Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) julkaistiin Skeptikko 2/2015 –lehdessä (ilman tässä olevia
jälkikirjoituksia).
Kriittisen ajattelun
sietämätön vaikeus
Tutkimusten mukaan uskoa paranormaaliin voidaan vähentää kriittiseen ajatteluun tähtäävillä oppitunneilla. Oppilaiden kriittinen
ajattelu ei silti välttämättä ole lisääntynyt. He ovat saattaneet luopua
paranormaaleista uskomuksistaan sosiaalisista syistä, esimerkiksi siksi, että
he ajattelevat, että kurssi oli siihen tarkoitettu. Ehkä oppilaat hetkellisesti
sulkevat tietyt ajatukset pois, jotta heidän ei tarvitsisi ajatella omien
uskomustensa kanssa ristiriidassa olevaa materiaalia. Jotkut tutkijat puhuvat
tässä yhteydessä mielen lokeroitumisesta. Aivot voivat säilöä keskenään
ristiriitaisia seikkoja niin, että yksilö itse ei huomaa sitä.
Toinen mekanismi voi olla eristymisen pelko. Opetustilanne –
jopa kriittiseen ajatteluun tähtäävä – on väistämättä hierarkkinen. Oppilas
saattaa tunneilla raportoida vähäisempää uskoa paranormaaliin, koska hän,
tiedostaen tai tiedostamattaan, haluaa kuulua joukkoon ja välttyä syrjinnältä.
Tällainen varmasti riittää aitoon muutokseen uskomuksissa. Myös pelkkä
auktoriteettien läsnäolo ja ajatusmaailma voivat riittää. Kenties oppilas kuvittelee,
että opettaja on yleensä oikeassa riippumatta siitä, johtuuko se opettajan
taidoista kriittisessä ajattelussa vai ei.
Kriittisen ajattelun opettaminen on joka tapauksessa
hankalaa. Erityisen vaikeaa se on, jos mukaan otetaan pohdintoja siitä, mitä
ylipäätään ovat paranormaali ja yliluonnollinen. Oletetaan, että on jokin
henkiolento, joka pystyy vaikuttamaan ihmisiin jollakin ennestään
tuntemattomalla voimalla. Olisiko tämä yliluonnollinen ilmiö? Se, että voima on
tieteelle tuntematon, ei voi olla riittävä syy nimittää sitä yliluonnolliseksi.
Mikä siis on riittävä kriteeri? Ilmiö on yliluonnollinen vain, jos pystytään
aukottomasti osoittamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää. Tämä on
luultavasti looginen mahdottomuus: jotta voitaisiin todistaa, että ilmiö ei ole
selitettävissä tai ymmärrettävissä, ilmiö pitäisi tuntea perinpohjin – jolloin
ilmiö ei olisi enää yliluonnollinen.
Näin ajateltuna yliluonnollisuus on vain yhdistelmä
herkkäuskoisuutta ja tiedonpuutetta. Niinpä jos tavoitteena on edistää
kriittistä ajattelua, valistuksen lisäksi on kiinnitettävä kriittinen huomio
tahoihin, jotka herkkäuskoisuudesta ja tietämättömyydestä hyötyvät. Uskontoja
ei ole syytä jättää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Suuri osa maailman
väestöstä edelleen uskoo ja toimii sen mukaan kuin olisi olemassa jumala, joka
vaikuttaa maailman tapahtumiin ”yliluonnollisten” voimiensa avulla.
Ensimmäistäkään jumalallista väliintuloa ei kuitenkaan ole todennettu tai
mitattu, ja skeptikon on tuotava tämä ilmi. Näkymättömän ja olemattoman jumalan
välillä ei ole eroa, joten on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta.
Uskontoja tarkastellessaan skeptikko siis joutuu arvioimaan
sellaisten väitteiden todennäköisyyttä, joita ei ole edes periaatteessa
mahdollista kumota. Eräs ongelma on se, että osa ihmisistä saa näistä
ei-falsifioituvista uskomuksista mielenrauhaa tai muunlaisia psykologia ja
sosiaalisia hyötyjä. Luultavasti jotkut uskomukset edistävät yksilön
hyvinvointia nimenomaan falsifioitumattomuutensa takia. Tiede ei esimerkiksi
pysty todistamaan Allahin tai Jahven olemattomuutta. Osalle ihmisistä tämä
riittää: oliot ovat heille riittävän todellisia, jotta niistä voi saada
elämälleen merkitystä. (Tosin on huomattava, että länsimaalaisten parissa
uskonnollinen paranormaali näyttäytyy enenevässä määrin enää kirkollisissa
rituaaleissa. Ne ovat eräänlaisia yleisesti hyväksyttyjä seurapelejä, joiden
avulla on kätevä vastata yleisinhimillisiin tarpeisiin: miten osoittaa
sitoutumista parisuhteeseen tai kunnioitusta vainajalle. Siinä määrin kuin nämä
riitit ja niissä esitetyt väitteet edistävät uskoa paranormaaliin ja
vaikuttavat ihmisten maailmankuvaan, skeptikon on niistä keskusteltava.)
Yleensä ihmiset toki mielellään ovat oikeassa ja nojaavat
todisteisiin. He arvostavat sitä, että väitettä voidaan testata ja joko kumota
tai vahvistaa. Totuudessa pysyminen ja tietoon pyrkiminen ovat kuitenkin vain
motiiveja muiden joukossa. Ihmiset haluavat myös nähdä elämällään tarkoituksen,
olla yhteisönsä arvostamia ja hankkia merkityksellisiä ihmissuhteita. Monet
uskomusjärjestelmät palvelevat tällaisia itsen arvostamiseen liittyviä
tarpeita. Tässä uskomuksen falsifioitumattomuus on avuksi. Ihmiset pystyvät sen
avulla suojaamaan uskonnollisia (ja usein myös poliittisia) näkemyksiään.
Kumoutumattomuus auttaa puolustautumaan sellaisia faktoja vastaan, jotka
johtaisivat oman maailmankuvan kyseenalaistamiseen. Ikävä kyllä melkein mille
tahansa kumoutumattomalle olennolle voidaan hankkia väkivaltaisuuteen asti
omistautuneita opetuslapsia, jos takana on riittävästi propagandaa ja
mahdollisuus yhteisöllisyyteen. Paradoksaalisesti falsifioitumattomuuden
houkutus saattaa nykyisessä tietoyhteiskunnassa olla aiempaa suurempi;
tosiasiaväitteitä kun on helpompi testata faktoilla. ISIS-taistelijakin osaa
googlata.
Ihmiset puolustavat uskonnollispoliittisia näkemyksiään myös
halveeraamalla kriitikoita – meitä totisia ja epäempaattisia skeptikoita – ja
kuuntelemalla perusteluita vain tietyiltä henkilöiltä ja vain tietyistä
lähteistä. Kumoutumattomuus saattaa kuitenkin olla näitä tärkeämpi tekijä
tuottamaan epäkriittisyyttä ja turvallista varmuuden tunnetta. Lisäksi on
muistettava, että jumalolentojen olemassaolo on teoreettinen (ja kenties
todennäköisyyslaskennan ulkopuolinen) kysymys. Täten se harvoin on yhtä vetoava
kuin uskontojen käytännöllisemmät kysymykset: miten löytää yhteys jumalan
rakkauteen tai miten palvella jumalaa paremmin.
Kun ihmiset siis lankeavat kumoutumattomiin uskomuksiin,
testattavuus ja oikeassa oleminen ovat jääneet käytännöllisempien ja palkitsevampien
seikkojen jalkoihin. Myönteinen omakuva hyödyllisenä ryhmän jäsenenä ja
mahdollinen ikuinen elämä ovat syrjäyttäneet kriittisen ajattelun. Tämä on
inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää. Kaikki eivät millään voi saada
yhtäläistä tunnustusta kriittisinä ajattelijoina tai totuuden kertojina.
Skeptikolle jää kaksi epäkiitollista tehtävää: 1) löytää uskomusten takana
olevat virhepäätelmät ja todisteiden puutteellisuus ja 2) osoittaa ne
uskoville. Kolmas tehtävä on kiitollisempi mutta vastakkaisen propagandan
johdosta vaikeampi: perustella, millä tavoin pyrkimys rationaalisuuteen ja
kriittiseen ajatteluun johtaa korkeaan moraaliin ja hyvinvoiviin yhteiskuntiin.
Lähteitä:
* Skeptic 2015. Vol
19, No 4, 2015.
* Journal of Personality and Social Psychology 2014. Friesen, Campbell & Kay. Painossa.
* Robert Trivers 2014: Petos ja itsepetos ihmiselämässä.
Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
PS. Lukaisin tutkimustuloksia turkkilaisten muslimien (yli
99 prosenttia väestöstä) asenteista. (Ks. muslimien mielipiteistä yleisemmin: Skeptic, vol 20, 1/2015). Yli 70 prosenttia Turkin
muslimeista ensinnäkin pitää islaminuskoa ainoana tienä ikuiseen elämään
taivaassa. Noin kahdeksan prosenttia suosii kuolemantuomiota rangaistuksena
islamista luopumiselle. Lisäksi lähes 20 prosenttia pitää usein/joskus
oikeutettuna, että perheenjäsen tappaa esiaviollista seksiä tai pettämistä
harjoittaneen naisen (miesten harrastamasta seksistä ei varmasti edes kysytty).
Asia on
eurooppalaisittain kiinnostava, sillä Turkki on vuonna 1999 hyväksytty
EU-jäsenehdokkaaksi (neuvottelut alkoivat kuusi vuotta myöhemmin). Mitä Turkin
jäsenyydestä tulisi ajatella? Mielipiteistä ja yksityisajattelusta – vaikka se
olisikin uskonnollisten tapojen, tunteiden ja kirjoitusten ohjailemaa – on
pitkä matka tekoihin, myös Turkissa. Ja eräässä vanhassa kyselytutkimuksessa
nuorista brittimuslimeista jopa 36 prosenttia kannattaa kuolemantuomiota
uskosta luopumisesta. Lisäksi Turkissa on huomattavan vähän uskonnollisiin asenteisiin liittyvää
väkivaltaa verrattuna vaikkapa Irakiin, Pakistaniin tai Palestiinaan. Mutta
ennen EU-jäsenyyttä turkkilaisten olisi osattava vielä laajemmin vähentää
uskonnollisten asenteiden/kirjoitusten roolia – aivan kuten kristityt
Euroopassa ovat tehneet. Paperilla Turkki on irrottanut valtion ja uskonnon ja
sallii uskonnonvapauden, mutta ilman valistuksen ja maallistumisen tuulia
seikalla ei välttämättä ole merkitystä. Valtiolla on esimerkiksi
vaikutusvaltainen uskontoasiain virasto ja turkkilaiset poliitikot ovat
erittäin uskonnollisia. Sosiaaliset uudistukset ovat myös viime vuosina
hidastuneet nopean talouskasvun myötä.
Jäsenyyden esteinä toki on lisäksi joukko taloudellisia kysymyksiä,
mutta ihmis- ja kansalaisoikeuksiin liittyvien asenteiden/ongelmien tulisi olla
vähintään yhtä tärkeitä. Esimerkiksi lukutaitoaste turkkilaisilla naisilla on
Wikipedian mukaan vain 79,6 prosenttia. Merkkejä islamin maallistumisesta
tietysti on – muuallakin kuin Turkissa – mutta prosessi on hidas ja eteneminen
epätasaista. (Toisaalta on hyvä muistaa, että turkkilaisista arviolta vain
puolet haluaa EU:hun. Turkin värikkäistä poliittisista kuvioista ks. esim. The
Economist –lehden artikkeli tai Iltalehden pääkirjoitus 8.6.2015)
PS2. Julkisen sanan neuvosto suosittaa, että sanomalehdet
ryhtyisivät käyttämään sanan ”ilmoitus” sijasta termiä ”mainos”.
Tämä järkevä lausuma toivottavasti tekee selkeämmän eron
toimitettujen artikkelien ja mainosten välille. Journalistinen ja
kaupallinen/ideologinen aineisto sekoittuvat helposti etenkin pienlevikkisissä
maakuntalehdissä silloin, kun on kyse paikallisten seurakuntien jutuista.
Esimerkiksi Töölöläinen ja Ykkössanomat ilmoittavat olevansa sitoutumattomia, mutta silti
lehtien sisällössä on vaikea erottaa seurakuntien kasaamia juttuja toimituksen
tuottamista jutuista.
