Skandaali yliopistolla – tapaus Jason Arday

Oheinen raporttini ilmestyi Skeptikko 3/2026 -lehdessä (yhden lauseen lyhyempänä).

                          * * *

Professori Jason Arday löytyi kotoaan kuolleena elokuun 14. päivänä, luultavimmin itsemurhan tehneenä. Lontoon poliisin mukaan tapaus oli yllättävä muttei epäilyttävä. Erikoisen jutusta tekee se, että vain kolme vuotta aiemmin Ardayta oli juhlittu Cambridgen yliopiston nuorimpana mustaihoisena professorina. Mitä tapahtui?

Ardayn alamäki alkoi oikeaksi osoittautuneista plagiointisyytöksistä. Helsingin Sanomat otsikoi: ”Cambridgen huippuyliopisto retkahti sepittelevään professoriin” (8.8.26). 

Ardayn piti olla vähemmistöjen tuhkimotarina: siirtolaistaustainen ja lukihäiriöinen autisti todistamassa yliopiston edistyksellisyyttä ja monimuotoisuutta. Täydellinen maskotti siis.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Arday oli kuitenkin väärässä paikassa. Väitöstyöhönsä ja tutkimusartikkeleihinsa hän oli kopioinut kymmeniä pitkiä pätkiä muilta tutkijoilta. Tämän lisäksi Arday oli sepittänyt valheellisia tarinoita elämästään, muun muassa kuukauden aikana juoksemistaan kymmenistä maratoneista sekä ansioistaan hyväntekijänä. Törkeimpiä olivat mielikuvitukselliset väitteet hänen kohtaamistaan rasistisista hyökkäyksistä. Lehdistö – myös vasemmistolehdistö – toi sepustukset lopulta esille.

Cambridgen yliopisto tuki Ardayta pitkään ja halusi uskoa hänen tarinoitaan. Moni esimerkiksi väitti, että Arday oli joutunut rasistissävytteisen herjauskampanjan kohteeksi. Jokunen brittipoliitikkokin esitti syytöksen. Kasvatustieteellisen tiedekunnan johtaja Hilary Cremin jopa kuvasi Ardayta arvostetuksi koulutussosiologiksi sekä rotu- ja tasa-arvoasiain pätevimmäksi asiantuntijaksi, jonka työ tasoittaa tietä muille vähemmistöön kuuluville. Cremin olisi yhtä hyvin voinut sanoa, että ”siinäpä meillä on söpö neekeri”.

Ardayn kuoleman ja Cambridgen sokeuden – vaan ei värisokeuden – lisäksi tapauksessa on muutakin surullista. Arday esimerkiksi usutti poliisin Times Higher Education -lehden toimittajan kimppuun, kun tämä oli tiedustellut Ardaylta plagiointisyytöksistä. Kyseinen toimittaja kertoo poliisin todenneen hänelle, että ”on tärkeää, ettet enää ota yhteyttä Ardayhin, koska se vahingoittaa hänen henkistä terveyttään”. Myöhemmin poliisijohto myönsi, ettei olisi saanut puuttua toimittajan työhön. Poliisin tutkinta oli kestänyt neljä kuukautta.

Muutama vasemmistoaktivisti myös käytti Ardayn kuolemaa perusteluna lehdistön toiminnan rajoittamiseksi. Väite kuului, että Arday olisi yhä hengissä, jos lehdet eivät olisi kirjoittaneet hänen toiminnastaan. Joidenkin mielestä lehdistö oli vastuussa Ardayn kuolemasta.

Vasemmistoaktivistit olivat siis unohtavinaan, että lehdistönvapautta tarvitaan nimenomaan vilpin, väärinkäytösten ja kaltoinkohtelun paljastamiseen. Jos hallinto ryhtyy sitä suitsimaan, vähemmistöt ovat ensimmäisiä kärsijöitä.

Lehdistön sijasta perustellumpaa olisi ollut syyttää Ardayn työnantajaa, Cambridgen yliopistoa. Jos se ei olisi arvovallallaan asettunut kyseenalaisen työhönottonsa taakse, lehdistö tuskin olisi samassa määrin kiinnostunut koko jutusta. Niin tai näin, traagisella kuolemantapauksella on sopimatonta pyrkiä vaientamaan professoreiden ja muiden valtaapitävien kritisoimista.

Mikä tähän Cambridgen yliopistolle koituneeseen jättimäiseen mainehaittaan sitten johti? Ison-Britannian poliisin mainehan oli jo romahtanut aiempien sananvapautta ylenkatsovien toimintatapojen vuoksi.

Vuonna 2023 Cambridgen yliopiston sisäisessä raportissa todettiin, että edellisen kolmen ylennyskierroksen aikana yksikään yli 200:sta professuurin hakijasta ei ollut mustaihoinen. Mustaihoisia professoreja oli ja edelleen on opinahjossa alle puoli prosenttia.[1] Cambridge siis kaipasi kipeästi jotakin, jolla kohentaa mainettaan elitistisenä valkoisten kouluna. Ja Arday oli sopiva ja kaivattu symboli; niin sopiva ja niin kaivattu, että hänen taustojaan ja ansioluetteloaan ei ilmeisesti haluttu tai uskallettu tarkistaa kunnolla.

Yliopisto ei siis kohdellut häntä aikuisena ihmisenä ja tutkijana vaan pelinappulana. Se, että Ardayn kollegat yksityisesti harmittelivat Ardayn pätevyyden puutetta, on raskauttavaa kaikille asianosaisille.

Toisaalta ottaen huomioon yliopistoissa paikoin rehottavan humpuukin ja tietyn yliopistoväen halun poseerata muita moraalisempina, ei sittenkään ole kummallista, että korkeisiin asemiin pääsee ihmisiä – jopa sarjavalehtelijoita – joiden tutkimukset eivät likimainkaan täytä tieteen standardeja.

Ardayn tapaus osoittaa hänen oppialaansa eli koulutussosiologiaa vaivaavan onttouden. Tapaus osoittaa myös, miten tärkeää ulkopuolisten tekemä vertaisarviointi on. Ja lopuksi se osoittaa korkeimpiakin opinahjoja vaivaavan konformismin ja epäkriittisyyden.

Kysymys kuuluu enää, miksi ne, jotka puolustivat Ardayn akateemisia ansioita, istuvat edelleen viroissaan. Voin hyväksyä suojatyöpaikat ja näytösvirat monenlaisille lusmuille, mutta akateemista tutkimus- ja opetustyötä tekeviltä odotan enemmän.

Pahinta sopassa on se, että mainehaittaa ei tullut ainoastaan Cambridgelle. Nyt epäilyksenalaisiksi joutuivat myös yliopistoilla toimivat pätevät vähemmistöjen edustajat, eli juuri ne, joiden asemaa ja lukumäärää Ardayn toivottiin nostavan. Lyhyellä aikavälillä tiede, meritokratia ja vähemmistöt kärsivät tappion – ja Oxford sai murskavoiton.
 
ALAVIITE

[1] Vuosina 2024-25 Ison-Britannian yliopistoissa oli akateemisia työntekijöitä noin 250 000. Näistä 26 prosenttia raportoitiin kuuluvan johonkin etniseen vähemmistöön. Professoreista etniseen vähemmistöön kuului 14 prosenttia. (Samana vuonna 16 prosenttia koko väestöstä identifioitui vähemmistöön.)
 
KIRJALLISUUTTA

The Spectator, 29 August: Revenge of the Blob.
The Economist, 22 August: The rise and fall of a diversity hire.
The Spectator, 15 August: Alma madder.
The Spectator, 8 August: The fabulist.
The Guardian, 1 August: Playbooks, plagiarism and a pig’s head.

Vanhoja raapustuksiani

Akateeminen maanpetos, osa 4

Älä pelkää haastaa huonoja ideoita. Älä oleta, että muut tekevät sen puolestasi. Älä kyyristele uratoiveittesi takia.

 

Gad Saad

 


Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.
 
Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä neljäs osa esittelee yksittäisiä ajatuksia luvuista 3–6. Alun jälkeen kirjasta alkoi löytyä toistoa ja epätasaisuutta. Ansiokas tieteen puolustaminen on silti näissäkin luvuissa pääosassa. (Kirjoitussarjan aiemmat osat ovat täällä: 1, 2 ja 3.)

Luvun kolme kirjoittaja Niall Ferguson on tunnettu muun muassa teoksistaan Rahan nousu ja Sivilisaatio (suom. Kimmo Pietiläinen, Terra Cognita) sekä somalialaissyntyisestä puolisostaan Ayaan Hirsi Alista. Tekstissään Ferguson ihmettelee, miten akateeminen maailma – ulkopuolisia rahoittajia myöten – alkoi sietää yliopistojen ja tieteen/tutkimuksen politisoitumista. Yhtenä esimerkkinä hänellä on kampuksilla ilmennyt antisemitismi lokakuun 2023 Hamasin iskujen jälkeen.

Ferguson puolustaa tieteen autonomiaa poliittisia muoteja ja poliittista painostusta vastaan. Hän esimerkiksi muistuttaa, että lääkärit ja juristit olivat yliedustettuina natsipuolueessa. Näin Ferguson:

Holokausti on edelleen poikkeuksellinen rikos. Se eroaa muusta vähemmistöihin kohdistuvasta järjestäytyneestä ja tappavasta väkivallasta juuri siksi, että sitä ajoi kansallisvaltio, jolla oli maailman hienoimmat yliopistot. Siksi Yhdysvaltain yliopistot eivät voi pitää antisemitismiä vain jonkinlaisena vihanilmauksena, joka ei eroa vaikkapa islamfobiasta – neologismi, jota ei pitäisi samassa yhteydessä edes mainita.

Fergusonin mukaan totalitarismia on kahta makua, vaikka sen ainesosat ovatkin samat.

                * * *

Luvussa neljä Gad Saad, jolta juuri ilmestyi teos Suicidal Empathy, toistaa Parasitic Mind (2020) -kirjansa sanomaa: yliopistot voivat tartuttaa opiskelijoihin epärationaalisuutta ruokkivia ”mielen viruksia”. Hän luettelee muun muassa seuraavat: uhriaseman liioitteleminen, radikaali feminismi, biofobia (eli haluttomuus selittää ihmisen käyttäytymistä biologialla/evoluutiolla) ja rodullisiin tai sukupuolisiin identiteetteihin keskittyvä ja meritokratian hylkäävä diversiteettikultti. (Viimeksi mainitusta on huomattava, että monimuotoisuudella ei koskaan tarkoiteta mielipiteiden monimuotoisuutta vaan ainoastaan rotua, sukupuolta, seksuaalisuutta tms.)

Professori Saad jatkaa:

Kieltäydyn opettamasta gender-ideologian ”periaatteita”, jotka kiistävät sen todellisuuden, että ihminen on sukupuolisesti kaksijakoinen ja suvullisesti lisääntyvä laji, jolla on kahta fenotyyppiä: naaras ja koiras. Kieltäydyn opettamasta, että tieteellinen menetelmä on vain yksi tapa tietää muiden tapojen joukossa. Kieltäydyn opettamasta, että biologia on huomioitava kaikilla muilla lajeilla paitsi sillä yhdellä, jota kutsumme Homo sapiensiksi. Kieltäydyn olemasta yksikäsitteinen ”liittolainen” ihonväriin, etnisyyteen tai sukupuoliseen suuntautumiseen nojautuville opiskelijaryhmille. Opastan kaikkia opiskelijoita, jotka haluavat oppia, riippumatta heidän epäolennaisista identiteettileimoistaan.

(Kirjoissaan Saad harrastaa omakehua, aivan kuten kollegansa Nassim Nicholas Taleb, mutta lyhyeen artikkeliin sitä ei juuri mahdu.)

                  * * *

Luvussa viisi Anna Krylov ja Jay Tanzman muistuttavat, että vaikka tieteellisistä artikkeleista väitetään joskus koituvan vähemmistöille haittaa, näitä haittoja ei ole osoitettu. Tutkimuksesta koituvat haitat on siis vain oletettu, ja silti haittoihin vedoten on pyritty estämään tutkimustulosten julkituloa. Vastaavasti Krylov ja Tanzman muistuttavat, että sensuroinnista koituvia hyötyjä ei ole osoitettu.

                   * * *

Luvussa kuusi John Armstrong lainaa tiedelehti Naturen pöyristyttävää lausuntoa, jossa lehti (ilman todisteita) väittää olevansa vastuussa valkoihoisen tutkimuksen ja oppineisuuden suosimisesta. Nature jatkaa:

Tieteelliset pyrkimykset ovat olleet – ja yhä ovat – osallisia systeemisessä rasismissa, ja niiden täytyy voimakkaammin pyrkiä korjaamaan nämä epäoikeudenmukaisuudet ja voimistamaan marginalisoituja ääniä.

Armstrongin artikkelin otsikko kysyy: ”Miten dekolonisoida matematiikka?” Tieteenystävä on epäuskoinen. Ei kai kukaan vakavissaan ehdota matematiikan dekolonisointia. Eiväthän matematiikan tulokset tai menetelmät ota kantaa siirtomaavalloituksiin, eivät puolesta eivätkä vastaan.

Matematiikan dekolonisaatiota ajavia ”tutkimuksia” kuitenkin löytyy. Armstrong käy niitä systemaattisesti läpi. Tausta-ajatuksena kyseisissä artikkeleissa on Armstrongin mukaan käsitys, että vallanpitäjä määrää sen, mitä tieto on. Oikeaa tietoa ei siis tuottaisikaan taho, jolla on osuvimmat perustelut ja joka käyttää pätevimpiä menetelmiä vaan taho, jolla on valtaa.

Erään Armstrongin lainaamaan ”tutkimuksen” mukaan siirtomaavalloitukset olivat symbioosissa modernin tieteen, erityisesti matematiikan kanssa. Tekstin otsikko kuuluu: ”Länsimainen matematiikka – Kulttuuri-imperialismin salainen ase”. Artikkelin mukaan matematiikka edistää lännen kulttuurista hegemoniaa.

Armstrongin siteeraamat dekolonisaatioartikkelit voidaan falsifioida jo sillä faktalla, että matematiikkaa ei keksitty Euroopassa. Numerojärjestelmämmekin on peruja muinaisesta Intiasta ja Persiasta. Lisäksi samat matemaattiset tulokset ja lainalaisuudet on löydetty itsenäisesti monissa eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Mayat esimerkiksi keksivät nollan käsitteen kauan ennen kuin Kolumbus purjehti Amerikkaan. Ja intialainen matemaatikko keksi seuraavan kaavan piille π/4=1/1-1/3+1/5-1/7+1/9-1/11… satoja vuosia ennen kuin kaava keksittiin Euroopassa.

Matematiikkaa on siis harrastettu ja käytetty kaikenlaisissa yhteiskunnissa sivilisaation alkuajoista asti. Matematiikka ei ole imperialismia tai kapitalismia, eikä se edistä länsimaalaista maailmankuvaa. Vastaavasti matematiikan ”dekolonisointi” ei ole osa moraalisesti välttämätöntä vastarintaliikettä tai kansannousua sortajaa vastaan, kuten jotkut ovat esittäneet. Sen sijaan matematiikan ”dekolonisointi” on koomista ja paikoin uskonnon kaltaista fundamentalismia ja tieteen objektiivisuuspyrkimyksistä luopumista.

Se, että monilla matematiikan teoreemoilla ja tekniikoilla on ranskalaisten ja saksalaisten miesten nimiä 1800-luvulta, ei asiaa muuta. Armstrong toteaa, että natseissakin oli päteviä matemaatikoita, mutta että heitä oli myös natsien vainoamissa juutalaisissa. Lopussa Armstrong esittää ajatuksen dekolonisaation mielekkyydestä yleisemminkin:

Jos matematiikan dekolonisointi on absurdia, ehkäpä sitä on tieteen, taiteen tai historiankin dekolonisointi.

Akateeminen maanpetos, osa 3

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Tämä kolmas osa tarkastelee Alan Sokalin kirjoittamaa lukua How ideology threatens to corrupt science eli Miten ideologia uhkaa turmella tieteen. (Sokal tuli tunnetuksi julkaistuaan postmodernismia parodioivan artikkelin, ks. juttusarjan ykkösosa. Kakkososassa tarkasteltiin Richard Dawkinsin lukua.)

Tieteellisiin julkaisuihin tarkoitettuja käsikirjoituksia tulee arvioida lähinnä seuraavilla perusteilla:

Kuinka päteviä tutkimuksessa käytetyt menetelmät ovat?
Kuinka täsmällisiä käytetyt käsitteet ovat?
Kuinka perusteellista aiheen tarkastelu on?
Kuinka tarkkoja tehdyt havainnot ovat?
Kuinka tärkeitä löydökset ovat tieteen edistämisen ja tiedontuottamisen kannalta?

Mitä ankarammin lehden toimitus näitä kysymyksiä tarkastelee, sitä tieteellisemmästä julkaisusta on kyse. Arvoarvostelmat saattavat vaikuttaa viimeisen kysymyksen kohdalla – käsikirjoitusten arvioijilla on omat mielipiteensä siitä, mitä on tärkeää ja soveliasta tutkia – mutta arvokysymysten ei silti tule olla artikkelin julkaisemisen esteenä. Tutkimuksellisten ja tieteellisten ansioiden tulee olla ratkaisevia; ei sen, kuinka mieluisia/epämieluisia löydökset jonkun mielestä ovat.

Sokal käsittelee edellä lueteltujen kriteerien valossa tiedelehti Naturen vuonna 2023 julkaisemaa eettistä ohjeistusta. Sen mukaan lehden toimituskunnalla on oikeus estää tarjottujen käsikirjoitusten julkaiseminen tai poistaa jo julkaistu artikkeli, mikäli käsikirjoituksen/artikkelin "sisältö heikentää tai sisällön voidaan aiheellisesti kokea heikentävän yksilön tai ryhmien oikeuksia tai arvokkuutta…".

Naturen ohjeistuksessa ei siis ole kyse ihmisten tai materian suojelemisesta (esim. uuden räjähdysaineen valmistusprosessin julkaiseminen) tai koehenkilöiden hyvinvoinnin turvaamisesta (sitä on tehty jo vuosikymmeniä). Kyse on siitä, voiko joku yksilö tai jokin ryhmä kokea jotkin artikkelissa esitetyt väitteet arvokkuutta haittaaviksi (eikä virheellisiksi).

Naturen ohjeistus alkaa pahaenteisen epämääräisesti: ”Vaikka akateeminen vapaus on perustavaa laatua, sillä on rajansa.” Lehti jatkaa: ”Tutkimus voi tahattomasti leimata [stigmatize] yksilöitä tai ihmisryhmiä. Se voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableistista [1] tai homofoobista. Tutkimus saattaa tarjota oikeutuksen joidenkin ryhmien ihmisoikeuksien heikentämiseen…”

Käydään ohjeistus Sokalin tapaan kohta kohdalta läpi. Mitä tarkoittaa, että tutkimus leimaa yksilöä tai ryhmiä? Tai mitä tarkoittaa tahaton leimaaminen? Tarkastellaan havaintoa, että ylipaino altistaa syöpätaudeille. Joidenkin mielestä näinkin neutraali löydös leimaa ylipainoisia. Mutta tällä ei tietenkään tule olla vaikutusta tutkimukseen tai sen julkaisemiseen. Se, että joku ei pidä viestistä sen mahdollisuuden leimaavuuden vuoksi, ei ole pätevä peruste pimittää tutkimushavaintoja – etenkin kun havainnot usein ovat hyödyllisiä. Ylipainon ja syövän tapauksessa ihmiset voisivat löydöksen avulla halutessaan suojata terveyttään. Tiedon pimittäminen olisi väärin nimenomaan ylipainoisia kohtaan. Sokalin mukaan leimaamissyytös on viestintuojan ampumista.

Naturen toimituskunta on kuitenkin antanut itselleen luvan päättää – omien sattumanvaraisten mieltymystensä mukaan –, millainen tutkimus on leimaavaa ja siksi julkaisukelvotonta. He toisin sanoen saattavat tyrehdyttää tosiasiaväitteitä vain siksi, että he kokevat jonkun tulevan leimatuksi. Tieteeseen moinen aktivismi ja subjektiivisuus eivät kuulu.

Entä mitä tarkoittaa Naturen väite, että tutkimus voi olla syrjivää, rasistista, seksististä, ableististista tai homofoobista? Sokal toteaa, että perinteisten kriteerien perusteella on jo mahdollista arvioida, löytyykö tutkimuksesta tai tutkimusartikkelista syrjintää. Ja siinä määrin kuin tutkimus/artikkeli suosii syrjintää (perustuen esim. rotuun tai sukupuoleen), kyse ei ole tieteellisestä tutkimuksesta/artikkelista. Jonkin ihmisryhmän syrjimisen – tai syrjimättömyyden – ajaminen ei siis ole tiedettä vaan politiikkaa. Nature tai mikään muukaan tieteellinen julkaisu ei tässä kohdin tarvitse uutta ja epämääräistä ohjeistusta.

Joku saattaa väittää vastaan, että rasismi tai seksismi motivoivat joitakin tutkijoita ja tutkimusaiheita. Näin voi olla, mutta se on eri asia kuin saatujen tutkimustulosten tai -raporttien syrjivyys. Tutkimuksen taustamotiivi – vaikka se olisi rasistinen/seksistinen – ei siis tee tutkimushavainnoista virheellisiä tai rasistisia/seksistisiä. Ylipäätään tutkijan taustamotiivien olettaminen on epätieteellistä ajatuspoliisitouhua (ks. esimerkki täältä). Yleensä sellainen johtuu pahantahtoisuudesta ja/tai asia-argumenttien puutteesta.

Sokalin esimerkki on havainto, että ihmiskoirailla on monessa kognitiivisessa piirteessä enemmän vaihtelua kuin naarailla. Miehiä on toisin sanoen enemmän kognitiivisen kyvykkyyden molemmissa ääripäissä (vaikka sukupuolten keskiarvo olisikin sama). ”Paljon lupauksia, paljon idiootteja”, kuten miessukupuolta joskus on luonnehdittu. On siis mahdollista, että vaikka yhteiskunta olisi täysin vailla syrjintää ja ennakkoluuloja, miehiä olisi silti tieteen huipulla naisia enemmän. Pitäisikö tieto miessukupuolen suuremmasta vaihtelusta siis tukahduttaa? Ei tietenkään. Mikäli tällaisia faktoja sensuroitaisiin, se haittaisi kykyämme selvittää, missä määrin syrjintää milläkin alalla esiintyy.

Entä Naturen väite, että tutkimus voi oikeuttaa syrjintää tai ihmisoikeuksien heikentämistä? Pohditaan edellä mainittua havaintoa, että miehillä on enemmän variaatiota kognitiivisissa, vaikkapa matemaattisissa kyvyissä. Oikeuttaisiko havainto naismatemaatikoiden syrjimisen? Jälleen kerran, ei tietenkään. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten asioiden tulee olla.

Tutkimushavainnot eivät oikeuta syrjivää sen enempää kuin syrjimätöntäkään kohtelua. Tieteeseen kuuluu jo määritelmällisesti, että yksilön akateemista suoriutumista arvioidaan riippumatta siitä, millaisia sukupuolten tai rotujen ominaisuudet tilastollisesti ovat. Ryhmiä koskevat hajontatilastot ovat siis yhdentekeviä silloin, kun arvioidaan yksittäisen tutkijan ansioita. (Joku toki saattaa perustella naisten syrjintää sillä, että miehiä on enemmän älyllisten kykyjen "loppupäässä". Kyse on kuitenkin tekosyystä; havainto itsessään ei tee syrjinnästä oikeutettua.)

Naturen toimituskunnasta ainakin osa luultavasti on tietoinen edellä kuvatuista periaatteista. Nature näyttääkin lähinnä pelkäävän sitä, että jokin ei-akateeminen taho yrittäisi käyttää tutkimustuloksia syrjinnän oikeuttamiseen. Tällaiselle pelolle antautuminen on takaperoista; totuudenmukaisia ajatuksia ei tietenkään tule tukahduttaa siksi, että joku saattaa niitä väärinkäyttää. Sen sijaan kritiikin pitää kohdistua väärinkäytöksiin, ei itse tutkimukseen tai tutkimustuloksiin. Tiedelehden toimituskunnalle tämän luulisi olevan päivänselvää.

Naturen ohjeistusta voidaan tulkita jopa niin, että käsikirjoitus saatetaan hylätä, jos kuka tahansa kokee tutkimuksen vähentävän kenen tahansa arvokkuutta. Tällainen kriteeri on auttamatta liian laaja ja epämääräinen; se kattaa lähes kaiken sosiaalitieteellisen tutkimuksen: mitä tahansa ihmisryhmää koskeva tutkimus voidaan kokea arvokkuutta loukkaavana.

Sokal mainitsee esimerkkinä tutkimuksen, jossa selvitetään puberteettia estävien lääkkeiden neuropsykologisia vaikutuksia. Joidenkin sukupuoli-identiteettiaktivistien mielestä tällainen tutkimus heikentää trans-ihmisten oikeuksia. Pitäisikö tämän mielipiteen takia siis jättää kyseinen tutkimus julkaisematta? Vielä kerran, ei tietenkään. Mielipide ei ole pätevä peruste estää tutkimuksen julkituloa.

Jos mielipiteelle annettaisiin tällainen valta, se olisi sama kuin jos tieteellinen aikakauslehti kysyisi julkaisuohjeita aborttia vastustavilta järjestöiltä ennen kuin lehti julkaisee abortin hyvinvointivaikutuksia raportoivan tutkimusartikkelin. (Puberteettia estävästä lääkityksestä on myös huomattava, että lääkkeiden haittoja selvittävä tutkimus suojaa nimenomaan sukupuoli-identiteetin ongelmista kärsivien nuorten oikeuksia. Vain tutkimuksen myötä nuoret ja heidän vanhempansa saavat tietoa lääkehoidon haitoista ja hyödyistä.)

Loppuun Sokal toteaa, että vaikka "edistykselliset" piirit olisivat sataprosenttisen oikeassa (tiedollisesti ja/tai moraalisesti) kaikissa näkemyksissään ja linjauksissaan, ja vaikka heillä ei olisi mitään opittavaa kriitikoiltaan, vastakkaisten näkemysten sensurointi silti haittaisi heidän omaa asiaansa. Ilman vastapuolen näkemyksiä ihmisillä ei nimittäin olisi yhtä perusteltuja syitä omaksua näitä "edistyksellisiä" ajatuksia. Ihmiset joutuisivat luottamaan pelkkiin julkilausumiin vailla kunnollisia perusteluita.

PS. Naturen linjaukset ovat kolme vuotta vanhoja. Onko lehti sittemmin järkevöittänyt linjauksiaan? En tiedä, enkä ole kiinnostunut ottamaan selvää. Sen verran harmillinen tämä akateeminen maanpetos on.

ALAVIITE

[1] Ableismi määritellään yleensä vammaisten ihmisten syrjimiseksi ja alempiarvoisena pitämiseksi. Joissakin määritelmissä ableismina pidetään myös vammattomuuden, toimintakyvyn ja terveyden ihailua. Näin laveassa määritelmässä olemme kaikki ableisteja; tietysti ihmiset ovat mieluummin terveitä ja toimintakykyisiä kuin sairaalloisia tai liikuntaesteisiä. Ja terveyttä he toivovat myös lapsilleen ja ystävilleen. Sellaisessa halussa/toiveessa ei ole mitään sellaista, joka ansaitsee oman kankean vierassanansa.

Akateeminen maanpetos, osa 2

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Tässä juttusarjassa käydään läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Toisessa osassa tarkastellaan Richard Dawkinsin esseetä Scientific truth stands above human feelings and politics. Jo nimen perusteella voi arvella, että esseessä käsitellään trans-sukupuolisuuden kaltaisia tunteita herättäviä identiteettipoliittisia aiheita. (Kirjoitussarjan ensimmäinen osa on täällä.)

Jos ihminen joskus pääsisi keskustelemaan Maan ulkopuolelta tulleiden olentojen kanssa, mistä he puhuisivat? ”Tietenkin tieteestä”, vastaa Dawkins. Hän perustelee väitettään seuraavasti:

Meidän muut kiinnostuksenkohteemme olisivat liian vieraita tai liian nurkkakuntaisia herättääkseen olentojen kiinnostuksen. Ja toisin päin. Olennot kunnioittaisivat newtoniaan ja einsteiniaan, planckiaan ja heisenbergiään. Heilläkin olisi Pythagoraan lause. Hekin olisivat laskeneet (omine symboleineen tietysti) piin ja muut matematiikan ja fysiikan vakiot. Niilläkin olisi atomiteoria, ja nekin tunnistaisivat saman luettelon alkuaineita kuin me. Alkuaineet olisi myös jaoteltu vastaaviin ryhmiin kuin meidän jaksollisessa järjestelmässämme. Ei ole yhtä ilmeistä, mutta olen valmis lyömään vetoa, että nekin kunnioittaisivat darwiniaan – kuten olen muualla perustellut, jonkinlainen versio evoluutiosta luonnonvalinnan kautta on ainoa tapa, jolla älykkyyttä voi universumiin syntyä.

Dawkins lisää, että keskustelu vierailijoiden kanssa ei ainakaan käsittelisi sellaisia joissakin länsimaisissa piireissä muodikkaita hokemia kuten ”kulttuurinen omiminen”, ”systeeminen rasismi” tai yliopistokurssien ”dekolonisaatio”. Ja ajatus, että vierailijat kunnioittaisivat foucaultejaan, derridojaan, judith butlereitaan tai ibram kendejään on Dawksinsille kehno vitsi. (Jos et ole näistä tiedettä politisoivista ja uhriutumista levittävistä sankareista kuullut, sitä parempi sinulle.)

Dawkins muistuttaa, että tiede ei ole yhteen lajiin, yhteen kapeaan hetkeen ja yhteen maailmankolkkaan keskittyvää aikalaishullutusta. Faktat olivat faktoja jo ennen kuin ihminen oli niitä selvittämässä, ja ne ovat faktoja senkin jälkeen, kun lajimme on kuollut sukupuuttoon. (Tämä ei tietenkään tarkoita, että historian tai yhteiskuntatieteiden tutkimuskohteet eivät ansaitsisi huomiota; pointti on menetelmien pätevyys, ei tutkimuskohteiden vastakkainasettelu.)

Seuraavaksi Dawkins esittelee kaksoissokkomenetelmän. Klassisessa esimerkissä uutta lääkettä testaava tutkija ja lääkettä saava koehenkilö eivät kumpikaan tiedä, onko annettu pilleri tai pistos oikea lääke vai lumelääke. Näin pystytään sulkemaan pois psykosomaattisia vaikutuksia. Lääkettä saavan koehenkilön terveydentila saattaa muuttua siksi, että hän uskoo lääkkeen vaikuttavan. Eli silloin, kun kaksoissokko on mahdollista, sillä voidaan sulkea pois yksilön omakohtaisia odotuksia ja tuntemuksia.

Kaksoissokkoa on käytetty jopa polvikirurgiassa. ”Lumelääkkeenä” kirurgi teki nukutetuille potilaille samat pintaviillot kuin itse operaatiossa, ja hoidon onnistumista selvittänyt tutkija ja polvivaurioista kärsivä potilas eivät kumpikaan tienneet, oliko kyse leikkauksesta vai lumeleikkauksesta. Kaksoissokko on tarpeen, koska yksilön käsitykset eivät muuta ympäröivää todellisuutta, mutta ne voivat vaikuttaa yksilön paranemiseen – tai ainakin paranemista koskeviin tuntemuksiin. (Tästä ”tiedollisen saastumisen” mahdollisuudesta olen kirjoittanut aiemmin muun muassa intersektionaalisuuden ja "totuudenjälkeisen" yhteydessä.)

Dawkins esittelee myös Trofim Lysenkon tapauksen. Lysenko pyrki lisäämään viljan tuotantoa Neuvostoliitossa. Epäonnekseen – ja miljoonien nälkään nääntyneiden epäonneksi – hän nojasi virheelliseen teoriaan hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Käytännössä Lysenko hylkäsi perinnöllisyystieteen löydökset, ja valta-asemaan päästyään hän tuhosi kritiikkiä esittäneiden oikeiden tiedemiesten uria.

Tutkimustulosten hylkäämistä poliittisin perustein tapahtuu yhä, mutta samanlaista inhimillistä katastrofia se tuskin enää saa aikaan. Lysenkon tapaus on silti syytä pitää mielessä: tiede edistyy vain avoimesti keskustelemalla, ei kriitikoita vaientamalla. Jos perustelusi eivät vakuuta, tee niistä parempia.

Dawkinsin seuraava aihe on sukupuoli ja trans-sukupuolisuus. Niihin liittyvät kysymykset eivät enää herätä yhtä kiivasta julkista keskustelua kuin vielä muutama vuosi sitten. Tietyt perusasiat on kuitenkin syytä kerrata. Biologinen sukupuolimääritelmä on selkeä: naaras tuottaa isommat sukusolut, koiras pienemmät.

Dawkins esitteli biologisen sukupuolimääritelmän perusteet jo Geenin itsekkyys -klassikossaan vuonna 1976 (suom. 1993, Kimmo Pietiläinen). Määritelmä on yksinkertainen ja yleispätevä. Se kattaa kaikki nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat. (Joillakin kalalajeilla yksilöt voivat kasvaessaan vaihtaa maidin tuottajasta mädin tuottajaksi tai toisinpäin; ne siis aidosti vaihtavat sukupuolta.)

Jotkut trans-aktivistit esittävät, että yksilöt, jotka eivät tuota sukusoluja (vaikkapa ihmisnaaras menopaussin jälkeen), tekevät biologian määritelmästä vähemmän universaalin. Tämä ei pidä paikkaansa. Ratkaisevaa on se, kumpia soluja yksilön fysiologia/anatomia on rakentunut tuottamaan. Ne, joiden elimistö ei ole rakentunut tuottamaan kumpiakaan, eivät ole interseksuaaleja tai ei-kaksijakoisia (non-binary), vaan he ovat sukupuolettomia. Ja jos olisi ihmisiä, jotka tuottavat molempia soluja (sitä ei yksilönkehityksellisistä syistä tapahdu), he olisivat sekä naaraita että koiraita.

Biologinen määritelmä on siis universaali ja yksiselitteinen. Kiistoja herättääkin vain niin kutsuttu sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti. Dawkins on varsin ymmärtäväinen niin kutsutusta sukupuolidysforiasta kärsiviä kohtaan: ”Tuntemus, että olen väärän sukupuolen kehossa, näyttää olevan todellinen psykologinen tila. Nämä ’dysfoorikot’ voivat tuntea aitoa ahdistusta.”

Dawkinsin myötätunnolla on kuitenkin rajansa. Hänelle se kulkee riitaa haastavassa iskulauseessa ”transnaiset ovat naisia”. (Näin sanasta sanaan poseerasi esimerkiksi professori ja maantieteilijä Atte Korhola [X-viestipalvelu 12.2.2026].) Dawkins perustelee rajanvetoaan sillä, että kyseinen ilmaus turmelee kieltä ja on tieteellisesti virheellinen. Ja ennen kaikkea, jos hokema otetaan kirjaimellisesti, se loukkaa hänen mukaansa muiden, erityisesti naisten oikeuksia. Näin Dawkins: ”Iskulauseeseen sisältyy loogisesti oikeus osallistua naisten urheilusarjoihin, pääsy naisten pukuhuoneisiin, naisten vankiloihin ja niin edelleen. Tämä ’postmoderni’ kontrafaktualismi on tullut niin voimakkaaksi, että sanomalehdissä puhutaan rutiininomaisesti ja ilman varauksia ’naisen peniksestä’ [her penis].” (Ks. trans-asian holtittomasta ajamisesta täältä.) Perään Dawkins kummastelee, miksi nykyinen ei-kaksijakoinen identifioituminen – ”olen neutri”, ”kuulun kolmanteen sukupuoleen” – koskee lähinnä sukupuolta eikä rodullista identiteettiä. Näin Dawkins:

Modernilla amerikkalaisella kulttuurilla on pakkomielle rodusta ja rodullisesta identiteetistä samaan aikaan, kun sillä on pakkomielle pronomineista ja sukupuolisesta identiteetistä. Mutta siinä missä sukupuoli on selkeästi kaksijakoinen (tai ainakin sinulla on vaikeuksia perustella, että se ei sitä olisi), rotu on ilmiselvästi ei-kaksijakoinen (tai ainakin rotu on paljon lähempänä jatkumollisuutta kuin sukupuoli).

Teen tässä muutamia filosofisluontoisia lisäyksiä Dawkinsin trans-osioon. Hänen käsittelynsä on kiihkoton ja myötätuntoinen, mutta se jää myös hieman kesken. Aloitetaan sukupuoli-identiteetin määritelmästä. Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella. (Määritelmä on silti laajalle levinnyt. Esimerkkinä toimikoon kivuntutkimusyhdistyksen jäsenlehti: ”Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa yksilön omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan” [1]. Kirjoittajana on yksi suositun Tiedenaiset -Instagram-tilin perustajista.)

Jotta identiteetin määritelmä olisi pätevä, pitäisi ensin kertoa/tietää, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti esimerkiksi eroaa muihin identiteetteihin kuuluvista tuntemuksista? Tai mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset ylipäätään tulevat? Tai mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon? Tai yksilön kasvuympäristöön? Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle.

Syrjinnästä taas on huomioitava seuraava seikka: syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu. Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista. Tämä pätee myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää yksilön ilmoitusta sukupuoli-identiteetistään typeryytenä, huomiohakuisuutena tai vain teoreettisesti ongelmallisena, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti sekä vastustaa syrjintää.

Sukupuoli-identiteetin tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden tarpeellisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten trans-piireissä toisinaan väitetään. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Sukupuoli-identiteetti ei toisin sanoen voi nojata sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseus/mieheys ovat. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä on pyrittävä eroon. Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Dawkins päättää trans-osionsa huomioon, että pyrkimys vaikuttaa politiikkaan transfoobikko-nimityksellä on merkki keskustelun häviämisestä ja asia-argumenttien puutteesta. Se on tieteen periaatteiden hylkäämistä, eräänlainen akateeminen maanpetos sekin.


ALAVIITE
[1] Kemppainen, J. (2024): Kohti tasa-arvoista kivunhoitoa – näkökulmia tieteen ja terveydenhuollon sukupuolivinoumaan. Kipuviesti 2/2024.

PS. Millaisen esseen mieluummin kirjoittaisit? Sellaisen, joka selittää ja perustelee ajatukset niin vastaansanomattoman selkeästi, että riskinä on esseen painuminen unholaan? Asiathan tulivat jo selviksi. Vai kirjoittaisitko mieluummin epätarkkuuksia vilisevän tekstin, joka jää elämään siksi, että sitä on jatkuvasti tulkittava uudelleen? Dawkins saattaa käyttää enemmän sanoja kuin asioiden valaisu edellyttäisi, mutta hän on silti aina pysytellyt ensin mainitulla selkeyden polulla. Tällaisen tiivistelmän laatiminen tuntuu siksi turhalta.

Synninpäästö Suomen Akatemialle?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Akateemista maailmaa huonosti tuntevalle termit vertaisarviointi ja asiantuntijaraportti herättävät varmaan syvää kunnioitusta, mutta esimerkiksi asiantuntija- tai referee-raportti voi todellisuudessa olla mitä vain.

Matti Viren

Diplomi-insinööri Mika Merano ja Suomen perusta -ajatuspaja julkaisivat syyskuussa 2025 pamfletin Tutkimusta vai ideologiaa? – Analyysi suomalaisesta tiederahoituksesta. Siinä esitellään useita arveluttavia Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä viime vuosilta. Pamfletin pointit tiivistettynä ovat seuraavia:

1) Tutkijoiden poliittinen yksimielisyys saattaa estää tieteenalan itsekorjaamismekanismeja toimimasta. Merano puhuu agendatieteistä. Niissä tutkimuksen tarkoitus on vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan, esimerkiksi ”rakenteita purkamalla”, kuten muoti-ilmaus kuuluu. Tieteessä olennainen vertaisarviointi (eli ulkopuolisten asiantuntijoiden suorittama kriittinen tarkastelu) saattaa siis pettää. Kokonaiset tutkimussuuntaukset voivat kärsiä ideologisista ja metodologisista eli menetelmällisistä vinoumista.

2) Tutkimuksen rahoituksen, menetelmien, tulosten ja vaikutusten tulee olla avoimesti arvioitavissa. Kansalaisilla on oikeus tietää veroeurojensa käytöstä, ja tutkijan on tervehdittävä ilolla saamaansa ankaraakin palautetta – eikä vetäytyä siilipuolustukseen, kuten tämänkin pamfletin tiimoilta tapahtui.

3) Humanistis-yhteiskunnallinen tutkimus voi tuottaa syvällistä ymmärrystä kulttuurisista ilmiöistä ja ihmisen toiminnan motiiveista. Meranon mukaan humanistisilla aloilla ”on edelleen kiistattomia hyötyjä, eikä niistä kaikkia voi mitata konkreettisesti rahassa tai materiaalisissa saavutuksissa”. Silti humanistisessa tutkimuksessa on noudatettava tieteellisiä käytäntöjä ja periaatteita; avoimuutta, kriittisyyttä omia näkemyksiä kohtaan ja menetelmien johdonmukaisuutta.

4) Suomen Akatemian rahoittamien hankkeiden joukossa on liian monta politisoitunutta, menetelmiltään kelvotonta tai merkitykseltään marginaalista tutkimusta. Jotkin alat siis saavat liikaa tukea. Merano nostaa esiin sen, että sukupuolentutkimus saa enemmän rahoitusta kuin kehitysbiologian, fysiologian tai hammaslääketieteen kaltaiset, välittömiä hyötyjä tuovat alat. Hänen mukaansa monet sukupuolentutkijat ovat tiedeyhteisön ulkopuolella myös aktivisteja, ”mikä herättää kysymyksen siitä, kummassa roolissa nämä toimivat tiedeyhteisön sisällä”.

Pamfletti sai paljon julkisuutta, ja sen sanomaa vääristeltiin lähes jokaisessa puheenvuorossa. ”Insinööri ei ymmärrä humanismia”, oli kenties yleisin teema. Toinen usein kuultu väite oli, että teoksessa kannatetaan tieteen vapauden kahlitsemista, jopa tutkimuksen poliittista ohjailua.

Pamfletista voi kieltämättä saada kuvan, että siinä pyrittäisiin loukkaamaan tieteen autonomiaa. Ja kirjan ympärillä käydystä keskustelusta voi saada kuvan kuin someparlamentti haluaisi huutoäänestyksellä päättää, millaista tiedettä rahoitetaan. Pamfletissa ei silti ole kyse tutkimuksen vapaudesta. Sen sijaan siinä kapinoidaan tieteen politisoitumista ja löysiä tutkimusmenetelmiä vastaan. Kaikkea kun ei voi eikä kannata rahoittaa. (Rahoitettujen tutkimusten menetelmällisiä puutteita olisi kannattanut tuoda teoksessa paremmin esiin.)

Parannusehdotukseksi Merano esittää, että apurahahankkeen kuvaukseen tulee liittää julkaistut tutkimusartikkelit sitä mukaa kuin niitä syntyy. Näin hankkeita voitaisiin seurata, arvioida ja kehittää koko prosessin ajan. Toinen ehdotus on, että tutkimushankkeen lopuksi on tehtävä vaikutusarviointi. Onko tavoitteissa onnistuttu? Olivatko tulokset odotettuja?

Kolmas parannusehdotus on, että rahoituksesta on poistettava alakohtaiset kiintiöt. Merano kirjoittaa: ”Nykyisellään esimerkiksi humanistista tutkimusta rahoitetaan tietyllä summalla ja teknillistä tietyllä summalla, mutta se ei välttämättä ole paras asioiden tila.” Meranon mukaan hyödyllisempää olisi rahoittaa ylipäätään parhaat tutkimukset eikä kunkin alan parhaiksi koettuja tutkimuksia erikseen.

Pamfletissa on myös neljän sivun puheenvuoro taloustieteen emeritusprofessori Matti Vireniltä. Hänen mukaansa Suomen Akatemiassa kaikki menee näennäisesti hyvin; apurahahakemukset lähetetään ulkomaisille asiantuntijoille, ja sieltä saadaan hankkeiden paremmuusjärjestys. Viren on kuitenkin perustellusti huolissaan siitä, kuka valitsee nämä asiantuntijat.

Akatemia itse vastaa näin: ”Suomen Akatemian virkamiehet järjestävät hakemusten arvioinnin ja kutsuvat asiantuntijat paneeleihin haun tai paneelin aihealueen ja hakuun saapuneiden hakemusten perusteella.” Virenin mukaan tämä ei kuulosta uskottavalta: ”Akatemian virkamiehillä ei ole sellaista tutkijataustaa, että he kykenevät tällaisen valinnan suorittamaan muuta kuin umpimähkäisellä otannalla.” Tästä saadaan neljäs selkeä parannusehdotus: Akatemia voisi kertoa, ketkä valitsevat apurahahakuja arvioivat asiantuntijat. Tämä on muunnelma vanhasta ”kuka vartioi vartijoita?” -teemasta.

Asiatasolla suurempi ongelma Virenin mukaan on se, että Akatemia ei kerro, mitä saapuneille raporteille tapahtuu. ”Käsitykseni on, että ne vain taltioidaan ja siinä kaikki. Kukaan ei selvitä, vastaavatko projektin tulokset sille asetettuja tavoitteita, onko saavutetuissa tuloksissa mitään järkeä jne. Eli meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten hyvin tutkimusrahoitus on onnistunut.”

              * * *

Pamfletin luettuani yritin löytää perusteita, joilla voitaisiin puolustaa kritiikin kohdetta. Voiko tiede sittenkin hyötyä epätieteellisistä menetelmistä tai politisoituneesta tutkimuksesta? Keksin vain yhden perustelun. Lukija punnitkoon, miten pätevä se on. (Se, missä määrin ajatuspajojen pamfletteihin laitetut veroeurot edistävät tiedettä, jääköön myös lukijan mietittäväksi.)

Aloitetaan tarkastelemalla sitä, miksi yhteiskunta hyötyy turhamaisuuden ja juoppouden kaltaisista paheista. Jos ihmiset nöyrästi pitäisivät samaa tylsää ja kauhtunutta vaatekertaa vuodesta toiseen ja jos he vaihtaisivat paidan uuteen vasta, kun se on puhki kulunut, lukemattomat ihmiset jäisivät vaille työtä. Koreileva turhamaisuus takaa, että ompelija, muotisuunnittelija ja väriainekemisti eivät ajaudu kurjuuteen. Ja ennen kaikkea, ilman tuhlaavaisuuden ja turhamaisuuden syntejä vaatimattomienkin vaatteiden tuotanto vaikeutuisi.

Vastaavasti ilman puliukkoja ei olisi hienostuneita viininmaistajaisia, ja ilman satamahuoria ei olisi siveellisiä naisia. Ja jos ei olisi rikollisia, poliisi ja oikeuslaitos surkastuisivat eivätkä enää pystyisi ylläpitämään yhteiskuntasopimusta kunnollistenkaan kansalaisten parissa.

Samankaltainen ”paheet tuottavat hyveitä” -paradoksi saattaa päteä tieteeseen. Sen marginaalista tuleekin kuulua kummia, siellä tuleekin koetella tieteellisyyden rajoja. ”Sukupuoli on himmeli.” ”Objektiivisuus on kolonialismia.” ”Totuus rakentuu valtahierarkioissa.” ”Biologiset selitykset ovat patriarkaatin salaliitto.” Ja niin edelleen. Juuri tämä on marginaalin tehtävä. Ilman sen sekoilua tiede ja tieteellinen keskustelu näivettyisivät.

Eli aivan kuten muodin oikut pitävät vaatetehtaat pyörimässä, totuus ilmaistaan elävämmin ja voimallisemmin, kun se joutuu tekemisiin huuhaan kanssa. Juuri siksi tiede tarvitsee Akatemian rahoittamaa queer-affektiivista aktivismia ja performatiivista kehollisuutta. Tai mitä niitä olikaan. Jatkakaa syntiset siis samaan tapaan. Edistätte tiedettä ja sen ankaruutta tahtomattanne.

PS. Humanistisen tutkimusperinteen hengessä loppuun vielä runontynkä:

Suomen Akatemian amoretto aktivistitutkijoilleen

Tuotatte ”tutkimusta”, 

menetelmät sinne päin,

kuin juosten laskisitte kusta.

Silti rahoitan ja ohjeistan näin:

Politikoikaa ja synnissänne eläkää.

Tiede ja edistys ehk’ muutoin häviää.

Liirumia ja laarumia tahdon puolustaa

ja sanain solinaa teilt’ ain’ ostaa.

Pystyisitte kenties parempaan,

ja tiede varmaan ottaa selkään,

mut’ johdatatte taistoon vakavaan,

vaik’ mullekin siit’ virnuillaan, niin pelkään.

Akateeminen maanpetos, osa 1

Krauss, L. M. toim. (2025): The War on Science. Forum. 297 s.

Käyn tässä juttusarjassa läpi kirjoituksia fyysikko Lawrence M. Kraussin toimittamasta The War on Science -teoksesta. Siinä puheenvuoron saavat lukuisat kuuluisuuteen nousseet, osin pahamaineiset professorit ja tieteen popularisoijat, muun muassa Richard Dawkins, Steven Pinker, Gad Saad, Jerry A. Coyne ja Amy L. Wax.

Kraussin teos puolustaa tiedettä sisältä tulevaa uhkaa vastaan. Kirjan aiheena ei siis ole se, että autoritaarinen hallinto tai muu ulkopuolinen taho pyrkisi ujuttamaan ideologiaansa tutkimukseen. Sitäkin on tapahtunut, edelleen tapahtuu ja sekin ansaitsee ankaraa arvostelua. Mutta tässä kirjassa kritisoidaan sitä, miten tiedeväki on pettänyt tieteen ihanteet ihan itse. Siitä kirjoitussarjan aavistuksen liioitteleva otsikko.

Vuonna 1996 fyysikko Alan Sokal – jolla niin ikään on teoksessa yksi luku – julkaisi humanistis-yhteiskuntatieteellisessä Social Text -lehdessä parodia-artikkelin. Sen nimi kuului: Transgressing the boundaries – Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity. (En aio yrittää suomennosta.) Kirjoitus sekoitteli luonnontieteellisiä termejä muodikkaisiin sosiaalitieteellisiin käsitteisiin poliittisesti korrektilla tavalla. Objektiivisuuden väitettiin olevan kielellinen rakennelma, jolla ei ole tietoteoreettista ylivaltaa marginalisoitujen ryhmien vastahegemonisiin narratiiveihin. Luonnontieteilijälle oli ilmeistä, että tieteellisessä mielessä artikkelissa ei ollut järkeä.

Sokalin parodia sai paljon julkisuutta, puolesta ja vastaan. Internet oli vasta aloittanut taipaleensa, ja sivut latautuivat hitaasti. Nettiin kuitenkin ilmestyi pian Sokalin innoittamana sivusto, jossa sai napinpainalluksella tuotettua postmodernista humpuukijargonista koostuvan tiedeartikkelin. Puhuttiin puppugeneraattorista. Se oli ensimmäisiä nettimeemejä. Muistan kuvitelleeni, että Freudilla ryyditetty mannermainen postmodernismi sai siinä kuoliniskun. Tiede voisi jatkaa totuuden jahtaamista kuten ennenkin.

Kelataan 30 vuotta eteenpäin, ja mitä tapahtuu? Freud on hylätty, samoin kuin jotkin tuolloin suositut sosiaalitieteelliset menetelmät ja käsitteet. Mutta puppua on alettu katsoa läpi sormien luonnontieteissäkin. Journal of Chemical Education -lehdessä puolustettiin tieteen opetusta feministisessä viitekehyksessä. Sokalin parodia-artikkelin tapaan jutussa sekoitettiin kvanttimekaniikkaa marxilaiseen materialismiin. Fyysikkojen Physical Review -lehdessä taas väitettiin valkoisuuden olevan dominanssia ja kontrollinhalua – jälleen kuin Sokalilta itseltään.

Koviin tieteisiin ulottunut ideologisuus selittyy osin poliisin kovaotteisuuteen kuolleella mustaihoisella George Floydilla. Tapaus herätti maailmanlaajuista myötätuntoa, ja sen myötä akateemisenkin maailman väitettiin olevan rasistista valtapeliä. Yhdysvalloissa yliopistot alkoivat vaatia tutkijoilta, opiskelijoilta ja apurahojen hakijoilta antirasistisia ja vähemmistöjä mielisteleviä kannanottoja. Samassa hengessä joitakin ihmisryhmiä alettiin työhönotossa suosia kyvykkäämpien kustannuksella [1]. Uudessa Seelannissa jopa vaadittiin, että alkuperäiskansan ”tapa tietää” olisi opetuksessa samalla viivalla tieteen kanssa. (Tähän sopinee vanha vitsi: Miksi kutsutaan vaihtoehtolääketiedettä, joka toimii? Lääketieteeksi.)

Kaikki tapahtui ilman minkäänlaista todistetta siitä, että tällaiselle ihmisryhmiä lokeroivalle toiminnalle olisi tarvetta tai että siitä olisi jotakin hyötyä. Kanadassa vaadittiin jopa, että yliopistollisissa viroissa ihmisryhmiä tulisi olla täsmälleen samassa suhteessa kuin heitä on muussa väestössä. Ikävä kyllä tällainen tavoite voi onnistua vain, mikäli samalla hylätään työntekijöiden valinta ansiokkuuden perusteella. Kaikki väestöryhmät kun eivät voi olla samalla tavalla kiinnostuneita tai kyvykkäitä hoitamaan akateemisia virkoja. Käytännössä tasaedustus tarkoittaisi siis ansioituneempien hakijoiden syrjimistä. Kanadassa syrjintää pidetään toisin sanoen sallittuna – ehkä siksi, että sen kuvitellaan korjaavan menneitä syntejä – samalla kun tieteen tason lasku saa siunauksen.

Yliopistoissa alettiin kantaa huolta myös siitä, että akateemisissa julkaisuissa saattoi olla loukkaavia ilmaisuja tai tuloksia. Royal Society of Chemistryn linjauksen mukaan loukkaamisessa ja sen välttämisessä on tärkeintä huomioida loukatun omakohtainen tuntemus riippumatta kirjoittajan aikomuksista [2]. Nature Human Behaviour -lehden toimituskunta jopa linjasi, ettei se aio julkaista artikkeleita, ”jotka saattavat haitata (tahattomastikin) yksilöitä tai ryhmiä, jotka ovat herkimpiä rasismille, seksismille, ableismille tai homofobialle”. Tämä lienee typerin hyökkäys tiedettä vastaan. Koska tutkijat eivät halua aiheuttaa harmia, he tällaisen pelottelun edessä helposti alkavat totuuden kustannuksella sensuroida itseään – tai kollegoitaan, kuten usein on tapahtunut. Kraussin toimittama esseekokoelma ilmestyi kreivin aikaan.

ALAVIITTEET

[1] Nyt kun naiset ovat länsiyliopistoissa voimakkaasti yliedustettuina, kukaan ei ole samaan tapaan kampanjoimassa sen puolesta, että miesvähemmistölle tulisi antaa suosituimmuusasema. Kuka osaisi selittää moisen kaksoisstandardin?

[2] Samoilla totalitaristisen mielivallan linjoilla oli Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen Antirasismin perusteet -kurssi vuonna 2020. Kurssin mukaan ”Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.”

PS. Sokalin sankariteko sai jatkoa, kun tieteen standardien laskusta huolestuneet Peter Boghossian, Helen Pluckrose ja James Lindsay julkaisivat parodia-artikkeleita sosiaalitieteellisissä julkaisuissa vuosina 2017 ja 2018. Suomessa menetelmällisesti kehnoa ja aihevalinnoiltaan merkityksetöntä tutkimusta – tai lähinnä sen rahoitusta – on kritisoinut muun muassa Mika Merano Tutkimusta vai ideologiaa -pamfletissaan (Suomen perusta 2025). Arvioin teoksen Skeptikko 4/2025 -lehdessä.

Tieteen auktoriteetti tulee ansaita

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2025 -lehdessä.

Mitä johtoporras vastaa?

Diplomi-insinööri Arto Kuosmasen kirjoitus Skeptikko 4/2024 -lehdessä on ensimmäisiä puheenvuoroja, jossa kysellään yliopiston johdon vastuun perään. Miksi johto salli epäobjektiivisten menetelmien vallata tiettyjä sosiaalitieteellisiä ja humanistisia aloja? Miksei vaadittu testattavia ja kumottavissa olevia ennusteita? Mihin unohtui asioiden mittaaminen pätevillä mittareilla? Mihin jäi syy-seuraussuhteiden selvittäminen?

Monessa tutkimuksessa tulokset oli päätetty etukäteen. Toisinaan taas verbaaliakrobatia muodostui tärkeämmäksi kuin se, että tutkimustulokset kuvaavat todellisuutta. Jopa tohtorinpapereita myönnettiin heppoisin perustein. Miksi?

Mahdollisia selityksiä on monia. Ehkä johto ei nähnyt sosiaalitieteiden ongelmia tai ehkä se halusi vältellä syytöksiä dogmatismista. Tai ehkä he kokivat tehneensä jo tarpeeksi tieteellisten standardien eteen.

Kuosmasen mukaan selitys löytyy pelkuruudesta tai hienotunteisuudesta: ”Koska naistutkijat esittivät olevansa syrjittyjen asialla, alan menetelmiin ei uskallettu puuttua.” Naistutkimus ei toki ollut ainoa objektiivisuutta vieroksuva ja poliittista aktivismia suosinut ala, mutta se oli räikeimmästä päästä. Tärkeämpiä olivat oikeaoppisuus ja vaikutuksen tekeminen kollegoihin kuin pyrkimys objektiivisuuteen. [1]

Vastaako sikariporras, etenkin Helsingin yliopistoa kanslerina ja rehtorina johtanut Ilkka Niiniluoto jotakin? Ainakaan vetoaminen tieteenalojen autonomiaan tai erilaisiin käsityksiin siitä, mikä on tiedettä, ei ole pätevä puolustus. Niiniluoto on lukuisissa kirjoituksissaan suosinut nimenomaan tieteellisten menetelmien ankaruutta ja korostanut pätevän argumentaation merkitystä. Silmien sulkeminen tuntuu siksi niin erikoiselta. Johdon toimimattomuus on saattanut jopa vaikuttaa yliopistojemme heikkoon asemaan kansainvälisissä vertailuissa.

Johdon olettaisi siis aktiivisesti pyrkivän siihen, että tieteellinen tutkimus säilyttää auktoriteettinsa. Siinä on kyse paljon enemmästä kuin laadullisen ja määrällisen (kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen) tutkimuksen erosta, jolla moni sosiaalitieteilijä reviiriään puolusti. (Iso osa naistutkimuksesta ei toki istunut kumpaankaan kategoriaan.)

Sosiaalitutkimuksessa vahvoja vinoumia

Usein kun laadullisen ja määrällisen tutkimuksen pätevyydestä syntyi kiistaa, laadullisen tutkimuksen harjoittajat väittivät, että ”kvantitatiivinenkin tutkimus on vinoutunutta”. Perään he saattoivat sanoa, että ”se, mitä päätät mitata, on jo osoitus vinoumasta”.

Nämä ovat sinänsä perusteltuja väitteitä: tutkijan näkemykset vaikuttavat mittauskohteen valintaan. On kuitenkin huomattava, että kvantitatiivisessa tutkimuksessa prosessi, jolla mitattava kohde valitaan, ei ole tuottanut saatuja mittaustuloksia. Myöskään teoria, jolla tutkija mittaustuloksiaan selittää, ei ole mittaustulosten takana.

Tämä eroaa sosiaalitutkimuksesta. Siinä tutkijan omaksuma teoria on saattanut suoraviivaisesti tuottaa saadut tulokset. Tutkija on esimerkiksi voinut johdatella haastattelemiaan henkilöitä antamaan juuri tietynlaisia vastauksia. Tutkittavat henkilöt ovat myös saattaneet omaksua alan tutkijoiden parissa vallitsevan ajattelutavan, vaikkapa käsityksen yhteiskunnan naisvihamielisyydestä. Läpeensä vinoutuneita tuloksia voi syntyä monella muullakin tavalla.

Kvantitatiivisen tutkimuksen vinouma on siis täysin erilainen vinouma kuin se, joka syntyy, kun sosiaalitieteilijä raportoi haastateltaviensa kokemuksista. Joskus jopa tapahtui niin, että sosiaalitieteilijä raportoi vain ja ainoastaan omista kokemuksistaan (ns. autoetnografinen tutkimus).

Mikäli yliopisto epäonnistuu tutkimuksen objektiivisuuden ja arvovallan ylläpitämisessä, seuraukset voivat olla ikäviä. Kansalaisista tulee alttiimpia uhreja ideologiselle manipuloinnille, salaliittoteoriat yleistyvät, ja epätotta aletaan helpommin pitää totena. Asioiden väitetään olevan jollakin tavalla vain siksi, että niiden halutaan olevan sillä tavalla.

Skeptikko tekisi itsensä mieluusti tarpeettomaksi, mutta tavoite ei taida onnistua edes akateemisen tutkimuksen kohdalla.


ALAVIITE

[1] Samassa lehdessä Tiina Raevaara pitää ”toisarvoisena” sitä, että jotkut skeptikot ovat ”roimineet” sukupuolentutkimusta. Perään hän kysyy, miksi Skepsis ei puolusta tieteen perusrahoitusta.
 
Kaikki yhdistyksen jäsenet lienevät yhtä mieltä, että tutkimuksen rahoitus on tärkeää turvata. Skepsiksen ei silti tule keskittyä verorahojen jakamiseen – olettaen, että tässä tarkoitetaan tutkimuksen julkista rahoittamista. Sen sijaan skeptikon epäkiitollinen tehtävä on puuttua asiaan, mikäli tutkimustulokset ovat virheellisiä tai ne on saatu epäpätevien menetelmien avulla. Siinä ei ole mitään toisarvoista.
 
Lisäksi mikäli tieteen edistäminen on tavoitteena, eikö tällöin kannattaisi pyrkiä siihen, että rajallisia tutkimusresursseja suunnataan mahdollisimman kauas politisoituneesta pseudotieteilystä ja dogmatismista? Niistä ainakin takavuosien sukupuolentutkimuksesta löytyy monia esimerkkejä. Kuulen mielelläni, jos laiva on äskettäin kääntynyt.