Akateeminen maanpetos, osa 2

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Toisessa osassa tarkastellaan Richard Dawkinsin esseetä Scientific truth stands above human feelings and politics. Jo nimen perusteella voi arvella, että esseessä käsitellään trans-sukupuolisuuden kaltaisia tunteita herättäviä identiteettipoliittisia aiheita. (Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.)

Jos ihminen joskus pääsisi keskustelemaan Maan ulkopuolelta tulleiden olentojen kanssa, mistä he puhuisivat? ”Tietenkin tieteestä”, vastaa Dawkins. Hän perustelee väitettään seuraavasti:

Meidän muut kiinnostuksenkohteemme olisivat liian vieraita tai liian nurkkakuntaisia herättääkseen olentojen kiinnostuksen. Ja toisin päin. Olennot kunnioittaisivat newtoniaan ja einsteiniaan, planckiaan ja heisenbergiään. Heilläkin olisi Pythagoraan lause. Hekin olisivat laskeneet (omine symboleineen tietysti) piin ja muut matematiikan ja fysiikan vakiot. Niilläkin olisi atomiteoria, ja nekin tunnistaisivat saman luettelon alkuaineita kuin me. Alkuaineet olisi myös jaoteltu vastaaviin ryhmiin kuin meidän jaksollisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä ilmeistä, mutta olen valmis lyömään vetoa, että nekin kunnioittaisivat darwiniaan – kuten olen muualla perustellut, jonkinlainen versio evoluutiosta luonnonvalinnan kautta on ainoa tapa, jolla älykkyyttä voi universumiin syntyä.

Dawkins lisää, että keskustelu vierailijoiden kanssa ei ainakaan käsittelisi sellaisia joissakin länsimaisissa piireissä muodikkaita hokemia kuten ”kulttuurinen omiminen”, ”systeeminen rasismi” tai yliopistokurssien ”dekolonisaatio”. Ja ajatus, että vierailijat kunnioittaisivat foucaultejaan, derridojaan, judith butlereitaan tai ibram kendejään on Dawksinsille kehno vitsi. (Jos et ole näistä tiedettä politisoivista ja uhriutumista levittävistä sankareista kuullut, sitä parempi sinulle.)

Dawkins muistuttaa, että tiede ei ole yhteen lajiin, yhteen kapeaan hetkeen ja yhteen maailmankolkkaan keskittyvää aikalaishullutusta. Faktat olivat faktoja jo ennen kuin ihminen oli niitä selvittämässä, ja ne ovat faktoja senkin jälkeen, kun lajimme on kuollut sukupuuttoon. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että historian tai yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteet eivät ansaitsisi huomiota; pointti on menetelmien pätevyys, ei tutkimuskohteiden vastakkainasettelu.)

Seuraavaksi Dawkins esittelee kaksoissokkomenetelmän. Klassisessa esimerkissä uutta lääkettä testaava tutkija ja lääkettä saava koehenkilö eivät kumpikaan tiedä, onko annettu pilleri tai pistos oikea lääke vai lumelääke. Näin pystytään sulkemaan pois psykosomaattisia vaikutuksia. Lääkettä saavan koehenkilön terveydentila saattaa muuttua siksi, että hän uskoo lääkkeen vaikuttavan. Eli silloin, kun kaksoissokko on mahdollista, sillä voidaan sulkea pois yksilön omakohtaisia odotuksia ja tuntemuksia.

Kaksoissokkoa on käytetty jopa polvikirurgiassa. ”Lumelääkkeenä” kirurgi teki nukutetuille potilaille samat pintaviillot kuin itse operaatiossa, ja hoidon onnistumista selvittänyt tutkija ja polvivaurioista kärsivä potilas eivät kumpikaan tienneet, oliko kyse leikkauksesta vai lumeleikkauksesta. Kaksoissokko on tarpeen, koska yksilön käsitykset eivät muuta ympäröivää todellisuutta, mutta ne voivat vaikuttaa yksilön paranemiseen – tai ainakin paranemista koskeviin tuntemuksiin. (Tästä ”tiedollisen saastumisen” mahdollisuudesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa intersektionaalisuuden ja "totuudenjälkeisen" yhteydessä.)

Dawkins esittelee myös Trofim Lysenkon tapauksen. Lysenko pyrki lisäämään viljan tuotantoa Neuvostoliitossa. Epäonnekseen – ja miljoonien nälkään nääntyneiden epäonneksi – hän nojasi virheelliseen teoriaan hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Käytännössä Lysenko hylkäsi perinnöllisyystieteen löydökset, ja valta-asemaan päästyään hän tuhosi kritiikkiä esittäneiden oikeiden tiedemiesten uria.

Tutkimustulosten hylkäämistä poliittisin perustein tapahtuu yhä, mutta samanlaista inhimillistä katastrofia se tuskin enää saa aikaan. Lysenkon tapaus on silti syytä pitää mielessä: tiede edistyy vain avoimesti keskustelemalla, ei kriitikoita vaientamalla. Jos perustelusi eivät vakuuta, tee niistä parempia.

Dawkinsin seuraava aihe on sukupuoli ja trans-sukupuolisuus. Niihin liittyvät kysymykset eivät enää herätä yhtä kiivasta julkista keskustelua kuin vielä muutama vuosi sitten. Tietyt perusasiat on kuitenkin syytä kerrata. Biologinen sukupuolimääritelmä on selkeä: naaras tuottaa isommat sukusolut, koiras pienemmät.

Dawkins esitteli biologisen sukupuolimääritelmän perusteet jo Geenin itsekkyys -klassikossaan vuonna 1976 (suom. 1993, Kimmo Pietiläinen). Määritelmä on yksinkertainen ja yleispätevä. Se kattaa kaikki nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat. (Joillakin kalalajeilla yksilöt voivat kasvaessaan vaihtaa maidin tuottajasta mädin tuottajaksi tai toisinpäin; ne siis aidosti vaihtavat sukupuolta.)

Jotkut trans-aktivistit esittävät, että yksilöt, jotka eivät tuota sukusoluja (vaikkapa ihmisnaaras menopaussin jälkeen), tekevät biologian määritelmästä vähemmän universaalin. Tämä ei pidä paikkaansa. Ratkaisevaa on se, kumpia soluja yksilön fysiologia/anatomia on rakentunut tuottamaan. Ne, joiden elimistö ei ole rakentunut tuottamaan kumpiakaan, eivät ole interseksuaaleja tai ei-kaksijakoisia (non-binary), vaan he ovat sukupuolettomia. Ja jos olisi ihmisiä, jotka tuottavat molempia soluja (sitä ei yksilönkehityksellisistä syistä tapahdu), he olisivat sekä naaraita että koiraita.

Biologinen määritelmä on siis universaali ja yksiselitteinen. Kiistoja herättääkin vain niin kutsuttu sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Dawkins on varsin ymmärtäväinen niin kutsutusta sukupuolidysforiasta kärsiviä kohtaan: ”Tuntemus, että olen väärän sukupuolen kehossa, näyttää olevan todellinen psykologinen tila. Nämä ’dysfoorikot’ voivat tuntea aitoa ahdistusta.”

Dawkinsin myötätunnolla on kuitenkin rajansa. Hänelle se kulkee riitaa haastavassa iskulauseessa ”transnaiset ovat naisia”. (Näin sanasta sanaan poseerasi esimerkiksi professori ja maantieteilijä Atte Korhola [X-viestipalvelu 12.2.2026].) Dawkins perustelee rajanvetoaan sillä, että kyseinen ilmaus turmelee kieltä ja on tieteellisesti virheellinen. Ja ennen kaikkea, jos hokema otetaan kirjaimellisesti, se loukkaa hänen mukaansa muiden, erityisesti naisten oikeuksia. Näin Dawkins: ”Iskulauseeseen sisältyy loogisesti oikeus osallistua naisten urheilusarjoihin, pääsy naisten pukuhuoneisiin, naisten vankiloihin ja niin edelleen. Tämä ’postmoderni’ kontrafaktualismi on tullut niin voimakkaaksi, että sanomalehdissä puhutaan rutiininomaisesti ja ilman varauksia ’naisen peniksestä’ [her penis].” (Ks. trans-asian holtittomasta ajamisesta täältä.) Perään Dawkins kummastelee, miksi nykyinen ei-kaksijakoinen identifioituminen – ”olen neutri”, ”kuulun kolmanteen sukupuoleen” – koskee lähinnä sukupuolta eikä rodullista identiteettiä. Näin Dawkins:

Modernilla amerikkalaisella kulttuurilla on pakkomielle rodusta ja rodullisesta identiteetistä samaan aikaan, kun sillä on pakkomielle pronomineista ja sukupuolisesta identiteetistä. Mutta siinä missä sukupuoli on selkeästi kaksijakoinen (tai ainakin sinulla on vaikeuksia perustella, että se ei sitä olisi), rotu on ilmiselvästi ei-kaksijakoinen (tai ainakin rotu on paljon lähempänä jatkumollisuutta kuin sukupuoli).

Teen tässä muutamia filosofisluontoisia lisäyksiä Dawkinsin trans-osioon. Hänen käsittelynsä on kiihkoton ja myötätuntoinen, mutta se jää myös hieman kesken. Aloitetaan sukupuoli-identiteetin määritelmästä. Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella. (Määritelmä on silti laajalle levinnyt. Esimerkkinä toimikoon kivuntutkimusyhdistyksen jäsenlehti: ”Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan” [1]. Kirjoittajana on yksi suositun Tiedenaiset -Instagram-tilin perustajista.)

Jotta identiteetin määritelmä olisi pätevä, pitäisi ensin kertoa/tietää, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti esimerkiksi eroaa muihin identiteetteihin kuuluvista tuntemuksista? Tai mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset ylipäätään tulevat? Tai mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon? Tai yksilön kasvuympäristöön? Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle.

Syrjinnästä taas on huomioitava seuraava seikka: syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu. Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista. Tämä pätee myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää yksilön ilmoitusta sukupuoli-identiteetistään typeryytenä, huomiohakuisuutena tai vain teoreettisesti ongelmallisena, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti sekä vastustaa syrjintää.

Sukupuoli-identiteetin tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten trans-piireissä toisinaan väitetään. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Sukupuoli-identiteetti ei toisin sanoen voi nojata sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseus/mieheys ovat. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä on pyrittävä eroon. Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Dawkins päättää trans-osionsa huomioon, että pyrkimys vaikuttaa politiikkaan transfoobikko-nimityksellä on merkki keskustelun häviämisestä ja asia-argumenttien puutteesta. Se on tieteen periaatteiden hylkäämistä, eräänlainen akateeminen maanpetos sekin.


ALAVIITE
[1] Kemppainen, J. (2024): Kohti tasa-arvoista kivunhoitoa – näkökulmia tieteen ja terveydenhuollon sukupuolivinoumaan. Kipuviesti 2/2024.

PS. Millaisen esseen mieluummin kirjoittaisit? Sellaisen, joka selittää ja perustelee ajatukset niin vastaansanomattoman selkeästi, että riskinä on esseen painuminen unholaan? Asiathan tulivat jo selviksi. Vai kirjoittaisitko mieluummin epätarkkuuksia vilisevän tekstin, joka jää elämään siksi, että sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen? Dawkins saattaa käyttää enemmän sanoja kuin asioiden valaisu edellyttäisi, mutta hän on silti aina pysytellyt ensin mainitulla selkeyden polulla. Tällaisen tiivistelmän laatiminen tuntuu siksi turhalta.

Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, osa 1

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2026 -lehdessä.

Sitä, mitä ihmiset sanovat tekevänsä ja miksi, ei voida pitää luotettavana selityksenä sille, mitä he todella tekevät ja millaisia intressejä he todella edustavat. 

Risto Harisalo

Harisalo, Risto (2025): Klassinen liberalismi – Vastauksena yhteiskunnan ajankohtaisiin haasteisiin. Avara. Helsinki.

Yhdessä asiassa nuoret naiset ovat vanhoja polvia suvaitsemattomampia. He eivät siedä sellaista puhetta ja sellaisia ilmaisuja, joiden he kuvittelevat loukkaavan tiettyjen vähemmistöjen tunteita. Nuoret ja koulutetut naiset ovat myös valmiimpia rajoittamaan sananvapautta, jotta tietyt vähemmistöt tuntisivat olevansa hyväksyttyjä. Jotkin faktaväitteetkin ovat muodostuneet tabuiksi, jopa yliopistoissa.

Kun tämä suvaitsematon sukupolvi aikanaan päätyy valta-asemiin yhteiskunnallisissa instituutioissa, yksilönvapaudet tulevat kaventumaan. Näin arvelee professori Eric Kaufmann kirjassaan Taboo. [1] Hänen mukaansa yksilönvapauksia ei uhkaa radikaali uusmarxilaisuus vaan pikemminkin avarakatseisina itseään pitävät nuoret aikuiset.

Paradoksaalinen tilanne selittyy Kaufmannin mukaan sillä, että he ovat antautuneet vähemmistöjä kohtaan tuntemalleen myötätunnolle. Äärimuodossaan sitä on nimitetty itsetuhoiseksi empatiaksi. Se on länsimaisista vapauksista ja yksilönoikeuksista luopumista suvaitsevaisuuden nimissä ja esi-isien syntien tähden. Empaattisuus saattaa ilmetä jopa toisten vähemmistöjen syrjintänä. Yhdysvalloissa esimerkiksi aasialaistaustaiset hakijat tarvitsivat vuosien ajan mustaihoisia merkittävästi korkeampia pistemääriä päästäkseen yliopistoon. [2]

Perinteisesti nuorison antiliberaaleja näkemyksiä on selitetty kumouksellisuudella, siis halulla tuhota vallitseva yhteiskuntajärjestys. Kaufmannin mukaan myötätunto ja syyllisyys ovat kumouksellisuutta väkevämpiä. Ne ovat salonkikelpoisia tunteita ja täten helposti värvättävissä autoritaaristen päämäärien ajamiseen. Lääkkeeksi antiliberalismille Kaufmann esittää – paradoksaalista sekin – hallinnon väliintuloa. Ilman sitä julkisia instituutioita on hänen mukaansa vaikea muuttaa epäpoliittisiksi ja aidosti vapaamielisiksi.

Viime vuonna ilmestyi kaksi suomalaista teosta, joissa Kaufmannin tavoin puolustetaan niin kutsuttua klassista liberalismia. Mitä teoksissa ajatellaan valtion väliintulosta liberalismin nimissä? Tai ylipäätään valtiosta? Ja miten nämä kirjat selittävät nykynuorison antiliberalismia: uusmarxilaisuudella, läntisiä arvoja nakertavalla empaattisuudella vai jollakin aivan muulla?

Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan Klassinen liberalismi -kirjaa. Toisessa osassa arvioidaan Ari Helon toimittamaa Liberalismin puolustus -teosta. Liberalismia koskevien lukuisten väärinkäsitysten takia Skeptikko-lehti on aiheen käsittelyyn sopiva alusta.

Tuntematon klassinen liberalismi

Hallintotieteen emeritusprofessori Risto Harisalon teos on mainio johdatus klassisen liberalismin historiaan ja tavoitteisiin. Hänen mukaansa aate on yksi kolmesta suuresta, ihmisen suhdetta yhteiskuntaan jäsentävästä vaihtoehdosta. ”Ne kaksi muuta ovat konservatismi ja kollektivismi.”

Näistä kolmesta aatteesta klassinen liberalismi on tuntemattomin. Sillä ei Harisalon mukaan ole ystäviä lehdistössä, radiossa eikä televisiossa. Politiikastakin on vaikea löytää sitä kannattavaa puoluetta. Yhtä lailla se on sivuutettu yliopistollisessa tutkimuksessa. Harisalo kysyy puoliretorisesti, miksi jopa entisen DDR:n vallanpitäjät pelkäsivät liberalismia, vaikka heillä oli täydellinen poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen valta. Sama kysymys voidaan esittää nyky-Kiinan kommunistiselle puolueelle, ja miksei Suomenkin puoluekentälle. Mikä liberalismissa pelottaa?

Klassinen liberalismi yhdistetään usein piittaamattomaan ahneuteen ja markkinavoimien ylivaltaan. Tällöin se sekoitetaan muihin liberalismin muotoihin, vaikkapa chicagolaiseen tai anarkokapitalistiseen liberalismiin – jotka nekään eivät ole yksiulotteisen markkinafundamentalistisia ajattelutapoja. Harisalon mukaan se, mitä ihmiset markkinataloudessa moittivat, ei joka tapauksessa vastaa liberaalien käsitystä markkinoista. Päinvastoin, markkinoiden ja hintamekanismien vääristymät ovat usein tulosta kollektivististen voimien yhteisvaikutuksesta, eivät liberalismin periaatteiden noudattamisesta.

Vastaavasti monet syyttävät liberaalia markkinataloutta kalliista hinnoista, huonolaatuisista tuotteista ja työntekijöiden irtisanomisista. Harisalon mukaan nämäkään eivät johdu vapaista markkinoista vaan pikemminkin talouden poliittisesta ohjailusta. Liberalismi peri yhteiskunnallisia vitsauksia kollektivistisilta ja konservatiivisilta edeltäjiltään.

Liberalismi ei siis teoksen mukaan ole kurjuuden syy, vaan se päinvastoin tarjoaa välineitä kurjuudesta pääsemiseksi. Aate korvaa monopolitalouden yrittäjyydellä, itsevaltiuden edustuksellisella demokratialla ja orjuuden vapaudella. Lisäksi aate luo edellytyksiä itsenäiseen järjen- ja omaisuudenkäyttöön. Sallittua on se, mikä ei estä muiden vapautta ja itsenäisyyttä.

Harisalon mukaan liberaali markkinatalous [3] on ainoa vaihtoehto, joka tehokkaasti kykenee reagoimaan ihmisten tarpeisiin. Kaikkialla, missä se sai jalansijaa, ihmisten aineellinen elintaso ja kulutusmahdollisuudet paranivat. Esimerkiksi Englannissa äärimmäinen köyhyys puolittui vuosina 1820–1850. Harisalo jatkaa:

Tilanne on pysynyt samana toisen maailmansodan jälkeen, ja sen on huomannut jokainen liberalismia kokeileva maa. Pohjois-Korea oli vuonna 1955 selvästi rikkaampi maa kuin Etelä-Korea, mutta tänään jälkimmäinen on edellistä kaksikymmentä kertaa rikkaampi. Ennen toista maailmansotaa itäinen Saksa oli asukasta kohti rikkaampi kuin läntinen Saksa, mutta vuoden 1989 jälkeen enää vain puolet siitä. - - Liberalismia parhaiten soveltaneiden maiden kansalaiset ovat poikkeuksetta aineellisesti hyvinvoivia, taloudellisesti itsenäisiä ja varakkaita ja muiden kateuden kohteita.

Liberalismin ”tehtävä” on Harisalon mukaan suosia vapaaehtoisuutta. Aate tekee sen hillitsemällä ihmisten, instituutioiden ja valtion harjoittamia pakkotoimia. Liberalismi pyrkii myös estämään vallan keskittymistä. Syy tähän on ilmeinen: hallinnollista valtaa käyttävät todelliset, houkutuksille alttiit ja tiedoiltaan vajavaiset ihmiset, eivät virheettömät ideaali-ihmiset. Hallinto kannattaa tämän vuoksi nähdä välttämättömänä pahana, jonka kokoa on kontrolloitava ja rajoitettava. Toinen syy hallinnon rajoittamiseen on se, että hallinto ei kykene suoriutumaan tuotannon koordinoinnista yhtä hyvin kuin markkinat, koostuipa hallinto kuinka pätevistä ihmisistä tahansa.

Liberalismin ensimmäinen ristiriita: hyvinvointivaltio

Hyvinvointivaltion ylläpitäminen vaatii verotuksen kaltaisia pakkokeinoja. Liberalismi taas vastustaa pakkoa. Tämän ristiriidan takia kollektivisti pystyy moittimaan liberaaleja: ”Te haluatte ajaa hyvinvointivaltion alas. Te jättäisitte heikoimmat sydämettömästi heitteille. Katsokaa vaikka Yhdysvaltoja, oletteko nähneet kuvia San Franciscon kodittomista?”

Miten liberaali puolustautuu? Ensimmäinen vastaus voisi kuulua, että liberalismilla ja markkinataloudella on, kuten todettua, kyky luoda kasvua ja edistää materiaalista hyvinvointia. Pitkällä aikavälillä se tarkoittaa vähäosaistenkin aseman paranemista. 200 vuotta sitten kuningaskaan ei saanut katkaisinta painamalla valoa huoneeseen tai päässyt nuppia kääntämällä kuumaan suihkuun. Vesivessa olisi ollut hulluutta; laskea tarpeensa nyt kallisarvoiseen puhtaaseen veteen! Nykyään tällaiset ylellisyydet ovat arkea köyhimmillekin (ei toki kaikkialla maailmassa).

Elämänlaadun paraneminen ei tietenkään ole ainoastaan liberalismin ansiota, mutta se oli olennainen tekijä. Olojen vapautuminen toi enemmän ja parempaa jaettavaa, ja sitä on tasaisena virtana päätynyt vähäosaisille. Toisin sanoen, vaikka liberalismi sallii köyhyyden, aatteen ansioluettelo köyhyyden hävittäjänä on mittava. Ilman liberalismia koko hyvinvointivaltioajattelua ei olisi voinut syntyä.

Hyvänä esimerkkinä toimii Kiinan uudistuspolitiikka 1980- ja 90-luvuilla. Sen myötä tulo- ja varallisuuserot kasvoivat, mutta niin kasvoi talouskin. Kymmeniä miljoonia ihmisiä nousi äärimmäisestä köyhyydestä, kun viljelijät ja pienyrittäjät saivat vapaammin työskennellä itsensä ja perheensä hyväksi. Jo vähäinen siirtyminen kohti liberaalimpaa yhteiskuntajärjestystä nosti väestön elintasoa. Poliittista vapauttamista ei edes tarvittu – eikä toki sallittukaan.

Mitä taas tulee liberalismin lippulaivana pidettyyn Yhdysvaltoihin [4], verojen ja tulonsiirtojen (esim. ruokakupongit ja medicaid) jälkeen tulot eivät siellä jakaudu läheskään niin epätasaisesti kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. [5]

Olennaisempi vastaus kollektivistin syytöksiin on seuraava: klassinen liberalismi on sitoutunut siihen, että mikään yksittäinen taho ei lopullisesti määrää, millainen hyvinvoinnin taso kenellekin turvataan. Tämä toteutuu klassisen liberalismin kannattamassa edustuksellisessa demokratiassa. Järjestelmässä tulonsiirtojen suuruudesta käydään jatkuvia neuvotteluja, ja neuvottelujen osapuolet eli poliittiset päättäjät on valittu vapauden ja yhdenvertaisuuden vallitessa, yksi ääni per henkilö -periaatteella. Siksi hyvinvointivaltio kelpaa liberaalillekin. [6] Hän ymmärtää, että yhteiskuntaelämä ja heikoimmista huolehtiminen vaativat verojen kaltaisia myönnytyksiä. (Klassinen liberalismi ja demokratia eivät läheisyydestään huolimatta ole sama asia. Jokaiselle yksilölle voitaisiin enemmistön äänillä esimerkiksi valita puoliso. Se olisi demokratiaa mutta ei vapautta.)

Liberalismin toinen ristiriita: vapaus manipuloida

Valtion lisäksi ihmisten käyttäytymistä ohjailevat esimerkiksi kirkot ja suuryritykset. Kollektivisti ymmärrettävästi haluaa estää tätä. Hänen mielestään kyseiset instituutiot – erityisesti suuryritykset – manipuloivat liberalismissa kansalaisia omaksi edukseen.

Näkemyksen mukaan vapaan markkinatalouden maailmassa yksilö ei ymmärrä parastaan, vaan hän tietämättään antaa kahlita itsensä. Vapailla markkinoilla ihmiset eivät ole vapaita; ja siksi he tarvitsevat vahvempaa valtiota ja sen harjoittamaa aktiivista kontrollia.

Tämä on marxilainen käsitys ihmisluonnosta ja historiankulusta. Ratkaisuksi marxismi ehdottaa, että yksilö on ”vapautettava” vääränlaisesta, markkinatalouden muovaamasta tietoisuudestaan. Yksilö tulee saada ymmärtämään, että liberaalit omistusoikeudet ja oman edun ajaminen ovat ahneutta ja pikkuporvarillisuutta. Todellinen vapaus ja ”kollektivismin lämpö” [7] odottavat siellä jossakin. Tältä osin aate muistuttaa maallistunutta messianismia.

Miten liberalismi ja Harisalo vastaavat kollektivistin haasteeseen? Antaako klassinen liberalismi punakukkienkin kukkia? Aluksi liberaali voisi todeta, että liberalismi sitoutuu sananvapauteen. Kollektivistisetkin mielenilmaisut olkoot siis sallittuja. Toiseksi liberaali voisi huomauttaa, että jos väestö ohjelmoidaan pois porvarillisesta tietoisuudestaan, se helposti päätyy hallinnon armeliaisuuden ja mielivallan varaan. Tällaisia yksilöitä tuskin voidaan kutsua vapaiksi. Tämä on seikka, jonka myöhempien aikojen marxilaiset yleensä sivuuttavat.

Kolmanneksi liberaali voisi muistuttaa marxismin ja sosialismin historiasta. Se on täynnä karmivia ihmisoikeusrikkomuksia. ”Edistykselliset” tarkoitusperät ovat lähes poikkeuksetta johtaneet tyranniaan ja totalitarismiin.

Kaiken lisäksi liberaalit eivät Harisalon mukaan edes suosi heikkoa valtiota – jälleen vastoin yleistä käsitystä. Näin Harisalo: ”Liberaalit ymmärtävät, että ilman valtiota yhteiskunta hajoaisi anarkiaan, jossa vain röyhkeimmät ja vahvimmat pärjäävät. Minimoimalla vilppiä, pakkoa ja väkivaltaa liberaali valtio on heikkojen ja puolustuskyvyttömien turva.” [8]

Liberaali valtio toisin sanoen turvaa yksilöä ja ajatuksenvapautta suuryritysten manipulointia vastaan. Ratkaisuksi liberaali ehdottaa avointa ja demokraattista yhteiskuntaa sekä vahvoja omistusoikeuksia. Kollektivistin ratkaisu taas on ihmisiä erotteleva globaali luokkataistelu.

Omistusoikeuksista Harisalo kirjoittaa: ”Kun ihmiset näkevät ympärillään saastuttavia tehtaita ja ympäristöstään piittaamattomien yritysten heittävän jätteensä kadulle, he syyttävät niistä markkinoita, oivaltamatta, että ne ovat puutteellisten omistusoikeuksien väistämättömiä seurauksia.” Harisalon mukaan ratkaisu näihin vitsauksiin on siis omistusoikeuksien laajentaminen ja vahvistaminen. Ajatukselle on helppo löytää tukea historiasta: aina, kun oikeus omistaa on vähänkään isommassa mittakaavassa hävitetty, tuloksena ei ole ollut taloudellinen tasa-arvo vaan (maa)orjuuden kaltainen tila ja elinympäristöjen turmeltuminen. Omistusoikeuksien laajentaminen ei toki ole helppoa. Miten löytää globaalisti hyväksytty omistaja ilmakehän kaltaisille ”yhteismaille”? Mikäli oikeanlaisten omistajien löytyminen kuitenkin onnistuu, se pakottaa ihmisiä ja yrityksiä ottamaan paremmin huomioon ympäristöhaittojen kaltaiset ulkoisvaikutukset.

Klassinen liberalismi suosii yksilöä
 
Harisalon mielestä siihen on hyvä syy, että klassinen liberalismi keskittyy yksilöön: ”vain ihminen voi ajatella, arvottaa, valita ja toimia”. Toisin sanoen yksilö itse tietää parhaiten halunsa ja tarpeensa. Ja vain yksilö osaa ennakoida käyttäytymisestään koituvia seurauksia.

Tiedoiltaan yksilöt ovat tietysti epätäydellisiä, mutta se ei asiaa muuta. Päinvastoin, juuri vajavaiset yksilöt tarvitsevat vapautta. Vain vapauden oloissa ihmiset pystyvät tukeutumaan toisiinsa ja toistensa osaamiseen. Ilman liberalismin sallimaa yhteistyötä yksilöt kykenisivät tyydyttämään tarpeistaan vain pienen osan.

Liberalismi toisin sanoen yhdistää ihmisiä eikä suinkaan erota heitä toisistaan. Harisalo kirjoittaa: ”Vapaaehtoisuus minimoi heidän inhimillisiä heikkouksiaan, kuten kateuttaan, kostonhimoaan ja vihaansa.” Klassiseen liberalismiin sisältyvä individualismi ja vaurastuminen tarkoittavat myös, että ihmisten on helpompi pysyä erossa kontakteista, jotka tuntuvat epämukavilta. Siksi yksinäisyydestäkin kärsitään eniten köyhissä maissa, ja sielläkin eniten köyhimpien parissa. Usein köyhien on esimerkiksi pakko hoitaa iäkkäitä vanhempiaan. Individualistisessa lännessä taas vaihdellaan kuulumisia ystävysten kesken kahviloissa.

Vapaaehtoisuudessa on sekin etu, että yhteiskuntaan ei niin helposti muodostu vaikutusvaltaisia salaliittoja. Liberaali yhteiskunta muodostuu yksilöiden, yritysten ja organisaatioiden hajanaisista ja vaikutuksiltaan tuntemattomista pyrkimyksistä ylläpitää asemaansa. Mikään taho ei tällöin kykene tekemään ihmisistä piittaamattomia kuluttajia. Tämä kerroksellinen monimuotoisuus on sisäänrakennettuna liberalismiin. Se antaa suojan yksilönvapauksille ja yksilön hyvinvoinnille.

Harisalon mukaan liberaalin monimuotoisuuden tärkein turva on edellä mainittu omistusoikeus: ”Yksityisomaisuus vapauttaa ihmiset muiden hyväntahtoisuudesta ja pahansuopuudesta. Se luo ja vahvistaa tarkoitusten ja intressien pluralismia ihmisiä ja yhteiskuntaa hyödyttävänä voimana.” Historia toimii tässäkin ohjenuorana: aina, kun oikeus omistamiseen on koskenut vain harvoja ja valittuja, poliittinenkin valta on keskittynyt harvoille. Tällöin hallinto on myös voimallisimmin vastustanut perustuslaillista demokratiaa.

Siinä missä liberalismi korostaa yksilöä, kollektivismi korostaa ryhmää, esimerkiksi rotua, kansaa, työläisiä tai sukupuolta. Tämän asenteen ongelma on, että ryhmä ei tiedä eikä osaa ilmaista halujaan ja toiveitaan. Ryhmä ei kykene rakastamaan tai innostumaan projekteista.

Mistä ryhmäkuntaisuus sitten johtuu? Vasemman laidan kollektivismia selittänee pelko markkinatalouden kyvystä auttaa ihmisiä hyötymään toistensa osaamisesta. Jokuhan saattaa rikastua muiden työllä. Toinen selitys vasemmistohenkiselle kollektivismille on, että sen ajatellaan sopivan ilmastonmuutoksen ja luontokadon ehkäisemiseen. [9]

Oikean laidan kollektivisti taas on huolissaan, että poliittinen eliitti ei arvosta maataan ja ehkäpä suosii maahanmuuttajia. Joidenkin mielestä päättäjät eivät myöskään reagoi riittävästi kansan yhtenäisyyttä uhkaavaan liikehdintään, vaikkapa queer-aktivismiin tai islamin nousuun. Tällainen kollektivismi on yhteydessä konservatismiin. (Kollektivismin lajeista rasismi on alhaisin. Siinä yksilöä ei kohdella hänen oman käyttäytymisensä perusteella vaan sen mukaan, millaiseen ryhmään hänen nähdään kuuluvan.)

Vasemman ja oikean laidan kollektivismit saattavat toki selittyä yksinkertaisemmin vallanhalulla, siis yrityksellä löytää yhteys äänestäjiin. Usein se ilmenee yliampuvina vaalilupauksina; ”mitä pulmia sinulla onkaan, hallintomme tulee ratkaisemaan ne”.

Pieni vai alati kasvava valtio?
 
Valtiosta Harisalo toteaa, että sillä on ”tärkeitä tehtäviä, joista vain se pystyy parhaiten selviytymään”. Tästä kutakuinkin kaikki ovat yhtä mieltä. Erimielisyyttä sen sijaan herättää Harisalon lausunto, että valtion tehtävät ovat ”luonteeltaan dynaamisia ja siksi laajenevia ja kasvavia”.

Moni liberaali toivoo, että valtio keskittyisi olennaisiin tehtäviin. He haluavat valtion huolehtivan vain sellaisista ydintoiminnoista, joita muut toimijat eivät kykene hoitamaan. Näitä ydintehtäviä voivat olla esimerkiksi peruskoulutus, laki ja järjestys, ulkoisiin turvallisuusuhkiin varautuminen ja jossakin määrin terveydenhuolto. Mikään ei kuitenkaan tee näistä ydintoiminnoista automaattisesti kasvavia, kuten Harisalo esittää.

Oletetaan, että vain valtio voi selvitä terveydenhuollon järjestämisestä. Oletetaan myös, että lääketiede jatkuvasti kehittyy niin, että sairauksia pystytään hoitamaan koko ajan paremmin. Tässä mielessä valtion tehtävien laajentaminen olisi perusteltua: koska valtio kykenee tekemään ihmisistä terveempiä, valtion roolia on (taloustilanteen salliessa) syytä kasvattaa.

Perustelu ei kuitenkaan aina ole pätevä. Teknologinen tai lääketieteellinen kehitys ei nimittäin tarkoita ainoastaan parempia hoitoja. Se tarkoittaa myös, että joidenkin hoitojen antaminen muuttuu helpommaksi. Joku muu taho kuin valtio saattaa siis teknologisen kehityksen takia kyetä hoitamaan asioita yhtä hyvin. Valtion rooli voi monessa asiassa olla siksi alati kutistuva eikä suinkaan alati kasvava.

Tämä on lopulta empiirinen – ja aina myös poliittinen ja moraalinen – kysymys. Mistä kaikesta valtion tulee huolehtia? Teknologinen kehitys tulee muuttamaan sekä sitä, mistä valtio pystyy huolehtimaan että sitä, mistä muut tahot pystyvät huolehtimaan. Asian ydin on, että toisinaan valtiokontrolli on liberalismin näkökulmasta perusteltua, toisinaan ei. Valtion tehtävät tulee pohtia ja päättää tapauskohtaisesti.

Esimerkiksi sosiaalisen median lyhytvideot ja tekoäly ovat jatkuvasti parantaneet kykyään hallita ihmisten huomiokykyä ja todellisuuskäsitystä. Tätä on tapahtunut siinä määrin, että lyhytvideot saattavat jo ratkaisevasti haitata inhimillistä vuorovaikutusta. Tilanne saattaa siksi vaatia valtioilta kokonaan uudenlaista antiliberalismia. Valtion tehtävä on suojella ”ihmisten vapaaehtoista yhteistyötä”, kuten Harisalo toteaa.

Olennainen kysymys kuuluu: millaisen riskin kanssa kansalaiset haluavat elää. Ovatko he valmiit kaventamaan inhimillistä yhteistoimintaa siksi, että sosiaalisen median yhtiöiden tulee saada julkaista koukuttavia videoita? Vai haluavatko ihmiset hyvinvoinnin nimissä rajoittaa tätä vapautta? Kysymys on sama riippuvuutta aiheuttavien aineiden kanssa. Päätös on aina poliittinen ja moraalinen, eikä kenelläkään ole tietoa, mitä seurauksia milläkin päätöksellä on. Edes siitä ei päästä yksimielisyyteen, olisivatko rajoitustoimet kollektivismia, liberalismia vai konservatismia.

Politiikka on tällaisiin konkreettisiin tilanteisiin reagoimista, ei kirjaviisaita pohdintoja liberalismin olemuksesta. Filosofoinnillekin on paikkansa, mutta lopulta kaikki tiivistyy käytännön kysymyksiksi vapauden suhteesta rahan, vallan ja omaisuuden jakautumiseen.

Liberalismi haluaa pitää ihmiset itsenäisinä ja tulevaisuuden avoimena. Se edellyttää valtiolta riittävän vahvaa ja riittävän kontrolloitua väkivaltakoneistoa. Ainoastaan se voi pelastaa yksilön ja tämän itsenäisyyden. Poliisikin voi olla ystävä. [10]

ALAVIITTEET

[1] Kaufmann, E. (2025): Taboo – How Making Race Sacred Produced a Cultural Revolution. Forum. Lontoo.

[2] Yksilön rotutaustaan perustuva suosiminen Yhdysvaltain yliopistojen pääsykokeissa on vastoin kansalaisoikeusaktivisti Martin Luther Kingin (1929–1968) toivetta. Hän unelmoi maailmasta, jossa yksilön ihonvärillä ei ole merkitystä. Tämä edistyksellinen toive yhdenvertaisesta kohtelusta muuntui myöhemmin pyrkimykseksi tasoittaa tulo- ja varallisuuseroja. 2010-luvulla pyrkimys muuntui edelleen. Syntyi niin kutsuttu woke-liikehdintä, joka korostaa ryhmäidentiteettejä ja niihin liittyvää oletettua uhriasemaa. Tasaveroisuudesta lain edessä siirryttiin rotuun perustuviin suosituimmuusasemiin; syrjintää siis pyrittiin vastustamaan uudenlaisella syrjinnällä. Sananvapaudesta taas siirryttiin puheoikeuden rajoittamiseen; valkoihoisten miesten piti vaieta ja ”antaa muille tilaa”. Kyseiset epäjohdonmukaisuudet teki mahdolliseksi se, että yksilön identiteetti ei perustu periaatteen vaan emootioiden johdonmukaisuuteen. Harva huomasi, että kiltteys on eri asia kuin oikeudenmukaisuus.

[3] Harisalo luonnehtii markkinataloutta seuraavasti: ”Markkinatalous on monimutkainen ja -ulotteinen kokonaisuus, jota ihmisten on vaikea hahmottaa ja ymmärtää. Se ei ole järjestelmä, joka voidaan purkaa osiin ja koota uudelleen. Se on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi, jossa monet samanlaiset ja erilaiset, jopa toisilleen vastakkaiset asiat, tapahtuvat samanaikaisesti. Se etenee, hajautuu, purkautuu ja supistuu tavalla, jota on vaikea ennakoida ja joka ei vastaa tasapainoajattelun vaatimuksia. Markkinat haarautuvat moniin eri suuntiin. Ne alkavat usein paikallisesti, josta niille avautuu tie alueellisille markkinoille, sitten kansallisille markkinoille ja lopulta kansainvälisille markkinoille. Markkinatalouden mittakaavan laajuus ja syvyys ylittävät ihmisen kyvyn käsittää sitä.”

[4] Yhdysvalloissa termi liberaali on alkanut tarkoittaa sosiaaliliberaalia ja jonkin sortin vasemmistolaisuutta. Tämä käsitteellinen sekamelska, jota Harisalo hyvin avaa, on valitettavaa: liberaaliksi nimitetään toisinaan henkilöitä, jotka avoimesti kannattavat antiliberaaleja ja autoritaarisia näkemyksiä. Yhdysvalloissa ne, jotka kannattavat sekä sosiaaliliberaaleja että talousliberaaleja arvoja, kutsuvat itseään usein libertaareiksi. He ajavat henkilökohtaisia vapauksia ja vastustavat hallinnon väliintuloa talouskysymyksissä.

[5] Gramm, P. ym. (2022): The Myth of American Inequality – How Government Biases Policy Debate. Rowman & Littlefield. Lontoo.
   Blanchet, T. ym. (2021): Why is Europe more equal than The United States? World Inequality Lab, working paper 19/2020. 
   Splinter, D. (2020): U.S. tax progressivity and redistribution. National Tax Journal. 73(4): 1005–1024.

[6] Demokratian suhde omistusoikeuteen on ongelmallinen. Kukaan ei pidä oikeana, että kuuden ihmisen oikeus omistamiseen on tärkeämpää kuin kolmen ihmisen oikeus. Oikeudet eivät siis kasaudu; kuusi ihmistä ei saa viedä kolmelta omaisuutta vain siksi, että heitä on enemmän. Vastaavasti viisimiljoonaa ihmistä ei liberalismin mukaan voi yhdistää oikeuksiaan ja viedä omaisuutta viideltätuhannelta. Tätä kuitenkin demokratiassa tapahtuu.
 

Luonnosasteelle jäänyt
piirrokseni

[7] New Yorkin tuore pormestari toivoi vuoden 2026 uudenvuodenpuheessaan ”kollektivismin lämpöä” karun individualismin tilalle. Sosiaalinen media täyttyi hetkeksi kuvista, joissa esiteltiin kollektivististen valtioiden sortotoimia ja
nälänhätiä.

[8] Miksi liberalismi pyrkii ehkäisemään myös vilppiä? Eihän vilppi perustu pakkoon, eikä se ole väkivaltaa. On totta, että huijaaminen, vilppi ja väärennös eivät ole väkivaltaa. Mutta jos joltakulta on vilpin avulla viety omaisuutta, hänellä on oikeus saada se takaisin. Ja mikäli huijari ei suostu palauttamaan vilpillä saamaansa omaisuutta, hän tulee jo käyttäneeksi pakottamista ja voimakeinoja. Siihen liberaalin valtion on perusteltua vastata vielä suuremmalla voimalla. (Lievempää vilppiä vastaan on sitten Skepsis ry.)
 
[9] Harisalo esittää tylyn tuomion vihreän liikkeen tavoitteelle luoda uudenlainen globaalitalous: ”Se ylittää selvästi päättäjien luontaiset ja korjaamattomasti vajavaiset kognitiiviset resurssit ja johtaa todennäköisesti alkuperäistä tilannetta huonompiin olosuhteisiin.” Harisalon mukaan vihreä aate on samassa tilanteessa kuin 1900-luvun sosialistit: ”Tuolloin sosialistit uskoivat, että valtio ja tiede antavat heille rationaaliset keinot siitä, mitkä ovat ihmisten hyväksyttävät tarpeet, millaisella tuotantotekniikalla niitä tyydyttävät hyödykkeet tuotetaan ja kuinka tuotteet hinnoitellaan. Kukaan vihreän aatteen ajattelijoista ei kuitenkaan ole perehtynyt tähän problematiikkaan.”
   Harisalo jatkaa: ”Vihreän liikkeen kannattajien haaste on vielä merkittävämpi, koska heidän on sovitettava kaikki nämä valinnat vielä luonnon reunaehtoihin. Luonto on kuitenkin äänetön neuvottelija, joten vihreiden on määriteltävä nämä reunaehdot itse. Valitettavasti historialliset esimerkit tässä tilanteessa olevista ihmisistä eivät ole mairittelevia. Hyvässä tarkoituksessa tehnyt valinnat voivat ennakoimattomasti osoittautua haitallisiksi.” Varomattoman maailmanparantamisen haitoista on kieltämättä paljon esimerkkejä.

[10] Kaufmannin mukaan liberalismi on pelastettavissa, jos hyvää tarkoittavat ihmiset luopuvat refleksiksi muodostuneesta ajattelusta, että rasistinen enemmistö sortaa kärsivää vähemmistöä.

Synninpäästö Suomen Akatemialle?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Akateemista maailmaa huonosti tuntevalle termit vertaisarviointi ja asiantuntijaraportti herättävät varmaan syvää kunnioitusta, mutta esimerkiksi asiantuntija- tai referee-raportti voi todellisuudessa olla mitä vain.

Matti Viren

Diplomi-insinööri Mika Merano ja Suomen perusta -ajatuspaja julkaisivat syyskuussa 2025 pamfletin Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta. Siinä esitellään useita arveluttavia Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä viime vuosilta. Pamfletin pointit tiivistettynä ovat seuraavia:

1) Tutkijoiden poliittinen yksimielisyys saattaa estää tieteenalan itsekorjaamismekanismeja toimimasta. Merano puhuu agendatieteistä. Niissä tutkimuksen tarkoitus on vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, esimerkiksi ”rakenteita purkamalla”, kuten muoti-ilmaus kuuluu. Tieteessä olennainen vertaisarviointi (eli ulkopuolisten asiantuntijoiden suorittama kriittinen tarkastelu) saattaa siis pettää. Kokonaiset tutkimussuuntaukset voivat kärsiä ideologisista ja metodologisista eli menetelmällisistä vinoumista.

2) Tutkimuksen rahoituksen, menetelmien, tulosten ja vaikutusten tulee olla avoimesti arvioitavissa. Kansalaisilla on oikeus tietää veroeurojensa käytöstä, ja tutkijan on tervehdittävä ilolla saamaansa ankaraakin palautetta – eikä vetäytyä siilipuolustukseen, kuten tämänkin pamfletin tiimoilta tapahtui.

3) Humanistis-yhteiskunnallinen tutkimus voi tuottaa syvällistä ymmärrystä kulttuurisista ilmiöistä ja ihmisen toiminnan motiiveista. Meranon mukaan humanistisilla aloilla ”on edelleen kiistattomia hyötyjä, eikä niistä kaikkia voi mitata konkreettisesti rahassa tai materiaalisissa saavutuksissa”. Silti humanistisessa tutkimuksessa on noudatettava tieteellisiä käytäntöjä ja periaatteita; avoimuutta, kriittisyyttä omia näkemyksiä kohtaan ja menetelmien johdonmukaisuutta.

4) Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden joukossa on liian monta politisoitunutta, menetelmiltään kelvotonta tai merkitykseltään marginaalista tutkimusta. Jotkin alat siis saavat liikaa tukea. Merano nostaa esiin sen, että sukupuolentutkimus saa enemmän rahoitusta kuin kehitysbiologian, fysiologian tai hammaslääketieteen kaltaiset, välittömiä hyötyjä tuovat alat. Hänen mukaansa monet sukupuolentutkijat ovat tiedeyhteisön ulkopuolella myös aktivisteja, ”mikä herättää kysymyksen siitä, kummassa roolissa nämä toimivat tiedeyhteisön sisällä”.

Pamfletti sai paljon julkisuutta, ja sen sanomaa vääristeltiin lähes jokaisessa puheenvuorossa. ”Insinööri ei ymmärrä humanismia”, oli kenties yleisin teema. Toinen usein kuultu väite oli, että teoksessa kannatetaan tieteen vapauden kahlitsemista, jopa tutkimuksen poliittista ohjailua.

Pamfletista voi kieltämättä saada kuvan, että siinä pyrittäisiin loukkaamaan tieteen autonomiaa. Ja kirjan ympärillä käydystä keskustelusta voi saada kuvan kuin someparlamentti haluaisi huutoäänestyksellä päättää, millaista tiedettä rahoitetaan. Pamfletissa ei silti ole kyse tutkimuksen vapaudesta. Sen sijaan siinä kapinoidaan tieteen politisoitumista ja löysiä tutkimusmenetelmiä vastaan. Kaikkea kun ei voi eikä kannata rahoittaa. (Rahoitettujen tutkimusten menetelmällisiä puutteita olisi kannattanut tuoda teoksessa paremmin esiin.)

Parannusehdotukseksi Merano esittää, että apurahahankkeen kuvaukseen tulee liittää julkaistut tutkimusartikkelit sitä mukaa kuin niitä syntyy. Näin hankkeita voitaisiin seurata, arvioida ja kehittää koko prosessin ajan. Toinen ehdotus on, että tutkimushankkeen lopuksi on tehtävä vaikutusarviointi. Onko tavoitteissa onnistuttu? Olivatko tulokset odotettuja?

Kolmas parannusehdotus on, että rahoituksesta on poistettava alakohtaiset kiintiöt. Merano kirjoittaa: ”Nykyisellään esimerkiksi humanistista tutkimusta rahoitetaan tietyllä summalla ja teknillistä tietyllä summalla, mutta se ei välttämättä ole paras asioiden tila.” Meranon mukaan hyödyllisempää olisi rahoittaa ylipäätään parhaat tutkimukset eikä kunkin alan parhaiksi koettuja tutkimuksia erikseen.

Pamfletissa on myös neljän sivun puheenvuoro taloustieteen emeritusprofessori Matti Vireniltä. Hänen mukaansa Suomen Akatemiassa kaikki menee näennäisesti hyvin; apurahahakemukset lähetetään ulkomaisille asiantuntijoille, ja sieltä saadaan hankkeiden paremmuusjärjestys. Viren on kuitenkin perustellusti huolissaan siitä, kuka valitsee nämä asiantuntijat.

Akatemia itse vastaa näin: ”Suomen Akatemian virkamiehet järjestävät hakemusten arvioinnin ja kutsuvat asiantuntijat paneeleihin haun tai paneelin aihealueen ja hakuun saapuneiden hakemusten perusteella.” Virenin mukaan tämä ei kuulosta uskottavalta: ”Akatemian virkamiehillä ei ole sellaista tutkijataustaa, että he kykenevät tällaisen valinnan suorittamaan muuta kuin umpimähkäisellä otannalla.” Tästä saadaan neljäs selkeä parannusehdotus: Akatemia voisi kertoa, ketkä valitsevat apurahahakuja arvioivat asiantuntijat. Tämä on muunnelma vanhasta ”kuka vartioi vartijoita?” -teemasta.

Asiatasolla suurempi ongelma Virenin mukaan on se, että Akatemia ei kerro, mitä saapuneille raporteille tapahtuu. ”Käsitykseni on, että ne vain taltioidaan ja siinä kaikki. Kukaan ei selvitä, vastaavatko projektin tulokset sille asetettuja tavoitteita, onko saavutetuissa tuloksissa mitään järkeä jne. Eli meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hyvin tutkimusrahoitus on onnistunut.”

              * * *

Pamfletin luettuani yritin löytää perusteita, joilla voitaisiin puolustaa kritiikin kohdetta. Voiko tiede sittenkin hyötyä epätieteellisistä menetelmistä tai politisoituneesta tutkimuksesta? Keksin vain yhden perustelun. Lukija punnitkoon, miten pätevä se on. (Se, missä määrin ajatuspajojen pamfletteihin laitetut veroeurot edistävät tiedettä, jääköön myös lukijan mietittäväksi.)

Aloitetaan tarkastelemalla sitä, miksi yhteiskunta hyötyy turhamaisuuden ja juoppouden kaltaisista paheista. Jos ihmiset nöyrästi pitäisivät samaa tylsää ja kauhtunutta vaatekertaa vuodesta toiseen ja jos he vaihtaisivat paidan uuteen vasta, kun se on puhki kulunut, lukemattomat ihmiset jäisivät vaille työtä. Koreileva turhamaisuus takaa, että ompelija, muotisuunnittelija ja väriainekemisti eivät ajaudu kurjuuteen. Ja ennen kaikkea, ilman tuhlaavaisuuden ja turhamaisuuden syntejä vaatimattomienkin vaatteiden tuotanto vaikeutuisi.

Vastaavasti ilman puliukkoja ei olisi hienostuneita viininmaistajaisia, ja ilman satamahuoria ei olisi siveellisiä naisia. Ja jos ei olisi rikollisia, poliisi ja oikeuslaitos surkastuisivat eivätkä enää pystyisi ylläpitämään yhteiskuntasopimusta kunnollistenkaan kansalaisten parissa.

Samankaltainen ”paheet tuottavat hyveitä” -paradoksi saattaa päteä tieteeseen. Sen marginaalista tuleekin kuulua kummia, siellä tuleekin koetella tieteellisyyden rajoja. ”Sukupuoli on himmeli.” ”Objektiivisuus on kolonialismia.” ”Totuus rakentuu valtahierarkioissa.” ”Biologiset selitykset ovat patriarkaatin salaliitto.” Ja niin edelleen. Juuri tämä on marginaalin tehtävä. Ilman sen sekoilua tiede ja tieteellinen keskustelu näivettyisivät.

Eli aivan kuten muodin oikut pitävät vaatetehtaat pyörimässä, totuus ilmaistaan elävämmin ja voimallisemmin, kun se joutuu tekemisiin huuhaan kanssa. Juuri siksi tiede tarvitsee Akatemian rahoittamaa queer-affektiivista aktivismia ja performatiivista kehollisuutta. Tai mitä niitä olikaan. Jatkakaa syntiset siis samaan tapaan. Edistätte tiedettä ja sen ankaruutta tahtomattanne.

PS. Humanistisen tutkimusperinteen hengessä loppuun vielä runontynkä:

Suomen Akatemian amoretto aktivistitutkijoilleen

Tuotatte ”tutkimusta”, 

menetelmät sinne päin,

kuin juosten laskisitte kusta.

Silti rahoitan ja ohjeistan näin:

Politikoikaa ja synnissänne eläkää.

Tiede ja edistys ehk’ muutoin häviää.

Liirumia ja laarumia tahdon puolustaa

ja sanain solinaa teilt’ ain’ ostaa.

Pystyisitte kenties parempaan,

ja tiede varmaan ottaa selkään,

mut’ johdatatte taistoon vakavaan,

vaik’ mullekin siit’ virnuillaan, niin pelkään.