Tautinen tehtävämme

Kirja-arvio:
Snyder, Timothy (2020): Our Malady – Lessons in Liberty and Solidarity. The Bodley Head. Lontoo.

Timothy Snyder tunnetaan Suomessa parhaiten Tyranniasta -pamfletistaan vuodelta 2017. Siinä hän tarjoaa – pitkälti Trumpin innoittamana – käytännönohjeita totalitarismin/autoritaarisuuden välttämiseksi (esim. harrasta small talkia, lue lehtiä, osallistu keskusteluihin ja puolusta instituutioita). Suomeksi häneltä on ilmestynyt myös holokaustia käsittelevä teos Musta maa.

Our Malady -pamfletissaan Snyder kertoo - heikosti hoidetun maksavaurionsa ja saamansa verenmyrkytyksen innoittamana - mielipiteitään siitä, miten yhteiskuntaa tulisi sairaanhoidon suhteen järjestää.

Snyder esimerkiksi haluaisi lääkäreiden kotikäyntejä ja kysyy, miksi helppo kontakti hoitohenkilökuntaan on jäänyt vain haaveeksi. Kysymys on tärkeä, sillä nimenomaan heikkoina hetkinä lääkärikäyntiä on vaikea saada aikaiseksi.

Hoidon saamisen varmuutta Snyder pitää osana liberaalidemokratiaa:

Koska terveys on niin olennaista olemassaololle, luottamus siihen, että saa hoitoa, on tärkeä osa vapautta. Jos ihmiset voivat olettaa saavansa tarvittaessa hoitoa, he voivat suunnata ajatuksensa ja resurssinsa muualle, tehdä vapaampia valintoja, jahdata onnellisuutta.

Snyder jatkaa, että ”jos terveydenhoito on etuoikeus eikä oikeus, se demoralisoi niitä, jotka hoitoa saavat ja tappaa niitä, jotka eivät sitä saa”. Näkemyksiään Snyder puolustaa karuimmalla mahdollisella esimerkillä, keskitysleireillä.

Hänen mukaansa se, että neuvostogulagien johtajat pitivät vankeja taloudellisina yksikköinä, tarkoitti, että ”terveydenhoitoakin tarjottiin tuottavuuslaskelmien perusteella”. Terveimpiä siis kohdeltiin paremmin ja sairaampia huonommin. Vankeja saatettiin hoitaa niin kauan kuin he olivat tuottavia, mutta heikennyttyään heidän annettiin kuolla. Snyderin mukaan heikoimpia jopa vapautettiin vankileireistä, jotta he olisivat kuolleet jossakin muualla, eivätkä näin ollen olisi tulleet lasketuiksi leirien kuolonuhreihin mukaan. (Neuvostoliitossa poliittiset vangit tekivät pakkotyötä tuhansilla toinen toistaan synkemmillä vankileireillä ympäri maata.)

Amerikasta Snyder käsittelee muun muassa tehdas- ja maatilatyöntekijöitä, jotka hyötyivät fyysisestä kovuudestaan: ”Kärsimys oli osa tuottavuutta.” Snyderin mukaan tilanne muuttui 1980-luvulla. Tuolloin amerikkalaiset isät eivät enää voineet olla varmoja, että heidän työnsä riittäisi ja että heidän lapsensa menestyisivät työllään yhtä hyvin. ”Kun kipu menetti tarkoituksensa ja tehokkuutensa, miehet olivat ymmärrettävästi hämillään.” Snyderin mukaan tämä johti siihen, että politiikastakin tuli kivun manipulointia.

Teoksen pääteema onkin Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän moittiminen; tai tarkemmin sanottuna teos raivoaa järjestelmän puutteista: ”Ajatus, että kaupallinen lääketiede (medicine) on tehokasta, edes yksinkertaisilla talousmittareilla, on groteski. On naurettavaa väittää, että nykyinen järjestelmämme olisi kustannustehokas.”

Kuten todettua, kirjan taustatarinana on Snyderin oma sairaskertomus. Siinä sivussa myös Trump saa osansa moitteista (lähinnä koronan huonosta hoidosta), samoin kuin sosiaalisen median yhtiöt, etenkin niiden itsekkyys big datan käytössä. Piilaakson haluttomuudesta auttaa amerikkalaisia Snyder julistaa:

Data-yhtiöiden johtajat ymmärsivät tartunnan matematiikkaa ja lähettivät työntekijänsä kotiin. Mutta suosittelivatko he samaa muille? Tuliko feediisi koskaan muistutusta käsienpesusta tai puhelimen puhdistamisesta? Ei tullut, koska noiden asioiden tekeminen olisi katkaissut netti-istuntosi. Sosiaalisen median yritysten bisnesmalli on pitää silmämunat ja sormet ruudulla niin, että tunteitasi voidaan seurata mainostajien hyväksi. Ja parhaiten ihmiskehoa voidaan seurata, kun se ei ole liikkeessä. Internet-aika on lihavuuden aikaa; kolmannes amerikkalaisista on ylipainoisia, ja ylipainoisilla on suurin riski kuolla koronaan.

Snyderin mukaan sosiaalisen median yhtiöt tuntevat sinut, mutta sinä et tunne niitä, etkä tiedä, mitä ne tietävät sinusta tai miten ne ovat tietonsa saaneet tai mitä ne aikovat tiedoillaan tehdä. Big dataa käytetään hänen mielestään väärin ajatusten manipulointiin eikä kehon hyvinvoinnin lisäämiseen. Snyder jatkaa:

Mikään sosiaalinen alusta ei kykene parantamaan terveyttä, koska algoritmi, jolla on tällainen tavoite, kehottaisi ihmisiä sammuttamaan tietokoneensa, pesemään kätensä ja harrastamaan liikuntaa. Mikään sosiaalinen alusta ei voi edistää vapautta, koska ne tähtäävät riippuvuuteen.

Kovin konkreettisia ratkaisuehdotuksia Snyderillä ei kuitenkaan ole, oikeastaan ei edes kompromissiehdotuksia. Miten esimerkiksi taata yrityksille, että heidän viranomaisille luovuttamansa data ei hyödytä kilpailijoita? Snyder jättää myös analysoimatta sen seikan, että terveydenhoito (julkisella puolella) on jatkuvaa päätöksentekoa siitä, kenelle hoitoa annetaan. Jokin tuhansia euroja maksava lääke tai hoito saattaa esimerkiksi pidentää vanhuksen ikää keskimäärin parilla kuukaudella. Tuleeko tällaista hoitoa tarjota kaikille, jotka siitä saattavat hyötyä? Ja tuleeko yhteiskunnan maksaa tällainen hoito?

Terveydenhoitojärjestelmä on käytännössä tehty sellaiseksi, että hoitohenkilökunta ei tällaisia valintakysymyksiä joudu työssään pohtimaan. Mutta tällaiset kysymykset ovat silti mukana hoidon järjestämisessä. Se, että potilaiden hyvinvointiin (ja ihmisten valistamiseen) voitaisiin suunnata loputtomasti resursseja, tarkoittaa, että tarjotun hoidon (ja valistuksen) laatuun ja määrään sisältyy aina myönnytyksiä. Snyderin esittämä toive, että pandemioiden suhteen lääkärit olisivat johdossa, ei tätä seikkaa muuta.

Teoksessa on kiinnostavia ajatuksia ja humaani tarkastelukulma, mutta kokonaisuutena se on poukkoileva ja paasaava.

                               * * *

PS. Snyder on kirjoittanut ansiokkaita kirjoja Euroopan historiasta. Jotkin hänen viimeaikaisista lausunnoistaan, oikeastaan hyökkäyksistään, ovat kuitenkin olleet epäselviä, huonosti perusteltuja ja suorastaan epärehellisiä. Tässä esimerkkinä pari otetta hänen saamistaan vastineista (The New York Timesistä):

Steven Pinker: “With this predilection for condescension over content it’s impossible to know what he’s referring to.”

Jonathan Gottschall: ”Timothy Snyder’s review of my book is a smear of ad hominem, dark insinuation and failures in basic reading comprehension.”

Intersektionaalinenkin hauki on kala

Miten sanamagia ruokkii syrjintää ja sensuuria

 

Historiassa ei ole ollut hetkeä, jolloin olisi ollut parempi olla elossa kuin nyt, koskien erityisesti naisia, etnisiä ryhmiä ja mitä tahansa vähemmistöjä.

 

Michael Shermer 2020

 

 

Miksi meidän pitäisi viehättyä siitä, että feministit alkavat myötätunnon nimissä kieltää puheoikeuksia etnisen perimän ja ihonvärin mukaan? Ei rasismi muutu yhtään inhimillisemmäksi, vaikka sillä olisi myötätuntoisen feminiinisyyden kasvot.

 

Daniel Nylund 2019

  

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan vuoden 2021 lopussa julkaistua Intersektionaalisen feminismin ABC -teosta. Sen kirjoittaja on Susi Nousiainen ja julkaisija Vihreän sivistysliiton osana toimiva ajatuspaja Visio. Tämä arvio ei ota kantaa poliittisiin, etenkään puoluepoliittisiin ohjelmiin, vaan tarkoitus on selvittää, millaista ajattelua intersektionaalisuuden periaatteessa hyväntahtoisten tarkoitusperien takaa löytyy. Normaalisti en puuttuisi tällaisiin poliittisiin pamfletteihin, mutta koska intersektionaalisuuden toisinaan väitetään olevan myös tieteellinen menetelmä, päätin katsoa tarkemmin. 

Aloitetaan termin määritelmästä, oppaassa niitä piisaa:

 

Intersektionaalisuus (tieteellisenä) linssinä ja työkaluna on kehitetty parantamaan tasa-arvoa kokonaisvaltaisesti, niin että ymmärrys ulottuu yksittäisten erojen (nainen/muunsukupuolinen/mies; valkoinen/ei-valkoinen) lisäksi erilaisten erojen päällekkäisyyksiin ja risteämiin.

 

Intersektionaalisuus on pyrkimys katsoa maailmaa moninäkökulmaisesti ja ihmisten keskinäisiä eroja tunnistaen, joten se kuuluu kaikille.

 

Intersektionaalisuutta voi ajatella moninäkökulmaisuutta tuovana linssinä.

 

Intersektionaalisuus on yksi työkalu, joka voi auttaa saavuttamaan asetetut tavoitteet. Se ei ole aate tai ideologia, vaan metodi, lähestymis-, tai tarkastelutapa.

Intersektionaalisuus on siis työkalu, linssi, pyrkimys, metodi ja tarkastelutapa. Osa määritelmistä taas perustuu teonsanoihin:

Intersektionaalisuus tarkastelee sitä, että yksilön mahdollisuuksiin toimia yhteiskunnassa vaikuttaa aina lukuisia eri identiteettikategorioita eli lokeroita.

 

Intersektionaalisuus tunnistaa usean eron yhdistelmänä tuotetun moniperustaisen syrjinnän. Moninkertainen syrjintä tarkoittaa sitä, että ihmisellä on useampia kategorioita, joiden perusteella hän tulee syrjityksi.

 

Intersektionaalisuus voi toimia linssinä sen hahmottamiseen, minkälaisia vaikutuksia lokeroiden risteykset ja päällekkäisyydet aiheuttavat ihmisten elämään.

 

Intersektionaalsuus on huomion kiinnittämistä siihen, että lokerot risteävät ja usein tuottavat yhdessä eriarvoisuutta, ellei niiden yhteisvaikutuksiin kiinnitetä huomiota.

Intersektionaalisuus siis tarkastelee, tunnistaa, hahmottaa ja kiinnittää huomiota. (Yhdessä kohdassa intersektionaalisuuden tosin väitetään olevan yhtä kuin yksilöllä oleva identiteettirypäs: ”Intersektionaalisuus tarkoittaa sitä, että ihmisellä on aina useampia identiteettejä, eli lokeroita joihin hän kuuluu.”

Tässäkö tosiaan on kaikki? Jokaisella yksilöllä on monenlaisia rooleja ja lokeroita, ja toisinaan yksilöä syrjitään näiden roolien ja lokeroiden perusteella. Tarvitseeko näin päivänselvä asia pompöösiä uudissanaa? Tai tarvitseeko joku muka muistutusta, että yhteiskunnallisia ongelmia ratkottaessa kannattaa tarkastella kaikkia mahdollisia muuttujia?

Toisin muotoiltuna: tuoko intersektionaalisuus jotakin uutta ihmisen käyttäytymisen tai yhteiskunnan selittämiseen? Tai syrjinnän vastustamiseen? Vai onko se sittenkin vain poliittinen iskusana, primitiivistä sanamagiaa?

Aloitetaan vastaaminen tarkastelemalla intersektionaalisuuden soveltuvuutta eläinmaailmaan. Biologinen tarkastelukulma on perusteltu siksi, että se kykenee usein paljastamaan määritelmällisiä heikkouksia sosiaalitieteellisissä käsitteissä. Lähestymistapa on perusteltu myös siksi, että niin moni intersektionaalisuuden puolustaja on poliittisista syistä sivuuttanut sen tosiseikan, että lajihistoria selittää Homo sapiensinkin käyttäytymistä (ks. esim. Skeptikko 3/2019: ”Olen lakannut googlaamasta nimeäni”)

Tarkastele alkukesällä linnunpöntön ympärillä häärivää kirjosieppokoirasta. Huomioi, miten yksi ja sama lintuyksilö voi olla sääskiä saalistava peto, varpushaukkaa pakeneva saaliseläin, naaraita liehakoiva elostelija, reviiriään puolustava sodanlietsoja, poikasista huolehtiva koti-isä, lukemattomien loiseläinten isäntä ja paljon, paljon muuta. Onko tämä intersektionaalista ornitologiaa vai vain ornitologiaa?

Tästä tietysti puuttuu vielä syrjintä. Oletetaan siis, että kyseisellä koiraalla on heikot laulunlahjat siksi, että se menetti isänsä jo haudontavaiheessa. Näin ollen se ei poikasena kuullut eikä omaksunut oikeanlaisia lurituksia. Oletetaan myös, että koiraan rintahöyhenissä asustaa kirppupopulaatio, minkä takia lintu ei hohda yhtä valkoisena kuin sen kilpakumppanit.

Nämä kaksi koiraasta riippumatonta ominaisuutta – olematon laulutaito ja tummempi höyhenpeite – risteävät koiraassa siten, että naaraat syrjivät sitä puolisomarkkinoilla. Olisiko tämä jo intersektionaalista ornitologiaa?

Kysymykset ovat kieltämättä hieman kaukaa haettuja. Ihmisyhteisöjen hierarkiat ja kulttuuriset tavat ovat kertaluokkia mutkikkaampia kuin muilla lajeilla. Kulttuurinen mutkikkuus ei kuitenkaan vielä kerro, soveltuuko ”työkalu” muihin eläimiin vai ei. Millainen menetelmä intersektionaalisuus siis tarkkaan ottaen on? Hypoteettis-deduktiivinen, intentionaalis-teleologinen, induktivistinen, relativistinen vai millainen? Toisin sanoen, miten intersektionaalisuus ”tunnistaa” risteäviin lokeroihin nojaavan syrjinnän? Ja mikäli menetelmä soveltuu vain ihmislajiin, miksi näin on? 

Kuten alussa esiteltyjen määritelmien epämääräisyydestä voidaan uumoilla, vastauksia ei oppaasta löydy. Opas ei siis kerro, mitä konkreettista uutta intersektionaalisuus tuo syrjinnän tai etuoikeuksien tarkasteluun. 

Kyseinen kapulakielinen uudissana näyttää levinneen käyttöön lähinnä siksi, että se on samaan aikaan riittävän epätäsmällinen, jotta sitä voidaan huolimattomasti viskellä ympäriinsä – termi päätyi jopa hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan [1] – sekä riittävän tarkkarajainen, jotta sen avulla on mahdollista poseerata syrjinnän vastustajana. Kyse on siis kätevästä ilmauksesta, mikäli tarkoitus on olla tekemättä mitään – tai sitten tehdä asioita salassa. 

Mutta kai intersektionaalisuudessa on edes jotakin uutta? Ja kai se tuottaa edes joitakin käytännön hyötyjä? Nousiainen kirjoittaa perusopetuksesta:

 

Esimerkiksi tasavertaisen perusopetuksen järjestämisessä intersektionaalinen analyysi tuottaa seuraavanlaisia havaintoja/johtopäätöksiä: koulut tulisi sijoittaa saavutettavasti sekä kaupungissa että haja-asutusalueilla; osa oppilaista tarvitsee suomi toisena kielenä -opetusta; osalla oppilaista tulee olla avustaja ja koulukuraattori ei saisi olla saatavilla ainoastaan yksittäisillä rikkailla kouluilla.

 

Tämä herättää kysymyksiä. Ensinnäkin, tarvittiinko kyseisiin päätelmiin tosiaan intersektionaalisuuden kaltaista sanamagiaa? Ja toiseksi, eikö intersektionaalisuudessa pitänyt olla kyse epäideologisesta menetelmästä? Minä ainakin olen ollut käsityksessä, että nimenomaan koulutoimen resurssienjako on ideologinen kysymys. 

Nousiaisen toinen esimerkki koskee turvakoteja:

 

Herättävä esimerkki intersektionaalisuuden soveltamisesta käytäntöön voi olla turvakotipalvelun järjestäminen. Turvakoti on ”kodinomainen paikka, jossa saa suojan väkivallalta ja apua väkivallan loppumiseksi”: se on taho johon ihminen voi hakeutua esimerkiksi akuutissa perhe- tai lähisuhdeväkivallan tilanteessa. Turvakoteihin tulee tietysti päästä riippumatta apua tarvitsevan ominaisuuksia kuten taustasta, iästä tai sukupuolesta. Palvelussa on siis pakko tunnistaa, että eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilaisia tarpeita, ja niihin vastaaminen herkkyydellä on olennaista palvelun onnistumisen kannalta. Turvaa tarvitsevaa ei voi käännyttää ovelta esimerkiksi uskonnon, kumppanin sukupuolen, pitkäaikaissairauden tai äidinkielen perusteella.

 

Niin haastavassa esimerkissä kuin väkivaltatyö intersektionaalisuuden merkitys on erityisen näkyvää, sillä mikään henkilökohtainen ominaisuus ei saa estää tarvittavan palvelun saamista.

 

Mitä näihin voi sanoa? Totta kai viranomaisten on noudatettava yhdenvertaisuutta ja tarjottava vastuullaan olevat palvelut tasapuolisesti. Syrjintä uskonnon, sukupuolen ja muiden vastaavien syiden perusteella on lailla kielletty, myös yksityisiltä toimijoilta. 

Mikä intersektionaalisuudessa siis on sellaista, että se auttaa lain noudattamisessa? Entä miten valtion tulisi risteävään syrjintään puuttua, jos sellaista ilmenee? Oppaassa on maailmoja syleileviä kuvauksia vaikkapa vähemmistöjen kokemasta stressistä ja kuuntelevan empatian tarpeellisuudesta, mutta tällaisiin kysymyksiin opas ei anna selkeitä vastauksia. Siitä puuttuvat todelliset tapaukset ja täsmälliset käytännön keinot. 

Opas ei toisin sanoen kerro, miten intersektionaalisuus voisi parantaa suomalaista lainsäädäntöä tai tehostaa syrjintälakien valvontaa ja toimeenpanoa – puhumattakaan, että opas kannustaisi etsimään vähemmistöjen, vaikkapa liikuntavammaisten arkea auttavia hoidollisia, taloudellisia tai teknologisia ratkaisuja. Tarkoitus näyttää siis olevan vain kielen ja käsitteiden manipuloiminen. Tavoitteena mitä ilmeisimmin on oman ryhmittymän valta-aseman vahvistaminen ja/tai oman ideologian ajaminen – jos ei muutoin niin ainakin vakansseja lisäämällä. 

Nousiaisen käyttämä vertaus intersektionaalisuudesta pelisuunnitteluna on tässä suhteessa kiinnostava. Ajatuspaja Visiokin mainostaa opasta Twitter-tilillään nimenomaan kyseisen pelivertauksen avulla: ”Lue muun muassa loistava fantasiapelivertaus!” (27.11.2021). Vertaus kuuluu:

 

Tosimaailman intersektionaalista ymmärrystä käyttävä päättäjä on siis pelisuunnittelija, joka rakentaa yhteiskunnan pelimekaniikkaa sellaiseksi, että millä tahansa hahmolla pystyy periaatteessa voittamaan. Tosielämässä ihminen harvoin saa valita itse hahmoluokkaansa, vaan suurin osa lokeroista peritään jo syntyessä.

 

Ongelmia syntyy, jos peli on rakennettu läpäistäväksi ainoastaan yhdelle hahmotyypille. Jos tosimaailmassa koetamme vastustaa ihmisten moninaisuutta, osa ihmisistä ajautuu väkisin pelin, eli esimerkiksi koulutuksen, työelämän ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Toisaalta voimme muokata yhteiskuntaa sellaiseksi että yhä useammanlaiset ihmiset ”menevät läpi” sen väylissä ja rakenteissa.

 

On ilmeistä, että vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa jossakin määrin lasten lokeroitumiseen. Lähtökohdat eivät toisin sanoen ole – eivätkä etenkään vapaassa yhteiskunnassa voi olla [2] – täysin samat kaikille. 

Nousiaisen pelisuunnitteluvertaus ei kuitenkaan näytä kiinnostuvan tästä. Se ei siis niinkään tavoittele ihmisille yhtäläisiä, kotitaustasta riippumattomia mahdollisuuksia, vaan vertaus näyttää pikemminkin tavoittelevan sitä, että olivatpa yksilön (pelihahmon) ominaisuudet millaisia tahansa, hänen tulisi silti voida olla voittaja. Intersektionaalisuus toisin sanoen flirttailee sen ajatuksen kanssa, että nerokkaan ahkeroijan ei tarvitsisi ansaita meitä tylsiä laiskureita enempää.

Nousiaisen sanavalinta, että minkä tahansa hahmon tulisi voida ”periaatteessa” voittaa, tosin vesittää tuonkin. Se antaa ymmärtää, että käytännössä osaavimpien ahkeroijien tulee edelleenkin olla voittajia (mitä termillä tarkoitetaankin). Niin tai näin, oppaan sisältämä määritelmien ja kielikuvien loputon ja monitulkintainen pyörittely on vaivaannuttavaa. Yhtäältä opas antaa ymmärtää, että olisi järkiperäisesti mahdollista päätellä, miten yhteiskunnan tulee mihinkin yksilön ominaisuuteen suhtautua. Samaan aikaan opas välttelee olennaisia kysymyksiä: millä tavoin yksilöä tulee palkita ahkeruudestaan ja muista hyveistään, ja kuka tai mikä palkitsemisesta saa päättää? 

Tällaisen välttelyn takia koko lähestymiskulma vaikuttaa ajattelemattomalta kumouksellisuudelta. Etuoikeuksia käsittelevä kappale päätyykin pahaenteisen vihjailevaan, lähes uhkailevaan kysymykseen:

 

Intersektionaalisuudesta puhuttaessa eroja nostetaan esiin usein nimenomaan syrjinnän näkökulmasta, mutta myös etuoikeuksien näkyväksi tekeminen on oleellista. Syrjinnän lisäksi on oleellista pohtia, millaisia esimerkiksi etuoikeuksia cissukupuolisuus, vammattomuus, valkoinen ihonväri, heteroseksuaalisuus tai keskiluokkaisuus kantavat mukanaan. Entä kun useampia näistä eri ominaisuuksista kertyy yhdelle ihmiselle?

 

Vastakysymys kuuluu: kumpi olikaan intersektionaalisuuden tavoite, syrjinnän poistaminen vai suunnitelmallinen tasapäistäminen? Mikäli kyse on jälkimmäisestä, sille taitaa olla vakiintuneempiakin ilmauksia kuin intersektionaalisuus tai intersektionaalinen feminismi. 

Oppaasta on myös pääteltävissä, että intersektionaalinen tarkastelukulma ruokkii eri ryhmittymien uhrikilvoittelua: kuka on sorretuin ja kuka on oikeutetuin suurimpaan hyvitykseen. Aate siis yllyttää sukupuolia ja rotuja – ja kenties myös siviilisäätyjä, seksuaalisuuksia, kieliä ja murteita – riitaisaan valtataisteluun. Se ruokkii ajatusta, että ryhmäidentiteetti olisi yksilöä määrittelevä tekijä ja että yksilöt voitaisiin ryhmäidentiteetin perusteella jaotella sortajiin ja sorrettuihin.

Usein identiteettiajatteluun sisältyy se, että jos jonkin ryhmän ”edustajat” menneisyydessä syyllistyivät johonkin, tämä syyllisyys periytyy ylisukupolvisesti ja ryhmäidentiteetin mukaisesti heidän kaukaisille jälkeläisilleen, lähes raamatullisesti, aikakaudesta toiseen ja täysin riippumatta siitä, miten olosuhteet ovat matkan varrella muuttuneet.

Ajattelun ääriversiossa jokaisen ihmisen velvollisuus on aktiivisesti taistella syrjintää vastaan. Jos et näin toimi, olet osa ongelmaa ja de facto kannatat ja ylläpidät syrjintää. Ja jos satut väittämään olevasi värisokea (eli suhtautuvasi ihmisiin piittaamatta heidän ihonväristään), se osoittaa, että olet rasisti. Tällaista logiikkaa on aiemmin kuultu lähinnä lasten hiekkalaatikkoleikeissä, mutta nykyään akateemisesti koulutetutkin harrastavat sitä (tässä oppaassa ajatusta ei ilmaista selkeästi, mutta sellainen taustavire tekstissä on).

Intersektionaalisuus haluaa siis nähdä syrjintää kaikessa ja kaikkialla. Jopa sosiaaliseen elämään kuuluvaa ajoittaista tahdittomuutta saatetaan pitää vakavana, ihmisryhmiä eriarvoistavana syrjintärikkeenä. Ja koska aate pitää syrjintää rakenteellisena normaalitilana eikä poikkeuksena, aate tämän varjolla myös hyväksyy, että julkiset instituutiot ylläpitävät ihmisten epätasa-arvoista kohtelua, nimenomaan heidän sukupuolensa, etnisyytensä tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Valtio toisin sanoen saa syrjimättömyyden ja esi-isien syntien sovituksen nimissä harjoittaa syrjintää.

Vastaavista syistä moni aatteen kannattaja suhtautuu suopeasti ilmaisunvapauden rajoittamiseen; he kun pelkäävät, että juuri sananvapaus turmelee vähemmistöjen puheoikeuden. Tämän absurdin kuvitelman myötä perusoikeudetkin saatetaan kääntää päälaelleen: tärkeää ei enää olekaan ilmaisunvapauden turvaaminen vaan se, loukkaantuuko joku siitä, että joku toinen päättää vapauttaan käyttää.

Käytännössä intersektionaalisuus siis normalisoi syrjintää ja sensurointia. Seuraava muistutus menee jo aiheesta sivuun mutta on yleisenä huomiona paikallaan: sensuurilla on taipumus tehdä kielletyistä aiheista ja ilmauksista entistä voimakkaampia. Niin kauan kuin ihmisten pitää muistaa, mitä sanoja, ajatuksia tai henkilöitä he eivät saa mainita, niin kauan nämä sanat, ajatukset ja henkilöt pysyvät ihmisten mielissä ja saavat turhaa kunniaa. Näin vaarallista asetta ei kannata taistelematta luovuttaa kenenkään käyttöön.

Sävyltään opas toki pyrkii olemaan sovitteleva ja ymmärtäväinen. Ylimielisyys ei kuitenkaan pysy piilossa; oppaassa esimerkiksi kehitellään enemmistöryhmille jonkinlaisia tunneperäisiä epämukavuusalueita: ”...enemmistöryhmään kuuluvat joutuvat opettelemaan tilan antamista ja kuuntelemista omalla epämukavuusalueellaan” ja ”Dialogin olisi tärkeää antaa turvallista tilaa epämukavuusalueen tunnetyölle”. Myös intersektionaalisuuden vastustuksen vihjaillaan perustuvan tunteisiin:

 

Intersektionaalisuus synnyttää voimakkaita tunteita ja myös media keskittyy usein enemmän termin herättämiin tunteisiin kuin sen sisältöön. Kun intersektionaalisuus mainitaan sosiaalisessa tai muussa mediassa, sanan herättämiä tunteita käsitellään usein enemmän kuin itse asiaa. 

 

Reagoiko siis esimerkiksi Ohisalon twiitin lukija sanan sisältämään asiaan, vai kenties tunteeseensa jonka sana herätti? Erityisesti verkkokeskustelussa, joka suosii nopeaa reagointia hitaan sisältöön syventymisen kustannuksella, saatetaan päätyä huomaamatta viestimään asian itsensä sijaan itsessä heränneistä tunteista. 

 

En tiedä, voiko tuollaisen alentavan psykologisoinnin tarkoitus olla joku muu kuin toisinajattelun tukahduttaminen. Ainakin se antaa vaikutelman horjumattomasta, suorastaan huikentelevaisesta moraalisesta hybriksestä. Oppaan perusteella intersektionaalisuus alkaakin näyttää joltakin aivan muulta kuin syrjintää tai köyhyyttä koskevalta huolelta: lähinnä autoritaarisuudelta ja älyllisesti tyhjänpäiväiseltä yritykseltä osoittaa muille omaa valaistuneisuuttaan. 

Oppaasta löytyy myös typerryttävä yksityiskohta, jossa vuoropuhelu rinnastetaan väkivaltaan: ”...vähättelyä ja kuuntelemattomuutta sisältävä keskustelu on helposti traumaa tuottava väkivaltakokemus.” Tällaisen sanat ovat väkivaltaa -harhautuksen leviämisessä on eräs ilmeinen vaara: se, että ihmiset alkavat pitää fyysistä väkivaltaa soveliaana tapana hiljentää toisinajattelijoita. Lisättäköön se intersektionaalisuuden mahdollisten haittojen listaan.

Tieteen kannalta intersektionaalisuuden ongelma on se, että aate ei ole sanoutunut irti postmodernista ajatuksesta, että tieto ja totuus ovat vain valtaapitävien kehittelemiä keinoja asemansa ylläpitämiseen. Nousiainenkin toteaa, että ”tutkimus on aina laajassa skaalassa poliittista, joko ääneen sanotusti tai alitajuisesti”. Tässä hengessä korkein opetus on tietyillä oppialoilla lipsunut narsistiseksi oman identiteetin vahvistamiseksi.

Intersektionaalisuudessa tieto ja totuus ovat toki näennäisesti olemassa identiteetistä ja katsontakannasta riippumatta. Käytäntö on kuitenkin toinen: esimerkiksi käyttäytymisen biologista selittämistä ja sukupuolierojen tutkimista pidetään yleisesti syrjinnän tukemisena. Intersektionaalisuuden kritiikki taas saatetaan sivuuttaa epärehellisen vihjailu- ja pelottelutaktiikan avulla, esimerkiksi rasistisena kiihkoiluna tai oletetun sortokoneiston puolusteluna. Tämä ei herätä toivoa rehellisen ja avoimen vuoropuhelun onnistumisesta.

                              * * *

Olisi virkistävää, jos akateemisen/intersektionaalisen feminismin parissa kehiteltäisiin teorioita, joilla on mahdollisuus ratkoa aikamme ongelmia. Nykyinen uhriutuminenhan vain asemoi feministit samalle viivalle äärikonservatiivisen fake-news -porukan kanssa. 

Intersektionaalisuudessa yksilöltä on viety autonomia, ja hänestä on tehty joko maailman pahuuden alkujuuri tai sortokoneiston viaton uhri, riippuen siitä, mitä ryhmää hänen nähdään ”edustavan”. Mikäli tällaisesta ajattelusta tulee valtavirtaa, ihmisten on vaikeampi käyttää heidän omintakeisimpia – ja täten eniten yhteiskuntaa hyödyttäviä – ominaisuuksiaan. Ironisesti vaarana siis on, että aate vie muilta ihmisiltä hyödyt, joita kanssaihmisten yksilölliset ominaisuudet kykenevät tuottamaan. Ja syrjinnän kohteille ei edelleenkään olisi luvassa helpotusta vaan päinvastoin älykkyyttä ja omanarvontuntoa loukkaavaa kilpailua uhriasemasta.

Muun muassa seuraavat periaatteet istuvat huonosti intersektionaalisuuden ruokkimaan uhriutumiskulttuuriin:

- Yksilöä ei tule rangaista siitä, että hän kuuluu johonkin identiteettiryhmään. 
- Yksilölle ei tule suunnata resursseja sen perusteella, että hän identifioituu tai hänet identifioidaan johonkin ryhmään.
- Historiassa tapahtuneet vääryydet eivät oikeuta vääryyksien tekemistä nykypäivänä.
- Mitä tärkeämmästä tehtävästä on kyse, sitä tärkeämpää on olla alentamatta vaatimustasoa ja valita tehtävää hoitavat yksilöt heidän soveltuvuutensa perusteella.
- Tiede ja tieteellinen menetelmä eivät ole syrjiviä, vaikka niiden tärkeimmät kehittäjät aluksi olivat valkoisia eurooppalaisia miehiä.

Ihmisten ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten muut heihin suhtautuvat ja millaiset edellytykset heillä on menestyä. Tämä on päivänselvää; intersektionaalisuus tai tässä tarkasteltu opas eivät tuo asiaan uutta. Se, mikä intersektionaalisuudessa näyttää uudelta – etuoikeuksien tunnustaminen – puolestaan osoittautuu puhdasotsaiseksi, joskin koodikielen taakse kätketyksi tasapäistämishaluksi, jonkinlaiseksi kuurupiilososialismiksi. Ad nocendum potentes sumus.

 

ALAVIITTEET 

[1] Hallituksen tasa-arvo-ohjelma sanoo: ”Intersektionaalisuus on keino tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia päällekkäisiä ja läpileikkaavia syrjiviä mekanismeja.” Oikeusministeriön ylläpitämällä Yhdenvertaisuus.fi -sivustolla termi taas määritellään seuraavasti (14.1.2022): ”Tarkastelutapa, jossa monien tekijöiden katsotaan vaikuttavan samanaikaisesti yksilön identiteettiin ja asemoitumiseen yhteiskunnallisissa valtasuhteissa. Intersektionaalisen ajattelutavan mukaan esimerkiksi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, ikää, etnistä taustaa, toimintakykyä tai seksuaalista suuntautumista ei voida analysoida erillään muista.”
   Jää epäselväksi, miksi näitä ominaisuuksia ei voitaisi tarkastella myös yksitellen. Juuri sitä kutsuttaisiin analysoimiseksi. Mitä taas tulee ongelmien ratkaisemiseen, siinä olennaista on nimenomaan pilkkoa asiat pienempiin, ratkaistavissa oleviin palasiin. Ongelmien myymisessä taas toimitaan toisin: ympätään yhteen useita etäisesti toisiinsa liittyviä seikkoja, jotta ongelma saadaan näyttämään ylivoimaiselta ja mahdollisimman pelottavalta.

[2] Ajatus, että kaikkien on saatava samanlaiset mahdollisuudet menestymiseen, siis lähtökohtien tasa-arvo, kuulostaa mielekkäältä ja inhimilliseltä tavoitteelta. Totta kai on oikeudenmukaista turvata samanlaiset mahdollisuudet kaikille. Ilman tarkennuksia tämä humaani tavoite on kuitenkin keskeneräinen, eikä tavoitteessa onnistuminen automaattisesti tee yhteiskunnasta parempaa.
   Jos siis sanot kannattavasi lähtökohtien tasa-arvoa, joudut tarkentamaan, mitä lähtökohtia tarkoitat. Pitääkö vauvojen elää samanlaisissa olosuhteissa? Vai esikoululaisten? Yläasteikäisten? Ja missä suhteissa olosuhteiden tulee olla samanlaisia? Pitääkö kaikilla lapsilla olla yhtä värikkäät rakennuspalikat ja nukkekodit? Vai riittääkö, että kaikki saavat samanlaisia neuvolapalveluita tai noudattavat samaa ruokavaliota ja opetusohjelmaa peruskoulussa?
   Koska perheet eivät voi tarjota samanlaisia virikkeitä edes omille lapsilleen, olisi erikoista kuvitella, että yhteiskunta kykenisi tarjoamaan yhtäläiset virikkeet kaikkien perheiden lapsille. Jotta lasten lähtökohdat olisivat siis samat, se edellyttäisi, että kaikki vanhemmat investoivat jälkeläisiinsä täsmälleen saman verran. Tällainen asiaintila on mahdoton saavuttaa. Jo sen yrittäminen tarkoittaisi perheiden sisäiseen päätöksentekoon puuttumista, siis yksityisyyteen tunkeutuvaa pakkovaltaa.
   Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toisin sanoen ole valmis teoria. Ainakaan se ei ole teoria, jonka siirtäminen käytäntöön poistaisi tasa-arvopyrkimyksiltä niiden pakkovaltaluonteen. Mahdollisuuksien tasa-arvon alaisuudessa toki matkustaa joukko puolustamisen arvoisia ajatuksia, kuten syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä. Mutta nämäkään eivät ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin ja pakkovallasta vapaan tasa-arvoteorian.
   Lähtökohtien tasa-arvon kannattaja törmääkin aina samaan käytännön kysymykseen: kuinka paljon vapautta ja kuinka suuri osa resursseista – ja keiden resursseista – tulee uhrata siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta? Kansalaisten on tivattava konkreettinen vastaus tähän olennaiseen kysymykseen kaikkien aatteiden edustajilta.Mielipiteenvaihto tulee siis käydä tällä rintamalla, ei pikkusieluisessa kinastelussa iskulauseista. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy tyhjänpäiväisestä ja politisoituneesta sanamagiasta.

 

Totuus ei pala(a)?

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tiedepolitiikka 3/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa pilapiirrosta, alkusitaattia ja lyhyttä jälkikirjoitusta).

 

Yksinkertaisen ja suoraviivaisen proosan kirjoittaminen ja kiinnostavimpien faktojen laittaminen tekstin alkuun voi olla yllättävän hankalaa, jos on kolme vuotta uppoutunut postmoderniin diskurssiin.

 

David Goodhart (Teoksesta Head, Hand, Heart, 2020)

 
 
Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan [1]
 
McIntyre, Lee (2021): Totuudenjälkeinen. (Post-Truth) Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 
 
Jos yrität houkutella ystävääsi uskomaan, että jokin asia on totta, joudut esittämään järkeenkäypiä perusteluita. Joudut vetoamaan rationalismiin; siihen, että vain järkeviin perusteluihin on syytä uskoa.

Jos taas yrität saada häntä pitämään asiaa totena jollakin muulla tavalla, olet jo epäonnistunut. Ilmiöiden todenperäisyydestä voidaan tehdä päätelmiä vain järkiperäisten perusteluiden kautta. Väitteesi, että jokin on totta, on jo järkeen vetoamista.

Toisinaan maallikon voi kuitenkin kuulla sanovan, että ”tuo nyt on vain sellaista järkiuskoa”. Oppinut saattaa puolestaan väittää, että ”rationalismi on eliitin kehittelemä keino ylläpitää valta-asemaansa”. [2] 

Molemmat herjat ovat typerryttäviä. Järki ja rationalismi ovat jotakin, jota käytetään. Ne eivät ole jotakin, johon uskotaan. Ja järkeä käytetään nimenomaan totuuden löytämiseksi, siis jotta usko olisi oikeutettua. Totuus ei ole neuvoteltavissa.

Tässä mielessä viime aikoina yleistynyt väite, että ”elämme totuuden jälkeistä aikaa” on erheellinen. Lause on itseasiassa sisäisesti ristiriitainen: jos väite on totta, se ei voi olla totta.

Miksi totuuden jälkeisestä ajasta sitten puhutaan niin paljon? Monen kirjoittajan kohdalla ratkaiseva motiivi voidaan ilmaista yhdellä sanalla: Trump. Yhdysvaltain edellisen presidentin estottomat möläyttelyt saivat totuudenpuolustajia ennätysmäärin liikkeelle.

Lee McIntyren Totuudenjälkeinen erottuu totuusteoksista edukseen. Kirja käy läpi Trumpinkin edesottamuksia, mutta analyysi menee paljon syvemmälle, postmoderneihin muotivirtauksiin asti.

Tätä kirjoitettaessa teos on erityisen ajankohtainen. Sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa keskustellaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, jossa vertailtiin luonnontieteiden ja muiden tieteiden politisoitumista. [3]

Kokemuksen nousu

L’experiénce vécue, eletty kokemus. Simone de Beauvoirin (1908–1986) termi korostaa kokemuksen tärkeyttä naisen asemasta keskusteltaessa. [4] ”Näin nämä asiat koetaan” on taas kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalon ilmaus, jolla hän pyrki selittämään joidenkin kantasuomalaisten ajatuksia maahanmuuttajien suosimisesta.

Miten nämä kokemusperäisyyteen vetoamiset liittyvät totuudenjälkeiseen? McIntyre antaa totuudenjälkeiselle sanakirjamääritelmän: olosuhteet, joissa objektiivisten faktojen vaikutus julkisen mielipiteen muokkaamisessa on pienempi kuin tunteisiin tai henkilökohtaiseen uskomukseen vetoaminen.

Tästä Oxford Dictionaryn määritelmästä siis puuttuu de Beauvoirin ja Slunga-Poutsalon käyttämä termi kokemus. Käytännössä termit uskomus ja kokemus ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä toisiinsa.

Saatat esimerkiksi uskoa, että spinning-treenin ylämäkivaiheessa verenmaku suussa on tavoiteltava ja miellyttävä olotila. Mutta jos yöllä heräät samoissa tunnelmissa, hengästyneenä ja epämiellyttävä maku kurkussa, tunnet luultavimmin olevasi pahasti sairas. Uskomukset siis muokkaavat kokemuksia.

Tämä on huomioitava myös tieteellisessä tutkimuksessa: tieteelliset tai tieteellisinä markkinoidut teoriat pystyvät tuottamaan tutkimuskohteille tietynlaisia kokemuksia. Vähintäänkin teoriat voivat johdatella ihmisiä raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla.

On esimerkiksi olemassa teoria, jonka mukaan kaikki osallistuvat rodullisen ja/tai sukupuolisen syrjinnän ylläpitoon. [5] Tällaisen teorian omaksuminen saattaa ratkaisevasti muuttaa ihmisten syrjintäkokemuksia ja tapaa kertoa niistä. Tutkija saattaa siis tehdä havaintoja syrjintäkokemuksista, joita ei olisi ilman teoriaa ollut olemassa. Tämä on niin kutsuttua tiedollista saastumista, teorian kykyä tuottaa tutkimustuloksia. (Osa ihmisten syrjintäkokemuksista voi toki myös olla tarkoitushakuista uhriutumista ja halua vaientaa muita.)

Syrjintäkysymyksissä ilmiöstä ei juuri käydä rakentavaa keskustelua. Sen huomauttaminen, että teoria voi vääristää tutkijan havaintoja ja tuottaa tutkittaville teoriaa tukevia kokemuksia, yleensä nostattaa syytöksiä muiden kärsimyksen vähättelystä. Huomautuksen motiivi on kuitenkin voinut olla puhtaasti tieteellinen, pyrkimys objektiivisuuteen. Periaate on tässä ilmeinen: ihmisten kokemukset eivät voi kumota tai vahvistaa teoriaa, joka perustuu näihin samoihin kokemuksiin. 

Kansalaisten arjessa kokemusperäisyyden nousulla harvoin on tekemistä tiedollisen saastumisen kanssa. Kokemuksen arvonnousu ilmenee pikemminkin siinä, että osa ihmisistä edellyttää oman agendan vastaisilta väitteiltä irvokkaan korkeita standardeja, samalla kun omaa näkemystä tukevat väitteet nielaistaan kyseenalaistamatta. Ilmiö on tuttu kaikista ajatteluvinoumia käsittelevistä kirjoista.

McIntyren mukaan tällaiset kaksoisstandardit eivät sinänsä ole faktojen hylkäämistä. Mutta ne ovat sen prosessin rappeuttamista, jolla faktoja etsitään. 

Suomessa muun muassa Liisa Keltikangas-Järvinen (Suomen Lääkärilehti 10/2016) on kritisoinut nykyilmapiiriä, jossa mielipiteet kelpaavat tiedoksi. Hänen mukaansa mediakeskustelulta ei edes odoteta ymmärryksen lisääntymistä:

Vielä 30 vuotta sitten asiantuntija saattoi antaa kokonaisen lehtihaastattelun ilman valokuvaa. Sitä ei pidetty oleellisena. Nyt luentopyyntö alkaa: voisitko lähettää valokuvasi ja luennon otsikon, tässä järjestyksessä. Faktat ovat korvautuneet yksilöllisillä kokemuksilla. - - Tällaisessa maailmassa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa, vaan tieto testataan omien tuntemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas.

 
Juuri tähän tarvitaan McIntyren kirjaa: kouluttamaan ihmisiä taistelussa mielipiteen ja subjektiivisuuden ylivaltaa vastaan. McIntyre kysyy retorisesti: ”Haluammeko elää maailmassa, jossa päätökset perustuvat siihen, millaisia tunteita ne meissä aiheuttavat, eivät niinkään siihen miten hyvin ne toimivat todellisuudessa?”

Postmodernismi väärissä käsissä

McIntyre analysoi totuudenjälkeisen suhdetta myös postmoderneihin ja relativistisiin hyökkäyksiin totuudentavoittelua vastaan. Postmodernismin ykkösteesi on McIntyren mukaan se, että objektiivista totuutta ei ole.

Lievemmässä muodossa väite kuuluu, että ideologiat vaikuttavat siihen, mitä tutkijat tutkivat. Tämä on päivänselvää: tutkimusaiheiden ja myös menetelmien valintaan on monenlaisia motiiveja ja osa niistä voi olla poliittisia. Yhtä selvää pitäisi kuitenkin olla, että poliittinen ideologia ei vaikuta siihen, ovatko saadut tutkimustulokset päteviä vai eivät.

McIntyren mukaan postmodernismin toinen teesi on, että jonkin asian julistaminen totuudeksi on julistajan poliittisen ideologian ilmaus. Tietoon liittyvät väitteet ovat näkemyksen mukaan osa pelottelutaktiikkaa, jonka tarkoitus on pakottaa heikommat omaksumaan vahvojen ideologiset näkemykset. Totuusväitteet eivät olisi opettamista vaan alistamista ja vallankäyttöä.

Teesien perusteella on helppo nähdä, miksi postmodernismi kääntyi itseään vastaan: aate voitiin kaapata toisenlaisiin, konservatiivisiin tarkoitusperiin. McIntyre kirjoittaa: ”Postmodernistit ovat vaikuttaneet tähän tilanteeseen vetäytymällä ajatustensa monimutkaisuuteen, jonka jälkeen he järkyttyivät, kun niitä käytettiin muihin kuin heidän hyväksymiinsä tarkoituksiin.”

McIntyren mukaan postmodernistien on kannettava vastuu siitä, että he vähättelivät tosiasioiden tärkeyttä ja etteivät he ennakoineet toiminnastaan aiheutuvaa vahinkoa. Filosofi Daniel C. Dennett on vielä tuomitsevampi: ”Mielestäni postmodernistien teot olivat aidosti pahoja. He ovat vastuussa älyllisestä muodista, jonka takia on kunnioitettavaa suhtautua totuuteen ja faktoihin kyynisesti.”

McIntyre jatkaa: ”Jos postmodernistit olisivat tyytyneet vain tulkitsemaan kirjallisuutta tai kulttuurisen käyttäytymisemme taustalla olevia symboleita, tilanteessa ei olisi moitteen sijaa.” He eivät kuitenkaan tyytyneet fiktioon ja symboleihin vaan iskivät luonnontieteisiin asti. Tieteen kieli oli kuulemma seksististä ja riistävää. Ja oli muka väkivaltaa selvittää Luontoäidin piilottelemia salaisuuksia.

Totuudenjälkeinen ja aiemmin
lukemani Dark Ages.

Totuusrelativismi omaksuttiin amerikkalaisten kreationistienkin parissa. Tieteenfilosofi Robert Pennock esimerkiksi kirjoittaa, että ”älykkääseen suunnitteluun perustuva kreationismi on kristillisen fundamentalismin ja postmodernismin äpärä”. Hänen mukaansa osa kreationisteista myönsi suoraan halunsa käyttää postmodernistista lähestymistapaa – voidakseen anastaa luonnonvalintaan perustuvalta evoluutiolta sille kuuluvan arvovallan.

Kreationistit eivät tietenkään lukeneet Derridaa, Foucaultia tai muita postmodernisteja. Mutta kreationistit olivat otollinen maaperä postmodernien ajatusten siemenille.

Ironista alkuperäisissä postmoderneissa hyökkäyksissä on se, että todisteisiin nojaavan ajattelun hylkääminen nakersi nimenomaan niitä poliittisia tavoitteita, joita monella humanistilla ajateltiin olevan: köyhien ja osattomien aseman parantaminen.

Eräs nimi on tässä yhteydessä syytä nostaa esiin: Bruno Latour. McIntyren mukaan tämä mannermainen tieteensosiologi katuu nuoruuden postmodernistisia seikkailujaan samaan tapaan kuin asekauppias, joka kuulee, että hänen aseellaan on tapettu viaton ihminen.

Latour harmitteli – jo vuonna 2004 –, että edelleen on kokonaisia tohtorinkoulutusohjelmia varmistamassa, että yhdysvaltalaisnuoret oppivat, että faktat ovat keksittyjä, ettei luonnollisella ja vinoutumattomalla tavalla saatavaa totuutta ole, että olemme aina kielen vankeja ja että edustamme aina tiettyä kantaa. Ja samaan aikaan ekstremistit käyttävät näitä konstruktionistisia väitteitä tuhotakseen kovalla työllä hankittuja ja elämää pelastavia todisteita. [6] Latour jatkaa:

On selvää, että salaliittoteoriat ovat omien argumenttiemme absurdeja epämuodostumia, mutta löysän rajan yli väärälle puolelle salakuljetettujen aseiden lailla ne ovat edelleen meidän aseitamme. Epämuodostumista huolimatta on tuotemerkkimme edelleen helppo havaita teräkseen painettuina.

Latourin suoraselkäisen tunnustuksen mukaan yliopistolla harjoitettu sanamagia ei siis täyttänyt ideologisiakaan tavoitteitaan. Alkuperäinen motiivi saattoi olla köyhien ja haavoittuvien suojelu vallanpitäjien riistolta, mutta yritys parantaa maailmaa päätyi lähinnä nakertamaan tieteen ja yliopiston arvovaltaa.

Akateemiseen maailmaan syntyi myös tabu-aiheita, jotka tutkijoiden ylläpitämän ryhmäpaineen vuoksi jäivät vaille yksityiskohtaista ja syy-seuraus-suhteisiin pureutuvaa tarkastelua. Tämäkin luultavimmin ruokki totuudenjälkeisyyttä. Kun tieteellistä jämptiyttä ei harrastettu yliopistolla, yksinkertaistaminen ja liioittelu saivat jalansijaa muualla. Ryhmäpaineesta johtuva myötäily kääntyi sekin itseään vastaan.

Totuus pysyy muodissa

Edellä mainituista akatemian ongelmista ja trumpilaisesta valeuutispuheesta huolimatta on perusteltua kysyä, onko totuus sittenkään niin heikoilla. Ehkä se jopa on entistä elinvoimaisempi. Onhan ihmisillä aina ollut omat mielipiteensä ja uskomuksensa, ja mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä vähemmän tutkittu tieto on ihmisiin päässyt vaikuttamaan. Ehkä nykytilanne vain vaikuttaa huonolta. Mielipiteiden ilmaisemiselle kun on enemmän ja nopeampia kanavia. 

Valheiden leviäminen saattaakin lähinnä olla seurausta pikkuruisen vähemmistön harjoittamasta omien tunnelmien narsistisesta tuulettamisesta. Jotkut esimerkiksi ruokkivat huomiohakuisuuttaan ja arvostuksenkaipuutaan ymmärtämällä vastapuolta tahallaan väärin ja/tai esittämällä hänet/heidät mahdollisimman huonossa valossa. Tällainen epärehellinen nettiaktivismi lisää totuuteen kohdistuvia paineita.

Mielipiteiden pirstaleisuus tai edes niiden vihantäyteisyys eivät kuitenkaan tarkoita, että ihmiset väheksyisivät totuutta tai siihen liittyviä periaatteita, vaikkapa yleistä laillisuusperiaatetta. Päinvastoin: ihmisillä on aina ollut pienet yksimieliset yhteisönsä, joille he ovat lojaaleja ja jotka heitä motivoivat. Ja juuri tämä sitoutuminen pienyhteisöihin ohjaa ihmisiä myös yleisten laillisuus- ja oikeudenmukaisuusperiaatteiden hyväksymiseen ja ainakin jossakin määrin myös totuuteen pyrkivien perusteluiden pariin.

Pienyhteisöjä yhdistävä intressi on nimittäin se, että on olemassa jokin yhteisön ideologisia pyrkimyksiä tasapainottava vastavoima. Ilman riittävän vahvaa vastavoimaa jokin suvaitsematon ja totalitaristinen yhteisö saattaisi saada liikaa valtaa, ja lopulta se saattaisi sortaa juuri meidän yhteisöämme.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa syyt sitoutua totuuteen, valtioon ja yhteiskuntaan ovat toisin sanoen eri ihmisillä periaatteessa samanlaisia: mikään yhteisö ei saa saada valtaa päättää, miten minun/meidän pitää elää, eikä mikään ei-julkinen taho saa hallita julkista tilaa. Koko liberaali demokratia oikeastaan nojaa olettamukseen, että ihmiset eivät kykene vastustamaan vallan väärinkäytön houkutusta. Eli jos muistamme, että liha on heikko, totuuskin pysyy muodissa.

Jos asiaa taas katsoo evolutiivisesta perspektiivistä, ihmislajin ekologinen lokero kuuluu ilmiselvästi teräväpäiselle nörtille. Emme menestyneet lihasvoimalla, terävillä hampailla tai tarkoilla aisteilla vaan viekkaudella ja yhteistyökyvyllä.

Tähän valtaamaamme markkinarakoon mahtuu luonnollisesti myös rehti annos valehtelua ja lajitovereiden panettelua – mikä onkin osaselitys sille, että ylipäätään kykenemme kyseenalaistamaan totuusväittämiä. Eläin, joka osaa puhua, ymmärtää totuudesta liikaa ollakseen uskottava.

Totuus on siis edelleen muodikasta. Joissakin piireissä ja joillakin nettialustoilla on suorastaan hohdokasta etsiä virheitä muiden totuusväittämistä. Siksi en ole huolissani: järkevä päättely kykenee voittamaan valeuutiset ja salaliittoteoriat toinen toisensa jälkeen, ainakin mikäli poliittiset heimot edes välillä pääsevät puheväleihin. McIntyren kaltaiset kynäniekat tekevät rationalismin voittokulun lähestulkoon helpoksi.

Suuremman uhkan näenkin tietotekniikka-alan oligarkeissa. Hehän ovat – kenties turhamaisuuttaan – haalineet omistuksia myös perinteisestä mediasta. Näiden uusmediamogulien päähänpistot vaikuttavat ratkaisevasti siihen, millaisen aseman avoimuus ja rehellisyys kansalaiskeskustelussa saavat. Minulle totuuden palvelijaksi ryhtyminen oli aikanaan helppoa; onko se sitä enää lapsilleni?

ALAVIITTEET

[1] Tämän kirja-arvion otsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988). [Olen aiemmin julkaissut kirja-arvion samalla otsikolla vuonna 2002.]

[2] Ajatus, että rationalismi olisi jonkinlaista vallankäyttöä, ei ole laajalle levinnyt, mutta sillä on kannattajia yliopistossakin. Emeritaprofessori Leena Koski esimerkiksi kirjoittaa, että ”Logiikan ja rationaliteetin kieli ja kielen kantamat toimintatavat ovat väkivallan kieltä” (Teoksessa Mikä ero? – Kaksikymmentä kirjoitusta yhteiskunnasta, kulttuurista ja sukupuolesta, toim. Turunen, M. & Roivas, M. 2003. SKS. Helsinki.). Osa koulutetuimmistakaan ihmisistä ei näytä ymmärtävän eroa sen välillä, mikä on vallan väärinkäyttöä ja mikä on pätevää – ja siksi auktoritatiivista – argumentointia.

[3] Politisoitumiskeskustelussa eniten närää herätti Helsingin Sanomien (3.4.2021) pääkirjoituksen virke: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa käytetään empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” On kuvaavaa, että näin maltillinen yleistys sai monet esittämään boikottikehotuksia lehteä kohtaan. Taloustieteilijä Markus Jäntti esimerkiksi suositteli, että kollegat eivät vastaisi puhelimeen, kun toimittaja soittaa.
   Tieteen henkeen kuuluva reaktio olisi kuitenkin ollut todeta seuraavaa: ”Tiedämme, että joihinkin humanistisiin ja sosiaalitieteellisiin tutkimusaloihin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti. Olemme kiitollisia tästä keskustelunavauksesta ja sen suomasta mahdollisuudesta puolustaa kyseisillä aloilla käytettyjä menetelmiä”. (Hullunkurisen tilanteesta tekee se, että Helsingin Sanomia moititaan usein myös myötämielisestä suhtautumisesta niin kutsuttuun cancel cultureen, jossa eri tavoin ajattelevilta koetetaan estää tilaisuus ajatustensa esittämiseen.)
   Päätoimittaja esitti myöhemmin ympäripyöreän anteeksipyynnön, todeten muun muassa seuraavasti: ”...lehti asettuu tieteenharjoittajien kanssa pikemminkin samalle kuin eri puolelle yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuessa.” Jää avoimeksi, mihin yhteiskunnallisen ilmapiirin muutokseen tässä viitataan.

[4] Kokemuksellisuuteen vedotaan, kun halutaan estää miehiä esittämästä ajatuksiaan syrjinnästä: ”Hyvähän sinun, etuoikeutetun heteromiehen on sanoa; tietenkään sinulla ei ole kokemuksia syrjivistä rakenteista.” Osa on omaksunut ajatuksen syrjivistä rakenteista niin vahvasti, että heiltä on mennyt usko ihmisen kykyyn nähdä toista ihmistä ihmisenä, sattumanvaraisten rotu- ja sukupuoli-identiteettien ylitse. Aivan kuin yhteiskunnasta voitaisiin tehdä syrjimätön vain lokeroimalla ihmisiä lisää.

[5] Esimerkiksi Maria Pettersson kirjoittaa, että ”jokainen täysi-ikäinen suomalainen on seksisti, halusipa sitä tai ei” (teoksessa Maria Ohisalo & Arno Kotro, toim.: Sinua on petetty. Like, 2019).

[6] Suomessa muun muassa Marja-Liisa Honkasalo on tutkimuksissaan nojannut Bruno Latourin uran alkupään ajatteluun. Honkasalo kirjoittaa: ”Latour osoitti faktat hybrideiksi, joihin kiteytyvät luonnontieteellisen tutkimuksen tulokset ja niiden seurauksena syntyneet yhteiskunnalliset käsitykset, joita alamme pitää faktoina” (teoksessa Marja-Liisa Honkasalo & Kaarina Koski toim. [2017]: Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset. SKS. Helsinki.).
   Eksegetiikan professori Martti Nissinen vastasi edellä mainittuun Helsingin Sanomien pääkirjoitukseen samassa hengessä (HS 6.4.2021): ”Olen oppinut, ettei akateeminen ihannetila ole ideologioiden puute vaan niiden (itse)kriittinen tunnistaminen ja koetteleminen. ”Akateeminen ihannetila on kuitenkin se, että tutkimus tuottaa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman oikeaa ja tarkkaa tietoa. Joillakin aloilla tutkimus saattaa toki hyötyä siitä, että tutkija tunnistelee aatemaailmojaan, mutta sellaisen nostaminen ihanteeksi haiskahtaa jo huuhaalta.

                    * * *

PS. Teoria ja havainnot usein rakentavalla tavalla muokkaavat toisiaan, erityisesti luonnontieteissä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se ihmistieteitä piinaava mahdollisuus, että teoria muuttaa tutkijan ja tutkimuskohteen käyttäytymistä teoriaa tukevaan suuntaan. Nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä täyteen objektiivisuuteen kokemusasiantuntijuuden sijasta. Mikään, edes syrjintä, ei ole totta sen takia, että joku uskoo tai kokee sen olevan totta. Mikään ei myöskään ole totta sen takia, että ryhmää, johon identifioidut, on historiallisesti syrjitty.

Sic transit gloria mundi - Vihapuhe kääntyi jälleen itseään vastaan

Viikko sitten olin Marja Sannikan keskusteluohjelmassa televisiossa kertomassa woke-ilmiöstä. (Edellisessä blogimerkinnässäni on pidemmät vastaukset, useampiin kysymyksiin.) Ohjelmaa on tätä kirjoitettaessa katsottu Ylen nettisivuilla lähes puoli miljoonaa kertaa. Tässä kommentoin Esko Valtaojan keskustelukumppani Renaz Ebrahimin joitakin lausuntoja.

Ebrahimi kertoo seuraavasti (puheen litterointi tuottaa aina tällaista sekavuutta):

Jos mä mietin sinua [Esko Valtaoja] ja esimerkiksi tätä ihmistä, joka oli meitä ennen pitämässä puheenvuoroa [allekirjoittanut], hänen esimerkiksi pitämäänsä blogia, ja blogikirjoituksia katoin, niin enimmäkseen siellä oli tekstejä siitä, missä kritisoitiin meitä, jotka yrittää tehdä jotain sen sijaan, että kritisoisitte heitä, jotka jatkuvasti vihapuhetta jakaa, jotka jatkuvasti ovat osa tätä ongelmaa, toimivat ongelmallisesti.
 

Ensinnäkään blogillani ei enimmäkseen kritisoida niitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Blogillani, jota olen pitänyt vuodesta 2008, käsitellään lähinnä ihmisluontoon läheisesti liittyviä kysymyksiä. (Toki feminismin tiettyjen suuntausten kritiikkini ovat luetuimpia ja saamani palautteen perusteella myös pidetyimpiä tekstejäni; huolimaton lukija saattaa tästä saada kuvan, että blogini sisältö olisi enimmäkseen sitä.)

Toiseksi, kyseiset Ebrahimin esiin nostamat tekstini kritisoivat nykyfeministien kirjoituksia, joissa joko on vakavaa epäjohdonmukaisuutta, selkeää tiedevihamielisyyttä tai liberaalidemokratian ja ilmaisunvapauden vastaisen agendan ajamista. Teksteissäni siis kritisoidaan yhteiskunnan ja yksilön hyvinvointia haittaavaa lepsua ajattelua, ei suinkaan henkilöitä, ”jotka yrittävät tehdä jotakin”. Ebrahimin harrastama maalailu, että intersektionaalisen feminismin kritisointi olisi automaattisesti jonkinlaista miesvallan ja patriarkaalisten etuoikeuksien puolustamista, on yksinkertaisesti typerryttävää.

Ebrahimi ehdottaa, että ”meidän” tulee sietää woke-kyttäämistä ja alituista varpaillaan oloa, koska vain siten voidaan päästä tasa-arvoon, jossa vähemmistöjen edustajat ”saavat tilaa”. En tässä ota kantaa, missä määrin mitäkin vähemmistöä Suomessa mahdollisesti syrjitään. Sen sijaan kysyn, miksi Ebrahimi kuvittelee, että hänen menetelmänsä johtaisi toivotun kaltaiseen tasa-arvoon.

Kysyn myös, missä vaiheessa vähemmistöt ovat Ebrahimin mielestä saaneet tarpeeksi tilaa, jotta sanapoliisitouhu ja kyttäämiskulttuuri voidaan lopettaa. Milloin syntien sovitus on siis tullut valmiiksi? Ja päätetäänkö asiasta demokraattisesti vai miten?

Niin tai näin, Sannikan ohjelman myötä monelle suomalaiselle tuli selväksi, että yksilön ei tarvitse identifioitua intersektionaaliseksi feministiksi tai antirasistiksi kannattaakseen yhtäläisiä oikeuksia tai ajakseen syrjinnän lopettamista. Ohjelmasta syntyneen keskustelun perusteella näyttää myös ilmeiseltä, että lähetyksessä nähty Ebrahimin laskelmoivan teatraalinen uhriutuminen - päätellen hänen käyttämistään melodramaattisista koodisanoista - ja hänen empatian kaapuun puettu vihapuheensa kääntyivät sekä Ebrahimia itseään että hänen ajamiaan asioita vastaan. Sic transit gloria mundi – Katoavaa on mainen kunnia.

                            * * *

PS. Se, että Suomessa on jokunen pesunkestävä rasisti ja että kaikkia ei kiinnosta opetella uusia termejä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä, ei tarkoita, että yhteiskunta olisi syrjivä. Tällaisten ihmisten olemassaolo ei myöskään tarkoita, että yksilön mahdollisuudet menestymiseen olisivat huonommat hänen sukupuolensa, rotunsa tai seksuaalisuutensa johdosta.

Kysymyksiä ja vastauksia wokesta

Olin perjantaina 19.11.2021 Marja Sannikan TV-ohjelmassa puhumassa wokesta. Käsittelen tässä aihetta hieman perusteellisemmin. Kuulemma ohjelmassa ollut keskustelu (Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin välillä) muuttui todella riitaisaksi.

Mitä Woke on?

Woke ei ole yhtenäinen ja järjestäytynyt liike, vaan se on asenne ja asenneilmapiiri. Asennetta tavataan politiikassa sekä oikealla että vasemmalla, selvästi enemmän vasemmalla ja enemmän nuorten ja naisten parissa. 

Wokessa ollaan mahdollisimman tiedostavia ja valppaita näkemään kaikenlaista syrjintää, etuoikeuksia ja epäreiluutta. Sinänsä tarkoitusperät ovat siis hyviä. Ja enimmäkseen ”wokettajat” ovat mukavia ihmisiä – he vain ajattelevat olevansa valaistuneita.

Wokeen liittyvää
kirjallisuutta

Woken ongelma on, että liikehdintä organisoituu sellaisten ryhmäominaisuuksien ympärille, joihin yksilö ei itse voi vaikuttaa: sukupuoli, rotu, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edelleen. Woke ruokkii sitä, että uhrina olemisesta tulee yksilölle identiteetti. Woke alkaa myös nähdä syrjintää ja pahoja aikeita sielläkin, missä niitä ei ole.

Woke on siis kollektivistinen ja uskonnollinen vaatimus puhdasoppisuudesta ilman kiinnostusta selvittää, miten tehdä ihmisten elämästä parempaa. Wokella on taipumus voimistaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja häivyttää ajatusta kaikkia yhdistävästä ihmisyydestä.

Lisäksi wokeen sisältyy epälooginen ajatus, että jos jollakin ryhmällä on muita vähemmän valtaa tai varallisuutta, se on automaattisesti merkki syrjinnästä tai syrjivistä ”rakenteista”. Näinhän asia ei ole: jonkin etnisen ryhmän alhaisempi varallisuustaso saattaa johtua esimerkiksi siitä, että he ovat keskimäärin nuorempia.

Kääntyykö woke-ajattelu itseään vastaan?

Ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja politikoinnissa omaan jalkaan ampumisen vaara on aina olemassa. Tuore kotimainen esimerkki on se, että Helsingin Sanomien kulttuurisivut linjasi, että he antavat yhtä paljon palstatilaa naisten ja miesten kulttuurituotoksille. Toisin sanoen lukija ei voi enää olla varma, että naisen kirjoittama kirja tai ohjaama näytelmä on päätynyt lehteen kulttuuristen/taiteellisten ansioidensa perusteella. Linjaus kääntyy tasa-arvoa ja toki myös lehden levikkiä vastaan. Kukaan ei kaipaa tuonkaltaista ylisensitiivisyyttä, etenkään journalismilta. 

Mikä selittää woke-ajattelun suosiota?

Yksi selitys on se, että olemme jatkuvasti tehneet elämästä helpompaa ja turvatumpaa ja asenteet ovat koko ajan tulleet vapaamielisemmiksi. Woke ei kuitenkaan ole huomaavinaan näitä parannuksia; on kuin woke-jengi olisi harmistunut siitä, etteivät he ehtineet mukaan 60-luvun kansalaisoikeustaistoihin!

Voi tietysti olla, että juuri nyt olemme jonkinlaisessa käännekohdassa, jossa asiat alkavatkin jostakin syystä mennä huonommin ja että wokelle on siksi tarvetta. Mutta tällaista populistista katastrofeilla pelottelua on ollut aina – ja valistus on siitä huolimatta jatkanut voittokulkuaan.

Woke näkyy erityisesti yliopistoissa, miten?

Yhdysvalloissa on professoritason ihmisiä, joiden on ollut pakko erota opiskelijajoukon vaatimuksesta. Myös luennoitsijoita on estetty puhumasta, monesti väkivalloin. Tämä on ironista, sillä kansalaisoikeustaistelut ja sananvapauden puolustaminen saivat usein alkunsa juuri Yhdysvaltain yliopistokampuksilta.

Woke ei silti ole vain nuoria etsimässä itseään, eikä vain yliopisto-opiskelijoiden poseerausta. Bisnesmaailma on mennyt puuhaan mukaan – toki sekin yleensä vain poseeraamismielessä. Esimerkiksi wokessa kunnostautunut Disney filmasi Kiinassa Xinjianin maakunnassa, vaikka siellä poljetaan paikallisten muslimien oikeuksia.

Onko muita suomalaisia esimerkkejä?

Toinen esimerkki voisi olla Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntö taannoisista saamelaisukkosketseistä. Petelius ei ensinnäkään voi tietää, mikä vaikutus hänen sketseillään oli. Moni suomalainen on esimerkiksi saattanut ajtella, että poromiehet ovat sadistisia suurpetojen surmaajia. Tällaisia uutisia aika ajoin Lapista kuuluu. Sketsit saattoivat vähentää tällaisia poromiehiin kohdistuvia ennakkoluuloja: ”Hehän ovatkin lupsakoita, vähän viinaanmeneviä, aivan kuten appiukkokin.”

Petelius ei myöskään voi tietää, miten saamelaisukot itse sketseihin suhtautuivat. Ehkä he nauroivat kippurassa. Anteeksipyynnöllään Petelius tuli infantilisoineeksi kokonaisen kansanryhmän. Ja samalla hän itse alkoi näyttää omituiselta pelkurilta suoraselkäisen taiteilijan sijaan.

Me kaikki voimme toki pyrkiä huomaavaisuuteen, se on selvää. (Paitsi taiteessa sellaiseen ei tule sortua.) Pointti tässä kohdin on kuitenkin se, että woke tekee typerästi ja epäreilusti kohdellessaan Peteliuksen kaltaisia ihmisiä syrjintää kannattavina kiusaajina ja kiihkoilijoina. Jok’ikinen järkevä ihminen haluaa poistaa syrjinnän, mutta tavoite ei edisty lähtemällä ajattelemattoman lynkkausjoukon mukaan. Yhdysvalloissa on esimerkiksi saanut kannatusta kunnollisimpiakin kansalaisia syyllistävä ajatus, että ”olet rasisti, jos väität, ettet ole”. Se on logiikkaa suoraan lasten hiekkalaatikkoleikeistä.

Tässä keskustelussa kyse ei ole siitä, missä määrin syrjintää vielä mahdollisesti on jäljellä. Kyse on siitä, mikä on mielekkäin tapa reagoida syrjintään. Woke kehottaa puhdasoppisuuteen, jossa yksilön on alituiseen ja aktiivisesti tiedostettava mahdollisuus, että joku voi olla syrjinnän kohde. Tavoitteena se vaikuttaa viattomalta mutta on käytännössä altis väärinkäytökselle ja ylilyönneille. Se myös luo riitaisaa kyttäämiskulttuuria.

Lisäksi se, että loukkaantumisen kynnys woken myötä madaltuu ja ihmiset eivät siksi uskalla kertoa ajatuksiaan, tekee demokratiasta heikomman. Samoin jos poliittisista erimielisyyksistä keskusteleminen hankaloituu ja polarisoituu, hyviäkin päätöksiä on vaikeampi tehdä. (Toisaalta käytännössä woke-loukkaantumisessa lienee usein – vai peräti useimmiten? – kyse loukkaantumisen näyttelemisestä: mainostamalla loukkaantumistaan yksilö voi koettaa osoittaa, että hänen kanssaan erimieliset ovat pahoja, jopa väkivaltaisia kiihkoilijoita.)

 

Toimiiko woken cancel-culture ja leimaaminen?

 

Aiheetonta rasistivihjailua ja leimaamista on harjoitettu jo niin paljon, että se ei toimi enää edes tapauksissa, joissa leimaaminen olisi perusteltua. Se on siis luonut turvapaikan rasisteille.

Mieluusti kuulisinkin arvioita, miten leimaaminen voisi auttaa ”syrjivien rakenteiden” purkamisessa. Rakenteistahan moni väittää olevansa huolissaan. Kuten todettua, ulospäin woke-toiminta vaikuttaa poseeraamiselta ja performanssilta, ei halulta tehdä hyvää todellisille ihmisille.

Takana näyttää olevan yleisinhimillisiä piirteitä: tuntuu hyvältä ajatella, että autan muita. Joskus saattaa tuntua hyvältä myös ruokkia omaa ja/tai muiden uhriasemaa. Tällaisen psykologisoinnin sijasta kannattaa kuitenkin tarkastella toiminnan todellisia vaikutuksia. Mikä on paras tapa auttaa niitä, jotka kärsivät?

Voiko woke mennä liian pitkälle? Sen tarkoituksethan ovat hyviä.

Woke voi mennä liian pitkälle. Otetaan konkreettinen (ja kankea) analogia: portaat. Kun ihmiskunnan väentiheys kasvoi ja aloimme rakentaa kaupunkeja, jouduimme myös rakentamaan rappusia. Näitä rakenteita ei tehty huonojalkaisten ja liikuntavammaisten kiusaksi, vaikka porrasaskelmat heitä haittasivatkin.

Teknologisen kehityksen eli hissikeksintöjen myötä portaiden haittaongelma ratkesi: teknologistaloudellinen kehitys mahdollisti lainsäädännön, joka määräsi hissit rakennettaviksi uusiin kerrostaloihin. Vaatimus esteettömyydestä voidaan kuitenkin viedä woken tapaan liian pitkälle, vaatimalla hissittömien rakenteiden välitöntä purkamista.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettemme saisi pyrkiä maailmaa parantamaan, päinvastoin. Jotkin nykyisistä tavoistammekin luultavasti ovat takapajuisia tulevien polvien mielestä. Se, mitä pidetään oikeamielisenä, tulee siis jatkossakin muuttumaan. Mutta silti on joitakin periaatteita, joista ei ole syytä luopua – sananvapaus tärkeimpänä. Käytännön tasolla on myös muistettava, että – kuten hissiteknologiassa – hidas ja huolella tarkasteltu ja pohjustettu sosiaalinen kehitys on kestävintä ja ennen kaikkea verettömintä.

Kannattaako vähemmistöjä suojata kulttuuriselta omimiselta?

Jos pitää paikkaansa, että turistit eivät enää uskalla ostaa saamelaistuotteita kulttuurisen omimisen pelossa (kuten on uutisoitu), tarkoitusperät ovat kääntyneet itseään vastaan. Jos ratkaisu olisi se, että ”aitoihin” saamelaistuotteisiin laitetaan aitousleima, nousee esiin kysymys siitä, kuka on aito saamelainen. Ja sellaiseen etnonationalismiin ei ole syytä mennä. Juuri siitä haluamme eroon.

Yleisperiaate on ilmeinen: kulttuurisilta vaikutuksilta ei ole mahdollista välttyä eikä sitä tule yrittää. Päinvastoin, kustakin kulttuurista valikoitakoon inhimillisen kukoistuksen kannalta parhaat piirteet. Ja koomikot repikööt kustakin kulttuurista niin paljon huumoria kuin mielivät.

Kuinka paljon Suomessa on woke-aktivismia?

Suomessakin woke-nuoriso yrittää saada statusta leimaamalla väärinajattelijoita. Sosiaalinen media on luonut tähän loistavan mahdollisuuden. Suomessa ilmiö ei kuitenkaan nähdäkseni ole kovin merkittävä, ja voi olla, että laiva on kääntymässä Yhdysvalloissakin.

Ääriryhmät kaikkialla tulevat toki jatkossakin levittämään joitakin ihmisryhmiä loukkaavaa materiaalia. Se ei ole reilua, mutta oikea reaktio ei ole luoda pelokasta (itse)sensuuri-ilmapiiriä vaan tapauksesta riippuen tulee joko jättää loukkaava materiaali huomiotta tai esittää asia-argumentteja sitä vastaan.

Tuleeko woketusta vastustaa? Kenen pitäisi tehdä ja mitä?

Ihminen on julma ja käyttäytyy huonosti, jos annamme hänen niin toimia. Wokettaja näyttää ajattelevan, että hän saa käyttäytyä huonosti, koska se (hänen mielestään) tulee johtamaan parempaan yhteiskuntaan.

Wokettajalta kannattaakin kysyä, miten hänen toimintansa auttaa niitä, jotka apua tarvitsevat. Wokettajaa voi myös muistuttaa, että ihmisten pitää olla fyysisesti turvassa, mutta että heidän ei tule olla ideologisesti turvassa. Wokeenhan kuuluu ajatus, että erimielisiä ei tarvitse kuunnella eikä heidän kanssaan tarvitse käydä vuoropuhelua.

Poliitikon taas tulee muistuttaa, että ihmistä on arvioitava hänen luonteenlaatunsa perusteella,ei sen mukaan, millaiset sukupuolielimet tai ihonväri tai seksuaaliset mieltymykset hänellä on. Tämän ylevän periaatteen noudattamiseen on Suomessa mainiot edellytykset, wokesta huolimatta. Oikeastaan jo elämme tätä unelmaa, sekin wokesta huolimatta.

Joku voi tietysti kysyä, eikö militantti oikeisto ole wokea suurempi ongelma. Yhdysvalloissa oli Capitolin valtaus, jossa kuolikin ihmisiä. Nämä voimat eivät kuitenkaan ole woken tavoin marssineet läpi julkisten instituutioiden, tiede- ja kaupalliseen maailmaan asti.

Totalitarismia ja ajatuskontrollia tulee joka tapauksessa vastustaa kaikissa niiden muodoissa; oikealta, vasemmalta, kristinuskosta, islamista, woke-uskonnosta. Ehkä ihmisiä pitää useammin muistuttaa, millainen etuoikeus on elää ja ajatella vapaasti.

                          * * * 

 

Muita wokeen liittyviä kirjoituksiani:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/woke-is-not-great.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/09/vaikka-loytyykin-hulluja-totuutta.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2021/03/woke-kristinusko-ja-neuvostoterrori.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/ja-uhriolympialaisten-voittaja-on.html?m=0

 

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/09/journalismi-ja-todellisuus.html?m=0