Parinvalinnasta ja lapsettomuudesta

Keskisuomalainen -konsernin toimittaja kyseli lapsettomuudesta ja parinvalinnasta. Ohessa tiiviit ja joltakin osin melko spekulaatiiviset huomioni. 

- Miten evoluutiopsykologia selittää sitä, että vapaaehtoinen lapsettomuus on lisääntynyt Suomessa?

Yksilöiden väliset erot lisääntymismenestyksessä ovat tärkeimpiä evoluutiota ajavia voimia. Siksi voi näyttää vaikealta selittää vapaaehtoista lapsettomuutta evolutiivisesti. Luonnonvalinnanhan nimenomaan olettaisi istuttaneen ihmisiin halun saada lapsia.

Ihmislajille ei kuitenkaan kehittynyt kovin vahvaa tietoista tarvetta lisääntymiseen sellaisenaan. Sitä ei tarvittu. Lajimme evoluutioympäristössä menestyksekkääseen poikastuottoon riitti seksuaalinen nautinto ja uhrautuva kiintymys syntyneisiin pienokaisiin. Siksi miehet esimerkiksi maksavat mieluummin aikuisviihteen katselusta kuin lahjoituksesta spermapankkiin. Jälkimmäinenhän olisi lisääntymisen kannalta paljon järkevämpää.

Vastaavista syistä meillä ei ole inhontunnetta ehkäisyvälineitä kohtaan – siitä huolimatta, että ne tekevät parittelusta lisääntymismielessä turhaa. 

Evoluutio ei kaukonäköisesti myöskään saanut meitä inhoamaan kännyköitä ja sosiaalisen median sovelluksia. Niiden vieroksuminenhan olisi kaikin puolin järkevämpää, nimenomaan lisääntymismielessä. Sosiaalinen media ja pelisovellukset ovat jo nyt valtavan koukuttavia, monelle paljon lastentekoa kiinnostavampia.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kännykät olisivat suoraan korvanneet seksuaalisen nautinnonhalun tai sitoutumisen parisuhteeseen. Mutta jos romanttinen illallinen tai lomamatka on luuriselailun takia keskimäärin vaikkapa seitsemän prosenttia vähemmän romanttinen, sellainen saattaa tilastoissa näkyä nimenomaan vapaaehtoisena lapsettomuutena. Molempien aivot saattavat todeta, että ”tuohan on kiinnostuneempi luuristaan kuin minusta/meistä”. Sellainen ei houkuttele perheenperustamiseen. Puolisolta halutaan uskottavia signaaleja pitkäaikaisesta sitoutumisesta, ja kännykän tuijotus on kaikkea muuta.

Nykyihmisen lisääntymistä näyttää toisin sanoen haittaavan se, että kaikkein kiinnostavimmat ärsykkeet ovat edessämme vain muutaman näppäilyn päässä. Evoluutioympäristössä houkuttelevimmat ärsykkeet olivat niitä, jotka edesauttoivat lisääntymistä. Mutta nykyään samat ärsykkeet – tai niiden halvat kopiot – löytyvät vaivattomasti netistä. Porno on tästä ääriesimerkki. Sitä on loputtomasti tarjolla, ja se varsin suoraviivaisesti käyttää hyväkseen lajimme lisääntymispsykologiaa. On oikeastaan ihme, että kaikki eivät ole addiktoituneita aikuisviihteeseen.

Toisaalta niissä yhteisöissä ja kulttuureissa, jotka uskonnollisista syistä karttavat modernia viihdeteknologiaa, lisäännytään usein muuta väestöä enemmän ja nuorempana. Teknologian vieroksuminen voi siis toimia paikallisena vastavoimana lisääntymistä hidastavalle modernille mielihyväteknologialle.

Maailmanlaajuiseksi voimaksi fundamentalismista ja puritanismista ei kuitenkaan näytä olevan. Teknologia kehittyi lisääntymisen kannalta yksinkertaisesti liian houkuttelevaksi. Samoin on saattanut käydä muillakin sellaisilla planeetoilla, joille kehittyi älyllistä elämää. Ehkä jos olento tulee riittävän älykkääksi, se väistämättä alkaa täyttää elämänsä houkuttelevilla virtuaalikopioilla, unohtaen perinteiset lisääntymistalkoot.

- Mitkä tekijät ohjaavat eniten parinvalintaamme? Miten ne eroavat miehillä ja naisilla? Pätevätkö samat tekijät myös seksuaalivähemmistöillä?

Useimmat miehet ja naiset haluavat sitoutuneen, kiltin ja älykkään kumppanin. Sukupuolierot ovat suurimmillaan siinä, että ihmisnaaraat ovat kiinnostuneempia kumppanin yhteiskunnallisesta asemasta ja ansaitsemiskyvystä (ks. lisää täältä), ja ihmiskoiraat ovat kiinnostuneempia puolison hedelmällisyysindikaattoreista, siis ulkonäöstä ja nuoruudesta. Naisen vartalon ja iän perusteellahan on helpompi tehdä oikeansuuntaisia arvioita tämän hedelmällisyydestä. (Kyse ei tietenkään ole tietoisesta hedelmällisyyden arvioinnista, vaan siitä, että oikeista paikoista kupera ja kovera naaras näyttää koiraan silmiin haluttavalta.) Lisäksi miesten seksuaalinen vaihtelunhalu on keskimäärin suurempaa.

Osa sukupuolieroista näkyy myös seksuaalivähemmistöillä. Esimerkiksi lesboparien sitoutuminen parisuhteeseen on huomattavan feminiinistä: lesbot muodostavat kestäviä ja intiimejä parisuhteita homomiehiä ”helpommin”, ja lesbot ovat myös keskimäärin uskollisempia kuin heterot.

Homomiehillä parinmuodostus on taas huomattavan maskuliinista: irtosuhteita on enemmän ja kumppaniehdokkaan ulkonäöllä on suurempi merkitys. Tässä mielessä homo- ja heteromiehet ovat keskenään samankaltaisia, samoin kuin lesbot ja heteronaiset. Homoseksuaalien käyttäytyminen antaakin tukea monelle ihmislajin lisääntymistä koskevalle evolutiiviselle huomiolle.

Heterosuhteet eivät missään päin maailmaa muistutakaan homomiesten välisiä suhteita. Jopa siellä, missä naiset ovat suhteellisen vapaita miesten asettamista rajoituksista ja missä lapset eivät vaikuta yhtälöön, kuten lesbojen parissa, naiset hyvin harvoin käyttäytyvät seksuaalisesti kuten miehet. Tästä voidaan päätellä, että heteroseksuaaliset suhteet ovat rakentuneet pikemminkin naisten kuin miesten parinvalintamieltymysten ja -intressien mukaan.

Mitä olemme toisillemme velkaa?

Kirjaessee Minouche Shafikin teoksesta What We Owe Each Other – A New Social Contract for a Better Society. Princeton University Press, 2021. (Arvio ilmestyi tiivistettynä Tiedepolitiikka2/2023 -lehdessä.)


Maailmanpankin varajohtajana toiminut ja London School of Economicsin johtajana toimiva Minouche Shafik etsii kirjassaan polkua parempaan maailmaan. Mielestään hän myös sellaisen löytää. Euroopan keskuspankin johtaja Christine Lagarde on takakannessa samaa mieltä, pitäen teosta must-read -reseptinä. Yritys on kieltämättä hyvä. Perustelut esimerkiksi nojaavat valtioita vertaileviin laaja-alaisiin tutkimuksiin.

Päätelmät ovat tästä huolimatta varsin epäkonkreettisia ja toisinaan myös turhan optimistisia. Ovathan valtioiden väliset vertailut puutteellinen väline kertomaan syysuhteista, saati antamaan toimivia käytännönsuosituksia.

Alussa Shafik esittää, että yksi syy joidenkin maiden matalammalle sosiaaliturvalle on kansalaisilla oleva ajatus, että hyvinvointivaltion tarkoitus olisi jakaa rahaa rikkailta köyhille. Hänen mukaansa kyse on väärinkäsityksestä. Näin Shafik: ”Hyvinvointivaltio on kolme neljännestä säästöpossua (yhteistä eri elämänvaiheiden vakuuttamista) ja vain yksi neljännes Robin Hoodia (resurssien siirtoa rikkailta köyhille).” Vastaavasti on esitetty, että Franklin Rooseveltin tekemät sosiaaliturvan parannukset 1930-luvun Yhdysvalloissa onnistuivat sen takia, että työntekijät kokivat heiltä kerättyjen maksujen hyödyttävän myös heitä itseään eikä vain kaikkein köyhimpiä (ks. Bodanis, David 2020: The Art of Fairness).
 
Shafik jatkaa, että hyvinvointivaltion vakuutusluonne osuu yksiin sen kanssa, että investoiminen omiin kansalaisiin on olennainen osa valtion kasvustrategiaa. Kirjassa on paljon tällaisia luultavasti oikeansuuntaisia ja sinänsä järkeenkäypiä huomioita, mutta jotka jäävät korusanojen tasolle, ainakin pohjoismaisesta näkökulmasta katsottuna.
 
Shafik pohtii myös sitä, miten suurena kansalaiset pitävät tuurin roolia yksilön menestymisessä. Hänen mukaansa tämä kollektiivinen käsitys vaikuttaa väestön veronmaksuhalukkuuteen. Hän ei kuitenkaan tarkastele, miksi ihmiset näkevät tuurin (tai yksilön ahkeruuden) merkityksen sellaisena kuin he näkevät. Tällaisista seikoista on vain hajanaisia arvauksia. Vielä vähemmän tietoa on siitä, miten hallinnon kannattaisi toimia, jos se haluaisi asiantiloihin muutosta. Esimerkiksi etnisesti yhtenäisen pienten tuloerojen maan kansalaiset reagoivat hallinnon toimenpiteisiin varsin eri tavoin kuin ihmiset etnisesti hajanaisessa suurten tuloerojen maassa.
 
Mitä tänään koulussa opit?
 
Shafikin maailmanparannusreseptissä koulutuksella on ratkaiseva rooli. Hän kirjoittaa pitkästi siitä, miten koulutus kasvattaa – tai on näihin päiviin asti kasvattanut – sekä yksilön tuloja että kansantaloutta. Shafikin mukaan jokainen lisävuosi koulutusta on tuonut koulutuksen saaneelle yksilölle kymmenen prosentin tuottovaikutuksen. Briteistä hän kirjoittaa, että jokainen yliopistokoulutukseen sijoitettu punta tuottaa seitsemän puntaa yksilölle ja 25 puntaa valtiolle (korkeampina veroina, matalampina tulonsiirtoina ja vähäisempinä rikoksina). Paikoin hän kuitenkin siteeraa syysuhteiden selvittämisen kannalta arvottomia tutkimuksia, esimerkiksi havaintoa siitä, että vanhempien työllisyys on yhteydessä lasten koulumenestykseen. Tässähän kyse ei välttämättä ole syy-yhteydestä.
 
Shafikin esittämiä lukuja on kritisoitu myös siitä, että firmat saattavat käyttää työnhakijoilla olevia tutkintoja vain työntekijöiden valikoimiseen. Tällöin pelkkä korkeampaan koulutukseen osallistuminen (eikä niinkään koulutuksessa opitut asiat) selittäisi yksilön tulojen kasvua. Shafik itsekin myöntää, että suurimmat hyödyt ovat tulleet peruskoulutukseen satsaamisesta. Syyksi hän esittää sitä, että peruskoulutuksen tarjoaminen on halvempaa kuin yliopistokoulutuksen.
 
Shafikin koulutushehkutuksesta puuttuu lisäksi eräs olennainen seikka: länsimaissa tapahtunut viimeaikainen muutos. Helsingin Sanomat (1.2.2022) esimerkiksi kirjoittaa, että ”Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan ammattikoulun valinneet voivat päästä selvästi paremmille tuloille kuin kouluosaamiseltaan, motivaatioltaan ja perhetaustaltaan samanlaiset lukiolaiset”. Eli kun erot yksilöiden lähtökohdissa otetaan huomioon, ammatillinen koulutus saattaakin johtaa suurempiin tuloihin.
 
David Goodhart puolestaan kertoo Head Hand Heart -kirjassaan (2020), että sellaiset työpaikat, joissa edellytetään kognitiivista kyvykkyyttä ja itsenäistä päätöksentekoa, ovat jyrkässä laskussa. Yliopistokoulutettujen sektorin 30 vuoden ajan jatkunut laajentuminen on hänen mukaansa pysähtynyt. Goodhart toteaa, että Briteissä jo kolmannes valmistuneista (graduates) työskentelee – viisi vuotta valmistumisen jälkeen – paikassa, jossa tutkintoa ei tarvita (non-graduate jobs). Vuonna 2017 Briteissä tehdyn kyselyn mukaan 35 prosenttia vastavalmistuneista ajatteli, että urakehitysmielessä yliopistokoulutus ei ollut sen kustannusten arvoinen.
 
The Economist (Feb 3/2018) -lehti toteaa vastaavasti, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”Kun yhä useampi nuori hakee tutkintoja, niiden hyödyt sekä yksilölle että hallinnolle ovat alhaisempia.” Myös tutkijat Lee Elliot Major ja Stephgen Machin toteavat tämän Social Mobility -kirjassaan (2018): ”Tutkintoa seuraava suhteellinen palkannousu on laskenut uusimmilla sukupolvilla.”
 
Hyvästä yliopistosta saatu tutkinto näyttää silti edelleen olevan fiksu investointi. Major ja Machin kirjoittavatkin, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Sillä siis on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. 
 
Goodhart (2020) jatkaa: “Ei ole ollenkaan ilmeistä, että valmistuneiden korkeammat tulot johtuvat korkeammasta tuottavuudesta pikemmin kuin sosiaalisista käytännöistä ja perityistä sini- ja valkokaulusväen eroista.” Goodhartin mukaan kaiken mittaaminen opintomeriittien perusteella saattaakin johtaa perverssiin lopputulemaan, jossa työtä arvioidaan ja työstä maksetaan sen edellyttämien tutkintojen mukaan eikä työn vaativuuden tai tuottavuuden mukaan – tai sen mukaan, miten huonosti tai hyvin yksilö työstä suoriutuu.
 
Moni perinteisesti matalamman koulutuksen ala on joka tapauksessa alkanut vaatia yliopistotutkintotasoisia titteleitä kuin vain statusta saadakseen. Ja kun joku ala tai työpaikka alkaa edellyttää tutkintoja, muutkin ehkä alkavat kuvitella, että heidänkin tulee niin tehdä. Vaarana näissä trendeissä on, että työntekijöistä tulee kehnompia johtajia, huonompia kommunikoijia ja kyvyttömämpiä selviämään vaikeista ihmisistä ja tilanteista. Korkea koulutus on toki yhteydessä parempaan työstä suoriutumiseen – mutta jälleen kerran, ei välttämättä syy-yhteydessä.
 
Shafik toivoo koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoistamista. Hänen mukaansa tämä on tärkeää erityisesti siksi, että mahdollisuuksien tasa-arvo kykenee vastustamaan trendiä, jossa teknologinen kehitys kasvattaa vain koulutetuimpien tuloja. On kuitenkin huomattava, että pelkkä mahdollisuuksien tasa-arvo – termi, joka pitäisi joka yhteydessä määritellä tarkasti – ei välttämättä muuta tapaa, jolla teknologia tuloja ja varallisuutta jakaa.
 
Tässä kohdin Shafik olisi voinut tuoda selvemmin esille myös sen, että sosiaaliselle liikkuvuudelle – siis sille, että köyhän perheen lapsi voi nousta sosioekonomisessa asemassa – on mahdoton löytää optimaalista tasoa. Harva esimerkiksi haluaa täydellisen liikkuvaa maailmaa, jossa kotiolosuhteet eivät lainkaan vaikuta lapsen menestymiseen. Sellainen edellyttäisi lasten erottamista vanhemmistaan, työpaikkojen sattumanvaraista jakoa tai vastaavia sietämättömän ankaria toimenpiteitä. (Briteissä vanhempien tulotaso selittää tilastollisesti 50 prosenttia jälkeläisen tuloista. Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Kanadassa lukema on 20 prosentin luokkaa. Pohjoismaissa sosiaalinen liikkuvuus on siis suurempaa, ja Briteissä – ja myös Yhdysvalloissa – nousu alemmasta sosiaaliluokasta ylempään on hankalampaa. Jälkimmäisissä yläluokilla on myös voimakkaampi motiivi pitää perillisensä korkeammassa asemassa nimenomaan suurten tuloerojen takia.)
 
Ihmiset myös eroavat siinä, minkä verran resursseja heidän lukutaitonsa, terveytensä ja jopa poliittiset vapautensa edellyttävät. Shafik ei juuri perustele kantaansa, mutta hänen mukaansa juuri näiden yksilöllisten erojen takia yhteiskuntasopimuksen piiriin on laskettava pyrkimys myös tasa-arvoisiin lopputuloksiin – termi, joka myös pitäisi joka kerta määritellä (mutta mitä ei kirjassa tehdä).
 
Kuka maksaa hoidon, kuka valistuksen?
 
Toinen Shafikin laajasti käsittelemä aihe on terveydenhuolto. Hänen mukaansa olennainen osa yhteiskuntasopimusta on sen päättäminen, mitkä terveysteknologiset toimet maksetaan ”kollektiivisesti”. Shafik jatkaa, että kaksi kolmesta kehittyneestä maasta käyttää riippumattomia (independent) asiantuntijoita arvioimaan, miten kustannustehokasta mikäkin hoito on. Näiden ”hoitoteknologisten arvioiden” avulla luodaan Shafikin mukaan listoja siitä, mitä yhteisestä kassasta maksetaan ja mitä ei. 
 
Teknologisen ja taloudellisen kehityksen myötä listat tehtävistä hoitotoimenpiteistä luonnollisesti muuttuvat. Ja toistaiseksi suunta on ollut väestön terveyden kannalta myönteinen: sukupolvi toisensa jälkeen on voinut odottaa saavansa parempaa hoitoa kuin vanhempansa. Raja tulee kuitenkin jossakin vastaan. On monia terveyttä tai työkykyä edistäviä toimenpiteitä, jotka tuskin koskaan päätyvät kollektiivisesti maksettaviksi. Tällaisia voivat olla esimerkiksi rentouttavat kylpylälomat tai tietyt kauneuskirurgiset toimenpiteet.
 
Maailman terveysjärjestö WHO on esittänyt suosituksen, että maan keskitulo henkilöä kohti on sopiva mittari sille, minkä verran lisäelinvuodesta saa koitua kustannuksia. Shafikin mukaan tämä on hyödyllinen terveyspoliittinen opas. Unkarissa ja Koreassa on esimerkiksi tehty linjaus, jonka mukaan valtio maksaa hoidon, joka tuo yhden lisävuoden hyvää terveyttä hintaan 2–3 kertaa tulo henkilöä kohti.
 
Näissä linjauksissa on se etu, että maan vaurastuessa hoidon tasokin (oletettavasti) paranee. Lisäksi hoitoja koskevien päätösten tekijät on linjausten myötä helpompi saada vastuuseen ja toimimaan itsenäisesti, ilman ulkopuolisen painostuksen, vaikkapa potilasjärjestölobbauksen, vaikutusta.
 
Toisaalta kyse on silti aina tulkinnanvaraisuuksista. Mitä on esimerkiksi linjauksissa mainittu ”hyvä terveys”? Entä minkä verran mihinkin ikäryhmään hoitoa tulee suunnata? Ihmisillä on esimerkiksi taipumus jollakin tasolla pitää nuoriin kohdistettuja hoitoja tärkeämpinä kuin vanhoihin. Mutta kuka saa päättää, milloin se on oikeutettua?
 
Myös valistus ja ennaltaehkäisy – ja mahdolliset pakkotoimet – ovat osa terveyteen kuuluvaa yhteiskuntasopimusta. Näiden suhteen olennainen kysymys on: miten yhteiskunnan tulee puuttua siihen, että osa ihmisistä ei harrasta liikuntaa, syö epäterveellisesti, tupakoi tai ei ota lääkkeitään. Missä määrin yksilön on siis itse maksettava riskikäyttäytymisen seuraukset?
 
Taloudellisteknisen kehityksen lisäksi vastaus riippuu siitä, millainen kulloinkin vallitseva poliittinen ilmapiiri on. Ja hallinnollisin toimin, ylhäältä alaspäin, sitä on vaikea muuttaa haluttuun suuntaan.
 
Tupakoinnin ja alkoholinkäytön kustannuksista Shafik kirjoittaa:
 

Tupakoinnin maailmanlaajuiset kustannukset on arvioitu olevan 1,4 biljoonaa dollaria, muodostuen biljoonasta hukattua tuottavuutta ja 422 miljardista hoitokuluja. Alkoholin kulutus aiheutti taloudellisia kustannuksia 600 miljardin arvosta keskituloisissa ja rikkaissa maissa. Briteissä ylipaino maksaa NHS:lle (National Health Service) 5,1 miljardia puntaa joka vuosi, ja laajempien kustannusvaikutusten arvioidaan olevan yli 25 miljardia. Tupakointi maksaa NHS:lle 2,5 miljardia, yhteiskunnalle koituvien kustannusten ollessa yli 11 miljardia. Briteissä alkoholinkulutus maksaa yhteiskunnalle noin 52 miljardia, josta noin 3 miljardia tulee NHS:lle.

Hoitokustannukset toisin sanoen rasittavat kansantaloutta ja ovat pois muista hyvinvointitoiminnoista. Kysymys kuuluu edelleen: pitäisikö yksilön maksaa elämäntapataudeista koituvat hoitokustannukset? Pelkkien lukemien perusteella tällaisiin arvokysymyksiin ei voida vastata.
 
Shafikin vastaus on, että yksilölle ei voida sälyttää kaikkia kustannuksia jo sen takia, että on vaikea päättää, millainen käyttäytyminen lasketaan riittävän riskialttiiksi. Onko sitä vaikkapa perunalastujen syöminen? Nehän sisältävät epäterveellisen paljon suolaa ja rasvaa. Tai auringonotto? Se lisää ihosyövän riskiä vanhempana. Entä moottoripyöräily? Viimeksi mainitusta Shafik kirjoittaa, että pakollinen vakuutuksenotto saattaa tällaisissa tapauksissa olla järkevä keino kattaa riskikäyttäytymisen kustannukset. Syy, miksi samoin ei voida toimia vaikkapa alkoholi- tai huumeriippuvuuden suhteen, on Shafikin mukaan se, että riippuvuus syntyy usein olosuhteista tai taipumuksista, joihin yksilö ei pysty vaikuttamaan.
 
Tässäkin kyse on tietysti edelleen siitä, mikä on riskikäyttäytymistä ja mikä ei. Eihän prätkällä kaahaileva hurjapääkään valinnut hurjapäisyyden geenejä. Pitääkö hänen siis maksaa vammoistaan tai vakuutuksistaan muita enemmän? Käytännössä yhteiskuntasopimus on sitä, että päättäjät ovat arvioineet, mihin yksilön tulee pystyä ja mitä yksilöltä voidaan olettaa. Tämä analyysi jää Shafikilta kesken. Kyse on paljon laajemmasta asiasta kuin vain terveyskäyttäytymisestä.
 
Milloin yksilöä voidaan siis pitää vastuullisena? Tästä asiasta päättäjien on jatkuvasti päivitettävä tietojaan. Olemme viime vuosikymmeninä saaneet jatkuvasti uutta todistusaineistoa, jonka valossa kokonaisia ihmisryhmiä on perusteltua ainakin jossakin määrin vapauttaa vastuusta. Joskus se on keskittymiskyvyn häiriö, joskus synnynnäinen hormonivaje tai muuta vastaavaa. Prosessi vaikuttaa lääketieteen edistymisen takia loputtomalta. Ovathan kaikki jonkin onnettoman menneisyyden tai geneettisen vajavaisuuden uhreja. Jossakin mielessä kaikki ovat siis vastuuttomia, jonkinlaisen huonon onnen kohteita.
 
Yksilön vastuu tekemisistään ei kuitenkaan katoa. Tämä johtuu siitä, että on sosiaalisia ja poliittisia voimia, jotka uhmaavat vastuuta hävittäviä voimia. Nämä vastavoimat ovat konkreettisia ja ne voidaan selittää turvautumatta ympäripyöreisiin vetoomuksiin sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Kyse on voimista, jotka esimerkiksi estävät ajokortti-ikää nousemasta vaikkapa kolmeenkymmeneen.
 
Kuinka nuorelle voidaan siis myöntää ajokortti? Se, että ajokortin saa Suomessa vasta 18-vuotiaana, ei ole oikein huolellisia ja vastuuntuntoisia 17-vuotiaita kohtaan. Samalla se antaa kuitenkin mahdollisuuden holtittomille 19-vuotiaille. Ajokortti-ikää saatetaan päättää muuttaa, jos vaikkapa saadaan lisää tietoa eri-ikäisten ajotavoista tai onnettomuuksista. Eri-ikäisille voidaan myös määrätä erilaiset nopeusrajoitukset tai liikkumisajat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että käsitykset vastuun ja vapauden perimmäisestä olemuksesta olisivat muuttuneet. Mikä tärkeintä, näiden samojen sosiaalisten ja poliittisten voimien johdosta ihmiset tulevat aina haluamaan, että heitä pidetään vastuunalaisina.
 
Tilasin vapauden, vastuu tuli
 
Liikenneturvallisuus – aivan kuten terveyskäyttäytyminen – on tällä tavoin kysymys poliittisista voimista. Kyse ei siis ole siitä, että emme osaisi tehdä tarpeeksi turvallisia teitä tai autoja tai että meiltä puuttuisi tietoa hyvästä ravitsemuksesta. Kyse on lopulta siitä, millaisen riskin kanssa ihmiset ovat valmiita elämään ja siitä, millaisen hinnan he haluavat turvallisuudestaan maksaa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30 000 ihmistä kuolee vuosittain liikenteessä. Amerikkalaiset suostuvat elämään tämän verilöylyn keskellä, koska he haluavat autonsa ja vapautensa.
 
Se, että meitä pidetään vastuullisina ja mahdollisesti rangaistuksenkohteina, on siis hinta, jonka mieluusti maksamme meihin kohdistuvasta luottamuksesta. Yhteiskunta on tehnyt tarjouksen, josta harva haluaa kieltäytyä: ”Jos haluat olla vapaa, ota vastuu.” Tuomarille ei kannata väittää, että ”en geenieni takia voi olla ajamatta ylinopeutta”, koska silloin menettää varmasti ajokorttinsa. Tuomarihan voisi vastata, että hän ei voi geeniensä takia olla rankaisematta. Tässä palataan jälleen kysymykseen, voiko tämänkaltainen ”pakottaminen” ja ”kiristäminen” olla reilua niitä kohtaan, jotka eivät hillitse itseään ja synnynnäisen luonteensa takia antavat jatkuvasti periksi kiusauksille. Hehän eivät voi tehdä toisin.
 
Kuten todettua, kysymys on lopulta poliittinen: kuinka suuren riskin kanssa olemme valmiit elämään. Se ei ole filosofinen kysymys siitä, onko ylensyövällä sohvaperunalla tai kaahailevalla hurjapäällä jonkinlainen vapaa tahto. Kyse ei ole edes siitä, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin kuin he käyttäytyvät. Poliittinen kysymys kuuluu, kuinka paljon riskiä olemme valmiit sietämään voidaksemme säilyttää yhteiskunnan vapauden. Ihmiset pohtivat jatkuvasti toinen toistensa luontaisia kykyjä ja sopivuutta asioiden hoitoon. Ja nyky-yhteiskunnassa oikeutetusti vaaditaan, että jokaisella tulee olla tuoretta tietoa ja kykyä huolehtia niistä asioista, joista hän haluaa vastuuta.
 
Shafik kirjoittaa, että maissa, joissa terveydenhuollosta koituvat kustannukset jaetaan kollektiivisesti, yksilöillä on tapana kannattaa sitä, että epäterveellisiä tuotteita (kuten tupakkaa) verotetaan enemmän ja että laki edellyttää riskien pienentämistä (kuten turvavyön tai kypärän pitämistä) ja että terveydestä huolehtimiseen kannustetaan. Shafikin mukaan on olemassa hierarkkinen järjestys asioille, joita yhteiskunta voi yksilöltä vaatia, ja hän pitää verotusta tehokkaana menetelmänä yksilön ohjaamiseen. Näin Shafik:
 

Kehittyneissä maissa verotuksen tuoma 10 prosentin hinnannousu tupakassa vähentää tupakan kulutusta keskimäärin viisi prosenttia. - - Jos kaikki maat nostaisivat tupakan, alkoholin ja sokeroitujen virvoitusjuomien valmisteveroa niin, että tuotteiden hinnat nousisivat 50 prosenttia, tällä vältettäisiin yli 50 miljoonaa ennenaikaista kuolemaa seuraavan 50 vuoden aikana, samalla tuottaen yli 20 biljoonaa verotuloina.

Shafik tällä tavoin vertailee numeroiden avulla, miten yhteiskunnat ovat ratkaisseet yksilön ja auktoriteetin hankalan suhteen. Toisinaan lukemat ovat kiinnostavia, toisinaan etäisiä ja paperinmakuisia. Usein Shafik ei niinkään esitä ratkaisuehdotuksia vaan hänen kannattamiaan tavoitteita – ja kuten todettua, niihin pääsemiseksi hänelläkään ei ole konkreettisia konsteja. Mielipide siitä, mikä on toivottavaa, ei kerro, miten se saavutetaan.
 
Työtä käsittelevässä osiossa Shafik ottaa kantaa muun muassa alustataloustyöhön. 

Alustatalous-
kirjallisuutta (Sekki 2021) 

Hänen mukaansa suurempi joustavuus on tuonut joidenkin ihmisryhmien kaipaamaa helpotusta työsitoumusten ja muiden elämänalojen väliseen tasapainotteluun. Perään hän on huolissaan siitä, voimmeko samaan aikaan sekä säilyttää joustavuuden hyödyt että vähentää työntekijälle koituvia riskejä ja epävarmuutta. Lisäksi Shafik on huolissaan siitä, mukautuvatko työntekijät automaation tuomaan työnkuvien muutokseen.

Shafik esittää kaksi ratkaisua: ”Voimme joko laittaa työnantajat vakuuttamaan (social insurance) työntekijät suhteessa heidän tekemäänsä työmäärään tai sitten voimme siirtää vakuuttamisen kustannukset yleisen verottamisen piiriin siten, että jokainen saisi turvaa riippumatta työllistymisen luonteesta.” Shafik esittää ympäripyöreästi, että lainsäädännön on ohjattava yritykset omaksumaan sellaiset universaalit sosiaalisen vastuun periaatteet, jotka asettavat yritykset samalle viivalle. Nykyiselläänhän Shafikin mukaan jopa kolme neljästä maailman työntekijästä on vailla työhön liittyvää vakuutusturvaa.

Kirjan lopussa Shafik käsittelee myös digiyhtiöiden kasvanutta taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Kantanaan hän ilmoittaa, että digitaloudessa kilpailu tulee jo alan tuottavuuden takia ajatella uusiksi. Tähänkään hänellä ei ole kovin konkreettista tarjottavaa. Esimerkiksi digijättien pilkkomisesta on puhuttu paljon, mutta kysymys kansalaisille koituvista hyödyistä ja haitoista on jäänyt keskustelussa vähäiselle huomiolle.
 
Päätelmissä Shafikilla on kolme periaatetta uudeksi yhteiskuntasopimukseksi. 
1) Kaikille turvallisuutta ja taattu minimitaso kunnolliseen elämään (decent life). Minimitaso saa hänen mukaansa riippua siitä, mihin maalla on varaa. 
2) Maksimi-investointi kyvykkyyteen. Yhteiskunnan on investoitava niin paljon kuin se pystyy mahdollisuuksien luomiseen. 
3) Riskit pitää jakaa tehokkaasti ja reilusti.

On vaikea sanoa, mikä rooli tällaisilla periaatelinjauksilla on. Mitä esimerkiksi tarkoittaa mahdollisuuksiin investoiminen niin paljon kuin maa pystyy? Tai riskien reilu jako? Yhteiskuntasopimus ei ole optimaalisten ratkaisujen löytämistä. On vain taloudellisia ja poliittisia kompromisseja.

Sananvapaus, rakastettuni

Tuskin maltan odottaa, uusin kirjani tulee painosta noin viikon päästä.

Teoksen nimi: Sananvapaus, rakastettuni. Kustantaja Terra Cognita, sivuja 264. Ohessa sisällysluettelo kutakuinkin lopullisessa muodossaan.

   1 Johdanto

OSA 1
Totuus, sensuuri ja itsesensuuri

   2 Sananvapaus on totuuden puolella
   3 Tapaus David Hume
   4 Sananvapaus on muutakin kuin sensuurin puutetta
         Laatikko 1: Mikä keskusteluilmapiiri?
         Laatikko 2: Sananvapautta amerikkalaisittain

OSA 2
Hyviä ja huonoja perusteita rajoittaa sananvapautta

   5 Ilmaisua ei tule turhaan kahlita
   6 Työsuhde rajoittaa sananvapautta
   7 Markkinointisäädökset rajoittavat sananvapautta – tapaus Ruohonjuuri
         Laatikko 3: Mainonta ja porno on moraalitonta?
   8 Epäpäteviä perusteluita sananvapautta vastaan
      8.1 ”Haluat manipuloida vapaasti”
      8.2 ”Haluat huudella rasistisia solvauksia”
      8.3 ”Haluat hiljentää vastapuolen”
         Laatikko 4: Saako psykiatri arvioida vallanpitäjää?
   9 Sananvapaus ja sosiaalinen media
         Laatikko 5: Sananvapautta diktatuurissa?
         Laatikko 6: Valvontakapitalismi

OSA 3
Opetus ja tiede

   10 Sananvapaus ja opetus
   11 Sananvapaus ja tieteellinen totuudentavoittelu
         Laatikko 7: Ihmisryhmien erilaisuuden ei tarvitse olla tabu
         Laatikko 8: Journalismi ja ryhmäerot
 
OSA 4
Sananvapaus ja uskonto
 
   12 Salman Rushdie ja holokaustin kiistäminen
   13 Flemming Rose ja Muhammed
         Laatikko 9: Kenan Malik suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 10: OIC:n reaktio kritiikkiin
         Laatikko 11: Muhammedin piirtokiellosta
   14 Islam ja ilmaisunvapaus – kolme kirjaa suvaitsevaisuudesta
         Laatikko 12: Vähemmistön pilkkaamista vai uskomusjärjestelmän kriittistä arviointia?
   15 Päivi Räsänen ja kiihotussyyte
       15.1 Kun kakku on vain kakku
         Laatikko 13: Mitä puhujan tulee tietää?
   16 Tapaus woke
      16.1. Marja Sannikan woke-lähetys
      16.2 Neuvostoterrori ja woke
      16.3 Woke-kapitalismin nousu
         Laatikko 14: Parveileva woke
      16.4. Woke ja mitätöintikulttuuri
      16.5 Pienen vähemmistön suuri valta
   17 Liberalismin paradoksi
 
OSA 5
Päätelmiä
 
   18 Uskon sananvapauteen, mutta...   
         Laatikko 15: Sananvapaus ei ole itsestäänselvyys
         Laatikko 16: Sananvapauden historiasta Suomessa
   19 Entä jos joku kiihottuu?
   20 Sananvastuu ei ole katoamassa
         Laatikko 17: Huoli digiteknologiasta saattaa olla turha
 
Kiitokset
Kirjallisuus

Minä ja minun näkökulmani

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 5/2022 -lehdessä.

--

 

Stanovich, Keith (2021): The Bias that Divides Us: The Science and Politics of Myside Thinking. The MIT Press.

Moni arvovaltainen taho on viime aikoina väittänyt, että elämme totuudenjälkeistä aikaa ja että mielipiteistä on tullut ihmisille faktoja tärkeämpiä. Aiheesta kirjoitettujen lukuisten kirjojen innoittajina ovat toimineet muun muassa Yhdysvaltain entisen presidentin, Donald Trumpin antamat lausunnot sekä sosiaalista mediaa vaivaava sensaatiohakuisuus.

 

Psykologian emeritusprofessori Keith Stanovich Toronton yliopistosta ajattelee ajastamme toisin. Hänen mielestään emme elä totuudenjälkeisessä vaan asutamme minun näkökulmani -maailmaa. Siellä ihmiset kuvittelevat, että vain heidän oma ”joukkueensa” on perillä faktoista.

 

Stanovichin mielestä puoluekanta tai muut poliittiset näkemykset eivät siis estä ihmisiä tekemästä oikeita päätelmiä. Sen sijaan ihmiset etsivät ja tulkitsevat todisteita tavalla, joka tukee olettamuksia, joiden he haluaisivat olevan totta.

 

Esimerkiksi riskinarviointia selvittävissä tutkimuksissa on havaittu, että jos jonkin toiminnan koetaan tuottavan suuria hyötyjä, kyseiseen toimintaan liittyvät riskit nähdään pieninä. Vastaavasti jos jokin toiminta koetaan erittäin riskialttiiksi, sen hyödyt nähdään vähäisinä. Asiaa on tutkittu muun muassa alkoholin nauttimisen ja hyönteismyrkkyjen levittämisen suhteen.

 

Erityisen voimakkaasti Minun näkökulmani -ajattelu näkyy moraalisissa kysymyksissä. Tämä on tullut ilmi lukemattomissa tutkimuksissa. Mitä moraalittomampana yksilöt pitävät jotakin hyödyllistä tekoa, sitä vähäisempinä he pitävät teosta koituvia hyötyjä. Jos vaikkapa pidät moraalisesti arveluttavana sitä, että nuorille suositellaan kondomin käyttöä, suhtaudut luultavasti epäilevämmin kondomin kykyyn ehkäistä sukupuolitauteja.

 

Stanovichin toinen esimerkki on kuolemanrangaistus. Moni ajattelee, että se on tehokas tapa ehkäistä rikoksia ja että rikoksista ei juuri koskaan tuomita syyttömiä. Toisaalta moni myös uskoo, että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja että viattomia usein tuomitaan rikoksista.

 

Stanovichin mukaan juuri kukaan ei yhdistä näitä uskomuksia muilla, sinänsä yhtä loogisilla tavoilla (eli että kuolemanrangaistus ehkäisee rikoksia ja moni syytön tuomitaan tai että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja syyttömiä ei juuri koskaan tuomita). Stanovich kirjoittaa: ”Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten arviot kuolemanrangaistukseen liittyvistä uskomuksista eivät perustu itsenäisesti kutakin uskomusta tukevien todisteiden arvioimiseen, vaan minun näkökulmani -vinouman myötä tuleviin kuolemanrangaistusta koskeviin vakaumuksiin.”

 

Järkeily syntyi sosiaalisuudesta

 

Ajattelun vinoumilla on luonnollisesti pitkä historia. Eliöt ovat kehittyneet kasvattamaan lisääntymismenestystään, eivät maksimoimaan havaintojensa tarkkuutta tai totuudellisuutta. Luonnonvalinta ei siis suosinut yksilöitä, joiden päätavoite oli saavuttaa objektiivinen totuus joka asiassa. Päinvastoin, tietyt ajatteluvinoumat ja kyvyttömyys harjoittaa älyllistä pohdiskelua ovat jopa saattaneet olla edellytys menestyksekkäälle lisääntymiselle.

 

Miksi sitten ylipäätään kykenemme järkeilyyn? Filosofi Daniel Dennettin mielestä päättelykykymme ovat kehittyneet, jotta ensinnäkin pystyisimme valitsemaan puolemme ja toiseksi jotta kykenisimme suostuttelemaan muita. Asioiden oikean laidan selvittämisellä ei näissä välttämättä ole minkäänlaista roolia.

 

Näkemyksen mukaan järkeily kehittyi siis hoitamaan sosiaalista tehtävää, lähinnä muiden suostuttelemista mahdollisimman vakuuttavasti. Tämä selittäisi monia piirteitä Minun näkökulmani -vinoumasta, erityisesti sitä, että yleensä tuotamme vain argumentteja, jotka tukevat omia käsityksiämme.

 

Stanovich myös muistuttaa, että lajimme evoluutioympäristössä ei ollut edistyneitä välineitä luotettavan tiedon löytämiseksi. Esivanhempiemme täytyi siksi jatkuvasti tyytyä läheisimpiin lajitovereihin ja heidän vakaumuksiinsa.

 

Usein tämä edellytti sellaisen informaation sivuuttamista, joka pystyi kumoamaan omien parissa vallitsevia uskomuksia. Ja jos uskomusten vastaisilta todisteilta ei ollut mahdollista välttyä, todisteet saatettiin ohittaa vaatimalla niiltä ylivoimaisen korkeaa luotettavuutta. Totuutta tärkeämpää oli yhteistyön ja yhteishengen ylläpitäminen.

 

Stanovich käyttää analogiana parisuhdetta. Oletetaan, että nainen epäilee rakastamansa miehen pettäneen häntä. Tällöin toive parisuhteen jatkumisesta voi saada naisen epäilemään uskottavimpiakin syrjähypystä kertovia seikkoja. Jopa tieteessä on tällaisia aiheita – esimerkiksi ryhmien väliset kognitiiviset erot – joissa mahdollisten ikävien sosiaalisten seurausten vuoksi osa tutkijoista edellyttää todisteilta tavallista korkeampia standardeja. (On huomattava, että korkeampien standardien vaatiminen saattaa olla haitallista, mikäli tutkimusväitteistä koituvia kielteisiä seurauksia ole osoitettu. Tutkimustulosten sivuuttaminen poikkeavalla tavalla saattaa esimerkiksi lisätä kansalaisten epäluottamusta tieteen kykyyn toimia puolueettomasti.)

 

Stanovich tarkastelee esimerkkien avulla myös sitä, miten Minun näkökulmani -vinouma on yhteydessä empatiaan ja poseeraamiseen. On esimerkiksi näyttöä, että moni huumeiden käytön vähentämiseen tähtäävistä sosiaalisista ohjelmista on epäonnistunut. Ohjelmia on kuitenkin jatkettu, sillä niistä on tullut symboli päättäjien halulle vähentää huumeidenkäytön haittoja.

 

Vastalääke: meemin näkökulma

 

Usein edellä mainittu tekojen symboliarvo yhdistyy siihen, että nimenomaan älykkäämmät ja koulutetuimmat yksilöt osaavat keksiä itseään parhaiten vakuuttavat perustelut. Älykkäämmillä yksilöillä saattaa myös olla taipumus uskoa, että he ovat muista poiketen päätyneet käsityksiinsä itsenäisen ajattelun kautta. Esimerkiksi tutkija saattaa uskoa kykenevänsä ilman vinoumia tarkastelemaan kiistanalaisia poliittisia aiheita (maahanmuuttoa, rasismia, jengiytymistä, aktivismia, ilmastotoimia) samaan tapaan kuin moni rikas uskoo rikastuneensa vain ahkeruutensa takia.

 

Tällaisesta kognitiivisesta omahyväisyydestä irtaantuminen saattaa vaatia tarkastelukulman muuttamista seuraavaan suuntaan: ”En itse omista ajatuksiani, vaan ne omistavat minut.” Stanovichin mukaan tämä niin kutsuttu Meemin näkökulma on toimivin vastalääke Minun näkökulmani -vinoumaa vastaan. Uskomukset muuttuvat ei-henkilökohtaisiksi ja irtaantuvat omasta identiteetistä. Ketään tuskin myöskään haittaa seuraavan ajattelutavan sisäistäminen: ”En luultavasti ole omaksunut kantamiani ajatusrakennelmia objektiivisen harkinnan kautta, ja jos olisinkin, ajatukseni eivät välttämättä olisi tosia tai loogisesti toisiinsa yhteensopivia.”

 

Stanovich pitää luultavana, että yksilöiden välillä ei ole kovin suuria eroja taipumuksessa sortua Minun näkökulmani -vinoumaan. Ja jos eroja on, ne saattavat selittyä hienoisilla persoonallisuuseroilla (vaikkapa avoimuudessa ja sosiaalisuudessa). Tai sitten erot voivat johtua siitä, millaisille ajatusrakennelmille olemme sattuneet altistumaan. Oletko esimerkiksi lapsena ehdollistunut uskonnon kaltaisille ajatusmalleille? Niihin ainakin on usein sisäänrakennettu ristiriitaisen tiedon tai rationaalisen pohdinnan välttely. Joka tapauksessa erot eivät tutkimusten mukaan näytä johtuvan älykkyyseroista.

 

Stanovichin sanoma olisi helppo ohittaa näennäisen avomielisesti myötäilemällä, että ”jep, kaikkihan sitä tekevät”. Olen jopa kuullut väitettävän, että Minun näkökulmani -ajattelu olisi yhteiskunnallisen ilmapiirin kannalta hyödyllistä. Mahdollistaahan siirtyminen todisteista ”minun kokemukseeni” eräänlaisen tasapelin; sinulla on sinun näkemyksesi ja todellisuutesi, minulla on omani.

 

Tällainen, usein uhrikokemusta ruokkiva asenneilmapiiri tekee kuitenkin todellisuutta koskevasta mielipiteenvaihdosta vaikeaa, paikoin mahdotonta. Lisäksi se hankaloittaa omien ajattelutapojen analysointia. Sitä, että joku väittää asioiden olevan jotenkin, ei siis tule pitää riittävänä argumenttina, ei edes arkisessa kanssakäymisessä, saati tieteellisessä keskustelussa.

 

Stanovichin puheenvuoro on tärkeä ja erinomaisen valaiseva. Se ei paranna lukijaa umpimielisyydestään mutta toimii ensimmäisenä rokoteannoksena. Jos joku kirjan luettuaan kokee olevansa puolueeton ja vapaa Minun näkökulmani -vinoumasta, on melko varma, ettei hän ole ymmärtänyt lukemaansa.

Ahneuden vai politiikan loppu?

Kirjoitukseni Talous ja Yhteiskunta 3/2022 -lehdessä.
 

Joka ei kykene yhteiseloon muiden kanssa tai on niin itseriittoinen, ettei tarvitse sitä, eikä siksi ole osa yhteiskuntaa, on joko elukka tai jumala.

Aristoteles

 
Collier, P. & Kay, J. (2021): Greed is Dead – Politics After Individualism. 2.p. Penguin.


Brittiläiset taloustieteilijät Paul Collier ja John Kay toivovat loppua ahneelle individualismille. Heidän mukaansa se on asenne, joka on viime vuosina maailmaa vallinnut.
 

Lukijat saattavat siksi hämmästyä, kun jo esipuheessaan Collier ja Kay alkavat ahneuden, kapitalismin ja uusliberalismin sijasta kritisoida ”kulttuurisodan” vasemmistoaktivisteja. Esimerkkeinä heillä on tapauksia, jossa menneisyyden ihmisiä on alettu arvioida nykystandardien mukaan.
 
Muun muassa valistusfilosofi David Humen (1711–1776) mukaan nimetty rakennus Edinburghissa nimettiin aktivistien vaatimusten mukaisesti uudelleen. Myös muita historiallisia henkilöitä, esimerkiksi Winston Churchillia ja Thomas Jeffersonia on käsitelty tällä tavoin, ei aikakautensa edustajina vaan joidenkin nykyarvojen vastaisina syntisinä.
 
Collier ja Kay eivät anna moiselle aktivismille korkeaa arvosanaa: ”Yleinen piirre toiminnalle on se, että se on performatiivista – protestoinnin tarkoitus on protestoida ja nostattaa tunnetta hyveellisyydestä tai ehkä vain tarjota hauskuutusta.” Heidän mukaansa patsaita kaatava väkijoukko ei piittaa siitä, että toiminta vieraannuttaa suuren yleisön, joka näkee Britannian historiassa enemmän aihetta ylpeyteen kuin häpeään.
 
Samaan kastiin kirjoittajat laskevat Occupy -liikkeen kymmenen vuoden takaa. Tämä Wall Streetin nurmiplänttiä ”miehittänyt” hajanainen, mutta monessa toivoa herättänyt liikehdintä halusi aloittaa vaihtoehtojen etsimisen kapitalismille. Liike painui nopeasti kasaan, ilman vaihtoehtojen esittämistä.
 
Reiluus ja omaisuudensuoja
 
Vasemmistolehdistö reagoi Collierin ja Kayn teokseen täydellisellä hiljaisuudella. Näin tapahtui siitä huolimatta, että teos – ainakin kirjoittajien itsensä mukaan – edustaa poliittista keskilinjaa ja on suunnattu nimenomaan vasemmistolle.
 
Kirjoittajat jatkavat, että vasemmisto muuttui 2000-luvulla ilkeämieliseksi keskustelupalstaksi, ja että keskilinjan enemmistö ei uskalla haastaa sitä tällaisella kirjalla. Mikä siis on teoksen sanoma kulttuurisotien ulkopuolelta, taloudesta ja tasa-arvosta? Ja onko sanoma niin vaarallinen, että kirjasta kannattaa vaieta?
 
Ensinnäkin kirjoittajat toteavat ihmislajista, että se on luonnostaan sekä kilpailullinen että yhteistyökykyinen, ja molemmat ominaisuudet voivat olla joko rakentavia tai tuhoavia. Ihminen on esimerkiksi luonut mutkikkaita taloudellisia ja sosiaalisia yhteistyöverkostoja. Ne ovat tehneet elämästä monin tavoin rikkaampaa ja turvallisempaa. Mutta olemme myös väkivalloin pakottaneet muita omaksumaan uskonnollisia ja poliittisia arvojamme. Vastaavasti kilpailutaipumuksemme on tuonut innovaatioita tieteisiin, taiteisiin ja talouteen, mutta myös voimakeinoin hankittuja monopoleja.
 
Tämä kaikki on ilmeistä. Emme ole yhtä uhrautuvia kuin termiitit ja osaamme muiden kädellisten tapaan alistaa heikompia. Yksi yhteiskunnallinen ominaisuus meillä kuitenkin on, joka muulta eläinkunnalta puuttuu: olemme lajina kyllin älykkäitä ymmärtääksemme, että ”jos onni olisi kohdellut minua toisella tavalla, voisin itse olla heikompiosainen ja joutua vahvempien sortamaksi”.
 
Tähän liittyen Collier ja Kay nostavat esiin filosofi John Rawlsin (1921–2002). Hänet tunnetaan parhaiten ajatusleikistä, jossa kysytään, millaiseksi loisit yhteiskunnan, jos et tietäisi, millaisena ja mihin yhteiskuntaluokkaan synnyt. Et siis tiedä, onko sinulla esimerkiksi matemaattisia tai liikunnallisia lahjoja vai ei kumpiakaan. Et myöskään tiedä, synnytkö terveenä vai kannatko jotakin parantumatonta sairautta.
 
Toisin ilmaistuna Rawlsin ajatusleikki kuuluu: millaisen yhteiskuntasopimuksen yrität neuvotella, jos neuvottelujen päätteeksi neuvottelijoiden henkilöllisyydet arvotaan sattumanvaraisesti uudelleen? Rawlsin mukaan tällaisen sattumanvaraisuuden takaa – tai tietämättömyyden verhontakaa, kuten hän sitä itse kutsuu – on perusteltua ajaa tasa-arvoisia lopputuloksia.
 
Ajatus identiteettien vaihdosta ja syntymälahjojen satunnaisuudesta herättää monissa vastakaikua. On kuin ihmiset tunnistaisivat siinä periaatteen, joka osuu yksiin niiden reiluusnormien kanssa, joita he jo käyttävät. ”Tietenkin haluan elää yhteiskunnassa, jossa apua tarvitsevista huolehditaan mahdollisimman hyvin.”
 
Ensivilkaisulla Rawlsin ajatusleikki näyttääkin sovittavan yhteen reiluuden ja omistusoikeudet. Pikkulapsiakin opetetaan kunnollisiksi kehottamalla heitä miettimään, miltä tuntuisi, jos itse joutuisi kiusatuksi
 
Collierin ja Kayn mukaan ajatusleikkiin tulee kuitenkin suhtautua varauksella. Omistusoikeutta ja omaisuudensuojaa voidaan arvioida reiluuden ohella myös sen mukaan, mikä on niiden vaikutus tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnallisten instituutioiden toimivuuteen.
 
Tiedetään esimerkiksi, että jos ihmisiltä viedään omaisuudensuoja, he menettävät ison osan turvallisuudentunteestaan ja usein muuttuvat passiivisiksi. Ihmiset eivät yksinkertaisesti halua riskeerata resurssejaan yrittämiseen, mikäli alituisena vaarana on, että valtiovalta – tai kilpaileva yritys, rikollisorganisaatio tai mellakoiva väkijoukko – lunastaa yrityksen resurssit itselleen. Toisin sanoen tietyt osa-alueet ihmisten hyvinvoinnissa ja yleinen toimeliaisuus edellyttävät riittävää omaisuudensuojaa.
 
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kykenisimme löytämään omaisuudensuojalle jonkinlaisen optimitason, jossa yrittäminen ja innovaatiot tuottavat mahdollisimman suurta hyvinvointia. Rikkaimmilta saattaa siis olla mielekästä ottaa enemmän, mutta kenelläkään ei ole tietoa, mikä on minkäkin tavoitteen kannalta sopiva taso. Etenkin tässä asiassa jokainen sukupolvi ja jokainen poliittinen ideologia tuntuu aliarvioivan omaa tietämättömyyttään.
 
Periaatteellisempi ongelma Rawlsissa on se, että omaisuudensuoja on ristiriidassa lopputulosten tasa-arvon kanssa. Tämänkaltaiset arvoristiriidat ovat väistämätön osa modernia maailmaa. Jos yhteiskunta on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät. Tällöin niitä yleensä päätyy omille lapsille ja lapsenlapsille. Tämä tarkoittaa, että rikkaiden jälkeläiset saavat enemmän varallisuutta, mikä taas on ristiriidassa lähtökohtien tasa-arvon kanssa.
 
Kaikki yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen – vapauden ja tasa-arvon – ympärille. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle, ja talousoikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Steven Pinkerin mukaan järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole.
 
Jäljelle jää siksi oikeastaan vain yksi konkreettinen asia: pyrkipä hallinto tasaamaan lopputuloksia tai turvaamaan vapaudet ja omistusoikeudet, toimenpiteiden suorittamiseksi tarvitaan voimakeinoja. Ilman niitä kumpikaan ei onnistu. Valtion on siis hallittava väkivaltakoneistoa. [1]
 
Collier ja Kay eivät moiti perinteistä talousvasemmistoa siitä, että he suosivat tasa-arvoa vapauden kustannuksella. Kuten todettua, he sen sijaan moittivat vasemmistoeliitin suunnanmuutosta eli voimien keskittämistä patriarkalismin, rasismin ja seksismin vastustamiseen – tilanteessa, jossa yleinen asenneilmapiiri oli jo vahvasti näitä vastaan ja valtio turvasi vähemmistöjen oikeuksia voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Vasemmiston suunnanmuutos tapahtui vieläpä samoihin aikoihin, kun elinajanodote alkoi Yhdysvalloissa kääntyä laskuun köyhän ja sairaan väestönosan lääke- ja päihdekuolemien myötä.
 
Vasemmisto toisin sanoen korvasi työväestön toisenlaisilla, kenties kuuliaisemmilla ja kiitollisemmilla ”uhreilla”. Ja jos duunari sitten joskus ilmaisi huolensa perheenjäsentensä, arvojensa tai maansa tulevaisuudesta, hän sai pian kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen, sittemmin myös transkammoinen.
 
Douglas Murrayn (2019; The Madness of Crowds) mielestä vasemmiston maailmankuva oli silti edelleen marxilaisittain vääristynyt ja yksioikoisen armoton: kansalaisten väitettiin olevan kapitalististen sortorakenteiden sätkynukkeja, ja kaikki oli kieroa valta- ja identiteettipeliä. Siihen anteeksianto ja yksilön tarve hallita omaa elämäänsä eivät mahtuneet. Collierin ja Kayn mukaan moni vasemmistopuolueiden jäsen jopa tunsi ylpeyttä ja moraalista ylemmyyttä siitä, että he eivät lianneet käsiään rahalla ja työllistyneet yksityiselle sektorille.
 
Vastaavia erikoisuuksia Collier ja Kay löytävät talousoikeistosta:
 

...bisneshenkilöitä, jotka eivät hehkuta kilpailua vaan vapautta valtion säädöksistä; rahoittajia, jotka etsivät vain nopeaa rikastumista; konservatiiveja, jotka vannovat kirkon ja perinteiden nimiin; militaristisia nationalisteja ja aristokraatteja, jotka kokevat sosiaalisen liikkuvuuden uhkaavan heitä; uusrikkaita, jotka hyötyivät sosiaalisesta liikkuvuudesta, mutta jotka vaurautta perineiden tavoin vaativat matalampia veroja.

Kirjoittajien mukaan talousoikeistoa ei ole yhdistänyt oikeastaan mikään muu kuin sosialismin vastustus.
 
Miten minusta tulee me?
 
Länsimainen lainsäädäntö pyrkii turvaamaan vähemmistöille tasaveroiset menestymisen mahdollisuudet. Sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja rotuun perustuva syrjintä on yksiselitteisesti ja selväsanaisesti kielletty. Kuten todettua, kaikkien mielestä tämä ei riitä. Etenkin Yhdysvalloissa vähemmistöille on vaadittu monenlaisia etuja, korvauksia ja kiintiöitä.
 
Collier ja Kay vastustavat tämänkaltaista tasaveroisten mahdollisuuksien hivuttamista oikeuksiksi. Heidän mukaansa se lisää ongelmia etenkin tilanteissa, joissa oikeudet ovat ristiriidassa – kuten ne aina tuppaavat olemaan.
 
Kulttuurisodan esimerkki valaisee asiaa. Tokion olympialaisten 2021 aikaan keskusteltiin trans-naisten oikeudesta kilpailla naisten sarjoissa. Ristiriita naisurheilun kanssa tulee siitä, että useimmissa urheilulajeissa poikana läpikäyty murrosikä tuo trans-naisille kilpasisariin nähden valtavan etulyöntiaseman. [2]
 
Voidaan ajatella, että tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee vain päättää, keiden oikeudet ovat tärkeämpiä; urheilussa naisten vai trans-naisten; lisääntymisessä odottavien äitien, isien vai sikiöiden; ruokatabuissa teuraseläinten vai halal-lihan kuluttajien; ja niin edelleen. Esimerkkejä on lukemattomia.
 
Ryhmille kuuluvien oikeuksien laittamisessa tärkeysjärjestykseen on se ongelma, että oikeuksia on mahdoton perustella puolueettomasti. Soveltuvia mittareita ei yksinkertaisesti ole. Vaatimukset ryhmille kuuluvista erioikeuksista saattavat toki tarkoittaa hyvää, mutta niiden laajamittainen toteuttaminen väistämättä kaventaisi yhteiskuntasopimuksen legitimiteettiä. Miksi ihmiset kannattaisivat sellaista yhteiskuntajärjestystä, joka perustuu ryhmäkuntaisiin oikeuksiin eikä kaikkia yhtäläisesti koskeviin periaatteisiin?
 
Mikäli kansalaiset lakkaavat kannattamasta yhteiskuntasopimusta, heidän ainoaksi kannustimekseen saattaa muodostua oman hyvinvoinnin ja kulutuksen maksimoiminen. Sellaista järjestelmää tuskin olisi mielekästä kutsua yhteiskunnaksi.
 
Miten siis suhtautua ryhmien välisiin sosioekonomisiin eroihin ja ihmisten tasaveroisuuteen lain edessä? Voimmeko edelleen pitää kiinni länsimaissa vallitsevasta individualismista ja suvaitsevaisuudesta?
 
Vastauksessa on huomioitava, että vaihtoehtoja länsimaiden individualismille ja liberalismille on etsitty – ja sovellettu – läpi maailmanhistorian, pienessä ja suuressa mittakaavassa, ja mikään muu järjestelmä ei ole tuottanut vastaavaa inhimillistä ja teknologistaloudellista kukoistusta. Toiseksi on huomattava, että ihmisryhmien väliset sosioekonomiset erot johtuvat monista toisiinsa vaikuttavista sosiaalisista, kulttuurisista, biologisista ja taloudellisista tekijöistä. Nämä tekijät ovat tyypillisesti sellaisia, että niitä on äärimmäisen hankala muuttaa politiikan keinoin, etenkin ahdasmielisen puolueajattelun tai julkisuushakuisen aktivismin keinoin.
 
Mihin Collier ja Kay siis päätyvät? Ensinnäkin he hylkäävät ne ”markkinafundamentalistit”, joiden mukaan vain vapaimmat mahdolliset markkinat kykenevät valjastamaan ihmisen ahneuden yhteiseksi hyväksi. He jopa nimittävät sijoituskikkailulla menestyneitä matemaatikoita sosiaalisiksi loisiksi.
 
Kirjoittajat jatkavat, että markkinatalouden kyky tuottaa hyvinvointia ei perustu siihen, että rikkaat maat olisivat olleet individualistisimpia. Päinvastoin, Collierin ja Kayn mukaan vauraissa maissa ihmiset luottavat enemmän toisiinsa ja tekevät enemmän yhteistyötä, ehkä jopa tuntevat voimakkaampaa yhteenkuuluvuutta. Yhteisöllisen luottamuksen lisäksi markkinatalouksien menestys perustuu heidän mielestään siihen, että ne sallivat monimuotoisuuden ja kannustavat kokeilemaan.
 
Valtiolle sopivana roolina Collier ja Kay pitävät niiden asioiden hoitamista, joista yksilöt ja yhteisöt suoriutuisivat huonosti – ja niiden asioiden jättämistä muille, joista valtio suoriutuu huonosti. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Samoja ajatuksia on kierrätetty valistusajasta alkaen.
 
Yllätyksettömästi Collierin ja Kayn reseptiin kuuluu myös kohtuus ja tasapainottelu. Vertauksena he käyttävät sitä, että rehellisyyskään ei edellytä, että lapsille kerrottaisiin totuus heidän taiteellisista tai liikunnallisista kyvyistään.
 
Se, että Collierin ja Kayn kaltaiset maineikkaiden yliopistojen taloustieteilijät korostavat yhteisön ja yhteisöllisyyden roolia, on osa trendiä, jossa kovimmatkin kapitalistit ovat alkaneet puhua vastuullisuudesta, jopa henkisyydestä. Collier ja Kay eivät mene niin pitkälle, että he toivoisivat kapitalismin nollaamista, kuten viime aikoina myös on vaadittu. He vain ilmaisevat toiveensa, että ihmiset ymmärtäisivät roolinsa yhteiskunnassa siten, että minusta tulee me: ”Menestyäkseen yhteisön on istutettava yksilöihin tunne jaetusta yhteenkuuluvuudesta, jotta voisimme tuoda esiin kausaaliketjun yhteisestä uhrautumisesta ja jaetuista arvoista kohti parempaa tulevaisuutta.”
 
Mutta miten istuttaa lapsiin ja nuoriin tunne yhteenkuuluvuudesta? Pelkkä abstraktien oikeusperiaatteiden opettaminen tuskin riittää. Ja kuinka pitkälle indoktrinaatio – jos näin vahva sana on oikeutettu – saa mennä? Ja mikä on peruskoululle ja korkeakouluille sopiva rooli?
 
Tämä on ikiaikainen kysymys yksilön, yhteisön ja valtion suhteesta. Ja valitettavasti se, että oppineet yrittävät Collierin ja Kayn tavoin tehdä eron ”pahan” nurkkakuntaisuuden ja ”hyvän” keskinäisen sidonnaisuuden – talousnobelisti Elinor Ostrom käyttää termiä boundedness – ei näytä johtavan mihinkään. Tilanne on suunnilleen sama ”hyvän” patriotismin ja ”pahan” nationalismin välillä. George Orwell koetti erottaa nämä 1940-luvulla ja Timothy Snyder 2000-luvulla. [3]
 
Yrityksistä huolimatta yhteenkuuluvuuden ja nurkkakuntaisuuden – ja patriotismin ja nationalismin – väliset rajat ovat edelleen häilyviä ja määritelmät pitkälti päällekkäisiä. Omiin kansalaisiin kohdistuvia velvollisuuksia, yhteisiä arvoja ja yhteisöllisyyttä korostava patriotismi on läheistä sukua etniselle nationalismille.
 
Kenties juuri tämän takia Collier ja Kay ehdottavat, että yhteiset tavoitteet tulisi päättää ja resurssit jakaa pienimmällä mahdollisella yhteistyön tasolla, jolla se on mahdollista. Tässä on se vaara, että politiikanteko muuttuu entistä rasittavammaksi kompuroinniksi huomionkipeän ja energiaa vievän vähemmistöaktivismin kanssa. Politiikka ei tietenkään ole koskaan ollut pelkkiä käytännön sanelemia koalitioita ja kompromisseja, mutta enää ihmiset eivät näytä edes pyrkivän niihin.
 
ALAVIITTEET
 
[1] Ajatus valtiosta väkivaltakoneiston yksinomistajana löytyy kenties tunnetuimmassa muodossaan Max Weberiltä (1864–1920). Francis Fukuyama (2022, Liberalism and its Discontents) parantelee muotoilua seuraavasti:
 

Kaikkien yhteiskuntien täytyy käyttää voimaa ylläpitääkseen sisäistä järjestystä ja suojautuakseen ulkoisilta vihollisilta. Liberaali yhteiskunta tekee tämän luomalla vahvan, laillisuusperiaatteeseen nojaavan valtion. Valtion valta perustuu autonomisten yksilöiden keskinäiseen sopimukseen, jossa he vastineeksi valtion tarjoamasta suojelusta luovuttavat oikeuden tehdä mitä tahansa mielitekoja. Vallankäytöstä tulee legitiimiä lakien yleisen hyväksymisen kautta ja, jos kyse on liberaalista demokratiasta, vaalien kautta. Liberaalit oikeudet ovat merkityksettömiä, jos valtio ei pysty niitä pakkokeinoin ylläpitämään.

[2] Kilpaurheiluun osallistuvien trans-naisten kritiikissä ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia tai että trans-urheilija ei saisi urheilla tai olla oma itsensä. Kyse on siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata miespuolisena läpikäytyä murrosikää. Onko se esimerkiksi verrattavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?
   Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi pelkän kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.
   Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.
   Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.
   Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.
 
[3] Timothy Snyder (2017, On Tyranny, suom. Tyranniasta) kirjoittaa luvussa Ole patriootti: ”Nationalisti rohkaisee meitä olemaan huonoimmillamme ja sitten kertoo meille, että olemme parhaita.” George Orwell (1945) kirjoittaa nationalismin ja patriotismin erosta analysoivammin, määritelmien kuitenkin jäädessä osittain päällekkäisiksi:
 

Molempia sanoja käytetään niin epämääräisellä tavalla, että mikä tahansa määritelmä on mahdollista haastaa.  Mutta niiden välille täytyy tehdä ero, sillä kyseessä on kaksi erilaista ja jopa vastakkaista ideaa. Patriotismilla tarkoitan omistautumista tiettyyn paikkaan ja tiettyyn elämäntapaan, joiden yksilö uskoo olevan parasta maailmassa, mutta joita hän ei halua pakottaa muille. Patriotismi on luonteeltaan puolustuksellista, sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti. Nationalismia sen sijaan ei voida erottaa vallanhalusta. Jokaisella nationalistilla on pysyvä pyrkimys saada enemmän valtaa ja arvostusta, ei itselleen vaan kansakunnalle tai jollekin muulle yksikölle, jonka alaisuuteen hän on päättänyt luovuttaa yksilöllisyytensä. (Korostus alkuperäinen)

Nationalismiksi Orwell laskee muun muassa kommunismin, pasifismin, trotskilaisuuden, antisemitismin ja sionismin.