Miksi niin monet eläinlajit ovat niin sosiaalisia? Tämä on
perustavanlaatuinen kysymys, jota kannattaa pohtia myös, kun etsitään
ratkaisuja ihmisyhteisöissä tavattuihin ongelmiin. On nimittäin selvää, että
ihminen on yksi sosiaalisimmista lajeista maan päällä: ihmiset eivät missään
päin maailmaa elä vaikkapa gibbonien tavoin eristyneinä omiin perhekuntiinsa.
Jos selitys tälle taipumuksellemme elää suurissa ryhmissä johtuu tehokkaammasta
lisääntymisestä, on luonnollisesti etsittävä näitä ryhmäelämästä koituneita
lisääntymisetuja.
Sosiaalisuuden ongelma on siinä, että yksilöiden
lisääntymisintressit eivät käytännössä koskaan ole täysin yhteneviä. Ja mitä
enemmän lajitovereita on lähellä, sitä kovempaa kilpailukin on. Esimerkiksi
alempiarvoisella paviaanikoiraalla ei luulisi olevan mitään syytä suostua
ryhmäelämään: naaraitaan aggressiivisen mustasukkaisesti vartioiva
laumanjohtajahan tekee koiraasta käytännössä steriilin. Ymmärtääksemme
sosiaalisuutta on selvitettävä tämänkaltaisia yksilöiden välisiä
eturistiriitoja – ja tapoja niiden ratkaisemiseen.
Vaikka ryhmäelämä moninkertaistaa yksilöiden väliset
eturistiriidat, sosiaalisuudesta koituvat edut vaikuttavat yllättävän
yksinkertaisilta. Edut voidaan jakaa karkeasti kolmeen yleisluokkaan:
1. Alttius saalistukselle voi olla pienempää
ryhmäpuolustuksen takia. Saalistuspaine voi pienentyä myös siksi, että
saalistajalla on enemmän vaihtoehtoisia uhreja napattavanaan. Tämä voi olla
yksi syy sille, miksi jotkin vesilinnut hoitavat muidenkin yksilöiden poikasia;
omien poikasten todennäköisyys joutua saaliiksi pienenee, mitä enemmän muita
saalistettavia on läsnä.
2. Ravintolähteet ovat joko sellaisia, että niitä ei ole
mahdollista saavuttaa yksin (esim. suurriista) tai sitten yksineläjä ei löydä
niitä tarpeeksi usein (esim. raadonsyöjälinnut näyttävät seuraavan tarkoin
lajitoveriensa liikkeitä). Ryhmämetsästystä on perinteisesti pidetty
pätevimpänä selityksenä ihmisen sosiaalisuudelle.
3. Muut resurssit, vaikkapa pesäpaikat, ovat äärimmäisen
paikallisia. Esimerkiksi monet merilinnut munivat ahtailla luodoilla ja
jyrkänteillä, joilla ei ole saalistajia. Myös joidenkin paviaanilajien
kerääntyminen vaarallisille yöpymisjyrkänteille selittyy sillä, että jyrkänteet
ovat suojassa pedoilta ja samalla riittävän lähellä ravintolähteitä.
Näistä ryhmäeduista kahdessa ensimmäisessä yksilö hyötyy
muiden läsnäolosta. Kolmannessa tapauksessa hyöty tulee jostakin muusta
ympäristössä olevasta resurssista. Vaikka lajit ovat hyvin erilaisia siinä, mitkä
hyödyt kulloinkin ovat niille tärkeimpiä, on oletettavaa, että ryhmäedut ovat
käytännössä aina jonkinlainen yhdistelmä näistä kolmesta tekijästä, myös
ihmisellä. Toki lajeilla saattaa olla lisäksi joukko erityissyitä; esimerkiksi
soidinta käyvien lajien koiraat kerääntyvät yhteen mahdollisesti sen vuoksi,
että naaraat ovat kehittyneet sellaisiksi, että ne parittelevat vain, mikäli ne
voivat vertailla useampia koiraita.
Ihmislajin sosiaalisuudessa on huomioitava lisäksi ryhmien
välisten konfliktien merkitys, ei pelkästään ryhmämetsästyksen hyödyt.
Tiedetään, että ihmisen lisäksi monet muutkin lajit metsästävät ryhmässä,
esimerkiksi leijonat, sudet ja delfiinit. Nämä lajit ovat taitavia metsästäjiä
nimenomaan yhteistyötaitojensa takia. Metsästystaidoistaan huolimatta ryhmän
koko pysyy niillä kuitenkin aina pienenä. (Vain niiden saaliseläimet, esim.
antiloopit, peurat ja sillit muodostavat suuria laumoja/parvia). Niinpä
ihmisyhteisöjen suuri koko ei voine selittyä pelkästään ryhmämetsästyksellä,
etenkään sen jälkeen kun metsästysaseet ja -taidot olivat parantuneet.
Selityksen avuksi tarvitaan luultavimmin ulkoista uhkaa,
joka on tullut toisilta ihmisryhmiltä. Tätä tukee havainto, että vain ihmislaji
harjoittaa laajamittaista, monimutkaista ja vihamielistä kilpailua ryhmien
välillä. (Sodankäynnin merkitystä ihmisen evoluutioon käsitellään laajalti
Ihmisluontoa etsimässä -kirjassani.) Mikäli ryhmien väliset konfliktit
todellakin ovat kasvattaneet ryhmien kokoa, ne ovat luultavimmin lisänneet
kilpailua myös ryhmien sisällä. Suuressa joukossa kun on aina enemmän
mahdollisuuksia eturistiriidoille. Tämä taas on luonut yhä suuremman paineen
kehittää ristiriitoja ratkovia moraalitunteita (jotka myös käydään
perusteellisesti läpi kirjassani). Olisivatko inhimilliset moraalitunteet ja
-järjestelmät kehittyneet näin hienostuneiksi ilman esihistoriallisia
heimokonflikteja?
