keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Huomioita Keisarinnan vaatekaapilta

Tarjosin seuraavaa Tieteessä tapahtuu -lehteen. Puheenvuoroa ei kuitenkaan julkaista.

Janne Kivivuori kirjoittaa (Tieteessä tapahtuu 5/2012) feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista Suomessa: ala on sisäsiittoista, se ei ymmärrä selittämisen ja selittelyn välistä eroa ja se hyljeksii empiirisiä tutkimustuloksia sekä tieteessä olennaista pyrkimystä objektiivisuuteen. Marita Husso, Suvi Keskinen ja Suvi Ronkainen eivät hyväksy väitteitä (Tieteessä tapahtuu 6/2012). He ensinnäkin toteavat, että Kivivuoren kritisoima konstruktionistinen lähtökohta ei kuvaa kaikkea ”sukupuolistunutta” väkivaltatutkimusta. Tämä huomio pitää tietysti paikkansa: feministisen/sukupuolistuneen väkivaltatutkimuksen alle on mahtunut vuosien varrella kaikenlaista. On kuitenkin huomattava, että – etenkin jos tarkastellaan naistutkimusta yleisemmin – sosiaalinen konstruktionismi on ollut vallitsevin lähtökohta. Husso, Keskinen ja Ronkainenkin myöntävät, että kansainvälisesti katsottuna ”kulttuurinen merkityksenanto” – joka käytännössä on hyvin lähellä konstruktionismia – on Suomessa ollut vallitseva suuntaus.
   Tärkeämpi seikka on kuitenkin Husson, Keskisen ja Ronkaisen väite, että Kivivuoren avaus olisi vain keskustelukutsuksi naamioitua politikointia. Vuonna 2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita). Teimme siinä vastaavia havaintoja kuin Kivivuori sillä poikkeuksella, että Kivivuorella on entistä tarkempaa empiiristä näyttöä päätelmiensä tueksi: vastaaviin aloihin verrattuna feministisen väkivaltatutkimuksen oppikirjat esimerkiksi nojaavat kansainvälisten artikkelien sijasta voimakkaammin suomenkielisiin lähteisiin, ns. kaverikirjoihin. (Tämä ei toki itsessään kerro tutkimuksen laadusta, kuten Husso kollegoineen toteaa, mutta se on silti vähintäänkin selvä riskitekijä.) Kuten Kivivuorta, meitäkin syytettiin poliittisuudesta (oikeistotaantumuksesta) ja jopa sukupuolivähemmistövastaisuudesta, vaikka totuus on aina ollut päinvastainen.
   Koska Kivivuoren päätelmät ja niiden herättämä vastareaktio osuvat niin hyvin yksiin Keisarinna-pamfletin kanssa, käyn lyhyesti läpi joitakin kokemuksiani kirjan tiimoilta. Pamfletissa pyrimme siis osoittamaan, että akateemisessa naistutkimuksessa on liian paljon epätieteellisyyttä, myös sen kavalinta alalajia, poliittisuutta. Meidät leimattiin humoristisen ja tieteenfilosofisen teoksemme johdosta nopeasti miesasiamiehiksi. Tämä herättää kysymyksen, miksi jonkin tieteenalan menetelmien ja tulosten kritisointi olisi poliittinen sukupuolikysymys, jollei ala olisi jo etukäteen sitoutunut tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan. Useaan otteeseen jouduinkin selittämään, että esittämällämme kritiikillä ei ollut mitään tekemistä miesliikkeen tai minkäänlaisen politiikan kanssa. Kyse oli aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, ja sellaiseen ei tietenkään ole mielekästä vastata poliittisilla syytöksillä.
   Naistutkimuksen kritisointi synnytti myös joukon muunlaisia henkilöön kohdistuvia argumentteja – ei tosin tieteellisillä foorumeilla. Olen esimerkiksi koulutukseltani elintarvikekemisti. Tämän johdosta kolumnisti Anne Moilanen nimitteli minua Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi taatusti ollut ylpeä Moilasen heitoista (paitsi että pilkka osui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen). Lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu tällaisista hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.
   Huomattavan monet ihmettelivät myös sitä, miksi juuri naistutkimus otettiin kritiikin kohteeksi, vaikka muuallakin tavataan löysää ajattelua ja heppoisia metodeja. Tässä mielessä voi jonkun mielestä jopa olla perusteltua ajatella, että naistutkimus joutui liikaa silmätikuksi tärkeämpien tieteenalojen kustannuksella. Naistutkimus ei kuitenkaan voi vetäytyä sen taakse, että jossakin muuallakin on haluttomuutta ymmärtää tieteen harjoittamisen ankaruutta.
   Kyse on totta kai samalla tieteen määritelmästä. Keskeistä tieteessä on, että aineiston perusteella voidaan kumota teoreettisia lähtökohtia (tai saada niille vahvistusta). Kuten Kivivuori näyttää, feministisessä väkivaltatutkimuksessa empiirisen aineiston ei kuitenkaan aina katsota määräävän tutkimuksen tuloksia. Tutkimus sen sijaan on pitkälti tarkoitettu kuvittamaan tutkijan jo valmiiksi hyväksymiä teoreettisia lähtökohtia. Pamflettikeskustelussa naistutkijat mielellään korostivat alan ”itserefleksiivisyyttä”, mutta se tai ”sukupuoliroolien purkaminen” eivät tietenkään takaa tieteellisten periaatteiden toteutumista.
   Siinä missä 1970-luvun kommunistinen opiskelijaliike ratsasti työläisten kokemilla vääryyksillä, 1990- ja 2000-luvuilla oltiin naisten suhteen lähes vastaavassa tilanteessa. Jos naisella meni huonosti, piti omaksua epätieteellisiä teorioita, jotta naisten asemaa olisi voitu parantaa. Ikään kuin tasa-arvoa ei olisi voitu parantaa omaksumatta humpuukia. Tilanne oli tietysti kaikkien kannalta kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletettiin edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia. Paradoksaalisesti se ohjasi tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka tätä kautta marginalisoi näitä ryhmiä entisestään. Naistutkimus ei siis täyttänyt edes ideologista tavoitettaan.
   Sukupuolen merkitystä yhteiskunnassa on tietysti syytä ja täysin mahdollista tutkia tieteellisesti. Ongelma on siinä, että näkyvin osa takavuosien naistutkimuksesta siinä epäonnistui. Alan tärkeimpiä ”saavutuksia” oli tiedon, tieteen ja arvojen lähes täydellinen suhteellistaminen – tavallaan siis myös itsensä kumoaminen. Toisinaan etusijalla oli jopa länsimaisuuden vastustaminen, mikä ironisesti on lähestulkoon sama kuin tasa-arvon vastustaminen. Kuten Kivivuori toteaa väkivaltatutkimuksesta: ”Harvoin yhteiskunta-ajattelun historiassa on ajettu yhtä hyvää asiaa niin epätarkoituksenmukaisella tavalla.”
   Jälkikäteen ajateltuna ei ole yllättävää, että Keisarinna-pamfletti ei saanut aikaan näkyviä muutoksia. Ei siihen pystynyt Suomen akatemian asettama paneelikaan, joka selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala oli tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin – tiiviimmin ilmaistuna sanamagiaan. Kivivuoren analyysi ja nyt käytävä keskustelu tuonevat kuitenkin tuoreita tuulahduksia; nimensähän ala on jo vaihtanut sukupuolentutkimukseksi. Tulevaisuudelta voidaan myös toivoa, että kaikkien biologisten tieteiden eli myös ihmistieteiden kattoteoria eli evoluutioteoria – ja yleisemmin pyrkimys menetelmien tarkkuuteen ja objektiivisuuteen – saisi sukupuolentutkimuksessa aseman, joka sille kuuluu. Valitettavasti sekä biologian että tieteellisen metodin vähättely voi erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta. Julkisuudessa tasa-arvokysymykset tulevat varmasti olemaan jatkossakin pinnalla, ja hyvä niin: ihmisten reilu kohtelu ei ole koskaan itsestäänselvyys.