keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Ja uhriolympialaisten voittaja on...

Daniel Nylund (2019): Uhriutumisen kulttuuri. Kohtaaminen ry.

Anarkokristitty (tai anarkristitty, kuten hän itseään nimittää) Daniel Nylundin teos on ajankohtainen tutkielma uhriutumisesta ja sitä ruokkivista ajattelumalleista. Nylund on kiitettävällä tavalla perehtynyt aihetta koskevaan anglosaksiseen kirjallisuuteen. Suuri osa siitä on olennaista suomalaisenkin keskustelun kannalta.


Nylund kirjoittaa aiheeseen sisältyvistä ongelmista ja aiheen tärkeydestä seuraavasti:

Pelkään, että mikä tahansa kirjoitus, joka auttaa tunnistamaan uhriutumisen tuntomerkkejä ja nostaa esille siihen liittyvät ongelmat, kääntyy heti pilkaksi oikeita uhreja vastaan. Silti näen aiheen ohittamisen vielä vaarallisemmaksi. Virheellisesti määritetty ja väärin käytetty uhrius vahingoittaa todellisten uhrien asemaa ja saa moraaliset kompassimme pyörimään minne sattuu.

Vaarana siis on, että pahimmat uhrit alkavat uhriutumiskritiikkien vuoksi pelätä uhriutumisesta koituvaa stigmaa. Tämä ei silti muuta sitä, että tästäkin aiheesta on voitava puhua; puhuminen saattaa jopa rohkaista uhreja kestämään kokemuksiaan paremmin. Nylund jatkaa:

Uhriutuva käytös jatkuu niin kauan, kuin sen suoma palkitsevuus on suurempi kuin siitä aiheutuva kärsimys. Joskus sitä on vaikea ymmärtää, koska palkitsevuus ei aina ole kovin ilmeistä. Kukapa osaisi mitata saadun myötätunnon arvoa, vastuusta vapauttamisen helpotusta, oikeassa olemisen tyydytystä tai moraalisen ylemmyyden painoarvoa? Yksikin näistä uhriutumisen luontaiseduista voi kompensoida suurenkin kärsimyksen. Eikä uhriutuja itsekään ole aina tietoinen niistä salaperäisistä syistä, joiden takia hän sitkeästi pitää kiinni roolistaan.

Huomio on tärkeä. Toiveajattelun, ideologisen itsepetoksen ja suoranaisen huijaamisen raja on harvoin selkeä. 


Daniel Nylund


Teoksen lopussa Nylund esittää lennokkaita ja aiheen kannalta pitkälti turhia tulkintoja Jeesuksen sanomisista. Häiritsevämpää on kuitenkin loppupuolen fokuksen puute: välillä puhutaan uhriutumisesta yhteiskunnallisena ilmiönä ja välillä ylipsykologisoidaan yksilötason uhriutumistaipumusta (samalla kuitenkin unohtaen, mitä tiede uhriutumiseen liittyvistä moraalitunteista sanoo). 


Pitkähköt lainaukset Nylundin analyyttisesta puheenvuorosta ovat silti paikallaan; tässä olevat lainaukset kattavat luonnollisesti vain pienen osan teoksen tärkeästä sanomasta.


Uhriutumisstrategian tuhoavuudesta Nylund kirjoittaa seuraavasti:

...uhriutumisen strategia ei keskity loukatun oman ihmisarvon vahvistamiseen vaan loukkaajan ihmisarvon alentamiseen. Se maksimoi pienenkin loukkauksen moraalittomuutta, loukkaajan ylivoimaista valta-asemaa ja loukatun puolustuskyvytöntä uhriutta. Pelastus yritetään löytää uhriutumisesta. Uhri voi saada kuuluisuutta, positiivista huomiota, myötätuntoa, vertaistukea ja yhteiskunnallista erityisapua.


laajentaen analyysiaan yhteisötasolle:


Uhrin nostaminen kunnioitettuun erityisasemaan ja oletetun syyllisen laskeminen halveksittuun erityisasemaan on usein yhteisöllinen tapa kompensoida omaa huonoa omaatuntoa... Samalla se vapauttaa yhteisön kunnolla perehtymästä uhrin kokemukseen ja ajattelemasta sitä syvällisesti. Lopulta se auttaa yhteisöä erottautumaan pahoista ihmisistä. Heidänkään tekoja ei tarvitse kunnolla miettiä eikä heidän kokemuksiinsa paneutua. Muut ovat jo tehneet sen meidän puolestamme ja heidät on tuomittaviksi havaittu. Se riittää.


Ajattelutapaan sisältyvistä sudenkuopista varoitteli jo muun muassa Bertrand Russell esseessään Orjuutettujen hyveellisyydestä vuodelta 1951:


Ihmiskunnan kaikkein sitkeimpiä harhaluuloja on ollut se, että eräät ihmiskunnan osat ovat moraalisessa suhteessa muita parempia. Tämä usko on pukeutunut moniin eri muotoihin, joista millään ei ole järjellistä pohjaa. On varsin luonnollista ajatella hyvää itsestään ja tämän perusteella – mikäli asianomaisen sielunliikkeet ovat riittävän yksinkertaiset – myöskin omasta sukupuolestaan, yhteiskuntaluokastaan, kansastaan ja ajastaan... Sangen merkillinen muoto tätä ihailua, joka kohdistuu ihmisryhmiin, joihin ihailija itse ei kuulu, on usko orjuutettujen – orjuutettujen kansojen, köyhien, naisten ja lasten – hyveellisyyteen.


Nylund kirjoittaa samassa hengessä:


Moraalisen ylemmyyden rooli voi olla uhriutujalle annettu tai hänen itsensä aggressiivisesti vaatima. Se on sosiaalisesti ja poliittisesti väkevä rooli, josta käsin hänellä on muita suurempi vapaus arvostella ja tuomita toisten uskomuksia, asenteita ja käytöstä samalla, kun on itse vapautettu vastaavasta arvostelusta.


Nylundin mukaan uhriutuva loukkaantuminen, vastuuvapaus ja moraalinen ylemmyydentunto ovat siitä petollisia nautintoja, että ne melkeinpä vaativat yksilöä kuvittelemaan itselle ja esittämään muille vakuuttavaa kärsimystä. Muutoinhan hän ei enää olisi uskottava uhri. Uhriutujat ovat Nylundin mukaan myös nopeasti verkostoituvaa väkeä, ja ”juuri siksi uhriutumisesta on alkanut tulla kulttuurimme keskeinen vaikuttaja”:

Uhriutumisen globalisoituminen merkitsee moraalisen mustavalkoisuuden ja itsetyytyväisyyden yleistymistä. Uhriutuja ei tarvitse armoa eikä myöskään anna armoa. Sorrettujen ja sortajien välissä on vain sota niiden välissä. Muut vaativat uhrilta vähemmän, samalla kun hän saa oikeuden vaatia muilta enemmän. Juuri sellaisia itseensä menemättömiä näennäisviattomia mutta muita ankarasti tuomitsevia moralisteja uhriutumiskulttuuri kasvattaa.


Uhriutumiskulttuuriin sisältyy myös ajatus siitä, että vähemmistö ei voi syyllistyä syrjimiseen:


Naiset eivät voi olla seksistisiä, pakolaiset eivät voi olla rasisteja, homot eivät voi olla heterofobisia, eivätkä köyhät voi olla sortajia. Uhriutujat ovat jostain salaperäisestä syystä vapaita niistä vääryyden muodoista, joiden uhreiksi ovat joutuneet. Jos eivät täysin olisikaan niistä vapaita, vastuu siitäkin kuuluu tämän kulttuurin luoneelle enemmistölle jolta jopa uhriksi joutuneet naiset voivat omaksua misogynian, transfobian, cisseksismin jne. Uhreja ei saa syyttää mistään.

   Uhriutujat yrittävät muuttaa subjektiivisen kokemuksensa koko ympäristön moraaliseksi mittariksi. Mikä tahansa käytös tai puhe, josta uhriutuja ahdistuu tai pahoittaa mielensä, on sen perusteella myös moraalisesti tuomittavaa, todennäköisesti myös tahallista kiusaamista ja aikomuksellista vihamielisyyden lietsomista. Uhriutujan kokemuksen rinnalla mikään muu ei paina mitään. Mielipiteesi voi olla kuinka rationaalisesti perusteltu tahansa ja aikomuksesi vilpittömästi yhteisymmärrystä hakeva, mutta loppupeleissä uhriutujan ahdistuksen suuruus mittaa sinun syyllisyytesi syvyyden.


Nylund moittii tässä yhteydessä myös kulttuurisesta omimisesta loukkaantuneita, todeten esimerkiksi, että ”kulttuurinen omaksuminen on kehitystä”, ei siis sorrettujen alistamista. Keskivaiheilla teos ottaa kantaa intersektionaaliseen feminismiin:


Minusta näyttää siltä, että tämä valtaan ja sortoon keskittyvä feminismin suunta on tarjonnut yksityiskohtaisempia ja monipuolisempia tapoja leimata joku syylliseksi pelkästään sen perusteella, mihin etuoikeutettuun ryhmään sattuu kuulumaan. He ovat löytäneet hienostuneita tapoja tuomita joku synneistä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Intersektionaalinen feminismi on ideologia, joka keskittyy uhriaseman määrittämiseen, stereotypioiden luomiseen, demonisoimiseen ja tiettyjen ryhmien vaientamiseen enemmän kuin uhrien auttamiseen.

   Intersektionaalinen feminismi tekee saman kuin kommunismi aikanaan: määrittelee jokaisen yksilön ryhmän kautta kysymättä edes, samaistuuko yksilö ryhmään ja kokeeko sen arvot omikseen... Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.


Nylundin mukaan suurten oikeustaistelujen puutteessa opiskelijat ovat jopa alkaneet kilpailla siitä, kuka herkimmin tunnistaa luentoaiheen, josta joku vähemmistöön kuuluva voisi ahdistua. 

 

Mikään edellä mainittu uhriutumiskulttuurin kuvaus ei toki poista sitä, että vastakkaisestakin trendistä on merkkejä. Näin Nylund:


On yksilöitä ylisyyllistävää ja kohtuuttomasti vastuuttavaa kovuutta, joka ei halua nähdä yksilöiden ja ryhmien oikeaa syrjäyttämistä, ulossulkemista ja sortoa sielläkään, missä se tuijottaa heitä silmiin. On vaikea sanoa, kumpi trendi on vahvempi, mutta uhrin syyllistämisen pelko on jo liian kauan estänyt suoraa puhetta uhriutumisen strategioista ja myös uhrin vastuuttamisesta siitä, mistä tämä on oikeasti vastuussa.


Teoksen kirjoittamisen aikaan rotumielenosoitusten väkivaltaisuus Yhdysvaltain ja joidenkin muiden länsimaiden suurkaupungeissa ei vielä ollut alkanut, mutta Nylundin sanat osuvat sinnekin: ”Heti, kun huoli uhrista on muuttunut globaaliksi imperatiiviksi, siitä on myös tullut oikeutus väkivaltaan. Uhriin samaistuminen tai uhriutuminen ovat muuttuneet viimeiseksi globaalisti hyväksytyksi väkivallan oikeutukseksi.” Moni oppinut on puolustellut jopa sellaista väkivaltaa ja ryöstelyä, joka on karkottanut kauppoja jo entuudestaan syrjäytyneistä kaupunginosista, tehden vähemmistöjen elämän siellä entistä hankalammaksi. Nylund jatkaa:

Vasemmisto yleensä tekee systeemeistä syntipukkeja puolustaessaan erilaisten rakenteiden jalkoihin jääneitä uhreja. Toisinaan uhrien puolustamisella oikeutetaan myös rakenteisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Siksi vasemmisto näkee mielenosoituksen siinä, missä oikeisto näkee mellakan ja vapaustaistelijoita siinä, missä oikeisto näkee terroristeja ja rikollisia.


Nylundin mukaan jos uhriutuja kokee, ettei hän saa virkavallalta ansaitsemaansa apua, hänellä on taipumus ottaa oikeus omiin käsiinsä, ei välttämättä suoralla väkivallalla vaan esimerkiksi sosiaalisella poissulkevuudella tai tahraamalla toisen osapuolen maine.


Ayaan Hirsi Ali on tähän liittyen puhunut matalien odotusten rasismista, jossa kantaväestön edustajalta odotetaan suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä, mutta ruskealta maahanmuuttajalta ei odoteta mitään: ”Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.” 


Nylund sivuaa tätäkin teemaa: ”Sanoille ja niiden sävyille, eleille ja niiden mikromuutoksille on annettu aseiden voima. Uhri puolestaan nähdään niiden edessä täysin puolustuskyvyttömänä ja haavoittuvana, ikään kuin hänellä ei olisi mitään autonomisia kykyjä torjua tai haastaa mitään häneen kohdistuvista sanoista tai eleistä.” Juuri tätä on matalien odotusten rasismi.


Ilmaisunvapaudesta Nylund toteaa seuraavaa:

Uskon, että fanaatikot, vihaajat ja hölmöilijät saadaan paremmin aisoihin tarpeeksi yleissivistyneen kansan tolkullisuuden kuin valtion sanelemien puherajoitusten kautta. On hyvä, että väkivaltaan kiihottaminen on kriminalisoitu, mutta sitä pidemmälle menevät lait tuottavat luultavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisevat. Ääriliikkeitä ei kannata painaa maan alle, jossa ne voivat kenenkään haastamatta käännyttää uskoonsa kriittiseen ajatteluun harjaantumattomia nuoria.


Ja vihapuheesta seuraavaa:

Kun annat vihapuheen määrittämisen oikeuden niille, jotka pitävät omia tunnereaktioitaan moraalin kompassina, jokainen heidän vihaamansa ihminen vaiennetaan vihapuheen levittäjänä. 

   Vapaan sanan kanssa on vaikea elää maailmassa, jossa on niin paljon valeuutisia ja hävytöntä vihapropagandaa, mutta vielä vaikeampaa on elää maailmassa, jossa yksi ihmisryhmä tai ideologia on saanut oikeuden lailla säätää luvallisen puheen rajat.


Nylundin mukaan ”vapaan sanan” on jopa velvollisuus tuottaa ahdistusta, menetettyjä yöunia ja turvattomuuden tunnetta sekä puhujassa itsessään että kuulijoissa: ”Ei ajattelija kehity, jos hän ei riivaa itseäänkin ahdistavilla kysymyksillä. Joskus on hyvä kohdata ajatuksia jotka pelästyttävät meidät kusemaan allemme.”

 

Sukupuolieroista Nylund kirjoittaa:

Viime vuosien uhriutuvan feminismin myötä puhe patriarkaatista on tullut rytinällä takaisin, ei niinkään analyyttisena ja todellisuutta hahmottavana teoriana, vaan universaalina viholliskuvana ja yksioikoisena selityksenä kaikelle, mikä naisten elämässä on huonosti. Pelkkä yhden sanan diagnoosi sorron laadusta tuntuu vapauttavalta ja taistelutahtoa vahvistavalta maailmassa, jossa sortomekanismit ja kaikkien ihmisten riippuvuudet milloin mistäkin ovat melkein ylivoimaisen vaikeita ymmärtää. Isien vallan synnit on helppo muistaa. Samalla unohtuu se, että miehet ovat näännyttävien ja vaarallisten töiden kautta ruokkineet perheitään, silloin kun heitä ei ole komennettu muiden sotiin kuolemaan. Naiset puolestaan ovat olleet sidottuja synnyttämisen vaaroihin ja lasten ruokkimisen vaivoihin. Suuri valtaenemmistö kummastakin sukupuolesta on kulttuurien alusta asti ollut harvojen herrojen varattomia ja oikeudettomia palvelijoita koko lyhyen ja viheliäisen elämänsä ajan. Siitä huolimatta, että elämä on kohdellut kumpaakin sukupuolta tasaisen karusti, miehet ja naiset ovat jakaneet yhteisen kurjuutensa tekemällä juuri sen, mitä parhaiten osaavat. Ihmiskunnan koko brutaalin kehityksen ajan miesten ja naisten hengissä selviämisen taistelua on ohjannut evoluution sisällä rakentunut kykyjen ja taipumusten mukainen työnjako ja yhteistyö. Se ei ehkä vastaa tasa-arvovaltuutettujen unelmaa ideaalimaailmasta, mutta se ei myöskään ole kapitalismin luoma sosiaalinen konstruktio. Sen verran ihmiskuntaakin pidempi evolutionaarinen historia sukupuolten välisillä eroilla on.


Myöhemmin Nylund toteaa, että psykologien osallistuminen sukupuolisuuden ideologisointiin on ”ammattitaidotonta, epätieteellistä ja epäeettistä”.

 

Populismista Nylund toteaa:

Populistinen poliitikko vasemmalla tai oikealla tarvitsee uhreja. Jos niitä ei ole, ne pitää keksiä. Hänen pitää lietsoa uhriksi joutumisen kokemusta, jotta hänen autoritaariselle pelastajan roolilleen löytyisi tarpeeksi tilausta. Kun hän on onnistunut asemoimaan itsensä uhriksi joutuneen kansanosan puolustajana, hän on ainakin heidän silmissään saavuttanut moraalisesti suvereenin aseman. Uhrien puolustamisen nimissä hänellä on oikeus kohdella mitä tahansa vastapuoleksi määriteltyä kansanosaa miten törkeästi tahansa.


Teos ei pelkästään maalaile pessimistisiä kauhukuvia, vaikka kovin konkreettisia keinoja uhriutumiskulttuurista pääsemiseksi ei taida käsillä ollakaan. Tässä yksi Nylundin ehdotuksista:

...uhriutujien pitäisi palauttaa indentiteettiprojektinsa kohtuullisempiin ja muita kunnioittaviin mittoihin. Sitä kautta on mahdollista rakentaa myös suurempia ja vieraanvaraisempia ja yhteistyökykyisempiä identiteettejä, jotka oikeasti pystyvät auttamaan ja palvelemaan uhreja sitomatta heitä liian ahtaisiin ja uhriutuviin identiteetteihin.


Kokonaisuutena kirja on raikas tuulahdus selkeää ja humaania ajattelua - siinäkin tapauksessa, ettet ole kyllästynyt sosiaalisessa mediassa keskenään kiisteleviin ja alati uhríutuviin klikkeihin.


keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Kulkuneuvon kova kohtalo

Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Eino Leino

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi kuvituksineen Skeptikko 3/2020 -lehdessä (ilman tässä olevaa alkusitaattia, lyhyttä jälkikirjoitusta ja lopussa olevaa pilakuvaa).

-------------

Miksi vanhenemme? Koska geenit keksivät voitokkaan strategian

Akatemiaprofessori Anu Wartiovaara pohtii Skeptikko 2/2020 -lehdessä vanhenemista ja sen hidastamista. Hän luettelee joukon mahdollisia syitä sille, miksi elinikää on niin vaikea keinotekoisesti lisätä: kantasolut hupenevat, telomeerit lyhenevät, perimän korjausmekanismit lakkaavat toimimasta ja niin edelleen.


Tässä kirjoituksessa ei pohdita näitä vanhenemisen välittömiä mekanismeja vaan vanhenemisen evolutiivista, ultimaattista selitystä.


Kyse on oikeastaan paradoksista. Yksilöiden, jotka säilyvät terveinä ja lisääntymiskykyisinä pisimpään, olettaisi saavan eniten geeniperillisiä ja täten levittävän pitkäikäisyyden geenejä. Luonnonvalinnan olettaisi siis suosivan viriiliä terveyttä mahdollisimman pitkään, vaikkapa 500-vuotiaaksi. Mutta kuten Wartiovaara toteaa, näin ei ole tapahtunut. Hänen mukaansa ihmiselämän maksimipituus näyttää vakiintuneen noin 120 vuoteen. Pienikokoisemmilla nisäkkäillä lukema on paljon sen alle.


Geenien levittäminen ei siis näytä sopivan yhteen vanhenemisen ehkäisemisen kanssa. Kyseinen kummallisuus selittyy luontevimmin sillä, että eliölajien elinympäristöt ovat aina olleet epävakaita ja vaarallisia. Kuoleman loputon välttäminen on ollut yksinkertaisesti mahdotonta.


Luonnonvalinta ei näin ollen kyennyt suosimaan ikuista terveyttä ja viriiliyttä. Sen sijaan yksilöiden oli lisäännyttävä nuorena ennen kuin tuhoisa epäonni osui omalle kohdalle.


Lajien välinen vertailu kertoo juuri tästä: mitä suurempaa kuolleisuus on, sitä voimakkaammin luonnonvalinta suosii nopeasti lisääntyviä yksilöitä. Kanit ovat lukemattomien petojen saaliseläimiä, ja juuri siksi ne lisääntyvät... kuin kanit.


Heikki Sarmajan kehittelemä esimerkki selventää asiaa. Kuvittele trooppinen palmusaari, jonka asukkaat eivät koskaan kuole vanhuuteen. Aika ajoin jokunen saarelainen kuitenkin kuolee, kun kookospähkinä putoaa hänen päähänsä. Tämä on saarelaisten ainoa kuolinsyy. Oletetaan seuraavaksi, että jollakin yksilöllä tapahtuu mutaatio, joka tekee hänen kallostaan paksumman. Päähän osuva pähkinä ei enää tapakaan häntä.


Periaatteessa tällainen yksilö on kuolematon. Paksukallomutaatiolla sattuu kuitenkin olemaan eräs ikävä sivuvaikutus: kalsiumia alkaa vähitellen kertyä verisuonten seinämiin. Lopulta tällainen yksilö kuolee suonten kalkkeutumiseen.

 

Saarelaisista tämä on outoa, kuolla nyt tuolla tavalla hitaasti heikentyen. Saarelaiset myös ajattelevat, että tämä tappava tauti – vanheneminen – ei voi levitä saaren asukkaisiin. Tässä saarelaiset ovat kuitenkin väärässä. Luonnonvalinnan silmissä kalkkeutumiskuolemia aiheuttava mutaatio voi nimittäin olla hyödyllinen.

Ratkaisevaa on se, miten todennäköisiä kookospähkinäkuolemat ovat ja miten kauan suonten kalkkeutuminen vie aikaa. Luonnonvalinta voi suosia paksukallomutaatiota, mikäli yksilö sen avulla välttää kuoleman ja ehtii sen vuoksi saada jälkeläisiä lajitovereitaan enemmän.


Haitallinen ja vanhuuden vaivoja aiheuttava geenimuunnos voi siis säilyä, mikäli sillä on nuorempana ilmeneviä lisääntymistä ja/tai eloonjäämistä edistäviä vaikutuksia. 


Sarmajan (2003) toinen, formulamaailman esimerkki on kookostarinaa kuvaavampi: 


Ferrarin insinöörit rakentavat formulamoottorit kestämään kaksi tuntia. Ei ole väliä, vaikka moottori aina räjähtäisi vanhuuttaan kolmen ajotunnin jälkeen. Ferrarin voitot ja tappiot tehdään ensimmäisten kahden tunnin aikana. Näin on myös meidän ihmisten elämässä. Geeniemme näkökulmasta me eliöt olemme niiden ajallisia ja väliaikaisia ajoneuvoja, joiden avulla ne pyrkivät ikuiseen koskaan päättymättömään kopioitumiseensa. Kone saa paukahtaa, kun geneettiset voitot on korjattu palkintokaappiin.

Vanhuuteen kuuluva raihnastuminen on siis pohjimmiltaan sitä, että geenit tarkastelevat meitä itsekkäästi lisääntymiskoneinaan. Geenin mielestä yksilön pitkäikäisyys ei yksinkertaisesti ole kovin tärkeää; se on tyytyväinen, jos edes jokunen jälkeläinen saadaan sukukypsäksi.


Tällainen on tietenkin tavatonta tuhlausta ja epäreilua ikäsyrjintää. Juuri kun yksilö on suorittanut nuoruuden hoipertelunsa, ehkä virheistä viisastunut ja kenties kasvattanut myötätuntoakin, kroppa vetelee jo viimeisiään. Luontoäiti, mikä piittaamaton kiusankappale!


Kirjallisuus


Sarmaja, Heikki (2003): Moraalitunteet ja etujen ristiriita. Teoksessa Kanniainen, V. & Sintonen, M. (toim.): Etiikka ja talous. WSOY. Helsinki.


Tammisalo, Osmo (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

 

------------


PS. Biologit ovat löytäneet polyyppieläimiin kuuluvan polttiaislajin, joka saattaa periaatteessa olla kuolematon.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Turritopsis_nutricula


Maailman vanhin tunnettu puuyksilö on okakäpymänty:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Okakäpymänty




tiistai 8. syyskuuta 2020

Kanslerin puuttuvat pukimet

Oheisen kirjoitukseni oli määrä ilmestyä Skeptikko 3/2020 -lehdessä (ilman tässä olevaa jälkimmäistä pilakuvaa ja jälkikirjoitusta), mutta päätoimittaja päätti viime tingassa jättää sen pois.

-----------------

Viisauden rakastajan sokea piste – huomioita tieteen puolustamisesta


Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri (2003–2008 ja 2008–2013), akateemikko ja emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto on läpi pitkän uransa puolustanut realistista ja todellisuuteen nojautuvaa totuuskäsitystä, niin kutsuttua totuuden korrespondenssiteoriaa. Niiniluoto on siis vastustanut esimerkiksi postmodernia totuusrelativismia, aivan kuten kenen tahansa skeptikon ja tieteenharrastajan sopii tehdä. Ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta he eivät ole oikeutettuja omiin faktoihinsa.


Viimeisimmässä puheenvuorossaan (Tieteessä tapahtuu 3/2020: ”Pitääkö olla huolissaan totuudesta?” [1]) Niiniluoto toteaa, että vaikka filosofian piirissä postmodernien virtausten suosio on jo hiipunut, realistien ja antirealistien väittely jatkuu. Niiniluoto käyttää yhtenä esimerkkinä sitä, että olen Skeptikko -lehdessä ”pommittanut” nykyfeminismiä ”evoluutiobiologian pohjalta”.


Niiniluoto tulkitsee Skeptikossa olleet kirja-arvioni oikein: niiden tarkoitus on puolustaa realistista totuuskäsitystä. Lehden lukijoilla on syytä olla imarreltuja näin korkean tason huomiosta – siitä huolimatta, että herkempi lukija saattaa löytää Niiniluodon kommentista biologisen tarkastelukulman vähättelyä.


Niiniluoto on oikeassa myös todetessaan, että sukupuolentutkimusta – feminismin akateemisinta versiota – voidaan ”harjoittaa tieteellisen realismin pohjalta”. Tästä pitää kuitenkin kysyä, miten alalla on todellisuudessa toimittu. Onko tutkimus tuottanut testattavia ennusteita? Onko tutkimus todistanut (tai pyrkinyt todistamaan) syitä jonkin ilmiön tapahtumiselle? Niiniluoto kritisoi ansiokkaasti likipitäen asiaa kuin asiaa (ks. esim. Niiniluoto 2016), mutta kysymykset sukupuolentutkimuksen todellisista toimintatavoista hän tyystin sivuuttaa.


Niiniluoto ei myöskään anna ainuttakaan esimerkkiä tieteelliseen realismiin nojaavasta alan tutkimuksesta – ei suomalaisissa yliopistoissa yleensä eikä erityisesti Helsingin yliopistosta siltä ajalta, kun hän siellä ylimpänä viranomaisena vaikutti. Toki minullekaan ei montaa alalla toiminutta realistia tule mieleen. (Johdonmukaisena realistina tulee mieleeni oikeastaan vain Anna Rotkirch, mutta hän onkin toiminut lähinnä yliopiston ulkopuolisena tutkijana.)


Mikä siis oli tulos Niiniluodon vuosikymmenen mittaisesta valtakaudesta yliopistolla? Ei kovin imarteleva. Nais-/sukupuolentutkimuksen parissa jatkettiin entiseen tapaan tieteen politisoimista ja poliittisen agendan edistämistä sekä toimittiin muutoinkin vastoin Niiniluodon mainitsemaa vastuullinen tiede -ohjeistusta (ks. esim. queer-teoriasta ja feministisestä pedagogiikasta: Tammisalo 2015 & 2018).


Mikä aiheutti arvovaltaisen viisauden rakastajan sokean pisteen? En ryhdy spekuloimaan. Todettakoon vain, että Platonin uumoilut filosofien johtajankyvyistä taisivat tässäkin tosielämän koetuksessa tulla kumotuiksi.

Joidenkin mielestä olen kritisoinut akateemista feminismiä turhan päällekäyvästi. Aatteen kaunistelematon tarkastelu on kuitenkin perusteltua. Sen verran nurjaa on suhtautuminen tieteen tekemisen periaatteisiin ollut: tutkimustuloksia on sivuutettu ideologisista syistä, objektiivisuuspyrkimyksiä on vieroksuttu, empiirisiä tiedonhankintamenetelmiä on väheksytty ja niin edelleen. (Niiniluodon käyttämä vertauskuva Skeptikko -lehden kriittisistä kirja-arvioista feminismin ”pommittamisena” ei siksi ole osuva. Jos sotavertauksia halutaan käyttää, kyse on pikemminkin ilmapuolustustunnistimien herkistämisestä holtitonta hyökkääjää vastaan, ei pommien pudottelusta.)


Se, että feminismi on onnistunut brändäämään epäjohdonmukaiset ja usein autoritaariset asenteensa vapauden ja välittämisen kielelle, ei oikeuta epäkriittistä asennoitumista. Päinvastoin, kritiikki on ulotettava erityisesti hyvää tarkoittavaan sosiaaliseen liikehdintään. Mitä taas tulee sukupuolisen tasa-arvon tutkimiseen, siihen on käytettävä tieteen piinkovaa ja kausaliteetteihin pureutuvaa ydintä, ei hataria olettamuksia patriarkaalishegemonisesta maskuliinisuudesta, saati poliittisen agendan ajamista. 


Suositeltavaa filosofista
lukemista.


Alaviite [1]

Niiniluoto (2020) korostaa yliopistollisen tutkimuksen merkitystä. Olen tässäkin samoilla linjoilla. Nähdäkseni valtio on tältä osin myös melko hyvin onnistunut: kansalaiset ymmärtävät ja tunnistavat, että on puolueettomaan ja rationaaliseen päättelyyn keskittyviä tieteellisiä instituutioita. Tämä ei kuitenkaan riitä. Valtion on huolehdittava myös siitä, että kyseisillä instituutioilla on arvovaltaa nimenomaan sen takia, että ne pyrkivät objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen. Mikäli valtio ja yliopisto tässä epäonnistuvat, nuoriso on entistä alttiimpaa kaupalliselle ja ideologiselle manipulaatiolle. Skeptikon onkin alituisesti pohdittava, miten yhteiskunta ja yliopisto ovat tiedepoliittisissa linjauksissaan onnistuneet. Myydäänkö tieteen auktoriteettia joskus liian halvalla? Onko esimerkiksi sukupuolentutkimuksen laadunvalvonta epäonnistunut? Vallitseeko akatemiassa vapauden ja vuoropuhelun vai vaientamisen ja vaikenemisen sekä politisoimisen ilmapiiri?


Kirjallisuus


Niiniluoto, I (2016): Onko tiedolla sukupuolta? Teoksessa: Rolin, K. ym. toim.: Sukupuoli ja filosofia. SoPhi. Jyväskylä.


Niiniluoto, I. (2020): Pitääkö olla huolissaan totuudesta? Tieteessä tapahtuu 3/2020.


Tammisalo, O. (2015): Kun kasvatustiede osti ”feminismin”. Tiedepolitiikka 1/2015.


Tammisalo, O. (2018): Miksi yliopisto osti queer-performanssin? Skeptikko 4/2018.


----


PS. Toisena esimerkkinä hyvää tarkoittavasta ja kritiikkiä ansaitsevasta sosiaalisesta liikehdinnästä toimii Yhdysvaltain Black lives matter -joukkoliike. Sen taustaorganisaation omaksumat toimintamallit, erityisesti etniseen kollektivismiin perustuva uhriuttaminen, luultavasti vain hidastavat rodullisten ennakkoluulojen ja sosioekonomisten eroavuuksien häviämistä. Myös liikkeeseen yhdistynyt väkivaltainen mellakointi, ryöstely ja pyrkimys vaikeuttaa poliisin toimintaa näyttävät aiheuttavan haittoja nimenomaan sille väestönosalle, jonka olosuhteisiin järkevät ihmiset eniten parannusta toivovat.

   Akateeminen feminismi tuskin kykenee tällä tavoin kääntämään tasa-arvokehitystä taaksepäin. Suuri yleisö on jo omaksunut ajatuksen, että ihmisiin tulee suhtautua yksilöinä, ei sukupuolen (tai etnisen ryhmän) edustajana. Aniharva jaksaa innostua poseeraavasta identiteeteillä politikoinnista.






















Lisäys 9.9.2020:


Eräs lukija huomautti, että ”rehtori ja kansleri eivät ole yksinvaltiaita”, ja että siksi ”hyväkään tahto ei aina riitä tieteen tason nostamiseen”.

 

On totta, että yliopistoja ei hallita autoritaarisesti – ja niin on hyvä. Tieteellisten standardien kohentaminen joillakin aloilla edellyttäisikin yliopistojen henkilökunnalta ja johdolta sellaista kollektiivista sitoutumista, johon nykyisenlainen yliopistomaailma ei kykene.

   En silti usko, että olemme umpikujassa. Välillä tulee takapakkia, ja tutkimuslinjoja, jopa laitoksia, saattaa lipsua epätieteellisen dogmatismin ja politikoinnin suuntaan. Mutta kun tiede on jollakin alalla kerran päässyt vauhtiin, testattavien hypoteesien luomiseen asti, pseudotieteellisellä ajattelulla on tapana pysyä marginaalissa.

   Akateeminen vapaamielisyys tulee toki jatkossakin antamaan mahdollisuuksia löyhemmille tieteellisille standardeille (aivan kuten politiikassa liberalismi osaltaan mahdollistaa autoritarismin kannatuksen [ks. esim. Hazony 2020]). Tämä on asia, joka tutkijoiden, opettajien, rehtorien ja tieteestä kiinnostuneiden kansalaisten on ymmärrettävä, ja samalla heidän on tiukkapipoisesti pidettävä huolta tieteen tason säilymisestä. Se ei ole mahdotonta, ei edes vaikeaa, ja se on meidän kaikkien etu.


maanantai 7. syyskuuta 2020

Journalismi ja todellisuus

Ruma sana niin kuin se on? 

Taannoin eräässä paikallislehdessä kerrottiin kesälomansa alkua juhlistavista nuorista. Jutun mukaan ”teinien joka toinen sana oli v...u”.

 

Mitä tulisi ajatella lauseessa olevasta kolmesta pisteestä? Ne olettavat, että sana automaattisesti pulpahtaa lukijan mieleen, mutta että lukijaa samalla tulee sanalta suojella.

 

Onko kyse lukijan aliarvioimisesta ja siten kehnosta journalismista? Tulisiko toimittajan kirjoittaa kirosanat ronskisti auki? Entä miten journalismissa pitäisi suhtautua sukupuolia, ammattikuntia tai etnisiä ryhmiä panetteleviin ilmaisuihin? Jos teinit olisivatkin hoeskelleet sanaa neekeri?

 

Tässä kohdin on huomattava ero sanan varsinaisen käytön ja sanan mainitsemisen välillä. Tässä lauseessa mainitaan esimerkiksi sanat manne, feminatsi ja setäselittäjä, mutta niitä ei varsinaisesti käytetä.

 

Se on saatana alentavaa, että kirosanoja ei kirjoiteta kokonaan, on taas voimasanan varsinaista käyttämistä, ei sen pelkkää mainitsemista. Rivouksille ja halveeraaville ilmaisuille voi tällä tavoin olla paikkansa, joskus jopa asiatekstissä. Yleisesti ottaen alatyylin viljely ja tietoinen shokeeraaminen eivät kuitenkaan lisää tekstin journalistisia ansioita vaan päinvastoin etäännyttävät lukijaa.

 

Jotakin vielä arveluttavampaa on sanojen pelokkaassa piilottelussa. Journalismissa tulee pyrkiä olennaisten tapahtumien objektiiviseen kuvaamiseen riippumatta siitä, tyrmistyykö jokunen lukija vai ei. Alatyylin kaunisteleminen on tässä oikeastaan sivuseikka. Kyse on journalismin suhteesta todellisuuteen – ja juuri nyt suhde on monen aiheen kohdalla ongelmallinen.

 

Harva toimittaja kykenee puolueettomasti erittelemään esimerkiksi sukupuoli- ja luokkaerojen syitä, rotu- ja populaatioeroista puhumattakaan. Mikäli maltilliset ja moraaliltaan herkkätuntoiset toimittajat kadottavat kirjoittamishalunsa juuri tällaisissa ihmislajin muuntelua koskevissa empiirisissä kysymyksissä, seuraukset ovat ikäviä. Ekstremistit eri laidoilta saavat tilaisuuden johdatella keskustelua tukemaan omia poliittisia päämääriään, kunnes lopulta ihmisten olisi entistä vaikeampi suhtautua toisiinsa yksilöinä. Journalismi tuskin voisi paljon pahemmin epäonnistua.


---------------


Journalismin kriisi, jos näin vahvaa sanaa voidaan käyttää (jotkut puhuvat jopa journalismin kuolemasta), liittyy sosiaalisessa mediassa rehottavaan ryhmäkuntaiseen ja riidanhaluiseen hyperaktivismiin ja poseeraamiseen. Some-alustojen mainontaan ja klikkauksiin perustuva ansaintalogiikka ja lisääntyneet sensurointihalut pahentavat ongelmaa.

Journalismin kriisi, jos niin vahvaa sanaa voidaan

käyttää (jotkut puhuvat jopa journalismin kuolemasta),

liittyy sosiaalisessa mediassa rehottavaan

ryhmäkuntaiseen ja riidanhaluiseen hyperaktivismiin

ja poseeraamiseen. Some-alustojen mainontaan ja

klikkauksiin perustuva ansaintalogiikka ja lisääntyneet

sensurointihalut pahentavat ongelmaa.