keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Miksi evoluutio piilotti totuuden?

Hoffman, D. (2020): The Case Against Reality – How Evolution Hid the Truth from Our EyesPenguin.

Luin tämän kirjan, vaikka etukansisuosittelijana on monenlaisista huuhaa-näkemyksistään tunnettu Deepak Chopra. Toisaalta takakannessa teosta kehui Steven Pinker, jota pidän yhtenä rationalismin terävimpänä edustajana. Ehkä teoksessa sittenkin on jotakin. Kirjoittaja ainakin on laajasti julkaissut ja monia akateemisia palkintoja saanut professori.

                    * * *
 
Evoluutio antoi meille aistimme, jotta pysyisimme elossa ja kykenisimme lisääntymään. Siksi aisti-informaatio kannattaa ottaa vakavasti. Jos banaani on homeessa, älä syö sitä. Kirjan pääpointti kuitenkin on, että vaikka aistien antama tieto tulee ottaa vakavasti, sitä ei tarvitse ottaa tai edes ole oikeutettua ottaa kirjaimellisesti.

Hoffman selittää esimerkiksi naiskauneuden evolutiivista taustaa. Hänen mukaansa se, että ihmisnaaraan hedelmällisyys laskee jo varsin nuorena, on muokannut ihmiskoiraan mieltymyksiä. Logiikka on simppeli. Kuvittele koiras, jonka silmissä yli 50-vuotias naaras näyttää nuorempia naaraita haluttavammilta. Kyseinen koiras voi sitten nauttia näiden iäkkäämpien kaunokaisten seurasta.

Tällainen koiras ei kuitenkaan kovin todennäköisesti päädy intiimiin kanssakäymiseen hedelmällisten naaraiden kanssa. Ja tämä on olennaista: emme ole sellaisten esi-isien jälkeläisiä, joiden mieltymys kohdistui jo hedelmällisen ikänsä ylittäneisiin naaraisiin. Luultavimmin ani harva meistä on edes sellaisen koiraan jälkeläinen, jonka seksuaaliset ikämieltymykset olivat kaikkiruokaisia tai sattumanvaraisia.
 
Tällä perusteella voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi, varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Luonnonvalinta näyttää muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia. [1]

Teinipoikien mieltymyksissä kyse ei siis ole siitä, että vanhempien naaraiden antama myönteinen palaute olisi voimistanut heihin kohdistuvia mieltymyksiä. Teinipoikien kiinnostushan ei juuri koskaan saa vastakaikua vanhemmilta naarailta. Kyse ei myöskään ole koiraiden dominointihaluista; teinipojilla ei ole mahdollisuuksia dominoida aikuisia naaraita. Eikä ilmiö näytä kulttuurioikultakaan: mieltymys hedelmällisyydestä kertoviin piirteisiin on saanut kokeellista vahvistusta lukuisista yhteisöistä ympäri maailmaa. Luontevin ja yksinkertaisin selitys ihmiskoiraan mieltymykselle on luonnonvalinta.

Entä naaraan mieltymykset? Ensinnäkin Hoffman toteaa, että mitä suurempia investointeja paritteluun liittyy, sitä tiukemmat ovat valintakriteerit. Jos jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (esim. yhdeksän kuukauden raskaus), luonnonvalinta suosii valikoivuutta. Hoffman päättelee, että naaras, joka paritteli vain sitoutuneen ja vauraan koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä.

Näkemyksen mukaan luonnonvalinta kykeni tällä tavoin ohjaamaan naaraiden mieltymyksiä kohti resurssi- ja statuskoiraita. Hypoteesi on saanut empiiristä vahvistusta käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on resursseja. Hoffmanin mukaan tämä tarkoittaa, että mieltymys ei ole sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta. (Toki naaraidenkin valikoivuudessa kyse on usein toinen toisensa poissulkevista vaihtoehdoista. Naaras saattaa esimerkiksi joutua päättämään, valitako varakas liehakoija vai varaton koti-isätyyppi.)

Hoffman haluaa lukuisilla parinvalintaesimerkeillään korostaa, että ihmismieli – ja minkä tahansa eläimen mieli – kehittyi ratkomaan eloonjäämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Luonnonvalinta on seulonut esiin tai karsinut pois eliöiden psykologisia ominaisuuksia, vaikkapa aistien toimintaa, kauneusmieltymyksiä tai päässälaskukykyä, vain ja ainoastaan sillä perusteella, miten ominaisuus on vaikuttanut geenien siirtymiseen seuraavaan sukupolveen – eikä seulontaprosessin mikään vaihe edellyttänyt objektiivisen totuuden näkemistä. (Luonnonvalinnalla on myös ollut käytettävissään vain tietynlaista yksilöllistä vaihtelua. Esimerkiksi silmiä muovatessaan valinta ei olisi voinut suosia mikroskooppimaista lähinäköä tai teleskooppimaista kaukonäköä, vaikka tällaisista ”yliaisteista” olisi ollut miten suurta lisääntymisetua.)

Aistit ja aivot kehittyivät siis käsittelemään kelpoisuussignaaleja, eivät kertomaan todellisuudesta. Luontoäidille riitti, että katsojan silmästä löytyy kauneus, totuudesta ei niin väliä. Ihmislaji on esimerkiksi sopeutunut elämään itsensä kokoluokkaa olevassa ”välimaailmassa”, jossa ei ymmärretä tähtisumujen mittaamattomuutta eikä molekyylien minimaalisuutta.

Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että lasillinen vettä sekoittuu tasaisesti maailman valtameriin. Jos sitten otamme merestä uuden vesilasillisen mistä päin maailmaa tahansa ja miltä syvyydeltä tahansa, saamme silti täsmälleen samoja vesimolekyylejä lasiin kuin alkuperäisessä lasissa oli. Tämä epäintuitiivinen seikka johtuu yksinkertaisesti siitä, että lasillisessa vettä on enemmän molekyylejä kuin maailman merissä on lasillisia vettä.

Ilman tiedettä me välimaan vangit emme pääsisi käsiksi tällaiseen epäintuitiivisuuteen. Joidenkin kovan linjan luonnontieteilijöiden mielestä on jopa perusteltua sanoa, että jos se ei ole epäintuitiivista, se ei ole tiedettä. Toisaalta epäintuitiivisuuteen ei tarvita kemiaa tai kosmologiaa; arkipäivän ilmiöt riittävät. Jos esimerkiksi samaan aikaan tiputat luodin ja ammut aseella toisen luodin vaakatasossa, luodit osuvat maahankin samaan aikaan. Tai jos satakiloinen rautakuula ja parin gramman pehmoinen untuva tiputetaan samalta korkeudelta samaan aikaan tyhjiössä, ne myös osuvat lattiaan yhtä aikaa.

Kirjan loppupuolella Hoffman vie näkemyksen kelpoisuussignaaleihin kehittyneestä mielestä niin pitkälle kuin mahdollista, saaden sen kuulostamaan esoteerisuudelta, jopa provokatiivisuudelta. Hoffman esimerkiksi väittää, ettei hän usko aurinkoa olleen ennen kuin sitä havainnoimaan kehittyi olentoja. Tällaista väitettä on tietysti mahdoton todistaa tai kumota. Ja siksi moni pitää väitettä epätieteellisenä. Tavallaan Hoffmanin näkemys on kuitenkin yhtä lailla perusteltu ja kiinnostava – eli ei juuri lainkaan kiinnostava meille välimaan asukeille – kuin väite, että aurinko on/oli olemassa katsojista riippumatta. Sitäkään väitettä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen. Näin Hoffman:

Rakastan kissaani ja nautin autostani. Mutta en usko, että ne ovat olemassa, jos niistä ei tehdä havaintoja. Jotakin on olemassa. Mitä tahansa se jokin onkin, se sytyttää aistini saamaan koodatun viestin kelpoisuudesta kissojen, autojen ja burgereiden kielimaailmassa, käyttöjärjestelmän puhetapana.

Hoffman jatkaa tietoisuudesta ja korostaa siinäkin havaintojen vajavaisuutta:

Mikään tietoinen olento ei kykene kuvaamaan itseään täydellisesti. Sen pelkkä yrittäminen lisää olennon kokemuksia, mikä taas kasvattaa olennon tekemien päätösten mutkikkuutta näiden uusien kokemusten valossa, mikä taas edellyttää uusia kokemuksia, joiden tulisi tavoittaa nämä mutkikkaammat päätökset, alati jatkuen epätäydellisyyden säälimättömänä silmukkana. Tietoisen olennon tulee siksi pysyä, ainakin osittain, tietoisuutensa ulkopuolella.

Yksikään olento ei siis voi kokea täydellisesti ja totuudenmukaisesti edes itseään, olipa olennon kokemusrepertuaari miten laaja tahansa. Hoffman vitsailee, että tämä on seikka, joka takaa psykoterapeuteille turvatun tulonlähteen. Toki Hoffman silti pitää uskomusta tietoisesta minuudesta hyödyllisenä: ”Jos sinulla on kokemuksia teoistasi ja niiden seurauksista, kykenet oppimaan.” Lisäisin tähän, että jos olento kykenee oppimaan, se voi myös saada aavistuksen todellisuudesta, vähintäänkin sosiaalisen todellisuuden evoluutiohistoriallisesta taustasta. Ainakin tälle välimaan kulkijalle se on jo paljon.
 
ALAVIITE
 
[1] Naaraan hedelmällisin ikä – eli ikä, jossa munasolu helpoiten hedelmöittyy ja jossa sikiönkehitys on riskittömintä –, saattoi lajimme evoluutioympäristössä osua hieman myöhemmäksi kuin ikä, jossa naaraan lisääntymispotentiaali – eli elinaikana tuotettujen jälkeläisten maksimimäärä – on suurin. Hedelmällisyys saattoi olla suurimmillaan vaikkapa 21-vuotiaana mutta lisääntymispotentiaali jo 16-vuotiaana. Niinpä mikäli luonnonvalinta on ohjannut koiraiden mieltymyksiä kohti suurinta lisääntymispotentiaalia, koiraan silmissä ihmisnaaras saattaa olla seksuaalisesti haluttavimmillaan hedelmällisintä ikäänsä hieman nuorempana.
(Ks. aiempi kirjoitukseni ikäeroista täältä.)

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.


Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta
Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.


torstai 4. maaliskuuta 2021

Rationalismi ja naisen tapa tietää

Alla olevat lainaukset ovat sittemmin eläkkeelle jääneeltä sosiologi ja professori emerita Leena Koskelta (kasvatuksen ja koulutuksen sosiologia), hänen artikkelistaan Naisten paikat ”miesten maailmassa” – Näkökulmia sosiologiseen naistutkimukseen. Kirjoitus on teoksessa: Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta (toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.).
 
Otteet herättävät kysymyksiä. Niitä voidaan tulkita siten, että kyseisen koulutussosiologin mielestä objektiivisuutta ei tarvitsisi tieteessä tavoitella ja että miehet ja naiset päätyisivät keskenään ristiriitaisiin päätelmiin samasta tutkimusaineistosta. Voidaanko otteita muulla tavoin tulkita? Ja ovatko opiskelijat omaksuneet tällaisen relativistisen ajattelutavan – ja valmistuttuaan jopa ottaneet sen mukaan työelämään? Miten yleistä tällainen ajattelu on esimerkiksi julkishallinnon asiantuntijatehtävissä? Näin Koski:
 
Naistutkimuksen lähtökohtiin kuuluu ajatus, että ei ole olemassa yhtä objektiivista tieteellistä totuutta tai tieteellisen toiminnan tapaa. Tieteellinen tutkimus on aina kirjoittavan subjektin tekemää, ja kirjoitus ja kirjoittaminen sisältävät kirjoittavan subjektin kokemuksellisen ja ruumiillisen läsnäolon.
 
Siten tieto ja tiede eivät ole ”puhtaita” huolimatta siitä, että ne perustellaan puhtauden argumentein, vaan ne ovat selkeästi sukupuolittuneita rakenteita.
       
Naistutkimuksen tieteeseen ja tietoon liittyvä kritiikki on purkamis- ja rakentamisprojekti. Purkamisen pyrkimyksenä on kyseenalaistaa vallitsevaa tieteellisen tiedon kenttää ja tiedeinstituutioiden käytäntöjä. Rakentamisprojektissa etsitään uusia tiedon ja tietämisen alueita naisten lähtökohdista, kokemuksesta ja tiedosta käsin. Suhteessa tietoon ja tiedontuottamiseen feministisen tutkimuksen parissa on kyseenalaistettu muun muassa vallitsevaa rationaliteetin käsitettä. 
 
Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä. Naistutkimuksen argumentein on pyritty löytämään uusia sisältöjä rationaliteetin määrittämiselle – sen ajattelemiselle, mikä on järkevää ja tärkeää.
 
Yksi naistutkimuksen projekteista on kohdistunut tieteeseen ja tietoon – niiden sukupuolittuneen luonteen analysointiin ja sen etsimiseen, mikä on naisten kokemuksen erityinen luonne suhteessa tieteellisen ajattelun traditioihin. Sosiologisen naistutkimuksen teoreettisessa ajattelussa katsotaan, että useammilla ilmiöillä kuin pelkästään luonnollisilla henkilöillä on sukupuoli – monet ajattelutavat, instituutiot ja käytänteet kantavat jommankumman sukupuolen historiallista määritystä.

Tieteilijät tekevät virheitä ja julkaisevat vääriä päätelmiä. Se on harmillista, jopa väistämätöntä, mutta se ei millään tavoin uhkaa tieteellistä totuudentavoittelua. Professoritasolta tuleva riehakas ja holtiton hyökkäily logiikkaa ja rationalismia vastaan (tai ”logiikan kieltä” ja ”rationaliteettiä”, kuten Koski hyökkäystään hieman pehmentää) sen sijaan on vastuutonta nuorison harhaanjohtamista. Se olisi ansainnut kollegoilta tiukkasanaista haastamista.

Toisin kuin Koski antaa ymmärtää, naisilla (tai nais- tai sukupuolentutkimuksella) ei ole omaa, standarditiedettä parempaa, todempaa tai aidompaa tapaa tuottaa tietoa. Naisten temperamentti saattaa toki keskimäärin olla enemmän avuksi muodollisen koulutuksen hankkimisessa, ehkä jopa tieteellisessä ajattelussa, mutta tämä on eri asia kuin väite, että ”naisen tapa tietää" olisi yhdenvertainen - saati ylivertainen - tieteellisen tiedontuottamisen kanssa. 

 

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Saako roduista puhua?

Seuraava vastineeni ilmestyi Skeptikko 1/2021 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia.

                      * * *
 
Sanapoliisi ampuu itseään jalkaan
 
Tunnen syvää sympatiaa sitä huolta kohtaan, että geneettisiä löydöksiä voidaan väärinkäyttää oikeuttamaan rasismia. Mutta geneetikkona tiedän, että ”rotujen” välisiä keskiarvoeroja ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista jättää huomiotta.
 
David Reich, The New York Times 23.3.2018
 

Kiitän Jani Sinokkia ihmisrotutekstini huomioimisesta (Skeptikko 4/2020). Monet Sinokin kommenteista tosin ovat joko asiattomia tai epäolennaisia.

Sinokin mukaan kirjoitukseni ajaa – ja ovat yleisemminkin ajaneet – jonkinlaista ”konservatiiviagendaa”. Arvaus menee pahasti pieleen: kirjoituksillani ei ole konservatiivisia tai muunlaisia poliittisia tavoitteita. Myönnän toki, että tieteen edistämisen ohessa jotkin kirjoitukseni puolustavat ilmaisunvapautta ja sukupuolten yhtäläisiä oikeuksia. Sinokki tarkoittanee konservatismillaan kuitenkin jotakin muuta.

Sinokin argumentaatiosta kertoo paljon se, että hän ei koko kahden ja puolen sivun kirjoituksessaan esitä tekstistäni ensimmäistäkään suoraa sitaattia. Sen sijaan hän kehittelee kirjoitukseeni ja henkilööni asioita, joita niissä ei ole. Pyrkimykseni olisi muka myös uhriutua ja levittää salaliittoajattelua.

Moni toki harrastaa henkilöön käyvää argumentointia ja pahansuopaa demonisointia, mutta tässä tapauksessa se on erityisen kummallista, jopa huolta herättävää. Tekstini aiheena nimittäin on vähäpätöinen sopimus- ja määrittelykysymys: kelpaako sana rotu kuvaamaan maantieteellisesti muuntelevia väestöryhmiä vai ei.

Rotutermillä olevat historialliset rasitteet on helppo nähdä: natsit puhuivat rotuhygieniasta. Mutta on myös helppo nähdä, että yksittäisen termin julistaminen epäkorrektiksi on turhanaikaista sanapoliisitouhua, jolla ei ole vaikutusta ihmisillä oleviin rodullisiin ennakkoluuloihin – tai vaikutus saattaa olla päinvastainen kuin oli tarkoitus.

                            * * *

Vastineessaan Sinokki nostaa esiin kansojen älykkyyseroja käsittelevän teokseni. Se, että hän ei ole kirjaa lukenut, ei estänyt Sinokkia esittämästä siitä arviotaan: ”En ole Tammisalon teosta lukenut, mutta ymmärtääkseni hän ei kovin vahvaa tuomiota osannut tai halunnut [Tatu] Vanhasen jutuille tuossa teoksessaan antaa.”

Mitä kansojen älykkyyksiä käsittelevässä Mustaa valkoisella -kirjassani (2014) sanotaan? Teoksessa käsitellään esimerkiksi älykkyystutkimuksen perusteita, demokratisoitumisen vaikeutta ja taloudellista eriarvoisuutta. Sinokin jostakin syystä esille nostamasta Tatu Vanhasesta kirjassa sanotaan muun muassa seuraavasti:

Vanhasen käyttämät tutkimusmenetelmät ovat kausaliteettien arvioimisen kannalta vaillinaisia. Hänen päätelmiään ei voida kunnolla arvioida nykytiedon valossa. Tilastojen ja korrelaatioiden erilaiset tulkinnat ovat kuitenkin jo antaneet viitteitä siitä, että Vanhanen on joiltakin osin väärässä (ks. luvut 8–10).

Tässä ei ole mahdollista käydä läpi Vanhasen väitteitä. (Vanhanen muun muassa esittää, että erot kansakuntien taloudellisessa menestymisessä johtuvat osittain geneettisistä älykkyyseroista.) Kyse ei joka tapauksessa ole siitä, etten osaisi tai haluaisi ”tuomita Vanhasen juttuja”, kuten Sinokki teostani lukematta arvelee. On vain niin, että todistusaineiston perusteella Vanhasen tuotannolle ei voida antaa tuota vahvempaa yleistuomiota, kuusi vuotta hänen kuolemansa jälkeenkään. [1]

Vanhasen väitteiden todenperäisyyden kannalta on myös yhdentekevää, missä väitteet on julkaistu, mistä tutkimusrahoitus on tullut tai kuka hänen väitteistään innostuu tai ei innostu. Sinokki nostaa esiin näitä tutkimustulosten ulkopuolisia seikkoja ja jopa koettaa niiden avulla perustella sitä, että Vanhasen argumentit eivät ”ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Tiedevastaisempaa asennetta saa hakea. [2] Lainaus Carl Saganilta sopii tähän: ”On parempi ymmärtää universumia sellaisena kuin se todella on kuin pitäytyä harhaluuloissa, olivat ne miten tyydyttäviä tai tyynnyttäviä tahansa.”

On kenties houkuttelevaa ajatella, että koska olen hyvien puolella, myös totuus on minun puolellani ja että rehellinen yritys selvittää totuutta on moraalitonta. Tällaisesta asenteesta tutkijoiden tulee päästä eroon. Rohkaisen siis Sinokkiakin osoittamaan Vanhasen väitteet vääriksi.

Perään on kuitenkin muistutettava, että falsifiointiin on olemassa päteviä ja epäpäteviä menetelmiä. Ja Sinokin Vanhaseen kohdistamat rasistisyytökset kuuluvat selvästi jälkimmäiseen luokkaan. Tutkimuksen ulkopuoliset seikat – vaikka ne olisivat moraalisesti kuinka tuomittavia tahansa – eivät kykene ratkaisemaan päätelmien paikkansapitävyyttä. Tieteenhistoria tuntee esimerkiksi tapauksia, jossa merkittäviä tutkimustuloksia on sivuutettu vain siksi, että niiden esittäjä sattui olemaan nainen. Moinen asenteellisuus ei kuulu tieteeseen.

Sinokki siis osaa ja haluaa kaivella tutkimustuloksiin liittymättömiä sivuasioita. Se, että tutkijatohtorin ”perustelut” ovat lähinnä rasismisyytöksiä – oli syytöksiin aihetta tai ei – on harmillista siksi, että se tekee syyttelijästä epäkiinnostavan ja ei-varteenotettavan keskustelijan. Tämä pieneltä osaltaan heikentää tutkijayhteisön valmiuksia selvittää varsinaisia asiakysymyksiä. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Vanhasen tapa korostaa itäaasialaisten korkeampaa keskiarvoälykkyyttä sopii huonosti hänestä luotuun kuvaan valkoista ylivaltaa kannattavana kummajaisena.)

Se, onko Vanhasen väitteillä sosiaalisia haittavaikutuksia tai ovatko hänen tutkimuskohteensa muutoin mielekkäitä, on taas eri kysymys. [3] Tällaisiakin aiheita kirjassani käsitellään. Olen esimerkiksi taipuvainen ajattelemaan, että älykkyystutkimuksen resursseja kannattaisi suunnata muualle kuin väestöryhmien älykkyyserojen selvittämiseen. Kyseinen mielipiteeni on kuitenkin sivuseikka tosiasiaväitteistä käytävän keskustelun kannalta.

                       * * *

Sen lisäksi, että Sinokki antaa arvioita kirjasta, johon hän ei ole perehtynyt, hän väittää minun syyllistyvän samaan: ”...jos hän [Tammisalo] olisi esimerkiksi vaivautunut lukemaan hänen viitteenäänkin mainitsemansa David Reichin kirjan. Tätä hän ei kuitenkaan ilmeisesti ole tehnyt...” 

Olen Reichin mainion teoksen lukenut ja sen myös arvioinut – jo vuoden 2019 alussa; tämä olisi selvinnyt pikaisella hakukoneen käytöllä. Olennaista käsillä olevan terminologisen erimielisyyden kannalta on Reichin seuraava huomio:

Länsi-Euraasian väestöt ovat tyypillisesti keskenään noin seitsemän kertaa samanlaisempia kuin länsieuraasialaiset ovat itäaasialaisiin verrattuna. Kun mutaatioiden taajuudet merkitään kartalle, Länsi-Euraasia vaikuttaa homogeeniselta Euroopan Atlantin rannikolta Keski-Aasian arolle. Keski-Aasia on jyrkkä muutoksen raja ennen toisen homogeenisen alueen alkua Itä-Aasiassa.

Populaatiot – ja jopa lajit – ovat toki historian saatossa sekoittuneet. Jos rotuteoreetikko olisi elänyt esimerkiksi 10 000 vuotta sitten, hän olisi Reichin mukaan joutunut luokittelemaan Hedelmällisen puolikuun viljelijät, Keski- ja Länsi-Euroopan metsästäjä–keräilijät ja Itä-Euroopan metsästäjä–keräilijät eri roduikseen, vaikka mikään näistä ryhmistä ei ole säilynyt risteytymättömässä muodossa.

Pääpointti on kuitenkin se, että risteytymisistä huolimatta väestöjen välillä on edelleen polveutumishistoriasta johtuvia geneettisiä eroja. Reichin mukaan poliittisesti korrekti ajatus, että ihmisväestöt ovat niin läheistä sukua toisilleen, että niiden välillä ei ole merkittäviä eroja, ei ole pätevä. Eli kuten kirjoituksessani totean, jopa yksilön ulkonäön perusteella voidaan arvioida sitä, mistä päin maailmaa hän on kotoisin ja millaisissa oloissa hänen esivanhempansa ovat eläneet.

Se, viitataanko tällaiseen muunteluun sanalla rotu vai jollakin muulla termillä, on yhdentekevä seikka selvitettäessä väestötasolla olevia eroavuuksia. Niiden määrä ja laatu on puhtaasti empiirinen kysymys, ja niihin vastaamista moralistinen sanapoliisipuuhastelu haittaa.

Merkillepantava seikka Sinokin kirjoituksessa – jos siitä poistetaan tieteen politisointi, salaliittoteoretisointi ja muu asian vierestä argumentointi – on sen yksimielisyys kirjoitukseni kanssa. Sinokki esimerkiksi toteaa, että ”samankaltaisuudet ja eroavaisuudet lajin sisällä ovat tilastollisten keskiarvojen jatkumoja”. Tekstissäni kyseinen seikka ilmaistaan seuraavasti:

Ei ole olemassa puhtaita rotuja tai puhtaita populaatioita. Harvaa ominaisuutta esimerkiksi tavataan vain joltakin yhdeltä rodulta tai populaatiolta. Myös rotujen ja populaatioiden sisäinen muuntelu on suurta. On siis mahdoton kertoa tarkasti, millä tavoin kaksi naapuripopulaatiota tai -rotua ovat erillisiä ryhmiään. Tämä on ilmeistä, sillä jos rotujen tai populaatioiden rajat olisivat selkeitä ja ylittämättömiä, kyse olisi jo eri lajeista.

Tällaisen yksimielisyyden valossa Sinokin kirjoitus näyttää moraalipaniikin motivoimalta pyrkimykseltä hankaloittaa tutkijoiden mahdollisuuksia vastata ihmisten erilaisuutta koskeviin empiirisiin kysymyksiin. Kuten alkuperäisessä kirjoituksessani totean, sanapoliisi antaa kuvan itsestään joko tyhjänpäiväisenä poseeraajana tai autoritaarisena holhoajana. Kirjoitukseni päättyy seuraavasti:

Huoli siitä, että yksittäiset termit tai tutkimustulokset yllyttäisivät kansanjoukkoja pahuuteen, on takaperoista valistuksen vähättelyä. Tässä on melkoista ironiaa, sillä nimenomaan korkeimmin kouluttautuneet ovat sanapoliisi- ja tiedekomissaaritouhuissa aktiivisimpia. He eivät hybrikseltään huomaa, miten lähellä totalitarismia kielenkäytön kyttääminen ja tieteen politisointi ovat.

Varoitukseni totalitaristisesta hybriksestä menivät Sinokilta ohi. Muutoin on vaikea selittää hänen vastineensa empirianvastaista ja tieteelliselle keskustelulle vierasta vihjailua. Silmien ja korvien sulkemiseen pystyvät kaiketi myös perinteisiä uskontoja edistyksellisemmät ajatusrakennelmat. Lopputulos ei ole skeptikon mieleen: älyllinen ja keskustelullinen tyhjiö, jota poliittisen ääriajattelun motivoima pseudotiede pyrkii täyttämään. [4]
 
                             * * *
 
Joku saattaa ajatella, että väestöryhmien eroja ei kannata tutkia, koska se voi johtaa syrjintään. Tämä muistuttaa väitettä, että taloudellista eriarvoisuutta ei kannata tutkia, koska se voi johtaa ahneeseen kaverikapitalismiin. Tällaisia vastaavuuksia olisi loputtomasti: ”Meidän tulee luopua psykiatriasta, koska saatamme löytää ihmisiä stigmatisoivia mielenhäiriöitä.”

Tutkijat siis vapaasti tavoitelkoot totuutta, olkoon se miten ruma tai kaunis hyvänsä. Vasta, jos pystytään osoittamaan, että jostakin tutkimuksesta on enemmän haittaa kuin hyötyä, on syytä pohtia tutkimuksen rajoittamista. Sitä ennen kyse on dogmatismista.

”Vaarallisista ajatuksista” keskusteleminen tieteen harkitsevassa ja maltillisessa ilmapiirissä voi toki johtaa ajatusten vääristymiseen ja kritiikittömään hyväksymiseen muualla yhteiskunnassa. Tästä tutkimuksen ulkopuolisesta argumentista on kuitenkin huomattava, että kaikesta tutkimuksesta voi koitua ennustamattomia ongelmia. Jos tiede tietäisi etukäteen, mitä se löytää tai miten löytöjä käytetään, tieteenharjoittamisessa ei ylipäätään olisi mieltä. Kannustankin tutkijoita tiedepuritanismiin, jossa pääosaa näyttelee tunnollinen totuudentavoittelu ja jossa kansalaisille suodaan mahdollisuus tietoon ja rehellisyyteen pohjautuvaan täysikasvuisuuteen. To boldly go where no man has gone before!

ALAVIITTEET

[1] Kukaan ei toistaiseksi tiedä, missä määrin geenit selittävät ryhmätason älykkyysvaihtelua. (Geenien perusteella voidaan tosin jo tehdä varsin osuvia ennusteita eri populaatioiden ÄO-keskiarvoista [Piffer 2019].) Tutkijat ovat erimielisiä myös siitä yksinkertaisemmasta kysymyksestä, ovatko keskiarvoiset erot Yhdysvaltain mustien ja valkoisten testiälykkyydessä kaventuneet vai eivät. Kansainvälisestä erojen kaventumisesta älykkyystutkijat sen sijaan ovat melko yksimielisiä. Tärkein tekijä kaventumisen takana lienee parantunut ravitsemustilanne köyhissä maissa.

[2] Lähihistorian rotusyrjintä- ja ihmisoikeusloukkaustapaukset ovat perustuneet muihin seikkoihin kuin ajatukseen, että geneettiset erot selittävät osan kansojen älykkyyseroista. Vastaavasti se, että yhteiskunta järjestää heikoimmille oppilaille erityisopetusta ja antaa taloudellisesta tukea vähäosaisille, ei perustu tutkimustulokseen, että ihmisten ominaisuudet ja suoritukset olisivat samanlaisia.
   Huomio pätee myös ihmisten yhdenvertaisuuteen lain edessä. Olisi vaarallista perustaa laillinen yhdenvertaisuus siihen empiirisesti testattavaan hypoteesiin, että ihmisryhmät ovat samanlaisia. Jos tutkimus sitten todistaisi, että ryhmien välillä onkin eroja, tällöin johonkin ryhmään kohdistuva syrjintä tulisi oikeutetuksi. Lähtökohta on siksi ilmeinen: ihmisiä on tarkasteltava yksilöinä, heidän taipumustensa ja tekojensa mukaan, riippumatta ryhmätason ominaisuuksien keskiarvoista. Kaikista roduista ja molemmista sukupuolista löytyy sekä typeryyttä että teräväpäisyyttä.

[3] Ymmärrys siitä, missä määrin ja miten geenit selittävät älykkyyden vaihtelua, vähentää tarvetta syyllistää yhteiskuntaa yksilöiden erilaisesta menestymisestä. Tämä turhien syytösten loppuminen taas vähentää yhteiskunnallisia jännitteitä. Se puolestaan tarkoittaa, että ihmisten on helpompi suhtautua toisiinsa yksilöinä.
   Älykkyyteen liittyvissä kysymyksissä moni korkeasti koulutettu saattaa kaikesta huolimatta ajatella, että ”
En halua tietää totuutta, enkä halua kenenkään muunkaan tietävän sitä”. Moinen ennakkoluuloja ruokkiva pelkuruus ja refleksinomainen fatalismi eivät sovi skeptikolle. Jos tietyt tutkimusaiheet kielletään tai jos tutkijoiden työtä hankaloitetaan vain siksi, että pelkäämme jonkun rasistiraasun reaktiota, se tekee tieteestä rasistien panttivangin ja antaa heille keinoja hiljentää tutkijoita. Tällaista valtaa ei tule luovuttaa kenellekään, ei edes hyvää tarkoittaville filosofeille, kenties etenkään heille.

[4] Reich toteaa, että henkilö, joka kiistää väestöjen väliset erot, jää puolustuskyvyttömänä tieteellisten löydösten vyöryn alle. Tutkijoilta hän perää avoimuutta ja rehellisyyttä:

Me tiedemiehet emme enää voi jatkaa vaikenemisen strategiaa, jossa kansan ja kollegoiden annetaan ymmärtää, että huomattavia väestöjen välisiä piirteiden eroja ei todennäköisesti ole. Itse asiassa se voi olla suorastaan vahingollista. Jos tiedemiehinä tarkoituksella pidättäydymme perustamasta rationaalista viitekehystä ihmisten erojen käsittelemiseksi, pidämme yllä tyhjiötä, jonka valetiede täyttää. Se on paljon huonompi tulos kuin mikään, mitä saamme aikaan puhumalla avoimesti.


KIRJALLISUUS

Piffer, D. (2019): Evidence for Recent Polygenic Selection on Educational Attainment and Intelligence Inferred from Gwas Hits: A Replication of Previous Findings Using Recent Data. Psych. 1(1): 55–75.
 
Reich, D. (2018): Keitä olemme ja miten päädyimme tähän – Muinais-DNA ja ihmisen menneisyyden uusi tiede. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
Sinokki, J. (2020): Skeptikon on syytäkin epäillä rodun käsitteen käyttökelpoisuutta. Skeptikko4/2020.
 
Tammisalo, O (2020): Saako ihmisroduista puhua? Saako rotueroja tutkia? Skeptikko 2/2020.
 
Tammisalo, O (2014): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.
 
                      * * *
 
PSNew York Times -lehdessä (Maaliskuu 23, 2018) David Reich kirjoittaa seuraavasti:
 
I have deep sympathy for the concern that genetic discoveries could be misused to justify racism. But as a geneticist I also know that it is simply no longer possible to ignore average genetic differences among “races.”
Groundbreaking advances in DNA sequencing technology have been made over the last two decades. These advances enable us to measure with exquisite accuracy what fraction of an individual’s genetic ancestry traces back to, say, West Africa 500 years ago — before the mixing in the Americas of the West African and European gene pools that were almost completely isolated for the last 70,000 years. With the help of these tools, we are learning that while race may be a social construct, differences in genetic ancestry that happen to correlate to many of today’s racial constructs are real.
--
I am worried that well-meaning people who deny the possibility of substantial biological differences among human populations are digging themselves into an indefensible position, one that will not survive the onslaught of science. I am also worried that whatever discoveries are made — and we truly have no idea yet what they will be — will be cited as “scientific proof” that racist prejudices and agendas have been correct all along, and that those well-meaning people will not understand the science well enough to push back against these claims.
This is why it is important, even urgent, that we develop a candid and scientifically up-to-date way of discussing any such differences, instead of sticking our heads in the sand and being caught unprepared when they are found.
--
While most people will agree that finding a genetic explanation for an elevated rate of disease is important, they often draw the line there. Finding genetic influences on a propensity for disease is one thing, they argue, but looking for such influences on behavior and cognition is another.
But whether we like it or not, that line has already been crossed. A recent study led by the economist Daniel Benjamin compiled information on the number of years of education from more than 400,000 people, almost all of whom were of European ancestry. After controlling for differences in socioeconomic background, he and his colleagues identified 74 genetic variations that are over-represented in genes known to be important in neurological development, each of which is incontrovertibly more common in Europeans with more years of education than in Europeans with fewer years of education.
It is not yet clear how these genetic variations operate. A follow-up study of Icelanders led by the geneticist Augustine Kong showed that these genetic variations also nudge people who carry them to delay having children. So these variations may be explaining longer times at school by affecting a behavior that has nothing to do with intelligence.
This study has been joined by others finding genetic predictors of behavior. One of these, led by the geneticist Danielle Posthuma, studied more than 70,000 people and found genetic variations in more than 20 genes that were predictive of performance on intelligence tests.
Is performance on an intelligence test or the number of years of school a person attends shaped by the way a person is brought up? Of course. But does it measure something having to do with some aspect of behavior or cognition? Almost certainly. And since all traits influenced by genetics are expected to differ across populations (because the frequencies of genetic variations are rarely exactly the same across populations), the genetic influences on behavior and cognition will differ across populations, too.
You will sometimes hear that any biological differences among populations are likely to be small, because humans have diverged too recently from common ancestors for substantial differences to have arisen under the pressure of natural selection. This is not true. The ancestors of East Asians, Europeans, West Africans and Australians were, until recently, almost completely isolated from one another for 40,000 years or longer, which is more than sufficient time for the forces of evolution to work. Indeed, the study led by Dr. Kong showed that in Iceland, there has been measurable genetic selection against the genetic variations that predict more years of education in that population just within the last century.

PS 2
. Jos oppineiston annetaan moralisoimalla ohjailla ihmisten käyttämiä ilmaisutapoja, suhteellisuuden- ja vivahteidentaju ovat vaarassa kaventua. Ylivalveutunut ajatuspoliisitoiminta saattaa esimerkiksi vaikeuttaa eron näkemistä sen välillä, milloin kyse on ennakkoluuloisesta yksityisajattelusta ja milloin laittomasta syrjinnästä. Kyseisen eron näkeminen on edelleen tärkeää – siitä huolimatta, että suomalainen yhteiskunta on suvaitsevaisempi ja vapaampi ennakkoluuloista kuin koskaan aiemmin.
   Kuten tekstistä käy ilmi, sanapoliisi ampuu itseään jalkaan monella tavalla. Hän tekee itsestään merkityksettömän keskustelijan, hän edistää autoritaarisuutta, keskustelemattomuutta ja tietämättömyyttä sekä luo tilaa kiihkoilijoille.
 
PS 3. Jutussa mainittiin sivuhuomiona Tatu Vanhasen tapa korostaa itäaasialaisten älykkyystestimenestystä. (Hänen 2013 julkaistu kirjansa on jopa nimeltään Miksi Kiina lähtee lentoon ja Kongo ei?) Tästä on huomattava, että vaikka kiinalaisnuorten testitulokset ovat parempia kuin lähes millään muulla maalla, tulokset on mitä ilmeisimmin saatu lähinnä vauraiden rannikkokaupunkien paremmista kouluista. Kaksi kolmesta kiinalaislapsesta elää kuitenkin edelleen maaseudulla, ja ero miljoonakaupunkeihin on valtava. Syrjäseuduilla koulutuksen ja jopa ravitsemuksen taso voi syvimmän köyhyyden väistymisestä huolimatta olla ala-arvoista. Ks. esim. Rozelle & Hell: Invisible China (2020).

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Pari päivitystä

Joihinkin blogikirjoituksiini olen vuosien varrella tehnyt jälkikirjoituksia ja lisäyksiä tuoreista tutkimuksista ja lehtijutuista. Kolmeen seuraavaan kirjoitukseeni tein juuri muutaman lisärivin:

Elonkehä -lehdessä ollut juttuni harrastusmetsästyksen moraalista (olen sittemmin päivittänyt ajatteluani hieman, kerron ehkä myöhemmin lisää):



Skeptikossa ollut juttuni sukupuoli-identiteetin käsitteellisistä ongelmista (aihe on nyt ajankohtainen hallituksessa olevien trans-laki -erimielisyyksien takia):



Kirjoitukseni minimipalkan puolustamisesta ja vastustamisesta: