoittajana on yksi suositun Tiedenaiset -Instagram-tilin perustajista.)

Jotta identiteetin määritelmä olisi pätevä, pitäisi ensin kertoa/tietää, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti esimerkiksi eroaa muihin identiteetteihin kuuluvista tuntemuksista? Tai mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset ylipäätään tulevat? Tai mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon? Tai yksilön kasvuympäristöön? Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle.

Syrjinnästä taas on huomioitava seuraava seikka: syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu. Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista. Tämä pätee myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää yksilön ilmoitusta sukupuoli-identiteetistään typeryytenä, huomiohakuisuutena tai vain teoreettisesti ongelmallisena, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti sekä vastustaa syrjintää.

Sukupuoli-identiteetin tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten trans-piireissä toisinaan väitetään. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Sukupuoli-identiteetti ei toisin sanoen voi nojata sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseus/mieheys ovat. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä on pyrittävä eroon. Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Dawkins päättää trans-osionsa huomioon, että pyrkimys vaikuttaa politiikkaan transfoobikko-nimityksellä on merkki keskustelun häviämisestä ja asia-argumenttien puutteesta. Se on tieteen periaatteiden hylkäämistä, eräänlainen akateeminen maanpetos sekin.


ALAVIITE
[1] Kemppainen, J. (2024): Kohti tasa-arvoista kivunhoitoa – näkökulmia tieteen ja terveydenhuollon sukupuolivinoumaan. Kipuviesti 2/2024.

PS. Millaisen esseen mieluummin kirjoittaisit? Sellaisen, joka selittää ja perustelee ajatukset niin vastaansanomattoman selkeästi, että riskinä on esseen painuminen unholaan? Asiathan tulivat jo selviksi. Vai kirjoittaisitko mieluummin epätarkkuuksia vilisevän tekstin, joka jää elämään siksi, että sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen? Dawkins saattaa käyttää enemmän sanoja kuin asioiden valaisu edellyttäisi, mutta hän on silti aina pysytellyt ensin mainitulla selkeyden polulla. Tällaisen tiivistelmän laatiminen tuntuu siksi turhalta.