Woke, kristinusko ja Neuvostoterrori

Dreher, R. (2020): Live not by Lies – A Manual for Christian Dissidents. Sentinel. New York.

Tämä kirja varoittaa kahdesta asiasta: ylivalppaasta woke-aktivismista ja siitä murskaavasta voimasta, jonka teknologia kyttäyskoneistoille antaa. Teoksen nykyaikaisesta teemasta huolimatta pääosassa ovat 1900-luvun loppupuolen neuvostoterroria vastustaneet ja kansalaisvapauksia ajaneet, lähinnä kristinuskoon nojanneet toisinajattelijat. Näiltä Itä-blokin dissidenteiltä haetaan opastusta, miten harjoittaa vastarintaa ylivoimaisen vastustajan edessä.

Dreher kirjoittaa johdannossa:

Amerikkalaisille, jotka eivät koskaan ole joutuneet elämään tällaisessa ideologisessa sumussa, on vaikea tunnistaa, mitä on tapahtumassa. Mitä tahansa tämä onkin, se ei ole tarkka kopio elämästä Neuvostoblokin maissa salaisine poliiseineen, rangaistussiirtoloineen, ankarine sensuurivaatimuksineen ja materiaalisine puutteineen. Juuri tämä on ongelma, nämä emigrantit varoittavat. Se tosiseikka, että suhteessa Neuvostoblokin oloihin elämä lännessä on edelleen vapaata ja vaurasta, tekee amerikkalaiset sokeaksi vapauttamme uhkaavien voimien kasvamiselle. Samoin kuin se seikka, että ne, jotka vapauksiamme vievät, puhuvat toiminnastaan sorrettujen uhrien vapauttamisena.

Myöhemmin Dreher jatkaa:

Harva nykykonservatiivi ymmärtää tämän uhkan vakavuuden, ohittaen sen vain ”poliittisena korrektiutena” – aiemman sukupolven väheksyvä termi ”wokenessille”. On helppo väheksyä entisen neuvostoprofessorin kaltaisia ihmisiä hysteerisinä, jos pidät nykytapahtumia vain 1990-luvun kampusten vasemmistosekoilun uusintana. Tuolloin konservatiivien vakiovastaus oli vähättelevä: Odota, että penskat siirtyvät todelliseen maailmaan ja ovat pakotettuja etsimään töitä.
   No, he siirtyivät – ja ottivat kampuksen mukaansa yritysmaailmaan, laki- ja lääketieteen ammatteihin, mediaan, peruskouluun, lukioihin ja muhin Amerikan instituutioihin. Tässä kulttuurivallankumouksessa, joka voimistui keväällä ja kesällä 2020, he yrittävät muuttaa koko maan ”woke” kampukseksi.

Viesti toisin sanoen kuuluu: Se voi tapahtua täälläkin. Dreher ja hänen haastateltavansa näkevät yhtäläisyyksiä Venäjän tapahtumissa ennen vallankumousta ja heikentyvän Yhdysvaltojen nykymenossa. Muutos nykylännessä ei tietenkään tapahdu samalla tavoin kuin aikoinaan Venäjällä tai sodanjälkeisessä Itä-Euroopassa, ovathan ajat muuttuneet. Mutta edelleen kyse on totalitarismin houkutuksesta, tällä kertaa kasvot vain ovat – ainakin toistaiseksi – hieman lempeämmät. Perään Dreher toteaa, että klassinen liberalismi on kuolemassa muuallakin kuin Yhdysvalloissa – ja että sen seuraaja ei ole vielä syntynyt. 

Dreher luettelee totalitarismin nousuun liittyviä seikkoja: yksilön eristäytyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, instituutioiden arvovallan romahtaminen, halu tuhota yhteiskunnallisia rakenteita, propagandan lisääntyminen, ihmisten halu uskoa hyödyllisiä valheita ja uskollisuuden arvostaminen asiantuntijuutta korkeammalle. Resurssien rajallisuus, joka koskee myös totalitaristisia järjestelmiä, tarkoittaa, että systeemiä on pidettävä kasassa mahdollisimman pienellä vaivalla. Neuvostototalitarismissa tämä käytännössä tarkoitti, että jo pelkkä syytös yksilön tekemästä rikoksesta – yleensä ajatusrikoksesta – muuttuu osoitukseksi rikokseen syyllistymisestä. Nykyaika ei tässä suhteessa ole kovin erilainen: vaikka vihjailu tai syytös olisi esitetty kuinka huolettomasti ja huolimattomasti tahansa, syytöksellä on taipumus tarttua yksilöön ja haitata hänen elämäänsä – jopa perhe-elämää, ulottuuhan ihmisten rankaisuhalu joskus lähisukulaisiin asti.

Hieman yllättäen suuryritykset ovat lähteneet woke-puuhaan mukaan. Aiemmin firmat pysyivät erossa kiistanalaisista aiheista, koska niiden ajateltiin haittaavan bisnestä ja brändiä. Tämä muuttui 2010-luvulla. Yritykset alkoivat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä aktiivisesti osallistua kulttuuripoliittiseen päätöksentekoon, toisinaan taloudellisilla seurauksilla uhaten. Yritysten sisällä taas alettiin kiinnittää huomiota henkilöstön koostumukseen.

Siinä ei tietenkään ole mitään väärää, että yritykset haluavat kohdella työntekijöitään tasaveroisesti, työntekijän suoritustason mukaisesti ja kaikenlaista syrjintää välttäen. Juuri se on oikeudenmukaisuutta, ja siihen työlainsäädäntö on menestyksekkäästi yrityksiä ohjannut. Dreherin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” tuli kuitenkin tarkoittamaan jotakin muuta. Firmojen henkilöstöresurssiväki alkoi esimerkiksi vetää rituaalinomaisia diversiteettikoulutuksia, joissa huomio kiinnitettiin yksilön rotuun ja sukupuoleen aivan kuin ne olisivat osaamista tärkeämmässä asemassa. Ja toimitusjohtajan oli sosiaalisen paineen vuoksi menoon suostuttava.

Toisaalta suuryritysten wokeutuminen saattaa lopulta olla pelkkää kosmetiikkaa. Woke-kapitalismihan ei edes teeskentele haluavansa muuttaa kuluttamisen ja rahanteon tärkeyttä ihmisten elämässä. Osa yritysjohtajistakin näyttää omaksuneen woke-edistyksen vain ollakseen kilpailukykyisempi. Kuten papisto aikoinaan, myös HR-väki on helppo ostaa hiljaiseksi.

Taide- ja viihdemaailmassa ja jopa politiikassa woke-ideologian vaikutus on ollut huomattavampi. Tuoreina esimerkkeinä infantilisoivan woke-kulttuurin leviämisestä voidaan pitää seuraavia: Disney lisää sisältövaroituksen Muppet-show -käsinukkeohjelmaan, koska siinä on ”eri kulttuurien negatiivisia kuvauksia”; suomalaisia rap-artisteja syytetään kulttuurisesta omimisesta; Huckleberry Finnin seikkailuja esitetään poistettavaksi kirjallisuuden opetuksesta teoksen rasismin takia (koska kirjassa käytetään nigger-sanaa); valkoihoinen ääninäyttelijä ei voi näytellä Simpsons-piirrossarjan tummaihoista lääkärihahmoa; autismia käsittelevää elokuvaa koetetaan adressilla estää osallistumasta Golden Globe -kilpailuun, koska elokuvan eräs näyttelijä ei itse ole autisti (adressin alullepanijana oli suomalainen opiskelija Harvardissa[!]); Disney poistaa suoratoistoalustansa lapsille sopivasta ohjelmaprofiilista mm. Dumbon ja Peter Panin, koska ne sisältävät negatiivisia stereotypioita; naispoliitikoiden ja ylipäätään naisten kritisoinnin nähdään automaattisesti kohdistuvan sukupuoleen, ja jos et naisvihasyytöksiä niele, olet kuulemma osa ongelmaa; valkoihoinen mies ei saa kääntää mustaihoisen Amanda Gormanin runoja; tieteen suurnimiä halutaan pois rakennusten nimistä, koska heillä oli joitakin nykystandardeilla epäkorrekteja ajatuksia; naisten kohtaama fyysinen väkivalta yleistetään koko miessukupuolen ongelmaksi; Helsingin Sanomien kolumnisti väittää, että tv:n perhekomedia Pulmuset vaurioitti vihapuheellaan kokonaista sukupolvea ja niin edelleen. Suomalainen poliitikko on tässä hengessä jopa ehdottanut, että Facebookin tulisi poistaa eräs nauruemoji, koska sitä toisinaan käytetään pilkallisessa mielessä. (Odotetusti viimeksi mainittu herätti riemua sosiaalisessa mediassa; eräs suosittu twitteristi esimerkiksi vitsaili, että keskisormi pitää poistaa, koska sitäkin käytetään pilkallisesti.) 

Yhtä kaikki, vaikka kyse on sinänsä mitättömästä ja kaiketi usein hyvää tarkoittavasta aktivismista se saa voimansa totalitaristisesta ja ilmaisunvapautta pilkkaavasta holhousmentaliteetista. Sen leviämistä demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajan on vastustettava. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että huoli woken leviämisestä saattaa sittenkin olla ylimitoitettu. Kuten suuryritysten tapauksessa, amerikkalaislähtöinen ja rasistisseksistinen identiteettien ja etnisyyden korostaminen ja muu vastaava muka-edistyksellisyys tuskin voivat lopulta olla väkevämpiä voimia kuin se huoli, jota suomalaisten enemmistö tuntee perheestään, perinteistään ja vapauksistaan.

Kielestä ja sen tarkoituksellisesta muokkaamisesta Dreher kirjoittaa, että ihmiset eivät huomaa toistavansa marxilaista tapaa vääristellä kieltä, kovertaen tuttuja sanoja tyhjiksi ja täyttäen ne uusilla, ideologisilla merkityksillä. Hänen mukaansa tällainen propaganda ei ainoastaan muuta sitä, miten ajattelemme politiikasta ja nykyelämästä vaan se myös totuttaa unohtamaan muistamisen arvoisia asioita. Dreher lainaa erästä kommunismin aikana opettanutta professoria, jonka mukaan yksittäiseen sanaan liitetty negatiivinen painolasti johtaa siihen, että pian itse ilmiöstäkin on mahdoton käydä keskustelua.
 
Suuri osa ideologisesta kielenmuokkauksesta on toki vain melodramaattisten iskulauseiden viljelyä. Hyvä esimerkki tällaisesta on termi ”hegemoninen maskuliinisuus”. Se on halventava mutta suosittu koodisana, lähes taikasana, jota käytetään kuin sillä olisi jonkinlaista selitysvoimaa. Lopulta termi kuitenkin vain hämärtää ymmärrystämme siitä, miksi sukupuolet asettuvat yhteiskuntaan siten kuin asettuvat. Vastaavia termejä on lukuisia: patriarkaalisuus, toksinen maskuliinisuus, intersektionaalisuus, heteronormatiivisuus...

The Economist nuorison
sosialistisuudesta

Dreher ei ole sitä mieltä, että jos unohdamme kommunismin pahuuden, olemme vaarassa tuottaa samanlaisen totalitarismin uudelleen. Kyse on hänen mukaansa pikemminkin siitä, että historian unohtaminen altistaa totalitarismille yleisesti. Ja jotta ihmiset osaisivat vastustaa totalitarismia, sen muistoa tulee pitää yllä. Se taas Dreherin mukaan edellyttää, että on muistettava, miten muistaa. Moni saattaa ajatella, että täällä suuren ja mahtavan itänaapurin kyljessä varoitukset kollektiivisesta unohtamisesta eivät ole kovin olennaisia. Kirja vastaa tähän lainaamalla erästä budapestiläistä opettajaa. Hänen mukaansa unkarilaiset kestivät saksalaisten miehityksen ja neuvostomielisen nukkehallituksen, mutta 30 vapauden vuotta on tuhonnut enemmän kulttuurista muistia kuin aiemmat aikakaudet. Ehkä meillä on käynnissä samaa? Ainakin sosialismiin nykynuoriso suhtautuu varsin myötämielisesti (ks. kuva).
 
Dreher varoittaa myös demokratiaa murentavasta valvontakapitalismista: henkilökohtaisia tietojasi hallitsevat suuryritykset eivät pyri vain selvittämään, mitä haluat, vaan ne yrittävät saada sinut haluamaan sitä, mitä ne haluavat sinun haluavan ilman, että sinä huomaat sitä. Tämä toki on sinänsä tavanomaista myynninedistämistä, mutta ongelmana tässä uudessa versiossa on se, että yksilön autonomisuus on niin ratkaisevasti kaventunut. Ihmisten päätäntävaltaa omista ja yhteisistä asioista on siirtynyt supertietokoneiden algoritmeille.
 
                      * * *
 
Kirjassa on tarinoita uskonnollisuuden ruokkimasta tyyneydestä ja tahdonvoimasta epäinhimillisen julman totalitarismin edessä. Kertomusten nostattavuudesta huolimatta teos ei lopulta valaise sitä, miksi usko yleisesti ja kristinusko erityisesti olisi toimivin tapa vastustaa woken ylilyöntejä. Eikö, kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, totuuden tavoittelu voisi riittää? Eikö jo tieto siitä, että hyvillä aikomuksilla on usein taipumus kääntyä itseään vastaan, kanna pitkälle? (Ks. arvioni samanhenkisestä, anarkokristitty Daniel Nylundin Uhriutumisen kulttuuri -teoksesta.)

Entä miten taata se, että uskonnon suosiminen ei johda yhteiskuntaa kohti teokraattisuutta? Tästä Dreher ei kanna huolta. Eurooppalaisen korviin kirjan loppupuolen ajatus, että vain uskonnolliset dogmit pystyvät puolustamaan totuutta ja vastustamaan totalitarismia kuulostaa joka tapauksessa varsin vieraalta. Miksi yhteisöllisyys ja solidaarisuus edellyttäisivät kristinuskoa, kuten Dreher näyttää ajattelevan? Miksi woke-uskonnon esittämään haasteeseen tulisi vastata toisella uskonnolla? 

Dreherin teos oli minulle muistutus jatkossakin pysyä erossa päivänpolitiikasta. Kirja myös muistuttaa arvostamaan sitä, että poliittinen järjestelmämme mahdollistaa toisiaan tasapainottavat vastavoimat. Osa poliitikoista haluaa kustannuksiin katsomatta ja vapauksista piittaamatta tasata vaurautta. Osalla ylin periaate taas on yksilön valta päättää omista asioistaan ja taloudestaan. Aaltoliike jossakin näiden ääripäiden välillä on väistämätön osa demokratiaa. Se, että oikeiston ja vasemmiston kamppailu on muuttunut nykyiseksi konservatiiviedistyksellisten ja radikaaliedistyksellisten väliseksi kilvoitteluksi siitä, mikä on toivotun muutoksen nopeus ja millaisia yksityiskohtia toivotaan muutettavaksi, ei välttämättä ole huono asia. Kunhan muistamme muistaa.