torstai 12. toukokuuta 2022

Sosiobiologiset terveiset Niiniluodolle

Emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto kirjoittaa Tekniikan filosofia -teoksessaan seuraavasti:
Esimerkiksi Herbert Spencerin sosiaalidarwinismissa ja modernissa sosiobiologiassa on oletettu, että etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan: hyvää on se, mikä on ihmisen evoluution luonnollisen suunnan mukaista. Tällainen evolutionistinen etiikka on kuitenkin kyseenalaista: se syyllistyy siihen, mitä G. E. Moore kutsui naturalistiseksi virhepäätelmäksi: ”hyvä” yritetään palauttaa johonkin luonnolliseen, empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. (Niiniluoto 2021, 2. p., s. 190).

Ennen Niiniluodon lausunnon oikaisua esiteltäköön hänen saman sorttinen erheensä reilun parinkymmenen vuoden takaa. Niiniluoto kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 4/2001 -lehdessä: ”...ihmiseen kohdistuvan sosiobiologian edustajat ovat tavallisesti oikeistokonservatiiveja, jotka käyttävät evoluutioteoriaa puolustamaan yhteiskunnassa jo vallitsevien sosiaalisten valtahierarkioiden säilymistä.” Vastasin Niiniluodolle seuraavaan tapaan:

Sosiobiologian tieteellistä arvoa ei lisää tai vähennä se, ovatko sen harrastajat konservatiiveja tai radikaaleja sosialisteja. Sitä paitsi Niiniluodon väite ei pidä paikkaansa. Vuosia alaa seuranneena olen huomannut, että sosiobiologit ovat tavallisesti vapaamielisiä ja melkeinpä kaikkea muuta kuin oikeistokonservatiiveja – etupäässä sellaisia kuin Niiniluoto itse (Tieteessä tapahtuu 5/2001). 

Sosiobiologian keskeisten kehittäjien keskuudesta löytyi itse asiassa niin monta vasemmistolaista, että oikeistokonservatiivi olisi voinut paljastaa sen vasemmistolaiseksi salaliitoksi. Tästä huolimatta 1970-luvun akateemiset marxilaiset hyökkäsivät tieteenalaa vastaan leimaten sen oikeistokonservatiiviseksi. Asiaa ei ole oikeastaan vieläkään oikaistu, ja hyökkäyksen perintönä harva humanisti tai sosiaalitieteilijä on edelleenkään kiinnostunut sosiobiologiasta tai evoluutiopsykologiasta. Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on esimerkiksi todennut, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii tai mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia” (Tieteessä tapahtuu 5/2008).

Niiniluoto ei tuolloin parikymmentä vuotta sitten vastannut edellä mainittuun kirjoitukseeni. Niinpä jäi epäselväksi, sainko käännettyä hänen päätään. Niiniluodon tuoreiden lausuntojen perusteella uskallan jo uumoilla, että hän on jossakin määrin oikaissut ajatteluaan eikä enää yhdistä sosiobiologiaa oikeistolaisuuteen. Mutta kuten todettua, tuoreissa lausunnoissa on samansuuntaisia virhepäätelmiä.

Ensinnäkin Niiniluoto tekee vääryyttä rinnastaessaan sosiobiologian ja sosiaalidarwinismin. Sosiobiologia on tieteenala, joka tutkii sosiaalisten ja yhteisöllisten ilmiöiden biologista perustaa. Sen tärkeimpiä tutkimuskohteita ovat olleet aitososiaaliset hyönteiset ja niiden työläisten lähes pyyteetön uhrautuminen kotipesän ja kuningattaren hyväksi.

Sosiaalidarwinismin perusajatus taas oli, että vahvimmilla ihmisillä (miten vahvuus ikinä ymmärrettiinkään) tulisi olla oikeus haalia vapaasti resursseja, samalla kun heikoille olisi oikein pysyä kurjuudessaan. Jos sosiaalidarwinismi olisi tiedettä, se olisi yhteiskuntatiedettä – jonka nimi vieläpä pitäisi olla sosiaalispencerismi Niiniluodon mainitseman Herbert Spencerin mukaan. Sosiobiologialla ei siis ole tekemistä sosiaalidarwinismin kanssa. Näiden kahden rinnastaminen on ristiriidassa Niiniluodon yleisesti ottaen onnistuneiden tieteenedistämispyrkimysten kanssa.

Entä Niiniluodon ajatus, että sosiobiologien mukaan etiikka voidaan rakentaa evoluutioteorian varaan? Tai että evoluutioteorian varaan rakentaminen olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään, joka vieläpä olisi sosiobiologien mielestä olisi oikea tapa toimia? Ensimmäinen väite on osittain virheellinen, jälkimmäinen täysin.

Wikipedian mukaan etiikka on ”tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta” (29.4.2022). Käytännöllisen filosofian professori Juhani Pietarinen (1938–2018) määrittelee etiikan samaan tapaan: ”Se on filosofian haara, joka tutkii filosofisesti kiinnostavia asioita moraalisissa ilmiöissä.” (https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/etiikka)

Etiikka on siis moraalia tutkiva tutkimusala. Näin määriteltynä etiikan rakentaminen evoluutioteorian varaan on täysin legitiimi, joskin tutkimuskohdettaan latistava tavoite. Yleisesti ottaen sosiobiologit eivät siihen pyrikään. He ymmärtävät, että moinen lähestymistapa jättäisi kiinnostavia osia moraalikäyttäytymisestä huomiotta. Toisin sanoen, ei tarvitse olla filosofi huomatakseen, että moraalin tutkiminen hyötyy muistakin työkaluista kuin evoluutioteoriasta.

Joku yksittäinen sosiobiologi – Niiniluoto ei mainitse yhtäkään – saattaa toki ajatella, että tutkimusala nimeltä etiikka tulisi rakentaa täysin evoluutioteorian varaan. Mutta sekään ei vielä kertoisi, mitä kyseinen sosiobiologi pitää ”hyvänä”. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Ihmistä tutkivat sosiobiologit toki ajattelevat – täysin perustellusti – että lajillemme tyypillisten moraalitunteiden ja moraalijärjestelmien ymmärtäminen edellyttää evoluutioteoriaa. Ilman evoluutioteorian tuntemusta ja käyttöä on esimerkiksi mahdoton selittää, miksi tunnemme häpeää ja ylpeyttä tai kiitollisuutta ja moraalista närkästystä. Tällainen evolutiivisten selitysten etsiminen ei tietenkään ole käyttäytymisohjeiden antamista, kuten Niiniluoto vihjailee. 

Tämä Niiniluodon erhe saattaa selittyä etiikka-sanan erilaisilla määrittelyillä. Ehkä Niiniluodon määritelmässä etiikka ei ole tutkimusala vaan se tarkoittaa kannan ottamista siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kyse olisi siis normatiivisesta eli preskriptiivisestä etiikasta eli käytännössä pyrkimyksestä ohjata ihmisten käyttäytymistä. Sellainen ei luonnollisestikaan kuulu sosiobiologian – tai minkään muunkaan tieteenalan – repertuaariin. Kuten todettua, biologien käyttämä evoluutioteoria antaa selityksiä lajityypillisille piirteille, mutta moraaliohjeita tai käyttäytymissuosituksia siltä on turha odottaa. 

Tässä kohdin Niiniluoto menee eniten metsään. Hän virheellisesti vihjaa, että moraalintutkimuksen rakentaminen evoluutioteorian varaan olisi sortumista naturalistiseen virhepäätelmään. Lisäksi hän suorasukaisesti mutta ilman esimerkkejä väittää, että moderni sosiobiologia pyrkisi juuri tähän, antamaan evoluutioon ja ”luonnollisuuteen” nojaavia ohjeita hyvästä ja pahasta. 

Yksinkertainen esimerkki valaisee Niiniluodon virhettä. Sosiobiologi kykenee evoluutioteorian perusteella päättelemään, miksi vaikkapa puolison syrjähyppy useimmiten tuntuu pahalta ja herättää mustasukkaisuutta. Sosiobiologi voi myös tehdä moniin eri lähteisiin nojaavia päätelmiä siitä, miten ja missä olosuhteissa syrjähyppytaipumus ja mustasukkaisuus ovat kehittyneet. Mutta sosiobiologia ei silti kerro, ovatko pettäminen tai aviouskollisuus itsessään ”hyvää” vai ”pahaa” – tai edes ”luonnollista”. Koko termi ”luonnollinen” puuttuu sosiobiologian sanavarastosta. 

Mihin Niiniluoto siis perustaa syytöksensä, että sosiobiologit kannattaisivat jonkinlaista normietiikkaa? Tämä jää epäselväksi. Kyse näyttää olevan vain hänen biologiaa koskevan tietämättömyytensä esittelemisestä.

Sosiobiologit ovat tutkijoita muiden luonnontieteilijöiden joukossa. He ajattelevat, että tieteellisen tutkimuksen avulla voidaan selvittää vaikkapa seuraavia asioita: missä suhteissa demokratia on diktatuuria toimivampi, miten markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ehkäisevät rikoksia ja niin edelleen. Luultavimmin sosiobiologit myös – Niiniluodon tavoin – tervehtivät ilolla sitä, että ihmisten moraaliset tavat (ainakin länsimaissa) nojaavat yliluonnollisen sijasta yhä enemmän tutkittuun tietoon. Tämä kaikki on kaukana naturalistisesta virhepäätelmästä.

Niiniluoto tietysti on perillä siitä, että moraalitapojen ja -tunteiden selittämiseen käytetty tieteellinen teoria ja tämän teorian avulla löydetyt selitykset ovat eri asia kuin se, mitä kukakin tutkija sattuu pitämään hyvänä tai pahana. Kenties Niiniluoto vielä myös oivaltaa, että sosiobiologi osaa nämä seikat tutkimuksissaan pitää erillään – mahdollisesti keskivertofilosofia paremmin.


PS. Olen aiemmin kritisoinut Niiniluotoa sukupuolentutkimukseen liittyen.
Samoin olen oikaissut joitakin professori Jussi Pakkasvirran näkemyksiä sosiobiologiasta. 


torstai 28. huhtikuuta 2022

Ulkonäköpaineet arjessa ja akateemisessa tutkimuksessa

 Korkeat korot keksi nainen, jota suudeltiin otsalle.
Christopher Morley
 
Itsensä koristeleminen ja muuntelu on yksi ihmisen kaikkein syvimmistä tarpeista. Sellaisetkin kulttuurit, jotka eivät tunne edes vaatteita, tuntevat kyllä helmet ja kasvojen maalauksen.
Kaari Utrio 2001
 

 

Tiettyjä sosiaalitieteellisiä ja humanistisia aloja on usein moitittu politisoitumisesta. Näin tapahtui etenkin syksyllä 2021, jolloin myös tutkimusapurahojen jakoperusteet saivat osakseen runsasta kritiikkiä.
 
Näitä erityisesti sosiaalisessa mediassa esitettyjä moitteita ei yleensä perusteltu tai eritelty kovin tarkasti. Twitterissä ja Facebookissa oli esimerkiksi lukematta paskaa -tyylisiä kommentteja. Tämän takia moni tutkija pystyi sivuuttamaan kritiikin jonkinlaisena yleisenä tiedevastaisuutena. [1]
 
Tässä kirjoituksessa otan haasteen vastaan ja analysoin väitöstyötä, johon politisoitumissyytökset ja moitteet tieteen tason laskusta osuvat [2]. Tarkoitus ei ole ottaa silmätikuksi tätä yksittäistä opinnäytettä, vaan haluan esimerkin avulla puolustaa korkeita, poliittisesta aktivismista vapaita akateemisia standardeja.
 
Tässä analysoitu väitös ei ole yksittäistapaus. Lepsua ajattelua julkaistaan tietyillä aloilla tuon tuostakin. Tutkimusaineistosta tehdään päätelmiä, joita aineistosta ei ole perusteltua tehdä; käytetyt teoriat eivät osu yksiin sen kanssa, miten todelliset ihmiset käyttäytyvät; lajimme evoluutiohistoria sivuutetaan sellaisissakin tutkimuksissa, joita kyseinen tarkastelukulma valaisisi uudella tavalla; teorioita ja jopa tutkimustuloksia alistetaan poliittisten päämäärien ajamiseen ja niin edelleen. Huoli tieteen politisoitumisesta ja tason laskusta on perusteltu.
 
Yliopiston arvovalta on jo rapistunut pursuilevan ideologisuuden ja empirian vähäisyyden vuoksi. Moni luultavasti vieroksuisi yliopistolla tuotettua tietoa vielä enemmän, jos he tietäisivät miten yksiulotteista ja poliittisesti motivoitunutta tutkimus paikoitellen on. Tilanne on valitettava, sillä mikäli yliopisto ei onnistu ehkäisemään tutkimuksen politisoitumista, päättäjät tulevat sitä yrittämään. Ja se on aina huono vaihtoehto. Yliopiston on itse hoidettava leiviskänsä. 
 
Ihmistieteissäkin on siis pyrittävä testattaviin ennusteisiin, jotka menevät arkiolettamuksia syvemmälle. Sosiaalitieteilijä ja humanistikin kykenee kasvattamaan ihmiskunnan yhteistä tietopohjaa, ehkä jopa ratkaisemaan joitakin yhteiskuntia vaivaavia ongelmia – jos he vain käyttäisivät parhaita tieteellisiä teorioita ja menetelmiä.
 
Lukianos antiikin Roomassa tunnusti, että hän häpesi erään selvänäkijän humpuukista tekemäänsä paljastuskirjoitusta. Tämänkaltainen häveliäisyyden tunne oli lähellä estää tämänkin kirjoituksen syntymisen. Väitöstyön päätelmät kun on saatettu tehdä hyvässä uskossa ja hyvää tarkoittaen.
 
                    * * *
 
Turun yliopiston julkaisu (Aurora 1/2021) esittelee sosiologi Erica Åbergin ulkonäkönormeja käsittelevän väitöskirjan. Lehden mukaan väitöstyön tulokset osoittavat, että ”naisten oletetaan panostavan ulkonäköönsä eri tavoin kuin miesten” ja että ”ulkonäkötyöstä ei koidu naisille juuri hyötyä”. Åbergin kerrotaan käyttäneen aineistonaan kahta lähdettä: Suomen väestöä edustavaa kyselytutkimusaineistoa ja kymmenen äidin haastattelua.
 
Ensimmäinen ajatukseni oli, että joko väitöstyössä tai siitä kertovassa lehtijutussa on virhe. Virhe ei ole väite, että miehiltä ja naisilta oletetaan erilaista käyttäytymistä. Näin luultavasti on kaikkialla maailmassa; kyse on oikeastaan truismista. Sitäkään ei voitane pitää virheenä, että väite erilaisista oletuksista on keskeneräinen. Siitähän ei käy ilmi se olennainen asia, että kuka mitäkin keneltäkin olettaa ja miksi. Tai onko oletuksilla vaikutuksia ja miksi?
 
Mikä siis on väitöstyössä oleva virhe? Väitöksessä esitetään, että naisten oletetaan panostavan ulkonäköönsä enemmän kuin miesten ja että naiset eivät hyödy ulkonäön eteen näkemästään vaivasta. Kyseisten päätelmien virhe on siinä, että niihin ei ole mahdollista päätyä käytettyjen menetelmien eli haastattelu- ja kyselyaineiston perusteella. Tutkimustulos olisi ollut perusteltu, jos se olisi muotoiltu vaikkapa seuraavasti: ”Naiset kertovat kokevansa, että heidän odotetaan panostavan ulkonäköönsä eri tavoin kuin miesten.” Ja jatkon olisi pitänyt kuulua: ”Naiset kertovat kokevansa, että he eivät hyödy ulkonäkötyöstä.”
 
Saivartelen siksi, että niin moni sosiaalitieteellinen opinnäyte nojaa syysuhteiden selvittämisen kannalta vajavaiseen menetelmään eli ihmisten kertomuksiin siitä, mitä he uskovat tai miten he jonkin asian kokevat. On kuin tutkimuksessa ei edes yritettäisi selittää ihmisen käyttäytymistä.
 
Syy haastattelututkimusten puutteellisuuteen on ilmeinen: haastateltavien kertomukset saattavat olla peräisin lähes mistä tahansa, esimerkiksi siitä, että haastateltavat olettavat tutkijan haluavan kuulla juuri tietynlaisia vastauksia. Tai ehkä tutkija huomaamattaan johdattelee haastateltavia vastauksiinsa. Haastateltavat usein myös kaunistelevat asioita ja esittävät hyveellisempää ja syvällisempää kuin he todellisuudessa ovat. Joskus tätä tehdään tietoisesti, joskus tahattomasti itseäkin pettäen. 
 
Ihmisten käsitykset – jos he edes pystyvät niitä ymmärrettävällä tavalla muotoilemaan – eivät siis kerro syysuhteista tai selitä käyttäytymistä. Ja juuri kausaliteeteista ja ilmiöiden selittämisestä tieteen tulee olla kiinnostunut. Niinpä sen sijaan, että käytetään passiivia – mitä naiselta oletetaan – tutkimuksen tulee selvittää, mitä mikäkin taho keneltäkin todelliselta naiselta kulloinkin odottaa ja miksi. Ja näiden odotusten vaikutus käyttäytymiseen on osoitettava.
 
Kuten todettua, väitöksen päätelmää voidaan pitää sinänsä oikeana: naisten ja miesten odotetaan kaikkialla käyttäytyvän eri tavoin. Haastattelemalla kymmentä äitiä ei tällaista päätelmää kuitenkaan voida tehdä, ei edes kymmentätuhatta äitiä jututtamalla. Päätelmä olisi voinut yhtä hyvin kuulua, että ihmiset haluavat käyttäytyä samalla tavoin kuin muut, ja että ihmiset sitten kokevat tämän sisäisen halunsa ulkoapäin tulevana odotuksena.
 
Tällaisia vaihtoehtoisia selityksiä on monia, ja kuten todettua, haastattelut eivät auta päättämään, mikä selityksistä on oikea. Ihmiset pettävät usein itseään eivätkä välttämättä ole tietoisia omistakaan, usein ristiriitaisista haluistaan. Miten he siis voisivat tietää ja osata todenmukaisesti kertoa, mitä muut heiltä odottavat?
 
Lehtijutun mukaan väitöstyön toinen löydös on, että naiset eivät hyödy tekemästään ulkonäkötyöstä. Näin vahvan väitteen todentaminen edellyttäisi täysin toisenlaisia menetelmiä: koejärjestelyjä ja koehenkilöiden satunnaistamista eri ryhmiin (esimerkiksi niihin, jotka meikkaavat ja jotka eivät meikkaa). Lopuksi puolueettoman arvioijan tulisi objektiivisten mittarien avulla ja pitkällä seuranta-ajalla selvittää, millaisia hyötyjä ja haittoja ehostamisesta millekin ryhmälle mahdollisesti oli. Pelkät haastattelut eivät kerro, kuka ulkonäkötyöstä hyötyy ja kuka ei.
 
                          * * *
 
Ennen kuin tarkastellaan väitöstutkimusta itseään (eikä vain siitä kertovaa lehtijuttua), katsotaan lyhyesti, mitä miesten ja naisten kohtaamista ulkonäköodotuksista voidaan päätellä muiden alojen perusteella. Kiintoisa löydös on, että 1500-, 1600- ja 1700-lukujen brittikirjallisuudessa naisen kapeaa vyötäröä kuvataan systemaattisesti kauniiksi. Löydös naiskauneuden ja kapean vyötärön yhteydestä tehtiin myös muinaisen Intian ja Kiinan kirjallisuudesta. [3] Miehen keskivartalon rasvakerroksen jakautuminen taas ei ole saanut samanlaista yleismaailmallista ja yksimielistä huomiota.
 
Ulkonäkötutkimuksissa on käytetty tällaisia mitä erilaisimpia menetelmiä ja aineistoja, fiktiosta fysiologisten reaktioiden mittaamiseen. Näiden lukemattomien ulkonäkötutkimusten löydöksistä voidaan tehdä ensimmäinen välipäätelmä: ihmislajille on tyypillistä, että ulkonäöllä, etenkin joillakin vartalon yksityiskohdilla, on erilainen merkitys naisten ja miesten elämässä, erityisesti pariutumisessa ja seksuaalisuudessa.
 
Mikä selittää näitä eroja ulkonäön merkityksessä? Hyvä tieteellinen teoria kattaa mahdollisimman monia yksittäistapauksia olematta silti liian abstrakti. Teoria ei ole kovin käyttökelpoinen tai johdonmukainen, jos sitä jokaisen yksittäistapauksen kohdalla joudutaan muokkaamaan. Onko siis olemassa sellaista ulkonäkömerkitysten käsittelyyn sopivaa yleispätevää ja testattavia ennusteita tarjoavaa teoriaa, joka säilyttää kelpoisuutensa yksityiskohdissa muttei sorru epämääräisyyteen?
 
Tällainen johdonmukainen teoria on olemassa, ja se kattaa muutkin lajit kuin ihmisen. Teoria on Charles Darwinin luonnonvalintateoria (sisältäen seksuaalivalintateorian). Se yhdistää koko elämänpiirin ja valaisee myös ulkonäköön, koristautumiseen ja sosiaalisiin odotuksiin liittyviä kysymyksiä. Kuten Minna Canthin eräs romaanihahmo osuvasti toteaa: ”Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle.”
 
Millaisia ennusteita evoluutioteorian perusteella voidaan sitten tehdä? Tarkastellaan ensin varsin spesifistä ja melko teknistä kysymystä: Mitä tapahtui sellaisille kauneuden havaitsemiseen liittyville psykologisille mekanismeille, jotka tekivät pariutumisesta sattumanvaraista? Vastaus on yksiselitteinen: luonnonvalinta karsi sellaisia mielenrakenteita varsin voimakkaasti.
 
Asia voidaan ilmaista myös toisin päin: olemme sellaisten esivanhempien jälkeläisiä, joiden kumppanimieltymykset johtivat heitä lisääntymään lajitovereitaan tehokkaammin. Esiäitimme ja -isämme olivat siis niitä, jotka osasivat löytää kumppaniehdokkaista lisääntymisen kannalta sopivimmat puolisot. Tämän ikiaikaisen seulontaprosessin takia kauneuspsykologiamme ei voi olla kumppaniehdokkaan hedelmällisyyden suhteen täysin satunnaista tai oikukasta. Ja siksi kumppaniehdokkaan kauneuskaan ei voi olla täysin ”kulttuurisesti rakentunut”.
 
Tämä tulee esiin nimenomaan naisten ulkonäköön kohdistuvissa mieltymyksissä. Lajimme evoluutioympäristössä naisten lisääntymisresurssit olivat helpommin pääteltävissä ulkonäön perusteella. Miehet taas eivät tarjonneet lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan, eivätkä he myöskään menettäneet hedelmällisyyttään vanhetessaan. Se, että miesten ulkonäkö ei katsojan silmissä rapistu iän myötä yhtä nopeasti, ei siis johdu siitä, että media tai jokin muu kulttuurinen tekijä olisi luonut seksistisen kaksoisstandardin. Ilmiön alkusyy on pikemminkin se, että miesten hedelmällisyys ja kyky tarjota perheelle hoivaa eivät heikentyneet niin nopeasti.
 
Tästä päästään toiseen välipäätelmään: emme ole sellaisten miesten jälkeläisiä, jotka mieltyivät vanhoihin naisiin, mutta voimme hyvin olla ja luultavimmin olemme sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka mieltyvät itseä hieman vanhempiin miehiin. (Tämä ei toki muuta sitä seikkaa, että nuoruus ja ulkonäkö ovat merkittäviä kriteereitä etenkin nuorten naisten harjoittamassa parinvalinnassa.)
 
Näin ollen ei ole kummallista, että suuri osa nykynaisten koristautumisesta pyrkii nimenomaan muokkaamaan nuoruudesta ja terveydestä – siis hedelmällisyydestä – kertovia signaaleja. Puuteri silottaa kasvoja; silmämeikki luo silmiä suurentavia ja silmänvalkuaista vaalentavia kontrasteja; hiustenhoitotuotteet lisäävät karvoituksen tuuheutta ja kiiltoa; rintaliivit saavat rinnat näyttämään pystymmiltä eli nuoremmilta; sukkahousut korostavat muotoja ja antavat vaikutelman tasaisemmasta ihosta; huulipuna voimistaa huulten signaaliarvoa; karvojen nyppiminen vähentää maskuliinista vaikutelmaa; treenaaminen ja ruokavalion tarkkailu hillitsee vyötärön leviämistä ja niin edelleen.
 
Se, että ulkonäön muovaamisessa on runsaasti kulttuurista vaihtelua, ei muuta päätelmää, että naisen ulkonäöllä on keskimäärin suurempi merkitys miehelle kuin miehen ulkonäöllä on naiselle. Ilmiön universaalius viittaa biologiseen alkusyyhyn.
 
Väitöstyön kanta tähän evolutiiviseen tarkastelukulmaan on kummallinen. Teoksessa mainitaan sanat biologia ja evoluutio, mutta ne mainitaan vain kerran, ja se on kohdassa, jossa todetaan, että biologisia selityksiä ei tutkimuksessa tarkastella. Tätä biologian sivuuttamista selitetään sillä, että väitös keskittyy sosiaaliskulttuurisiin selityksiin:
 
As the focus of this dissertation was on sociocultural explanations, one intentionally excluded explanation is that of evolutionary or biological theory to help understand how appearance norms in human interactions are formed and implemented.

(Lainauksissa olevat korostukset lisätty)
 
Olen kuullut vastaavan vetoomuksen ennenkin: ”Mutta kun tämä on kulttuurintutkimusta eikä mitään psykologiaa tai biologiaa!”
 
Biologian sivuuttaminen tällä tavoin ja etenkin ulkonäköä käsiteltäessä on paha erhe. Ihmisten maailma on totta kai suurelta osin rakentunut sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Mutta yhtä ilmeistä on, että tämän rakentamisen ovat tehneet ihmislajin edustajat. Ja kuten muitakin lajeja, evoluutio on muovannut ihmistäkin rakentamaan maailmaansa juuri lajilleen ominaisella tavalla. Ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ja sukupuolierot ovat aktiivisesti rakentamassa myös koristautumiskäytäntöjä ja ulkonäköodotuksia.
 
Tämä tarkoittaa, että ulkonäköodotuksiin keskittyvältä väitöskirjalta on perusteltua edellyttää vähintäänkin pintapuolista käsittelyä biologiasta, erityisesti seksuaalivalinnasta ja sukupuolieroista. Biologia on jo määritelmällisesti kaikkia elollisia olentoja, myös ihmistä ja hänen sosiaalisuuttaan ja kulttuuriaan käsittelevä kattotiede. Käyttäytymisemme – myös koristautuminen ja taipumus manipuloida muiden koristautumista – tulee ymmärrettäväksi vasta evoluution valossa. Sen seikan väittelijä on ohittanut.
 
                                * * *
 
Tarkastellaan ensiksi väitöskirjan teoreettista pohjaa. Kirjoittaja on tässä kiitettävän selkeä: hän myöntää suoraan nojaavansa poliittiseen taustateoriaan, feminismiin:
 
After introducing postmodern consumer culture theories, I focus on feminist writings on physical appearance, firstly concentrating on the discussions emphasising the centrality of beauty to women. Then, I move on to more recent feminist discussions of the contemporary postfeminist media culture where the intensified requirements of beauty are destined towards especially young women. After that, I focus on how feminist theories using an intersectionalapproach contest the centrality of sole gender, calling forth more multifaceted approaches to axes of both inequality and physical appearance.

Mikäli väitöksessä pyrittäisiin objektiivisesti tarkastelemaan, ovatko feministisen teorian avulla saadut tutkimustulokset päteviä, yllä olevassa otteessa ei juuri olisi vikaa. Väitöstyö ei kuitenkaan ole feminististen teorioiden kriittistä analyysia, vaan se nimenomaan tarkastelee aihettaan kyseisen ideologian kautta ja ideologiaan sitoutuneena. Tämä käy ilmi viimeistään päätelmistä:
 
The article... concluded that disapproving attitudes towards women were a consequence of internalising patriarchal and capitalistic society norms that suppress the value of female characteristics.

Väite siis kuuluu, että naiset ja naisellisuus kohtaavat ”ei-hyväksyvää asennoitumista” (disapproving attitudes). Sellaisenaan tämä on tietysti totta: jokainen ihmisyksilö kohtaa ei-hyväksyvää asennoitumista. Ongelma on selitys, jota väitöskirja tälle nimenomaan naisellisten piirteiden tukahduttamiselle tarjoaa.

Väitöksen mukaan naisten kohtaama kielteisyys on seurausta patriarkaalisten ja kapitalististen normien sisäistämisestä. Tätä voidaan pitää väitöstyön yhtenä päälöydöksenä. Miten näin vahvaan ja poliittisesti värittyneeseen väitteeseen on päädytty? On väitöstyön, sen tarkastajien ja koko tiedeyhteisön kannalta raskauttavaa, että tämä ei käy työstä ilmi. On kuin päätelmä olisi tehty täysin teorialähtöisesti ja jo ennen tutkimuksen aloittamista.
 
Teoria sisäistetyistä patriarkaaliskapitalistisista normeista on itsessään vanha. Sen tunnetuimpia edustajia on marxilainen sosiologi Herbert Marcuse (1898–1979), joka esitti jo 1900-luvun alkupuolella, että kapitalismi saa ihmiset sisäistämään vieraat tarpeet ja tyydytykset omikseen. Marcusen mukaan ”yksilö omaehtoisesti luo uudelleen tarpeet, jotka hänet on pakotettu omaksumaan”. [4] Myös ajattelu itsessään on Marcusen mielestä alistettu porvarilliskapitalististeknokraattiselle järjestelmälle (jopa siinä määrin, että yhteiskuntakritiikin esittäminen on hänen mukaansa tullut mahdottomaksi).
 
Teoria on edelleen suosittu. Helsingin Sanomat (18.3.2022) lainaa kirjailija Jia Tolentinoa: ”Naisiin kohdistettu jatkuva paine trimmata itsestään täydellisempää versiota on yhteiskunnan tapa kesyttää naisten voimaa.” Sama kirjailija kertoo nuorempana treenanneensa itsestään ”kapitalistisen ja patriarkaalisen yhteiskunnan ihannenaista”.
 
Marcusen ja myöhempien aikojen marcuselaisten hypoteesi kapitalistisen ajattelumaailman sisäistämisestä on siinä mielessä perusteltu, että ihminen on käyttäytymisnormeja sisäistävä laji. Hypoteesi on kuitenkin keskeneräinen, epäempiirinen ja lähes kehämäinen. Se myös edellyttää joukon lisäselityksiä. Miksi esimerkiksi Marcuse ja Åberg eivät itse sisäistäneet kapitalistisia normeja? Jos kapitalistista ja patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä ylläpitävä koneisto on niin tehokas kuin Marcuse ja Åberg esittävät, miten jotkut ovat voineet tältä kapitalistispatriarkaaliselta manipuloinnilta ja valvonnalta välttyä? [5] Tai miksi iso osa niistäkin, jotka tuntevat Marcusen teorian, näyttää sisäistäneen kyseiset normit?
 
Sama kysymys tulee esittää ulkonäöstä ja koristautumisesta. Miksi kaikki naiset eivät mukaudu koristautumisodotuksiin? Odotustenhan piti olla kaikkialle tunkevia ja vahvasti normatiivisia. Nyt väitöksessä todetaan vain ristiriitaisesti, että koristautuminen voi samaan aikaan sekä voimaannuttaa yksilöä että vahvistaa sortavaa ja hegemonista vanhoillisuutta:
 
...engaging in beauty practices can also be empowering to some people, while simultaneously reinforcing oppressive hegemonic ideals and thus sustaining and reproducing the traditional social order.

Se, että hypoteesi kapitalististen kauneusnormien sisäistämisestä selittää tällä tavoin sekä voimaantumiset että vanhoillisuudet, tarkoittaa käytännössä, ettei se selitä mitään. Åbergin väitteet jäävät taianomaisesti leijailemaan; ne kenties antavat herätteitä johonkin, muttei ole selvää mihin.
 
Väitöskirja liehakoi sen ajatuksen kanssa, että oikeaoppisen (eli antikapitalistisen) eliitin olisi pelastettava passiivinen ja kapitalismin aivopesemä väestö väärältä, porvarilliselta tietoisuudeltaan. Tämäkään asenne ei tietenkään ole uusi. Ja asenteen riskitkin ovat samat kuin ennen: antikapitalistisen eliitin pyrkimys hävittää väestön omaksuma väärä tietoisuus johtaa pakkotoimenpiteisiin, jotka ohjaavat väestöä juuri sellaiseen passiivisuuteen, jota eliitti väitti vastustavansa. Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea.
 
Vastaavaa taianomaisesti leijailevaa ajattelua on queer-teoreetikko Tuula Juvosella. [6] Ensinnäkin hän esittää, että sukupuolierot olisivat peräisin sosiaalisista odotuksista ja valtasuhteista. Hän kuitenkin jatkaa, että yksilön ei ole pakko näitä odotuksia omaksua:
 
Vaikka erilaisia käytäntöjä nimitetään nais- tai miestapaisiksi, toimijoilla on periaatteessa mahdollisuus myös reflektoida ja kyseenalaistaa omaa ja kanssapelaajiensa käyttäytymistä ja näin purkaa sukupuoliin liitettyjä odotuksia.

Toisin sanoen, yksilö toisinaan mukautuu (vääränlaisiin?) sukupuolisiin odotuksiin, ja toisinaan yksilö kykenee (vääränlaisilta?) odotuksilta suojautumaan. Juvonen antaa ymmärtää, että tämä vaihtelu selittyy sillä, ovatko yksilöt harjoittaneet reflektointia ja kyseenalaistamista. Mutta aivan kuten Marcusen teorioiden kohdalla, tässäkin pitäisi selittää, miksi ja millaisella reflektoinnilla olisi tällaisia vaikutuksia.
 
Juvosen ja Åbergin ongelma on se, että he eivät pyri mittamaan ja selittämään yksilöiden välistä vaihtelua. Mittaamisen ja selittämisen sijasta molemmat antavat ymmärtää, että marxilainen teoria väärästä tietoisuudesta olisi jo valmis selitys, kun se todellisuudessa edellyttää suuren joukon lisäselityksiä, jotka puolestaan edellyttävät uusia empiirisiä tutkimuksia ja niin edelleen.
 
Käyttäytymisnormeja koskeva tutkimus ei tietenkään voi päästä luonnontieteiden eksaktiuteen, mutta sen on silti pyrittävä falsifioitavissa oleviin ennusteisiin ja hypoteeseihin. Tutkimuskohdetta latistava mielipidekirjoittelu ei saa kelvata, eikä tutkimuksen tavoite saa olla kansalaisten poliittisen ajattelun muokkaaminen tai harjoitettuun politiikkaan vaikuttaminen.
 
Åbergin esittämän normiselityksen lisäpuute on se, että selitys jättää huomiotta kanssaihmisillä olevat erilaiset ja pitkälti biologiaan nojaavat motiivit tulkita ja manipuloida muiden käyttäytymistä. Isä esimerkiksi toivoo ja odottaa tyttäreltään erilaista käyttäytymistä kuin äiti. Ja äiti toivoo tyttäreltään erilaisia asioita kuin vaikkapa tytön sisko tai veli. Ystäväpiiri, vihamiehet ja poikaystäväehdokas myös toivovat tytöltä kaikki erilaista käyttäytymistä, kenties nimenomaan koristautumisen suhteen. Ja kaikkien näiden intressit eroavat työnantajan, työtovereiden, vaatebisneksen tai vaikkapa uskonnollisten yhteisöjen intresseistä. Teoria kapitalistisista normeista jättää huomiotta sekä yksilöiden myötäsyntyiset motiivit ja kiinnostuksenkohteet että eri instituutioilla olevat intressit.
 
Normiteoria ei myöskään huomioi sitä, että ihmisyksilö ei ole muovailuvahaa, jota muut pystyvät mielensä mukaan muotoilemaan. Päinvastoin, evoluutio antoi meille kyvyn vastustaa kanssaihmisten manipulointiyrityksiä. Kuten jokainen uhmaikäisen taaperon vanhempi tietää, nämä ominaisuudet alkavat toimia varsin nuorena. Homer Simpsonin toteamus osuu oikeaan: ”The sooner kids talk, the sooner they talk back.”
 
Etenkin modernissa maailmassa yksilö väistämättä kohtaa normeja, jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Tämä tarkoittaa, että vaikka joku yksittäinen ihminen olisi täysin normien manipuloitavissa, emme silti pystyisi päättelemään, miten hän lopulta ajattelee ja käyttäytyy.
 
                          * * *
 
Kolmas välipäätelmä kuuluu: koristautuminen ja siihen liittyvät odotukset ja manipulointi eivät selity pelkästään kulttuurinormien sisäistämisellä. Sen sijaan on hyviä evolutiivisia ja yksilöllisiä syitä, miksi ihmiset matkivat toisiaan, miksi he odottavat toinen toisiltaan tietynlaista käyttäytymistä, ja miksi näillä odotuksilla joskus on ja joskus ei ole vaikutuksia. Mukana on yleensä myös yksilön sisäisiä ristiriitoja ja itsepetosta. Väitöstyössä tällainen motiivien moninaisuus ei tule esille; päinvastoin, akateemispoliittinen jargon hämärtää asian mutkikkuutta.
 
Mikään edellä todettu ei tietysti poista sitä, että normihypoteesi tulee pitää käyttäytymisen selittämisessä mukana. Edellä esimerkiksi todettiin, että moni instituutio – kirkko, valtio, koululaitos, yritysmaailma, puolueet, erilaiset etujärjestöt, mainosmaailma – pyrkii ihmisten käyttäytymiseen vaikuttamaan. Miljoonat ihmiset voimakkaissa ja varakkaissa instituutioissa ja nykyään myös ihmistä ”viisaammat” algoritmit yrittävät säälimättömästi muokata kansalaisten makuja ja mieltymyksiä, myös koristautumistapoja. Tämä institutionaalinen manipulointi vähentää biologian ja psykologian selitysvoimaa, mutta se ei sitä kokonaan poista.
 
Tutkijan tehtävä ei ole helppo. Hänen on kasattava empiriaan perustuvaa tietoa siitä, millainen vaikutus instituutioiden tai lähimmäisten harrastamalla manipuloinnilla milloinkin on. Useinhan manipuloija itsekään ei tiedä, miten hänen manipulointinsa onnistui. Ja jos tällaista tietoa sattuisi jollakulla olemaan, se pidetään liikesalaisuutena. Kukapa haluaisi paljastaa, millainen manipulaatio toimii kehenkin.
 
Neljäs välipäätelmä kuuluu: ihmiset ovat jossakin määrin manipuloitavissa, mutta manipulointiprosessi ei ole patriarkaatin tai kapitalismin salaliitto. Ei ole yksituumaista liittoumaa, joka yrittää tehdä naisista miesvaltaan mukautuvia ja ulkonäkökeskeisiä pintaliitäjiä. Miksi se edes olisi ”patriarkaatin” etu? Sen sijaan on yksilöiden, erilaisten yritysten ja organisaatioiden hajanaisia ja vaikutuksiltaan tuntemattomia pyrkimyksiä lisätä markkinaosuuksiaan, levittää propagandaansa, ylläpitää omaa yhteiskunnallista asemaansa ja niin edelleen. Normiselitys kaipaa tarkentavia selityksiä.
 
                                * * *
 
Tarkastellaan seuraavaksi, mitä väitös sanoo koristautumisen hyödyllisyydestä. Se jo tiedetään, että kauneudesta sellaisenaan on yksilölle monenlaista hyötyä. Erään tutkimuksen mukaan kauniit ihmiset saavat esimerkiksi enemmän ääniä vaaleissa. Ja odotetusti ulkonäön havaittiin vaikuttavan enemmän naisten kuin miesten vaalimenestykseen.
 
Tällaiset kauneudesta koituvat hyödyt tarkoittavat, että ”kapitalismin” tai ”patriarkaatin” ei edes tarvitsisi houkutella naisia ulkonäkötyöhön. (Ks. sukupuolieroista kosmetiikan kulutuksessa Kulutustutkimus 2/2016 -lehdessä.) Kauneuden hyödyllisyys antaa myös olettaa, että väitöksen päätelmä koristautumisen hyödyttömyydestä on pielessä.
 
Aloitetaan aiheen tarkastelu mainonnasta. On ilmeistä, että mainosmaailma yrittää voimistaa uskomusta, että ulkonäköpaineista irrottautunut yksilö on sosiaalisesti epäonnistunut. Koristautumisbisneksen palkkaamat mainostoimistot haluavat siis levittää ajatusta, että ulkonäön eteen tehty työ tekee ihmisestä suositun ja menestyvän. Väitöstyön ongelma on, että se ei puhu näin konkreettisesti. Sen sijaan se epämääräisesti korostaa ”kulttuurisia painotuksia”:
 
The cultural emphasis on the importance of appearance and agency encourages womenespecially to believe that investing in their (or their loved one’s) appearance is worthwhile.

Tässä jää siis epäselväksi, mitkä tahot naisia manipuloivat. Onko kyse toisten naisten odotuksista ja manipuloinnista vai kenties miesten ahneudesta ja kauneudennälästä?

On ilmeistä, että naiset manipuloivat toinen toisiaan, aivan kuten miehet manipuloivat toisiaan. Mutta miksi naiset manipuloisivat toisiaan juuri uskomaan koristautumisen voimaan? Naistenhan pikemminkin kannattaisi toimia niin, että kanssasisaret lakkaavat koristautumasta. Jos koristautuja itse uskoo, että koristautumisesta on hyötyä, hänen olettaisi myös uskovan, että hänellä on paremmat mahdollisuudet menestymiseen silloin, kun muut eivät koristaudu. Naisten voitaisiin siis olettaa manipuloivan toisiaan, jotta he koristautuisivat vähemmän, eivät enemmän.

Åberg jatkaa passiivissa, että kauneuden ja koristautumisen hyödyntämistä hallitaan normatiivisesti. Hänen mukaansa naiset eivät tämän normihallinnan takia kykene hyväksikäyttämään kauneuttaan/koristautumistaan, vaikka joku onkin heille uskotellut, että juuri se heitä elämässä eniten auttaisi:

...utilising this asset is normatively governed in social exchanges against their gain, preventing them from exploiting the asset they are made to believe advances them most in life.

Näkemyksen mukaan jokin nimeltä mainitsematon taho on siis antanut naisten ymmärtää, että ulkonäkötyö heitä eniten hyödyttäisi. Mutta samalla jokin nimeltä mainitsematon taho (sama vai eri?) kuitenkin ”normatiivisesti hallitsee” sosiaalisia tilanteita niin, että naiset eivät voikaan ulkonäkötyöstään hyötyä.
 
Kuka siis manipuloi ja ketä ja miten? Ja miksi manipulointi ja odotukset vaikuttavat joihinkin ja toisiin eivät? Kaikki jää lopulta auki. Ilman empiriaa ja tarkennuksia tällainen kulttuurisiin odotuksiin nojaava tutkimus ei täytä tieteelliseltä tutkimukselta vaadittavia standardeja. Väitöstyössä viljelty passiivimuoto näyttää vain yritykseltä väistää olennaisia kysymyksiä: ”...women are expected to maintain good and youthful looks throughout their lives.” Samaa passiivimuotoa käytetään myös miesten kohdalla, mutta normien vain väitetään vaikuttavan heihin eri tavoin: “...men are led to see their bodies in terms of functionality.”
 
Kolme kysymystä: kuka, miten ja miksi?
 
                       * * *
 
Väitöstyössä esitetään, että ulkonäkötyöstä koituvat hyödyt ovat vähäisiä, aivan kuin naisia olisi huijattu koristautumaan. Kuten todettua, tästä tuskin on kyse. Se, että ulkonäkötyö ei aina tuota hyötyjä, voi johtua esimerkiksi siitä, että kaikki jo tekevät sitä. Jos kukaan muu ei meikkaisi, meikkaaja saattaisi hyötyä enemmän.
 
Toisin sanoen tilanteessa, jossa kaikki meikkaavat, menestys ei voi perustua meikkaamiseen, mutta menestys saattaa silti meikkaamista edellyttää. Kyse on eräänlaisen peliteoreettisesti muodostuneen perustason saavuttamisesta. Tällaista perustasoa voidaan nimittää kulttuuriseksi/yhteiskunnalliseksi normiksi, mutta nimitys itsessään ei ilmiötä selitä.
 
Toinen mahdollisuus on, että ulkonäkötyöstä ei koidu hyötyä, koska sitä ei edes tehdä hyötymismielessä. Monille koristautuminen on vain jonkinlaista seuraleikkiä ja halua kuulua ryhmään. Ihmiset toki panevat merkille, millä tavoin muut ovat ulkonäköään muokanneet, mutta muut seikat silti lopulta ratkaisevat, millaisiksi ihmisten väliset sosiaaliset ja taloudelliset suhteet muodostuvat.
 
Koristautuminen ei siis määrää sosiaalisten suhteiden syntymistä ja suhteiden jatkumista. Koristautumista merkittävämpiä seikkoja ovat kanssaihmisten ikä, koko, sukupuoli, sukulaisuussuhde, tuttuus ja luontainen viehättävyys. Myös kanssaihmisten tunnetilat, kuten suru, ilo ja inho, sekä fysiologiset tilat, kuten raskaus, väsymys ja jotkin sairaudet ovat koristautumista tärkeämpiä. Lajimme evoluutioympäristössä tällaisten seikkojen huomaaminen oli eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta ratkaisevaa, ei se, oliko poskipäihin huiskutettu puuteria vai ei.
 
Tämän hypoteesin mukaan ulkonäkötyöstä koituu naisille vähäisiä hyötyjä siksi, että ihmislaji on kehittynyt kiinnostumaan voimakkaammin geneettiseen kelpoisuuteen vaikuttavista perinnöllisistä piirteistä. Näitä olivat lajitovereiden terveys, älykkyys, viehättävyys ja persoonallisuus. Haemmepa puolisoa, ystävää, työtoveria tai poliittista johtajaa, arviomme kohdistuu voimakkaimmin juuri tällaisiin, vaikeasti muokattaviin ja ei-kaupallisiin piirteisiin.
 
Viehättävyyttä toki yritetään lukemattomin tavoin muokata ja siinä toisinaan onnistutaankin. Yritysten läpi on kuitenkin lopulta helppo nähdä. Tämän näkemyksen mukaan hyvälläkään maulla tehty koristautuminen ei voi olla piirteistä halutuimpia tai ”odotetuimpia”, koska kyse ei ole aidosta ominaisuudesta. Koristautumista myös tehdään eri tavoin eri puolilla maailmaa, ja lisäksi yksilöt muuttavat koristautumistapoja elinaikanaan. [7] Väitöstyön päätelmä koristautumisen hyödyttömyydestä saattaa siis eräässä mielessä olla oikeilla jäljillä – vaikka tulokseen päädytäänkin epäpätevällä menetelmällä.
 
Osa ihmisten ”koristautumistarpeesta” selittyy luultavasti modernin kaupunkiympäristön poikkeuksellisuudella. Anonyymien ja urbaanien kohtaamisten maailmassa ihmisten on joka päivä ja aina uusien silmien edessä ansaittava asemansa ja uskottavuutensa. Tällaisissa lyhytaikaisissa kohtaamisissa pinnallinen koristautuminen on ainoita tapoja viestittää omaa asemaansa ja luotettavuuttaan. Mutta heti, kun suhde on edennyt alkumuodollisuuksia pitemmälle, ulkonäköseikat häipyvät taka-alalle, ja ihmiset alkavat keskittyä asioihin, joilla oikeasti on väliä: tekoihin, sanoihin ja luonteenpiirteisiin. Näin oli ihmisen evoluutioympäristössäkin.
 
Viides välipäätelmä kuuluu: Ihmisten välinen vuorovaikutus – vaikkapa luottamus ja sen mahdollinen pettäminen – eivät tapahdu sen mukaan, miten olemme ulkonäköämme muokanneet. Vuorovaikutus riippuu sen sijaan ikivanhoista sosiaalisen elämän muodoista: juoruista, anteeksipyynnöistä, selityksistä ja perusteluista. Luonnonvalinta ei mennyt halpaan vaan se edelleen seuloo esiin aitoja ja uskottavia signaaleja. Evoluution silmissä ajatus, että kaupalliset koristautumistuotteet toisivat suosiota, on infantiili ja epähumaani.
 
                         * * *
 
Tarkastellaan lopuksi ulkonäkökilpailua. Tiedetään, että naiset ovat tavattoman kiinnostuneita toisten naisten ulkonäöstä ja pukeutumisesta. [8] Tutkimuksissa on myös käynyt ilmi, että moni nainen paheksuu liian pyntättyjä kanssasisariaan, joskus päätyen käyttäytymisen tai olemuksen mustamaalaamiseen. Esimerkiksi erään työpsykologisen tutkimuksen mukaan naiset (enemmän kuin miehet) lannistavat, solvaavat ja väheksyvät erityisesti vahvuutensa näyttäviä naisia [9].
 
Väitöstyössä tehdään vastaava havainto. Åberg kirjoittaa, että erityisesti työelämässä ja etenkin naiset pyrkivät kontrolloimaan naisten koristautumista:
 
The main finding of this article was that women were more prone to endorsing double standards against other women. The most significant areas of disapproving the use of physical appearance were job-related situations: applying for a job and seeking a raise.

Mistä ilmiössä on kyse? Ovatko naiset sisäistäneet patriarkaaliset kaksoisstandardit, kuten Åberg vihjaa? Kuten todettua, selityksen eräs ongelma on, että se lähinnä herättää uusia kysymyksiä. Miksi standardit ovat sellaisia kuin niiden väitetään olevan? Ja miksi ne osuvat yksiin sen kanssa, mitä evoluutioteorian ja lajivertailun perusteella voidaan ennustaa?
 
Kaksoisstandarditeoria ei ole valmis selitys. Se sivuuttaa sekä naisten keskinäisen kilpailullisuuden että sen, että evolutiivisten syiden takia tämä kilpailu kohdistuu suurelta osin ulkonäköön [10]. Naiset toisin sanoen suhtautuvat kielteisesti siihen, että joku kanssasisarista tuo seksuaalisuuttaan julkeasti tai umpimähkäisesti esille, etenkin jos toiminnan tarkoitus näyttää olevan neuvotteluvoiman lisääminen työpaikan miesten parissa. Evoluution valossa tällainen närkästyminen on helppo ymmärtää.
 
Tämä ei tietenkään tarkoita, että koristautumisen tarkoitus olisi aina kilpailu muita naisia vastaan tai arvovallan saaminen miesten keskuudessa. Osa naisista saattaa korostaa seksuaalisia ärsykkeitä vaikkapa tarkoituksenaan testata omaa viehättävyyttään. (Tästäkin tosin on huomattava, että ”viattominkin” seksuaalisuuden korostaminen saattaa herättää kanssasisarissa kateutta ja panettelua.)
 
Kilpailuselitystä tukee Åbergin havainto, että vähemmän viehättävät naiset ovat tuomitsevampia:
 
Perceived attractiveness was associated with disapproving attitudes towards exploiting physical appearance-related assets for both women and men. Women who did not see themselves as attractive compared to their peers were more likely to hold double standards.

Åbergin mukaan naisten tuomitsevuus ei kuitenkaan selity kateudella tai kilpailullisuudella. Niiden sijasta hän ehdottaa selitykseksi sitä, että naiset eivät halua, että ulkonäöllä olisi niin suuri merkitys heidän elämässään. Väitöksessä ajatus ilmaistaan melko epämääräisesti kyseisen ”idean” eikä kyseisen faktan (siis ulkonäön merkityksen) vastustamisena:
 
...rather than reflecting negative emotions such as envy, rivalry or moral judgement, women oppose the idea of aesthetic criteria having an extensive effect on their lives.

Åberg siis väittää, että naiset eivät vastusta ulkonäön vaikutusta sinänsä, vaan he vastustavat ”ajatusta, että ulkonäöllä on vaikutus”. Tässä jää epäselväksi, toivovatko naiset, että ulkonäöllä ei olisi niin suurta merkitystä heidän omassa elämässään vai kaikkien naisten elämässä. Niin tai näin, analyysi jää kesken. Miksi naiset vastustavat ajatusta, että ulkonäöllä on vaikutus? Onko tällä ajatuksella tai sen vastustuksella todellisia vaikutuksia? Miksi? 
 
Loppupäätelmät
 
Tällä kirjoituksellani haluan muistuttaa, että ihmisen käyttäytymisen selittäminen on vaikeaa ja monitahoista. Pätevät selitykset tarvitsevat havaintoja, kokeita, mallinnusta ja järkeilyä. Lisäksi tarvitaan vastaesimerkkien etsimistä ja yrityksiä kumota taustateoriaa. Ilman näitä yleisluontoiset väitteet patriarkaalisten ja kapitalististen normien ja kaksoisstandardien vaikutuksista ovat vain kevytmielistä arvailua. Melodramaattiset iskulauseet saattavat olla paikallaan, jos tarkoitus on julistaa poliittista ajatteluaan, mutta tieteelliseen selittämiseen tai väitöskirjaan sellaiset eivät kuulu.
 
Haastatteluilla, joihin tässä tarkasteltu väitöstyö pitkälti nojaa, on tutkimuksissa paikkansa. Haastatteluista on kuitenkin pyrittävä eteenpäin, syysuhteiden selvittämiseen. Kuten todettua, ihmistieteissä se ei ole helppoa ja päätelmissä harvoin päästään eksaktiuteen. Mutta syitä ja selityksiä on silti etsittävä. Haluamme tietää, missä määrin ja millä mekanismilla mikäkin instituutio ihmisten (ulkonäkö)käyttäytymiseen vaikuttaa. Tämä kaikki edellyttää evoluution ja myötäsyntyisten sukupuolierojen huomioimista.
 
On vaikea nähdä, miten kaltaisemme näköaistiin nojaava ja suvullisesti lisääntyvä laji olisi ulkonäkökysymyksissä voinut irtaantua luonnonvalinnan vaikutuksista. Evoluution merkitys koristautumiskäyttäytymiselle ja -normeille on monen yksityiskohdan suhteen avoin kysymys, mutta evoluution ja ihmisluonnon sivuuttaminen ulkonäköä tarkasteltaessa on silti paha erhe. Se suurentaa riskiä, että tutkimuksesta tulee toiveajattelun ohjaamaa tarinointia. Jos ymmärrys ulkonäön evolutiivisesta perustasta puuttuu, tuloksena voi siis olla tässä esiteltyjä keskeneräisiä, testaamattomia ja toiveajattelua muistuttavia poliittisluonteisia hypoteeseja.
 
Biologian sivuuttaminen ulkonäköaiheessa on itse asiassa niin paha erhe, että sitä on perusteltua pitää tieteen eettisten periaatteiden vastaisena. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje (nro 3) hyvästä tieteellisestä käytännöstä kuuluu: ”Tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.” Tässä väitöstyössä näin ei toimita.


ALAVIITTEET
 
[1] Alkusyksyllä 2021 sosiaalisessa mediassa käytiin vilkasta keskustelua siitä, ovatko jotkin Suomen Akatemian rahoittamat, lähinnä sukupuolentutkimuksen alaan kuuluvat tutkimukset saamiensa apurahasummien arvoisia. Summien ja tutkimuskohteiden ihmettely kuitattiin monen tutkijan puheenvuorossa tiedevastaisuutena. Tämä lähinnä sosiaalitieteilijöiltä ja humanisteilta tullut vastareaktio on siinä mielessä ymmärrettävä, että apurahakäytäntöjen kritiikki muuttui ajoittain kyyniseksi naureskeluksi. Vastareaktio ei kuitenkaan ole perusteltu, sillä apurahakäytäntöjen kritiikki saattoi useimmiten perustua nimenomaan haluun puolustaa tiedettä. Moni rahasummia kritisoinut myös halusi keskustelua julkisesti rahoitettujen hankkeiden tarkoituksenmukaisuudesta. Tieteen tulee olla avoin tällaisellekin keskustelulle.
 
[2]  Åberg, Erica (2020): Keeping up appropriate appearances - Physical appearance, social norms, and gender in Finland. Turun yliopisto.
 
[3] Singh, D. ym. (2007): Did the perils of abdominal obesity affect depiction of feminine beauty in the sixteenth to eighteenth century British literature? Exploring the health and beauty link. Proceedings of The Royal Society B. 274: 891–894.
 
[4] Marcuse, H. (1969): Yksiulotteinen ihminen. Suom. Markku Lahtela. Weilin&Göös. Helsinki.
 
[5] Miten Marcuse ja Åberg ovat päätyneet käsityksiinsä siitä, mitä ihmisten tarpeet ovat ja mistä ne tulevat? Molemmat kirjoittajat näyttävät sitoutuneen ajatteluun oikeasta ja väärästä tietoisuudesta. Kummankaan kirjoituksista ei kuitenkaan selviä, nojaako heidän ajattelunsa jonkinlaisiin todisteisiin. Epäselväksi jää myös se, kuinka sitoutuneita he itse ovat ajatuksiinsa ja miksi.
   Åbergia voitaisiin moittia myös historiattomuudesta. Vielä 1970-luvulla väitettiin, että korkeakoulut pyrkivät tuottamaan yksilöitä kapitalistisen talousjärjestelmän rattaisiin. Tällainen ylhäältä päin ohjattu manipulointi ei pitänyt paikkaansa tuolloin eikä pidä edelleenkään. Kehitys on itse asiassa ollut täsmälleen päinvastaista. Kaikissa teollisuusmaissa korkeampaa opetusta on alettu antaa entistä suuremmalle osalle väestöä. Myös opetettavia oppialoja ja suuntauksia on tullut jatkuvasti lisää. Samaan aikaan kansalaisille on syntynyt uudenlaisia tarpeita, ja myös yhä parempia mahdollisuuksia toteuttaa tarpeitaan. Lisäksi hallitusten kyky kontrolloida väestön sosiaalisia ja materiaalisia tarpeita on näihin päiviin asti heikentynyt (ainakin lännessä ja ainakin ennen digiteknologista vallankumousta).
   Vastikään julkaistu teos Ulkonäköyhteiskunta (2019, Into Oy, Helsinki), jossa Åberg on yhtenä kirjoittajana, tekee vastaavan väitteen ihmisten tarpeiden ylhäältä tulevasta sosiaalisesta kontrollista. Tämäkin väite esitetään perustelemattomasti ja tavalla, joka jättää epäselväksi, mitä kirjoittajat asiasta ajattelevat: ”Yleisemmin voidaan ajatella, että sosiaalisia ryhmiä erottavia kulttuurisia käsityksiä ylläpitävät erityisesti statushierarkiassa korkeammalla olevat ryhmät, joille hierarkiassa alisteisia ryhmiä koskevista kulttuurisista käsityksistä on hyötyä.” (korostus lisätty) Tietysti näin ”voidaan ajatella”, mutta onko tällaiselle ajattelulle perusteita ja miksi?
 
[6] Juvonen, T. (2016): teoksessa: Husso, M. & Heiskala, R. toim.: Sukupuolikysymys. Gaudeamus. Helsinki. 304 s.
 
[7] Työnantajat saattavat hyötyä tai ainakin kuvitella hyötyvänsä naistyöntekijöidensä koristautumisesta. Toisinaan työnantaja myös edellyttää työntekijöiltään edustavaa ulkonäköä. Åbergkin toteaa, että ulkonäkötyön hyödyt saattavat näkyä lähinnä firman myynninedistämisessä: “Furthermore, investing in one’s aesthetic capital rarely benefits the women themselves, but is appropriated for other actors’ advantages, such as company sales promotion.” Tämäkin on oikeastaan peliteoreettinen ongelma. Jos yksi työnantaja alkaa edellyttää työntekijöiltä edustavaa ulkonäköä, se saattaa ruokkia korkeampia koristautumisstandardeja muilla saman alan työnantajilla. Ulkonäön korostuminen joissakin ammateissa saattaa lopulta levitä laajemmalle, täysin erilaisiin ammatteihin ja tilanteisiin.
 
[8] Moni nainen jopa arvioi miehen haluttavuutta sen perusteella, kuinka viehättävä tämän naisystävä on, ks. Gouda-Vossos, A. ym. (2018): Mate choice copying in humans: a systematic review and meta-analysis. Adaptive Human Behavior and Physiology. 4: 364–386.
 
[9] Gabriel, A. ym. (2018): Further understanding incivility in the workplace. Journal of Applied Psychology. 103(4): 362–382.
 
[10] Blake, K. ym. (2018): Income inequality not gender inequality positively covaries with female sexualization on social media. Proceedings of The National Academy of Sciences. 115(35): 8722–8727.
   Reynolds, T. ym. (2018): Competitive reputation manipulation: Women strategically transmit social information about romantic rivals. Journal of Experimental Social Psychology. Vol 78: 195–209.
   Hudders, L. ym. (2018): The rival wears Prada: Luxury consumption as a female competition strategy. Evolutionary Psychology. 12(3): 570–587.