Adam Smithin teos Moraalituntojen teoria (1790/2003) on tarkkanäköinen ja perusteellinen
kuvaus inhimillisistä moraalitunteista ja niiden vaikutuksista. Kirja on vanhahtavan koukeroisesta kielestään huolimatta niin täynnä
pieniä ja suuria oivalluksia ihmisten välisestä kanssakäymisestä, että tässä ei
voida tehdä sille täyttä oikeutta. Seuraava esimerkki toivottavasti riittää
herättämään lukijan kiinnostuksen. Kyse on siitä, miksi vastarakastunut ei useinkaan ole hyvää seuraa.
Kun ystäväämme on kohdeltu väärin, helposti tunnemme myötätuntoa hänen vihastumistaan kohtaan ja tulemme vihaiseksi sitä kohtaan, jolle hän on vihainen. Jos hän on saanut apurahan, helposti yhdymme hänen kiitollisuuteensa ja pidämme hänen hyväntekijäänsä korkeassa arvossa. Mutta kun hän on rakastunut, ajattelemme että hänen tunteensa on aivan yhtä järkevä kuin jokainen tuonlaatuinen tunne on, mutta kuitenkaan emme katso voivamme itse antautua saman tunteen valtaan samaa henkilöä kohtaan kuin hän. Tunne näyttää jokaisesta muusta kuin sen tuntevasta täysin suhteettomalta kohteensa arvoon nähden, ja rakkaus, joskin se annetaan anteeksi tietyssä iässä koska tiedetään sen olevan luonnollinen, on aina naurun aihe, koska emme voi yhtyä siihen. Sen vakavat ja voimakkaat ilmaukset näyttävät kolmannesta henkilöstä naurettavilta ja vaikka rakastaja voi olla rakastetulleen hyvää seuraa, hän ei ole sitä kenellekään muulle. Hän on tietoinen tästä ja niin kauan kuin on tyynellä mielellä, hän pyrkii suhtautumaan omaan tunteeseensa pilaillen. Se on ainoa tapa, jota käyttäen viitsimme kuulla siitä, koska se on ainoa tyyli, jolla itse olemme valmiita siitä puhumaan.
