Viinimalja on äänimaljaa mahtavampi

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä

Äänimaljasession saldo: sydämentykytyksiä ja theta-tason tuhinaa

Eräs kollega kuorsasi jo ennen kuin rentoutushetki oli edes alkanut. Minä puolestani olin virittänyt aistini tujauksella kahvilikööriä. En tahtonut torkahtaa vaan luoda selväsanaisen raportin rentoutustunnin tapahtumista.

Oli työpaikan pikkujouluilta. Siihen kuului mahdollisuus äänimaljarentoutukseen ennen ravintolaruokailua. Tulin tilaan viime tingassa; paikalla oli jo vajaat parikymmentä työtoveria makaamassa joogamatoilla. Tunnelma oli harras. Kaikilla oli huovat peittona, samanlaiset kuin armeijassa aikoinaan. Suolakivilamput valaisivat hämärän huoneen kahta nurkkausta.

Session aluksi äänimaljarentouttaja toivotti ryhmän tervetulleeksi. Hän kertoi, että mahdollisista kehonäänistä tai ulkoa kuuluvista äänistä ei tarvitse välittää. Mahankurina on kuulemma merkki, että rentoutuminen on ulottunut vatsaan asti; kuorsaukseen hän ei ottanut kantaa. Ja poistuakin saa kesken, eikä sitä tarvitse selitellä kenellekään. ”Täällä saa olla sellainen kuin on.”

Sitten rentoutusohjaaja esitteli eri korkeuksilla soivat kulhot: tämä on sydänmalja, doing, nämä ovat neljä zen-maljaa, doing, doing, doing, doing, nämä kaksi ovat universaalimaljoja, doing, doing ja niin edelleen. Hän ei kertonut, mistä kulhojen nimet tulevat. Sen ohjaaja kuitenkin tiesi kertoa, että kulhojen värähtely kulkeutuu lihaksiin ja luihin ja lopulta aina solutasolle asti. Tuossa kohdin mietin, mistä muusta lihakset ja luut muodostuvat kuin soluista. Seurauksena joka tapauksessa pitäisi olla
rentoutuminen ja tajunnan lasku. Joskus alfa-tasolta kuulemma pudotaan theta-tasolle asti.

Session puolessa välissä kuului jo useamman mieskuorsaajan ääni. Hymyilin itsekseni, vedin jalat koukkuun ja annoin polvien aueta yhä leveämmälle. Asento venyttää sisäreisien lihaksia. Muutamalta naiskollegalta alkoi kuulua vaimeaa tuhinaa.

Kulhokumistelun loputtua rentoutus jatkui arviolta viiden minuutin hiljaisuudella. Sen jälkeen vetäjä, keski-ikäinen nainen, kilisytti korkeaäänistä kelloa muutaman kerran. Se oli merkki rentoutushetken päättymisestä. Eräs unitokkurainen kertoi luulleensa, että jollakin oli jäänyt puhelin päälle.

Makuuhetken jälkeen kuuntelin kollegoiden esittämiä kysymyksiä. Maljojen laadusta ohjaaja vastasi, että ”on huonoja maljoja ja hyviä maljoja”, muttei kertonut siitä sen enempää. Yksityisrentoutuksessa hän kuulemma saattaa räätälöidä kumauttelujärjestystä, mutta tällaisessa ryhmärentoutuksessa hän kertoi noudattavansa ”protokollaa”.

Olisin halunnut kysyä, olisiko vaikutus erilainen, jos äänet tulisivat kaiuttimista. Arvelen, että hän olisi puolustanut maljojen autenttisuutta tai sitä, että kaiutin ei kykene tuottamaan kaikkia taajuuksia. Jatkokysymykseni olisi kuulunut, olisiko vaikutus erilainen, jos kumauttelija olisi robotti. Se ainakin kykenisi tarkemmin noudattamaan protokollan mukaista lyöntijärjestystä ja -voimakkuutta. 

Tilan jo lähes tyhjennyttyä rohkaistuin juttelemaan maljamestarille. Kerroin, että apteekissa kysyn usein vastaavaa halvempaa tuotetta. Jatkoin kysymällä, mikä hänen mielestään olisi lähimpänä äänimaljoja, eli saako vastaavia rentoutusvärähtelyitä muista lähteistä. Kuulemma vastaavaa ei ole tarjolla, sillä ”nämä maljat on suunniteltu juuri tätä tarkoitusta varten”. Hän jatkoi, että jotkut asiakkaat ovat verranneet kulhokokemusta niin kutsuttuun tankkiin, jossa ihminen lilluu lämpimässä suolavesiammeessa.

Olisin halunnut kuulla, kuinka hän itse pysyy skarppina kuminan keskellä. En kuitenkaan kehdannut udella enempää; viinintäyteinen illallinen odotti samassa korttelissa. Ruokailun aikana jokunen kollega vitsaili värähtelevistä esineistä. Eräs työtoveri kertoi, että hän haluaisi heittäytyä täysillä mukaan tuonkaltaisiin hoitoihin muttei vaan pysty.

Viinimalja on äänimaljaa mahtavampi

Mitä ajattelen äänimaljarentoutuksesta? Ensiksi todettakoon, että useimmat luultavasti rentoutuvat tuon kaltaisissa olosuhteissa. Jos ihminen kiireisen joulunaluspäivän päätteeksi asettuu lepäämään hämärään tilaan, jossa kaikki odottavat kaikkien rentoutuvan, väsähtäminen on lähes väistämätöntä, olipa taustahäly millaista tahansa. Mikäli tyypillisemmät konstit eivät auta, kannustankin kokeilemaan ohjattua ryhmärentoutusta. Muiden läsnäololla on usein mieltä rauhoittava vaikutus. [1]

Entä se kumistelun taustateoria? Joissakin äänten vaikutusta selvittävissä tutkimuksissa on löydetty psykologisia vaikutuksia, esimerkiksi ahdistuksen vähenemistä, kun koehenkilön vasempaan ja oikeaan korvaan on samanaikaisesti johdettu sopivasti eri taajuuksilla olevaa pitkäkestoista kohinaa. Tulokset ovat kuitenkin olleet ristiriitaisia eli osa tutkimuksista ei ole löytänyt vaikutuksia. [2]

Mitä taas tulee äänimaljasessioon, siinä kyse on eri asiasta. Kongimestarin satunnaiset kumauttelut kaikuvan huoneen lattialla eivät tuota pitkäkestoista huminaa. Kumauttelu ei myöskään lähetä eri taajuuksia oikeaan ja vasempaan korvaan, puhumattakaan että se kykenisi tuottamaan juuri oikeanlaisia taajuuseroja. Tässä mielessä äänimaljamarkkinointi on harhaanjohtamista. On myös huomattava, että ohjaajan empaattinen olemus oli jo itsessään aseistariisuvaa; miksi siihen pitää ympätä kyseenalaisia väitteitä?

Toinen kysymys on, pitääkö skeptikon kiinnostua moisesta marginaalipuuhasta. Oletetaan, että kyseisenä arki-iltana parisataa suomalaista osallistui äänimaljasessioon. Oletetaan myös, että samaan aikaan parimiljoonaa suomalaista pyrki rentoutumaan tv:n ääressä, saunassa tai juoksulenkillä, kuka missäkin. Tämä tarkoittaisi, että yhtä kulhorentoutujaa kohden oli kymmenentuhatta muunlaista rentoutujaa. Pitääkö skeptikon pilata tuo muutaman yksilön sinänsä harmiton rauhoittumisen hetki? Relatkaa siis skeptikot, rahaakaan ei maljabisneksessä juuri liiku.

Kaikki riippuu kuitenkin siitä, millaisia väitteitä ”hoitajat” esittävät ja mitä tarkoittaa ”pilaaminen”. Mikäli maksullisen palvelun tarjoaja väittää saavansa aikaan soluissa ilmeneviä ja vireystilaa laskevia reaktioita, on päivänselvää, että väite ansaitsee perusteellisen tarkastelun. Tällaiset pienen piirin seuraleikit jäävät lähes poikkeuksetta kuluttajansuojavalvonnan katveeseen, mutta se ei ole skeptikolle syy sivuuttaa toimintaa.
 
Moni saattaa ajatella, että äänimaljojen ja vastaavien menetelmien perinpohjainen tarkastelu on hyökkäys uskomushoitojen käyttäjiä vastaan. Tämä väärinkäsitys on ymmärrettävä, eikä siltä voitane välttyä. Onhan monen identiteetti – ja joidenkin elanto – kiinni esoteriassa.

Skeptikko ei kuitenkaan hyökkää uskomushoitojen käyttäjiä vastaan tai syyllistä heitä. Pyrkimys on sen sijaan tarkastella väitteitä kriittisesti ja löytää asioiden oikea laita. Sellainen on todellista välittämistä. Kriittinen suhtautuminen voi suojata kansalaisia uskomushoitojen haitoilta, ja se saattaa jopa edistää toimivien hoitojen kehittämistä.

Päätelmä illan kulusta: kostea ja seurallinen ravintolaillallinen on huomattavasti maljakuminoita rentouttavampi, niihin verrattuna suorastaan katarttinen vaihtoehto. Haittapuolena ovat tietysti seuraavan aamun huonovointisuus ja sydämentykytykset. Tällä kertaa pistin ne kumisteluiden piikkiin.


ALAVIITTEET

[1] Moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) pohti, miksi on hyvä nähdä ihmisiä, jos jokin on vienyt mielenrauhan. Hänen mukaansa sydän tyyntyy ja vakavoituu jo sinä hetkenä, kun tapaamme ystävän: ”Alamme heti nähdä asian siinä valossa, missä hän tarkkailee tilannettamme ja sama näkemys alkaa vaikuttaa meidänkin käsitykseemme.” Ja koska tavallisen tuttavan odotetaan reagoivan vähemmän kuin ystävän, muutumme tuttavan seurassa vielä rauhallisemmaksi. Smithin mukaan saatamme tuntemuksemme siis lähelle tasoa, jota tuttava on valmis vuoksemme tuntemaan.

Kaikkein vähäisimmät reaktiot tulevat täysin vierailta, ja heidän keskuudessaan käyttäydytäänkin tuttavaseuraa rauhallisemmin. Ihmiset toisin sanoen pyrkivät heikentämään tunneilmauksensa sille tasolle, jonka kulloinkin kysymyksessä olevan seuran voi olettaa omaksuvan. Näin Smith: ”Eikä tämä ole pelkästään teeskentelyä näön vuoksi, sillä jos olemme ollenkaan itsemme herroja, pelkän tuttavan läsnäolo todella rauhoittaa enemmän kuin ystävän läsnäolo ja täysin vieraan enemmän kuin tuttavan.” Ryhmärentoutuksessa on siis pointtinsa.

[2] Monen taajuuseroja selvittävän tutkimuksen puutteena on ollut kunnollisen kontrolliryhmän puute. Jotta päästäisiin selvyyteen taajuuseron vaikutuksista, kontrolliryhmän tulisi osallistua vastaaviin huminasessioihin mutta eri pituisia aikoja sekä erilaisilla taajuuksilla ja äänenvoimakkuuksilla.
 

Marxia realisteille

Koska marxilaisesta taloustieteestä tuli osa poliittista projektia, monet sen edustajista alkoivat uskoa sokeasti kaikkiin Marxin ajatuksiin tai ikävämmässä tapauksessa siihen, miten niitä oli Neuvostoliiton mielestä tulkittava.

Ha-Joon Chang

Lupasin aiemmin avata Peter Singerin Marx -kirjan pointteja. Tässä niistä joitakin.

Karl Marxin (1818–1883) esittämä kritiikki aikansa talousjärjestelmää kohtaan perustui suurelta osin ajatukseen, että yksityisomaisuus ja kilpailullisuus johtavat ihmisen vieraantuneisuuden tilaan. Toisista ihmisistä tulee vieraita ja vihamielisiä, ja egoistinen tinkiminen korvaa rakkauden ja luottamuksen. Ihmiset vieraantuvat itsestäänkin.

Marxin ratkaisuehdotus ei ole palkkojen korottaminen vaan palkkojen ja yksityisomaisuuden lakkauttaminen:

Kommunismi ... on aito ratkaisu ihmisen ja luonnon ja ihmisen ja toisen ihmisen väliseen ristiriitaan. Se on olemassaolon ja olemuksen välisen, objektivoitumisen ja itsensä tunnustamisen välisen, vapauden ja välttämättömyyden välisen, yksilön ja lajin välisen konfliktin todellinen ratkaisu.

Marx myöntää, että ratkaisu merkitsisi valtavaa muutosta. Hän ei kuitenkaan pohdi, millaista elämä yksityisomaisuuden lakkauttaneessa kommunismissa (ns. ensimmäisessä marxilaisuudessa) olisi. Singer kirjoittaa:

Marxin historian kulkua koskeva teoria on visio ihmisolennoista vieraantumisen tilassa. Ihmiset eivät voi olla vapaita, kun heitä alistavat voimat, jotka määräävät heidän ajatuksensa, uskomuksensa ja koko ihmisinä olemisen tapansa. Materialistisen historiankäsityksen mukaan ihmiset ovat sellaisten voimien armoilla, joita he eivät ymmärrä tai voi hallita. Lisäksi materialistinen historiankäsitys kertoo, että nämä voimat eivät ole yliluonnollisia tyranneja ja aina ikuisesti ihmisten hallinnan tavoittamattomissa, vaan ihmisten omia tuotannollisia voimia. Tuotannolliset voimat näyttäytyvät ihmisille vieraina ja vihamielisinä voimina, sen sijaan, että olisivat heidän palveluksessaan. Tämän vieraantuneisuuden tilan kuvaus on yhtä kuin materialistinen historiankäsitys.

Marxin käsitys yhteiskunnasta voidaan kärjistää seuraavasti: tuotantovoimat luovat tuotantosuhteet, jotka luovat yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, jolle kohoaa yhteiskunnan päällysrakenne. Tämä päällys- tai ylärakenne käsittää tuotantoon suoraan liittymättömät asiat, muun muassa valtarakenteet, instituutiot (esim. perhe, kirkko, koulutus, laki) sekä yhteiskuntafilosofian ja politiikan. Pohdinnoissaan Marx ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen. Näin Singer:

Marxin teoksissa on monia kohtia, joissa hän sanoo kiertelemättä, että tuotannolliset voimat määräävät kaiken muun. Toisaalla hän taas tunnustaa päällysrakenteeseen kuuluvien tekijöiden merkityksen. Erityisesti historiasta kirjoittaessaan Marx seuraa ideoiden ja persoonallisuuksien vaikutuksia.

Yleisesti ottaen Marx kuitenkin painotti luokkataistelua ja tuotantovoimia ja korosti taloudellisen elementin määräävää asemaa yhteiskunnallisen todellisuuden muovaajana. Samalla hän väheksyi ideoiden, innovaatioiden ja politiikan merkitystä. 

Marxin yhteistyökumppani ja Kommunistisen manifestin toinen kirjoittaja, Friedrich Engels, koetti pehmentää tätä kuvaa Marxin kuoleman jälkeen. Engels väitti, että he eivät suinkaan ohittaneet päällysrakenteen vaikutusta. He vain päätyivät korostamaan tuotantosuhteita vastalauseena niille, joiden mukaan tuotantosuhteilla ei ole vaikutusta. Singerin mukaan Engelsin puolustelu ei toimi:

...kun päällysrakenteen ja tuotannollisten voimien välinen ”vuorovaikutus” myönnetään tosiasiaksi, onko enää mahdollista pitää kiinni väitteestä, että tuotanto määrittää päällysrakennetta, pikemmin kuin toisin päin? Olemme vanhan ”muna vai kana” -ongelman äärellä. Tuotannolliset voimat määräävät tuotantosuhteet, joita vastaavat yhteiskunnassa vallitsevat ideat. Nämä ideat johtavat tuotannollisten voimien uuteen kehitykseen, mikä johtaa uusiin tuotantosuhteisiin, joita vastaavat uudet ideat. Tässä syklisessä liikkeessä ei käy sen enempää järkeen sanoa, että tuotannollisilla voimilla on määräävä rooli, kuin sanoa että munat määräävät kanojen olemassaolon jatkuvuuden eikä toisinpäin.

Singerin mukaan Marxin pitäytyminen ajatuksessa, että tuotantovoimat määräävät päällysrakenteen, saattoi johtua teorian hegeliläisestä, kollektivismia painottavasta alkuperästä. Myös Marxin jälkeenjäänyt näkemys markkinavoimista luultavasti vaikutti asiaan.

                                            * * *

Millaisia olivat Marxin näkemykset taloudellisesta eriarvoisuudesta? Yksi hänen siteeratuimmista ajatuksistaan on seuraava:

Talo voi olla suuri tai pieni – niin kauan kun ympäröivät talot ovat yhtä pieniä, se täyttää kaikki asumukseen liittyvät sosiaaliset vaatimukset. Mutta annapa palatsin nousta tuon pienen talon viereen, niin se kutistuu pienestä talosta mökiksi... Riippumatta siitä, kuinka korkeaksi se sivilisaation saatossa nousee, tämän suhteellisen pienen talon asukas tuntee itsensä entistä epämukavammaksi, tyytymättömäksi ja neljän seinän sisällä ahtaammin eläväksi, jos naapurin palatsi kasvaa saman verran tai enemmän.

Marxia ennen tästä niin kutsutusta suhteellisesta köyhyydestä on kirjoittanut taloustieteen isänä pidetty Adam Smith (1723–1790), johon moni Marxinkin ajatus voidaan jäljittää. Ensin Smith luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla”. Smith siis piti ihmiselle välttämättömänä kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi.

Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.

Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan ”marxilaista” suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina.

Kuten Smith havainnoi, kunniallisuuden ja normaaliuden vaatimukset ja täten köyhän määritelmä vaihtelevat aikakaudesta ja alueesta toiseen. Köyhyyskokemuksissa on silti aina jossakin määrin mukana yleisen mielipiteen huomioimista ja kanssaihmisten hyväksynnän tavoittelua. [1] Smithin tavoin Marx ymmärsi tämän, mutta jälkimmäinen ei tuonut asiaan juuri uutta.

                                            *  *  *

Köyhyyspohdintoja paremmin Marx tunnetaan työnarvo- ja riistoteorioistaan. Singer esittelee teorioita seuraavasti:

Oletetaan, että tuotantovoimien kehityksen myötä työläisen työvoimaa voidaan käyttää lisäämään punnan verran arvoa joidenkin raaka-aineiden arvoon vain kuuden tunnin aikana. Tässä tapauksessa työläinen tosiasiassa ansaitsee palkkansa kuudessa tunnissa. Mutta kapitalisti on ostanut 12 tuntia hänen työvoimaansa yhdellä punnalla ja voi nyt käyttää loput kuusi tuntia saadakseen työläisestä lisäarvoa. Tämä on Marxin mukaan pääoman salaisuus. Näin pääoma käyttää työläisen luovaa voimaa kasvattaakseen valtaansa.

Teorian mukaan tuotteen vaihtoarvo vastaa työtä, joka tuotteen valmistamiseen on vaadittu. Tuotteen arvon siis määräisi työmäärä, eivät markkinat. Ja koska työn hinta on pienempi kuin tuotteen hinta, tuotantovälineiden omistaja saa (riistää) erotuksen haltuunsa. Singer jatkaa:

Näin kapitalismi orjuuttaa työläiset. Koneiden ja työnjaon avulla kapitalismi nostaa merkittävästi ihmistyön tuottavuutta, mutta lisääntynyt tuottavuus ei hyödytä työläisiä. Jos esikapitalistisina aikoina ihmisten täytyi työskennellä 12 tuntia tuottaakseen elämän välttämättömyydet, heidän työnsä tuottavuuden kaksinkertaistamisen tulisi tarkoittaa, että he voisivat valita joko kuusi tuntia lisää vapaa-aikaa, kaksi kertaa enemmän tuotteita tai jonkin näiden välimuodon. Kuitenkin kapitalismissa työtä käytetään hyödykkeiden tuottamiseen vaihtoa varten. Paradoksaalisesti tuottavuuden kasvu ei näissä olosuhteissa johda vaihtoarvojen tuotannon kasvuun. Sen sijaan vaihtoarvo tuotetta kohden supistuu. Pienet riippumattomat tuottajat pakotetaan palkkatyöläisiksi, koska he eivät kykene valmistamaan yhtä paljon tuotteita samassa ajassa kuin suuret valmistajat, jotka saavat skaalahyötyjä palkkatyöläisiä käyttämällä. Koska palkat pyrkivät laskemaan tasolle, jolla työväenluokka pysyy juuri ja juuri hengissä, ihmistyön tuottavuuden kasvu merkitsee ihmisten ylivoimaiselle enemmistölle menetystä eikä suinkaan voittoa. Ainakin tämä on Marxin käsitys.

Marxin mukaan kapitalismi toisin sanoen pakottaa työväenluokan työskentelemään enemmän kuin sen omat elämäntarpeet edellyttävät: ”Toisten aktiviteettien tuottajina, lisätyön ulospumppaajana ja työvoiman riistäjänä se [kapitalismi] ylittää energiassa, rajoista piittaamattomuudessa, holtittomuudessa ja tehokkuudessa kaikki aikaisemmat tuotantojärjestelmät, jotka suoraan perustuivat pakkotyöhön.” 

Marx väittää myös, että työnjako – vaikka se kasvattaa tuotantoa – tuhoaa älyllisiä kykyjä ja typistää ihmisen koneen lisäkkeeksi. (Myös Adam Smith oli huolissaan työnjaon ja erikoistumisen haitallisista seurauksista työntekijälle.) Lopulta kapitalismi luo kurjuudessa elävien työttömien reserviarmeijan pitääkseen aktiivisen työtä tekevän armeijan kurissa. Marxin mukaan ihmiset eivät näin ollen voi olla vapaita, koska he eivät hallitse yhteiskuntaansa. (Tässä hän eroaa klassisen liberalismin kannattajista, jotka sanoisivat, että ihminen on vapaa, jos muut eivät puutu hänen asioihinsa.) Kuten todettua, Marxin vastaus oli kommunismi ja suunnitelmatalous. Hänen mukaansa ne ovat ihmisten hallintakyvyn palauttamista ja askel kohti vapautta.

Marx ei kuitenkaan kertonut, kenen yhteiskuntaa pitäisi hallita [2] tai miten taata kaikkien osallistuminen. Ennen kaikkea hän ei aavistanut, millaisia hirmutekoja ja millaista kurjuutta pyrkimys ihmisten hallintakyvyn palauttamiseen tuli käytännössä tarkoittamaan. Hän tuskin olisi kannattanut kommunismia, jos olisi oivaltanut, että kapitalismista vapautuminen vaati vielä voimallisempaa vapauksien rajoittamista. Näin Singer:

Marx ei ikinä ajatellut kommunistisen yhteiskunnan pakottavan yksilöitä työskentelemään omia intressejään vastaan yhteisen hyvän nimissä – korkeintaan lyhyt taloudellisen rakenteen muutosjakso voisi olla poikkeus.

Moni Marxin seuraaja vastaavasti unohti (tai ei ainakaan julkisesti tunnustanut), että ihmisten päätäntävalta elinolojensa ja -tapojensa suhteen on väistämättä ristiriidassa taloudellisen tasa-arvon kanssa. Vapauden ja tasa-arvon ristiriidasta ei kerta kaikkiaan ole mahdollista päästä eroon. (Jos ihmiset saavat toimia vapaasti, heidän keräämänsä varallisuus päätyy yleensä omille lapsille ja lapsenlapsille. Varakkaiden jälkeläiset siis saisivat paremmat lähtökohdat jo syntymästä, jolloin lähtökohdat eivät enää olisi tasa-arvoisia.) Lisäksi vapaissa olosuhteissa ihmiset luovat koko ajan uusia tapoja toimia ja tuottaa hyödykkeitä. Siksi tasa-arvopyrkimykset tulevat aina hieman jälkijunassa, vaikka jokin sopivaksi koettu tasa-arvon taso olisikin jonakin hetkenä saavutettu.

                                        *  *  *

Miksi Marx ei nähnyt teoriansa ongelmakohtia? [3] Yksi syy lienee se, että Marx, kuten moni hänen seuraajistaan, piti ihmismieltä paljon muovautuvampana kuin se todellisuudessa on. Yhteiskunnassa kulloinkin vallalla oleva talousjärjestelmä epäilemättä muovaa ihmisen käyttäytymistä. Vapaat markkinat esimerkiksi voimistavat ihmisten halua haalia tavaroita ja varallisuutta. Vallanhalukin saattaa vapaiden markkinoiden oloissa voimistua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että samoja haluja ei tavattaisi muissakin järjestelmissä. Yksikään yhteiskunta ei ole esimerkiksi täysin poistanut jakoa hallitsijan ja hallittavan välillä, eikä yksikään yhteiskunta ole hävittänyt vanhempien kiintymystä ja halua investoida lapsiinsa.

On myös huomattava se yksinkertainen seikka, että vapaa kilpailu – jos sen annetaan tapahtua – on voima, joka pitää tuotteita ja palkkoja tietyssä mielessä oikeudenmukaisella tasolla. Kilpailu esimerkiksi tarkoittaa, että kukaan ei voi maksaa palkkaa euro per tunti, koska pätevää työntekijää ei saa sillä hinnalla. Yritys, joka maksaa työntekijöille vähemmän kuin minkä arvoisia he ovat, ottaa myös riskin hyvän työntekijän menettämisestä kilpailevalle firmalle. Kilpailua syntyykin aina, kun ihmiset tai yritykset saavat itse valita kenen kanssa he tekevät yhteistyötä. Vapaiden markkinoiden vastustaminen epäoikeudenmukaisuuden perusteella on tässä mielessä erehdys.

Marx pyrki osoittamaan, että kapitalismissa orjan ja omistajan suhde jatkaa olemassaoloaan. Orjuus on hänen mukaansa vain puettu uudelleen näennäisesti vapaiden sopimussuhteiden kaapuun. Työläiset siis tiedostamattaan tuottaisivat oman sortonsa välineet. Marxin tarjoama lisäarvoteoria saattaa kuvata tällaista tilannetta, mutta tilanteen selittäjäksi tai korjaajaksi teoriasta ei ole. Singerin mukaan Pääoma on kapitalismia kuvaava maalaus, ei valokuva.

Marxin pessimismiä vastaan on helppo olla jälkiviisas. Kukaan muukaan 1800-luvun taloustieteilijä ei osannut ennustaa, millaiseen hyvinvointiin, miten runsaaseen vapaa-aikaan ja miten hyviin työolosuhteisiin 1900-luvulla päästäisiin. Vastaavasti 1900-luvulla tuskin kukaan osasi arvata, mitä kaikkea tekoäly ja koneoppiminen vielä tuovat inhimilliseen hyvinvointiin. [4]

Pääoman kolmannessa ja luonnosmaiseksi jääneessä osassa Marx kirjoitti: ”Vapauden valtakunta alkaa vasta, kun työ, jota määrittävät välttämättömyys ja maalliset huolenaiheet, lakkaa olemasta.” Jos Marx saataisiin siirrettyä nykypäivään, antaisin hänen luettavakseen Max Tegmarkin teoksen Elämä 3.0, jossa pohditaan tekoälyn mahdollisuuksia lopettaa palkkatyö. Suosittelisin Marxille myös Rutger Bregmanin ja Annie Lowreyn teoksia perustulon mahdollisuuksista (ks. oheinen kuva).

Toisinaan joku huomauttaa, että markkinatalous on marxilaisuutta haitallisempaa, ainakin ilmastonmuutoksen kannalta. Vapaat markkinat kun pystyvät niin paljon tehokkaammin hyödyntämään luonnonvaroja ja kasvattamaan ihmisen taloutta – aivan kuten Marx totesi. On toki mahdollista, että ilmastonmuutos on markkinatalouden takia ollut paljon nopeampaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän tulisi ilmaston takia luopua järjestelmästä. Tiukka ympäristölainsäädäntö kun ei ole ristiriidassa vapaiden markkinoiden kanssa. Ei myöskään ole väistämätöntä, että markkinatalous yllyttäisi ihmisiä itsekkyyteen ja vastuuttomuuteen. Taloudelliset kannustimet ja talouden toimintaperiaatteet on mahdollista säätää sellaisiksi, että ihmisyyteen kuuluva muiden auttaminen ja luonnon ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen voimistuvat.

Mitä marxismin historiasta voidaan oppia? Olennaisin opetus ei ole se, että aate on heikentänyt ihmisten elinoloja pitkälle 2000-luvulle asti. Tärkeämpi opetus on, että hyvät tarkoitusperät saattavat johtaa suuriin katastrofeihin. Marxismia olisikin helpompi pitää historiallisena kuriositeettina, jos se ei olisi saanut joukkoa hyvää tarkoittavia kannattajia. Singerin loppusanat kuuluvat:

Marx näki, että kapitalismi on tuhlaava, irrationaalinen järjestelmä, järjestelmä joka hallitsee meitä sen sijaan että hallitsisimme sitä. Tämä näkemys on edelleen pätevä. Tiedämme kuitenkin nykyisin, että vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen on vaikeampi tehtävä kuin Marx kuvitteli.

ALAVIITTEET

[1] Maailmassa olevan materiaalisen hyvinvoinnin jakautuminen riippuu varsin vähän sellaisista hyveistä kuin ahkeruus, itsekuri, älykkyys, tahdonvoima tai viisaus. Hyvinvoinnin jakautuminen sen sijaan on pitkälti kiinni perheitä, sukutaustoja, geenejä, syntymäpaikkoja ja materiaalisia resursseja jakavasta kosmisesta arpaonnesta. Tarkoittaako tämä sattumankauppa, että meidän tulee pyrkiä täydelliseen taloudellismateriaaliseen tasa-arvoon? Ei tietenkään. Täyden tasa-arvon normi on mielekäs vain, jos uskoo, että kaikki ihmisten pyrkimykset ja kaikki inhimillinen hyvinvointi perustuvat vertailuun ihmisten varallisuuksien välillä. Tällainen uskomus on varsin epäproduktiivinen: elämä alkaa näyttäytyä nollasummapelinä, jossa yksilö voi voittaa vain, jos muut häviävät.

[2] Mitä nykyiset marxilaiset – jos ilmaus sallitaan – ajattelevat siitä, kenen tulee hallita tuotantokoneistoa? Vasemmistoaktivisti Michael Albert ehdottaa markkinaperusteisen tuotantokoneiston tilalle ”osallisuustaloutta”, käytännössä erilaisia osuuskuntaisuuden muotoja. Näin Albert Parecon -teoksessaan:

Jokaista osallisuustalouden työpaikkaa johtaa työntekijöiden neuvosto, jossa jokaisella työntekijällä on yhtä suuri päätösvalta ja vastuu kuin muilla. Kun tarvitaan pienempiä neuvostoja, niitä perustetaan työryhmiä, yksiköitä, jaostoja ja muita pienyhteisöjä varten. Suuremmat neuvostot kattavat jaostoja, työpaikkoja ja kokonaisia teollisuudenaloja.

Joissakin yksittäisissä yrityksissä osallisuustalous on tuottanut hyviä tuloksia (osalle työntekijöistä), mutta talousjärjestelmän kokonaisvaltainen muutos erilaisten neuvostojen taloudeksi vaikuttaa globaalin kilpailun, lähihistorian ja nykyilmapiirin realiteettien valossa utopistiselta.

   Itävaltalainen taloustieteilijä Christian Felber suosii samankaltaista ”yhteishyvän taloutta”, jossa liikevoitto ei ole tärkein päämäärä (teoksessa Näkyvä käsi, 2013 Gaudeamus). Osallisuustalouden tavoin myös yhteishyvätalouden ohjelma on luonnosasteella: ”Yhteishyvän talous ei suinkaan ole valmis malli vaan luonnos, jonka yksityiskohdista tulee sopia demokraattisten prosessien kautta.”

   Felberin mukaan yhteishyvään perustuva talousjärjestelmä tarvitsisi (sosialismin tavoin) kätyrinsä, tässä järjestelmässä ”auditoijat”. Felber kirjoittaa: 

Ulkoisten auditointien tarkoituksena on selvittää, onko yhteishyvä tosiaan läsnä yritysten arjessa. Auditoinnit varmistavat, että yhteishyvälaskelman tiedot pitävät paikkansa ja palvelevat samalla yrityksen uudistumista. Jos yrityksen itsestään antama kuva on liian positiivinen tai turhankin kriittinen, ulkopuolinen katse paljastaa tämän kunnioittavasti ja asiallisesti perustellen...   Auditoijia koskevien laatustandardien ja ammatinharjoittamisluvan pohjaksi tulisi kehittää vastaava lainsäädäntö kuin nykyään on käytössä tilintarkastajia ja terveydenhuollon henkilöstöä varten.

Nykyisille talousjärjestelmille tulee herkeämättä etsiä vaihtoehtoja, uusia ratkaisuja kannattaa kokeilla (pienessä mittakaavassa) ja meidän on yhdessä pohdittava, mitä haluamme lajina saavuttaa. Auditointibyrokratian lisääminen yhteishyvän nimissä vaikuttaa kuitenkin oudolta strategialta, etenkin kun Felberin mukaan yhteishyvätaloutta tulisi harjoittaa (aluksi) vain Euroopassa. Vaikka Eurooppa onnistuisi sopimaan sitä repivät riitansa, kykenisikö yhteishyvätalouden Eurooppa esimerkiksi ylläpitämään uskottavaa sotilaallista puolustusta? Entä mitä tapahtuisi kilpailulle Kiinan ja muiden kivikovan kapitalismin maiden kanssa? Kuten todettua, vaihtoehtojen etsimistä kannattaa harjoittaa, mutta samalla on pidettävä huoli, että niitä toteutetaan oman ”budjetin” rajoissa. 

   (Kysymys Kiinan osallistumisesta/osallistumattomuudesta koskee myös teknologiaa, ei vain taloutta. Vuonna 2015 joukko johtavia tekoälytutkijoita kokoontui luomaan periaatteet tekoälyn käytölle. Tällä ns. Asilomarin manifestilla on lähes 4000 allekirjoittajaa. Pykälä nro 15 kuuluu: ”Tekoälyn luoma taloudellinen vauraus tulee jakaa laajasti koko ihmiskunnan hyödyksi.” Muotoilu on hyväntahtoinen mutta epämääräinen. Millaista on vaurauden laaja jako? Mitä tarkoittaa ihmiskunnan hyödyksi? Ja ennen kaikkea: jos Kiinan kaltainen tekoälyn suurvalta ei sitoudu kyseiseen julkilausumaan, onko muillakaan siihen intressiä?)

   Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että Felber virheellisesti esittää, että Adam Smith olisi epäillyt hyväntahtoisuuden periaatetta. Smith toki muistetaan lähinnä ajatuksesta, että oman edun ajaminen luo tietyissä olosuhteissa yhteistä hyvää, mutta hän kirjoitti pitkästi myös ihmisen altruistisista taipumuksista, erityisesti Moraalituntojen teoria -teoksessaan.

[3] Singerin mukaan historia on kumonnut ainakin seuraavat Marxin teoriat: 1) teoria, jonka mukaan palkat pyrkivät aina laskemaan työläisten paljaan olemassaolon tasolle, 2) laskevan voittoasteen teoria, 3) teoria, jonka mukaan kapitalismissa taloudellisista kriiseistä tulee entistä vakavampia, 4) teoria, jonka mukaan kapitalismi edellyttää köyhyydessä elävän teollisen reserviarmeijan ja 5) teoria, jonka mukaan kapitalismi työntää jatkuvasti lisää ihmisiä alas työväenluokkaan. Tuotantotaloutta opiskelleen ystäväni mukaan Marx myös ”unohti” työnarvo- ja riistoteorioistaan markkinariskin, markkinointikulut, pääomakulut, varastointi- ja logistiikkakulut, hävikin, sairauslomat, verot, tuotannontekijöiden (muut kuin työntekijät) kulut ja kuluriskit (esim. raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnan). Lisäksi Marx ennusti väärin, että kapitalistimaita siirtyisi sosialismiin. Aatteen omaksuivat sen sijaan Venäjän ja Kiinan kaltaiset maat, joissa kapitalismin koneisto ei ollut käynnistynyt.

[4] Perinteisesti kunnianhimoisimmat tasa-arvopyrkimykset ovat edellyttäneet suurta joukkoa kyttääjiä, kätyreitä ja byrokraatteja. Heidän ylläpitonsa on kuitenkin kallista. Tämä on yksi syy, miksi totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla on ollut taipumus tuhoutua. Nykyinen valvontateknologia on kuitenkin halvempaa ja tehokkaampaa. Modernit seurantalaitteet olisivat taatusti kelvanneet esimerkiksi DDR:n salaisen poliisin vakoojille, jotka aikanaan joutuivat tyytymään muutamien lankapuhelinlinjojen salakuunteluun. Tekoäly ja digiteknologia eivät siis ole pelkäksi siunaukseksi.

   Toisaalta vaikka totalitaristisilla tasa-arvoutopioilla olisi nykyään paremmat keinot järjestelmän edellyttämään valvontaan, teknologian parantama tiedonvälitys ja tiedonkulku luultavasti kumoavat valvontateknologian vaikutukset. Kun ihmiset tietävät, että muutkin tietävät, vapautta ja yhteiskunnallisia parannuksia on helpompi vaatia.

Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 4/2016 –lehdessä (aavistuksen lyhennettynä).

Adam Smith (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, Helsinki.

Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia 1700-luvun ajattelijoissa: David Hume ja Adam Smith. Molemmat ymmärsivät, että tunteet ovat ratkaisevassa asemassa ihmisen käyttäytymisessä ja moraalisissa järjestelmissä. Molemmat olivat myös lähellä kertoa, mistä emootiot ovat peräisin. Tästä syystä heitä voidaan pitää varhaisina evoluutiopsykologeina. [1] Adam Smith, ystävyksistä tunnetumpi, muistetaan kuitenkin aivan muusta. Kansojen varallisuus -kirjan johdosta häntä pidetään kansantaloustieteen isänä ja usein myös kivikovan kapitalismin kannattajana.

   Teoksen ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi vuonna 1933 (WSOY, suom. Toivo Kaila). Jostakin syystä jälkimmäinen osa jäi tuolloin kääntämättä. Koko kirja saatiin suomeksi vasta viime vuonna eli melkein neljännesvuosituhannen myöhässä – aivan kuten Smithin toinen pääteos Moraalituntojen teoria, joka käännettiin vuonna 2003. Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä kirjoitin suomennoksen olleen kyseisen vuoden kulttuuriteko.

   Kansojen varallisuuden uusi suomentaja Jaakko Kankaanpää kertoo viihtyneensä Smithin parissa:

Monet Smithin käsittelemistä yksittäisistä taloudellisista kysymyksistä ovat vaipuneet historian hämäriin, ja hänen todistelunsa saattavat perusteellisuudessaan tuntua työläännyttäviltä. Silti hänen vakaassa ajatuksenkulussaan ja pyrkimyksessään kaivaa todellisuuden lainalaisuudet esiin mitä erilaisimpien käytettävissä olevien lähdeaineistojen uumenista on jotakin perin viehättävää.

Kirjan vanhanaikaisuus unohtuu nopeasti. Tämä johtuu sekä edellä mainituista syistä eli Smithin perusteellisuudesta (jollaiseen kieltämättä harvoin nykyään törmää) ja tarkkanäköisyydestä (jota ei myöskään ole liikaa tarjolla), mutta myös suomennoksen jouhevuudesta. Vertailun vuoksi tässä kirjoituksessa on joitakin otteita molemmista käännöksistä.

Adam Smith -kirjallisuutta

   Adam Smithin kuuluisin ajatus on näkymätön käsi, joka spontaanisti synnyttää järjestystä ja hyvinvointia, kun ihmiset saavat tavoitella omia etujaan. Smithin lainatuimmaksi virkkeeksi on tullut seuraava: ”Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin huolehtivan päivällisestämme hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että heille on siitä etua.” Uudessa suomennoksessa lause kuuluu: ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.”

   Tämä on siis ajatus, joka Kansojen varallisuudesta nostetaan yleensä esiin ja josta Smith tunnetaan. Itsekkäät motiivit voivat tuottaa yhteisöllistä hyötyä. Saman perustelun Smith esittää hieman eri sanoin jo moraalikirjassaan parikymmentä vuotta aiemmin (1759/2003):

Mutta vaikka jalot ja epäitsekkäät motiivit eivät olisikaan aikaansaamassa välttämätöntä keskinäistä auttamista, vaikka yhteiskunnan jäsenten kesken ei vallitsisikaan keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä, yhteisö ei välttämättä hajoaisi, joskin olisi vähemmän onnellinen ja miellyttävä. Yhteisö voi säilyä ihmisten välisenä, niin kuin kauppiaitten välisenä, sen johdosta että tunnetaan sen hyödyllisyys, ilman keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä. Vaikka kenelläkään ei olisi mitään kiitollisuudenvelkaa toista kohtaan, se voi silti säilyä, hyvien palvelusten sovittuun arvoon tapahtuvan kaupallisen vaihtamisen tuloksena.

Perään Smith tosin toteaa, että ”ihmisellä on luontainen mieltymys yhteisölliseen elämään ja hän haluaa, että ihmisten keskeinen yhteisyys säilyisi itsensä takia siitäkin riippumatta saako hän siitä hyötyä.” Smithin mukaan yhteisön järjestäytynyt ja kukoistava tila miellyttää ihmistä ja hän saa mielihyvää sen tarkkailemisesta. Vastaavasti Kansojen varallisuudessa todetaan ennen sen kuuluisinta lausetta, että ”sivistyneen yhteiskunnan jäsen tarvitsee lakkaamatta suurten ihmisjoukkojen apua ja yhteistyötä”.

   Myös monet viimeaikaiset havainnot tasa-arvosta todistavat sen puolesta, että oman edun tai voittojen tavoittelu eivät ole kaikkivoipia. Taloudellisesti tasa-arvoisimmat ja korkean verotuksen Pohjoismaat esimerkiksi arvioidaan useimpien kansainvälisten instituutioiden vertailuissa paitsi vauraimmiksi valtioiksi mutta myös parhaiksi paikoiksi asua. Taloudellinen tasa-arvo näyttää luovan luottamusta, josta versoo sekä vaurautta että sosiaalisia etuja. Tämä oli myös Humen (1752/2006) käsitys: ”...siellä missä rikkaudet ovat harvojen käsissä, heillä täytyy olla käsissään myös kaikki valta, jolloin he juonivat helposti keskenään sysätäkseen kaiken taakan köyhien harteille. Tällainen yhä lisääntyvä sorto on omiaan lamaannuttamaan kaiken toimeliaisuuden.”

   On oikeastaan hassua, että vaikka Adam Smith mainitsee termin näkymätön käsi vain pariin otteeseen koko kirjallisessa tuotannossaan [2], siitä silti tuli rakennelma, jonka avulla yhä vedotaan markkinavoimien ylivertaisuuteen hyvinvoinnin tuottajana. Usein näkymättömällä kädellä on puolustettu valtion vähäistä väliintuloa talouden/tuotannon/markkinoiden säätelyssä. Säännöstelemättömyyden on väitetty hoitavan kaikille parhaat mahdolliset oltavat.

David Hume -kirjallisuutta

   Kansojen varallisuuden markkinoita koskevat ajatukset ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja vakavampia kuin Smithin nimissä hoettu mantra voittojen ja markkinoiden vapauden maksimoinnista. Markkinoiden täydellinen vapaus ei ensinnäkään ole mahdollista. Jos markkinat olisivat täysin vapaat, esimerkiksi lapsityövoiman käyttö olisi sallittua. Se olisi monille luultavasti kannattavaa, koska lapsille tarvitsisi maksaa vähemmän palkkaa. (Lapsityövoiman kieltoa vastustettiinkin aikanaan, sillä se olisi pienentänyt työnantajan voittoja. Lasten työskentelyn väitettiin myös tuovan hyvinvointia köyhille perheille, mikä joskus edelleen mainitaan kehitysmaiden tapauksessa.) Lisäksi toimiva talous vaatii väestön kouluttamista, minkä hoitamiseen markkinavoimat eivät näytä kykeneviltä.

   Myös Smith pitää ilmeisenä, että kaikkea ei tule jättää näkymättömän käden hoidettavaksi. Hänen mukaansa yhteiskunnan on huolehdittava vähintään valtion puolustamisesta, lakien ylläpitämisestä oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi ja sellaisten julkisten töiden ja laitosten tarjoamisesta, joita yksittäiset ihmiset eivät pidä kannattavina. Smith varoittelee myös siitä, että saadessaan toimia vapaasti tuottajat alkavat solmia kuluttajia vastaan tähdättyjä ja hintoja nostavia salaliittoja. Lisäksi hänen mielestään työväestön olojen parantaminen ei voi olla yhteiskunnan etujen vastaista, sillä kansakunnan enemmistö on aina työväkeä. Smith kehottaakin olemaan uskomatta liikemiestä; tämän etu kun ei ole sama kuin yhteiskunnan etu:

Kaikenlaisia taloutta koskevia laki- ja säädösehdotuksia, jotka ovat peräisin tältä ryhmältä (liikemiehiltä), on aina kuunneltava hyvin varovasti, eikä niitä ole koskaan syytä hyväksyä ennen kuin niitä on tutkittu pitkään ja huolellisesti, paitsi erityisen tarkasti myös erityisen suurella epäilyksellä. Ne ovat peräisin miehiltä, joiden edut eivät koskaan täysin vastaa yleistä etua, joiden etujen mukaista on yleensä petkuttaa ja jopa sortaa kansan suurta enemmistöä ja jotka myös ovat monissa tapauksissa sekä petkuttaneet että sortaneet sitä.

Smith varoitteli myös siitä, että oman edun tavoittelun annetaan tapahtua politikoinnin avulla. Jotta näkymätön käsi siis saisi hyvää aikaan, sillä on jo oltava käytössään joukko instituutioita ja riittävän hyvin määriteltyjä ja ihmisten sisäistämiä normeja ja sääntöjä. Modernit kommentoijat ovat selvästi liioitelleet ja pelkistäneet Smithin uskoa näkymättömän käden voimaan.

   Missä määrin Smithin teoriat sitten kykenevät ennustamaan tai kuvaamaan yksilöiden ja yhteiskuntien käyttäytymistä? Edellä mainituista varauksista huolimatta Smithin taloutta ohjaava käsi on osoittautunut vakaaksi ja tarkaksi. Smithin teoriaa kilpailun, työnjaon ja voitontavoittelun myönteisistä vaikutuksista on perusteltua pitää yhtenä 1700-luvun tärkeimmistä ajatuksista. Vastaavilla perusteilla seuraavan vuosisadan tärkeimmäksi ajatukseksi nousee Charles Darwinin teoria eloonjäämis- ja lisääntymiskilpailun vaikutuksista. On jopa perusteltua ajatella, että Darwinin teoria luonnonvalinnasta on Smithin teoria mutta luontoon siirrettynä: eloonjäämistaistelussa yksittäiset eliöt toimivat kuin yritykset kilpailutilanteessa ja lisääntymismenestyksestä tulee voiton vastine. Smithin ajatukset eivät välttämättä toimi aina taloudessa, mutta biologiaan ne sopivat täydellisesti [3]. Luonnonvalinnan näkymätön käsi – tai Richard Dawkinsin vertaus sokea kelloseppä – seuloo ympäristöönsä parhaiten sopivia yksilöitä jatkamaan sukuaan. Tuloksena on näköaistin tai rakastumisen kaltaisia mutkikkaita sopeutumia.

   Darwinin yhteys Smithiin on siis ilmeinen: molempien teorioissa järjestystä voi syntyä ilman järjestelijää. Luonnonvalinta ja näkymätön käsi ovat ajatuksia kilpailusta ja optimoinnista (yksilön/yrityksen tasolla) sekä tasapainosta (populaation/markkinoiden tasolla). Yhdysvaltalaisen The Skeptics Societyn perustaja Michael Shermer (2008) kirjoittaa: ”Luonnonvalinta ja näkymätön käsi – evoluutio ja ekonomia – eivät ole uskonnollisia opinkappaleita, joille vannotaan uskollisuutta tai joihin uskotaan ilman todisteita; ne ovat empiirisen maailman todellisuutta, ja aivan kuten ei pidä sanoa, että ’uskon painovoimaan’, ei pidä julistaa, että ’uskon markkinoihin’.” [4]

   Eläinten käyttäytymisen ja yritysmaailman välillä on kuitenkin eräs merkittävä ero, joka vähentää luonnonvalinnan ja näkymättömän käden välistä vastaavuutta: eläimet eivät harrasta sellaista vaihtokauppaa, jossa kaksi eri aineellista seikkaa vaihtaa omistajaa. Smithkin toteaa, että eläimet eivät kaupankäyntiin pysty: ”Kukaan ei ole koskaan nähnyt yhden eläimen eleillään tai luontaisilla äännähdyksillään viestivän toiselle: tämä on minun, tuo on sinun, annan sinulle tämän, jos saan tuon.” (Esimerkiksi kapusiiniapinat voidaan kuitenkin opettaa yksinkertaiseen vaihtoon ihmisen kanssa (Chen ym. 2006).) 

   Toki luonnossa tavataan monenlaisia symbiooseja (esim. kukkivan kasvin ja pölyttäjähyönteisen välillä), mutta niitä harvemmin on mielekästä kutsua kaupankäynniksi. Saadakseen muilta haluamansa eläimet turvautuvat vaihtokaupan sijasta ”emotionaaliseen valuuttaan”. Hyvä esimerkki on joidenkin laumassa elävien koiraeläinten taipumus tehdä kerjäys- ja alistumiseleitä ruoan saamiseksi lajitovereilta – tai ihmiseltä. Smith toteaa tämänkin: ”Pentu liehakoi emäänsä, ja spanieli yrittää lukemattomin eri tavoin herättää illallispöydässä istuvan isäntänsä huomion, kun se haluaa tältä ruokaa.” Vanha suomennos kuuluu: ”Koiranpentu liehakoi emoansa, ja lintukoira koettaa tuhansin tempuin kiinnittää puoleensa aterioitsevan herransa huomion, tahtoessaan häneltä ruokaa.” (Koiristakaan ei tosin tiedetä kaikkea. Eräässä koejärjestelyssä koira esimerkiksi lahjoitti mekaanisen laitteen avulla ruokaa toiselle koiralle, jos tämä oli entuudestaan tuttu (Quervel-Chaumette ym. 2015).) Toinen merkittävä ero ihmisen talouden ja luonnontalouden välillä on se, että luonnossa ei ole palkkatyöhön verrattavaa ilmiötä. Työvoimaan liittyvät seikat – olipa kyse lapsista tai aikuisista – tunnetusti mutkistavat markkinoiden toimintaa.

Kansojen varallisuudessa on paljon historiallisia analyyseja esiteollisista ja epädemokraattisista yhteisöistä. Sopivana esimerkkinä toimii kolmannen osan neljäs luku: Miten kaupunkien kaupankäynti edesauttoi maaseudun kehittymistä (s. 405–417). Osiosta käy ilmi Smithin perusteellisuus ja teemojen vanheneminen mutta samalla huomioiden yleispätevyys. Smith aloittaa pohtimalla, mitä suurmaanomistaja tekee maassa, jossa ei harjoiteta ulkomaankauppaa eikä valmisteta hienoja tavaroita. Hänellähän ei ole mitään, mihin hän voisi vaihtaa ylijäämän maidensa tuotannosta. Tällaisessa tilanteessa maanomistaja Smithin mukaan joutuu kuluttamaan sen maalaismaiseen kestitykseen omassa taloudessaan:

Jos tämä ylijäämä riittää elättämään sata tai tuhat miestä, hänellä ei ole sille muuta käyttöä kuin sadan tai tuhannen miehen elättäminen. Niinpä häntä ympäröi jatkuvasti sankka palveluskunnan ja seuralaisten joukko, ja koska heillä puolestaan ei ole tarjota mitään vastineeksi ylläpidostaan, vaan he elävät kokonaan hänen anteliaisuutensa varassa, heidän on toteltava häntä samasta syystä kuin sotilaiden on toteltava ruhtinasta, joka maksaa heidän palkkansa.

Tämä oli tilanne Euroopassa ennen kaupan ja käsiteollisuuden nousua. Nykypäivänä ilmiötä voi tarkkailla enää historiallisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, mutta niissä ei ymmärrettävästi päästä oikeisiin mittasuhteisiin eli jopa tuhansien seuralaisten kestitsemiseen vauraissa linnoissa ja kartanoissa. Smith jatkaa:

Tähän vaikutusvaltaan, joka suurilla maanomistajilla noissa oloissa pakostakin oli alustalaisiinsa ja seurueeseensa, perustui entisajan paronien mahti. Paroneista tuli väistämättä kaikkien maidensa asukkaiden tuomareita rauhan aikana sekä heidän johtajiaan sodassa. - - Kenelläkään muulla ei ollut siihen tarpeellista vaikutusvaltaa. Etenkään kuninkaalla sitä ei ollut. Noina entisinä aikoina kuningas oli tuskin muuta kuin valtakunnan suurin maanomistaja, jota kohtaan muut maanomistajat, pystyäkseen yksissä tuumin puolustautumaan ulkoisia vihollisia vastaan, osoittivat tiettyä kunnioitusta. Pienen velan periminen väkisin jonkun suuren maanomistajan mailta, missä kaikki asukkaat olivat aseistettuja ja tottuneet pitämään toistensa puolta, olisi vaatinut kuninkaalta, jos hän olisi yrittänyt sitä omalla arvovallallaan, melkeinpä samaa kuin sisällissodan tukahduttaminen. Niinpä hänen oli pakko jättää oikeuden jakaminen suurimmassa osassa valtakuntaa niiden käsiin, jotka siihen pystyivät; ja samaten hänen oli jätettävä maaseudun asevelvollisten komentaminen niille,, joita maaseudun asevelvolliset tottelivat.

Kärjistäen tilanne oli se, että kuninkaalla oli vähän valtaa, talonpojat olivat maaorjia ja ylimysten mielivallan alainen sotatila oli lähes jatkuva. Yhteiskuntaluokkien mukaan vakiintuneet valtasuhteet lukuisine palveluksineen ja velvollisuuksineen eivät siis kyenneet hillitsemään sekasortoa ja väkivaltaa, etenkään maaseudulla. Miksi tilanne muuttui? Miksi olot alkoivat kohentua? Smithin mukaan hallinto parani ja vapaus, turvallisuus ja järjestys lisääntyivät lähinnä kaupankäynnin mutta myös ihmisen turhamaisuuden kautta:

...se, mitä feodaalihallinnon väkipakolla ei olisi koskaan voitu saada aikaan, tapahtui huomaamatta ja kaikessa hiljaisuudessa ulkomaankaupan ja käsiteollisuuden ansiosta. Ne toivat vähitellen suurtilallisten saataville sellaista, mihin he saattoivat vaihtaa maidensa koko ylijääneen tuotannon ja minkä he pystyivät kuluttamaan kokonaan itse, jakamatta sitä alustalaistensa tai seurueensa kanssa. ”Kaikki minulle eikä mitään muille” tuntuu olleen jokaiseen maailmanaikaan ihmiskunnan suurten ja mahtavien viheliäinen tunnuslause.

Eli kun suurmaanomistajat pystyivät käyttämään maidensa tuoton itse, omaan kulutukseensa, he eivät enää jakaneetkaan sitä muiden kanssa. He lakkasivat ylläpitämästä suurta joukkoa alustalaisia, ja ”he mitä lapsellisimman, itsekkäimmän ja alhaisimman turhamaisuuden tyydyttämiseksi vähitellen vaihtoivat pois kaiken mahtinsa ja vaikutusvaltansa”.

   Rikkaat eivät siis enää halunneet käyttää tulojaan muiden ylläpitoon. Sen sijaan he ryhtyivät epäsuorasti elättämään toisenlaista ihmisjoukkoa. Hankkimalla käsiteollisuuden tuottamia ylellisyystavaroita rikas maksoi tuotteen valmistuttajien ja työntekijöiden palkan. Smith kirjoittaa: ”Yleensä hän tosin antaa heille jokaiselle hyvin pienen osan, muutamille hyvin harvoille ehkä kymmenyksen, monille tuskin sadasosaa ja joillekin ei ehkä tuhannesosaakaan, josko edes kymmenettätuhatta osaa heidän vuotuisesta ylläpidostaan.”

   Rikas maanomistaja edelleen osallistui muiden ylläpitämiseen, mutta sillä muutoksella, että nämä ihmiset olivat tulleet rikkaasta yksilöstä riippumattomiksi. He tulivat toimeen myymällä erikoistunutta osaamistaan, ilman isäntää ja tämän vieraanvaraisuutta. Vähitellen suurtilallisten seurueet hupenivat olemattomiin, eivätkä he täten myöskään enää pystyneet samalla tavoin vaikuttamaan oikeudenkäyttöön tai omistamaan sotaväkeä. Varakkuudestaan kevytmielisinä he olivat viehättyneet ”helyistä ja rihkamasta”, jotka olisivat Smithin mielestä sopineet paremmin lasten leluiksi kuin aikuisten miesten pyrinnöiksi. (Smith olisi luultavasti naureskellut nykyrihkaman suosiolle, esimerkiksi syke- tai aktiivisuusmittareille kuntoilijoiden parissa.) Prosessin myötä suurmaanomistajista tuli ”yhtä merkityksettömiä kuin kaupunkien varakkaat porvarit ja liikemiehet olivat”. Ja näin myös maaseudulle levittäytyi valtakunnan yleinen järjestys: kenelläkään ei ollut enää voimaa häiritä järjestyksenpitoa. Smithin päätelmä kuulostaa näkymättömältä kädeltä:

Suurimman yleistä hyvinvointia edistäneen mullistuksen saivat näin aikaan kaksi ihmisryhmää, joilla ei ollut pienintäkään tarkoitusta palvella yhteiskunnan etua. Suurmaanomistajien tavoitteena oli mitä lapsellisimman turhamaisuuden tyydyttäminen. Liikemiehet ja käsityöläiset eivät olleet pyrkimyksissään yhtä naurettavia, mutta he ajattelivat vain omaa etuaan ja pyrkivät kunnon kauppamiesten tapaan keräämään lantit talteen sieltä mistä niitä sai. Kummallakaan ei ollut tietoa tai kaukonäköisyyttä ymmärtää suurta mullistusta, jonka toisen typeryys ja toisen työteliäisyys hiljalleen saivat aikaan.

Adam Smith käsittelee pitkästi myös muita ihmisen psykologisia ominaisuuksia kuin rikkaiden turhamaisuutta ja itserakkautta, esimerkiksi ihmisten herkkyyttä pienille todennäköisyyksille. Ensin vanha suomennos:

Useimpien ihmisten ylenmääräiset luulot kyvykkyydestään on vanha epäkohta, jonka kaikkien aikojen filosofit ja siveysoppineet ovat panneet merkille. Heidän järjettömään uskoonsa omaan hyvään onneensa on kiinnitetty vähemmän huomiota. Se on kuitenkin jos mahdollista vieläkin yleisempi. Ei ole elävää ihmistä, jolla ei olisi osaansa siitä, edellyttäen, että hän on siedettävän terve ja reipas. Jokainen yliarvioi jossakin määrin voiton mahdollisuudet, ja useimmat aliarvioivat tappion mahdollisuudet, ja tuskinpa kukaan siedettävän terve ja reipas ihminen arvioi ne liian suuriksi.

Uusi suomennos kuuluu:

Ylenpalttisen korkeat kuvitelmat, joita useimmilla ihmisillä on omista kyvyistään, ovat ikiaikainen pahe, josta filosofit ja moralistit ovat kautta aikojen kirjoittaneet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ihmisten yletön usko hyvään onneensa. Se kuitenkin on vieläkin yleisempää, jos vain mahdollista. Ei ole ainuttakaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa olevaa miestä, jota se ei jossakin määrin vaivaisi. Jokainen mies arvioi menestyksen mahdollisuuden jossakin määrin todellista suuremmaksi, useimmat arvioivat tappion mahdollisuuden jossakin määrin tavallista pienemmäksi ja tuskin kukaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa oleva arvioi sitä todellista suuremmaksi.

Smith jatkaa arpajaisista, joita on joskus hyvästä syystä nimitetty tyhmyysveroksi, sillä ”talo” luonnollisesti jää aina voitolle (uusi suomennos):

Se, että menestyksen mahdollisuus arvioidaan luonnostaan todellista suuremmaksi, paljastuu arpajaisten yleisestä suosiosta. Koskaan ei ole nähty eikä koskaan tulla näkemään täydellisen rehtejä arpajaisia, eli sellaisia, joissa yhteenlasketut voitot kattaisivat yhteenlasketut maksut; sellaisesta arpajaisten järjestäjä ei nimittäin hyötyisi mitään. - - Parantaakseen mahdollisuuksiaan suurten palkintojen suhteen jotkut ostavat useita lippuja, toiset taas pienen osuuden vielä suuremmasta lippumäärästä. Matematiikassa ei kuitenkaan ole varmempaa totuutta kuin se, että mitä enemmän arpalippuja hankkii, sitä varmemmin menettää rahaa. Joka ostaa arpajaisten kaikki liput, häviää rahansa varmasti; ja mitä enemmän lippuja ostaa, sitä lähemmäs etenee tätä varmuutta.

Smithin (moraali)psykologinen silmä ja ihmisluonnon merkitys taloudellisessa päätöksenteossa tulevat siis esiin myös Kansojen varallisuudessa. Lupaavasta alusta huolimatta taloustiede kuitenkin päätyi hylkäämään ihmisluonnon, lähes läpi 1900-luvun. Markkinoiden ulkopuolinen käyttäytyminen (esimerkiksi ystävyys, avioliitto ja vanhemmuus) jätettiin muille tieteenaloille – jotka puolestaan innostuivat muun muassa Freudista ja Marxista. (Jälkimmäisen ajatukset kapitalismista ja luokkaristiriidoista tosin ovat peruja Smithiltä.) 2000-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Käyttäytymistaloustiede todensi kokeellisesti useita Smithin moraali- ja talouspsykologisia oivalluksia, muun muassa sen, että ihmiset eivät pidä soveliaana sitä, että heitä pakotetaan vastavuoroisuuteen (Bewley 2003, ks. Tammisalo 2014). Samoihin aikoihin esitettiin useita puheenvuoroja ylipäätään ihmistieteiden ykseyden puolesta (Alcock 2001, Wilson 2001, Pinker 2002, McIntyre 2006).

Lopuksi on paikallaan kuunnella Smithiä parista teemasta, joista toistuvasti käydään keskustelua. Kun puhutaan taloudellisesta tasa-arvosta, usein etenkin vasemmistopuoli nostaa esiin suhteellisen köyhyyden käsitteen. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee kyllä siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina. Joissakin oikeistopiireissä karsastetaan suhteellisen köyhyyden ajatusta. Köyhinkin elää turvattua, joskin vaatimattomampaa elämää; se riittäköön tasa-arvosta.

   Mitä Smith ajatteli? Ensin hän luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla” (korostus lisätty).

   Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.

   Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Hän piti välttämättömyytenä ”kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vakiintuneet vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi alimman kansankerroksen ihmisille”. Kunniallisuuden tai normaaliuden vaatimukset ja köyhän määritelmä tietysti vaihtelevat aikakaudesta, alueesta ja ryhmästä toiseen, mutta mukana on aina ihmisluontoon kuuluva yleisen mielipiteen huomioiminen ja hyväksyttävyyden tavoittelu.

   Entä ne ylellisyystuotteet? Smith kutsuu olutta ylellisyystuotteeksi Britanniassa ja viiniä viinimaissa. Perustelu kuuluu: ”Mihin tahansa kansankerrokseen kuuluva mies saattaa pidättäytyä sellaisten juomien nauttimisesta herättämättä kanssaihmisissään paheksuntaa. Luonto ei ole tehnyt niistä välttämättömiä elämän jatkumiselle, eikä elämä ilman niitä ole missään maan tapojen vuoksi häpeällistä” (korostus lisätty).

   Toinen esimerkki Smithin käsittelemästä ajankohtaisesta teemasta koskee juuri alkoholia, sen saatavuutta ja verotusta. Työnjako ensinnäkin pitää oluen hinnan halpana, jolloin riskinä on liikakulutus:

Yleensä työmiehen kannattaa ostaa panimosta olut, jonka hän tarvitsee, sen sijaan, että hän panisi oluensa itse, ja jos hän on köyhä, hänen kannattaa yleensä ostaa se mieluummin pieninä annoksina vähittäiskauppiaalta kuin suurina erinä panimosta. Hän saattaa epäilemättä ostaa olutta liikaa, kuten hän saattaa ostaa liikaa myös muilta lähiseudun kauppiailta, esimerkiksi teurastajalta, jos hän on suursyömäri, tai kangaskauppiaalta, jos hän haluaa esiintyä toveriensa joukossa keikarina.

Perään Smith toteaa, että vaikka toisinaan yksityiset ihmiset hävittävät omaisuutensa käyttämällä kohtuuttomasti väkijuomia, kokonainen kansakunta ei näytä siihen kykenevältä. Aina on oleva paljon enemmän ihmisiä, jotka käyttävät alkoholiin paljon vähemmän kuin mihin heillä olisi varaa. Smith kirjoittaa kuin ottaakseen kantaa viinin myyntiin ruokakaupoissa:

On syytä huomata se, minkä kokemus paljastaa, nimittäin että halpa viini ei näytä aiheuttavan juopumusta vaan kohtuullisuutta. Viinimaiden ihmiset ovat yleensä Euroopan asukkaista vähiten taipuvaisia juopumukseen, kuten osoittavat esimerkiksi espanjalaiset, italialaiset ja Ranskan eteläisten maakuntien asukkaat. Ihmiset eivät yleensä ole taipuvaisia kohtuuttomuuksiin siinä, mikä on heille arkea ja jokapäiväistä. Kukaan ei yritä esiintyä anteliaana ja pitää yllä toverihenkeä tarjoamalla muille runsaasti väkijuomaa, joka on halpaa kuin laimea olut. Sen sijaan maissa, joissa viiniköynnös ei kylmän tai kuuman ilmaston vuoksi menesty ja joissa viini sen takia on kallista ja harvinaista, juoppous on yleinen vitsaus, kuten se on esimerkiksi pohjoisilla kansoilla sekä kääntöpiirien välisten maiden asukkailla, vaikkapa Guinean rannikon neekereillä.

Smith kertoo myös pohjoisranskalaisten rykmenttien antautuvan hillittöminä halvan viinin viettelyksiin, kun palveluspaikka muuttuu Etelä-Ranskaksi. Asuttuaan viiniseudulla useampia kuukausia, useimmat sotilaat kuitenkin muuttuvat yhtä kohtuullisiksi kuin muut seudun asukkaat. Smith jatkaa:

Jos ulkomaisten viinien tullit samoin kuin mallas- ja olutvero yhtäkkiä Isossa-Britanniassa kumottaisiin, seurauksena saattaisi vastaavasti olla yleinen ja väliaikainen taipumus juopotteluun alemmissa ja keskimmäisissä kansankerroksissa, mutta sitä luultavasti pian seuraisi pysyvä ja lähes kaikenkattava kohtuullisuus. Nykyisellään juoppous ei juuri vaivaa parempaa väkeä eli niitä, joilla olisi varaa helposti hankkia kalleimpia juomia. Oluesta juopunutta herrasmiestä nähdään meillä tuskin koskaan. Sitä paitsi Ison-Britannian viinikauppaa säätelevien esteiden tarkoituksena ei ilmeisesti niinkään ole pitää ihmiset poissa oluttuvasta kuin pitää heidät poissa sieltä, mistä he voisivat hankkia parhaita väkijuomia halvimpaan hintaan, jos niin voi sanoa.

Yli kaksisataa vuotta jatkuneesta väittelystä huolimatta teemasta tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella niistä syrjäseudun kylistä, joissa alkoholistien osuus näyttää olevan paljon muuta väestöä suurempi? Tulisiko siellä alkoholin hankkiminen tehdä kansanterveyden nimissä vaikeammaksi tai kalliimmaksi? Entä painottuvatko alkoholisteille sattuvat tapaturmat niihin aikoihin, kun he ovat saaneet palkan tai sosiaalituen? Jos yhteiskunnan maksama tuki tässä väestönosassa ”aiheuttaa” onnettomuuspiikin, miten siihen tulisi suhtautua? Kaikkihan eivät osaa hillitä viinanhimoaan. Pitäisikö tuki antaa rahan sijasta esimerkiksi ruokakuponkeina?

   Smith ei vastaa tällaisiin kysymyksiin yksilönvapaudesta ja yhteiskunnan vastuusta. Kirja tarjoaa silti valtavasti materiaalia lähes minkä tahansa yhteiskuntaa ja taloutta koskevan mielipiteenvaihdon pohjaksi. Teosta voi suositella niin ruoan ”halpuuttamista” vastustaneille maataloustuottajille ja vientitukien kannattajille kuin äärilibertaareille sääntelyn vastustajille. On hyvä muistaa, että tietyt ristiriidat tulevat aina seuraamaan ihmisyhteisöjä, kuvittelipa yksilö tavoittelevansa yksityistä tai yleistä hyvää.

   Kansojen varallisuuden suomentaminen on kulttuuriteko. Jos kirjahyllyni olisivat jotenkin arvonsa mukaisessa tai loogisessa järjestyksessä, yli seitsemän senttiä paksu ja parikiloinen Smith päätyisi ystävänsä Humen ja ”oppipoikansa” Darwinin väliin.

ALAVIITTEET

[1] David Hume (1779/2015) kirjoittaa purjelaivojen kehittymisestä, ikään kuin hahmotellen luonnonvalinnan toimintaperiaatteita – jo noin sata vuotta ennen Darwinia:

Jos tarkastelemme laivaa, miten mieltäylentävä idea meidän täytyykään muodostaa puusepästä, joka pani kokoon niin monimutkaisen, hyödyllisen ja kauniin laitteen! Miten meidän täytyykään yllättyä, kun huomaamme hänet typeräksi mekaanikoksi, joka jäljitteli muita ja kopioi taitoa, joka oli kehittynyt vähitellen pitkän aikakausien seuraannon, monien kokeilujen, erehdysten, korjausten, pohdiskelujen ja kiistojen jälkeen! Ikuisuuksien aikana monet maailmat on ehkä kyhätty ja hutiloitu kokoon ennen tämän järjestelmän tekaisemista. Paljon työtä on mennyt hukkaan, monia hedelmättömiä kokeiluja on tehty, ja maailmanluomisen taidon hidas mutta alituinen kehitys on jatkunut loputtomien aikojen läpi.

Hume pohtii myös, miksi luojaolentoja olisi vain yksi. Kuten laivanrakentajien työnjaon tapauksessa, monta eri tehtäviin erikoistunutta jumalaa saisi enemmän ja parempaa aikaan. Lisäksi yhdelle jumalalle asetetut ylivoimaiset odotukset tekevät Humen mukaan kyseisen olennon olemassaolon entistä epätodennäköisemmäksi.

   Humea ennen vastaavan laivavertauksen esitti satiirikko Bernard Mandeville (1729/1992), joka Smithin tavoin tarkasteli myös yksityisistä paheista syntyvää yleistä hyvää. Mandevillenkin voidaan nähdä kiertelevän luonnonvalintateorian ympärillä: ”...me usein luemme ihmisten nerouden ja syvällisen ymmärryksen ansioksi sellaisia asioita, jotka todellisuudessa ovat seurausta pitkästä ajasta, monista sukupolvista, niin että kyseiset asiat eroavat vain hiukkasen toinen toisistaan, mitä tulee niiden luonnollisiin osiin ja tarkkanäköisyyteen” (suom. Sarmaja 2009). Heikki Sarmajan teos Kuka keksi luonnonvalinnan (Terra Cognita) on paras johdatus aiheeseen (ja se on samalla oivaa luettavaa biologiasta, taloudesta, tieteenhistoriasta ja myös dekkarijännityksestä kiinnostuneelle).

[2] Moraalituntojen teoriassa Smith kirjoittaa: ”Näkymätön käsi johtaa heidät (rikkaat) tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi jos maa olisi jaettu kaikkien sen asukkaiden kesken yhtä suuriin osiin, ja niin he, sitä tarkoittamatta ja sitä tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua ja tuottavat välineitä lajin lisääntymiseksi.” (Sanan melkein korostus lisätty; alkuperäiskielellä ”nearly the same distribution”.) Kansojen varallisuudessa taas sanotaan: ”Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän (yksittäinen ihminen) ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.” Siinä olivat kaikki Smithin maininnat näkymättömästä kädestä (lukuun ottamatta ensimmäistä mainintaa tähtitieteen historiaa koskevassa esseessä).

   Myös David Hume (1752/2006) esitti näkymätöntä kättä muistuttavia ajatuksia. Hän kirjoitti sotaisuuden yhteydestä taloudelliseen yhteistyöhön ja toimeliaisuuteen: ”Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia yleisen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.” Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, on kuin Smithin kynästä: ”Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.”

[3] On ironista, että niin monet Yhdysvaltain konservatiiveista hyväksyvät näkymättömän käden tehon taloudessa, mutta hylkäävät sen biologisessa evoluutiossa, turvautuen luomisoppiin. Tosin konservatiivien uskonnollisuus saattaa olla lähinnä uskoa siihen, että kansalaisten uskonnollisuudesta koituisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Jo Seneca nuorempi totesi: ”Uskontoa pitää tavallinen kansa totena, viisaat valheena ja vallanpitäjät hyödyllisenä.”

[4] Toimittaja Pekka Wahlstedt (2009) harmittelee, että kaikki hänen lukemansa evoluutiota käsittelevät kirjat ”ovat niin täynnä taloudellisia termejä ja vertauksia, että usein kokee lukevansa taloustieteellistä teosta”. Hän ei ole huonossa seurassa. Myös Karl Marx valitteli, että Darwinin luontokäsitys on vain heijastusta sen ajan englantilaisesta yhteiskunnasta, työnjakoineen, kilpailuineen ja avautuvine uusine markkinoineen. Marx ei ilmeisesti ymmärtänyt, että Darwin oli oikeassa; biologisessa evoluutiossa on kyse nimenomaan näistä asioista. Syy evoluution ja markkinoiden läheisyyteen ja siihen, että niitä voidaan tutkia samoilla työkaluilla (esim. peliteoria ja optimointimallit) on siis yksinkertainen. Luonnonvalinta punnitsee ominaisuuksista koituvia hyötyjä ja haittoja aivan kuten taloustieteessä punnitaan yritysten toiminnasta syntyviä voittoja ja tappioita. Kumpikaan lähestymistapa ei ota kantaa siihen, miten asioiden tulisi olla.

KIRJALLISUUS

Alcock, J. (2001): The Triumph of Sociobiology. Oxford University Press. Oxford.

Bewley, T. (2003): Fair’s fair. Nature. 422: 125–126.

Chen, K. Ym. (2006): How basic are behavioral biases? Evidence from capuchin monkey trading behavior. Journal of Political Economy. Vol114(3): 517–537.

Hume, D. (1752/2006): Kaupasta ja kanssakäymisestä. Teoksessa Esseitä. Vastapaino. Tampere.

Hume, D. (1779/2015): Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. (suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin. Tampere

Mandeville, B. (1729/1992): The Fable of the Bees, Vol 2. Liberty Fund. Indianapolis.

McIntyre, L. (2006): Dark Ages – The case for a science of human behavior. MIT Press. Cambridge.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate. Penguin Viking.  New York.

Quervel-Chaumette, M. ym. (2015): Familiarity affects other-regarding preferences in pet dogs. Scientific Reports. 5: 18102; doi: 10.1038/srep18102.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan. Terra Cognita. Helsinki.

Shermer, M. (2008): The Mind of the Market. Times Books. New York.

Smith, A. (1776/1933): Kansojen varallisuus. Suom. Toivo Kaila. WSOY. Helsinki.

Smith, A. (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2014): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Wahlstedt, P. (2009): Hyötyajatteluun sidottu evoluutioteoria. Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009.

Wilson, E. O. (2001): Konsilienssi. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.