Skeptikon kirous

Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2016 -lehdessä.

Selaan joka viikko artikkeleita tieteellisistä aikakausjulkaisuista. Olen huomannut, että artikkelit, joissa tiivistelmästä ei käy ilmi tutkimuksen tulokset, ovat harvoin lukemisen arvoisia. Jos tulokset ovat merkittäviä tai edes selkeitä, kirjoittajien olettaisi laittavan ne näyttävästi esiin.

Sama pätee jossakin määrin kahdenkeskisiin keskusteluihin, tapahtuivatpa ne kasvotusten tai netin välityksellä. Keskustelija tuskin on pohtinut asiaa loppuun, jos hän ei kykene ilmaisemaan pääpointtejaan muutamalla lauseella. Vielä hälyttävämpää on, mikäli keskustelijan esittämät ajatukset ovat hänen mukaansa jotenkin mullistavia ja liian arkoja, vaikeita tai moderneja jopa asiantuntijoille. Skeptikot törmäävät tapauksiin säännöllisesti. Asiaperusteisetkin vastaväitteet väistetään, joko puhumalla asian vierestä tai vastaväitteitä vääristellen. Myös henkilökohtaisuudet nousevat äkkiä ”argumenteiksi”. Minua on esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnissa nimitetty kananmuna- ja maksalaatikkotieteilijäksi (koska koulutusammattini sattuu olemaan elintarvikekemisti).

Pahimmillaan kyse on jonkinasteisesta mielenhäiriöstä tai narsismin kaltaisesta ääriominaisuudesta. Tai sitten henkilöllä on vain täydellisen epärealistiset luulot kyvyistään ja teorioistaan. Tällaisissa tapauksissa keskustelu tulee kutakuinkin mahdottomaksi. Narsismi ja psykopatia äärimuodoissaan tai teoriat, jotka eivät ole kumottavissa, eivät tunnetusti tee ihmisestä avointa kyseenalaistajaa. Skeptiseltä keskustelijalta vaaditaan tällöin lähes yli-inhimillisiä ominaisuuksia: antinarsismia, loputonta kärsivällisyyttä ja taitoa asettua vastapuolen – ja mielellään myös ulkopuolisten kuulijoiden – asemaan.

Tämä skeptikon kirous on myös hänen siunauksensa. Näitä hyveitä opetellut ihminen saa eniten hyvää aikaan muissakin toimissaan.

PS. Verkkouutiset.fi -sivuilla Timo Soini sanoo: ”Luupääateismissa on jotakin lutuista. Otsa on kuin Leninillä, sinne mahtuu koko maailma. Olen aina ihmetellyt pakanoiden pauhua. Hetken kukkivat ja sitten lakastuvat.” Mitä Soini mahtaa tarkoittaa luupääateismillaan? Ateisti perustaa näkemyksensä todisteisiin. Kumpi siis on luupäisempää, uskonnollisuus vai ateismi? Kirkon jäsenkato ja yhteiskunnan maallistuminen osuvat myös huonosti yksiin väitteen kanssa, että ”pakanallisuudessa” olisi kyse hetken hurmasta. (Termi pakana lienee jo poistunut nuoremman väen käytöstä; aikanaanhan se tarkoitti kaikkia ei-abrahamilaisia uskovia.) 
Tähän loppuun en malta olla poikkeamatta blogin aiheesta. Kuten Verkkouutisten kommentit osaltaan todistavat, Soinin uralle on tyypillistä toiminta torikojujen kosiskelevana helppoheikkinä; näytellä tyhmempää, vaatimattomampaa ja kansanomaisempaa kuin on. Luomansa roolin suojista teatraalinen opportunistimme voi sitten muka vahingossa heitellä muka isällisen sovittelevia mutta tosiasiassa alentavia näpäytyksiä niille, jotka hänen mukaansa lapsellisuuttaan ovat erimielisiä.