Wesley Yang (2018): The Souls of Yellow Folk. Norton. New York.
Yangin mukaan jos huippuyliopistojen opiskelijoista 20 prosenttia on aasialaistaustaisia ja jos huippuyliopistot ovat paikkoja, joissa haudotaan tulevaisuuden johtajia, olettaisi, että aasialaistaustaisia olisi johtotehtävissä suunnilleen samassa suhteessa. Numerot kertovat kuitenkin muuta: esimerkiksi amerikkalaisten yritysten johtokunnissa on vain kaksi prosenttia aasialaistaustaisia.
Tämä niin kutsuttu bambukatto ei Yangin mukaan johdu suorasta rasismista vaan tiedostamattomista ajatteluvinoumista. Yang vertaa tätä pituuteen: kukaan ei myönnä ajattelevansa, että pitkät yksilöt ovat synnynnäisesti parempia johtajia. Silti pitkät ihmiset ovat yliedustettuina yritysten johdossa. Vastaavasti kukaan ei väitä, että aasialaiset olisivat johtajina kyvyttömiä. Yang kirjoittaa:
On rasistista ajatella, että yksittäinen aasialainen tuskin on luova tai haluton ottamaan riskejä. Mutta on yksinkertaisesti kulttuurin havainnoimista sanoa, että ryhmä, jonka opintomenestys on historiallisesti perustunut mekaaniseen ulkoa opetteluun ja ”matematiikkaraudan pumppaamiseen”, ei yhtä todennäköisesti tuota yksilöitä, jotka haluavat haastaa auktoriteetteja tai muuttaa totuttuja tapoja tehdä asioita.
Yang tarkastelee myös sosiaalisen pidättyvyyden ja ilmeettömyyden (joista amerikanaasialaisia toisinaan syytetään) vaikutuksia. Hänen omakohtainen tarinansa kuuluu:
Muistan erään kummallisen keskustelun. Nainen tuli juhlissa luokseni, ja hän sanoi liikuttuneensa eräästä julkaisemastani kirjoituksesta. Hän tunnusti, että ennen lukemista hänellä ei ollut ollut halua puhua minulle, ja että huoneen poikki näkemänsä perusteella hän oli ollut varma, että minulle ei kannata jutella, ja että olin itse asiassa jotakin, jota vältellä.
Mutta hän oli kuulemma ollut väärässä: hänelle oli nyt selvää, että minulla oli paljon tunnetta ja näkemystä annettavanani. Hän ei pyytänyt anteeksi julmaa väärintulkintaansa. Sen sijaan se, mitä hän halusi tietää, oli, miksi olin pitänyt niin visusti piilossa sen henkilön, josta hän sai esseestäni pilkahduksia.
Nainen myös tunnusti, että häntä ei koskaan ollut pidetty kauniina ja hän oli päättänyt, että hänen tuli siksi rakastaa maailmaa kaksin verroin enemmän. ”Miksi minä en ollut tehnyt niin?” Yang kommentoi: ”Tässä oli humalainen valkoinen nainen sanomassa minulle jotakin, jota moni muu vuosien varrella ei ole ollut riittävän humalassa sanoakseen.”
Yangin esseekokoelma on helppolukuinen ja kiinnostava, mutta analyysien tueksi olisin toivonut enemmän tutkimustietoa. Kokoelma on myös hieman huonosti nimetty, sillä se käsittelee enemmän muita aiheita kuin aasialaisten sielunelämää, esimerkiksi terrorismia ja valkoista ylivaltaa.
