Pari päivitystä

Joihinkin blogikirjoituksiini olen vuosien varrella tehnyt jälkikirjoituksia ja lisäyksiä tuoreista tutkimuksista ja lehtijutuista. Kolmeen seuraavaan kirjoitukseeni tein juuri muutaman lisärivin:

Elonkehä -lehdessä ollut juttuni harrastusmetsästyksen moraalista (olen sittemmin päivittänyt ajatteluani hieman, kerron ehkä myöhemmin lisää):

http://ihmisluonto.blogspot.com/2017/04/onko-harrastusmetsastys-kannatettavaa.html

Skeptikossa ollut juttuni sukupuoli-identiteetin käsitteellisistä ongelmista (aihe on nyt ajankohtainen hallituksessa olevien trans-laki -erimielisyyksien takia):

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/01/varovaisen-skeptisesti-sukupuoli.html

Kirjoitukseni minimipalkan puolustamisesta ja vastustamisesta:

http://ihmisluonto.blogspot.com/2020/10/tarvitaanko-minimipalkkalakeja.html

Sukupuolisesta työnjaosta

Jos ajattelemme, että keittiö ja lastenkamari ovat naisen luonnollinen ympäristö, teemme samoin kuin saadessamme englantilaiset lapset kuvittelemaan, että häkki on papukaijan luonnollinen ympäristö - koska he eivät ole nähneet niitä muualla.

G. B. Shaw

Oheinen sukupuolisen työnjaon syitä käsittelevä kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2020 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia, kuvitusta ja mainiota alkusitaattia).

                             * * *

Koiras ja naaras työelämässä – Mikä selittää eriytymistä?

Monesta erilaisesta lähteestä saatu todistusaineisto viittaa siihen, että lajimme esihistoriassa naiset eivät juuri metsästäneet, ainakaan suurriistaa. Jahtiin osallistumisessa loukkaantumisriski saattoi olla niin suuri, metsästysonni niin epävarmaa ja fyysiset ponnistukset niin vaativia, että naiset suosiolla jättivät homman miehille. Muinaisten esiäitiemme lisääntymismenetys oli enemmän kiinni raskauden, imetyksen ja lastenhoidon onnistumisesta kuin riskialttiiseen pyyntireissuun osallistumisesta.

Toisaalta jos suurriistan kaataminen onnistui, se toi yhteisöön valtavasti resursseja. Niiden avulla taitava metsästäjä pystyi parantamaan perheensä ravitsemustilannetta ja/tai omaa asemaansa yhteisössä. Osa antropologeista pitääkin metsästystä lähinnä miesten pyrkimyksenä nostaa statustaan – mikä onnistuessaan on luultavimmin tarkoittanut suurempaa suosiota myös naisten parissa. Mies olisi siis metsästämällä kyennyt edistämään geeniensä kopioitumista.

Onko tässä koko tarina? Selittääkö muinaisten metsästäjä–keräilijöiden lisääntymismenestys myös modernien naisten ja miesten erilaisia kiinnostuksenkohteita ja päätymistä eri ammatteihin? Kysymys ei ole kaukaa haettu. Onhan ihminen saanut elantonsa yli 1000 kertaa kauemmin metsästyksestä ja keräilystä kuin ”töissä” käymisestä. Naisia siis saattaa päätyä miehiä enemmän julkisen sektorin varmoihin hoivatyöpaikkoihin nimenomaan etäisten esiäitien lisääntymismenestyksen takia. Vastaavista geneettisistä syistä miehiä saattaa päätyä enemmän kilpailuhakuisiksi riskinottajiksi yritys- ja rahoitusmaailmaan.

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) pohti sukupuolisen työnjaon syitä seuraavasti:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava 8/1913)

Westermarck siis selittää sukupuolista työnjakoa ensisijaisesti biologisilla sukupuolieroilla – ”luonnon antamilla ohjauksilla” – ja toissijaisesti vahvemman vallankäytöllä. Perään hän toteaa, että toisinaan kulttuuriset tavat suurentavat biologisten sukupuolierojen vaikutusta.

Kysymys kuuluukin, voidaanko kahden näin erilaisen ja silti toisiinsa liittyvän tekijän, siis biologian ja kulttuuristen tapojen, vaikutussuhteista antaa kunnollisia, tutkimukseen perustuvia arvioita.

Tasa-arvo kasvattaa sukupuolieroja

Kun sukupuolten erilaisia intressejä ja työuria yritetään selittää, lajimme evoluutiohistoria on olennainen lähtökohta. Mutta kuten Westermarck toteaa, mukana on pidettävä kasvatukseen, normeihin ja tapoihin liittyviä hypoteeseja.

Oletetaan esimerkiksi, että jossakin yhteisössä on tapana, että perheeseen kertynyt varallisuus periytyy yksinomaan miespuolisille jälkeläisille. Tällöin naisilla ei ole yhtä hyviä mahdollisuuksia toimia kiinnostustensa mukaan. He siis joutuvat noudattamaan toisenlaisia, vähemmän omaehtoisia strategioita. Erot naisten ja miesten kiinnostuksenkohteissa voivat tällä tavoin selittyä sillä, kenellä on valtaa kontrolloida resursseja.

Se, että nainen tekee kotityöt ja kaitsee lapsia, ei siis välttämättä selity naisen omilla intresseillä. Kyse voi olla myös taloudellista valtaa pitävän miehen intresseistä. Miehistä kontrollihalua saattaa lisätä sekin, että sukupuolille tyypillisten toimien eriytymiseen liittyy joskus merkittävää symboliarvoa, vaikkapa univormuja ja sotamaalauksia.

Nämä huomiot tulee pitää mielessä sukupuolista työnjakoa tarkasteltaessa. Mutta jotta työnjaon selittäminen etenisi ihmisillä olevista ennakkoasenteista jonkinlaisiin perusteltuihin päätelmiin, asiaa tulee tutkia empiirisesti. Ilman empiiristä todistusaineistoa ei ole syytä ajatella, että kulttuuriset ja yhteiskunnalliset selitykset olisivat lajihistoriallisia selityksiä merkittävämpiä – tai toisin päin. Miten siis tutkia asiaa?

Kokeiden tekeminen, eksperimentia, antaisi tietoa, johon tutkijan omat ennakkokäsitykset eivät pääse vaikuttamaan. Tässä tapauksessa ratkaisevien koejärjestelyiden luominen on eettisten ja taloudellisten syiden vuoksi kuitenkin mahdotonta. Ympäröivää yhteiskuntaa ei ole koetta varten mahdollista muuttaa, ja halukkaita koehenkilöitäkään tuskin löytyisi.

Toinen vaihtoehto on vertailla eri yhteisöjä. Menetelmän ongelma on havaintojen monitulkintaisuus: kaikkia taustamuuttujia ei pystytä millään huomioimaan. Vertailututkimuksesta saadut havainnot eivät toisin sanoen ole yhtä todistusvoimaisia kuin kokeista saadut havainnot.

Yhteisöjen välinen vertailu on kuitenkin tarjolla olevista vaihtoehdoista paras – ja menetelmä ei ole niin kehno kuin luonnontiedepiireissä saatetaan ajatella. Suurten yhteiskunnallisten tilastoaineistojen hallinta on merkittävästi parantunut viime vuosina, ja yhteisöjen vertailu eri muuttujien suhteen on jo osoittautunut käteväksi tavaksi testata hypoteeseja työmarkkinoiden eriytymisen syistä.

Useissa tutkimuksissa on ensinnäkin havaittu, että psykologiset sukupuolierot (persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä) ovat suurempia yhteiskunnissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Joidenkin tutkimusten mukaan sukupuolierot jopa tietyissä fyysisissä piirteissä (pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine) ovat suurempia tasa-arvoisemmissa maissa.

Nämä löydökset ovat ristiriidassa patriarkaaliseen vallankäyttöön perustuvan selityksen kanssa. Sen sijaan löydökset tukevat biologiaan perustuvia selityksiä – ainakin siinä määrin kuin tasa-arvoisemmat mahdollisuudet johtavat ihmisiä heille itselle luontaisiin asenteisiin ja aktiviteetteihin.

Joissakin tutkimuksissa sanotaankin, että mikäli persoonallisuuspiirteissä tavataan sukupuolieroja, se ei ole merkki sukupuolten epätasa-arvoisesta kohtelusta vaan pikemminkin kertoo onnistuneesta tasa-arvopolitiikasta. Eräs vertailututkimus taas päättelee, että kun sukupuolinen tasa-arvo maassa lisääntyy, sekä miehet että naiset ajautuvat kohti perinteisiä rooleja. Kolmannessa tutkimuksessa tarkasteltiin fyysistä aggressiivisuutta. Siitäkin paljastui, että sukupuolierot ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa.

Eräs tutkimus taas tarkasteli riskinottoa, kärsivällisyyttä, altruismia, vastavuoroisuutta ja luottamusta. Näissäkin ominaisuuksissa sukupuolten tasa-arvo oli yhteydessä suurempiin sukupuolieroihin. Jopa erot akateemisessa kyvykkyydessä näyttävät olevan suurempia tasa-arvoisemmissa maissa (ks. kirjallisuusviitteet).

Tutkimustulosten perusteella voidaan tehdä melko yksioikoinen päätelmä: sukupuolierot mieltymyksissä ja taipumuksissa kasvavat, kun maa vaurastuu ja mahdollisuudet tulevat tasa-arvoisemmiksi. Havainto antaa epäsuoraa tukea yksilön valintoihin perustuvalle selitysmallille työmarkkinoiden eriytymisestä.

Toki myös päinvastaista on ehdotettu: että yhteiskunnan vaurastuminen ja mahdollisuuksien tasa-arvoistuminen vähentäisivät yksilöiden omien mieltymysten merkitystä ja lisäisivät perinteisten ammattistereotypioiden merkitystä. Mutta millä mekanismilla tämä tapahtuisi? Miksi parantuneet mahdollisuudet toimia mieltymysten mukaan vähentäisivät yksilölle luontaisia valintoja? Tai miksi juuri vauraus ja tasa-arvo muokkaisivat yksilöiden mieltymyksistä perinteisempiä? Tähän suuntaan vaikuttavia mekanismeja on helppo kehitellä, mutta niiden todellisista vaikutuksista ei ole pätevää tutkimusnäyttöä.

Peilistä katsoo kädellinen

Yksilöiden omiin valintoihin perustuvat selitykset saavat lisää painoarvoa psykologisten sukupuolierojen tutkimuksesta. On esimerkiksi havaittu, että sukupuolten erot aggressiivisuudessa ovat suurimmillaan teini-iässä. Tätä seikkaa olisi hankala selittää yhteiskunnallisilla tekijöillä. Miksi yhteiskunta kaikkialla maailmassa tekisi aggressiivisuuseroista suurimpia juuri sukukypsyyden saavuttamisen aikoihin? Ja miksi vastaava iästä riippuva sukupuoliero löytyy myös kädellisserkuiltamme? Entä miksi sukupuoliero väkivaltaisuudessa tasoittuu samaa tahtia testosteronitasojen tasoittuessa? Miksi näin on myös muilla selkärankaisilla? Tällaisiin kysymyksiin teoriat yhteiskunnallisista normeista ja kasvatuksesta eivät kykene vastaamaan.

Poikien fyysistä aggressiivisuutta pyritään myös hillitsemään voimakkaammin kuin tyttöjen aggressioita. Poikia siis rangaistaan useammin ja ankarammin. Mutta vaikka kulttuuriset tavat koettavat kyseistä sukupuolieroa tällä tavoin kaventaa, evolutiivisesta lajihistoriasta johtuvat erot tulevat silti esille. Ero aggressiivisuudessa näkyy jo vauvoilla ja taaperoilla, kauan ennen kuin ne ymmärtävät olevansa poikia tai tyttöjä.

Vastaavia huomioita voidaan tehdä hoivakäyttäytymisestä. Miksi luonto olisi antanut naisille fyysiset valmiudet imetykseen mutta unohtanut psykologiset hoivavalmiudet? Entä miksi sukupuoliero vauvojen hoivaamisessa näkyy myös tasa-arvoeetoksen Pohjoismaissa, jossa vauvojen pulloruokinta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Voidaan toki väittää, että tämä johtuu asenneilmaston hitaasta muutoksesta. Selitys ei kuitenkaan huomioi sitä, että tytöt leikkivät enemmän hoivaleikkejä jo taaperoikäisinä, myös muilla kädellisillä.

Osa ihmistieteilijöistä on ollut kyvytön

nauttimaan pätevistä tiedonlähteistä biologiaa

koskevien pelkojensa vuoksi. (Tämä

ajatus ei välity oheisesta

sanaleikkipilakuvasta, joka on tässäkin

suhteessa epäonnistunut.)

Ajatus, että hoiva-alojen naisvaltaisuus johtuisi vain vanhempien, koulun ja muun yhteiskunnan harjoittamasta manipuloinnista, vaikuttaakin varsin epätodennäköiseltä. Esimerkiksi tytöt, jotka altistuivat kohdussa poikkeuksellisen suurille testosteronimäärille, nujakoivat enemmän ja leikkivät vähemmän hoivaleikkejä. Miksi yhteiskunta ohjaisi hoivaleikkeihin vain sellaisia tyttöjä, jotka altistuivat tyypillisille hormoniannoksille? Joko nämä tytöt ovat ensin osoittaneet hoivaamiseen taipumusta, johon vanhemmat heitä sitten edelleen kannustavat tai sitten hoivaaminen tulee heiltä luonnostaan. Kummassakin skenaariossa biologia tulee pitää tarkastelussa mukana.

Voidaan tietysti kuvitella, että sukupuolierot aggressiivisuudessa ja hoivataipumuksissa eivät millään tavalla vaikuttaisi siihen, mille aloille nuoret suuntautuvat tai miten lasten- ja kodinhoito perheissä järjestetään. Tämä saattaa myös olla tavoittelemisen arvoinen tilanne. Mutta ajattelitpa uravalinnoista tai perheidensisäisestä rooliutumisesta mitä tahansa ja piditpä valtion puuttumista asiaan sopivana tai et, hypoteesi evolutiivisesti kehittyneiden psykologisten sukupuolierojen vaikutuksesta on saanut empiiristä tukea ja on täten tieteellisessä mielessä perusteltu. Politiikka, etenkin palkkapolitiikka, on asia erikseen.

Samalla on toki muistettava, että kun naiset saivat tasaveroiset oikeudet ja mahdollisuudet miesten kanssa, naiset eivät heti pystyneet täysipainoisesti hyödyntämään uusia mahdollisuuksiaan. Uran luominen saattoi esimerkiksi vähentää naisen avioliiton todennäköisyyttä tai tehdä naisen miessuhteista kitkaisempia. Tai ehkä yhteisö ja jopa oma suku ja perhe väheksyivät naisen työpanosta. Myös ristiriita äitiyden ja täysipainoisen uranluomisen kanssa saattoi muodostua ylivoimaiseksi.

Eli kun lailliset esteet oli hävitetty, muunlaisia esteitä saattoi jäädä jäljelle. Miehet saattoivat työhönotossa ja ylentämisessä edelleen suosia toisia miehiä. Ehkä osa miehistä jopa tunsi olonsa uhatuksi naisten uudesta itsenäisyydestä.

Olivatpa nämä seikat kuinka merkityksellisiä tahansa, ne eivät poista biologiasta juontuvaa ”epäreiluutta”. Edellä mainittujen aggressiivisuus- ja hoivataipumuserojen lisäksi on esimerkiksi mahdollista, että raskaus ja äidiksi tuleminen ovat keskimäärin mullistavampia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Mikäli näin on, lapsen aiheuttama häiriö työuralle – ja täten palkkakehitykselle – on naiselle suurempi silloinkin, kun lasten- ja kodinhoito on perheessä jaettu täsmälleen tasan. Tällaiset mahdollisuudet tulee tutkia tarkoin.

Entä argumentit lajihistorian merkitystä vastaan? On ehdotettu, että edellä mainitut havainnot tasa-arvoisten maiden suuremmista sukupuolieroista ja eriytyneistä työmarkkinoista selittyvät sillä, että vauraissa maissa – jotka yleensä ovat tasa-arvoisempia – vanhemmilla on enemmän aikaa kasvattaa lapsiaan perinteisiin rooleihin. Selitysmalli on sinänsä looginen, mutta se on keskeneräinen ja edellyttäisi lisäselityksiä.

Miksi vanhemmat suosisivat perinteisiä rooleja juuri vauraimmissa ja tasa-arvoisimmissa yhteiskunnissa? Pitkäkestoisten seurantatutkimusten perusteella voidaan päinvastoin päätellä, että kun valtio ja kansalaiset vaurastuvat, perinteiset perhearvot ja uskonnollisuus korvautuvat itseilmaisua ja individualismia korostavilla normeilla. Toisin sanoen, kun eloonjäämisestä tulee turvatumpaa, ihmisillä on paremmat mahdollisuudet toimia omien yksilöllisten taipumustensa mukaan. Siihen lapsia nykyään kannustetaan ja sitä heiltä odotetaan.

Suuri osa sukupuolieroista on myös juuri sellaisia kuin mitä lajien välisen vertailun perusteella voidaan ennustaa. Jos sukupuolten käyttäytymistä siis selitetään kasvatuksella ja yhteiskunnallisilla normeilla, samalla pitää selittää se, miksi normit tuottavat juuri biologisten ennusteiden mukaista käyttäytymistä.

Miten päin asiaa käänteleekin, peilistä tuijottaa aina metsästäjä–keräilijä, kädellinen ja nisäkäs. Ja tämänkin olennon tunne-elämä ja lajityypilliset käyttäytymistavat tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa.

Mikäli tavoitteena siis on kokonaisvaltaisesti ymmärtää sukupuolieroja ja samalla työmarkkinoiden sukupuolista eriytymistä, evoluutioteoreettinen tarkastelu on pidettävä hypoteeseissa vahvasti mukana. Mikäli tavoitteena taas on yhteiskunnan muutos, lajihistorian huomioiminen on vieläkin välttämättömämpää. Jos ei tiedä, mistä lähtee liikkeelle, saattaa harhautua kauemmas maalistaan. Se olisi suuri sääli, mikäli määränpäänä oli oikeudenmukaisuus.

KIRJALLISUUS

Falk, A. & Hermle, J. (2018): Relationship of gender differences in preferences to economic development and gender equality. Science. 362: 6412, eaas9899.

https://science.sciencemag.org/content/362/6412/eaas9899

Inglehart, R. (2018): Cultural Evolution – People’s Motivations are Changing, and Reshaping the World. Cambridge University Press.

Kaiser, Tim. (2019): Nature and evoked culture: sex differences in personality are uniquely correlated with ecological stress. PsyArXiv. 10.31234/osf.io/u73gh.

https://psyarxiv.com/u73gh/

Mac Giolla, E. & Kajonius, P. (2018): Sex differences in personality are larger in gender equal countries: Replicating and extending a surprising finding. International Journal of Psychology. 54(6):705-711.

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/30206941

Nivette, A. ym. (2018): Sex differences in adolescent physical aggression: Evidence from sixty‐three low‐and middle‐income countries. Aggressive Behavior. 45:82–92.

https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1002/ab.21799

Schmitt, D. ym. (2008): Why can't a man be more like a woman? Sex differences in Big Five personality traits across 55 cultures. Journal of Personality and Social Psychology. 94(1): 168–182.

https://doi.org/10.1037/0022-3514.94.1.168

Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.

Stoet, G. & Geary, D. (2020): Sex-specific academic ability and attitude patterns in students across developed countries. Intelligence. Vol 81. Preprint.

https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0160289620300313

Stoet, G. ym. (2016): Countries with Higher Levels of Gender Equality Show Larger National Sex Differences in Mathematics Anxiety and Relatively Lower Parental Mathematics Valuation for Girls. PLoS ONE. 11(4): e0153857. https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0153857

Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood The Universe. Cambridge University Press.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                    * * *

PS. Työmarkkinoiden sukupuolinen eriytyminen tuskin herättäisi niin paljon kiinnostusta, jos se ei olisi yhteydessä tuloeroihin. Kun sukupuolten välisistä ansioeroista poistetaan ilmeiset tekijät (esim. se, että miehet valikoituvat enemmän teknistuotannollisille aloille), jäljelle jää jonkinlainen tilastollinen ero. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolme prosenttia. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissamme on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt, viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Suomessa ei tosin ole tehty kattavaa selvitystä tehdyistä työtunneista. Niiden tarkka huomioiminen saattaisi kaventaa sukupuolieron olemattomiin, tai jopa kääntää eri suuntaan. Lisäksi mikäli sukupuolisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tarkasteluun otettaisiin mukaan esimerkiksi asevelvollisuus, eläkevuosien määrä ja julkisten terveydenhoitopalveluiden käyttö, se saattaisi radikaalisti muuttaa keskustelua naisen eurosta.

PS 2. Akateemisen feminismin parissa biologiset, ihmisluonnon huomioivat selitykset on jätetty kutakuinkin huomiotta. Toisinaan selitykset taas on kuitattu miesvallan ilmentyminä ja puolustamisena. Tämä on älyllisesti epärehellistä ja siksi harmillista: se estää niitä voimaannuttavia vaikutuksia, joita nuoret naiset voisivat feminismiltä ja naisliikkeeltä saada. 

Samalla on toki selvää, että kaikki poliittiset ideologiat jossakin määrin nojaavat vilpilliseen ja/tai dogmaattiseen silmien sulkemiseen. Jos tavoite kuitenkin on syrjinnän vastustaminen, tiedonjanon ja objektiivisuuden pitäisi olla päällimmäinen asenne. Se tukisi pyrkimystä saada inhimillinen potentiaali tehokkaammin käyttöön.

Ihmisluonnon ja biologian sivuuttamista on nähtävissä myös toisen laidan poliittisessa ajattelussa. Alkukesällä 2020 keskustelua herättivät esimerkiksi Jukka Hankamäen esittämät naisen seksuaalista itsemääräämistä vähättelevät näkemykset. Tämänkaltainen konservatiivinen "biokielto" ei ole levinnyt akateemiseen maailmaan. Tämä on yksi syy, miksi olen kritisoinut enemmän nykyfeminismin kuin konservatismin pinnallisuuksia. Jälkimmäisillä on myös jo oma vakiintunut, vaikutusvaltainen ja varsin yksimielinen kriitikkokuntansa. Sille kaltaisellani epäpoliittisella tieteen puolustajalla ei taida olla muuta tarjottavaa kuin uteliaaseen vuoropuheluun ja johdonmukaiseen argumentaatioon kannustaminen.

Toinen erikoinen piirre (tiedonhaluttomuuden lisäksi) nykyfeminismissä on se, että aate on onnistunut brändäämään epädemokraattiset ja holhoavat asenteensa välittämisen ja tasa-arvon kielelle. Jopa korkeasta yhteiskunnallisesta ja/tai poliittisesta asemasta nauttiva feministi saattaa esiintyä alistettuna (mutta kapinallisena) vallan vahtikoirana. Markkinatalouden mannekiinien tavoin feminismi on myös alkanut puhua win-win -tilanteesta, jossa ”miehetkin hyötyvät feminismistä” (määrittelemättä aatetta sen tarkemmin tai antamatta kunnollista näyttöä väitteen tueksi). Todellisuudessa aatteesta hyötyy usein enää valtafeministi itse - ja muun yhteiskunnan tehtäväksi jää vapauden ja valistuksen ideaalien puolustaminen.

Tutkijat seurasivat erästä simpanssiryhmää

12 vuoden ajan. He näkivät tuona aikana 

413 metsästyskertaa. Näistä 267 tuotti

saalista. (Ihminen ja simpanssi eivät ole

ainoita metsästäviä kädellisiä, vaan myös

esimerkiksi jotkut paviaanilajit metsästävät

säännöllisesti.)

PS 3. Huomio metsästyksen mahdollisesta yhteydestä muinaisten esi-isien lisääntymismenestykseen: Simpanssiurokset metsästävät todennäköisemmin silloin, kun laumassa on ovulaatiosyklin hedelmällisessä vaiheessa olevia naaraita (ks. esim. Frans deWaal: Mama’s Last Hug, 2019). Nämä takamukseltaan turvonneet simpanssinaaraat näyttävät myös saavan uroksilta liharavintoa muita naaraita useammin. Simpansseillakin siis tavataan seksiä resursseja vastaan -vaihtokauppaa. 

 

Simpansseilla on luultavasti mutkikkaita sopeutumia sekä ryhmämetsästystä että saaliinjakoa varten. Esimerkiksi yksilöt, jotka vain näyttelevät metsästykseen osallistumista, eivät joidenkin tutkijoiden mukaan pääse saaliinjaosta osallisiksi. Lihaa käytetään mitä ilmeisimmin myös poliittisiin tarkoituksiin eli liittolaisten hankkimiseksi. (Yleensä simpanssiurokset metsästävät pienempiä kädellisiä mutta joskus ne saavat kiinni myös esimerkiksi antiloopinvasoja. Joskus simpanssit pyydystävät pieniä saaliita yksin, esimerkiksi lintuja ja sammakoita.)

PS 4. Jutun kirjoittamisen jälkeen aloitin Charles Murrayn kirjan Human Diversity. Siinä Murray selittää tasa-arvoisten maiden suurempia persoonallisuuseroja sukupuolten välillä seuraavasti:

 

Vapauksien polkeminen, josta naiset perinteisissä yhteisöissä yhä kärsivät, toisinaan rajoittaa myötäsyntyisten persoonallisuuspiirteiden ilmenemistä. Millaisia geneettisiä taipumuksia ekstraversioon naisilla ankarassa muslimikulttuurissa onkin, he ovat valtavan kulttuurisen paineen alaisina muokata taipumustensa ilmaisua sopimaan kulttuurisiin normeihin. Ehkäpä nämä olosuhteet kutistavat myös miesten persoonallisuuksien ilmaisua. Tämän hypoteesin mukaan geneettisperäiset persoonallisuuserot suurenevat sukupuolisen tasa-arvon yhteisöissä yksinkertaisesta syystä: molemmat sukupuolet ovat vapaita tekemään sitä, mikä tulee heille luonnostaan. 

 

Mikä selitys onkin oikea, itse ilmiö on saanut laajaa tutkimusnäyttöä taakseen, eikä sitä voida ohittaa lopputulosten tasa-arvoa tarkasteltaessa.

Koulutuksen ja ammattien sukupuolittumisesta Murray korostaa lähinnä kolmea seikkaa: 

1) sukupuolierot kyvyissä eivät selitä kaikkea koulutuksessa ja ammateissa havaittua sukupuolittumista, 

2) osaselitys sukupuolittumiselle tulee siitä, että ihmiset mieluiten tekevät sitä, missä he ovat parhaita (vaikka he olisivat todella hyviä myös muissa asioissa) ja 

3) sosialisaatio (kasvatus, lapsena saadut lelut yms.) ei selitä koulutus- tai ammattialojen sukupuolittumista. 

 

Empiirisenä todistusaineistona Murray käyttää muun muassa matemaattisesti poikkeuksellisen lahjakkaiden yksilöiden mieltymyksiä ja uravalintoja. Poikkeuslahjakkaiden naisten uravalinnoista kirjoittaessaan hän jopa esittää puoli-ilkeilevän kommentin (muutoin varsin kuivakkaassa analyysissaan): ”Jos yrität väittää, että kyseiset naiset huijattiin hyväksymään perinteiset sukupuoliroolit, törmäät ongelmiin: luultavasti nämä ratkaisujaan tehneet naiset ovat paljon sinua fiksumpia.” (Herjaan voidaan vastata toteamalla, että olivatpa nämä perinteisille naisten aloille päätyneet matemaattiset naiset miten fiksuja tahansa, se ei sellaisenaan tarkoita, että heidän valintansa olivat omaehtoisia. Murray toki ymmärtää tämän ja esittää joukon pätevämpää todistusaineistoa väitteidensä tueksi. Koetan myöhemmin arvioida Murrayn teoksen.)

Onko harrastusmetsästys kannatettavaa vai tuomittavaa?

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Elonkehä 1/2017 -lehdessä.

Harrastusmetsästyksen moraalista

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman kirja Hyvän kääntöpuoli (WSOY 2014) käsittelee pahuuteen liittyviä aiheita terävästi ja monin paikoin hauskasti. Olen samaa mieltä kutakuinkin kaikista kirjassa esiin nostetuista seikoista, esimerkiksi hypnoosista, valemuistoista, puoskarihoidoista ja rikollisten kohtelusta.

Viidennentoista esseen kohdalla päädyin toiselle kannalle. Kirjoitus koski metsästämistä, otsikolla ”Onko saalistaminen luonnotonta”. Olin yllättynyt, että Lauerma aiheesta kirjoittaa ja samalla olin erittäin kiinnostunut, mitä hän sanoo. Olen aiemmin pohtinut, missä mielessä metsästysharrastus on oikein tai väärin. Onko kyse moraalisesti arveluttavasta, moraalisesti kannatettavasta vai moraalisesti yhdentekevästä harrastuksesta? Missä mielessä metsänomistaja omistaa palstaltaan muutakin kuin vain puunsa? Millaisen signaalin metsästyksen nykyinen asema antaa lapsille?

Vastassa on monenlaisia näkökohtia. Metsästäjät esimerkiksi harjoittavat haittaeläinten ja vieraslajien vapaaehtoista hävittämistä. Talkootyö tosin ei useimmiten liene pyyteetöntä. Yhteiskunta saa myös lähes ilmaisen keinon saada sellaisia ihmisiä liikkeelle, jotka muutoin eivät liikuntaa harrastaisi. Toisaalta metsästys herättää monissa pahaa mieltä ja paheksuntaa. Kärjistäen vastakkain ovat 1) kaupunkilaisen luonnonystävän halu kontrolloida syrjäseudun juntin aseintoilua ja 2) syrjäseudun asukkaan kauhistelema ajatus viherpiipertäjän halusta rajoittaa harrastamisen vapautta.

Metsästys tarkoittaa myös lapsia opettelemassa toisaalta tappamista, toisaalta turvallista aseenkäyttöä. Metsästys on myös haavoittuneita eläimiä, joskus ihmisiäkin, ja joskus harvoin joku – yleensä metsästäjä – kuolee asetapaturmassa. Toisinaan ammutaan erehdyksessä uhanalaisia lajeja. Joidenkin arvioiden mukaan metsästyksen suosimisessa mukana on jopa maanpuolustuksellinen näkökulma. Se olisi siis eräänlaista luvallista asekätkentää.

Lauerma argumentoi metsästyksen puolesta asettamalla vastakkain kotieläintuotannon ja metsästyksen. Lisäksi hän asettaa vastakkain kalojen tappamisen ja metsästyksen. Jos kerran naudanliha ja vapaa-ajan kalastus ovat niin suosittuja, miksi metsästystä paheksutaan? Näin Lauerma:

On syytä kysyä, onko eläinten kasvattaminen ja varsinkaan niiden tehotuotanto ihmis- ja eläinravinnoksi, nahoiksi ja turkiksiksi hyväksyttävämpää kuin villinä kasvaneen riistan lopettaminen nopealla ja luonnonoloissa harvinaisen tuskattomalla tavalla. Riistaeläimet enempää kuin kalatkaan eivät kuole kipulääkittyinä sairaalahoidossa. Entä onko erittäin hyvän ravinnon, esimerkiksi lintujen ja hirvieläinten lihan mätäneminen luonnossa suotavampaa kuin sen päätyminen kulinaariseksi herkuksi ja ravinnoksi? Ja pitäisikö hirvikolareiden ja ihmishenkien menetysten sallia lisääntyä hirvikannan kasvun myötä ja antaa näin hirvienkin kuolla hitaasti?

Lauerma ei vastaa esittämiinsä, ”oletko lakannut lyömästä mummoasi?” -tyylisiin kysymyksiinsä, mutta hänen kantansa käy ilmi. Minulla ei aiemmin ollut vahvaa näkemystä, mutta Lauerman kiihkeys – joka puuttuu hänen muista kirjoituksistaan – ja poleeminen asian vierestä argumentointi – josta hän perustellusti syyttää toisaalla kirjassa Timo Soinia – saivat minut aktiivisemmin pohtimaan vaihtoehtoja nykytilanteelle.

Miksi ihmiset Lauerman mukaan siis suhtautuvat eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen? Hän selittää kalan tappamisen ja nisäkkään tappamisen välistä asennoitumiseroa seuraavasti: ”Keskeinen ero lienee se, että metsästyksessä käytettävät tuli- ja jousiaseet soveltuvat myös ihmisten tehokkaaseen tappamiseen pitemmältä välimatkalta kuin kalapuukko.” Perään Lauerma yrittää kumota argumenttia väittämällä, että metsästysaseilla tehdyt väkivallanteot ovat harvinaisia. Hän myös vertailee metsästysasein tehtyä väkivaltaa muihin vaaratekijöihin:

Onko ihmiselle luonnollista ja turvallista hankkia ravintonsa ostoskeskuksen pitsa- ja kebabbaarista tai nakkikioskilta, jossa teräaseita taskuissaan piilottelevat monipäihdeongelmaiset harhoissaan kekkuloivat likaisine huumeruiskuineen? Ottaen huomioon oikeuslääkäreiden avauspöydille nakkikioskien jonoista joutuneiden suomalaisten määrän on syytä havaita, että jopa sen pahamaineiseksi ymmärretyn tuliaseenkin kanssa tapahtuva metsällä kulkeminen on turvallisempaa.

Lauerman soinimainen maalailu pitänee paikkansa. Kaupungin yöelämässä on luultavasti vaarallisempaa kuin pyssyn kanssa korvessa, ainakin absoluuttisesti mitattuna. Mutta vaikka metsästysaseilla tehtäisiin vähän surmatöitä, monia saattaa huolestuttaa, että tehokkaita aseita löytyy monelta sadalta tuhannelta yksityishenkilöltä. Vastaavasti se, että Suomessa poliisilla on riittävästi resursseja voimakeinoihin, tuo monelle turvallisuudentunnetta, vaikka keinoja ei tarvitsisi koskaan käyttää.

Ihmisten asehuoli ei silti luultavasti ole merkittävä tekijä. Tärkeämpi syy, miksi ihmiset asennoituvat eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen, lienee se, millaisena saaliin kyky kokea kärsimystä nähdään. Lauerma sivuuttaa tämän näkökohdan. Kumman siis tapat mieluummin: nilviäisen vai nisäkkään, mateen vai majavan? Joissakin jo tällainen ajatusleikki herättää moraalista närkästystä. Kyse voi siis olla siitä, millaisia moraalitunteita tappaminen itsessä herättäisi. Ja moraalitunteiden yksi ominaisuus on se, että jos jokin toiminta tuntuu itsestä moraalittomalta, toimintaa ei mielellään suoda muille. Väestön moraalitunteet ovat näin yksi vaakakupissa painava seikka. Metsästystä ei toisin sanoen ole mielekästä puolustaa sillä, että sen vastustaminen perustuu myötätunnon tunteisiin. Tunteet ovat väistämättä mukana ja ne tulee huomioida kaikessa inhimillisessä päätöksenteossa.

Suhtautuivatpa ihmiset eri tavoin metsästykseen ja kalastukseen mistä syystä hyvänsä, kebabbaarin/hirvipeijaisten luonnollisuus/luonnottomuus ei ole pätevä argumentti. Luonnollisuudella kun voitaisiin puolustaa lähes mitä tahansa, esimerkiksi rokotusten kieltämistä. Ei myöskään ole soveliasta puolustaa metsästystä valitsemalla luonnollisuusperusteluista itselle sopivimmat, esimerkiksi seuraavasti: 1) saalistaminen on luonnollista eli sitä tulee saada harjoittaa, ja 2) eläinten luonnollinen kuolema voi olla kivulias eli niitä pitää voida tappaa ampumalla. Luonnollisuus voidaan kenties nähdä itseisarvona, mutta siihen vetoaminen ei ole pätevä argumentti.

Millä muilla tavoilla Lauerma puolustaa metsästystä? Hänen mukaansa se muun muassa ”todennäköisemmin sosiaalistaa lasta tai nuorta ja kasvattaa hänen vastuuntuntoaan kuin vääristää hänen suhdettaan väkivaltaan”. Tämäkin saattaa pitää paikkansa. Samaa voidaan kuitenkin sanoa monesta moraalisesti epäilyttävästä seikasta, esimerkiksi joistakin uskomusjärjestelmistä. Lauerma argumentoi myös, että ”riippuvuutemme luonnosta ja syntymän ja kuoleman realiteetit hahmottuvat luonnossa tapahtuvan saalistamisen kautta paljon paremmin kuin television luonto-ohjelmista, ja kaupan päälle tulee vielä liikunta.” Vertailu tv-ohjelmien ja metsästyksen välillä ei liity asiaan, eikä se todista sen puolesta, että realiteettien hahmottuminen tai sosiaalistaminen edellyttäisivät metsästysharrastusta.

Lauerma mainitsee myös, että ”Suomeen muuttivat ensimmäisinä metsästäjät, ja vanhoista paikannimistä ja kuntien vaakunoista suuri osa liittyy eränkäyntiin.” Hän tuo perusteluissaan esiin jopa maaseudun vähäisemmät kulttuuririentomahdollisuudet. Nämäkin seikat kenties painavat vaakakupissa, mutta ne eivät vielä tee vapaa-ajan tappamisesta moraalisesti kannatettavaa.

Lopuksi Lauerma laajentaa argumenttiaan. Hänen mukaansa ihmisen pitäisi välttää kala-, äyriäis- ja liharavintoa, nahkakenkiä, -vöitä ja -lompakoita, jotta hän voisi olla ”riippumaton tappamisesta”. Tämän ”ratkaisun vaatiminen yleiseksi ihanteeksi” on kuitenkin Lauerman mukaan ”ihmisen luontaista ekologista lokeroa ajatellen vailla perusteita”.

Perustelussa on useampi ongelma. Ensinnäkin tarkastelun kohteena on nimenomaan vapaa-ajan metsästys, ei kotieläinten pito, joka on erillinen kysymyksensä. Toiseksi lajimme on elänyt monenlaisissa ekologisissa lokeroissa. Niissäkin, joissa on laajalti tapettu nisäkkäitä, sitä ei luultavimmin ole tehty virkistys- tai riistanhoitomielessä, eikä edes kulinarismin nimissä. Niin tai näin, vetoaminen ihmislajin ekologiseen lokeroon ei ole pätevä argumentti. Laji- tai kulttuurihistoriallisilla seikoilla – olipa kyse metsästyksestä, tehokanaloista tai turkistarhauksesta – ei ole mieltä puolustaa tulevaisuutta. Ikäviä asioita tapahtuu muutoinkin liikaa vain perinteen takia.

Veikkaan, että Lauerma on kanssani yhtä mieltä seuraavista seikoista: 1) Suomesta puuttuu avoin, maltillinen ja itseään haastava keskustelukulttuuri, jossa perinteisiä toimintatapoja pyrittäisiin järkiperusteisesti arvioimaan uudelleen. Tämä koskee kutakuinkin kaikkea keskustelua. 2) Taloudellisia etuja sisältävissä ja moraalitunteita herättävissä kiistoissa mielipiteenvaihto ei voi nojata pelkästään järkiperusteisiin. Minkäänlainen määrä faktoja ei esimerkiksi voi kertoa, missä määrin meidän tulee kunnioittaa eläinten tai vaikkapa vierasmaalaisten elämää, vapauksia ja oikeuksia. 3) Keskusteluyhteys osapuolien välillä on silti säilytettävä, etenkin metsästyksen kaltaisissa vaikeissa moraalikysymyksissä.

Pääpointtini kuuluu: virkistystappamisen puolesta ei puhu mikään seikka, jota ei voitaisi riittävän kustannustehokkaasti saavuttaa myös muilla, moraalisesti perustellummilla tavoilla. Harrastajametsästäjäjärjestelmä saattaa olla toimivimpia keinoja kontrolloida haittaeläinten kantoja, mutta se ei ole ainoa keino, eikä se kerro sitä, onko metsästys harrastuksena moraalisesti oikein vai väärin.

Olen Lauerman kanssa yhtä mieltä siitä, että ihmisellä mitä ilmeisimmin on saalistamiseen liittyviä psykologisia valmiuksia. Sekään ei kuitenkaan ole pätevä argumentti tappamisharrastuksen puolesta. Vastaavasti ihmiskoirailla saattaa olla raiskausta varten kehittyneitä psykologisia valmiuksia, mutta raiskausta ei silti pidetä hyväksyttävänä toimintana. Lisäksi kuten todettua, liikuntaharrastus, myönteinen luontosuhde tai elämän ja kuoleman realiteettien ymmärtäminen eivät vaadi luontokappaleiden tappamista.

Asiaan liittyy lukuisia moraalikysymyksiä. Kuinka monta uhanalaisen lajin yksilöä saa metsästyksessä vuosittain kuolla? Kuinka monta haavoittunutta eläintä tai ihmistä saa tulla? Mikä painoarvo tulee laskea metsästyksen herättämälle paheksunnalle ja yhteiskuntarauhalle? Entä mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Tai mikä arvo on tiedolla, että jossakin on vielä täysin luonnonvaraisia eläinkantoja, joihin ihminen ei saa kajota? Tai käytännöllisemmin: kuinka kalliita tekniset ratkaisut esimerkiksi susi- tai hirvivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tämänkaltaisia arvokysymyksiä ei voida ratkaista vain faktojen avulla.

Suomalaisen metsästysgangsterismin ajat ovat ohi, ajoittaista salametsästystä lukuun ottamatta (ks. Lehtonen 1982). Lajeja ei esimerkiksi enää metsästetä sukupuuttoon. Lauerma kuitenkin maalaa alasta liian ruusuisen kuvan. Syrjäseuduilta kantautuu edelleen uutisia vaikkapa luvattomista, joskus sadistisista suurpetosurmista. Tiedän myös pääkaupunkiseudulta tapauksen, jossa hirviporukka oli ajamassa hirviä alueelta, jonne metsästysoikeutta ei ollut – kaiken lisäksi mukana oli poliisimies. Olen myös kokenut uhkaavana tilanteen, jossa jokamiehenoikeutta käyttäessäni törmäsin kahteen nuoreen pyssymieheen ja heidän aggressiivisiin eleisiinsä. Lisäksi tunnen mökkiläisiä, jotka sorsastuskauden alun paukkeen ja haulisateen vuoksi jättävät mökkeilyt tuolloin väliin.

Lauerman tekstin tarkoitus oli toinen, mutta sen kielikuvien ja adjektiivien ajamana päädyin kannattamaan harrastusmetsästystoiminnan vähittäistä alasajoa. Tätä toki tapahtuu ilman toimenpiteitäkin, mikäli maaseudun asukastiheys edelleen harvenee ja väestö vanhenee. Tunnistan, että ne, jotka pyrkivät noudattamaan korkeimpia moraalisia ihanteita, muuttuvat monesti lakihenkisiksi ja hankaliksi ihmisiksi. Senkin uhalla saattaisin äänestää henkilöä, joka moraalisin perustein etsii vaihtoehtoja virkistysmetsästyksen vähentämiseen. Tunnistan myös, että kyse ei ole kovin merkittävästä asiasta. Mutta se on silti osa tärkeää kysymystä: millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää? Useimmat lienevät yhtä mieltä, että vastaukseen tulee sisältyä pyrkimys avoimeen keskusteluun, valistukseen, koulutukseen ja demokraattiseen päätöksentekoon. Moraalista kehitystä tapahtuu lähinnä tällaisissa olosuhteissa. Lopulta aihe sivuaa myös suuria eksistentiaalisia kysymyksiä: Mitä haluamme lajina saavuttaa?

Kirjallisuutta: Lehtonen, Leo (1982): Suomalainen metsästysgangsterismi. WSOY. Helsinki.

 - - -

PS. Vaihtoehtojen pohtimiseen ei tässä kirjoituksessa ollut tilan puolesta mahdollisuuksia, ja sen tehtävän jätän muutenkin mieluummin muille. Tässä vain yksi mahdollisuus. Valtiolla on monopoli pakko- ja voimakeinojen käyttöön. Villieläinten ampumista voitaisiin pitää tällaisena voimakeinona, johon yksityinen ihminen, ainakaan alaikäinen, ei saa ryhtyä. Vallitsevaa moraalistandardia voitaisiin siis vähitellen muuttaa siten, että metsälle lähtö ei enää olisi nykyisenkaltainen yksityisasia. Aivan kuten on mahdollista perustaa ammattiarmeija, on mahdollista luoda ammattimetsästäjäkunta säätelemään ihmiselle vahingollisten eläinten kantoja. Tämä on yksi mahdollisuus monista muuttaa nykyistä järjestelmää. Realistisempia ja käytännöllisempiäkin varmasti on. Yle uutisissa oli esimerkiksi seuraavanlaisia Heikki Helteen ajatuksia:

Nythän kun kortin saa ja riistamaksun maksaa, saa ampua kaikkea mahdollista riistaa. Mielestäni metsästyksessä tulisi edetä tasojen mukaan taitojen ja kykyjen mukaan. Kokemattomampi metsästäjä lähtisi ampumaan pienriistaa sekä lintuja ja myöhemmin sitten sorkkaeläimiä. En pitäisi pahana, jos Suomeen tulisi muualta maailmasta tuttu oppipoika-systeemi eli metsästystä opetellaan jonkun kokeneemman kaverina ainakin aluksi. Lupia voisi tämän jälkeen antaa portaittain. Useissa maissa tällaista on käytössä, mutta Suomessa tällaisesta ei ole puhuttu.

Yle uutisoi vastikään myös suurpetoihin kohdistuvasta salametsästyksestä. Metsästäjäjärjestöt ovat ilmeisen voimattomia ilmiön edessä ja luultavasti osittain siksi vähättelevät sen merkitystä. Valtava PR-tappio se metsästykselle joka tapauksessa on.

PS 2. Duodecim 22/2016 -lehdessä oli juttu ampumahaavoista Suomessa. En ota kantaa, tapahtuuko niitä paljon vai vähän tai millainen riski on hyväksyttävä. Tässä pitkähkö sitaatti:

Vuosina 1990–2003 sairaalahoitoa vaatineiden ampumavammojen ilmaantuvuus oli maassamme 3,5/100 000 henkilövuotta ja vastasi vajaata kahtasataa ampumavammaa vuodessa. Sairaalahoitoon päätyneiden vammoista vajaa puolet oli vahinkoja, neljännes väkivaltarikoksia, noin viidennes itse aiheutettuja, ja joka kymmenennen vamman syy oli epäselvä. Ampumavammojen ilmaantuvuus on suurin syys-lokakuussa, minkä on tulkittu liittyvän metsästyskauteen. Ampumavammakuolemia sattuu vastaavasti noin 250 vuodessa, ja niiden uhreista vain noin 15% ehtii hoidon piiriin. Kuolemaan johtaneista ampumavammoista on itse aiheutettuja peräti 87%, kun taas väkivaltarikoksia on noin 11%. Valtaosa itsemurhista tapahtuu pään ja kaulan alueelle ampumalla, ja väkivaltarikoksistakin yli puolet on tämän alueen vammoja. Ampuminen on tekotapana noin 20-25%:ssa itsemurhista. Tällä vuosituhannella henkilörikoksista 17-18% on tehty ampuma-aseella (noin 20 henkilörikosta vuodessa). Tekijällä on ollut lupa rikoksessa käytettyyn aseeseen noin 40%:ssa tapauksista (käsiaseilla vajaa kolmannes ja metsästysaseilla hieman yli puolet).

PS 3. Tiina Raevaara kysyy Suomen Kuvalehden 33/2015 kolumnissaan seuraavasti, otsikolla ”Aselakikeskustelua, kiitos”:

Jos metsästysrikoksia ei saada kuriin valistuksella tai aiempaa ankarammilla rangaistuksilla, on pakko miettiä myös asepolitiikkaa. Vähentämällä aseita ei ehkä saada vähennettyä henkirikoksia, vaan vähenisivätkö metsästysrikokset?

PS 4. Kun jokin tutkimusala liittää itseensä nimityksen "kriittinen", se on yleensä tarkoittanut tieteellisten kriteerien löystymistä. Seuraava ote tuskin on kuvaavin esimerkki ”kriittisestä eläintutkimuksesta”, mutta esitettyjä ajatuksia oli joka tapauksessa vaikea ottaa vakavasti (Niin & Näin -lehti 2/2015: Nautoja ja koiria – toislajisia vai toissijaisia elä(i)miä):

Koiria ei ainoastaan pueta erilaisiin asusteisiin, vaan niitä myös sukupuolitetaan värikoodatuilla vaatteilla samalla tavalla kuin lapsia. Toisin sanoen koirien rooli perheenjäseninä on vakiintunut ja vahvistunut: niiden huoliteltu ulkomuoto symboloi hoivaa ja huolenpitoa, jota ne saavat osakseen kuin ihmisvauvat. Tämä hoiva... ei välttämättä tarkoita ainoastaan eläinten alistamista tai yli-inhimillistämistä. Se voi myös kertoa uusista kulttuurisista käytännöistä, joilla etsitään vaihtoehtoja heteronormatiiviselle perhemallille.

Koiran huolitteleminen siis ”symboloi” hoivaa. Ja hoiva saattaa tarkoittaa alistamista, yli-inhimillistämistä tai vaihtoehtoa heteroperheille. Mitä näihin voi sanoa? On hyvä, että ihmisen hoivakäyttäytymiselle etsitään selityksiä eri suunnilta. Mutta ”kriittisissäkin” spekulaatioissa olisi hyvä pitää tolkku mukana. Viimeisenä mainittu päätelmä koirahoivasta vaihtoehtona heteronormatiivisuudelle muistuttaa esimerkiksi sitä keskustalaisen ex-kansanedustajan, Maija-Liisa Lindqvistin lausuntoa, jossa hän puolusti vanhoillista avioliittonäkemystään vertaamalla homoliittoja sikojen kanssa pariutumiseen.

”Kriittisille” tutkijoille lienee paikallaan todeta kaksi asiaa: 1) kriittisyys etenkin omia teorioita ja tuloksia kohtaan on olennainen ja sisäsyntyinen osa kaikkea tiedettä ja 2) tasa-arvo, eläintenoikeuksien ajaminen tai muunkaltainen edistys eivät vaadi jargonia, humpuukiteorioita tai tieteen kriteerien löysentämistä. Lisäksi on hyvä muistaa, että tieteen tehtävä on selittää asioita, ei parantaa maailmaa. 

                 * * *

Lisäys 1.3.2021

Suomen Kuvalehdessä 6/2021 käsiteltiin metsästysonnettomuuksia (ks. kuva).

Huvimetsästyksen hyötyjä ja haittoja selvittävästä tutkimuksesta uutisoitiin täällä. 

(Elonkehä -kirjoitukseni jälkeen olen aavistuksen päivittänyt ajatteluani metsästykseen liittyen; kerron ehkä myöhemmin lisää.)

                 * * *

Lisäys 7.9.2021

Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 2.9.2021: