Tärkeä teos kummista kokemuksista

Jukka Häkkinen (2018): Outojen kokemusten psykologia. Docendo. Jyväskylä.

Olen vastikään arvioinut kaksi ihmisten ”yliluonnollisia” kokemuksia käsittelevää kirjaa. Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken Mielen rajoilla-teoksessa häiritsevää oli sen epätieteellinen ja paikoin tiedevihamielinen poljento. Arvioni oli pitkä ja rönsyilevä, mutta sain siitä silti hyvää palautetta. Oli mieltä lämmittävää huomata, että perusteellisille jutuille on edelleen kysyntää. 

Toinen arvioni oli Jeena Ranckenin kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Teoksen ainoita häiritseviä puolia oli sen sisältämä löysä sosiaalitieteellinen teoretisointi. Se ei tuonut ilmiöön uutta eikä vienyt tutkimusta eteenpäin.

Näiden kirjojen jälkeen olin ilahtunut havaintopsykologi Jukka Häkkisen teoksesta Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Kirja vapauttaa outoja kokeneita ihmisiä peloista ja stigmoista tehokkaammin kuin kumpikaan edellä mainittu:

Kirjan loppusanat

Uusi tutkimus osoittaa, että pelkoon tai häpeään ei ole syytä. Monet oudot kokemukset ovat aivojen meille tuottamia yllätyksiä, joiden perusteella ei ole syytä kyseenalaistaa kokijan mielenterveyttä tai rehellisyyttä (s. 8).

Tällä hetkellä kiinnostavin kirjan teemoista on kuolemanrajakokemukset. Jotkut ovat aiheen tiimoilla esittäneet, että tietoisuus olisi aivojen toiminnasta riippumaton henkimaailman ilmiö. Kyseistä teoriaa tukemaan on käytetty muun muassa kvanttiteoriaa ja alkeishiukkasia (kutsun tätä ”phantom-quantum” -puolusteluksi, koska väite on niin selvästi tuulesta temmattu ja koska käytännössä se ei ole falsifioitavissa). Pitkä lainaus Häkkiseltä on paikallaan:

Kvanttimekaniikka nähdään usein turvapaikkana, johon selittämättömät asiat voidaan sijoittaa. Tämä liittynee siihen, että kvanttimekaniikan arkiajattelun näkökulmasta epäintuitiiviset teoriat tarjoavat mukavan tuntuisen tavan irtautua ”länsimaisesta fysikalistisesta” tiedekäsityksestä ja sijoittaa sielu valittuun paikkaan aivojen ulkopuolella. Tämä on hassua, koska kvanttimekaniikka on kuitenkin länsimaisen fysiikan keskeisimpiä saavutuksia. 

Innokkailta kvanttiteoreetikoilta unohtuu, että kvanttimekaniikan kielelliset kuvaukset ovat vain yrityksiä kuvata hyvin monimutkaisia matemaattisia teorioita. Kvanttimekaniikkaa työkseen tekevät eivät kirjoita eksoottisia käsitteitä viliseviä esseitä, vaan puuhailevat äärimmäisen monimutkaisen matematiikan parissa. Jos kvanttimekaniikkaa haluaa hyödyntää, ei voi vain poimia rusinoita pullasta ja käyttää kiinnostavia käsitteitä, vaan tulisi myös ymmärtää taustalla oleva matematiikka ja tehdä sen mukaista kokeellista tutkimusta. Se saattaa osoittautua vaikeaksi, koska ei ole osoitettu, että kvanttitason ilmiöillä olisi mitään tekemistä aivotoiminnan kanssa. Tämä johtuu siitä, että kvanttimekaniikka kuvailee hyvin pienen mittakaavan ilmiöitä, jotka eivät heilauta suuren mittakaavan asioita, kuten pöytiä, tuoleja tai edes hermosoluja. 

Koska aivojen ja sielun erillisyyttä puoltavat teoriat vaikuttavat vain sanaleikeiltä vailla tieteellistä pohjaa, pyrin tässä luvussa pohtimaan maanläheisempiä, psykologiaan ja aivojen toimintaan perustuvia selityksiä. Vaikka kuolemanrajakokemuksen yhtenäisteoriaa ei ole olemassa, löytyy sen aivoperusteista paljon kiehtovia vihjeitä (s. 80-81).

Yksi selitys rajakokemuksille on aivojen hapenpuute, mutta muitakin varteenotettavia mahdollisuuksia on. Rajakokemusten lisäksi Häkkisen kirjassa käsitellään muun muassa enteitä, synestesiaa, unihalvauksia ja kehostapoistumista. Teos on tärkeä lisä suomenkieliseen, aivojen metkuja käsittelevään kirjallisuuteen, luettavaksi esimerkiksi Robert Triversin Itsepetos ja Daniel Kahnemanin Ajattelu -kirjojen rinnalla.

Mikko Puttosen mainio juttu HS:ssa 

Kokemuksia huuhaamessuilta

Alla oleva messuraporttini ilmestyi Skeptikko 1/2018 -lehdessä.

Unessa tapahtuu outoja asioita. Fysiikan lait rikkoutuvat ja tapahtumaympäristö vaihtuu yhtäkkiä toiseksi. Unia katsellessamme emme silti havahdu: ”Hei, mitäs pelleilyä tämä on!?” Unessa kaikki näyttää olevan normaalia sisällöstä riippumatta.

Toisaalta unimaailman normaalius ei monilta osin eroa valveilla olosta. Myös hereillä aivot rakentavat kuvia, jotka eivät vastaa todellisuutta. Todellisuuden tarkka havainnoiminen kun ei ole aivojen tehtävä. Niiden työtä on ohjata käyttäytymistä niin, että yksilö pysyy hengissä riittävän kauan, jotta jälkeläiset kykenevät huolehtimaan itsestään. Siihen aivot ovat kehittyneet, ja sen ne osaavat.

Tällaisia mietin, kun olin ensimmäistä kertaa Skepsiksen edustajana Minä olen -messuilla. Siellä oli päivänselvää, että aivot eivät piittaa, vaikka niiden käsitys todellisuudesta olisi harhautunut kauas tieteen tarjoamasta kuvasta.

Messuilla kierrellessäni huomasin turtuvani huuhaan paljouteen. En jaksanut kauaa kummastella, mitä minkäkin hoidon tai loitsun takana väitettiin olevan. Hupaisa piirre osassa messukävijöitä oli se, että he näyttivät valppaasti vieroksuvan jotakin tiettyä huuhaata samalla hyväksyen jonkun toisen. ”Kristallihoito on humpuukia, mutta ääniresonanssigongit toimivat”, ”Kalevalainen jäsenkorjaus vaikuttaa pinnallisesti, mutta reiki hoitaa kokonaisvaltaisesti” tai ”Eivät enkelit ja yksisarviset vaan lohikäärmeet!”

Toki keskiverto messukävijän asenne taisi silti olla avoimen hyväksyvä kutakuinkin kaikkia uskomushoitoja kohtaan.

Messuilla jaoimme Skeptikko-lehtiä – moni yllättyi lehtien ilmaisuudesta – ja keskustelimme kävijöiden kanssa. Messuväestä arviolta 75–85 prosenttia oli naisia, mutta Skepsiksen vieraina heitä oli suunnilleen puolet. Jokunen naisasiakas sanoi ottavansa lehden miehelleen.

Eräs nainen yritti huomaamattani nuuhkia lehteä, muka selaillen sitä. Hän nolostui hieman, kun yhtä ohimennen kysyin, pitääkö hänkin tuoreen lehden tuoksusta. Skeptikko joka tapauksessa kelpasi hänelle. Ehkä sitä illalla käytettiin eteeristen öljyjen korvikkeena.

Kuvat ovat muutoin samat, toinen
 on vain käännetty ylösalaisin.

Moni messuvieras ohitti pisteemme vienosti hymyillen. Joku kävi jopa toteamassa, että ”Ai teidätkin on päästetty tänne”. Naureskelin hänelle, että järjestäjille taitaa raha kelvata. Ensikertalaisen silmään pisti, miten asiantuntevasti ja ystävällisen kiinnostuneena skeptikkokollegani Ville Aarnikko ja Santtu Puukka jaksoivat pöydän luona vierailleita ihmisiä jututtaa.

Palataan mielen toimintaan. On ilmeistä, että inhimillinen kokemus riippuu suurelta osin opituista ennakko-odotuksista. Olemme esimerkiksi tottuneet siihen, että valo tulee ylhäältä. Siksi varjostuksen paikka saa ympyränmuotoisen kuvan näyttämään kuperalta, jos varjostus on ympyrän alaosassa, ja koveralta, jos varjostus on yläosassa (ks. kuva).

Ei siis ole niin, että harhanäyt vaivaisivat vain huuhaamessulaisia. Olemme kaikki harhojen vallassa. Eräässä mielessä todellisuuskin on vain ihmisten yhteisesti kokemia aistiharhoja. (Tosin en suosi tällaista määritelmällistä epämääräisyyttä. Todellisuus on asiat, jotka ovat olemassa, vaikkemme uskoisi niihin.)

Miksi osalla ihmisistä ennakko-odotukset sitten ovat harhautuneet niin kauas tieteellisen tutkimuksen antamasta kuvasta? Syytä kannattaa etsiä yksilön lähiympäristöstä. Mikäli ystävät ja läheiset puhuvat kritiikittömästi vaikkapa kehon meridiaaneista tai asuintalon fengshuista, yksilön kannattaa niihin uskoa ja joskus jopa virittyä niiden ”aistimiseen”, ainakin mikäli hän haluaa ympäristönsä arvostusta. Ja sitä useimmat meistä haluavat. Aivoille ei ole yhdentekevää, mitä muut ajattelevat. Se on läpi lajihistorian määrännyt yksilön kohtalon.

Ympäristön istuttamista ennakko-odotuksista pääsemme Skepsiksen tehtävään, messuilla ja muutoinkin. Jonkun on kerrottava, miten hoitotehoväitteitä voidaan tutkia puolueettomasti. Jonkun on tuotava esiin tutkimukseen nojaavia näkemyksiä siitä, miten maailma toimii ja mitä ihmismielessä tapahtuu. Jonkun on erottauduttava.

On kenties julmaa kritisoida ihmisten uskomuksia, etenkin jos he uskomustensa avulla saavat elantonsa ja/tai sosiaalista arvostusta. Mutta vaihtoehto on julmempi. Perusteettomien uskomusten sivuuttaminen on ihmisten altistamista äiti-ammojen, deepakchoprien ja muiden puoskareiden hyväksikäytölle.

Yliluonnollinen kokemus?

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 1/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia). Katso myös esseemittainen kirjoitukseni huuhaasta ”mummolassa ja yliopistossa”.

Tunsin sen olevan makuuhuoneessa

Jeena Rancken (2017): Yliluonnollinen kokemus – Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere.

Ihmiset jättävät oudot kokemuksensa yleensä huomiotta. He kohauttavat hartioitaan ja jatkavat kesken jääneitä toimiaan. ”Joku järkevä selitys tälle on, väsyneet aivot varmaankin temppuilivat. Ehkei kannattaisi valvoa näin myöhään.”

Aina outoa kokemusta ei sivuuteta. Jos yksilön ennakkoasenne, elämäntilanne ja/tai mieliala ovat tietynlaisia, kokemus saattaa järisyttää koko olemassaoloa. Tämän kirja-arvion otsikko on lainaus teoksessa haastatellulta Marjalta, joka näyttää kokeneen tyypillisen unihalvauksen. Hänen tulkintansa vain ovat omalaatuisia:

Se kokemus oli totaalinen herätys: on olemassa jotain arkielämän ulkopuolella ja sen yläpuolella. Ja sitten rukous. Se ei ollut mitäänsanomaton, vaan tavattoman vaikuttava kokemus, joka herätti. Se pimeys täytti huoneen. Merkitys aukeaa ehkä myöhemmin.

Joskus outo kokemus jää tällä tavoin kaivelemaan, etenkin jos yksilö tapahtumahetkellä on pelokas ja yksinäinen. Mikäli hän lisäksi on virittynyt ajatukseen, että jotakin tähdellistä on tekeillä, hän saattaa pitää merkityksellisenä sellaisiakin tuntemuksia, jotka muutoin olisivat jääneet huomaamatta.

Pienikin vihjailu – esimerkiksi Astral-ohjelman katselu TV:stä – saattaa riittää aistien herkistymiseen ja yliluonnollisiin tulkintoihin. Jonkinlaista itsesuggerointia ja voimistunutta tarkkaavaisuutta tapahtuu myös lääkärikirjoja lukeville. Viaton kihelmöinti saatetaan tulkita merkiksi pitkälle edenneestä syövästä.

Ennakkoasenteen ja emotionaalisen virittymisen lisäksi yliluonnollinen tulkinta edellyttää oikeanlaista tapahtumaympäristöä. Talossa, jossa ”tiedetään” kummittelevan, tavanomaiset sattumukset – esimerkiksi seinien narahtelu ulkoilman kylmetessä tai ullakolla vierailevan näätäpariskunnan lemmennahistelut – tulkitaan helposti kummituksen tekosiksi.

Jos taas yötaivaalla näkyy tavallisesta poikkeavia valoja, valmistautunut mieli tulkitsee tapahtuman vierailuksi ulkoavaruudesta, ei räyhääväksi tarrahengeksi. (Avaruusolennoissa tai heidän lentokoneissaan ei toki sinänsä ole mitään yliluonnollista. Vierailu ulkoavaruudesta on kuitenkin siinä määrin epätodennäköinen tapahtuma ja vierailuksi väitetyt tapaukset ovat niin säännönmukaisesti selittyneet maallisemmilla seikoilla, että termien huuhaa ja yliluonnollinen käyttö ei tässä yhteydessä ole paha synti.)

Edellä olevat huomiot osuvat melko hyvin yksiin Jeena Ranckenin tutkimusaineiston kanssa: virittyminen, tapahtumaympäristö ja ennakko-oletukset ovat huuhaatulkintojen kannalta olennaisia. Rancken haastatteli 84:ää yliluonnollisista tulkinnoistaan kertovaa ihmistä. Haastatelluista 57 on naisia, loput miehiä. Sukupuolijakauma on siis aiempien tutkimusten mukainen. Myös ufokokemusten jakauma on tuttu: miehet ovat yliedustettuna (ks. Skeptikko 2/2014: Taikausko ja sukupuolierot).

Mikä on yliluonnollinen kokemus?

Ranckenin aineisto on liian pieni, jotta siitä voitaisiin saada epidemiologisesti pätevää dataa. Monia kiinnostavia yksityiskohtia silti löytyy. Rancken on esimerkiksi luokitellut aineistonsa huuhaatarinat tyypeittäin, muun muassa kauhutarinaan, silminnäkijäkokemukseen ja elämänmuutostarinaan. Tämä on kirjan kiinnostavinta antia. Vähiten lukija kostuu ”merkityksen” ja ”merkityksellistämisen” sosiaalitieteellisistä teoretisoinneista.

Kerätyt tarinat on myös luokiteltu sen mukaan, kuinka kauan kokemuksesta oli haastatteluhetkellä kulunut. Yli 70 prosenttia kokemuksista oli yli viisi vuotta vanhoja, ja jopa 35 prosenttia oli tapahtunut yli 20 vuotta aiemmin.

Tämä herättää kysymyksen alkuperäisen kokemuksen sisällöstä. Mitä enemmän tapahtuneesta on kulunut aikaa, sitä hatarampia muistikuvat yleensä ovat ja sitä enemmän muistot ovat ehtineet muokkautua. Evoluutio ei tehnyt ihmisen muistista tietokonemuistin kaltaista erehtymätöntä ja lähes ehtymätöntä informaatiovarastoa. Emme esimerkiksi pysty etsimään menneitä tapahtumia systemaattisesti, vaan joudumme käyttämään pitkälti sattumanvaraisia ja tunnereaktioihin liittyviä johtolankoja [1]. Lisäksi aina, kun yritämme virkistää muistia saadaksemme kiinni jostakin tapahtumasta tai kun kerromme tai kirjoitamme kokemuksestamme, kyseinen muistokin saattaa muuttua. Yleisesti ottaen ihmiset (ainakin vanhat pariskunnat) ovat erimielisiä menneisyyden tapahtumista – ”ei se noin mennyt!” – mutta yksinäisyydessä tai unen rajamailla koetut tapahtumat eivät kohtaa vastaavaa sosiaalista palautetta. Tällöin yksilölle on mahdollista muovata ja voimistaa kokemusta aina identiteettikysymykseksi asti.

Omakohtaisiin muistoihin tai varsinkaan niitä koskeviin kertomuksiin ei toisin sanoen ole luottamista. Esimerkiksi omissa ajatuksissa käyty tunnepitoinen vuoropuhelu edesmenneen isän kanssa saattaa myöhemmissä muisteluissa muuttua vainajan kanssa oikeasti käydyksi keskusteluksi. Aivot saattavat käsitellä jopa fantasioita koskevia muistoja samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja. Lisäksi ihmisiin on varsin yksinkertaisilla tempuilla pystytty istuttamaan valemuistoja.

Olipa kirjan tapauksissa kyse kuinka todellisista havainnoista ja millaisista aivojen metkuista tahansa, useimmat aineiston kertomukset ovat esimerkkejä vaarattomasta ja vaikeasti rahastettavasta huuhaasta. Suurimpia harmeja on oikeastaan se, miten kauas kyseiset henkilöt ovat harhautuneet tieteellisen tutkimuksen ja muiden tärkeiden asioiden parista. Kaikki eivät kenties voi löytää merkitystä elämälleen tieteestä (tai ihmissuhteista tämänpuoleisessa), mutta kaikkien pitäisi silti olla tietoisia siitä, mikä tekee tieteen tiedonhankintamenetelmistä ylivertaisia.

Olen kuullut vastaväitteen, että tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen vähentää luovuutta, ahkeruutta ja elämäniloa. Tähän on helppo vastata. Ensinnäkään seikalla ei ole tekemistä sen kanssa, millaisilla menetelmillä päästään lähimmäksi totuutta. Toiseksi väite elämänilon surkastumisesta tuskin pitää paikkaansa. Objektiivisuus ei ole hauskuuden, luovuuden tai edes empatian ja moraalisuuden vaihtoehto. Pikemminkin se on tie kohti parempaa hallintoa ja toimivampaa, inhimillisempää yhteiskuntaa. (Suosittelen myös vierailemaan luonnontieteilijöiden väitösjuhlissa; niissä hyväntahtoinen huumori on enemmän sääntö kuin poikkeus.)

Rancken tekee selväksi, että tapauskertomuksissa kyse on yliluonnollisista tulkinnoista, ei yliluonnollisista ilmiöistä. Jälkimmäisiä ei hänen mukaansa ole voitu ”todistaa luonnontieteen vaatimukset täyttävällä tavalla”. Tämä pitää paikkansa jo määritelmällisesti. Vasta kun tiede voi todeta, että jotakin ilmiötä ei ole mahdollista selittää luonnollisten prosessien ja mekanismien avulla, kyse on yliluonnollisesta ilmiöstä. Mutta jotta tällainen päätelmä voitaisiin ilmiöstä tehdä, siitä pitäisi tietää kaikki – ja tällöin kyse ei enää olisi yliluonnollisuudesta.

Tämä on syy, miksi on ongelmallista väittää jotakin kokemusta yliluonnolliseksi tai selittämättömäksi. Tietoinen kokemus toki rakentuu tiedostamattomien ja vaikeasti tutkittavien prosessien pohjalle. Ennen kokemusta aivot ovat esimerkiksi käännelleet ja kalibroineet aistisyötteitä monin tavoin. Mutta kokemuksen selittämiseen ei silti tarvita ikuisia sieluja, Qin vitaalivoimaa tai muuta henkimaailmamystiikkaa.

Tietoiset kokemukset nojaavat kyhäelmään virheille ja manipuloinnille alttiita kytkentöjä. Siksi kokemukset eivät luotettavasti selitä todellisuuden luonnetta. Siihen tarvitaan tiedettä. Sen päätehtävä on ehkäistä tutkijan omakohtaisten ja väistämättä vinoutuneiden näkemysten vaikutusta.

Uskomukset voivat olla hyödyllisiä

Vanhakantaisissa kulttuureissa irrationaaliset uskomukset ovat toisinaan olleet hyödyllisiä. Esimerkiksi kansantarinoihin nojaavat ruokatabut ovat saattaneet johtaa ihmisiä noudattamaan terveellisempiä hygieniakäytäntöjä.

Kyseisen näkemyksen mukaan rautakauden paimentolaiset Lähi-idässä eivät tarvinneet eivätkä he olisi uskoneet tai edes välttämättä ymmärtäneet tositarinaa taudinaiheuttajamikrobeista. Uskonnollissävytteiset kertomukset sianlihan likaisuudesta riittivät. (Ruokatabuista tosin on huomattava, että niiden päätehtävä on luultavasti yhteisön pitäminen etnisesti puhtaana. Lisäksi esimerkiksi sianlihakiellon kehittymiseen on saattanut vaikuttaa se, että sikojen kasvatus vaatii paljon vettä, jota aavikkomaisilla alueilla ei ole tuhlattavaksi.)

Kansantarinoiden ja -uskon vähittäinen muuntuminen uskonnollisiksi järjestelmiksi on edellyttänyt, että syntyneet dogmit ja sakramentit ovat pysyneet ihmisille ymmärrettävinä. Hyvä esimerkki tällaisesta on jumalhahmojen tunne-elämä. Kaikkien suurten uskontojen jumalat kokevat inhimillisiä emootioita, vaikkapa mustasukkaisuutta, kostonhimoa tai anteeksiantoa. Etenkin kristillinen teologia kuolemanjälkeisine palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu lähes yksinomaan Jumalalle kuviteltuihin inhimillisiin moraalitunteisiin. [2]

Tällaisia universaalin ihmisluonnon vaikutuksia on nähtävissä jonkin verran myös Ranckenin aineistossa. Esimerkiksi irtosuhteistaan ja humalahakuisesta juomisestaan huonoa omaatuntoa kokenut Keijo tunsi Raamattua tutkittuaan täyttyvänsä pyhällä hengellä, kunnes ”hänen oli valtavan hyvä ja lämmin olla”. Voimakkaimpia yliluonnollisen herätyksen ja innovaation lähteitä on juuri oman pahuuden ja pinnallisuuden katuminen ja sitä seuraava korkeammalta taholta koettu anteeksianto. Kristinuskon perisyntioppi on kehittynyt hyväksikäyttämään tätä inhimillistä halua olla hyveellinen ja hyväksytty.

Ranckenin mukaan hänen keskeinen havaintonsa on, että ”kulttuurista omaksutut tulkinnalliset ainekset, esimerkiksi uskonnolliset tai ideologiset elementit, voivat tulla osaksi ihmisten henkilökohtaisia todellisuuskäsityksiä”. Tämä on skeptikolle tuttua. Ihmisen on vaikea tai mahdoton olla objektiivinen, ja osa lajitovereista on sisäistänyt huuhaaselitykset kiinteäksi osaksi minuuttaan ja todellisuuttaan.

Yhteiskunnan maallistumistrendi on kuitenkin syy olla optimistinen. Jälkipolvet, jotka näitä tapauskertomuksia kenties lukevat, säälivät hulluttelevia esivanhempiaan. He onnittelevat itseään, etteivät enää elä taikauskon aikakautta. Ainakin se on tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus.

ALAVIITTEET:

[1] Muistaminen on tilanne- ja ympäristösidonnaista. Tämä on ongelma kouluopetuksessa. Lapset ja nuoret opiskelevat ja oppivat valtavan määrän tietoa, jota he usein pystyvät käyttämään vain siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joissa he ovat asioita päähänsä takoneet. Emme opi elämää varten vaan koulua varten, kuten jo Seneca sanoi.

[2] Toki jumalille on annettu sellaisiakin inhimillisiä ominaisuuksia kuin kateus, seksinhimo ja suoranainen psykopatia. Kristinuskon Jumalaa taas on perusteltua pitää pikkumaisena sadistina. Tai on ainakin vaikea keksiä osuvampaa kuvausta omnipotentille olennolle, joka sallii vauvojen sairastua syöpään ja joka antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, ettei häneen usko. Jos kyseinen kaunokirjallinen hahmo olisi tunnereaktioiden arvoinen, inho ja närkästys olisivat asiaankuuluvimpia.

PS. Yksilön kokemus on selittämätön oikeastaan vain siinä määrin kuin itsetietoisuus on selittämätön. Fysiologisneurologinen selitys tietoisuudelle löytyy aivojen toiminnasta. Jos aivotoimintasi katkeaa, et ole enää tietoinen etkä voi kokea mitään. Tietoisuuden evolutiivinen selitys taas vastaa kysymykseen, miksi lajimme on ylipäätään kehittänyt itsetietoisuuden. Miksi meillä on piirre, josta ainakin nykypäivänä näyttää olevan haittaa lisääntymiselle? Ei ole periaatteellista syytä, miksi tapahtumien pitää tuntua joltakin. Kenenkään ei tarvitsisi ”olla kotona”.

Erään selitysmallin mukaan tietoisuus on seurausta siitä, että piirteen piilottaminen olisi ollut luonnonvalinnalle liian hankalaa. Tietoisuuden esiasteet, joista luultavasti oli esivanhemmillemme hyötyä, olivat jo kehittyneet liikaa. Varhaiset edeltäjämme osasivat jo mielessään ennakoida toimiensa vaikutuksia ja lajitovereidensa reaktioita. Teorian mukaan luontoäiti ei ottanut riskejä näin hyödyllisen ominaisuuden salaamiseksi. Niinpä se ryhtyi nikkaroimaan jo olemassa olevien rakenteiden ympärille. Tulos on tulkinnoissaan epäjohdonmukainen ja harhaanjohdettavissa oleva apina, joka ottaa kaiken tuskallisen henkilökohtaisesti.

PS 2. Tuore artikkeli sanoo muistiin painumisesta mm. seuraavasti:

From these studies, remote memory formation and maintenance appear to occur through a multi-trace, dynamic and integrative cellular process ranging from the synapse to the nucleus, and represent an exciting field of research primed to change quickly as new experimental evidence emerges.

Phil.Trans.R.Soc.B: 19 January 2018.DOI: 10.1098/rstb.2017.0029: The mysteries of remote memory.

Miksi ihmiset uskovat yliluonnolliseen?

Tuoreen tutkimuksen mukaan usko yliluonnolliseen ei niinkään johdu intuitiivisuudesta tai muista kognitiivisista taipumuksista vaan lähinnä sosiaaliskulttuurisista ja kasvatuksellisista seikoista (Farias ym. 2017). Kyse olisi siis enemmän aivoja asuttavasta meemistä ja kulttuuriperimästä kuin primitiivisestä perstuntumasta. Asiassa saattaa toki olla huomattavasti kulttuurien välistä vaihtelua riippuen vaikkapa yhteiskunnan uskonnollisuudesta. (Artikkelissa mukana Riikka Möttönen Oxfordista.)

Artikkelin tiivistelmä:

According to the Intuitive Belief Hypothesis, supernatural belief relies heavily on intuitive thinking—and decreases when analytic thinking is engaged. After pointing out various limitations in prior attempts to support this Intuitive Belief Hypothesis, we test it across three new studies using a variety of paradigms, ranging from a pilgrimage field study to a neurostimulation experiment. In all three studies, we found no relationship between intuitive or analytical thinking and supernatural belief. We conclude that it is premature to explain belief in gods as ‘intuitive’, and that other factors, such as socio-cultural upbringing, are likely to play a greater role in the emergence and maintenance of supernatural belief than cognitive style.

Ja joitakin otteita:

Another possibility is that the Intuitive Belief Hypothesis is fundamentally wrong. Its key assumption that belief in the supernatural is the natural by-product of ordinary cognition does not easily explain the hundreds of millions of people who reject such beliefs. The related hypothesis that non-believers are able to cognitively inhibit the default tendency to believe is also unlikely from an evolutionary perspective, as it would require too much cognitive effort to continuously suppress supernatural ideas and attributions. In this respect, we should note that there are other recent failed experiments of the larger ‘naturalness of religion’ theory. For example, the idea that we are compelled to see supernatural agents because we possess an innate perceptual ‘hyperactive agency detection device’ has been tested and disconfirmed across various experiments.

How do supernatural beliefs arise? These are possibly the earliest kind of structured human beliefs as evidenced by archaeological findings of how dead bodies were carefully disposed of as early as the Neanderthals. There is ample evidence that supernatural beliefs play an important function in meaning-making, emotional compensation, and potentially in the modulation of physiological responses. They fulfill a need to predict and perceive the world, and to reduce uncertainty in the environment by generating ideas about the ultimate structure of the world and how to act in it. But this doesn’t necessarily imply that we are ‘born believers’ in the way we inevitably learn a language at an early age. What is actually suggested by the wealth of sociological, historical, and other data is that whether one has strong supernatural beliefs or none at all is primarily based on social and educational factors and not on core cognitive dispositions.

The very idea that belief is natural is historically rooted in an attempt by early modern scientists to find God in nature. Although the scientific methods we used have changed, some of the ideas keep coming back in different guises. Our studies here suggest that it is probably about time psychologists reconsider their understanding of belief as ‘natural’ or ‘intuitive’, and instead focus on cultural and social learning factors that give rise to supernatural ideas. Religious belief may be rooted in our society and culture (a sociocultural ‘meme’), rather than in some primitive gut intuition.

Farias, M. ym. (2017): Supernatural Belief Is Not Modulated by Intuitive Thinking Style or Cognitive Inhibition. Nature Scientific Reports 7, Article number: 15100. 

https://www.nature.com/articles/s41598-017-14090-9