keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Minä ja minun näkökulmani

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 5/2022 -lehdessä.

--

 

Stanovich, Keith (2021): The Bias that Divides Us: The Science and Politics of Myside ThinkingThe MIT Press.


Moni arvovaltainen taho on viime aikoina väittänyt, että elämme totuudenjälkeistä aikaa ja että mielipiteistä on tullut ihmisille faktoja tärkeämpiä. Aiheesta kirjoitettujen lukuisten kirjojen innoittajina ovat toimineet muun muassa Yhdysvaltain entisen presidentin, Donald Trumpin antamat lausunnot sekä sosiaalista mediaa vaivaava sensaatiohakuisuus.

 

Psykologian emeritusprofessori Keith Stanovich Toronton yliopistosta ajattelee ajastamme toisin. Hänen mielestään emme elä totuudenjälkeisessä vaan asutamme minun näkökulmani -maailmaa. Siellä ihmiset kuvittelevat, että vain heidän oma ”joukkueensa” on perillä faktoista.

 

Stanovichin mielestä puoluekanta tai muut poliittiset näkemykset eivät siis estä ihmisiä tekemästä oikeita päätelmiä. Sen sijaan ihmiset etsivät ja tulkitsevat todisteita tavalla, joka tukee olettamuksia, joiden he haluaisivat olevan totta.

 

Esimerkiksi riskinarviointia selvittävissä tutkimuksissa on havaittu, että jos jonkin toiminnan koetaan tuottavan suuria hyötyjä, kyseiseen toimintaan liittyvät riskit nähdään pieninä. Vastaavasti jos jokin toiminta koetaan erittäin riskialttiiksi, sen hyödyt nähdään vähäisinä. Asiaa on tutkittu muun muassa alkoholin nauttimisen ja hyönteismyrkkyjen levittämisen suhteen.

 

Erityisen voimakkaasti Minun näkökulmani -ajattelu näkyy moraalisissa kysymyksissä. Tämä on tullut ilmi lukemattomissa tutkimuksissa. Mitä moraalittomampana yksilöt pitävät jotakin hyödyllistä tekoa, sitä vähäisempinä he pitävät teosta koituvia hyötyjä. Jos vaikkapa pidät moraalisesti arveluttavana sitä, että nuorille suositellaan kondomin käyttöä, suhtaudut luultavasti epäilevämmin kondomin kykyyn ehkäistä sukupuolitauteja.

 

Stanovichin toinen esimerkki on kuolemanrangaistus. Moni ajattelee, että se on tehokas tapa ehkäistä rikoksia ja että rikoksista ei juuri koskaan tuomita syyttömiä. Toisaalta moni myös uskoo, että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja että viattomia usein tuomitaan rikoksista.

 

Stanovichin mukaan juuri kukaan ei yhdistä näitä uskomuksia muilla, sinänsä yhtä loogisilla tavoilla (eli että kuolemanrangaistus ehkäisee rikoksia ja moni syytön tuomitaan tai että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja syyttömiä ei juuri koskaan tuomita). Stanovich kirjoittaa: ”Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten arviot kuolemanrangaistukseen liittyvistä uskomuksista eivät perustu itsenäisesti kutakin uskomusta tukevien todisteiden arvioimiseen, vaan minun näkökulmani -vinouman myötä tuleviin kuolemanrangaistusta koskeviin vakaumuksiin.”

 

Järkeily syntyi sosiaalisuudesta

 

Ajattelun vinoumilla on luonnollisesti pitkä historia. Eliöt ovat kehittyneet kasvattamaan lisääntymismenestystään, eivät maksimoimaan havaintojensa tarkkuutta tai totuudellisuutta. Luonnonvalinta ei siis suosinut yksilöitä, joiden päätavoite oli saavuttaa objektiivinen totuus joka asiassa. Päinvastoin, tietyt ajatteluvinoumat ja kyvyttömyys harjoittaa älyllistä pohdiskelua ovat jopa saattaneet olla edellytys menestyksekkäälle lisääntymiselle.

 

Miksi sitten ylipäätään kykenemme järkeilyyn? Filosofi Daniel Dennettin mielestä päättelykykymme ovat kehittyneet, jotta ensinnäkin pystyisimme valitsemaan puolemme ja toiseksi jotta kykenisimme suostuttelemaan muita. Asioiden oikean laidan selvittämisellä ei näissä välttämättä ole minkäänlaista roolia.

 

Näkemyksen mukaan järkeily kehittyi siis hoitamaan sosiaalista tehtävää, lähinnä muiden suostuttelemista mahdollisimman vakuuttavasti. Tämä selittäisi monia piirteitä Minun näkökulmani -vinoumasta, erityisesti sitä, että yleensä tuotamme vain argumentteja, jotka tukevat omia käsityksiämme.

 

Stanovich myös muistuttaa, että lajimme evoluutioympäristössä ei ollut edistyneitä välineitä luotettavan tiedon löytämiseksi. Esivanhempiemme täytyi siksi jatkuvasti tyytyä läheisimpiin lajitovereihin ja heidän vakaumuksiinsa.

 

Usein tämä edellytti sellaisen informaation sivuuttamista, joka pystyi kumoamaan omien parissa vallitsevia uskomuksia. Ja jos uskomusten vastaisilta todisteilta ei ollut mahdollista välttyä, todisteet saatettiin ohittaa vaatimalla niiltä ylivoimaisen korkeaa luotettavuutta. Totuutta tärkeämpää oli yhteistyön ja yhteishengen ylläpitäminen.

 

Stanovich käyttää analogiana parisuhdetta. Oletetaan, että nainen epäilee rakastamansa miehen pettäneen häntä. Tällöin toive parisuhteen jatkumisesta voi saada naisen epäilemään uskottavimpiakin syrjähypystä kertovia seikkoja. Jopa tieteessä on tällaisia aiheita – esimerkiksi ryhmien väliset kognitiiviset erot – joissa mahdollisten ikävien sosiaalisten seurausten vuoksi osa tutkijoista edellyttää todisteilta tavallista korkeampia standardeja. (On huomattava, että korkeampien standardien vaatiminen saattaa olla haitallista, mikäli tutkimusväitteistä koituvia kielteisiä seurauksia ole osoitettu. Tutkimustulosten sivuuttaminen poikkeavalla tavalla saattaa esimerkiksi lisätä kansalaisten epäluottamusta tieteen kykyyn toimia puolueettomasti.)

 

Stanovich tarkastelee esimerkkien avulla myös sitä, miten Minun näkökulmani -vinouma on yhteydessä empatiaan ja poseeraamiseen. On esimerkiksi näyttöä, että moni huumeiden käytön vähentämiseen tähtäävistä sosiaalisista ohjelmista on epäonnistunut. Ohjelmia on kuitenkin jatkettu, sillä niistä on tullut symboli päättäjien halulle vähentää huumeidenkäytön haittoja.

 

Vastalääke: meemin näkökulma

 

Usein edellä mainittu tekojen symboliarvo yhdistyy siihen, että nimenomaan älykkäämmät ja koulutetuimmat yksilöt osaavat keksiä itseään parhaiten vakuuttavat perustelut. Älykkäämmillä yksilöillä saattaa myös olla taipumus uskoa, että he ovat muista poiketen päätyneet käsityksiinsä itsenäisen ajattelun kautta. Esimerkiksi tutkija saattaa uskoa kykenevänsä ilman vinoumia tarkastelemaan kiistanalaisia poliittisia aiheita (maahanmuuttoa, rasismia, jengiytymistä, aktivismia, ilmastotoimia) samaan tapaan kuin moni rikas uskoo rikastuneensa vain ahkeruutensa takia.

 

Tällaisesta kognitiivisesta omahyväisyydestä irtaantuminen saattaa vaatia tarkastelukulman muuttamista seuraavaan suuntaan: ”En itse omista ajatuksiani, vaan ne omistavat minut.” Stanovichin mukaan tämä niin kutsuttu Meemin näkökulma on toimivin vastalääke Minun näkökulmani -vinoumaa vastaan. Uskomukset muuttuvat ei-henkilökohtaisiksi ja irtaantuvat omasta identiteetistä. Ketään tuskin myöskään haittaa seuraavan ajattelutavan sisäistäminen: ”En luultavasti ole omaksunut kantamiani ajatusrakennelmia objektiivisen harkinnan kautta, ja jos olisinkin, ajatukseni eivät välttämättä olisi tosia tai loogisesti toisiinsa yhteensopivia.”

 

Stanovich pitää luultavana, että yksilöiden välillä ei ole kovin suuria eroja taipumuksessa sortua Minun näkökulmani -vinoumaan. Ja jos eroja on, ne saattavat selittyä hienoisilla persoonallisuuseroilla (vaikkapa avoimuudessa ja sosiaalisuudessa). Tai sitten erot voivat johtua siitä, millaisille ajatusrakennelmille olemme sattuneet altistumaan. Oletko esimerkiksi lapsena ehdollistunut uskonnon kaltaisille ajatusmalleille? Niihin ainakin on usein sisäänrakennettu ristiriitaisen tiedon tai rationaalisen pohdinnan välttely. Joka tapauksessa erot eivät tutkimusten mukaan näytä johtuvan älykkyyseroista.

 

Stanovichin sanoma olisi helppo ohittaa näennäisen avomielisesti myötäilemällä, että ”jep, kaikkihan sitä tekevät”. Olen jopa kuullut väitettävän, että Minun näkökulmani -ajattelu olisi yhteiskunnallisen ilmapiirin kannalta hyödyllistä. Mahdollistaahan siirtyminen todisteista ”minun kokemukseeni” eräänlaisen tasapelin; sinulla on sinun näkemyksesi ja todellisuutesi, minulla on omani.

 

Tällainen, usein uhrikokemusta ruokkiva asenneilmapiiri tekee kuitenkin todellisuutta koskevasta mielipiteenvaihdosta vaikeaa, paikoin mahdotonta. Lisäksi se hankaloittaa omien ajattelutapojen analysointia. Sitä, että joku väittää asioiden olevan jotenkin, ei siis tule pitää riittävänä argumenttina, ei edes arkisessa kanssakäymisessä, saati tieteellisessä keskustelussa.

 

Stanovichin puheenvuoro on tärkeä ja erinomaisen valaiseva. Se ei paranna lukijaa umpimielisyydestään mutta toimii ensimmäisenä rokoteannoksena. Jos joku kirjan luettuaan kokee olevansa puolueeton ja vapaa Minun näkökulmani -vinoumasta, on melko varma, ettei hän ole ymmärtänyt lukemaansa.

perjantai 14. lokakuuta 2022

Ahneuden vai politiikan loppu?

Kirjoitukseni Talous ja Yhteiskunta 3/2022 -lehdessä.
 

Joka ei kykene yhteiseloon muiden kanssa tai on niin itseriittoinen, ettei tarvitse sitä, eikä siksi ole osa yhteiskuntaa, on joko elukka tai jumala.
Aristoteles
 
Collier, P. & Kay, J. (2021): Greed is Dead – Politics After Individualism2.p. Penguin.


Brittiläiset taloustieteilijät Paul Collier ja John Kay toivovat loppua ahneelle individualismille. Heidän mukaansa se on asenne, joka on viime vuosina maailmaa vallinnut.
 
Lukijat saattavat siksi hämmästyä, kun jo esipuheessaan Collier ja Kay alkavat ahneuden, kapitalismin ja uusliberalismin sijasta kritisoida ”kulttuurisodan” vasemmistoaktivisteja. Esimerkkeinä heillä on tapauksia, jossa menneisyyden ihmisiä on alettu arvioida nykystandardien mukaan.
 
Muun muassa valistusfilosofi David Humen (1711–1776) mukaan nimetty rakennus Edinburghissa nimettiin aktivistien vaatimusten mukaisesti uudelleen. Myös muita historiallisia henkilöitä, esimerkiksi Winston Churchillia ja Thomas Jeffersonia on käsitelty tällä tavoin, ei aikakautensa edustajina vaan joidenkin nykyarvojen vastaisina syntisinä.
 
Collier ja Kay eivät anna moiselle aktivismille korkeaa arvosanaa: ”Yleinen piirre toiminnalle on se, että se on performatiivista – protestoinnin tarkoitus on protestoida ja nostattaa tunnetta hyveellisyydestä tai ehkä vain tarjota hauskuutusta.” Heidän mukaansa patsaita kaatava väkijoukko ei piittaa siitä, että toiminta vieraannuttaa suuren yleisön, joka näkee Britannian historiassa enemmän aihetta ylpeyteen kuin häpeään.
 
Samaan kastiin kirjoittajat laskevat Occupy -liikkeen kymmenen vuoden takaa. Tämä Wall Streetin nurmiplänttiä ”miehittänyt” hajanainen, mutta monessa toivoa herättänyt liikehdintä halusi aloittaa vaihtoehtojen etsimisen kapitalismille. Liike painui nopeasti kasaan, ilman vaihtoehtojen esittämistä.
 
Reiluus ja omaisuudensuoja
 
Vasemmistolehdistö reagoi Collierin ja Kayn teokseen täydellisellä hiljaisuudella. Näin tapahtui siitä huolimatta, että teos – ainakin kirjoittajien itsensä mukaan – edustaa poliittista keskilinjaa ja on suunnattu nimenomaan vasemmistolle.
 
Kirjoittajat jatkavat, että vasemmisto muuttui 2000-luvulla ilkeämieliseksi keskustelupalstaksi, ja että keskilinjan enemmistö ei uskalla haastaa sitä tällaisella kirjalla. Mikä siis on teoksen sanoma kulttuurisotien ulkopuolelta, taloudesta ja tasa-arvosta? Ja onko sanoma niin vaarallinen, että kirjasta kannattaa vaieta?
 
Ensinnäkin kirjoittajat toteavat ihmislajista, että se on luonnostaan sekä kilpailullinen että yhteistyökykyinen, ja molemmat ominaisuudet voivat olla joko rakentavia tai tuhoavia. Ihminen on esimerkiksi luonut mutkikkaita taloudellisia ja sosiaalisia yhteistyöverkostoja. Ne ovat tehneet elämästä monin tavoin rikkaampaa ja turvallisempaa. Mutta olemme myös väkivalloin pakottaneet muita omaksumaan uskonnollisia ja poliittisia arvojamme. Vastaavasti kilpailutaipumuksemme on tuonut innovaatioita tieteisiin, taiteisiin ja talouteen, mutta myös voimakeinoin hankittuja monopoleja.
 
Tämä kaikki on ilmeistä. Emme ole yhtä uhrautuvia kuin termiitit ja osaamme muiden kädellisten tapaan alistaa heikompia. Yksi yhteiskunnallinen ominaisuus meillä kuitenkin on, joka muulta eläinkunnalta puuttuu: olemme lajina kyllin älykkäitä ymmärtääksemme, että ”jos onni olisi kohdellut minua toisella tavalla, voisin itse olla heikompiosainen ja joutua vahvempien sortamaksi”.
 
Tähän liittyen Collier ja Kay nostavat esiin filosofi John Rawlsin (1921–2002). Hänet tunnetaan parhaiten ajatusleikistä, jossa kysytään, millaiseksi loisit yhteiskunnan, jos et tietäisi, millaisena ja mihin yhteiskuntaluokkaan synnyt. Et siis tiedä, onko sinulla esimerkiksi matemaattisia tai liikunnallisia lahjoja vai ei kumpiakaan. Et myöskään tiedä, synnytkö terveenä vai kannatko jotakin parantumatonta sairautta.
 
Toisin ilmaistuna Rawlsin ajatusleikki kuuluu: millaisen yhteiskuntasopimuksen yrität neuvotella, jos neuvottelujen päätteeksi neuvottelijoiden henkilöllisyydet arvotaan sattumanvaraisesti uudelleen? Rawlsin mukaan tällaisen sattumanvaraisuuden takaa – tai tietämättömyyden verhontakaa, kuten hän sitä itse kutsuu – on perusteltua ajaa tasa-arvoisia lopputuloksia.
 
Ajatus identiteettien vaihdosta ja syntymälahjojen satunnaisuudesta herättää monissa vastakaikua. On kuin ihmiset tunnistaisivat siinä periaatteen, joka osuu yksiin niiden reiluusnormien kanssa, joita he jo käyttävät. ”Tietenkin haluan elää yhteiskunnassa, jossa apua tarvitsevista huolehditaan mahdollisimman hyvin.”
 
Ensivilkaisulla Rawlsin ajatusleikki näyttääkin sovittavan yhteen reiluuden ja omistusoikeudet. Pikkulapsiakin opetetaan kunnollisiksi kehottamalla heitä miettimään, miltä tuntuisi, jos itse joutuisi kiusatuksi
 
Collierin ja Kayn mukaan ajatusleikkiin tulee kuitenkin suhtautua varauksella. Omistusoikeutta ja omaisuudensuojaa voidaan arvioida reiluuden ohella myös sen mukaan, mikä on niiden vaikutus tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnallisten instituutioiden toimivuuteen.
 
Tiedetään esimerkiksi, että jos ihmisiltä viedään omaisuudensuoja, he menettävät ison osan turvallisuudentunteestaan ja usein muuttuvat passiivisiksi. Ihmiset eivät yksinkertaisesti halua riskeerata resurssejaan yrittämiseen, mikäli alituisena vaarana on, että valtiovalta – tai kilpaileva yritys, rikollisorganisaatio tai mellakoiva väkijoukko – lunastaa yrityksen resurssit itselleen. Toisin sanoen tietyt osa-alueet ihmisten hyvinvoinnissa ja yleinen toimeliaisuus edellyttävät riittävää omaisuudensuojaa.
 
Tämä ei tietenkään tarkoita, että kykenisimme löytämään omaisuudensuojalle jonkinlaisen optimitason, jossa yrittäminen ja innovaatiot tuottavat mahdollisimman suurta hyvinvointia. Rikkaimmilta saattaa siis olla mielekästä ottaa enemmän, mutta kenelläkään ei ole tietoa, mikä on minkäkin tavoitteen kannalta sopiva taso. Etenkin tässä asiassa jokainen sukupolvi ja jokainen poliittinen ideologia tuntuu aliarvioivan omaa tietämättömyyttään.
 
Periaatteellisempi ongelma Rawlsissa on se, että omaisuudensuoja on ristiriidassa lopputulosten tasa-arvon kanssa. Tämänkaltaiset arvoristiriidat ovat väistämätön osa modernia maailmaa. Jos yhteiskunta on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät. Tällöin niitä yleensä päätyy omille lapsille ja lapsenlapsille. Tämä tarkoittaa, että rikkaiden jälkeläiset saavat enemmän varallisuutta, mikä taas on ristiriidassa lähtökohtien tasa-arvon kanssa.
 
Kaikki yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen – vapauden ja tasa-arvon – ympärille. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle, ja talousoikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Steven Pinkerin mukaan järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole.
 
Jäljelle jää siksi oikeastaan vain yksi konkreettinen asia: pyrkipä hallinto tasaamaan lopputuloksia tai turvaamaan vapaudet ja omistusoikeudet, toimenpiteiden suorittamiseksi tarvitaan voimakeinoja. Ilman niitä kumpikaan ei onnistu. Valtion on siis hallittava väkivaltakoneistoa. [1]
 
Collier ja Kay eivät moiti perinteistä talousvasemmistoa siitä, että he suosivat tasa-arvoa vapauden kustannuksella. Kuten todettua, he sen sijaan moittivat vasemmistoeliitin suunnanmuutosta eli voimien keskittämistä patriarkalismin, rasismin ja seksismin vastustamiseen – tilanteessa, jossa yleinen asenneilmapiiri oli jo vahvasti näitä vastaan ja valtio turvasi vähemmistöjen oikeuksia voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Vasemmiston suunnanmuutos tapahtui vieläpä samoihin aikoihin, kun elinajanodote alkoi Yhdysvalloissa kääntyä laskuun köyhän ja sairaan väestönosan lääke- ja päihdekuolemien myötä.
 
Vasemmisto toisin sanoen korvasi työväestön toisenlaisilla, kenties kuuliaisemmilla ja kiitollisemmilla ”uhreilla”. Ja jos duunari sitten joskus ilmaisi huolensa perheenjäsentensä, arvojensa tai maansa tulevaisuudesta, hän sai pian kuulla olevansa rasisti, seksisti ja homokammoinen, sittemmin myös transkammoinen.
 
Douglas Murrayn (2019; The Madness of Crowds) mielestä vasemmiston maailmankuva oli silti edelleen marxilaisittain vääristynyt ja yksioikoisen armoton: kansalaisten väitettiin olevan kapitalististen sortorakenteiden sätkynukkeja, ja kaikki oli kieroa valta- ja identiteettipeliä. Siihen anteeksianto ja yksilön tarve hallita omaa elämäänsä eivät mahtuneet. Collierin ja Kayn mukaan moni vasemmistopuolueiden jäsen jopa tunsi ylpeyttä ja moraalista ylemmyyttä siitä, että he eivät lianneet käsiään rahalla ja työllistyneet yksityiselle sektorille.
 
Vastaavia erikoisuuksia Collier ja Kay löytävät talousoikeistosta:
 
...bisneshenkilöitä, jotka eivät hehkuta kilpailua vaan vapautta valtion säädöksistä; rahoittajia, jotka etsivät vain nopeaa rikastumista; konservatiiveja, jotka vannovat kirkon ja perinteiden nimiin; militaristisia nationalisteja ja aristokraatteja, jotka kokevat sosiaalisen liikkuvuuden uhkaavan heitä; uusrikkaita, jotka hyötyivät sosiaalisesta liikkuvuudesta, mutta jotka vaurautta perineiden tavoin vaativat matalampia veroja.

Kirjoittajien mukaan talousoikeistoa ei ole yhdistänyt oikeastaan mikään muu kuin sosialismin vastustus.
 
Miten minusta tulee me?
 
Länsimainen lainsäädäntö pyrkii turvaamaan vähemmistöille tasaveroiset menestymisen mahdollisuudet. Sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja rotuun perustuva syrjintä on yksiselitteisesti ja selväsanaisesti kielletty. Kuten todettua, kaikkien mielestä tämä ei riitä. Etenkin Yhdysvalloissa vähemmistöille on vaadittu monenlaisia etuja, korvauksia ja kiintiöitä.
 
Collier ja Kay vastustavat tämänkaltaista tasaveroisten mahdollisuuksien hivuttamista oikeuksiksi. Heidän mukaansa se lisää ongelmia etenkin tilanteissa, joissa oikeudet ovat ristiriidassa – kuten ne aina tuppaavat olemaan.
 
Kulttuurisodan esimerkki valaisee asiaa. Tokion olympialaisten 2021 aikaan keskusteltiin trans-naisten oikeudesta kilpailla naisten sarjoissa. Ristiriita naisurheilun kanssa tulee siitä, että useimmissa urheilulajeissa poikana läpikäyty murrosikä tuo trans-naisille kilpasisariin nähden valtavan etulyöntiaseman. [2]
 
Voidaan ajatella, että tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee vain päättää, keiden oikeudet ovat tärkeämpiä; urheilussa naisten vai trans-naisten; lisääntymisessä odottavien äitien, isien vai sikiöiden; ruokatabuissa teuraseläinten vai halal-lihan kuluttajien; ja niin edelleen. Esimerkkejä on lukemattomia.
 
Ryhmille kuuluvien oikeuksien laittamisessa tärkeysjärjestykseen on se ongelma, että oikeuksia on mahdoton perustella puolueettomasti. Soveltuvia mittareita ei yksinkertaisesti ole. Vaatimukset ryhmille kuuluvista erioikeuksista saattavat toki tarkoittaa hyvää, mutta niiden laajamittainen toteuttaminen väistämättä kaventaisi yhteiskuntasopimuksen legitimiteettiä. Miksi ihmiset kannattaisivat sellaista yhteiskuntajärjestystä, joka perustuu ryhmäkuntaisiin oikeuksiin eikä kaikkia yhtäläisesti koskeviin periaatteisiin?
 
Mikäli kansalaiset lakkaavat kannattamasta yhteiskuntasopimusta, heidän ainoaksi kannustimekseen saattaa muodostua oman hyvinvoinnin ja kulutuksen maksimoiminen. Sellaista järjestelmää tuskin olisi mielekästä kutsua yhteiskunnaksi.
 
Miten siis suhtautua ryhmien välisiin sosioekonomisiin eroihin ja ihmisten tasaveroisuuteen lain edessä? Voimmeko edelleen pitää kiinni länsimaissa vallitsevasta individualismista ja suvaitsevaisuudesta?
 
Vastauksessa on huomioitava, että vaihtoehtoja länsimaiden individualismille ja liberalismille on etsitty – ja sovellettu – läpi maailmanhistorian, pienessä ja suuressa mittakaavassa, ja mikään muu järjestelmä ei ole tuottanut vastaavaa inhimillistä ja teknologistaloudellista kukoistusta. Toiseksi on huomattava, että ihmisryhmien väliset sosioekonomiset erot johtuvat monista toisiinsa vaikuttavista sosiaalisista, kulttuurisista, biologisista ja taloudellisista tekijöistä. Nämä tekijät ovat tyypillisesti sellaisia, että niitä on äärimmäisen hankala muuttaa politiikan keinoin, etenkin ahdasmielisen puolueajattelun tai julkisuushakuisen aktivismin keinoin.
 
Mihin Collier ja Kay siis päätyvät? Ensinnäkin he hylkäävät ne ”markkinafundamentalistit”, joiden mukaan vain vapaimmat mahdolliset markkinat kykenevät valjastamaan ihmisen ahneuden yhteiseksi hyväksi. He jopa nimittävät sijoituskikkailulla menestyneitä matemaatikoita sosiaalisiksi loisiksi.
 
Kirjoittajat jatkavat, että markkinatalouden kyky tuottaa hyvinvointia ei perustu siihen, että rikkaat maat olisivat olleet individualistisimpia. Päinvastoin, Collierin ja Kayn mukaan vauraissa maissa ihmiset luottavat enemmän toisiinsa ja tekevät enemmän yhteistyötä, ehkä jopa tuntevat voimakkaampaa yhteenkuuluvuutta. Yhteisöllisen luottamuksen lisäksi markkinatalouksien menestys perustuu heidän mielestään siihen, että ne sallivat monimuotoisuuden ja kannustavat kokeilemaan.
 
Valtiolle sopivana roolina Collier ja Kay pitävät niiden asioiden hoitamista, joista yksilöt ja yhteisöt suoriutuisivat huonosti – ja niiden asioiden jättämistä muille, joista valtio suoriutuu huonosti. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Samoja ajatuksia on kierrätetty valistusajasta alkaen.
 
Yllätyksettömästi Collierin ja Kayn reseptiin kuuluu myös kohtuus ja tasapainottelu. Vertauksena he käyttävät sitä, että rehellisyyskään ei edellytä, että lapsille kerrottaisiin totuus heidän taiteellisista tai liikunnallisista kyvyistään.
 
Se, että Collierin ja Kayn kaltaiset maineikkaiden yliopistojen taloustieteilijät korostavat yhteisön ja yhteisöllisyyden roolia, on osa trendiä, jossa kovimmatkin kapitalistit ovat alkaneet puhua vastuullisuudesta, jopa henkisyydestä. Collier ja Kay eivät mene niin pitkälle, että he toivoisivat kapitalismin nollaamista, kuten viime aikoina myös on vaadittu. He vain ilmaisevat toiveensa, että ihmiset ymmärtäisivät roolinsa yhteiskunnassa siten, että minusta tulee me: ”Menestyäkseen yhteisön on istutettava yksilöihin tunne jaetusta yhteenkuuluvuudesta, jotta voisimme tuoda esiin kausaaliketjun yhteisestä uhrautumisesta ja jaetuista arvoista kohti parempaa tulevaisuutta.”
 
Mutta miten istuttaa lapsiin ja nuoriin tunne yhteenkuuluvuudesta? Pelkkä abstraktien oikeusperiaatteiden opettaminen tuskin riittää. Ja kuinka pitkälle indoktrinaatio – jos näin vahva sana on oikeutettu – saa mennä? Ja mikä on peruskoululle ja korkeakouluille sopiva rooli?
 
Tämä on ikiaikainen kysymys yksilön, yhteisön ja valtion suhteesta. Ja valitettavasti se, että oppineet yrittävät Collierin ja Kayn tavoin tehdä eron ”pahan” nurkkakuntaisuuden ja ”hyvän” keskinäisen sidonnaisuuden – talousnobelisti Elinor Ostrom käyttää termiä boundedness – ei näytä johtavan mihinkään. Tilanne on suunnilleen sama ”hyvän” patriotismin ja ”pahan” nationalismin välillä. George Orwell koetti erottaa nämä 1940-luvulla ja Timothy Snyder 2000-luvulla. [3]
 
Yrityksistä huolimatta yhteenkuuluvuuden ja nurkkakuntaisuuden – ja patriotismin ja nationalismin – väliset rajat ovat edelleen häilyviä ja määritelmät pitkälti päällekkäisiä. Omiin kansalaisiin kohdistuvia velvollisuuksia, yhteisiä arvoja ja yhteisöllisyyttä korostava patriotismi on läheistä sukua etniselle nationalismille.
 
Kenties juuri tämän takia Collier ja Kay ehdottavat, että yhteiset tavoitteet tulisi päättää ja resurssit jakaa pienimmällä mahdollisella yhteistyön tasolla, jolla se on mahdollista. Tässä on se vaara, että politiikanteko muuttuu entistä rasittavammaksi kompuroinniksi huomionkipeän ja energiaa vievän vähemmistöaktivismin kanssa. Politiikka ei tietenkään ole koskaan ollut pelkkiä käytännön sanelemia koalitioita ja kompromisseja, mutta enää ihmiset eivät näytä edes pyrkivän niihin.
 
ALAVIITTEET
 
[1] Ajatus valtiosta väkivaltakoneiston yksinomistajana löytyy kenties tunnetuimmassa muodossaan Max Weberiltä (1864–1920). Francis Fukuyama (2022, Liberalism and its Discontents) parantelee muotoilua seuraavasti:
 
Kaikkien yhteiskuntien täytyy käyttää voimaa ylläpitääkseen sisäistä järjestystä ja suojautuakseen ulkoisilta vihollisilta. Liberaali yhteiskunta tekee tämän luomalla vahvan, laillisuusperiaatteeseen nojaavan valtion. Valtion valta perustuu autonomisten yksilöiden keskinäiseen sopimukseen, jossa he vastineeksi valtion tarjoamasta suojelusta luovuttavat oikeuden tehdä mitä tahansa mielitekoja. Vallankäytöstä tulee legitiimiä lakien yleisen hyväksymisen kautta ja, jos kyse on liberaalista demokratiasta, vaalien kautta. Liberaalit oikeudet ovat merkityksettömiä, jos valtio ei pysty niitä pakkokeinoin ylläpitämään.

[2] Kilpaurheiluun osallistuvien trans-naisten kritiikissä ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia tai että trans-urheilija ei saisi urheilla tai olla oma itsensä. Kyse on siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata miespuolisena läpikäytyä murrosikää. Onko se esimerkiksi verrattavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?
   Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi pelkän kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.
   Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.
   Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.
   Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.
 
[3] Timothy Snyder (2017, On Tyranny, suom. Tyranniasta) kirjoittaa luvussa Ole patriootti: ”Nationalisti rohkaisee meitä olemaan huonoimmillamme ja sitten kertoo meille, että olemme parhaita.” George Orwell (1945) kirjoittaa nationalismin ja patriotismin erosta analysoivammin, määritelmien kuitenkin jäädessä osittain päällekkäisiksi:
 
Molempia sanoja käytetään niin epämääräisellä tavalla, että mikä tahansa määritelmä on mahdollista haastaa.  Mutta niiden välille täytyy tehdä ero, sillä kyseessä on kaksi erilaista ja jopa vastakkaista ideaa. Patriotismilla tarkoitan omistautumista tiettyyn paikkaan ja tiettyyn elämäntapaan, joiden yksilö uskoo olevan parasta maailmassa, mutta joita hän ei halua pakottaa muille. Patriotismi on luonteeltaan puolustuksellista, sekä sotilaallisesti että kulttuurisesti. Nationalismia sen sijaan ei voida erottaa vallanhalusta. Jokaisella nationalistilla on pysyvä pyrkimys saada enemmän valtaa ja arvostusta, ei itselleen vaan kansakunnalle tai jollekin muulle yksikölle, jonka alaisuuteen hän on päättänyt luovuttaa yksilöllisyytensä. (Korostus alkuperäinen)


Nationalismiksi Orwell laskee muun muassa kommunismin, pasifismin, trotskilaisuuden, antisemitismin ja sionismin. 
 
 

torstai 29. syyskuuta 2022

Parinvalinnasta ja nettideittailusta

Ilta-Sanomien toimittaja kyseli nettideittailusta ja ihmiskoiraiden nuoruusmieltymyksistä. Juttu ilmestyi 29.9.2022. Tässä joitakin pohdintojani.
 
IL 29.9.2022

Miten olet perehtynyt evoluutiobiologiaan ja parinvalintaan?
 
Kyse on lähes elinikäisestä harrastuneisuudesta, käytännössä alan kirjallisuuden seuraamisesta. Ihmisen käyttäytymisen selittäminen edellyttää biologian ja evoluution tuntemusta, ja etenkin parinvalinnassa on piirteitä, joita ei voida selittää ilman evoluutiota ja luonnonvalintaa.
 
Mistä se sinun mielestäsi kertoo, että keski-ikäinen Leonardo DiCaprio tunnetusti deittailee vain alle 25-vuotiaita naisia? Tai että osa yli 45-vuotiaista miehistä kategorisesti hakee nettideittailussa itselleen kumppania/seksiseuraa vain useita vuosia nuoremmista naisista?
 
Kyse tuskin on siitä, että DiCaprio on itse jotenkin kypsymätön tai haluaa dominoida parisuhteessa. Tällä perusteella kaikkien kulttuurien (menestyneet) miehet olisivat epävarmoja pikkupoikia, mikä ei ole uskottavaa. Ja koska miehet ovat mieltyneet nuoruuteen kaikissa kulttuureissa, mieltymys tuskin selittyy myöskään sillä, että länsimaisilla medioilla on pakkomielle ihmisnaaraan nuoruudesta.
 
Miksi ihmiskoiraat siis mieltyvät nuoruudesta kertoviin signaaleihin? Syy on helppo nähdä, jos pohtii, ketkä olivat esi-isiämme. Kukaan meistä ei ole sellaisen koiraan jälkeläinen, jonka mieltymykset kohdistuivat hedelmällisen uransa ohittaneisiin naaraisiin. 
 
Kuvittele esimerkiksi koiras, jonka silmissä yli 50-vuotias naaras näyttää nuorempia naaraita haluttavammilta. Kyseinen koiras voi sitten nauttia näiden iäkkäämpien kaunottarien seurasta. Tällainen koiras ei kuitenkaan yhtä todennäköisesti päädy intiimiin kanssakäymiseen hedelmällisten naaraiden kanssa. Tämä on olennaista: emme voi olla sellaisten koiraiden jälkeläisiä, jotka mieltyivät yksinomaan hedelmällisen ikänsä ylittäneisiin naaraisiin.
 
Esi-isiemme täytyy sen sijaan olla niitä, jotka mieltyivät piirteisiin, jotka kertoivat naaraan hedelmällisyydestä, siis nuoruudesta. Luultavasti esi-isissämme on enemmän myös niitä, jotka mieltyivät nimenomaan hedelmällisen uransa alussa oleviin naaraisiin. Nuorella naaraalla kun oli enemmän hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin.

Näillä perusteilla voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi voidaan ennustaa, että varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Teinipojat saattavat suosia fantasioissaan jopa 10 vuotta itseään vanhempia naaraita (jotka eivät yleensä osoita heihin mitään kiinnostusta). Luonnonvalinta näyttää siis muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia.
 
Onko oikeasti merkitystä naisen iällä vai sillä, miltä hän näyttää? Haen tässä sitä, että esimerkiksi 40-vuotias nainen voi näyttää hyvin eri näköiseltä riippuen naisesta, joten onko niin sanotusti järkeä asettaa tiukka ikäraja?
 
On totta, että sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää. Avioliiton historiaa tutkinut Edvard Westermarck totesi tämän jo lähes sata vuotta sitten. Nykyisissä yhteiskunnissa monet vanhat naiset näyttävät paljon nuoremmilta kuin he olisivat näyttäneet ihmisen evoluutioympäristössä.
 
Jopa vaihdevuodet ylittänyt naaras saadaan suhteellisen helposti näyttämään yhtä nuorekkaalta kuin hedelmällinen naaras muinoin näytti. Evoluution näkökulmasta ihmisnaaraan ikä sellaisenaan ei olekaan olennaista. Sen sijaan olennaisia ovat ne ulkoiset piirteet, jotka lajimme muinaisuudessa kertoivat hedelmällisyydestä. Eli jos joku onnekas naaras yhtäkkiä lakkaisi vanhenemasta 23-vuotiaana, koiraat haluaisivat häntä silloinkin, kun hän täyttää 93 vuotta.
 
Moni koiras toki kiinnostuu myös vanhemman näköisistä naaraista. Pornoteollisuudessa on jopa oma kategoriansa tätä varten. (Tosin kyseisessä kategoriassa esiintyvät naaraat ovat yleensä varsin nuoria, jopa parikymppiset näyttelijät kelpaavat. Pornografinen materiaali, jossa on keski-ikäisiä tai sitä vanhempia naaraita, ei taas ole lähellekään yhtä suosittua. Vanhemmastakin naaraasta toki voi tulla seksisymboli, mutta se, että joku epätyypillisen viehättävä naaras on yhä viehättävä viisikymppisenä ei sulje pois sitä, että hedelmällisyytensä huipulla naaraat ovat koiraiden mielestä haluttavimmillaan.
 
Tämä joidenkin koiraiden seksuaalinen viehättyminen vanhemmista naaraista ei tarkoita, etteivätkö koiraan nuoruusmieltymykset olisi evolutiivisesti kehittyneitä. Se vain tarkoittaa, että seksuaalisen himon sytyttäviä tekijöitä on muitakin (ja että koiraissa on jonkin verran vaihtelua).
 
Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat siis punnitsevat myös muita viehättävyystekijöitä, esimerkiksi naaraan luonteenpiirteitä tai kiinnostuksenkohteita. Lisäksi koiraan mahdollisuuksiin vaikuttaa se, mitä naaraat haluavat. Ja yleensä naaras toivoo vain hieman itseään vanhempaa koirasta. Mutta jos markkinavoimat, lähinnä nuoremmat koiraat, eivät vaikuttaisi vanhojen koiraiden mahdollisuuksiin, he oletettavasti pariutuisivat vain hedelmällisten naaraiden kanssa.
 
Kaikki koiraat eivät siis deittaile nuoria valokuvamalleja, mutta tästä ei voida päätellä sitä, että nuoruudella tai ulkonäöllä ei olisi merkitystä parinvalinnassa. 
 
Kerro oma arviosi, mitä nuorempaa naista hakeva mies ajattelee itsestään? Ajattelevatko he olevansa itse kyvykkäitä saamaan sellaisen? Onko heillä vaikeuksia hyväksyä omaa vanhenemistaan? Nettideittailussa asetetaan myös paljon muita ehdottomia rajoja, sekä miehet että naiset tekevät sitä. Olen esimerkiksi kuullut, kuinka mies ei pääse treffeille, koska on sentin liian lyhyt. Mies taas on asettanut painorajan vaikka 80 kiloon. Miksi ihmisinä teemme tällaista? Onko tämä meille luonnollista vai onko nettideittailussa jotain, mikä ajaa meitä tähän?
 
Nettideittailu ei vaadi juuri minkäänlaisia investointeja. Siksi siitä ei koidu haittaa, jos haku ei johdakaan mihinkään. Kriteerit kannattaa siis varmuudeksi pitää korkealla. Live-kohtaamisissa rima taas pysyy yleensä matalammalla: jos koiraalla on normaalit hoksottimet, hän huomaa nopeasti, millaisiin naaraisiin hänellä todellisuudessa on varaa. Mutta edelleen, jos asiaa katsotaan luonnonvalinnan kannalta, on sama, saako koiras hedelmättömän naaraan vai ei naarasta ollenkaan. Siksi luonnonvalinta on saattanut suosia sellaisia koiraita, jotka kuvittelevat itsestään liikoja. Jos koiras uskoo itseensä, hän on saattanut olla sitkeämpi yrittämään ja myös vakuuttavampi naaraan silmissä. 
 
Voiko rakkaus tai vetovoima oikeasti olla yhdestä ikävuodesta, sentistä tai kilosta kiinni? Jos ei, mistä se on kiinni?
 
Kaikki haluavat fiksun ja hyväluontoisen kumppanin, joka on emotionaalisesti sitoutunut. Kuten todettua, yleisesti ottaen ihmiset osaavat myös oikein tunnistaa asemansa pariutumismarkkinoilla, eli he osaavat säätää mieltymyksensä saavutettavissa olevalle tasolle. Parinvalintakriteerit toisin sanoen muuttuvat kanssaihmisiltä saadun palautteen mukaan.
 
Kaunis naaras tietää olevansa kaunis, vaikka hän ei olisi koskaan katsonut peiliin, ja jos hän yhdessä yössä muuttuisi vähemmän viehättäväksi, hän tietäisi pian senkin ja osaisi muuttaa kriteerejään uuden markkina-asemansa mukaiseksi. Nyky-ympäristössä tosin on monia tekijöitä, jotka saattavat sekoittaa yksilön käsitystä markkina-arvostaan. Nettideittailu saattaa olla yksi tällainen tekijä. Lisäksi on mahdollista, että nettiporno antaa koiraalle tiedostamattaan valheellisen kuvan siitä, että seksinnälkäisiä naaraita on joka nurkassa. Tällainen saattaa vähentää esimerkiksi koiraan sitoutumishaluja.
 
Ajaako meitä pelkkä halu lisääntyä ja saada lapsia? Viittaan tällä siihen, että silloinhan periaatteessa kenenkään miehen ei pitäisi rakastua ja haluta yli 50-vuotiasta naista tai rakkautta ei pitäisi syttyä vammaiseen/sairaaseen/ihmiseen, joka ei täytä terveen ja hedelmällisen ulkonäön ihanteita.
 
Parisuhteessa on muutakin kuin seksuaalinen viehättyminen. Hedelmällisyysindikaattoreiden lisäksi koiraat punnitsevat esimerkiksi naaraan kiinnostustenkohteiden samankaltaisuutta. Usein seksuaalinen viehättyminen on kuitenkin ensimmäinen seula, joka määrää vaikkapa sen, pyritäänkö juttusille. Kilpailutilanteesta johtuen 60-vuotias koiras on joka tapauksessa valmis seurustelemaan esimerkiksi 55-vuotiaan naisen kanssa. Vanhojen koiraiden seksuaalifantasiat kohdistuvat silti huomattavasti nuorempiin naaraisiin.
 
Ja mitä sanot siihen, että aikaisemmin tekemäni jutun perusteella naiset vapautuvat seksuaalisesti nykyään vasta 40-50-vuotiaina, kun elämänkokemusta ja aikaa on enemmän. Onko tässä ristiriita, jos samanikäisiä miehiä biologisesti kiinnostaa enemmän nuoret naiset?
 
Tiedetään, että seksuaalisen inhontunne on vanhemmilla naarailla keskimäärin heikompi kuin nuorilla. Moni vanhempi naaras harmitteleekin, ettei silloin uskaltanut tai kehdannut nauttia seksistä, kun oli nuori ja vetreä ja vientiä olisi ollut liiankin kanssa. Nuoret naaraat ovat kuitenkin valikoivia juuri siksi, että kysyntää – ja menetettävää – on niin paljon enemmän.
 
Hedelmälliselle naaraalle jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (yhdeksän kuukauden raskaus, imetykset, markkina-arvon lasku jne.). Siksi naaras, joka valikoi tarkkaan ja paritteli vain sitoutuneen ja mahdollisimman korkea-arvoisen tai suositun koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä. Olemme tällaisten tarkasti valikoivien esiäitien jälkeläisiä. Pidättyvyys myös helpottaa nuoren naaraan valintaurakkaa, sillä se pakottaa koiraita parantamaan ja esittelemään ominaisuuksiaan. Vaatimalla pitkää kosiskeluaikaa naaras pystyy erottamaan satunnaiset liehakoijat luotettavista ja tunteellisesti sitoutuneista ehdokkaista.

Luonnonvalinta on tällä tavoin tehnyt naaraista valikoivia ja ohjannut heidän mieltymyksiään kohti resurssi- ja statuskoiraita. Tämä on havaittu käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on taloudellisia resursseja. Naaraiden statusmieltymys ei siis näytä olevan sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta, kuten joskus on arveltu.


tiistai 27. syyskuuta 2022

Naisia sademetsässä

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 3/2022 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoituksia).

Ihmisnaaraat kädellistutkijoina: esikuvien apinointia vai luontaista empatiaa?

 
Naisen herkkyys on usein hänen pahin kiusansa. Vaistottuaan joskus jotakin, johon on todellista aihetta, hän saattaa tottua myöskin kuvittelemaan kaikenlaista, missä ei ole mitään perää, tulla hysteeriseksi ja muodostua taakaksi ympäristölleen. Niinpä onkin sanottava, että herkkyys on kaksiteräinen miekka, joten sitä ei suinkaan ole syytä vahvistaa ja harjoitella, sillä se saattaa aiheuttaa aavistamattomia seurauksia.
 
Nainen ja mies 2/1949 -lehti


Fossey, Goodall, Smuts, Galdikas, Jolly, Hrdy. Näitä ihmisiä yhdistää kaksi asiaa. He ovat ansioituneita apinatutkijoita, ja he ovat naisia: Dian, Jane, Barbara ja niin edelleen.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, miksi kädellistutkijoissa on niin paljon naisia. [1] Samalla sivutaan kysymystä uravalintojen yleisestä sukupuolittumisesta.

1960-luvulta lähtien apinatutkimuksen suosiota naisten parissa on selitetty –ylipäätään voitu selittää – sopivalla roolimallilla, Jane Goodallilla. Hän nousi maailmanmaineeseen kuvailtuaan luonnonvaraisten simpanssien lihansyöntiä, työkalujen käyttöä ja muita aiemmin tuntemattomia käyttäytymispiirteitä.

Roolimalliselitys ei kuitenkaan voi olla kattava: Goodallin oma innostus ei esimerkiksi voinut perustua naispuolisten simpanssitutkijoiden työhön. [2] Vastaava huomio pätee luonnollisesti kaikkien alojen naispioneereihin. [3]

Aloitetaan uravalintojen tarkasteleminen siitä yksinkertaisesta havainnosta, että ihmisillä on taipumus vertailla ominaisuuksiaan ja taitojaan muiden ominaisuuksiin ja taitoihin. Vertailutaipumus on voimakkaimmillaan teini-iässä, mutta jo nelivuotiaat tekevät sitä.

Tämän vertailutaipumuksen lisäksi on havaittu, että usein lapset ja nuoret harjoittavat juuri niitä ominaisuuksiaan ja taitojaan, joissa he huomasivat olevansa hyviä ja/tai sopivassa määrin muita parempia. Eli taitoja, joissa he vertautuivat hyvin.

Mutta selittävätkö vertailu ja harjoittelu apinatutkimuksen tai ylipäätään ammattien sukupuolittumista? Asian selvittäminen on erittäin hankalaa. Emme tiedä, mitkä kaikki lapsuudenkokemukset ja nuoruudessa tapahtuneet sattumukset tuottavat sopivia onnistumisen kokemuksia. Ovatko tärkeimpiä ystävien, luokkatovereiden, opettajien vai sukulaisten kehut? Entä mikä merkitys on haukuilla ja epäonnistumisilla?

Se, että yksilöllä itsellään saattaa olla selkeä käsitys omaan uravalintaan vaikuttaneista kehuista ja onnistumisista, ei vielä kerro paljon. Kyse voi olla jälkikäteen rakennellusta, eheää ja myönteistä minäkuvaa ylläpitävästä fiktiosta. Vuorovaikutus yksilöllisten ominaisuuksien ja kasvuympäristöstä tulevien syötteiden välillä saattaa jopa olla niin mutkikasta, että yksilön ammatinvalinnan selittäminen jää väistämättä arvailuksi.

Väestötason selitykset ovat sen sijaan mielekkäämpiä. Suuret aineistot mahdollistavat muun muassa erilaisten kasvuympäristöjen ja myötäsyntyisten sukupuolierojen huomioimisen. On esimerkiksi ehdotettu – Goodallista huokuvaa empatiaa ja eläinrakkautta ajatellen – että naisten keskimäärin paremmat valmiudet asettua toisen asemaan ja keskimäärin vähäisempi kiinnostus teknisiin laitteisiin [4] sellaisinaan riittäisivät ohjaamaan heitä apina-ammattien pariin – ihmisläheiset ammatit mukaan lukien. Kyseisen näkemyksen mukaan naiset ovat miehiä kiinnostuneempia kädellisten välisistä tunnesiteistä ja siksi päätyvät useammin apinatutkijoiksi. [5]
Goodall Time -lehdessä.


Hypoteesi on sinänsä järkeenkäypä, mutta se luultavasti yksinkertaistaa mutkikasta vuorovaikutusketjua. Kädellistutkimuksen naisvaltaisuus voisi perustua siihenkin, että apinat käyttäytyvät eri tavoin miesten ja naisten läheisyydessä. Kyse olisi siis tutkimuskohteen reaktioista eikä niinkään eroista miesten ja naisten empatiataidoissa tai kiinnostuksenkohteissa. [6] Ehkä kädellisserkkumme eivät koe ihmisnaaraan ominaistuoksua tai fyysistä olemusta niin uhkaavaksi. Tutkijalle tällainen ”kyky” voittaa tutkimuskohteen luottamus olisi suunnaton valtti. [7]

Kädellisten moraalitunteita tutkineen Frans de Waalin mukaan miespuolisia tutkijoita saattaa haitata sekin, että he huomaamattaan eleillään osallistuvat apinoiden, erityisesti simpanssien hierarkiakamppailuihin. Tällaista puolueellisuutta simpanssiuroot, joiden elämäntehtävä on kilvoitella statuksesta, eivät tietenkään voi suvaita.

Roolimalliselitys vähättelee naisia

Kuten todettua, apinatutkijanaisten uravalintoja on selitetty oikeanlaisella esikuvalla. Samaan tapaan naisten aliedustusta teknisillä aloilla ja insinööritieteissä selitetään usein sopivan roolimallin puutteella. [3]

Roolimalliselitykseen – pitipä se paikkansa tai ei – liittyy eräs häiritsevä, naisia vähättelevä piirre. Ajatus, että naisten aliedustus selittyy roolimallien puutteella, antaa ymmärtää, että naiset eivät voisi innostua asioista siksi, että asiat ovat innostavia itsessään. [8] Ikään kuin naiset eivät kykenisi arvostamaan inhimillisiä suorituksia riippumatta suorittajan sukupuolesta.

Joissakin yliopistoissa Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty poistamaan seiniltä professoreita esittävät muotokuvamaalaukset. Poistamista perusteltiin sillä, että kyseiset kuvat estävät opiskelijaneitoja näkemästä itseään alan huipulla. Samalla perusteella jopa filosofian opiskelua on moitittu turhaksi: ”Kyse on vain kuolleiden valkoisten miesten mietteistä.”

On tietysti totta, että yliopistojen muotokuvamaalaukset ovat miesvaltaisia. [9] Maalausten poistamisten perustelut ovat myös kannatettavia: samanlaiset lähtökohdat menestymiseen kaikille.

Kyseisenkaltainen ulkokultainen yliherkkyys tulee kuitenkin vähätelleeksi naisten kyvykkyyttä. Se olettaa, että tiedontuottamisen kaltaiset ylevät päämäärät eivät voisi naisia riittävästi innostaa. Muotokuviin keskittyminen myös lokeroi yksilöitä sellaisten ominaisuuksien perusteella, joihin he eivät itse voi vaikuttaa (sukupuoli, ihonväri ja niin edelleen). Kun tällainen jatkuu tarpeeksi kauan, pian jäljellä saattaa lopulta olla vain kaksi keskenään riitelevää ryhmittymää: oletetut uhrit ja oletetut sortajat.

Korkeimmat opinahjomme eivät saa tällä tavoin tehdä opiskelijoista merkityksettömiin identiteetteihin tukeutuvia uhriutujia. Jos näin tapahtuu, olemme antaneet vallan riitaiselle – tekisi mieleni sanoa simpanssimaiselle – ryhmäkuntaisuudelle. Kykymme ratkoa ihmiskuntaa vaivaavia todellisia ongelmia, nykyisiä ja tulevia, olisivat merkittävästi heikentyneet.



ALAVIITTEET

[1] Antropologi Melvin Konner arvioi vuonna 2015, että neljä viidestä tulevan sukupolven kädellistutkimuksen tohtoreista tulee olemaan naisia.

[2] Neuvostoliitossa Nadezhda Ladygina-Kohts (1889–1963) julkaisi vuonna 1935 teoksen simpanssipienokaisen tunne-elämästä. Tästä pioneerista nuori Jane Goodall tuskin oli kuullut; teos käännettiin englanniksi vasta vuonna 2002.

[3] Roolimalliselitys on ymmärrettävästi suosittu. Tekniikka ja talous 24/2021 -lehdessä henkilöstöjohtaja Hanna Vuorikoski esimerkiksi väittää, että ”roolimallien puute on hyvin iso syy siihen, ettei naisia hakeudu teknologia-alalle”.
   Tätä ei kuitenkaan ole osoitettu, ja voi olla, ettei edes pystytä aukottomasti osoittamaan. ”Roolimallin puutteen” tilalla voisi olla vaikkapa ”samahenkisten kavereiden puute”. Molempia selityksiä saattaa lisäksi olla hankala sovittaa siihen tutkimushavaintoon, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa ammatillinen eriytyminen sukupuolen mukaan on voimakkaampaa.
   Myös teknillisen psykologian tuore professori Janne Lindqvist puolustaa roolimalliajattelua. Hänen mukaansa ”tutkimustietoa on tarpeeksi siitä, että nuorille naisille tärkeää ovat esikuvat” (Tekniikka ja talous 40/2021). Olennainen tieto meiltä kuitenkin puuttuu. Millaisia esikuvia tarkkaan ottaen tytöt tarvitsevat ja paljonko heitä pitää olla? Kelpaako vaikkapa Marie Curie vai tarvitsevatko fysiikasta kiinnostuneet tytöt tuoreempia esikuvia?

[4] Baron-Cohen, S. (2004): Olennainen ero: Totuus miehen ja naisen aivoista. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

[5] Jane Goodall oli ensimmäisiä, joka antoi luonnonvaraisille apinoille henkilökohtaiset ja ihmismäiset nimet. Osa Goodallin kollegoista syytti häntä tutkimuskohteiden turhasta inhimillistämisestä ja tieteeseen kuuluvan puolueettomuuden hyljeksimisestä. Tämä ristiriita antropomorfismin ja objektiivisuuden välillä on näennäinen: apinaserkuiltamme löytyviä inhimillisinä pidettyjä piirteitä – työkalujen käyttöä, väijytyssodankäyntiä, tarkoituksellista huijaamista ja niin edelleen – on mahdollista kuvailla ja selittää objektiivisesti siinä missä voimme objektiivisesti kuvailla ja selittää oman lajimme apinamaisuuksia.

[6] Varhaisin tuntemani esimerkki ihmisapinoiden kyvystä erottaa mies ja nainen on luonnontutkija Georges-Louis Leclercillä (1707–1788, tunnetumpi nimellä kreivi Buffon). Hän piti lemmikkinä nuorta simpanssiurosta, joka ihastui erääseen ihmisnaaraaseen siinä määrin että alkoi aina huitoa kepillä, mikäli joku naista lähestyi (teoksesta Hartmann, R. [1885]: Anthropoid Apes). Toinen varhainen havainto tulee Berliinin eläinpuiston johtaja Otto Hermesiltä (1838–1910). Hän kertoo orankikoiraasta, joka oli ”onnellisimmillaan naista halatessaan”. Simpansseille viittomakieltä opettanut Roger Fouts taas muistelee Next of Kin -kirjassaan, miten eräs simpanssineitokainen otti hänet romanttisten pyrkimystensä kohteeksi. Apinan lähentely-yritykset eivät lohduttaneet ihmistyttöystävästä haaveilevaa nuorukaista.

[7] Naiseudesta voi apinoiden parissa olla haittaakin. Olen esimerkiksi lukenut anekdootin, jonka mukaan eräällä tutkimusasemalla lemmenkipeä orankiuros raiskasi aseman naispuolisen kokin. Villeistä orangeistahan tiedetään, että seksuaalinen väkivalta on niillä yleistä – mikäli koiras saa naaraan kiinni ja mikäli naaraalla ei ole statuskoirasta suojelijanaan. (Tarinan mukaan kokin puoliso ei pitänyt tapausta merkittävänä rikkeenä sillä perusteella, että raiskaaja ei ollut ihminen.)

[8] Uravalinnoista puhuttaessa termit aliedustus ja yliedustus ovat harhaanjohtavia. Yksittäinen mies tai nainen ei ole työpaikalla edustamassa sukupuoltaan – sen enempää kuin hän on edustamassa rotuaan, kansallisuuttaan tai seksuaalista suuntautumistaan.

[9] Ajatusten ja tieteellisten löydösten on seisottava tai kaaduttava sen mukaan, kuinka tarkkanäköisiä, loogisia ja selitysvoimaisia ne ovat, ei sen mukaan, millaiset sukuelimet, minkä värinen iho tai millaisia poliittisia kantoja ajatuksen esittäjällä sattuu olemaan. Tämä seikka näyttää 2000-luvun alun kulttuurisodissa unohtuneen.


                      * * *

PS. Carole Jahmen kirja Beauty and the Beasts (2000) kertoo apinatutkijanaisista. Teoksen ansioita vähentää siinä oleva Richard Dawkinsin vääristely. Jahme kirjoittaa: “Richard Dawkins is a British reductionist Darwinist, who believes all traits are adaptive." 
   Syytös, että Dawkins näkee kaikki piirteet sopeutumina tai kelpoisuutta lisäävinä, olisi asenteellisuudessaan huvittava, ellei se niin selkeästi perustuisi tietämättömyyteen. Kaikissa kirjoissa, joissa Dawkins käsittelee sopeutumia, hän myös monisanaisesti kuvailee piirteiden epäadaptiivisuutta. 
   Jahmen lausunto antaa myös ymmärtää, että Dawkins olisi jollakin väärällä tavalla reduktionisti. Tämäkin menee metsään. On olemassa epätieteellistä ”ahnetta” reduktionismia, mutta Dawkinsin tapaan tehtynä reduktionistinen syysuhteiden analysointi on olennainen osa totuudentavoittelua. Yleisesti ottaen on ihmeteltävä, miksi epämääräinen esoteerisuus houkuttelee juuri simpanssitutkijoiden – ja joskus myös delfiini- ja elefanttitutkijoiden – hännystelijöitä.
 
PS2.
Jalmari Kekkonen kirjoitti vuonna 1928 ammatinvalinnasta, korostaen sattuman merkitystä:
 
Yhä vielä saattaa muutamille elämänuran valitseminen olla helppoa, kun heillä jo lapsesta pitäen ilmenevät selvät taipumukset määräävät elämäntehtävän. Edelleen jo lapsena muita selvemmäksi käynyt isän tai äidin ammatti viittoo toisille tien, mitä kulkea. Mutta useimmin, voinemme niin hyvällä syyllä sanoa, on pelkkä sattuma määrännyt ja vieläkin määräilee nykyajan ihmisten tulevaisuuden heidän vaalissa ratkaistaessa tuota vaikeata kysymystä: mille uralle.

 

maanantai 29. elokuuta 2022

Circus Helsinki 20v

Oheinen ”omaelämäkerta” oli Circus Helsingin 20-vuotisjuhlajulkaisussa (ei ole Ihmisluonto-blogin ydinaluetta mutta julkaistakoon täälläkin). 

Fläktin mies sirkuksessa


Lapsuudenkotini lenkkisaunassa oli usein mies, joka löylyjen lomassa kertoili työstään Fläkt-nimisessä ilmanvaihtofirmassa. Mukava naapuri oli hormeista ja ränneistä innostunut, työlleen omistautunut ja työpaikastaan ylpeä mies, Fläktin mies.


Kerroin tästä lapsuuden saunatuttavuudesta eräälle työelämäntutkijalle. Hänkin oli tietoinen Fläktillä vallinneesta osallistavasta työilmapiiristä. [1] Nykyään vaimoni kanssa tarkoitamme Fläktin miehellä ketä tahansa työlleen ja työpaikalleen omistautunutta puurtajaa.


Sirkus teki minustakin Fläktin miehen. Ensin se oli yleisesti akrobatiaa ja voimistelua, jotka nuoruudessani olivat siistein asia maailmassa. Kiihkeimmässä vaiheessa jokainen väliin jäänyt treeni oli elämää suurempi kysymys.


Oma pakkomielteinen harjoittelu vähitellen rauhoittui, ja opettaminen alkoi saada yhä suuremman roolin. Varsinainen fläktiläisyyteni alkoi, kun pian parikymmentä vuotta sitten pääsin mukaan rakentamaan Martina Linderin perustamaa Circus Helsinkiä.


Alkuaikojen uudisraivaajahengessä työtunteja ei mitattu eikä työoloista piitattu. Kaikki tekivät mitä kykenivät, esiintymisestä remonttihommiin. Mikään ei tuntunut työltä.


Sirkuskoulun viisivuotisjuhlat muistan erityisen hyvin. Lordi oli edellisiltana voittanut Euroviisut ja pääsimme käyttämään sitä esityksessämme. Tein pahvirullasta kopion Lordi-kirveestä ja vanhoihin polvisuojiin piirsin pääkallot.


Sirkusharrastus on tuonut mahdollisuuden luoda kontakti ihmisiin muista maista. Näin korona-aikaan valtioiden lista tuntuu valtavalta: Marokko, Liettua, Viro, Australia, Puola, Unkari, Israel, Saksa, Kuuba, Ranska, Ruotsi, Espanja, Belgia, Meksiko, Ranskan Guyana, Venäjä, Iso-Britannia, Chile, Ukraina, Kanada, Meksiko, Yhdysvallat, Kolumbia, Taiwan ja Mongolia. Kotimaassa sirkuksessa, kuten muissakin taidepiireissä, on aimo annos kateellista kyräilyä, mutta kansainvälisissä ympyröissä sirkuksen jalostava luonne pääsee paremmin esiin.


Nyttemmin olen ilolla huomannut, että nuoremmistakin sirkuslaisista on tullut Fläktin miehiä – sukupuolesta riippumatta. Circus Helsinki ei aikuistumisestaan ja väistämättömästä byrokratian kasvusta huolimatta ole menettänyt luovaa ja tarttuvaa leikkimielisyyttään. Kuten ilmastointi joillekin, sirkuskin voi olla asenne ja elämäntapa, josta mielellään jakaa muille.



ALAVIITE

[1] Teknologinen kehitys ja globalisaatio ovat länsimaissa vieneet ”fläktiläisiä” työpaikkoja. Tehdastyöpaikkojen katoamista pidetään osasyyllisenä Yhdysvalloissa viime vuosina lisääntyneisiin lääke- ja alkoholikuolemiin. Jopa elinajanodote kääntyi siellä laskuun, mitä ei ole rauhanaikana länsimaissa aiemmin tapahtunut. Myös Donald Trumpin suosiota selitettiin työpaikkojen ja työpaikkaylpeyden katoamisella. Työ oli antanut tehdaspaikkakuntien ihmisille, heidän läheisilleen ja yhteisöilleen muutakin kuin elannon.